Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä

AdaViidakossa_kansi

Ada viidakossa on varmaan sellainen sarjiskuplan sarjakuva. Kun itse seuraa keskustelua suht aktiivisesti, vaikutti siltä, että Adasta kohistiin viime vuonna melkoisen paljon, mutta ei tarvitse kauheasti skenen ulkopuolelle kurottaa, niin asiasta ollaan jo totaalisen tietämättömiä. Tietylle porukalle Ada olikin todennäköisesti fyysistä kokoaan suurempi sarjakuva, yhteisvoimin eloon tuotu muisto paremmista ajoista. Francisco Tulio Altanin teos on julkaistu alun perin 1970-luvulla, ja Suomessa se on nähty Tapiiri-lehdessä kasarin puolivälin paikkeilla. Ada viidakossa on eurooppalaista undergroundia ja historiallista satiiria, eli ei todellakaan mikään suuren yleisön vetonaula. Altan piirtää karikatyyrimäisesti mutta ei erityisen selkeästi, ja tarinan tapahtumapaikka ja -aika hyppivät kovalla tahdilla. Adaa täytyy haluta ymmärtää nauttiakseen siitä täysillä. Se on paitsi itsellinen sarjakuvateos, Suomessa myös todiste ajasta, jolloin sarjakuvalehti saattoi julkaista tällaista tavaraa ja silti myydä ihan järkevän määrän kopioita, ihan ihmisten lehtikioskeista. Sinänsä en ihmettele, että julkaisun taustalta löytyy kolme pienkustantajaa, joiden puikoissa puuhaa melkoinen määrä Suomi-sarjiksen kermaa, sellaisia nimiä kuin Pertti Jarla, Ville Ranta ja Petteri Oja. Voin hyvin uskoa, että tämän porukan sydämissä Adalla on erityinen asema. Kyyninen milleniaalibloggaaja sen sijaan jää miettimään, oliko tämä nyt aivan niiiin hyvä sarjakuva kuitenkaan. Jatka lukemista ”Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä”

Mainokset

Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta

KuningasMenettääPäänsä_kansi

Onpas viime vuosi tarjoillut taas erinomaisia kotimaisia sarjiksia. Ensin tajuntaa laajenteli Oksi, ja nyt hieman eri aivojen alueita kutittelee Ville Rannan tuorein sarjakuvaromaani Kuningas menettää päänsä. Häpeilemättömän osoitteleva satiiri on Rannan tunnistettavaa tyyliä, impressionistista mutta tarkkaa kuvitusta ja erittäin tunnistettavia häpeän tunteita ihmiselon banaaliudesta. Kuningas menettää päänsä (KMP) ei ole mitenkään hienovarainen, vaan keskiaika-metaforaa pusketaan lukijan aivopalloon kaikin mahdollisin röyhkein tehokeinoin. Kuten suurin osa Rannan töistä, KMP:kin on avoimen poliittinen, mutta vaikka sillä onkin mielipide, väitän aika harvan lukijan selviävän kirjan alusta loppuun ns. jalat kuivina, vaikka päällisin osin olisikin tekijän kanssa samoilla linjoilla. Ranta tökkii sen verran kiusallisia aiheita, että jossain vaiheessa huomaa jäävänsä kiinni epämukavana kiemurtelusta. KMP on virkistävän rienaava ja osoitteleva, vanhan hovinarriperinteen mukaisesti. Jatka lukemista ”Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta”

Arvio: Ugly Monsters – Vastustamattoman riemukasta rappiota

UglyMonsters_kansi

Ugly Monstersia lukiessa tuntui, että sarjakuvassa on nyt jotain poikkeuksellista, mutta en oikein keksinyt mitä. Se on humoristinen alakulttuurisarjakuva homoseksuaalin kaveripiirin erittäin homosta elämästä, tämä luonnehdinta siis täysin positiivisessa mielessä. Riemukkaan umpihomo sarjakuva, samalla tavalla kuin esimerkiksi Wuvable Oaf. Se on myös kotimainen sarjakuva. Tekijä Joakim Juvelén ammentaa aiheita strippeihin oman ystäväpiirinsä elämästä ja arjesta. Lopulta keksin, että poikkeuksellisuus syntyy näiden kahden ominaisuuden kautta: tässä on suomalainen marginaalisarjakuva, joka kertoo vähemmistöistä puhtaan iloisesti ja riemukkaasti!

Marginalisoidut tahot saavat suomalaisessa sarjiskentässä mielestäni ääntään kohtalaisesti kuuluviin, mutta useasti näkökulma on oman aseman tuomat haasteet ja elämän poikkeavuus keskiluokkaisesta tavanomaisuudesta. Tällaiset sarjakuvat ovat todella tärkeitä näkökulman tuojia ja kaltaisilleni stereotyyppiheteroille arvokkaita valistajia. Yhtä arvokasta valistusta on kuitenkin oman alakulttuurin ja elämän iloiset, räävittömät ja harvemmin puhutut puolet: miesten perään kuolaaminen, sekavat irtosuhteet ja hedelmillä ja vihanneksilla masturbointi. Strippisarjakuva on vaikea laji, ja jokainen Ugly Monstersin vitseistä ei täysin osu, mutta Juvelén onnistui yllättämään silkalla mutkattomuudellaan ja härskiydellään sen verran monta kertaa, että nauruja kirposi paljon enemmän kuin keskiverron strippikokoelman parissa. Jatka lukemista ”Arvio: Ugly Monsters – Vastustamattoman riemukasta rappiota”

Arvio: Tohtori K:n katvealue – Jossain Palsan ja paskan välimaastossa

cof

Valotusajan vanavedessä sain luettavakseni myös nipun muita Pokuto-kustannustalon julkaisuja. Ensimmäisenä niistä otettakoon käsittelyyn mystinen Tohtori K:n katvealue. Tohtori K ei anna paljon itsestään tietoja, vaan pistää sarjakuvat puhumaan puolestaan. Täytyy kyllä myöntää, että sarjakuvienkaan perusteella ei kovin syvälle tohtorin mielen syövereihin pääse sukeltamaan. Katvealue on kokoelma strippejä (päätellen niiden vuosiluvuista) yli kymmenen vuoden aikaväliltä teemanaan eritteet, eksistentialismi ja kaikenlainen perseily. En tiedä, mitä kaikkea muuta tohtori puuhailee, mutta sarjisten teemojen, sävyjen ja tarkoituksen vaihtelut saavat olettamaan, että Katvealueeseen on kaadettu satunnaisia hajatelmia ja heittoja. Ehkäpä katvealue on tohtorin alitajunta, jonkinlainen osittain näkyvä kartta hänen mieleensä. Konsepti sinänsä voisi olla mielenkiintoinen, mutta nämä stripit eivät valitettavasti suurelta osin ole. Jatka lukemista ”Arvio: Tohtori K:n katvealue – Jossain Palsan ja paskan välimaastossa”

Arvio: Lobo by Keith Giffen & Alan Grant Vol. 1 – Keskenkasvuisin sarjakuva miesmuistiin

cof

On sinänsä outoa, että nykyään minulla on hirveä kynnys lähteä tutustumaan mihinkään sarjakuvaan muualta kuin sen oikeasta alusta. Onhan esimerkiksi supersankarisarjisten tai minkä tahansa pitkään jatkuneiden nimikkeiden mukaan hypätty aikoinaan ihan mistä sattuu, ja aivan hyvin on pärjätty. Silti nykyään tulee ajateltua ”miten voisin ymmärtää hahmoa, jos en ymmärrä mistä se on tullut”. Ehkä yritän päästä tästä ajattelutavasta hiljalleen eroon. Yksi keino siihen on tutustua hahmoihin, joissa on syvyyttä keskiverron lastenaltaan verran, eli ei mitään ymmärrettävää alunperinkään. Sellaisiin hahmoihin kuin Lobo. DC Comicsin talliin kuuluva antisankarin irvikuva on niin laiskaa teiniyleisön kosiskelua kuin olla saattaa. Lobo by Keith Giffen & Alan Grant esittelee Lobon ensimmäiset sooloseikkailut, ja on samalla opetus minulle lakata stressaamasta ”oikeista aluista”. Nyt ainakin näin, mistä mahdollisesti maailman keskenkasvuisin sarjakuva on saanut alkunsa. Jatka lukemista ”Arvio: Lobo by Keith Giffen & Alan Grant Vol. 1 – Keskenkasvuisin sarjakuva miesmuistiin”

Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä

cof

Viime vuoden sarjisten läpikäynti keskeytyi hetkellisesti, kun innostuin Snagglepuss Chroniclesista niin paljon, että sen käsikirjoittaja Mark Russellin aiempi Hanna-Barbera-tulkinta oli pakko saada käsiin suunnilleen heti. Niinpä 2018 pistettiin vaihtopenkille hetkeksi ja lukujonon kärkeen kiilasi The Flintstones, eli tuttavallisemmin Kiviset ja Soraset. 2016 käynnistynyt minisarja sai sekin oman osansa kiitosta ja positiivista huomiota, mutta vastaanotto ei ollut aivan yhtä yksimielisen ylistävä kuin Snagglepussilla, joten omakin innostus syttyi hitaammin. Kahteen volyymiin koottu 12-osainen kronikka rakentuu eri tavoin kuin Snagglepuss, sillä jokainen numero on käytännössä oma stand-alone-tarinansa. Alkuun Flintstones vaikutti juuri arvioiden mukaiselta ”aika jees mutta ei nyt ihan unohtumaton” -tason satiirilta, kunnes noin 7. tai 8. numeron paikkeilla Russel pistää turbot päälle. Sitten mennäänkin loppuun asti sellaisella rytinällä, että ei paremmasta väliä. Flintstones naurattaa, itkettää, viihdyttää ja piinaa noin sivun välein vaihtuvilla tunnetiloilla ihan suvereenisti. Lopputulos on, että härskin hyvä sarjakuva on tämäkin. Will Ferrelliä Zoolander-elokuvassa mukaillen: Mark Russell – so hot right now, so hot. Jatka lukemista ”Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä”

Arvio: Yhesti yhes paikas 4-9 – Hänelle, jolla on jo kaikkea

cof

Kirjoitin Ville Pirisen Yhesti yhes paikas -kansantarinasarjasta viimeksi pyöreästi vuosi sitten. Ottaen huomioon, että kyseessä on pääasiallisesti nippu känni- ja paskatarinoita, innostuin melkoisiin ylisanoihin. Jossain kohtaa mietin jo, ajoiko ensivaikutelma minut liian reimuisaan suitsutukseen, mutta kyllä se viimeistään näiden osien 4-9 kohdalla varmistui, että tulkintani ei ollut harhaanjohtava. Innostunut se toki oli, mutta kaikki tekemäni väitteet ovat myös myöhempien osien kohdalla totta. Tarinat ovat kamalan samaistuttavia, kansallista yhteenkuuluvuutta vahvistavia, omaa sydäntä keventäviä ja monipuolisen hirtehisiä. Viimeksi nikottelin synkempiä sävyjä, mutta nyt Pirisen vaihteluihin on jo tottunut, ja ymmärtää myös sen, että jokainen yhesti yhes paikas tapahtunut sattumus tai huhupuhe ei aina ole hulvattoman hauska. Osa niistä on surullisia, osa pelottavia ja osa vain karseita, mutta niinhän meidän ihmisten jutustelut toisillemme ovat. Katsotaan vieläkö löydän sanottavaa YYXP (Yhesti yhes X paikas, kuten Pirinen itse sarjansa lyhentää)-sarjasta blogitekstin verran. Periaatteessa kama on aivan samaa läystäkkeestä toiseen, mutta silti tuntuu siltä, että uusiakin ajatuksia herää. Jatka lukemista ”Arvio: Yhesti yhes paikas 4-9 – Hänelle, jolla on jo kaikkea”

Arvio: Hemmo Paskiainen – Hemmo, iskän poika

cof

Aikanaan Hyllyyssä lupaavasti alkanut Pahkasika-sarjakuvien lukuprojekti on jämähtänyt paikoilleen luvattoman pitkäksi aikaa. Tarvitaan siis ravistelua ja potkuja bloggaajan perseelle, ja niitä tarjoilemaan on omiaan Hemmo Paskiainen. Jos eivät muutkaan Pahkasian sarjakuvat mitään lastenmateriaalia tai kilttiä kujeilua olleet, niin Hemmo on silti ehdottomasti porukan kauhukakara. Rienaava, rivo, nihilistinen ja nykypäivän mittapuilla jopa vihaa levittävä sarjakuva on tarkoituksellisesti epämiellyttävä. Vähän kuin Kallio Underground suomiräpille: ei tehty mitään huonoa, mutta kaikki oli tarkoituksellisesti inhottavaa. Tähän kirjaan on koottu kaikkien aikojen ensimmäiset Hemmo Paskiainen -sarjakuvat noin vuosilta 1986-1989. Ave Koskela -nimimerkin takana kaiken sovinnaisen pilkkaa harjoittavat veljekset Ari ja Vesa Koskela. Luettavuus on kohdallaan ja ryönää syydetään tasaisella tahdilla. Valitettavasti Hemmon rytmitys ei ole aivan kohdallaan, ja moni puolihauska strippi kallistuu lopulta epähauskaksi huonosti ländäävän vitsin vuoksi. Jatka lukemista ”Arvio: Hemmo Paskiainen – Hemmo, iskän poika”

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Roope Ankan elämä ja teot

cof

Kokeilenpa aloittaa uutta juttutyyppiä, jossa palaan koko elämäni rakkaimpien sarjakuvien pariin ja koitan löytää niistä vielä kerran jotain uutta sanottavaa. Itseoikeutetusti sarjan saa avata Roope Ankan elämä ja teot, jota olen aiemmin käsitellyt vain hyvin pikaisesti sivuten. Toivotaan, että juttusarja ei jää yhden kirjoituksen mittaiseksi!

Kävipä harvinaislaatuinen tilanne. Lukujono oli päässyt tyhjenemään, ja seuraavat kirjaston varaukset olisivat noudettavissa vasta muutaman päivän päästä. Rahat olivat menneet joululahjoihin ja kaikenlaiseen riettaaseen elämään, joten sarjiskauppaankaan ei ollut juuri nyt asiaa. Piti siis palata hyllystä jo valmiiksi löytyvien klassikoiden pariin. Pläräilin kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta lopulta päädyin kuitenkin sarjakuvaan, jonka olen lukenut ehkä useammin kuin minkään muun painotuotteen. Viime vuosina taukoa on tullut, mutta vuosien 1998 ja 2010 välillä luin kirjan suunnilleen kerran vuodessa. Sen jälkeen nide on tullut avattua ehkä kerran tai kaksi, kun muut sarjikset ovat vallanneet vapaat, lukemiseen käytettävissä olevat ajat. Nyt oli taas aika avata ja tavata Roope Ankan elämä ja teot. Jatka lukemista ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Roope Ankan elämä ja teot”

Arvio: Coyote Doggirl – moderni feministiwestern ei kuuntele lässytystä

cof

Nyt oli taas varsin hyvän sarjakuvan löytyminen aika monen sattuman takana. Silmään sattui Twitter-virrassa joku linkki arvioon Lisa Hanawaltin Coyote Doggirlistä. Klikkasin, jotta olen vakava sarjakuvaharrastaja, tietämättä yhtään mistä on kyse. Ensimmäisessä kappaleessa mainittiin, että Lisa Hanawalt on sarjakuvien lisäksi vaikuttanut mm. BoJack Horsemanin taustajoukoissa. Nyt alkoi kiinnostaa jo hieman enemmän, onhan BoJack kuitenkin nykypäivän terävintä ja sielua satuttavinta televisiota. Lisäsin sitten Coyote Doggirlin puolihuolimattomasti Goodreadsin ”vois joskus lukea” -listalle. Myöhemmin olin tukkimassa kirjaston varausjonoani ko. listan teoksilla, ja jonkun todella kummallisen kohtalon oikun kautta edelleen painotuore Coyote Doggirl löytyi jo kirjaston listoilta. Kaikki yhteensattumat olivat ehdottomasti onnellisten tähtien alla syntyneitä, sillä Coyote Doggirl on oikein hyvä, moderni sarjakuva. Sen tyyli on uniikki, ääni samaistuttava ja teemat tätä päivää. Feministinen länkkäridraamakomedia antropomorfisilla eläinhahmoilla – miten tämä muka ei voisi viihdyttää? Jatka lukemista ”Arvio: Coyote Doggirl – moderni feministiwestern ei kuuntele lässytystä”