Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire


Grandville on suositus, jonka olen joskus aikoinaan saanut blogin kautta ja kirjannut ylös. Harvoin käy näin, mutta nyt tiesin jo ensimmäistä kolmesta seikkailusta lukiessani, että joudun tuottamaan suosittelijallle pettymyksen. Grandville ei nimittäin maistu. Bryan Talbotin kiitetty sarja on toiminnantäyteisiä rikosmysteereitä antropomorfisten eläinhahmojen steampunk-maailmassa, joka on täynnä intertekstuaalisia viitteitä niin kirjallisuuteen kuin sarjakuviinkin ja sen lisäksi myös historiallisiin tapahtumiin. Tuosta virkkeestä käy ilmi myös suurin osa sen ongelmista. Grandvillessä on aivan liikaa kaikkea. Lisäksi ratkaisu ylitäyden paletin ongelmaan on ollut myös ylituottaa kaikki. Lopputulos ei ole minun mielestäni erityisen tyylikäs tai eläväinen, pikemminkin päinvastoin. Olisipa ollut Talbotilla tiukempi kustannustoimittaja vetelemässä suitsista, niin tästä olisi voinut tulla aivan kelpo sarjakuva. Nyt jäljellä on pääasiassa hengetöntä ja itsetarkoituksellista kikkailua.

Jatka lukemista ”Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire
”

Arvio: Whoa Nellie! – Tämä paalujuntta ei tärähdä aivan toivotusti

Pidempiaikaiset lukijat saattavat muistaa, että sydämessäni on erityinen paikka showpainille ja showpainiaiheisille sarjakuville. Jopa siinä määrin, että niille on Hyllyyssä ihan oma Rässling-täginsä. Rässling-aiheisia sarjakuvia kuitenkin tulee vastaan suht harvoin. Eli jos teillä on hyviä tärppejä, joita saa käsiinsä suht helposti, otan vinkkejä mieluusti vastaan. Erityisesti olen kaivannut naisrässlingistä kertovia sarjakuvia, ja niiden kanssa ollaan jo melko marginaalisessa aiheessa. Nyt on kuitenkin sitä hyvää tarjolla: Jaime Hernandezin Whoa Nellie! on aiheeltaan minulle täydellinen sarjakuva. Hernandezin elämäntyö on latinoelämää Yhdysvalloissa kuvaava, vuosikymmeniä jatkunut Love & Rockets -sarja, jonka spin-offina Whoa Nellietä voidaan käsittääkseni pitää. En ole itse tutustunut Love & Rocketsiin sen enempää, mutta Kvaak.fissä julkaistiin aiheesta juuri erittäin kattava katsaus. Valitettavasti, täydellisestä aiheesta ja rikkaasta sarjakuvamaailmasta huolimatta Whoa Nellie on pikkuisen pettymys. Se, mitä sanotaan on juuri se mitä toivon, mutta miten se sanotaan ei tehnyt minuun vaikutusta.

Jatka lukemista ”Arvio: Whoa Nellie! – Tämä paalujuntta ei tärähdä aivan toivotusti”

Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella

En uskalla sanoa tätä varmaksi, koska olen edelleen verkkosarjisskenessä aloittelija, mutta Otava Heikkilän sarjakuvanovelli Shattered Spear näyttäytyy minulle jonkinasteisena kotimaisen verkkosarjiksen modernina klassikkona. Sarjakuvan nimi nousee esiin säännöllisesti siellä sun täällä keskusteluissa, joissa omia suosikkeja nimetään tai nostetaan esiin lisänäkyvyyttä ansaitsevia helmiä. Onpa sitä suositeltu minullekin muutamaan otteeseen, joskus ihan jopa blogissa saakka. Ja kyllä siinä onkin paljon mieleenjääviä elementtejä: harvoin nähty neoliittisen ajan miljöö, vähäpuheinen mutta monivivahteinen kerronta, auringon kierto kaiken rytmittäjänä. Tietyllä tavalla sen tunnelmoiva kerrontatapa muistuttaa minua elokuvista, joiden nimi on Once upon a time in -jossain- (tiedättehän, the west, America, Hollywood, Mexico, China). Niissäkään ei ole tärkeintä koskaan se, mitä tapahtuu vaan missä, miten ja miltä tapahtuma tuntuu. Shattered Spearin mitta on myös sellainen, joka hyötyy verkkojakelusta, ainakin minunkaltaiseni vanhan liiton lukijan mielestä.

Jatka lukemista ”Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella”

Arvio: Satania – Satukirjamaisia visioita Helvetistä

Hei, sehän on kaikkien suosikki-painajais-tiimi Vehlmann & Kerascoët! Ranskalaistekijät ovat kuin nykypäivän Grimmin veljekset siinä mielessä, että heitä luettuaan muistaa elämän ja maailman julmuuksien olemassaolon harvinaisen kouriintuntuvasti. Kerascoëtin leipälaji ovat epäreilut ihmiskohtalot ja pahuus siinä missä Vehlmann puolestaan keskittyy maailman taianomaisuuteen ja turvattomuuteen. Yhdessä näistä tulee ehdottoman mieleenjäävä sekoitus, ja se pitää paikkansa myös Satanian kohdalla. Käsissä on jälleen ainutlaatuinen satukirja, jota ei missään nimessä kannata lukea yhdessä lasten kanssa. Satania ei juonellisesti säväytä aivan maksimaalisesti, mutta taiteeltaan se on huikaiseva.

Jatka lukemista ”Arvio: Satania – Satukirjamaisia visioita Helvetistä”

Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989

No niin, tätä postausta on odottanut analytiikan mukaan ainakin neljä ihmistä! Jos kirjoittaisin blogia puhtaasti isojen lukujen perässä, olisin lopettanut Showasta kirjoittamisen jo aikaa sitten, kyseessä on nimittäin yksi selkeästi vähiten luetuista Hyllyyn postaussarjoista. Toisaalta, jos kirjoittaisin lukijamäärien perässä, niin varmaan pitäisi valokuvata jotain jalkineita, pastareseptejä ja matkakohteita muutenkin eikä nyhjätä seksittömien sarjakuvien parissa (toim. huom. sarjakuvat eivät ole seksittömiä, lainkaan! Ei edes Showa! Sen seksijutut ovat lähinnä ankeita ja vaivaannuttavia, mutta siellä ne ovat!). Mutta jos olisin katkaissut Showan lennon aiemmin, en olisi ollut rehellinen itselleni. Shigeru Mizukin jättihistoriikki on nimittäin erittäin mielenkiintoinen ja hyvin tiukasta formaatistaan huolimatta jokainen kirja on täysin erilainen. Itse odotin tätä Showan neljättä ja viimeistä osaa ehkä kirjoista eniten, sillä tässä viidensadan sivun aikana haukataan historiaa peräti 36 vuotta, enemmän kuin kolmessa edellisessä kirjassa yhteensä. Lisäksi ankeasta ja epäonnisesta vuosisadan alkupuolikkaasta päästään eroon ja ihastelemaan Japanin nousua maailmanlaajuiseksi teollisuus-, raha-, viihde- ja teknologiajättiläiseksi. Mizuki ei kuitenkaan petä. Yleiskyynisestä elämänkatsomuksesta ei tingitä, ja mangamestarin silmissä nousukaudetkin tarkoittavat lähinnä laiminlyöntejä ja pahoinvointia. Showa tarjoilee siis hyvää mieltä loppuun asti!

Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989”

Arvio: Sunstone 2-4 – Ilman BDSM:ää tämä saattaisi olla tylsä sarjakuva, nyt ei ole

Ja jälleen NSFW-varoitukset ja sen sellaiset, kuvamateriaalissa kaikenlaisia perversioita!

Täytyy varmaan päivittää täten lista ”näistä aiheista tehdyt sarjakuvat saavat Hyllyyssä armoa laatunsa suhteen, ihan vain koska teema on kirjoittajalle tärkeä”. Aiemmin siellä olivat räpmusiikki ja showpaini, nyt ilmeisesti myös BDSM. Lueskellessani Sunstone-saagan osia kahdesta neljään huomasin nimittäin toistuvasti pohtivani, että vähän on raskasta nyt tämä Stjepan Sejicin kerronta, mutta silti sivut kääntyivät taajaan ja seuraava kirja tuli aloitettua lähes heti edellisen päätyttyä. Aihepiirin kiehtovuus ja sen käsittely rakkaudella tulevat nimittäin läpi niinäkin hetkinä, kun Sunstone sortuu saarnaavuuteen tai romanttisten tarinoiden uuvuttaviin lajityyppikliseisiin. Sunstonen suurin ansio on edelleen sen moniäänisyys ja tietynlainen neutraalius. Vaikka tarinassa käsitellään tabuja aivan jatkuvasti, Sunstone tuntuu kaikkea muuta kuin sensaatiohakuiselta.

Jatka lukemista ”Arvio: Sunstone 2-4 – Ilman BDSM:ää tämä saattaisi olla tylsä sarjakuva, nyt ei ole”

Arvio: Parker – The Hunter/The Outfit

Välillä se, että valikoi luettavat sarjikset täysin randomilla johtaa siihen, että ylistetyiltä tekijöiltä tulee eteen lähinnä niitä heikompia suorituksia. Näin on käynyt esimerkiksi Darwyn Cookelle, jolta on tässä blogissa käsitelty vain Vartijat ennen -pökälettä, ja siitäkin on vuosia aikaa. Joskus (suht kauan sitten) sain kuitenkin toisen Cooke-suosituksen, sarjakuvaversioinnin Parker-rikostarinoista. Nämä ovat ilmeisesti sarjakuvan ulkopuolellakin ihan joku juttu, useampiosainen sarja kertomuksia kovaksikeitetystä konnasta ja hänen edesottamuksistaan maailmassa, jossa ei ole hyviksiä ja pahiksia, vaan ainoastaan vihollisia ja pari väliaikaista ystävää. Kirjailija Donald Westlake on julkaissut Richard Stark -pseudonyymillä Parker-tarinoita 24 kappaletta, ja niitä on tehty leffoiksi eri nimillä muutamaankin otteeseen. Cooken tulkinta on supertyylitelty ja ottaa sarjakuvan mahdollisuuksista irti erittäin paljon. Nämä ovat todella komeita sarjiksia, mutta tarinoista en kyllä saa irti yhtään mitään. Rikostarinoista ja Parkerin maailmasta joko kiinnostuu tai sitten ei. Itse huomasin miettiväni useampaan kertaan, että mitä väliä näillä tarinoilla on. Ei mitään, tietenkään, mutta ei sitä pitäisi silti pohtimaan ajautua.

Jatka lukemista ”Arvio: Parker – The Hunter/The Outfit”

Arvio: Be Finnish Without Suffering – Hieno idea kantaa melkein maalin asti

Sami Nyyssölän uusi sarjakuvakirja Be Finnish Without Suffering, ajoi minut aluksi hetkeksi pohtimaan sen edeltäjää, Learn Finnish Without Studyingiä. Muistelin viihtyneeni kirjan parissa, vaikka normaalisti vierastan hieman suomalaisia ”näin kerrot itsestäsi ulkomaalaiselle enemmän kuin hän koskaan halusi tietää” -teoksia. Lisäksi tämän henkisen jatko-osan (vain henkisen, sillä kirjat ovat täysin itsenäisiä teoksia) nimi kieli siitä, että tarkastelun näkökulmaa oli ehkä haluttu laajentaa silkasta stereotypianaureskelusta hieman laajemmalle. Näin olikin. Be Finnish Without Suffering ei enää oikeastaan ole tieto- tai oppikirja edeltäjänsä tavoin, vaan enemmänkin pitkä sarjakuvamainen essee siitä, mitä kansallinen identiteetti tarkoittaa, mistä se rakentuu ja onko suomalaisuudessa nyt sitten lopulta niin paljon eroja mihinkään muuhun. Kirjan kunnianhimo on juuri siellä missä sen kuuluukin olla. Valitettavasti tämä myös johtaa siihen, että lopputulos hieman kompuroi. Be Finnish Without Suffering ei missään nimessä ole huono sarjakuva, mutta sitä lukiessa törmää useampaan otteeseen tunteeseen siitä, että vitsi kun tämä olisi vielä hieman onnistuneempi, niin oltaisiin jossain erittäin arvokkaiden asioiden äärellä.

Jatka lukemista ”Arvio: Be Finnish Without Suffering – Hieno idea kantaa melkein maalin asti”

Arvio: Leatherbound Classics – Kädet köysiin, suut tukkoon ja kulttuuria kansalle

Tällä viikolla käsitellään hyvin suorasukaista BDSM-pornoa, joten jos sellainen materiaali ei ole makuusi, kannattaa jättää tämä väliin ja venailla seuraavan viikon postausta. Silloin taas tarjolla jotain muuta! Niin ja tietty NSFW myös.

Sain hiljattain yllättäen ja pyytämättä paketin sarjiksia arvioitavaksi. Kyseessä oli katsaus tuotteliaan Tuomas Myllylän tuotantoon. Myllylää on luettu blogissakin pariin otteeseen, ja tekijä on Suomessa tunnettu pääasiassa miekanheilutuksesta, barbaariparroista ja sen sellaisesta. Paketista löytyi kuitenkin myös Myllylän kansainvälisesti levinneintä materiaalia, eli PORNOA. Ja kun PORNOA on tarjolla, niin voitte arvata, että siihenhän minä ensimmäisenä tartun. Kyllä ne miekat ja parrat malttavat hetken odottaa! Leatherbound Classics on kokoelma Myllylän BDSM-aiheisia sarjakuvia ja piirroksia, joissa kaikennäköiset ja -kokoiset ihmiset löytävät itsensä mitä moninaisimmista tilanteista sidottuina ja suukapuloituina. Myllylä kertoo itse esipuheessa tehneensä tämän kaltaista materiaalia jo pitkään, aluksi omaksi ilokseen, ja myöhemmin myös yleisölle, kun vastaanotto oli innostunut. Tällaisella meiningillä on Hyllyyn täysi tuki. Sarjakuvat ovat mitä mahtavin seksuaalisen itseilmaisun ja -tutkiskelun muoto, ja on kerrassaan hienoa, että Suomessakin tällaista materiaalia pääsee ihan printatuksi saakka. 

Jatka lukemista ”Arvio: Leatherbound Classics – Kädet köysiin, suut tukkoon ja kulttuuria kansalle”

Arvio: Super Mario Adventures – Huono sarjis, jota haluaa ymmärtää

Oletko muuten koskaan nähnyt maanisempaa meininkiä sarjiksen kannessa? Ei oo jotku Jokerin naurut mitään tän rinnalla.

En ole koskaan tainnut ihan hirveästi muistella blogissa henkilökohtaista sarjislapsuuttani tai -nuoruuttani. Toki Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä -postauksissa puhutaan kasvusta ja identiteetistä, mutta konkreettiset fiilistelyt ovat loistaneet poissaolollaan. Pääsyy tähän varmasti on, että ennen Twitteriä ja tätä blogia en oikeastaan ollut löytänyt sarjisyhteisön pariin. Lukioaikoina löysin ensimmäisen ystävän, jonka kanssa saatoin intoilla sarjiksista, ja pitkään hän olikin ainoa kiintopisteeni siihen, että jotakuta muutakin sama supersankarihömppä kiinnosti. Makumme eivät mene yksi yhteen, mutta tunnemme toistemme kiinnostukset jo kohtalaisen hyvin. Niinpä otan hänen suosituksensa vakavasti. Tällä kertaa en aivan tiedä, onko ”vakava” oikea sana, mutta kun käteen lykättiin vierailulla Super Mario Adventures, niin totta ihmeessä luen ja arvioin. Kentaro Takekuman ja Charlie Nozawan sarjis on alun perin ilmestynyt 1992-1993, mutta löytänyt tiensä englanniksi vasta 2016. Nintendo-nostalgikoille tässä on varmasti ajan ja vaivan väärti pala. Itse en ole Nintendo-nostalgikko.

Jatka lukemista ”Arvio: Super Mario Adventures – Huono sarjis, jota haluaa ymmärtää”