Arvio: Crisis Zone – Aivan ilmiselvästi vuoden 2020 tärkein sarjakuva

Alun perin minulla ei ollut tähän vuoden loppuun mitään ihmeellisiä suunnitelmia, tarkoitus oli jatkaa arviojonon purkamista aivan normaaliin tapaan. Tapaninpäivän aamuna heräsin kuitenkin mielessäni päivänselvä ilmestys: blogivuoden 2020 voi päättää vain yksi sarjakuva, ja se on Crisis Zone. Simon Hanselmannin vimmaisa luovuustornado, uskomaton voimannäyte, kriisiaikojen turvariepu ja peloton tuki. Kun 2020 yritti lannistaa meitä tuijottamalla suoraan silmiimme, Crisis Zone katsoi armotta vuotta vastapalloon ja pakotti sen perääntymään. Muutamaa hengähdystaukoa lukuunottamatta Hanselmann julkaisi tarinaa instagramissaan kymmenen ruutua per päivä (siis joka päivä!) hellittämättä otetta hetkeksikään. Crisis Zonen päätyttyä oli selvää, että olimme todistaneet jotain erittäin ainutlaatuista: salamaniskua jossa tilaisuus, innoitus, taito ja maailma asettuivat kohdalleen tavalla, jota en oleta näkeväni enää koskaan. Eli pahoittelut sarjiksille, jotka tulivat nyt bumpatuiksi viikolla eteenpäin, mutta tämä vuosi on Crisis Zonen. 

Jatka lukemista ”Arvio: Crisis Zone – Aivan ilmiselvästi vuoden 2020 tärkein sarjakuva”

Arvio: Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa

Hmm, nyt onkin haastava paikka. Olen arvioinut Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa -teoksen edeltäjän, Ugly Monstersin puolisentoista vuotta sitten ja muistan hyvin, miltä se tuntui. Rivo homostelu yllätti ihastuttavasti ja sarjis jäi lähtemättömästi mieleen. Muistan sen erittäin hyvin siksi, että jatko-osan lukeminen tuntuu tismalleen samalta, sekä hyvässä että pahassa. Joakim Juvelén on tehnyt toisen kirjan tismalleen samanlaista tavaraa, enkä sano tätä yhtään negatiivisessa mielessä. Samanlaisuutta on nimittäin monenlaista. Jos tuntuisi siltä, että samoja vitsejä kierrätettäisiin uudestaan ja mikään ei enää yllättäisi, oltaisiin ongelmissa. Rumat möröt onnistuu kuitenkin edelleen loksauttamaan leukoja säännöllisesti sillä, millaisia strippejä Juvelén yksinkertaisesti keksii ja kehtaa tehdä. Rumat möröt on edelleen positiivisuudessaan ja häikäilemättömyydessään vastustamaton. Tässä mielessä samanlaisuus on itse asiassa aika harvinaista. Kun tietää mitä odottaa, saa juuri sitä, ja silti yllättyy, niin materiaalissa on jotain erityistä. Haastavaa on vain se, että keksisi siitä jotain uutta kirjoitettavaa arvioblogiinsa.

Jatka lukemista ”Arvio: Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa”

Arvio: The Superior Foes of Spider-Man – Niin kuin sen kuuluu olla

Nyt täytyy sanoa, että helpotti. Supersankarisarjikset ovat olleet paitsiossa paitsi blogissa, myös omissa fiiliksissäni viime aikoina. Edes yleisesti kohtuullisen hyvänä pidetyt teokset, kuten Punatähden poika, eivät saaneet kovettunutta sarjisbloggaajan sydäntä pehmenemään. Hetken ehdin jo pelätä, että olen kadottanut sarjisjuureni, siirtynyt johonkin hähmäiseen eliittiin jossa supersankareita katsotaan pitkin nenänvartta. The Superior Foes of Spider-Man kuitenkin todisti, että tästä ei ole kyse. Tällaisia supersankarisarjiksia minä nykyään kaipaan. Itsetietoisia, moderneja, rehellisesti hölmöjä, melodramaattisia, tekijöidensä näköisiä. TSFOSM on oikein mukava minisarja, jossa kaivetaan naftaliinista mittava määrä Hämiksen historian nelosketjun hahmoja ja annetaan näille viisitoista minuuttia parrasvaloissa. Ja sitä ei tehdä millään Hushin tai Guardian Devilin tosikkomaisella metodilla, vaan sillä tavalla kuin hömppähahmot ansaitsevaktin. Hömpällä.

Jatka lukemista ”Arvio: The Superior Foes of Spider-Man – Niin kuin sen kuuluu olla”

Arvio: Bull Mentulan niskan seikkailut jatkuvat – Dicktaattori/Tsuu Tsuu

Muistatteko keväällä blogissa esitellyn, Bull Mentulan niskasta kertovan Bull-zinen? Tyhmä kysymys, tietysti muistatte. Miten kukaan voisi unohtaa tällaisen konseptin, kun siitä on kerran kuullut. Onneksi myöskään visionääri näiden sivujen takana eli Dorka ei unohtanut. Viimeksi arviossa ei hänen nimeään mainittu, mutta sittemmin Bull on tullut saataville Turun Sarjakuvakauppaan ja julkaisusta on puhuttu hieman muuallakin, joten otetaan nyt tekijän pseudonyymi käyttöön. Itse nimittäin haluan tälle Bull Mentula Cinematic Universelle (BMCU, nimi oma keksimä eli ei kandee googlata) kaiken sen huomion, mitä pienen sarjisblogin kautta voin antaa. Nämä sarjakuvat antavat minulle niin paljon iloa, energiaa ja toivoa, että sitä on vähän vaikea perustella. En tiedä, ovatko ne oikeasti niin hyviä, mutta minulle ne ovat juuri sitä, mitä kaipaan. Bull jatkuu nyt siis kahdella numerolla, Dicktaattorilla ja Tsuu Tsuulla. Ja voi pojat, herkkua oli tarjolla.

Jatka lukemista ”Arvio: Bull Mentulan niskan seikkailut jatkuvat – Dicktaattori/Tsuu Tsuu”

Arvio: Fante Bukowski – Minun oma antisankarini

Tietyllä tapaa tälle kirjalle on tosi sopivaa, että kirjaston tarra on läimäisty tuohon narsistisen ja tekotaiteellisen hahmon nimen päälle

Olen viime aikoina pohtinut toistuvasti länsimaisen viihteen miesantisankari-trendiä. Sitä, miksi vaikkapa lähihistoriamme ylistetyimmät tv-sarjat pyörivät Tony Sopranon, Don Draperin tai Walter Whiten ympärillä ja miksi, vaikka näenkin kaiken sen vetovoiman ja laadun näissä toteutuksissa, ne eivät kolahtele minulle kovinkaan henkilökohtaisella tasolla. Joo, tiedän, tässäpä taas yksi valkoisille heteromiehille varattu ongelma: ”kaikki fiktion päähenkilöt ovat kuin minä, mutta eivät tarpeeksi”. No, toki tiedän että hahmoon samaistuminen on monesta muustakin asiasta kiinni. Luulen, että itselläni ongelma kumpuaa siitä, että mainittujen antisankarien persoonat ovat kohtuullisen stereotyyppisiä miehiä, joiden ongelmat liittyvät kyvyttömyyteen ilmaista tunteita, pelkoon kontrollin menettämisestä ja aitojen yhteyksien puutteesta kehenkään läheiseen. Vanhanaikaisia ongelmia, suoraan sanottuna. Nuo eivät ole tuntuneet itselleni koskaan kovinkaan suurilta kompastuskiviltä, joten sympatiaa murahtelevia ja räjähteleviä äijiä kohtaan on vaikeampi löytää. Sen sijaan Fante Bukowskin kohdalla yhteys syntyy heti. Tässä on minun kaltaiseni antisankari, räikeä spottivalo useisiin ominaisuuksiin, joista itsessäni vähiten pidän. Noah Van Sciver, revi rintakehäni auki ja hiero tolua tahraiseen sieluuni!

Jatka lukemista ”Arvio: Fante Bukowski – Minun oma antisankarini”

Arvio: El Borbah – Tylymmänpuoleinen dekkari

ElBorbah_kansi

Kirjoitin Charles Burnsista ensimmäisen kerran muutama kuukausi takaperin, aloittaen toki hänen tunnetuimmasta teoksestaan Black Holesta. Tuolloin kommenteissa nousi muutamaan otteeseen esiin Burnsin toinen teos El Borbah, jota suositeltiin kovasti lukulistoille. Onnekkaasti Turun Sarjakuvakaupasta oli saatavilla vielä käytettynä Oulun Sarjakuvaseuran 1990-luvulla julkaisemaa suomennosta erittäin sopuisaan hintaan, joten tsekkaus oli itsestäänselvyys. Jos lisäargumentteja vielä tarvittiin, niin sarjakuvan nimihenkilö on meksikolainen vapaapainija-yksityisetsivä, mikä on tietääkseni virallisesi tunnustettu Asiallisin Mahdollinen Yhdistelmä ammatteja. El Borbah on kokoelma absurdeja noir-dekkareita, joiden sävy ja toteutus saattaa hämmentää, kunnes lukee takakannesta Burnsin sitaatin: ”Ne ovat vain sitä, minkä parissa kasvoin – katsellen kamalia elokuvia ja lukien huonoja sarjakuvia.” Ja yhtäkkiä kaikki loksahtaa kohdalleen. Jatka lukemista ”Arvio: El Borbah – Tylymmänpuoleinen dekkari”

Arvio: Kielletty hedelmä – Vimmainen ja raskaskahluinen tietopaketti

KiellettyHedelmä_kansi

En oikeastaan tiedä, mitä minä voisin, tai mitä minun edes pitäisi, sanoa Liv Strömquistin Suomen-läpimurtosarjakuvasta Kielletty hedelmä. Kun on ensin lukenut lähes 150 sivua todistusaineistoa siitä, että ei oikeastaan tiedä mitään vulvista, vaginoista, klitoriksista, kuukautisista, orgasmeista ja näihin liittyvästä historiasta, niin luottamus lähteä kirjoittamaan blogitekstiä on aika matalalla. Se on varmaan siis ihan oikein, älkää käsittäkö väärin. Kun tuossa aprikoin, että kannattaakohan suutaan avata lainkaan vai teenkö vain itsestäni pellen, niin olin varmaan askelen lähempänä ymmärtää sitä kokemusta, johon moni vähemmän etuoikeutettu henkilö päätyy ihan normiarjessa. Kun omaa tietoa ja mielipiteitä vähätellään, niin helposti siihen alkaa uskoa, oli aihetta tai ei.

Jatka lukemista ”Arvio: Kielletty hedelmä – Vimmainen ja raskaskahluinen tietopaketti”

Arvio: BTTM FDRS – Säälimätön satiiri pistää lihoiksi hahmot ja lukijat

Näyttökuva 2020-01-28 kello 14.23.51

Viime vuoden kovin täysin puun takaa tullut löytö sarjisten saralla oli ehdottomasti Ezra Claytan Daniels, ja hänen mestariteoksensa Upgrade Soul. Sarjakuvassa demonstroitu tarkkanäköisyyden ja empatian taso oli huikea, ja lisäksi Daniels tuntui ymmärtävän jotain hyvin olennaista tästä ajasta. Siispä oli lähinnä vain ajan kysymys, kun pääsisin käsiksi myös tekijän seuraavaan teokseen, erittäin ärsyttävästi nimettyyn BTTM FDRS:iin. Tällä kertaa Daniels ei ole asialla yksin, vaan vastaa ainoastaan käsiksestä. Taiteen hoitaa Ben Passmore, jonka karrikoitu tyyli tuo kirjaan lisäsärmää. Ja särmää riittää muutenkin. Jos Upgrade Soul oli pienieleinen ja yllättävän hillitty, BTTM FDRS on satiirinen, jopa häijy ja irvokas. Sen tyylilajeja ovat kauhu, draama ja hyvin musta huumori. Pienieleisyydestä ei ole enää tietoakaan, nyt roiskitaan joka suuntaan armotta. Ajassa ollaan kiinni edelleen erittäin tiukasti ja tuo vastenmielinen nimikin on vain osa kirjan jatkuvia piikkejä niin hahmoilleen kuin lukijallekin. Daniels vahvistaa ehdottomasti kirjalla asemaansa tämän hetken kiinnostavimpien tekijöiden joukossa. Jatka lukemista ”Arvio: BTTM FDRS – Säälimätön satiiri pistää lihoiksi hahmot ja lukijat”

Arvio: Aivan helmiä zinejä sarjisfestareilta – Bull / Jeesus tulee, oletko valmis?

Bull_JeesusTuleeOletkoValmis_kansi

Kuten olen useaan otteeseen korostanut, niin käsitykseni ja tuntemukseni suomalaisesta sarjisskenestä ei ole erityisen syvää. Esimerkiksi zine-kulttuuri on monelta osin itselleni hyvin vierasta, enkä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillessanikaan osannut muuta kuin lähinnä kävellä zine-osastojen läpi tyhjä katse kasvoillani. Onneksi saan aina silloin tällöin apua, ja jälkikäteen minulle tarjottiin luettaviksi paria sarjisfestareille tehtyä zineä. Teokset Bull ja Jeesus tulee, oletko valmis? esiteltiin niin vetoavilla synopsiksilla, että lukeminen oli no-brainer. Ja olenpa tyytyväinen, että joku minua tähänkin kulttuuriin päin päätti sysäistä, nimittäin ainakin nämä zinet olivat ehdottomasti lukemisen väärtejä. Ilahduttava yhdistelmä huolettomuutta ja ajatuksella ja sydämellä tehtyä sarjakuvaa. Jatka lukemista ”Arvio: Aivan helmiä zinejä sarjisfestareilta – Bull / Jeesus tulee, oletko valmis?”

Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa

SaimaannorppamiesValleJaPalle_kansi

Pari kuukautta sitten järkätyiltä Helsingin Sarjakuvafestivaaleilta tarttui mukaan suunniteltujen hankintojen lisäksi myös pari arvostelukappaletta. Keski-Suomen Sarjakuvaseuran tekijöitä oli paikan päällä muutamia, ja sieltä tassuun tarttuivat omakustanteet Saimaannorppamies sekä Valle ja Palle. Tekijöiden nimiin on tullut törmättyä KESSin antologioissa aiemmin, mutta nyt niistä sai toki hieman paremmin otetta. Saimaannorppamies tosin on tyyliltään antologiamainen – nimihahmon ympärille rakennetusta mytologiasta on eri tekijöiden voimin koottu kasa tulkintoja ja pistetty ne yksien kansien väliin. Valle ja Palle puolestaan on puhtaasti kahden tekijän, Ville Rautiaisen ja Antti Arvolan hengentuote. Kumpikin kirja tuntuu lukiessa tietynlaiselta harjoitustyöltä. Viimeistely tai itselle asetettu rima ei vielä ole sillä tasolla, missä sarjakuvaa kannattaisi suurelle yleisölle levittää. Jatka lukemista ”Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa”