Arvio: The Punisher – Welcome back, Frank

Päätinpä pitkästä aikaa ostaa lipun nostalgiakaruselliin ja lukea nuoruuden suosikkeja. Enkä mihin tahansa karuselliin, vaan siihen karuselliin johon mafia lahtasi Frank Castlen koko perheen ja synnytti niin jokaisen rikollisen ygös_kauhun, Tuomarin! Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että moni aikanaan hauskalta tuntunut asia ei enää jaksa naurattaa. Olen toki tietoinen siitä, että aikojen muuttuessa muuttuvat tarkastelunäkökulmat ja oma makukin, mutta vähän olen myös huolehtinut omasta huumorintajustani. Ei kai minusta vain olisi tulossa elitisti? Siksi päätin tarttua rienaajien ykkösketjun eli Garth Ennisin ja Steve Dillonin klassiseen Tuomari-pläjäykseen Welcome back, Frank. Tässä on kunnon happotesti sille, onko kaikki nuoruudesta jo menetetty, vai onko naiivia idealismia ja silmittömälle väkivallalle nauramista vielä lupa odottaa. Tuon teille ilouutisen: tämä Tuomari-tarina on edelleen todella kova.

Jatka lukemista ”Arvio: The Punisher – Welcome back, Frank”

Arvio: The Superior Foes of Spider-Man – Niin kuin sen kuuluu olla

Nyt täytyy sanoa, että helpotti. Supersankarisarjikset ovat olleet paitsiossa paitsi blogissa, myös omissa fiiliksissäni viime aikoina. Edes yleisesti kohtuullisen hyvänä pidetyt teokset, kuten Punatähden poika, eivät saaneet kovettunutta sarjisbloggaajan sydäntä pehmenemään. Hetken ehdin jo pelätä, että olen kadottanut sarjisjuureni, siirtynyt johonkin hähmäiseen eliittiin jossa supersankareita katsotaan pitkin nenänvartta. The Superior Foes of Spider-Man kuitenkin todisti, että tästä ei ole kyse. Tällaisia supersankarisarjiksia minä nykyään kaipaan. Itsetietoisia, moderneja, rehellisesti hölmöjä, melodramaattisia, tekijöidensä näköisiä. TSFOSM on oikein mukava minisarja, jossa kaivetaan naftaliinista mittava määrä Hämiksen historian nelosketjun hahmoja ja annetaan näille viisitoista minuuttia parrasvaloissa. Ja sitä ei tehdä millään Hushin tai Guardian Devilin tosikkomaisella metodilla, vaan sillä tavalla kuin hömppähahmot ansaitsevaktin. Hömpällä.

Jatka lukemista ”Arvio: The Superior Foes of Spider-Man – Niin kuin sen kuuluu olla”

Arvio: Teräsmies – Punatähden poika

teracc88smiespunatacc88hdenpoika_kansi

Rullailin tuossa Hyllyy-arkistoja taaksepäin ja tajusin, että supersankaritörmäilyt ovat olleet rankasti aliedustettuina jo melkein pari vuotta. Tarvetta täyttämään sopii hyvin yksi nykypäivänä jo varmaan tunnetuimmista Teräsmies-sarjakuvista, Punatähden poika. Sattumalta tämä on myös yksi Hyllyyltä yleisimmin kyselty arvio (mikä ei tietenkään ole kamalan paljon, mutta kuitenkin), ja viimeinen niitti oli kun Ahvenaarion Paavo oli jättänyt tämän ”perintölistalleen”, josta toivoi arvioita tehtävän oman bloginsa lopettamisen jälkeen. Että tässä sitä nyt ollaan. Mark Millarin, Dave Johnsonin ja Kilian Plunkettin vaihtoehtotodellisuus, jossa Teräsmiehen avaruusalus laskeutuikin Yhdysvaltain sijaan Neuvostoliittoon. Pelkäänpä, että joudun tuottamaan pettymyksen tämän arvion perään kyselleille todetessani, että Punatähden poika on mielestäni sarjakuva, jonka idea kuulostaa vinkeämmältä kuin itse sisältö. Neuvostoliitto jää tarinassa pikkunäppäräksi yksityiskohdaksi, kun jälleen kerran pohditaan absoluuttisen vallan absoluuttista turmeluvoimaa ja asetetaan Teris vastakkain niin Batmanin kuin Lex Luthorinkin kanssa.

Jatka lukemista ”Arvio: Teräsmies – Punatähden poika”

Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm

KevytMetalliKersanttiNapalm_kansi

Kun muutama viikko sitten vinkkasin, että nyt on poikkeusolojen vuoksi hyvä hetki päästä arviojonon kärkeen, tarttui mahdollisuuteen ensimmäisenä kustantamo, jonka olemassaolosta olen kyllä ollut tietoinen, mutta en ole aiemmin ottanut asiakseni tutustua tuotteisiin yhtään kansikuvia enempää. Rakkaudesta lajiin operoiva Musta Ritari kustannus tekee todellista ruohonjuuritason työtä pitääkseen hengissä kotimaista genresarjakuvaa ja pulpin hengenperintöä. Ei-niin-hienovaraisesti maailmankuulua esikuvaansa kanavoiva Kevyt Metalli on lehti, joka kokoaa lyhyitä sarjakuvatarinoita yksiin kansiin hyvin avoimella otteella, löyhästi scifin ja fantasian ympärille kietoutuen, mutta ei mitenkään puristisesti lajiin suhtautuen. Kersantti Napalm puolestaan on yhden hahmon ympärille kasattu kokoelma G.I. Joe-Kapteeni Amerikka-Schwarzenegger-estetiikkaa, joka omistautuu valitsemalleen vitsille sataprosenttisesti. Molemmista sarjakuvista huokuu into ja rakkaus valittuihin tyylilajeihin, ja tärkeintä on saada tuotoksia kerätyksi kansiin, joskus ehkä jopa enemmän tekijöiden kuin lukjoiden iloksi. Jatka lukemista ”Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm”

Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa

SaimaannorppamiesValleJaPalle_kansi

Pari kuukautta sitten järkätyiltä Helsingin Sarjakuvafestivaaleilta tarttui mukaan suunniteltujen hankintojen lisäksi myös pari arvostelukappaletta. Keski-Suomen Sarjakuvaseuran tekijöitä oli paikan päällä muutamia, ja sieltä tassuun tarttuivat omakustanteet Saimaannorppamies sekä Valle ja Palle. Tekijöiden nimiin on tullut törmättyä KESSin antologioissa aiemmin, mutta nyt niistä sai toki hieman paremmin otetta. Saimaannorppamies tosin on tyyliltään antologiamainen – nimihahmon ympärille rakennetusta mytologiasta on eri tekijöiden voimin koottu kasa tulkintoja ja pistetty ne yksien kansien väliin. Valle ja Palle puolestaan on puhtaasti kahden tekijän, Ville Rautiaisen ja Antti Arvolan hengentuote. Kumpikin kirja tuntuu lukiessa tietynlaiselta harjoitustyöltä. Viimeistely tai itselle asetettu rima ei vielä ole sillä tasolla, missä sarjakuvaa kannattaisi suurelle yleisölle levittää. Jatka lukemista ”Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa”

Free Comic Book Day 2019 – 20 ihmeellisen ilmaista sarjakuvaa Ameriikasta asti, montako osui maaliin tänä vuonna?

FCBD2019_kansi

Viime vuoden ilmaisten sarjakuvien päivä meni blogimielessä niin mukavasti, että tänä vuonna oli pakko tehdä sama juttu, mutta vielä pikkaisen isommin. Jokavuotinen Free Comic Book Day on näkökulmasta riippuen joko sarjisfanin iloisin tai surullisin päivä. Silloin juhlitaan sarjakuvaa monessa muodossa, tutustutetaan ihmisiä uusiin nimikkeisiin ja annetaan tekijöille valtava näkyvyys, jollaisesta moni muuten voisi vain uneksia. Toisaalta sitä voi pitää merkkinä toimialan epätoivosta ja hiljalleen kuihtuvasta kulttuurista. Tosin viime vuonna sarjismyynti elpyi ainakin Yhdysvalloissa, josta FCBD ponnistaa. Suomessa laskua tuli Aku Ankan mukana jälleen rumasti (tosin kannattaa lukea tuota ketjua eteenkinpäin, tuosta tilastosta puuttuvat monet nykypäivän aktiivikustantajat), mutta ehkäpä Free Comic Book Day voi muutamassa vuodessa punnertaa meidän kotoisatkin käyrämme taas noususuuntaisiksi?

Yrittänyttä ei laiteta, joten sarjisostoksia hillottiin siis jälleen muutama kuukausi, ja toukokuun neljäntenä painelin paikalliseen Turun Sarjakuvakauppaani ainoana tavoitteena hankkia pyöreä luku ilmaisia sarjiksia. Hyvin sujui, 20 lehteä jäi tassuun. Tässä jälleen pikafiilikset jokaisesta. Arvosteluperusteet viime vuoden tapaan toimiiko tarina lehden mittaisena, saako siitä käsityksen mistä on laajemmin kyse, ja houkutteleeko se haalimaan tätä sarjista lisää. Vetäkäähän kypärät päähän ja polvisuojat jalkoihin, tästä se lähtee! Kansikuvat on lainattu viime vuoden tapaan freecomicbookday.com-sivustolta. Jatka lukemista ”Free Comic Book Day 2019 – 20 ihmeellisen ilmaista sarjakuvaa Ameriikasta asti, montako osui maaliin tänä vuonna?”

Arvio: Lobo by Keith Giffen & Alan Grant Vol. 1 – Keskenkasvuisin sarjakuva miesmuistiin

cof

On sinänsä outoa, että nykyään minulla on hirveä kynnys lähteä tutustumaan mihinkään sarjakuvaan muualta kuin sen oikeasta alusta. Onhan esimerkiksi supersankarisarjisten tai minkä tahansa pitkään jatkuneiden nimikkeiden mukaan hypätty aikoinaan ihan mistä sattuu, ja aivan hyvin on pärjätty. Silti nykyään tulee ajateltua ”miten voisin ymmärtää hahmoa, jos en ymmärrä mistä se on tullut”. Ehkä yritän päästä tästä ajattelutavasta hiljalleen eroon. Yksi keino siihen on tutustua hahmoihin, joissa on syvyyttä keskiverron lastenaltaan verran, eli ei mitään ymmärrettävää alunperinkään. Sellaisiin hahmoihin kuin Lobo. DC Comicsin talliin kuuluva antisankarin irvikuva on niin laiskaa teiniyleisön kosiskelua kuin olla saattaa. Lobo by Keith Giffen & Alan Grant esittelee Lobon ensimmäiset sooloseikkailut, ja on samalla opetus minulle lakata stressaamasta ”oikeista aluista”. Nyt ainakin näin, mistä mahdollisesti maailman keskenkasvuisin sarjakuva on saanut alkunsa. Jatka lukemista ”Arvio: Lobo by Keith Giffen & Alan Grant Vol. 1 – Keskenkasvuisin sarjakuva miesmuistiin”

Arvio: Batman – The War of Jokes and Riddles

cof

Olen niin noheva supersankarisarjakuvan seuraaja, että näköjään saan luettua yhden Batman-tarinan kustakin DC-universumin uudelleenkäynnistyksestä. 2010-luvun alkupuolta hallinneesta New 52 -sarjasta tuli luettua Pöllöjen hovi/Pöllöjen kaupunki -kaksikko, ja DC Rebirth-kokonaisuudesta on nyt vuorossa The War of Jokes and Riddles. Jos laatu on tällaista, niin enempää en kaipaakaan, vaan keskityn jatkossakin haalimaan materiaalini virallisen universumi-aikajanan ulkopuolelta. Satunnaislukijalle The War of Jokes and Riddles näyttäytyy ilottomana, teennäisen kohtalokkaana ja jotenkin epämääräisenä. Siinä on mukana pari mielenkiintoista ja kunniamaininnan arvoista ideaa, mutta suuremmilta osin se tuntuu ihmeelliseltä Shaft/DC-sotahybridiltä. Käsikirjoittaja Tom King on kovasti kiitelty supersankarivisionääri, ja kuvittajapari Mikel Janínin ja Clay Mannin ote on tuoreen moderni, mutta molemmat tuntuvat silti kompastuvan kliseisiin ja modernin supersankarisarjiksen ärsyttäviin tyylikeinoihin. Tai sitten yleinen negailuni vain esti näkemästä sarjakuvassa kauheasti mitään onnistumisia, tiedä häntä. Jatka lukemista ”Arvio: Batman – The War of Jokes and Riddles”

Arvio: The Greatest Foes of Wolverine – Sopivan tyhmää ja huonoa kertakäyttölukemista

cof

Kuten aiemminkin olen todennut, silloin tällöin tekee mieli nostalgisoida typerimpien mahdollisten supersankarisarjisten kanssa. Tämänkertainen nostalgisointi on siitä poikkeuksellinen, että en ole lukenut The Greatest Foes of Wolverinea lapsena, ja sen tarinat olivat minulle sataprosenttisesti tuntemattomia. Nostalgiannälän kuitenkin tiivistää tarinoiden henki, joka on juuri sitä mitä toivoinkin. Silkinohuita juonia, hätäisesti sutaistuja kuvituksia ja Wolverinen kolmen siistin piirteen toistamista totaaliseen aivokuolemaan saakka. The Greatest Foes of Wolverine ei ole yhtä hyvää ja lukukertoja kestävää nostalgiamateriaalia kuin esimerkiksi Salatut Sodat, mutta köppäisyydessään se on samalla tietyllä tavalla vielä tyylipuhtaampaa roskaa. Minun on vaikea kuvitella, että näillä tarinoilla olisi juurikaan muuta kuin kertakäyttöarvoa, mutta facepalmaaminen joka sivulla tällaisen kirjan ajan on ihan huvittavaa ajanvietettä. Jatka lukemista ”Arvio: The Greatest Foes of Wolverine – Sopivan tyhmää ja huonoa kertakäyttölukemista”

Arvio: Miracleman – Ihmeiden aika

cof

Uijuijuijui kun olen innoissani. Luulin, että olisin jo saanut kohtalaisen hyvän käsityksen siitä, mitä Neil Gaiman tekee, mihin supersankarisarjakuvat taipuvat ja mikä on Miraclemanin tarinan huippukohta. Olin väärässä näissä kaikissa. Neil Gaiman tekee suunnilleen sitä, mitä luulinkin hänen tekevän, mutta Miraclemanissa hän on tasolla, jota en ole ennen nähnyt. Supersankarisarjat ja -teemat muuttuvat Miraclemanin kakkososassa yllättävillä tavoilla aivan uudenlaisiksi tarinoiksi. Luulin, että Alan Mooren Miracleman-tarinat olisivat kertomuksen ehdoton huippukohta ja Gaimanin ja Mark Buckinghamin kakkoskirja lähinnä kelvollista jäähdyttelyä, mutta mitä vielä. Miracleman – Ihmeiden aika ottaa Alan Mooren jo valmiiksi loisteliaan tarinan, ja vie sen aivan uudenlaisiin paikkoihin. Tämä on ihan tosi, tosi hyvä supersankarisarjakuva. Yksi parhaista, joita olen lukenut. Pääsyy siihen varmaan on, että supersankaruus ei ole mitenkään kirjan pääpointti, vaan taustavoima, joka vaikuttaa ympärillään aivan kaikkeen sekä tahallisesti että tahattomasti. Jatka lukemista ”Arvio: Miracleman – Ihmeiden aika”