Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992

Nyt lienee jo turvallista sanoa, että Tulevaisuuden arabi -sarja on onnistunut tekemään Suomessa sen harvinaisen tempun, eli loikkaamaan silkkojen sarjisharrastajien tietoisuudesta myös muun lukevan kansanosan tutkalle. Sarjakuvaksi ne saavat ilmestyessään poikkeuksellisen paljon mediahuomiota ja keskustelua osakseen. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelmat tekevät kyllä monta asiaa oikein, eli sinänsä syitä ei tarvitse etsiä kaukaa. Sarjakuva on helposti lähestyttävä, tarpeeksi arkinen mutta silti täynnä uskomattomia tarinoita, ja henkilöhahmot ovat riittävän karikatyyrimäisiä sekä ulkonäöltään että persoonaltaan jäädäkseen muistiin välittömästi. Samaan aikaan en itse aivan ymmärrä, mistä valtava suosio tulee. Minun mielestäni Tulevaisuuden arabi (niin nelososa kuin muutkin osat) on myös jankkaava ja välillä hämmentävän mustavalkoinen. Lisäksi Riadin isä saattaa olla kaiken kerronnan historian raivostuttavin hahmo. Harvoin meinaa silkan hahmovihan takia jäädä teos kesken, mutta tällä kertaa harkitsin sitäkin.

Juoneltaan Tulevaisuuden arabi 4 on hyvin samanlainen kuin edellisetkin osat, joten tarkemman kuvauksen voi lukea niitä käsittelevästä blogipostauksesta. Riad perheineen seilaa edelleen Lähi-idän ja Ranskan väliä. Ranskassa on pääosin ihan ok, Syyriassa pääosin hirveää. Saudi-Arabia on olemassa vain siellä työskentelevän isän mahtailevissa puheissa. Kaikkea tarkastellaan Riadin hämmentävän yksityiskohtaisen muistilinssin lävitse. Kirjan tapahtumien aikana hän saapuu murrosikään mikä tuo muassaan ulkonäköhuolia, ihastumisia ja muita tavanomaisia asioita. Silti näkökulma tapahtumiin pysyy jopa silmiinpistävän naiivina. Esimerkiksi äidin syöpähoidot kyllä mainitaan, mutta niiden herättämiä tunteita ei juurikaan käsitellä.

Muutoin tarinat eivät oikeastaan ole kovin aikaan sidottuja. Ajoitusankkureita tarjoavat lähinnä satunnaiset maininnat Tom Cruisesta, Amiga 500:sta ja Persianlahden sodasta. Muuten Sattoufin anekdootteja voisi laittaa jonoon melkein missä järjestyksessä vain. Tässä on yksi minua sarjassa kismittävä seikka: se ei oikein tunnu etenevän. Riad kertoo aina vain uusia esimerkkejä isänsä muutoksesta yhä kamalammaksi ihmiseksi, äitinsä ahdistumisesta tämän varjossa sekä ranskalaisen ja syyrialaisen yhteiskunnan varjopuolista (hän ei ihan hirveästi positiiviseen tapaa keskittyä). Ja siis on ihan totta, että kun lukijakuntaa miellyttävän reseptin löytää, niin ei sitä ole mikään velvollisuus enempää kehittää. Kysykää Jim Davisilta. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että nämä asiat olisi voinut sanoa iskevämmin ja painokkaamminkin. Ja kyllä, vertasin Tulevaisuuden arabia Karviseen. Mitä meinasit tehä?

Nyt sitten teen sen, mistä juuri Sattoufia kritisoin ja aion hokea itsestäänselvyyksiä kappaleen verran. Nimittäin aion ihan puhtaasti heitata Riadin isän hahmoa näistä sarjakuvista. Tiedän kyllä, että hahmo on tarkoitettu vihattavaksi, joten otan tässä syötin. Teen sen myös ilolla, sillä se isä on niin perseestä. Niin perseestä. Hänessä tiivistyvät kaikki ne ominaisuudet, jotka nykyajan yhteiskunnallista keskustelua saastuttavat ja taannuttavat. Riadin isä on tyhmä, sivistymätön ja epävarma rasisti, joka kompensoi jatkuvaa pelkoaan polkemalla kaikkia toisia ympärillään. Hänen heikko maskuliinisuutensa hirttäytyy ulkoisiin menestyksen symboleihin, arvottaa jokaisen näkemänsä ihmisen ja levittää ympärilleen myrkkyä joka kerta suunsa avatessaan. Tämä kaikki saa toki pohtimaan, että noinkohan isä on todellisuudessa voinut olla maailman hirvein ihminen ja täten ansainnut kaiken Riadin häntä kohtaan ohjaaman vihan, mutta ihan sama. Hänellä ei ole tarinassa yhtään, ei yhtään pelastavaa ominaisuutta. Edes lapsiaan hän ei rakasta, vaan muovaa sukulaisille ja naapureille esiteltäviksi palkinnoiksi. Että jos haluatte nähdä kunnon paskiaiskuorrutetun paskiaisen paskiaistäytteellä, niin tämä on sarjakuvanne.

Tulevaisuuden arabi ei siis tee itsestään pitämistä helpoksi. Isän lisäksi kirja leimaa lähes kaikki Riadin kohtaamat syyrialaiset takapajuisiksi junteiksi ja ranskalaiset ylimielisiksi kiusaajiksi. Tässä mielessä sen sanoma on lopulta nihilismissään lähes misantrooppinen. Miksi sellainen sarjis sitten nousee näin suureen suosioon? Hauskojen pottunokkien takia? Toki voidaan argumentoida Tulevaisuuden arabin tarkkanäköisyydestä ja poikkeuksellisesta useamman näkökulman huomioinnista, mutta onhan tämä myös vähän yksitoikkoisen ankeaa kerrontaa.

Lopulta en oikeastaan tiedä, pidänkö Tulevaisuuden arabista. Se on koukuttavaa, ja seuraavatkin osat tulee luettua, mutta ei minulle jää hirveästi ajatuksia tai tunteita takakannen sulkiessani. Enemmänkin olin tyytyväinen, että sain jälleen yhden osan loppuun. Ja onhan se jännä nähdä, tarjoavatko seuraavat osat jonkinlaista lunastusta tarinaan. Onko kärsimys ollut jonkin arvoista, vai onko se vain kärsimystä? Tällä hetkellä Sattoufin maailmankuva tuntuu lähes yksinomaan kyyniseltä. Toki silläkin tavalla voi menestyä, eikä ole mikään velvollisuus tarjota käänteitä tai laajaa tunneskaalaa. Kysykää Frank Milleriltä. Ehkäpä Tulevaisuuden arabi onkin Karvisen ja Sin Cityn Marvin irvokas jälkikasvu? Ja kyllähän sen nyt haluaa meistä jokainen nähdä. Oli miten oli, vitososankin kannet ovat jo useissa nettikaupoissa näkyvillä, eli vastausta ei välttämättä tarvitse odottaa kauhean pitkään.

Arvosana: 75/100

Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992
Riad Sattouf, käsikirjoitus ja kuvitus
282 sivua
WSOY
Hinta Suomessa 27-30 €

Sarjakuva kaupan:

Turun Sarjakuvakauppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s