Arvio: Joonas – Representaatiolla on väliä

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen ihan blogin alkuaikoina kirjoittanut tuolloin Päivälehden museossa nähtävillä olleesta Joonas ja kisällit -näyttelystä. Kuten silloin oli tapana, esitin tietäväni aiheesta enemmän kuin oikeasti tiesinkään, ja en sitä ennen tai sen jälkeenkään ollut koskaan lukenut yhtään Veikko “Joonas” Savolaisen Joonas-sarjakuvaa. Joonas toki oli tuttu käsitteenä jo silloin – kotimaista sarjakuvaa samotessa kun ei yleensä kauhean pitkälle pääse törmäämättä vähintään Joonaksen nimeen. Sarjakuvaa tutkineille ja aiempien sukupolvien tekijöille Joonaksen keskeisyys on ymmärrettävää – sen lisäksi, että Joonas oli valtavan tuottelias ja monipuolisen portfolion omistaja, hän oli myös aktiivinen mentori ja kotimaisen skenen tukija. Perinteinen epäilys kuitenkin leijui aina mielessä – ovatko ne sarjakuvat myös ihan oikeasti lukemisen arvoisia, vai ainoastaan ulkosarjiksellisista syistä? Neljä pidempää jatkosarjaa sekä pari lyhyempää hupailua kokoava, ytimekkäästi nimetty Joonas-kokoelma antaa hyvän yleiskuvan hahmosta, tarinoista ja tyyleistä.

Jatka lukemista ”Arvio: Joonas – Representaatiolla on väliä”

Arvio: Nikke Knatterton 1 – Laukaus tekotakaraivoon

Disclaimer: tekstin kirjoittamisen jälkeen juttelin Knattertonista Sarjakupla-podcastin Anssin kanssa, ja Anssi huomautti, että Manfred Schmidtillä on hauskojen sarjisten lisäksi myös natsitausta. Hän vältteli värväystä muutaman vuoden, mutta tuli lopulta värvätyksi ja palveli propagandaosastossa piirtäen sarjakuvia (lähde: saksankielinen Wikipedia). Sodan jälkeen hän osallistui pasifistisen lehden tekemiseen, mutta natsi mikä natsi. Tämä ei muuta mielipidettäni Knattertonista, mutta lienee ihan hyvä pitää mielessä, että natsihommat eivät olleet kauhean kaukana takana.

Vaikka olen nuorempana katsonut legendaarisen Nikke Knatterton -animaation kaikki jaksot useaan kertaan ja kulttuurin miehenä niistä nauttinut, on hahmon historia ollut aiemmin itselleni tuntematon. Se, että Knatterton on syntynyt parodiaksi hahmoista, jotka ovat syntyneet hänen jälkeensä, on hauska aivojennyrjäyttäjä. Manfred Schmidtin esikuvia ovat olleet (tämän kirjan esipuheen mukaan) lähinnä Teräsmies, Sherlock Holmes, ja sarjakuvien väitetty typeryys. Toisaalta, Schmidt vaikuttaa myös siinä määrin sarkastiselta viisastelijalta, ettei mitään väitettyä voi ottaa aivan totena. On kuitenkin fakta, että Knattertonin hahmo on nähnyt päivänvalon jo 1935, ja tämä ensimmäinen “virallinenkin” seikkailu jo 1946. Kirjassa nähtävä versio on tosin uudelleenpiirretty tulkinta vuodelta 1952, jossa Nikke näyttää jo tutulta itseltään. En olisi uskonut, että Knatterton toimii sarjakuvana yhtä hyvin kuin animaationa, mutta niin vain tämä kehveli onnistui huvittamaan ja kirvoittamaan ääneenhöhötyksiä useammankin kerran.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Jatka lukemista ”Arvio: Nikke Knatterton 1 – Laukaus tekotakaraivoon”

Arvio: Tapio Tomsten – Työmiehen päiväkirja 2018-2022

Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni Aapo Kukon haastattelua, jossa hän puhui siitä, että haluaa viitata itseensä sarjakuvantekijänä sarjakuvataiteilijan sijaan, koska tekijyydessä on klangi käsityöläisyydestä. Minusta se oli mukavan kuuloinen ajatus, ja itsellenikin on jäänyt tavaksi puhua tekijöistä taiteilijoiden sijaan, jos ei ole erityistä syytä valita nimenomaan taide-sanaa. Tämä ajatus tuli mieleen, kun luin tuoretta kokoomaa Pentti Otsamon Tapio Tomsten-sarjakuvasta. Tapio Tomsten on työelämää kommentoiva sivun mittainen strippi, joka ilmestyi Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä vuodesta 2018 vuoteen 2022 asti. Ei liene sattumaa julkaisualustan huomioonottaen, että työläisyys ja tekijyys pyörivät mielessä, mutta Tapio Tomsten ilmentää niitä mielestäni odotettua useammilla tavoilla.

Jatka lukemista ”Arvio: Tapio Tomsten – Työmiehen päiväkirja 2018-2022”

Sijoitin sarjakuvaan! – Hyvät Värinät 1

En kutsuisi tätä kaupalliseksi yhteistyöksi, kun ei postausta ole minulta kukaan tilannut, ostanut tai pyytänyt, mutta sarjiksen menestykseen olen pistänyt omaa massia likoon. Eli jotain sidonnaisuuksia tässä postauksessa ehdottomasti on, että olehan tietoinen!

Olen maininnut Niko-Petteri Nivan mainion, Instagramista löytyvän Hyvät Värinät -strippisarjiksen aiemminkin. Olen fiilistellyt tätä modernia toksiselle positiivisuudelle ja modernille idiotismille raivoavaa sarjista sen synnystä lähtien, ja lopulta sekaantunut soppaan itsekin. Joskus tammikuussa näin Nivan Facebook-postauksen, jossa hän pohdiskeli tapoja rahoittaa omakustannesarjakuvansa painaminen. Pureskeltuani asiaa pari päivää tulin siihen tulokseen, että voisin kokeilla sarjakuvan painamisen rahoittamista. Sarjisskene on minulle rakas, mutta sarjakuvan tekemiseen minusta ei koskaan tule olemaan – taiteellinen ilmaisukykyni on siihen hommaan liian rajoittunutta. Ehkäpä voin siis tehdä kuten kunnon ekonomi ainakin, ja kompensoida taitojen puutetta rahalla. Koin, että en oikein voi kirjoittaa sarjakuvasta perinteistä arviota, sillä sidonnaisuuteni on tässä kohtaa vähän liian syvä. Sen sijaan voinen vähän avata ajatustani tämän homman taustalla ja valottaa käytännön ratkaisuja. Ehkä se kiinnostaa jotakuta muutakin, tai joku voi jakaa minulle tietoa kaikesta siitä, minkä tein ihan typerästi!

Jatka lukemista ”Sijoitin sarjakuvaan! – Hyvät Värinät 1”

Arvio: Salainen Agentti X-9 – Enemmän historiantunti kuin sarjiselämys

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

En tiedä, mistä se johtuu, mutta vanhat sarjakuvat ovat minulle paljon ajatuksiaherättävämpi linkki menneisyyteen kuin vaikka vanhat leffat tai kirjat. Se on sikäli outoa, että sarjakuvat ovat usein vähemmän aikaan sidottuja kuin muut taidemuodot. Ei mikään Krazy Katissa alleviivaa, että se on sata vuotta vanhaa sarjakuvaa, eikä EC:n vanhoissa pulplehdissä erityisesti korostu, että toisesta maailmansodasta ei useassa tapauksessa ollut kymmentäkään vuotta. Mutta jotenkin päädyn vanhojen sarjisten kohdalla usein miettimään, millaisissa olosuhteissa niitä on tehty, mitkä nykypäivän itsestäänselvyydet olivat vielä odottamassa tapahtumistaan. Ehkä juuri sarjakuvien rajattu, todellisuudesta irrallinen maailma ja sen näennäinen ajattomuus auttavat samaistumaan sarjakuvien tekijöihin. Tällaisista ajatusleikeistä on iloa silloin, kun vanha sarjakuva on paitsi kiinnostava reliikki, myös selkeästi juuri reliikki. Agentti X-9:n ensimmäiset seikkailut 1930-luvulta ovat juuri tällaisia. Dashiel Hammettin ja Alex Raymondin sarjakuvaa ei voi oikein lukea nykypäivänä silkkana sarjiksena, vaan ajallinen konteksti on välttämätön, jotta se pysyisi mielenkiintoisena.

Jatka lukemista ”Arvio: Salainen Agentti X-9 – Enemmän historiantunti kuin sarjiselämys”

Arvio: Iteratiivinen herrasmies – Vielä ei olla ihan valmiita

Muutama kuukausi takaperin arvioin blogissa kotimaisen Kaukaa haettua -antologian. Sen puuhamies Tero Visio on antologian jälkeen julkaissut nyt myös soolomateriaalia. Iteratiivinen herrasmies on Vision strippisarjakuva, joka perustuu päähenkilön aforistisiin pohdintoihin ja niistä seuraaviin muotokikkailuihin. Kirjassa on 20 aukeamalle levitettyä kuuden ruudun strippiä, joiden pointit jäävät minulle pitkälti hämäriksi. On hieman epäselvää, yrittääkö Iteratiivinen herrasmies olla itsetarkoituksellisen absurdi vai onko tekijän ajatusketjujen seuraaminen vain minimalistisesta esitystavasta johtuen hankalaa. Joka tapauksessa, lukijaa ei ole näiden strippien tekemisessä ihan kauheasti mietitty.

Jatka lukemista ”Arvio: Iteratiivinen herrasmies – Vielä ei olla ihan valmiita”

Arvio: Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa

Hmm, nyt onkin haastava paikka. Olen arvioinut Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa -teoksen edeltäjän, Ugly Monstersin puolisentoista vuotta sitten ja muistan hyvin, miltä se tuntui. Rivo homostelu yllätti ihastuttavasti ja sarjis jäi lähtemättömästi mieleen. Muistan sen erittäin hyvin siksi, että jatko-osan lukeminen tuntuu tismalleen samalta, sekä hyvässä että pahassa. Joakim Juvelén on tehnyt toisen kirjan tismalleen samanlaista tavaraa, enkä sano tätä yhtään negatiivisessa mielessä. Samanlaisuutta on nimittäin monenlaista. Jos tuntuisi siltä, että samoja vitsejä kierrätettäisiin uudestaan ja mikään ei enää yllättäisi, oltaisiin ongelmissa. Rumat möröt onnistuu kuitenkin edelleen loksauttamaan leukoja säännöllisesti sillä, millaisia strippejä Juvelén yksinkertaisesti keksii ja kehtaa tehdä. Rumat möröt on edelleen positiivisuudessaan ja häikäilemättömyydessään vastustamaton. Tässä mielessä samanlaisuus on itse asiassa aika harvinaista. Kun tietää mitä odottaa, saa juuri sitä, ja silti yllättyy, niin materiaalissa on jotain erityistä. Haastavaa on vain se, että keksisi siitä jotain uutta kirjoitettavaa arvioblogiinsa.

Jatka lukemista ”Arvio: Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa”

Arvio: Mistä toi on? – Kun on alkuun päästy

MistäToiOn_kansi

Olen melko varma siitä, että nörtti-identiteetissä tarpeeton triviatieto ja hirveä määrä ulkoa opeteltuja sitaatteja kulkevat usein käsi kädessä. Sitä ei oikeastaan tarvitse mitenkään yrittää, vaan kun joku asia kiinnostaa, niin siitä jää hirveät määrät tarpeetonta dataa päähän. Tässä mielessä nörtit taipumukset ovat auttaneet ainakin itseäni esimerkiksi opintiellä, sillä kun datan tankkauksen on kerran kääntänyt päälle, se toimii kohtalaisen mukavasti myös vähemmän kiinnostavien aiheiden kohdalla. Tämä tahtoo sanoa, että esimerkiksi laulujen sanoja on tarttunut päähän vuosien varrella melkoinen määrä. Siitä vinkkelistä Mistä toi on? -sarjiksen premissi voisi kutkuttaa omia mieltymyksiäni. Ilkka ja Katariina Lapin strippisarjassa jokainen strippi päättyy suomenkieliseen laulusitaattiin, joihin saavutaan joskus luontevammin ja joskus kankeammin. Jokin yhtälössä kuitenkin hiertää, eikä Mistä toi on? oikein saanu minua puolelleen. Tyyli on harmiton ja mukiinmenevä, mutta luonnetta tai huumoria siitä ei minun silmääni löydy. Jatka lukemista ”Arvio: Mistä toi on? – Kun on alkuun päästy”

Arvio: Ugly Monsters – Vastustamattoman riemukasta rappiota

UglyMonsters_kansi

Ugly Monstersia lukiessa tuntui, että sarjakuvassa on nyt jotain poikkeuksellista, mutta en oikein keksinyt mitä. Se on humoristinen alakulttuurisarjakuva homoseksuaalin kaveripiirin erittäin homosta elämästä, tämä luonnehdinta siis täysin positiivisessa mielessä. Riemukkaan umpihomo sarjakuva, samalla tavalla kuin esimerkiksi Wuvable Oaf. Se on myös kotimainen sarjakuva. Tekijä Joakim Juvelén ammentaa aiheita strippeihin oman ystäväpiirinsä elämästä ja arjesta. Lopulta keksin, että poikkeuksellisuus syntyy näiden kahden ominaisuuden kautta: tässä on suomalainen marginaalisarjakuva, joka kertoo vähemmistöistä puhtaan iloisesti ja riemukkaasti!

Marginalisoidut tahot saavat suomalaisessa sarjiskentässä mielestäni ääntään kohtalaisesti kuuluviin, mutta useasti näkökulma on oman aseman tuomat haasteet ja elämän poikkeavuus keskiluokkaisesta tavanomaisuudesta. Tällaiset sarjakuvat ovat todella tärkeitä näkökulman tuojia ja kaltaisilleni stereotyyppiheteroille arvokkaita valistajia. Yhtä arvokasta valistusta on kuitenkin oman alakulttuurin ja elämän iloiset, räävittömät ja harvemmin puhutut puolet: miesten perään kuolaaminen, sekavat irtosuhteet ja hedelmillä ja vihanneksilla masturbointi. Strippisarjakuva on vaikea laji, ja jokainen Ugly Monstersin vitseistä ei täysin osu, mutta Juvelén onnistui yllättämään silkalla mutkattomuudellaan ja härskiydellään sen verran monta kertaa, että nauruja kirposi paljon enemmän kuin keskiverron strippikokoelman parissa. Jatka lukemista ”Arvio: Ugly Monsters – Vastustamattoman riemukasta rappiota”

Arvio: Tohtori K:n katvealue – Jossain Palsan ja paskan välimaastossa

cof

Valotusajan vanavedessä sain luettavakseni myös nipun muita Pokuto-kustannustalon julkaisuja. Ensimmäisenä niistä otettakoon käsittelyyn mystinen Tohtori K:n katvealue. Tohtori K ei anna paljon itsestään tietoja, vaan pistää sarjakuvat puhumaan puolestaan. Täytyy kyllä myöntää, että sarjakuvienkaan perusteella ei kovin syvälle tohtorin mielen syövereihin pääse sukeltamaan. Katvealue on kokoelma strippejä (päätellen niiden vuosiluvuista) yli kymmenen vuoden aikaväliltä teemanaan eritteet, eksistentialismi ja kaikenlainen perseily. En tiedä, mitä kaikkea muuta tohtori puuhailee, mutta sarjisten teemojen, sävyjen ja tarkoituksen vaihtelut saavat olettamaan, että Katvealueeseen on kaadettu satunnaisia hajatelmia ja heittoja. Ehkäpä katvealue on tohtorin alitajunta, jonkinlainen osittain näkyvä kartta hänen mieleensä. Konsepti sinänsä voisi olla mielenkiintoinen, mutta nämä stripit eivät valitettavasti suurelta osin ole. Jatka lukemista ”Arvio: Tohtori K:n katvealue – Jossain Palsan ja paskan välimaastossa”