Höhöhö, viimeksi kun luin Blueberryä, jäin kirjan lopuksi elättelemään toiveita viattomammista tarinoista seuraavassa integraalissa. Niinpä vissiin. Like Kustannuksen Blueberry-uudelleenjulkaisujen toinen osa jatkaa todella masentavaa intiaanien metsästystä tarinassa Kenraali Kultatukka. Kadonnut kaivos ja Kultaluoteja ampuva aave kertovat perinteisemmästä aarteenmetsästyksestä, mutta näissäkin kuvioissa Jean-Michel Charlier’n näkemys villin lännen meiningeistä on reilusti kyynisen nihilistinen. Blueberryn maailmassa hyvä teko ei jää rankaisematta ja uusista tuttavuuksista kannattaa suunnilleen aina odottaa pahinta. Jean ”Gir” Giraudin maisemat ovat jylhiä ja tapahtumat kylmiä. Hevosia ja ihmisiä tippuu kuin kärpäsiä, mutta ilmeet eivät juuri värähdä. Erämaa on armoton, joten mitä sitä kuvituksessakaan pehmistelemään.
Kirjan ensimmäinen tarina Kenraali Kultatukka on tosiaan vielä tiiviissä yhteydessä edellisen kirjan tapahtumiin. Blueberryn saavuttama luottamus paikallisten intiaaniheimojen kanssa romuttuu, kun joukkoja johtava kenraali Allister päättää sopimuksista huolimatta lähteä ihmisjahtiin. Tässä tarinassa ei ole yhtään mukavaa asiaa, ja sen lukeminen ei ole mitään hilpeätä puuhaa. Allister on todella sietämätön paskasäkki, Blueberrykin ratkaisuissaan ärsyttävän hampaaton ja tapahtumat masentavan realistisia. Ei oikeastaan ole väliä, mikä on moraalinen oikeutus tai asiallinen lopputulos, kun valtasuhteet ratkaisevat. Kenraali Kultatukka tuntuu lähinnä dokumentilta siitä, miten ylimielinen ja epäinhimillinen suhtautuminen Amerikan alkuperäiskansoja kohtaan on voinut olla. Seikkailuna tästä tarinasta on vaikea nauttia.
Seuraavissa tarinoissa epämukavat sortokysymykset siirretään suurimmaksi osaksi sivuun, ja keskitytään sen sijaan aarteen etsimiseen. Blueberryn juoppokaveri Jimmy McClure joutuu epäilyttävän saksalaisen Prosit Lucknerin tarinan pauloihin, kun tämä kertoo hallussaan olevasta kultakaivoksesta. Alkaa kilpajuoksu kaivokselle armottoman erämaan läpi. Kadonnut kaivos ja Kultaluoteja ampuva aave muodostavat yhden kokonaisuuden, jossa korostuu valtavasti jatkuva auringon paahde, veden puute ja hiekassa vaalenevat luut. Näitä stooreja lukiessa kihoaa itsellekin hiki otsalle ja suu alkaa kuivumaan. Charlier ja Giraud saavat kaikissa tarinoissa välitettyä lähes naturalistisesti kylmyyttä, kuumuutta, likaisuutta ja janoa. Blueberry on tunnelmallinen sarjakuva, jonka suurimpia vahvuuksia on muidenkin kuin näköaistin aktivointi, vaikkakin vain simulaatioilla. Yhtymäkohtia Sergio Leonen ja Deadwoodin törkyiseen länteen löytyy jatkuvasti enemmän.
Intiaanien sorron lisäksi toinen epämiellyttävää fiilistä luova elementti Blueberryssä on hevosten kohtelu. Kuulostan nyt varmaan melkoiselta cityvihreältä, mutta silmään pistää väkisinkin, kuinka ratsuja ajetaan jäisiin koskiin, näännytetään paahtavilla aavikoilla ja sen jälkeen ammutaan taisteluissa surutta. Toki hevoset ovat olleet noina aikoina elinehto, eivätkä pelkkiä kavereita, mutta muistanpa lukeneeni myös lännensarjakuvia, joissa cowboyt kohtelevat ratsujaan kunnioituksella ja huolella. Charlier’n ja Girin villi länsi on kovin karu paikka kaikin puolin. Yksi ainoita pysyviä asioita tarinoissa on Blueberryn ja juoppo-McCluren ystävyys. Jos tarinoiden synopsiksia lukee lyhennettyinä, voi herätä kysymys siitä, miksi Blueberry pistää itsensä likoon jatkuvasti tyrivän McCluren puolesta kerta toisensa jälkeen. Kun kertomukset sitten lukee pitkässä muodossa, on Blueberryn reaktio täysin ymmärrettävä. Kaikki muu on niin perseestä, että yksi puoliluotettava tenukeppi on todellakin kiinnipitämisen arvoinen ihmissuhde.
Blueberryjen esipuheille näissä integraaleissa muuten kannattaa antaa aikaa. Ne taustoittavat tarinoita, tapahtumia ja historiallisia yhtymäkohtia oikein mukavasti. Tosin niiden ongelma omalta kantiltani on, että ne käsittelevät monet sellaiset näkökulmat, joihin itse normaalisti blogissani tarttuisin. Siksi sanottavaa voi vaikea olla keksiä, mutta toisaalta perspektiivin tarjoaminen on puhtaasti positiivista. Kenraali Allisterin (jostain syystä esipuheessa vaihtunut McAllisteriksi btw) täysmulkkuutta on parempi ymmärtää, kun tajuaa hahmon perustuvan vahvasti tosielämän kenraali Custeriin ja tämän toteuttamiin hirveyksiin. Kadonneen kaivoksen legendaakin voi rikastuttaa, tosin tällä kertaa ainakin Aku Ankan kautta. Saksalaisen kadonnut intiaanikulta muistuttaa kovasti ”Hollantilaisen salaisuus” -tarinan asetelmaa, joten samoista legendoista näitä länkkäreitä ammennetaan vuosikymmen toisensa perään.
Charlier ja Giraud ovat tässä kohtaa jo varsin suvereenisti yhteen pelaava parivaljakko. Kaipaisin edelleen Giriltä hieman herkuttelua maisemilla tai toiminnalla suuremmissa ruuduissa, ja muutaman kerran liikaa ruutujen lukemisjärjestystä joutuu tarinoissa arvailemaan, mutta muutoin toteutus on kaikin puolin suvereenia. Jotenkin kaikki tämä nihilismi vain tuntuu mälsältä. Viimeksi kun luin Blueberryä, en vielä ollut tutustunut Buddy Longwayhin, joka näytti miten toisellakin tavalla lännentarinoita voi kertoa. Mitään syytä olla lukematta seuraaviakin Blueberry-intergraaleja ei ole, mutta varmasti tarinoiden kylmimmillä hetkillä haikailen edesmenneen Apollo Kustannuksen ja toteutumattomien Buddy Longway-kirjojen perään.
Arvosana: 80/100
Blueberry – Kenraali Kultatukka / Kadonnut kaivos / Kultaluoteja ampuva aave
Jean-Michel Charlier, käsikirjoitus – Jean Giraud, kuvitus
Like Kustannus
Hinta Suomessa n. 30 € (suomenkielinen painos lähes loppu, saatavuus heikko)
Sarjakuva kaupan:
Hyllyy 
Yksi vastaus artikkeliiin “Arvio: Blueberry – Kenraali Kultatukka / Kadonnut kaivos / Kultaluoteja ampuva aave”