Arvio: Umma’s Table – Nihkeän pinnan alta kuoriutuu koskettava tarina

Sarjisharrastus on erityisen hienoa aina silloin, kun sarjakuva osoittautuu erinomaiseksi tavaksi käsitellä jotain yllättävää aihepiiriä. Aiemmin blogissa tällaisiksi ovat osoittautuneet vaikkapa musiikki, taidehistoria ja talous. Yksi aihepiiri, josta olen toistaiseksi hieman turhaan toivonut jatkoa tuolla joukolle on ruoka. Jotenkin tuntuisi siltä, että sarjakuvan visuaalisuus oikealla tavalla pikkutarkan ja intohimoisen tekijän käsissä voisi synnyttää ruokasarjiksen, joka saisi veden kielelle. Lähimmäksi sellaista on blogissa päässyt ehkäpä murhamysteeri Cognac, mutta yleisesti ottaen en ole vielä löytänyt sellaista ruokasarjista, joka täyttäisi odotukseni. Umma’s Table on ensimmäinen yrittäjä pitkään aikaan, eikä oikeastaan lainkaan huono sellainen. Yeon-Sik Hongin surumielisessä sarjakuvassa äidin perinnereseptit ovat lohtu ja turva vastoinkäymisten keskellä, vaikka lopulta joudunkin myöntämään, että Umma’s Table ei ole ruokasarjakuva, sillä siitä jää mieleen lopulta kaihoisa melankolia, ei chilinen jälkimaku.

Jatka lukemista ”Arvio: Umma’s Table – Nihkeän pinnan alta kuoriutuu koskettava tarina”

Arvio: Berlin – Täysi trilogia ansaitsee oman artikkelinsa

Tämä artikkeli tekee Hyllyy-historiaa, sillä ensimmäistä kertaa kirjoitan toistamiseen samasta teoksesta. Toki aivan puhtaasta toisinnosta ei ole kyse, sillä nelisen vuotta sitten saatoin arvioida Jason Lutesin upeasta Berliini-trilogiasta vasta kaksi ensimmäistä osaa. Kolmas ja viimeinen osa ilmestyi pari vuotta takaperin pitkän hauduttelun jälkeen, ja pääsin sen pariin nyt tyttöystäväni suotuisalla avustuksella, kun pukinkontista tupsahti 600-sivuinen omnibus-järkäle, jolla ottaisi hengiltä jo vähän varttuneemmankin kynäniskan. Koska kahdesta ensimmäisestä osasta on sen verran aikaa, tankkasin toki päätösosan pohjalle myös edeltävät kirjat. Olin varautunut siihen, että aiempaa arviota pitäisi suomia kovinkin lujaa ja näkemyksiä korjata. Mutta vielä mitä, olinkin kirjoittanut ihan hyvin! Saatoin nyökytellä tekstille hyvillä mielin. Se ilahdutti lähes yhtä paljon kuin trilogian varsinainen päätösosa City of Light (suomennoksessa Kuohuva kaupunki), joka vie elokuvallisen tarinan maaliin upeasti.

Jatka lukemista ”Arvio: Berlin – Täysi trilogia ansaitsee oman artikkelinsa”

Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?

The Hard Tomorrow ei tee itsestään puhumista helpoksi. Tässä on sarjakuva, joka on periaatteessa hyvällä asialla ja tärkeällä sanomalla, mutta samanaikaisesti melkoisen ärsyttävä. Ärsyttävyyttä ei kuitenkaan voi laittaa minkään tietyn ominaisuuden piikkiin. Joo, tässä on ärsyttäviä hahmoja, jotka tekevät ärsyttäviä päätöksiä, mutta Eleanor Davis onnistuu kyllä perustelemaan jokaisen sarjakuvassa tekemänsä valinnan uskottavasti. Tällöin mieleen kummittelemaan jää kysymys siitä, onko ärsyttävyys itse asiassa lukijassa ennemmin kuin luettavassa? Hard Tomorrow on eittämättä tarkkanäköinen ja pienieleisen vaikuttava sarjakuva. Onko vain niin, että en itse pidä siitä, miten peilaudun tästä sarjakuvasta? Katsotaan, ehdinkö reflektoimaan itseni ulos tästä labyrintista blogitekstin mitassa.

Jatka lukemista ”Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?”

Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989

No niin, tätä postausta on odottanut analytiikan mukaan ainakin neljä ihmistä! Jos kirjoittaisin blogia puhtaasti isojen lukujen perässä, olisin lopettanut Showasta kirjoittamisen jo aikaa sitten, kyseessä on nimittäin yksi selkeästi vähiten luetuista Hyllyyn postaussarjoista. Toisaalta, jos kirjoittaisin lukijamäärien perässä, niin varmaan pitäisi valokuvata jotain jalkineita, pastareseptejä ja matkakohteita muutenkin eikä nyhjätä seksittömien sarjakuvien parissa (toim. huom. sarjakuvat eivät ole seksittömiä, lainkaan! Ei edes Showa! Sen seksijutut ovat lähinnä ankeita ja vaivaannuttavia, mutta siellä ne ovat!). Mutta jos olisin katkaissut Showan lennon aiemmin, en olisi ollut rehellinen itselleni. Shigeru Mizukin jättihistoriikki on nimittäin erittäin mielenkiintoinen ja hyvin tiukasta formaatistaan huolimatta jokainen kirja on täysin erilainen. Itse odotin tätä Showan neljättä ja viimeistä osaa ehkä kirjoista eniten, sillä tässä viidensadan sivun aikana haukataan historiaa peräti 36 vuotta, enemmän kuin kolmessa edellisessä kirjassa yhteensä. Lisäksi ankeasta ja epäonnisesta vuosisadan alkupuolikkaasta päästään eroon ja ihastelemaan Japanin nousua maailmanlaajuiseksi teollisuus-, raha-, viihde- ja teknologiajättiläiseksi. Mizuki ei kuitenkaan petä. Yleiskyynisestä elämänkatsomuksesta ei tingitä, ja mangamestarin silmissä nousukaudetkin tarkoittavat lähinnä laiminlyöntejä ja pahoinvointia. Showa tarjoilee siis hyvää mieltä loppuun asti!

Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989”

Arvio: Showa – A History of Japan 1944-1953

Showa1944-1953_kansi
Nyt on kyllä tosi kökkö kuva, mutta enpä jaksa ottaa uutta. Sori siitä!

Enpä olisi arvannut vielä puolisen vuotta sitten, että näin sanoisin, mutta nyt olen hetkeksi lukenut riittävästi toisesta maailmansodasta japanilaisten näkökulmasta. Lähestymistapa, joka oli tuohon saakka minulle lähes tuntematon on yhtäkkiä hallinnut sarjakuvalukemistoani hämmentävän paljon. Homma alkoi tietysti Showan edellisosalla, jossa koko kirjan mitta käsitellään sodan etenemistä ja tapahtumia. Siitä jatkoin saman tekijän, eli Shigeru Mizukin erilliseen sotaromaaniin Onward Towards Our Noble Deaths, jonka jälkeen vuorossa oli Osamu Tezukan Message to Adolf. Nyt, Showan kolmannen osan kohdalla, josta siitäkin reilusti yli puolet keskittyy sodan aikaan, tunnen tarvetta sanoa ääneen, että muutkin aiheet kelpaisivat jo hiljalleen. Onneksi tämänkertainen Showa pääsee vihdoin yli sodasta, vaikka ymmärrän hyvin myös, miksi sitä oli käsiteltävä perusteellisesti. Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1944-1953”

Arvio: Onward Towards Our Noble Deaths – historiallinen manga valottaa toista maailmansotaa japanilaisesta näkökulmasta

OnwardTowardsOurNobleDeaths_kansi

Myönnän, että blogissa on ollut hieman aiottua pidempi tauko Shigeru Mizukin massiivisen Japani-historiikki Showan käsittelyssä. Neljästä osasta kaksi olisi vielä lukematta ja arvioimatta, ja aion ne kyllä ennemmin tai myöhemmin hoitaa. Sillä aikaa kun odottelemme tähtien asettumista kohdalleen noiden osalta, tyydyttää yksityiskohtaisen Japani-historian ja Mizukin uniikin kädenjäljen nälkää mestarin toinen teos, sotakertomus Onward Towards Our Noble Deaths. Alun perin vuonna 1973 julkaistu sarjakuva pohjautuu Mizukin omiin kokemuksiin Tyynellämerellä toisessa maailmansodassa, ja sävy on kaukana patriotismista tai minkäänlaisesta sankaruudesta. Mizuki on katkera itsekkään japanilaisen sodanjohdon vastuuttomista päätöksistä ja ennen kaikkea sen toimintatapaan kuuluneista itsemurhaiskuista, joita johto suosi ja promotoi juuri ”jalon kuoleman” nimissä. Sävy on kirjassa suorastaan nihilistinen ja oudon kontrastin siihen luo Mizukin tapa esittää ihmishahmot karikatyyrimäisesti mutta kaikki muu pilkuntarkasti. Hassut naamat eivät näin vakavassa tarinassa juuri naurata, ennemminkin vaivaavat. Jatka lukemista ”Arvio: Onward Towards Our Noble Deaths – historiallinen manga valottaa toista maailmansotaa japanilaisesta näkökulmasta”

Arvio: Sabrina – Aikaamme kuvaava tragedia on ennen kaikkea tutkielma surusta

Sabrina_kansi

Ulkomaiset sarjakuvat murtautuvat harvoin julkiseen keskusteluun, varsinkaan sellaiset joita ei ole edes käännetty suomeksi. Puolisentoista vuotta sitten Nick Drnason romaani Sabrina kuitenkin teki tuon tempun, ja melkoisen yllättäen. Toki syy oli se ainoa mahdollinen, eli sarjakuva sai poikkeuksellista huomiota palkintopiireissä, minkä jälkeen suuri yleisökin sen hiljalleen noteerasi. Elitisti voisi tuhahtaa, että joka vuosi julkaistaan valtava määrä samanlaista laatusarjista, miksei niistä sitten puhuta. Tai että miksi sarjakuva tarvitsisi validointia kirjallisuuspalkinnoilta, se on oma taidemuotonsa. Turhaa ulinaa sellainen. En minäkään olisi välttämättä ikinä viitsinyt Sabrinaan tarttua ilman vahvaa ennakkosuosittelua. Ja jos useampi tuhat ihmistä luki vuonna 2018 yhden laadukkaan sarjakuvan sen sijaan ettei olisi lukenut yhtään, niin enpä usko hirveän monen siinä keskustelussa hävinneen. Ja jos ollaan rehellisiä, niin Drnaso ei erityisesti houkuttele satunnaislukijaa tai päästä häntä helpolla. Sabrina on valtavan vaikuttava, mutta epämiellyttävä sarjakuva, ainakin minulle. Jatka lukemista ”Arvio: Sabrina – Aikaamme kuvaava tragedia on ennen kaikkea tutkielma surusta”

”Arvio”: Terms and Conditions – Visionääristä dadaa ja idioottimaista sekoilua, tästä minä nautin

TermsAndConditions_kansi

Aijaijai kun maistuu, pitkästä aikaa pääsen laittamaan otsikon ”arvio”-sanan lainausmerkkeihin. Se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: tarjolla on sen luokan häröilyä, että en tiedä pitäisikö tässä hiljentyä nerouden äärellä vai kirjoitella vain pieruääniä aanelosen verran. R. Sikoryakin verkkosarjakuvasta romaaniksi laajentunut Terms and Conditions on valtavan uniikki yhdistelmä asioita, joista mikään ei ole Sikoryakin omaa tuotosta. Käsikirjoituksena sarjakuvassa toimivat iTunesin käyttöehdot (vuodelta 2015), eikä mitään muuta. Ne ovat ainoa teksti, jota tämä sarjakuva sisältää, ja ne käydään läpi alusta loppuun, ilman selkokielistämistä tai oikomista. Kuvitukseksi Sikoryak on valinnut noin sata klassista sarjakuvasivua, jotka hän on piirtänyt uudelleen ja korvannut jonkun sarjakuvan alkuperäishenkilöistä Steve Jobsilla, joka näissä mitä monipuolisimmissa ympäristöissä seikkailee tykittäen samalla käyttöehtoja pykälä pykälältä. ARE YOU NOT ENTERTAINED? Jatka lukemista ””Arvio”: Terms and Conditions – Visionääristä dadaa ja idioottimaista sekoilua, tästä minä nautin”

Arvio: Beautiful Darkness – Nihilistinen yhteiskuntametafora ei anna hengähdystaukoja

cof

Vielä yksi Kerascoët-sarjis mahtui tähän kirjastonippuun. Beautiful Darkness onkin mielenkiintoinen hybridi, sillä Kerascoët’n kaverina ei olekaan tällä kertaa aiemmista kirjoista tuttu Hubert, vaan Fabien Vehlmann. Itse asiassa Beautiful Darkness vastaa minulla kahteen esitettyyn toiveeseen, sillä Kerascoët’n lisäksi myös Vehlmann on tullut blogissa aiemmin tutuksi tekijäkaksikosta, jossa toinen osapuoli on tyylillisesti dominoiva. Edellinen Vehlmann-teos oli siis kollaboraatio Jasonin kanssa, ja tuolloin jäinkin kovasti miettimään, mikä oli Vehlmannin panos. Ehkä siis yhdistämällä aiemmin tuttujen tekijätiimien puolikkaat päästään lähemmäs sitä, mikä kunkin yksittäisen tekijän osaamisen ydin on. No, Beautiful Darknessin perusteella voidaan sanoa, että ainakin kamala maailma ja kovan luokan kyynisyys ovat niin Vehlmannin kuin Kerascoët’nkin ominta alaa. Beautiful Darkness on metaforinen sarjakuvaromaani, jota hallitsevat kaikensorttiset hirveydet. Tarina on suoraviivainen ja laatu ajaa lukemaan eteenpäin, mutta hyvä olo ei vieläkään ole se tunne, jota tekijät tarjoilisivat. Jatka lukemista ”Arvio: Beautiful Darkness – Nihilistinen yhteiskuntametafora ei anna hengähdystaukoja”

Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944

cof

Opintie Japanin historian parissa jatkuu massiivisen Showa-tetralogian toisessa osassa. Keisari Hirohiton vallan ajan Japania kuvaavassa kokonaisuudessa vuosien välinen epäsuhta korostuu tässä osassa kaikkein näkyvimmin. Vaikka neljä kirjaa kattavat yhteensä yli 60 vuotta elämää, käytetään sivumäärällisesti neljäsosa koko tarinasta toisen maailmansodan vuosien käsittelyyn. Mainitsin jo edellisessä Showa-tekstissä, että odotan tätä volyymia hieman varautuneesti, sillä Shigeru Mizukin erittäin yksityiskohtainen tyyli käy sitä uuvuttavammaksi, mitä enemmän yhdelle vuodelle annetaan sarjakuvassa tilaa. Tai näin ainakin odotin. Enää en ole niin varma, sillä Showan kakkososa ei ollutkaan sellaista umpihankihiihtoa kuin olin pelännyt. Se tuntuu rytmiltään hyvin paljon edeltäjältään, eikä käy liian sekavaksi. Kuitenkin, tällä osalla oli selkeästi myös puutteensa, jotka löytyivät paikoista, joista en osannut niitä alun perin odottaa tuleviksi. Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944”