Arvio: Isle of 100,000 Graves – Miten kirja, jossa on pelkästään huonoja ja hirveitä asioita, voi olla näin sympaattinen ja hauska?

cof

Alan parin työnäytteen jälkeen olla sitä mieltä, että norjalainen Jason on sarjakuvantekijä aivan sieltä parhaasta päästä. Aiemmin vaikutuksen teki I Killed Adolf Hitler, ja nyt hyvin samanlaisia fiiliksiä herättää Isle of 100,000 Graves. Näiden kahden erona on se, että Hitler oli Jasonin soolotyö, kun taas 100 000 hautaa antaa Jasonin tulitueksi käsikirjoittaja Fabien Vehlmannin. On tosin vaikea sanoa, onko Vehlmann tullut tekemään tilaustyötä, ovatko käsikirjoittaja ja kuvittaja täysin samasta puusta veistetyt, vai onko Vehlmann lähinnä hionut kulmia. Koko tarina on nimittäin ihan puhdasta Jasonia. Lakonista, mustaa, vähäeleistä, mutta samaan aikaan jotenkin vinksahtaneesti lämminhenkistä ja sympaattista. Jasonin sarjakuvat ovat ehdottomasti hirtehisiä ja maailman outouksia käsitteleviä, mutta niissä ei ole jälkeäkään kyynisyydestä tai nihilismistä. Jasonin henkilöhahmot ovat todella pelkistettyjä, mutta alastoman inhimillisiä. Isle of 100,000 Graves on hyvä sarjakuva. Jatka lukemista ”Arvio: Isle of 100,000 Graves – Miten kirja, jossa on pelkästään huonoja ja hirveitä asioita, voi olla näin sympaattinen ja hauska?”

Mainokset

Arvio: Danten Inferno – Mainio modernisointi törkeästä klassikosta

mde

Pidän todella siitä, kun taitavat sarjakuvantekijät ottavat asiakseen adaptoida kirjallisuuden klassikoita. Niin kuin Crumb teki Genesiksen kanssa, Wrightson Mustan Kissan kanssa tai Crepax Draculan ja Frankensteinin kanssa, tekee nyt brittiläinen ug-legenda Hunt Emerson Danten Infernon kanssa. 1300-luvun kahvipöytäkeskustelujen kuumin puhuttaja koko Firenzessä on nyt täällä, sarjakuvamuodossa, reilut 700 vuotta myöhemmin! Emersonin versio Jumalaisen näytelmän ensimmäisestä osasta on alkuperäisteokselle uskollinen. Se tekee muutamia tulkintoja ja oikoo pari mutkaa, mutta Emersonin pääasiallinen viesti tuntuu olevan, että Dante oli jo itsessään niin luova, härski, itsevarma ja taitava, että Inferno kiehtoo vielä nykypäivänäkin täysin omine avuineen. Jos ovat alkuperäiskirjoittaja ja -kuvittaja kovaa luokkaa, niin Suomi-versionkaan ei tarvitse hävetä: Juhani Tolvasen käännös Eino Leinon avustuksella on eläväinen, sopivasti vanhaa ja uutta yhdistelevä sekä huumorintajua hivelevä. Danten Inferno herää todella eloon, lieskat polttavat ja paska haisee. Hyvä meininki! Jatka lukemista ”Arvio: Danten Inferno – Mainio modernisointi törkeästä klassikosta”

Arvio: Tallipiällikkö – Surrealistinen parisuhdesekoilu hukkuu dialogin määrään

cof

Hirveä kuumotus kirjoittaa internettiin Kasper Strömmanin tekemästä sarjakuvasta. Strömman, influesseri supreme, synnyttää ja tappaa ilmiöitä silkoilla Burt Reynolds -poseerauksilla ja Bo Hagerin yleisönosastokirjoituksilla. No, hänen näkyvyys-imperiumissaan Hyllyy on hädintuskin himmeä välkähdys tutkassa, että ehkä blogi selviää tästäkin tekstistä hengissä. Armoa, Kasper. Mutta niin, pari vuotta sitten ilmestynyt Tallipiällikkö on hyvin omalaatuinen sarjis: se on tekijänsä näköinen, arjen absurdiuksista ja putkinäköisestä elämäntyylistä huumoria repivä kertomus. Dialogia on helvetisti, ja Tallipiällikön voisi monelta osin kuvitella toimivan esimerkiksi radiokuunnelmana. Ei sekään toki uusi aluevaltaus Strömmanille olisi, sillä mies on ottanut haltuunsa viime vuosina blogin lisäksi ainakin radion, television, podcastit, kirjallisuuden ja sarjakuvat. Odottelen lähinnä konserttisalikiertuetta ja instrumentaalilevyä. Sillä välin Tallipiällikkö on oikein kelvollinen annos päivän Kasperia. Jatka lukemista ”Arvio: Tallipiällikkö – Surrealistinen parisuhdesekoilu hukkuu dialogin määrään”

Arvio: Step Aside, Pops – A Hark! A Vagrant Collection

cof

Takavuosien nettisuosikki Hark! A Vagrantista tulee jotenkin ristiriitainen olo. Kate Beatonin verkkosarjiksena mainetta hankkinut strippi on omalaatuista huumoria todella marginaalisista aiheista. Useimmiten Beaton esittää stripeissä omia näkemyksiään historiallisiin tapahtumiin tai kirjallisuuden klassikoihin, joista kaikki ovat varmaankin todella harvoille lukijoista tuttuja. Toisaalta Hark! A Vagrant osoittaa, miksi nettisarjikset ovat demokratisoineet sarjakuvaa hienosti, sillä nyt yleisönsä saattaa löytää feministinen sarjakuva Franz Lisztin ja Frederic Chopinin ystävyydestä, eikä alhaisimman yhteisen nimittäjän diktatuuri enää hallitse strippien maailmaa kuten aiempina vuosikymmeninä. Toisaalta Hark! A Vagrant tuntuu omahyväiseltä pätemiseltä. Sarjakuvan nimi kuulostaa joltain, mitä kirjoitetaan lukiolehteen, kun on katsottu pari kautta Monty Pythonia ja halutaan briljeerata omalla sanavarastolla. Tiedättehän, itsetarkoituksellisen harvinaiset sanavalinnat ja tahallisen monimutkaiset lauserakenteet? Ettekö te muka tehneet sitä? Että minä olin ainoa teennäinen mulkku lukiossa? No en ainakaan ollut maailman ainoa, sillä sama viba tulee stripeistäkin silloin tällöin. Step Aside, Pops kokoaa yhteen nipun Hark! A Vagrant -strippejä, joista osa naurattaa, osa menee yli hilseen ja osa tympäisee. Ehkä se on tämäntyyppiselle sarjikselle ihan sopiva reaktioiden vaihtelu. Jatka lukemista ”Arvio: Step Aside, Pops – A Hark! A Vagrant Collection”

Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki

cof

Villimpi pohjola on jännä strippisarjis. Sillä ei ole samanlaista statusta kuin Viivillä ja Wagnerilla, Fingerporilla tai nuorempien lukijoiden keskuudessa esimerkiksi Fok_itillä. JP Ahosta ei kaiveta vakiohaastateltavaksi sarjakuva-aiheisiin lehtijuttuihin samalla tavalla kuin Pertti Jarlaa. Silti Ahonen ja Villimpi pohjola ovat vuosien saatossa salakavalasti hiipineet arkikäyttöön ja VP-strippejä pomppaa aika ajoin  esiin toimistojen seiniltä tai yksittäisinä nettimeemeinä. Luettuani neljä strippejä kokoavaa kirjaa ymmärrän hiukan, miksei suosio ole kasvanut suuremmaksi. VP:n olisi ainakin muutama vuosi sitten pitänyt olla täysin minun juttuni: yliopisto-opiskelijoista kertova sarjis nörtti- ja kaljavitseillä höystettynä kuulostaa optimaaliselta samaistumiskokemukselta, mutta jokin VP:ssä estää kiintymästä siihen täysillä. Minulla on muutamia arvauksia, mikä se voisi olla, mutta mitään varmaa en ole vielä löytänyt. Jatka lukemista ”Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki”

Arvio: Mustat sivut – Mestarin synkät sivutyöt

cof

Jos kutsuu itseänsä vakavasti otettavaksi sarjakuvaihmiseksi, niin silloin pitää säännöllisesti postata ruutuja André Franquinilta, vähän samalla tavoin kuin täytyy sisällyttää keskusteluun kasuaali viittaus Corto Malteseen. Franquin loi maineensa Pikon ja Fantasion parissa ja on lahjoittanut maailmalle omasta kynästään mm. Marsupilamin ja Niilo Pielisen. Jälkimmäinen tosin on minun kirjoissani enemmän miinus kuin plussa, hermojaraastava eurovastine Touho Ankalle, tuolle ankoista raivostuttavimmalle. Ilmeisesti joku Niiloakin kuitenkin diggailee, ja muutoin Franquinin ansioita on vaikea kiistää. Suurin piirtein kaikki 60-luvun jälkeen mainetta saaneet belgitekijät ovat hänen tyylinsä jälkeläisiä. Franquinin ilmeikkyys ja vaivattomalta vaikuttava mutta täysin huoliteltu tyyli vetoavat kaikenlaisiin ja -ikäisiin lukijoihin. Samat elementit näkyvät myös Mustat sivut -teoksessa, joka on Franquinin sivutyö suuren suosion ajoilta. Nihilistiset, mustan huumorin täyttämät kertomukset tuntuvat tekijälleen höyryjenpäästelykanavalta. Mustat sivut on mielenkiintoinen kurkistus Franquinin maailmaan, vaikka kaikki vitsit eivät mitään napakymppejä olekaan. Jatka lukemista ”Arvio: Mustat sivut – Mestarin synkät sivutyöt”

Arvio: The Best of Comix Book – When Marvel Comics Went Underground

cof

Olen huomannut viime aikoina trendin omissa lukutavoissani. Aina kun ryhdyn lukemaan underground-sarjista, oletan kyseessä olevan kepeä yhden-kahden illan rupeama, mutta lopulta huomaan tahkonneeni kirjaa läpi viikkokaupalla. Valitettavasti kyse ei ole siitä, että uskomattoman laadukkaan materiaalin parissa haluaisi herkutella mahdollisimman pitkään, vaan siitä, että ug-sarjiksen lajityyppiin kuuluu innostusta laskeviä tekijöitä kuten kankeaa kerrontaa, vaihtelevaa laatua ja itsetarkoituksellista radikaaliutta, joka nykypäivänä tuntuu lähinnä puuduttavalta. Tähän tuskailuun törmäsin esimerkiksi lukiessani Notes From a Defeatistia tai Wonder Wart-Hogia, ja nyt törmäsin siihen The Best of Comix Book -kokoelman kanssa. Comix Book on mielenkiintoinen kuriositeetti sarjishistoriassa, Marvelin yritys hypätä 1970-luvun alussa suosittuun underground-sarjakuvien trendiin. Paljon muuta se ei sitten olekaan. Lehteä tehtiin kokonaiset viisi numeroa, joista ilmestyä ehti kolme. Muutamaa myöhemmin maineeseen noussutta tekijää lukuunottamatta Comix Book ei erityisesti tee vaikutusta. Tarinat ovat paradoksaalisesti itsetarkoituksellisen kapinallisia ja kuitenkin jotenkin hampaattomia. Hyvät ideat vesitetään venyttämällä tai typistämällä, huonot saavat liikaa tilaa. Jatka lukemista ”Arvio: The Best of Comix Book – When Marvel Comics Went Underground”