En tiedä, olenko vain ruvennut kiinnittämään asiaan huomiota viime aikoina, mutta mielenterveysongelmien käsittely taiteessa tuntuu olevan kovasti tapetilla. Viime aikoina kotimaisista sarjakuvista on noussut esiin dokumentaatioita masennuksesta, ahdistuksesta ja muista mielen sairauksista. Hip hopissa kuumimpia uusia artisteja ovat omaa pahaa oloaan kartoittavat emoräppärit. Ehkä tässä ollaan pikku hiljaa pääsemässä pois aikamme syövästä, tsemppaavan sankarin narratiivista. Jokaista Ellen Jokikunnaalle kerrottavaa selviytymistarinaa kohden on kymmeniä onnettomampia tarinoita, joilla ei vain saada mainosminuutteja myytyä, mutta jotka ovat useimmin todellisuutta mielen sairauksien kanssa kamppaileville. En ole saanut vielä tartuttua kovin tuoreisiin depressiokuvauksiin, mutta Ellen Forneyn Marbles kiinnosti välittömästi. Aihe on tärkeä käsiteltävä, ja Forneyn elämännälkäinen tyyli on vakuuttanut minut jo aiemmin. Marbles onnistuukin tasapainoilemaan Forneyn naiivin ja energisen ilmaisun ja raskaiden aiheiden välillä oikein mukavasti.
Marbles ei alaotsikkonsa mukaisesti kerro pelkästä masennuksesta, vaan Forneyn diagnoosi on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Kirja alkaa päähenkilön maanisesta jaksosta, jossa energiaa on loputtomiin, kaikki on upeaa ja mielenkiintoista ja aiemmat masennuskaudet tuntuvat kevyiltä huolilta. Kun Forney tässä tilassa saa diagnoosin, on hyvin ymmärrettävää, että hän kieltäytyy lääkityksestä, koska pelkää sen vaikuttavan luovuuteensa taiteilijana. Masennuksen iskiessä tilanne onkin hyvin toisenlainen, mutta myös tällöin Forney pohtii kovasti taiteilijuuden olemusta ja sitä, onko alttius mielenterveysongelmille olennainen osa hänen ammatti-identiteettiään. Onko kuuluminen itsenimettyyn Van Gogh -klubiin kunnia-asia? Forneyn rehellisyys omien tuntemustensa kuvailijana tekee Marblesista vetoavan kirjan. Omat ajatusketjut ovat välillä jopa nolon pinnallisia ja naiiveja, mutta Forney ei kaunistele niitä lainkaan, vaan kantaa tunteitaan hihanpielissä lukijan nähtävissä koko kirjan ajan.
Marbles kattaa usean vuoden jakson Forneyn elämästä, diagnoosin saamisesta kohti parantumista ja taudin kanssa oppimaan elämistä. Tunnetilat vaihtelevat lukujen välillä radikaalisti, ja Forney rikastaa kertomusta omilla arkistoillaan, joista löytyy paljon piirroksia eri kausilta taiteilijan elämässä. Varsinkin depressiojaksojen aikana piirretyt kuvat ovat vaikuttavia ja Forneyn tarjoaman kontekstin avulla niistä tulee yksi kirjan voimakkaimmista elementeistä. Toinen tärkeä tukijalka kirjassa on intertekstuaalisuus, jossa Forney tarkastelee esimerkiksi Edward Munchin, Sylvia Plathin ja Vincent van Goghin tunnettuja teoksia oman sairautensa tarjoamassa valossa. Toki kyse on osittain spekulaatioista, mutta näissäkin segmenteissä on paljon miettimisen aihetta tarjoavaa materiaalia, ja itse sain Forneyn näkemyksistä paljon uutta syvyyttä jo ennalta tuttuihin taideteoksiin. Forney onnistuu erinomaisesti herättämään lukijan empatian käyttämällä apunaan kolmansien osapuolien teoksia.
Forneyn karikatyyrimäinen piirrostyyli pitää Marblesin tunnelmaltaan kuitenkin suhteellisen kevyenä (muutamia sydämeen iskeviä moukariaukeamia lukuunottamatta). Sen visuaaliset synkkyyden kuvaukset eivät ole yhtä tukahduttavia ja musertavia kuin vaikkapa Simon Hanselmannin, Chester Brownin tai Hanneriina Moisseisen vastaavat, mutta ne ovat silti tarkkanäköisiä ja todentuntuisia. Forneyn vahvuus on paljon myös maniajaksojen kuvaamisessa, joista hänen muutkin työnsä saavat uutta kontekstia: kun katsoo päähenkilön viuhtovan eteenpäin lähes pakonomaisella ylioptimismilla, ei häneltä aiemmin lukemani I Love Led Zeppelinin estottomia ja rohkeita sarjakuvia voi ajatella enää vain tietynlaisen elämäntavan lähettilyytenä, vaan myös manian ruokkimina. Koska Forney oli jo melko ammattimainen sarjakuvantekijä diagnoosinsa aikaan, päästään kirjassa tarkkailemaan sairauden vaikutusta työntekoon niin luovuuden menettämisen pelon kuin säännöllisten rutiinien ylläpidonkin kantilta.
I Love Led Zeppelinin sarjakuvissa Forney tuntui välillä kirjoittavan sarjakuvan sijaan lähes visualisoitua tietokirjallisuutta tai journalismia, sen verran paljon sivut olivat kaavioita ja hyvinkin tekstipainotteisia. Marblesissakin jatketaan tekijän ruuduttomalla tyylillä, mutta silti sivuilla on huomattavasti enemmän ilmaa kuin varhaisemmissa teoksissa. Tyyli on tunnistettava, mutta ei tunnu itsetarkoituksellisen pikkunäppärältä tai taiteelliselta. Forney vaikuttaa henkilönä hyvin mutkattomalta (sairauden aiheuttamat hankaluudet poislukien), ja sellainen on myös Marblesin visuaalinen kerrontatyyli.
Marbles on erittäin hyvin toteutettu ja opettavainen kirja mielenterveysongelmien kanssa kamppailusta. Forney selittää kärsivällisesti lukijalle eri diagnoosien erot, läpikäymänsä hoitoprosessin, lääkkeiden merkitykset ja vaikutukset, sekä itse prosessin aikana tekemänsä virheet. Sen lisäksi, että Marbles on itsetutkiskelua, se tuntuu kovasti olevan viesti kaikille muille siitä, mitä mielen sairauden kanssa eläminen on. En voi vastaavista ongelmista vapaana henkilönä varmaankaan validisti arvioida, kuinka hyvästä vertaistuesta on kyse, mutta sellaiseksi Marbles on varmasti tarkoitettu. Forney kertoo kirjassa, kuinka itse löysi paljon voimaa muiden taiteilijoiden tautia kuvailevista töistä, ja hän haluaa ehdottomasti Marblesilla liittyä tuohon seuraan. Van Gogh -klubin arvokkuudesta ja hyödyllisyydestä ei oikein voi sarjakuvan perusteella olla varma, mutta toisiaan tukevien mielenterveyspotilaiden klubin arvo on melko selviö. Seuraan jatkossakin Ellen Forneyn uraa mielenkiinnolla, sillä hän vaikuttaa kovasti ihmiseltä, jonka sarjakuvat tekevät maailmasta parempaa.
Arvosana: 86/100
Marbles – Mania, Depression, Michelangelo & Me
Ellen Forney, käsikirjoitus ja kuvitus
Constable & Robinson
Hinta Suomessa 13-23 €
PS. Marblesiin on näemmä ilmestynyt tänä vuonna ”jatko-osa” Rock Steady, joten siitähän sitä kelpaakin jatkaa!
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
2 vastausta artikkeliin “Arvio: Marbles – Mania, Depression, Michelangelo & Me”