Arvio: Aarne Ankka – Kansankodin pesänjakajat / Mielipuolen kuvakirja

Osaako joku selittää, mistä sarjisten ankkahahmojen esiinmarssi juontaa juurensa? Siis joo, toki Akusta ja Repestä, mutta ei se mielestäni selitä sellaisia hahmoja kuin Howard the Duck, tarkastaja Ankardo tai Aarne Ankka. Nykyään vitsi on lienee jo itse itseään hengissä pitävää sorttia, mutta olisi kiva ymmärtää, mistä ankan asema hahmosapluunana oikein on saanut syntynsä. No, Aarne lienee noista edellä mainituista pienimmän maineen ankka. Charlie Christensenin keskikaljaa litkivä, epäonnistunut kirjailijahahmo on hyvin vahvasti sidoksissa Tukholmaan ja ruotsalaisen yhteiskunnan kommentointiin. Aarne Ankka ei tavoittele maailmanmainetta, vaan Pohjois-Eurooppa riittää aivan hyvin. Toisaalta tässä on myös keskieurooppalaista sävyä, nimittäin aika setäistä selittämistä, jonka nokkeluus ja oivaltavuus on vähintäänkin kyseenalaista. Se saattaa toisaalta olla myös kirjojen pointti.

Jatka lukemista ”Arvio: Aarne Ankka – Kansankodin pesänjakajat / Mielipuolen kuvakirja”

Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys

Jos kukaan on sattumalta miettinyt, että miksikös on Hyllyyssä ollut vähän normaalia hiljaisempaa viime viikkoina, niin tässä on syyllinen. Sitten Läskimooseksen ei ole vastaan tullut sarjista, jonka lukemiselle on pitänyt varata aikaa ihan viikkokaupalla. Jotain toki olisi voinut päätellä siitä, että sana “Bible” on kirjan nimessä. Ei silloin ehkä ihan vartin suupalasta voikaan olla kyse. Meat Cake Bible on tuhti annos feminististä indiesarjakuvaa viidentoista vuoden ajalta. Se kokoaa yksiin kansiin Dame Darcyn Meat Cake -sarjakuvalehdet, joita ilmestyi 1-2 kappaletta vuodessa vuodesta 1993 aina vuoteen 2008 asti. Meat Cake on hyvin sekalainen kokoelma lyhäreitä, joita yhdistävät henkilöhahmojen lisäksi viktoriaaninen goottiestetiikka, absurdi huumori ja hengästyttävän täyteen tankatut sivut. Meat Cake Bible tuntuu alussa lähes työltä, mutta hiljalleen sen maailma alkaa tuntua aina vain nautinnollisemmalta.

Jatka lukemista ”Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys”

Arvio: Eläimelliset aakkoset aikuisille – Ilahduttava hassuttelu ei onnistuisi aloittelijalta

Nyt aloitetaan taas sellaisella tunnustuksella, jollaisia ei pitäisi sarjisihmisen ikinä myöntää ääneen. En ole koskaan ennen lukenut Kati Kovácsin sarjakuvia, en yhtä ainutta. Mitään hyvää syytä ei ole, ei vaan koskaan ole Kovács ollut päätöksenteon mikrohetkellä kirjastossa tai kaupan hyllyssä tarpeeksi houkutteleva muiden saatavilla olevien teosten rinnalla. Hän on kuitenkin aivan kiistatta ja selkeästi suomalaisen sarjakuvan ehdottomia kunniataulunimiä lähes 30 vuotta kestäneellä urallaan ja Puupää-hatut ja Sarjis-Finlandiat kauan sitten pokattuna. Ajattelin, että tällaisia sokeita pisteitä on kuitenkin hyvä tuoda esiin. Tilastollisesti Suomessa on paljon enemmän ihmisiä, joille Kovács ei ole lainkaan tuttu kuin heitä, joille on. Ehkä joku heistä voi tekstin kautta innostua. Varsinkin kuin Eläimelliset aakkoset aikuisille, Kovácsin tuorein teos, on hulppean nokkelaa ja älyvapaata tykittelyä.

Jatka lukemista ”Arvio: Eläimelliset aakkoset aikuisille – Ilahduttava hassuttelu ei onnistuisi aloittelijalta”

Arvio: Pornojuttu – Limaiset myötähäpeäfestarit vai Jumalan työtä

Taas olen heti pettänyt lupaukseni. Viime viikon No Straight Lines -arviossa sanoin, etten heti ryntää hakemaan kirjassa esiteltyjen tekijöiden tuotteita lukujonoon, ja tässä sitä ollaan, käsiteltävänä kokoelmassa esiintyneen eurooppalaisen homosarjakuvan pitkänlinjalaisen Ralf Königin tuorein suomennettu teos. Kuitenkin sen verran pidin sanaani, että Königille epätyypillisesti Pornojuttu on ennen kaikkea heteroista kertova sarjakuva. Toki se on sitä niin irvailevasti, että Königin ymmärtää hyvin tarkastelevan asetelmaansa kuin luontodokumentin tekijä, ulkopuolelta kiehtovan outoa maailmaa linssin läpi ihmetellen. Ehkäpä siksi Pornojuttu tuntuukin niin pitkään vaivaannuttavalta luettavalta. Toki König kärjistää asioita, ja karnevalisoi näkökulmaansa pointin perillesaattamiseksi, mutta silti. Kaikenlaiset (hetero)pornoon liitettävät stigmat ja masentavimmat runkkaristereotypiat ovat läsnä, eikä niitä Pornojutussa pääse pakoon. Olen tässä kirjassa enkä pidä siitä.

Jatka lukemista ”Arvio: Pornojuttu – Limaiset myötähäpeäfestarit vai Jumalan työtä”

Arvio: No Straight Lines – Four Decades of Queer Comics

On aina vähän kaksi- tai jopa kolmipiippuinen juttu tajuta, että omassa maailmankuvassa on täysiä sokeita pisteitä, joista ei ole aiemmin ollut tietoinen. Yleensä silmien aukeneminen vaikkapa itseltä piilossa olleen kansanosan historialle on alkuun kiusallista (minähän olen lukenut aikuinen ihminen, miten niin maailmankuvani ei olisikaan täydellisen valistunut), sitten inspiroivaa (täällähän on täysin uusi maailma, josta voi oppia vaikka mitä mielenkiintoista) ja lopulta myös hieman surullista (miksi opin näistä asioista vasta nyt, ja miksi tieto silloinkin tulee täysin sattumanvaraisista lähteistä, kuten viihdeohjelmista tai joltain sattumanvaraiselta Twitter-käyttäjältä). No, kaatunutta maitoa on turha kaivata ja yritetään jatkossa olla parempia. Esimerkiksi sillä tavalla, että kun kirjastossa vastaan tulee queer-sarjakuvien historiaa läpiluotaava No Straight Lines -kokoelma, niin se lainataan ja luetaan. Eihän tätä parempaa tapaa läksyjen lukemiseen olekaan. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen historiaa itse kerrottuna, neljän vuosikymmenen ajalta. Ja suurin osa vielä hyvää sarjakuvaakin!

Jatka lukemista ”Arvio: No Straight Lines – Four Decades of Queer Comics”

Arvio: Ulkoministeriö – Diplomaattisia merkintöjä 1 & 2

Jos olisin sellainen meemeihin taipuvainen viestijä, niin Ulkoministeriötä voisin kommentoida Gordon Ramsayn kuvalla, jossa lukisi “Finally, some good fucking poliittista satiirisarjakuvaa”. Poliittista sarjakuvaahan on Hyllyyssäkin luettu kyllä vuosien saatossa kunnon pino, mutta satiiri ei ehkä ole tyylilajina genressä kuitenkaan kauhean yleinen. Koomisemmatkin poliittiset sarjakuvat (ainakin minun lukemani) kommentoivat yhteiskuntaa laajemmin, eivät niinkään poliitikkoja tai poliittista järjestelmää. Toisaalta, voidaan myös helposti väittää ettei Ulkoministeriökään ole varsinaista satiiria, sillä sen yhteys tosielämään on hyvin suora ja selkeä. Käsikirjoittaja, pseudonyymi Abel Lanzacin takaa löytyy Ranskan entisen ulko- ja pääministerin erityisavustaja Antonin Baudry, joka kertaa Ulkoministeriössä omia kokemuksiaan hyvin nimellisesti todellisia tapahtumia naamioiden. Onko se sitten satiiria, jos Colin Powellin nimi on Jeffrey Cole ja Irak on Luusdem, vai onko tämä vain hieman keskimääräistä vapaammin tapahtumia kertaava muistelmateos?

Jatka lukemista ”Arvio: Ulkoministeriö – Diplomaattisia merkintöjä 1 & 2”

Arvio: Crisis Zone – Aivan ilmiselvästi vuoden 2020 tärkein sarjakuva

Alun perin minulla ei ollut tähän vuoden loppuun mitään ihmeellisiä suunnitelmia, tarkoitus oli jatkaa arviojonon purkamista aivan normaaliin tapaan. Tapaninpäivän aamuna heräsin kuitenkin mielessäni päivänselvä ilmestys: blogivuoden 2020 voi päättää vain yksi sarjakuva, ja se on Crisis Zone. Simon Hanselmannin vimmaisa luovuustornado, uskomaton voimannäyte, kriisiaikojen turvariepu ja peloton tuki. Kun 2020 yritti lannistaa meitä tuijottamalla suoraan silmiimme, Crisis Zone katsoi armotta vuotta vastapalloon ja pakotti sen perääntymään. Muutamaa hengähdystaukoa lukuunottamatta Hanselmann julkaisi tarinaa instagramissaan kymmenen ruutua per päivä (siis joka päivä!) hellittämättä otetta hetkeksikään. Crisis Zonen päätyttyä oli selvää, että olimme todistaneet jotain erittäin ainutlaatuista: salamaniskua jossa tilaisuus, innoitus, taito ja maailma asettuivat kohdalleen tavalla, jota en oleta näkeväni enää koskaan. Eli pahoittelut sarjiksille, jotka tulivat nyt bumpatuiksi viikolla eteenpäin, mutta tämä vuosi on Crisis Zonen. 

Jatka lukemista ”Arvio: Crisis Zone – Aivan ilmiselvästi vuoden 2020 tärkein sarjakuva”

Arvio: Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa

Hmm, nyt onkin haastava paikka. Olen arvioinut Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa -teoksen edeltäjän, Ugly Monstersin puolisentoista vuotta sitten ja muistan hyvin, miltä se tuntui. Rivo homostelu yllätti ihastuttavasti ja sarjis jäi lähtemättömästi mieleen. Muistan sen erittäin hyvin siksi, että jatko-osan lukeminen tuntuu tismalleen samalta, sekä hyvässä että pahassa. Joakim Juvelén on tehnyt toisen kirjan tismalleen samanlaista tavaraa, enkä sano tätä yhtään negatiivisessa mielessä. Samanlaisuutta on nimittäin monenlaista. Jos tuntuisi siltä, että samoja vitsejä kierrätettäisiin uudestaan ja mikään ei enää yllättäisi, oltaisiin ongelmissa. Rumat möröt onnistuu kuitenkin edelleen loksauttamaan leukoja säännöllisesti sillä, millaisia strippejä Juvelén yksinkertaisesti keksii ja kehtaa tehdä. Rumat möröt on edelleen positiivisuudessaan ja häikäilemättömyydessään vastustamaton. Tässä mielessä samanlaisuus on itse asiassa aika harvinaista. Kun tietää mitä odottaa, saa juuri sitä, ja silti yllättyy, niin materiaalissa on jotain erityistä. Haastavaa on vain se, että keksisi siitä jotain uutta kirjoitettavaa arvioblogiinsa.

Jatka lukemista ”Arvio: Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa”

Arvio: The Superior Foes of Spider-Man – Niin kuin sen kuuluu olla

Nyt täytyy sanoa, että helpotti. Supersankarisarjikset ovat olleet paitsiossa paitsi blogissa, myös omissa fiiliksissäni viime aikoina. Edes yleisesti kohtuullisen hyvänä pidetyt teokset, kuten Punatähden poika, eivät saaneet kovettunutta sarjisbloggaajan sydäntä pehmenemään. Hetken ehdin jo pelätä, että olen kadottanut sarjisjuureni, siirtynyt johonkin hähmäiseen eliittiin jossa supersankareita katsotaan pitkin nenänvartta. The Superior Foes of Spider-Man kuitenkin todisti, että tästä ei ole kyse. Tällaisia supersankarisarjiksia minä nykyään kaipaan. Itsetietoisia, moderneja, rehellisesti hölmöjä, melodramaattisia, tekijöidensä näköisiä. TSFOSM on oikein mukava minisarja, jossa kaivetaan naftaliinista mittava määrä Hämiksen historian nelosketjun hahmoja ja annetaan näille viisitoista minuuttia parrasvaloissa. Ja sitä ei tehdä millään Hushin tai Guardian Devilin tosikkomaisella metodilla, vaan sillä tavalla kuin hömppähahmot ansaitsevaktin. Hömpällä.

Jatka lukemista ”Arvio: The Superior Foes of Spider-Man – Niin kuin sen kuuluu olla”

Arvio: Bull Mentulan niskan seikkailut jatkuvat – Dicktaattori/Tsuu Tsuu

Muistatteko keväällä blogissa esitellyn, Bull Mentulan niskasta kertovan Bull-zinen? Tyhmä kysymys, tietysti muistatte. Miten kukaan voisi unohtaa tällaisen konseptin, kun siitä on kerran kuullut. Onneksi myöskään visionääri näiden sivujen takana eli Dorka ei unohtanut. Viimeksi arviossa ei hänen nimeään mainittu, mutta sittemmin Bull on tullut saataville Turun Sarjakuvakauppaan ja julkaisusta on puhuttu hieman muuallakin, joten otetaan nyt tekijän pseudonyymi käyttöön. Itse nimittäin haluan tälle Bull Mentula Cinematic Universelle (BMCU, nimi oma keksimä eli ei kandee googlata) kaiken sen huomion, mitä pienen sarjisblogin kautta voin antaa. Nämä sarjakuvat antavat minulle niin paljon iloa, energiaa ja toivoa, että sitä on vähän vaikea perustella. En tiedä, ovatko ne oikeasti niin hyviä, mutta minulle ne ovat juuri sitä, mitä kaipaan. Bull jatkuu nyt siis kahdella numerolla, Dicktaattorilla ja Tsuu Tsuulla. Ja voi pojat, herkkua oli tarjolla.

Jatka lukemista ”Arvio: Bull Mentulan niskan seikkailut jatkuvat – Dicktaattori/Tsuu Tsuu”