Arvio: Viihdealus DreamZone – Hirveiden ihmisten hirveät kohtalot

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen aiemminkin esittänyt väitteen siitä, että Jyrki Nissinen on Suomen siteerattavin sarjakuvataiteilija. Lähtökohtaisesti sarjakuva ei ehkä ole sellainen taidelaji, joka synnyttäisi nimenomaan sitaattivarastoa lukijalleen, mutta Nissis-lohkaisuja ainakin minun päässäni asuu pysyvästi useampia. Tällä hetkellä mieltä asuttavat “Ihmisiä kiinnostaa mm. ‘siistit logot’” tai “Ikävä juttu, mutta se kuuluu evoluutioon”. Oli aikakin päästä myös aiemmin ylistämäni suomalaisuuskilpailun lähteelle, sillä se löytyy tästä teoksesta, Viihdealus DreamZonesta. Tämä myös kertoo siitä, että Nissisen kerronta ja huumori on yleisesti ottaen aika paljon minun makuuni. Satavarmoja hittejä kirjat eivät ole, kuten tuli huomattua Kehittymättömät ufot -kirjan kanssa, mutta nihilistinen tulevaisuusdystopia Viihdealus DreamZone palauttaa taas uskoa minun ja Nissisen yhteisymmärrykseen.

Arvio: Kuinka valloitin Ranskan – Ilahduttava julkinen häpeäpaalu

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Yksi kuumottavimpia asioita sarjisbloggaamisessa on ajatus siitä, että joku kotimainen tekijä törmää tekstiini omasta sarjakuvastaan ja pitäisi sitä aivan urpona tulkintana omasta työstään. Tätä käy siis varmasti ajoittain, ja kyseessä on sellainen pelko, josta pääsee myös vuosien saatossa jonkin verran yli, mutta ajatus ei koskaan jätä täysin rauhaan. Siispä kun muutama vuosi takaperin kirjoitin Ville Rannan Kuningas menettää päänsä -kirjasta, ja Ranta päätyi kommentoimaan tekstiäni omassa FB:ssään, niin pulssi nousi heti. Ei siinä kommentissa mitään erityistä ollut, mutta silkka ajatus siitä, että Ville Ranta on tietoinen minun horinoistani aiheuttaa jonkinlaista pakoreaktiota. Tosi loogista, tiedän. Blogiahan kirjoitetaan juuri siksi, ettei kukaan näitä tekstejä näkisi. En ole mitenkään vältellyt Rannan töitä sen jälkeen, mutta en myöskään rynnännyt niitä päin heti julkaisupäivänä. Sarjakuvan lukijana tekisin kuitenkin itselleni valtaisan karhunpalveluksen, jos en lukisi ja bloggaisi Rannan töistä. Ne ovat sen verran tarkkanäköisiä, uniikkeja ja ennen kaikkea yllättäviä. Kuinka valloitin Ranskan ei ole poikkeus sääntöön.

Arvio: Päiväkirjani #1 – Kuinka kaikki alkoi

Uskaltaisin väittää, että kovin montaa sellaista sarjisnörttiä ei löydy, joka ei olisi joskus nuorempana kuvitellut elämäänsä lempparisarjiksen kaltaiseksi, oli kyseessä sitten supersankari, manga tai joku muu. Kyllä minä ainakin haaveilin Ryhmä-X:n Painajaisen lyhytteleporttausvoimasta ja koulumatkoilla visioin, minkä kattojen kautta pomppisin kotiin kaikkein kätevimmin. Bamf bamf bamf olisi vaan kaikunut Kuokkalan pienkerrostalojen nurkilla pienen rikinkäryn leijaillessa tuulessa. Uskallan myös väittää, että harva pitää kiinni näistä haaveista ja tuo ne lihaksi niin omistautuneesti kuin Mikael J. Mäkinen, jonka Päiväkirjani -sarjakuva on tuo ikiaikainen idea painettuina ihan oikeille paperisivuille, oikealla painomusteella. Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että Päiväkirjani olisi myötähäpeällistä teini-ikäisen ninjaintoilijan fanifiktiota, sillä tässä sarjakuvassa on myös pitkäaikaisen tekijän kokemusta.

Arvio: Nikke Knatterton 1 – Laukaus tekotakaraivoon

Disclaimer: tekstin kirjoittamisen jälkeen juttelin Knattertonista Sarjakupla-podcastin Anssin kanssa, ja Anssi huomautti, että Manfred Schmidtillä on hauskojen sarjisten lisäksi myös natsitausta. Hän vältteli värväystä muutaman vuoden, mutta tuli lopulta värvätyksi ja palveli propagandaosastossa piirtäen sarjakuvia (lähde: saksankielinen Wikipedia). Sodan jälkeen hän osallistui pasifistisen lehden tekemiseen, mutta natsi mikä natsi. Tämä ei muuta mielipidettäni Knattertonista, mutta lienee ihan hyvä pitää mielessä, että natsihommat eivät olleet kauhean kaukana takana.

Vaikka olen nuorempana katsonut legendaarisen Nikke Knatterton -animaation kaikki jaksot useaan kertaan ja kulttuurin miehenä niistä nauttinut, on hahmon historia ollut aiemmin itselleni tuntematon. Se, että Knatterton on syntynyt parodiaksi hahmoista, jotka ovat syntyneet hänen jälkeensä, on hauska aivojennyrjäyttäjä. Manfred Schmidtin esikuvia ovat olleet (tämän kirjan esipuheen mukaan) lähinnä Teräsmies, Sherlock Holmes, ja sarjakuvien väitetty typeryys. Toisaalta, Schmidt vaikuttaa myös siinä määrin sarkastiselta viisastelijalta, ettei mitään väitettyä voi ottaa aivan totena. On kuitenkin fakta, että Knattertonin hahmo on nähnyt päivänvalon jo 1935, ja tämä ensimmäinen “virallinenkin” seikkailu jo 1946. Kirjassa nähtävä versio on tosin uudelleenpiirretty tulkinta vuodelta 1952, jossa Nikke näyttää jo tutulta itseltään. En olisi uskonut, että Knatterton toimii sarjakuvana yhtä hyvin kuin animaationa, mutta niin vain tämä kehveli onnistui huvittamaan ja kirvoittamaan ääneenhöhötyksiä useammankin kerran.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Tappajakondomi / Luihin ja ytimiin – Riemukas tupla-annos kaikkea sopimatonta

Olenhan minä vuosien saatossa kirjoittanut yhdestä jos toisestakin sarjakuvaklassikosta reilusti jälkijunassa, mutta näiden Ralf Königin teosten äärellä banaalien itsestäänselvyyksien toistelemisen uhka tuntuu leijuvan pääni päällä normaaliakin painostavampana. Riippuu varmaan ikäluokasta, mikä on itse kenenkin ensimmäinen muisto Tappajakondomista. Itselleni se on VHS-kotelon bongaaminen Jyväskylän Kuokkalan Cult Video -videovuokraamon hyllyssä joskus ysärin jälkipuoliskolla. Ja Tappajakondomi on sellainen sanapari, että kun se kerran verkkokalvoilta aivoihin siirtyy, niin se ei sieltä poistu. Sitten elin nimittäin vajaat 30 vuotta elämää, ennenkö sain luettua alkuperäisen sarjakuvan, johon se elokuvakin perustuu. Ja silti, kun tartuin Tappajakondomiin, olin olevinani kuin tietäisin siitä paljonkin, ihan vain siksi että olen ollut tietoinen sen olemassaolosta pitkään. Mutta kuten nopeasti kävi ilmi, en tiennyt mitään. Onneksi sentään Ralf Königistä tiesin, vähän. Tämä kirja sisältää myös Tappajakondomin jatko-osan, Luihin ja ytimiin. Yhdessä ne ovat sellainen trippi, jota kannatti odottaa kolme vuosikymmentä.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Tapio Tomsten – Työmiehen päiväkirja 2018-2022

Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni Aapo Kukon haastattelua, jossa hän puhui siitä, että haluaa viitata itseensä sarjakuvantekijänä sarjakuvataiteilijan sijaan, koska tekijyydessä on klangi käsityöläisyydestä. Minusta se oli mukavan kuuloinen ajatus, ja itsellenikin on jäänyt tavaksi puhua tekijöistä taiteilijoiden sijaan, jos ei ole erityistä syytä valita nimenomaan taide-sanaa. Tämä ajatus tuli mieleen, kun luin tuoretta kokoomaa Pentti Otsamon Tapio Tomsten-sarjakuvasta. Tapio Tomsten on työelämää kommentoiva sivun mittainen strippi, joka ilmestyi Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä vuodesta 2018 vuoteen 2022 asti. Ei liene sattumaa julkaisualustan huomioonottaen, että työläisyys ja tekijyys pyörivät mielessä, mutta Tapio Tomsten ilmentää niitä mielestäni odotettua useammilla tavoilla.

Arvio: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia

Viime Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla juttelin Turun Sarjakuvakaupan ja Zum Teufel -kustantamon pääjehu Petteri Ojan kanssa mahdollisista arvioitavista sarjakuvista. Totesin sitten, että edellinen lukemani Altan, muutama vuosi sitten ilmestynyt Ada viidakossa, ei ollut minuun makuuni. Sen jatko-osaa, Ada Macaossa -kirjaa, en sitten viitsinyt edes lukea. Petteri, ikuinen optimisti, totesi siihen että “kokeile jos Altan maistuisi ilman Adaa”. Maailma tarvitsee toisia mahdollisuuksia, ja ihmisiä jotka ovat valmiita niitä antamaan. Siispä hän lykkäsi käteeni uusimman suomennetun Altanin, historiaa irvailevasti tulkitsevan Kolumbus – Erään haahuilijan tragedian. Joten nyt kiitän tästä mahdollisuudesta toteamalla, että ei lähde edelleenkään. Altanin kyyninen satiiri on minun silmääni epähauskaa ja tasapaksua. Siitä puuttuvat aksentit ja punchlinet ja kuvitus tappaa loputkin mahdolliset nyanssit. Ensimmäiseen Altaniin suhtauduin vielä kunnioittavan uteliaasti, mutta nyt en oikein jaksa enää sitäkään.

Arvio: Logistiikkakeskus 5 – Sarjakuvantekijän ankea elämä ja paskamainen kuolema

Tiedättekö, mikä on tällaisen harrastelijasarjisbloggaajan ehdottomasti suurin epämukavuusalue? Se on sellaiset kotimaiset, monitasoiset ja taiteelliselle tulkinnalle avoimet laatusarjakuvat, joita ei tunne aivan täysin tajunneensa. Muutenhan minulle ei ole mikään ongelma myöntää daijuuttani tai yli hilseen menevää taideteosta, mutta suomalaisten tekijöiden kohdalla lisäjännityksen tuo aina se, että tekijä saattaa ainakin teoriassa päätyä lukemaan arvion, ja todeta että tuollaisen aivan tyhjänpäiväisen ja täysin arvottoman suherruksen se nyt sitten kyhäsi kasaan, Hyllyyn Eero. Usein epämukavuutta lisää se, jos taiteilijalla on takanaan jo useampi teos, mutta itse tutustun töihin ensimmäistä kertaa, ja siten minulta puuttuu myös historian konteksti. Sellainen fiilis oli vaikka Marko Turusen Kotolan mies ja Loinen –teoksen kanssa, tai nyttemmin Jarno Latva-Nikkolan Logistiikkakeskus 5:en kanssa. Oma typeryys haisee jotenkin tosi paljon pistävämmälle, kun sitä voi joutua esittelemään tekijälle (tai tämän tuttaville) itselleen.

Arvio: The Apex Treasury of Underground Comix / The Best of Bijou Funnies – Kurkistus kapeaan ikkunaan undergroundin kulta-ajalla

Ei siitä niin kamalan kauaa ole, kun viimeksi lueskelin Robert Crumbia ja pohdiskelin samalla ääneen sitä, miten arvostettuun tekijään pitäisi suhtautua tapauksessa, jossa kaikki sarjakuvien materiaali ei välttämättä ole vanhentunut erityisen hyvin. Lisää lihaa pohdiskeluluiden ympärille tarjoaa tämä erikoisesti taitettu tuplateos underground-sarjakuvan alkuajoilta. Kirjan toisesta päästä aloittaen tarjolla on underground-sarjakuvan tunnettujen tekijöiden töitä The Apex Treasury of Underground Comix -nimen alla, toisesta päästä aloittaen taas keskitytään Chicagon alueella operoineen Bijou Funnies -lehden parhaisiin paloihin. Aikakausi on molemmissa puoliskoissa hyvin rajallinen, noin vuosien 1969 ja 1974 väliin sijoittuva undergroundin ensimmäisen aallon kultakausi. Tämän ymmärtää, kun tarkistaa kirjan ilmestymisvuoden, joka on Apex Treasuryllä 1974 ja Bijou Funniesilla 1975. On tietyllä tavalla hauskaa lukea tällaista retrospektiivistä kokoelmaa samalla tiedostaen, että tekohetkellä undergroundin ensiaskeleet olivat vielä hyvinkin pitkälti kesken. Toisaalta tiivis aikaväli sallii sen, että kirjat ovat nimenomaan kurkistusikkuna tiettyyn aikaan, jota on ehkä helpompi täältä minun sohvaltani täten arvioida ja ymmärtää.

Arvio: Pilajuttuja ja piirroksia – miten Robert Crumbia pitäisi nykypäivänä lukea?

Nyt täytyy aloittaa niinkin rakentavalla toteamuksella, kuin että tässä kirjassa haiskahtaa tilkkasen päteminen ja ylimielisyys. Enkä puhu pelkästään Robert Crumbin klassisista sarjakuvista, joita Pilajuttuja ja piirroksia sisältää, vaan tavasta, jolla kirja on toimitettu. Kokoelma Crumbin töitä on ilmestynyt alun perin 1980, jolloin sarjispiirit ovat toki olleet Suomessa pienet ja Crumbinkin arvostajat sikäli vähässä. Crumbin sarjakuvat ovat undergroundin suunnannäyttäjinä olleet aina itsetietoisia ja tilkkasen itseään alentavalla tavalla omahyväisiä, joten ehkäpä kirjan toimittajuus sitten vain natsaa sarjisten sävyyn. Mutta saatesanat, joiden henki on käytännössä “Crumb on jumala ja jos et tajuu sitä niin oot vaan lammas niinku kaikki mainstream-sarjiksen lukijat”, tai kirjan nimen ja ulkoasun rinnastaminen suomalaiseen 1919-1950 toimineeseen Veli Giovannin Pilajuttuja ja piirroksia -julkaisuun ilman sen kummempaa syytä ovat niin selkeää nörttien pätemistä kuin mahdollista. Olen nörttipätenyt nuoruudessani ihan riittävästi sen tunnistaakseni. Mutta totisesti, Crumbin varmasti kuuluisin tuotanto, jota tämäkin kirja sisältää, on moninkertaisen ironian ja kyynisyyden läpitunkemaa, eli tunnelmaan on nyt vähintään virittäydytty.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!