Arvio: Viime vuonna Frankfurtissa – Minä vihaan sarjakuvia, ne ovat mahtavia

Hmm, tässäpä sarjis josta tuntuu kovin vaikealta kirjoittaa arvostelua. Eikä pidä käsittää väärin, Viime vuonna Frankfurtissa oli minusta kovin viihdyttävä, hauska ja tervetullut sarjisteos, jonka lukemisesta nautin suuresti. Se on kuitenkin aihepiiriltään erittäin meta, koska se on sarjakuvatoimittajan tekemä sarjakuva siitä, millaista on ollut olla sarjakuvatoimittaja viime vuosikymmeninä. Viime vuonna Frankfurtissa on niin valtavan tietoinen itsestään, että siitä puhuminen tuntuu kritiikissä oudolta. Tårta på tårta, niin sanoakseni. Vähän kuin käyttäisi ”perinteisen” sarjakuvan koko blogimitan juonen kuvaamiseen ruutu ruudulta. Jos haluatte tietää, mitä mielipiteitä Viime vuonna Frankfurtissa herättää, lukekaa se, se kyllä kertoo. Toisaalta, minä olen aina ollut suoran puheen fani, ja helppo tie sydämeeni on maustaa kyynistä maailmankuvaa muutamalla vitsillä ja blastata nihilistinen cocktail suoraan suoneen. Tästä ei välttämättä niinkään tule arviota, vaan jonkinlainen vapaa-assosioiva ajatuslanka. Pitkästä aikaa sarjis siivitti kelat oikein kunnon kierroksille ja pisti laittamaan otsikkoon Kanye West -viittauksen.

Jatka lukemista ”Arvio: Viime vuonna Frankfurtissa – Minä vihaan sarjakuvia, ne ovat mahtavia”

Arvio: The Spirit – Enpä olisi arvannut, miten hyviä nämä ovat

Nyt ollaankin taas hauskan pikku harjoituksen äärellä, kun koetetaan keksiä sanottavaa yhdestä sarjakuvahistorian legendaarisimmista nimikkeistä. Koittaa kirjoittaa jotenkin tuoreen oloisesti sarjisbloggaus The Spiritistä on kuin koittaisi kirjoittaa tuoreen leffabloggauksen Citizen Kanesta tai Casablancasta. Ehkä minun täytyy luottaa siihen, että Spirit, kuten esimerkkeinä mainitut elokuvatkin, ovat puhutumpia kuin aidosti koettuja tai nähtyjä. Tai että ainakaan jonnet ei muista. Pääsinhän minäkin näin pitkälle koskaan lukematta Spiritiä. Tosin nyt, tämän Will Eisnerin parhaita Spirit-tarinoita kokoavan kirjan jälkeen täytyy jälleen ihmetellä, että miksi. Kirjan tarinat ovat 70-80 vuotta vanhoja, mutta ne ovat niin täynnä ideoita ja näkemystä, että ei jää epäselväksi, miksi Eisneriä on kumarrettu jo ennen hänen omaelämäkerrallisia ja autofiktiivisiä teoksiaan.

Jatka lukemista ”Arvio: The Spirit – Enpä olisi arvannut, miten hyviä nämä ovat”

Arvio: Faksi Sarajevosta – Todellisen tragedian kuvaus muistuttaa liikaa toimintasarjista

Tässäpä mielenkiintoinen yhdistelmä epätodennäköisiä ainesosia yhteen sarjakuvaan. Joe Kubertin Faksi Sarajevosta on kuvaus Bosnia-Hertsegovinan kansanmurhasta ja yhden perheen selviytymistaistelusta sen keskellä. Se on samaan aikaan jotenkin aivan poikkeuksellisen lähellä ja kaukana kohteestaan. Tapahtumat, jotka eivät ole historiassa kovinkaan kaukana, sekoittuvat tekijän omaan asemaan konfliktin lähellä, ja toisaalta myös sarjakuvaskeneen, jonka edustaja tarinan päähenkilö on. Bosnia-Hertsegovinan kriisi on ensimmäisiä aiheita, joita muistan uutisista lapsuudestani, mutta silloin en tokikaan ymmärtänyt lainkaan mistä on kyse. Myöhemminkin asiaan on ollut saatavilla lähinnä suomalainen, politiikkaan keskittyvä näkökulma. Faksi Sarajevosta on hyvin inhimillinen, mutta etäisyyttä lukijan ja tapahtumien välille luo Kubertin amerikkalaisesta toimintasarjiksesta ammennettu tyyli.

Jatka lukemista ”Arvio: Faksi Sarajevosta – Todellisen tragedian kuvaus muistuttaa liikaa toimintasarjista”

Arvio: Haikaralaivue – Ilmojen kotkat/Kunnian värit/Vaara taivaalla/Haikaroiden laivue

Haikaralaivue_kansi

Viime vuoden lopussa Suomen sarjakuvaskene koki suuren menetyksen, kun (tämän bloggaajan mielestä) maan monipuolisin ja asiantuntevin sarjakuvablogi Ahvenaario pisti pillit pussiin. Mutta aika aikaansa kutakin, kun on mentävä niin on mentävä. Viimeisenä perintönään blogin kirjoittaja Paavo lahjoitti minulle mukavan suosituslistan lukemisen arvoisista sarjakuvista, jotka syystä tai toisesta jäivät ilman tekstiä hänen käsissään. Näitä on tarkoitukseni käydä läpi rauhalliseen tahtiin tulevaisuudessa. Ensimmäisenä vuoron saa Haikaralaivue, ranskalainen hävittäjälentäjäsarjakuva 1960-luvulta. Meininki sarjiksessa on aika Korkeajännitys-henkistä, kirkasotsaisia sankarimiehiä, kunniakkaita seikkailuja ja yksityiskohtaisen tarkkaa lentokoneiden ja niiden tekniikan kuvausta. Mielenkiintoisen tästä tekee tekijäduo. Käsikirjoittaja on Blueberryistä ja Punaparrasta paremmin tunnettu Jean-Michel Charlier, ja kuvittaja tämän maan tunnetuin (ehkä jaetulla ykkössijalla) ranskalaistekijä Albert Uderzo. Tekijöiden ammattitaito kyllä näkyy sarjakuvasta, mutta kaavamaiset ja kliseiset tarinat eivät sinänsä mahdollista mitään valtavaa irroittelua. Jatka lukemista ”Arvio: Haikaralaivue – Ilmojen kotkat/Kunnian värit/Vaara taivaalla/Haikaroiden laivue”

Arvio: Pikku Närhi – Surullinen trilleri yllättää takavasemmalta

cof

En tiedä, onko olemassa ”epätyypillistä suomalaista sarjakuvaa”, mutta jos on, niin Pikku Närhi on sellainen. Lauri ja Jaakko Ahosen lukijat yllättänyt ja Sarjakuva-Finlandiankin 2012 pokannut Pikku Närhi hiippailee jossain mainstreamin ja taidesarjakuvan välimaastossa, mihin Suomessa harvoin eksytään. Yleensä tekijät haluavat asemoitua jompaan kumpaan lokeroon, mutta Pikku Närhi on hahmoiltaan ja kuvitukseltaan erittäin myytävää tavaraa, kun taas synkkä aihe ja verkkaisen hiljainen kerronta vaativat sitoutumista perusfingerporinlukijaa enemmän. Ulkosarjakuvallisesti Pikku Närhi tuntuu myös paradoksilta: sen on ottanut kustantaakseen Egmont, joka yleensä pitäytyy visusti käännössarjakuvissa, Dark Horse on julkaissut sen englanniksi, ja olipa Pikku Närhi oikein Eisner-ehdokkaanakin. Tällaiset meriitit väistelevät Suomi-sarjiksen yleensä kaukaa, joten mistäs tässä oikein on kyse? Jatka lukemista ”Arvio: Pikku Närhi – Surullinen trilleri yllättää takavasemmalta”

Nostalgia toimii, liikkumavara on kaventunut, tulevaisuutta on – Käännössarjakuvan julkaiseminen Suomessa kustantajan näkökulmasta

edf

Sarjisharrastajana on jännä seurata kustantamoiden kehitystä Suomessa. Oletusarvoisesti myyntimäärät laskevat jatkuvasti ja julkaisijoiden vyöt kiristyvät. Silti esimerkiksi vuonna 2017 suomalaiseen käännössarjisskeneen saatiin kaksi uutta toimijaa, Zoom Teufel ja Sininen Jänis. Kumpikin keskittyy eurooppalaiseen sarjakuvaan, (toki kaksi kustantamoa, Huuda Huuda ja Daada myös laittoivat lapun luukulle) nimikkeisiin joita Suomessa on aiemmin julkaistu vain vähän tai ei lainkaan. Kyynikko minussa ajattelee heti, että kyseessä täytyy olla rakkaus lajiin. Ei kai käännössarjakuvan julkaisemisessa enää Suomessa mitään ylimääräisiä euroja ole jaettavaksi? Jatka lukemista ”Nostalgia toimii, liikkumavara on kaventunut, tulevaisuutta on – Käännössarjakuvan julkaiseminen Suomessa kustantajan näkökulmasta”

Arvio: Shokki, tekijänä Richard Corben 1 & 2 – Ihailtavaa pioneerityötä, vaihtelevaa tarinoiden laatua

dav

Edellistä Shokki-kokoelmaa lukiessani oivalsin, että pidän Shokin höpsöjen kauhulyhäreiden formaatista. Eli ei sitten mitään muuta kuin seuraavaa tuuttiin, bring on Shokki, tekijänä Richard Corben 1&2Richard Corbenin ansioluettelo on sitä luokkaa, että vastaavia löytyy vain kouralliselta sarjakuvantekijöitä. Corben on aloittanut kuvitusuransa jo 1960-luvulla ja on jatkanut sitä tälle vuosikymmenelle saakka. Corbenin tyyli on erittäin tunnistettava. Hahmot ovat lähes pilakuvamaisia, mutta Corben pystyy välittämään käsialallaan niin huumoria, draamaa kuin kauhuakin. Vakaan viivan lisäksi Corben on myös värityksen pioneeri, joka on kehittänyt tekniikoita häiriintyneiden visioidensa välittämiseen 60-70-luvulta lähtien. Shokki-kokoelmat tekevät oikeutta Corbenin uran alkuajoille, ja tekevät selväksi, miksi hän on tätä nykyä siinä asemassa missä on. Jatka lukemista ”Arvio: Shokki, tekijänä Richard Corben 1 & 2 – Ihailtavaa pioneerityötä, vaihtelevaa tarinoiden laatua”

Arvio: Shokki, tekijänä Bernie Wrightson – Kalmanhajuinen suuri sydän

sdr

Viime kuussa sarjakuvamaailma menetti yhden tyylilajia muovanneen mestarin, kun kauhulegenda Bernie Wrightson siirtyi tuonpuoleiseen, josta oli vuosikymmenet tarinoita kertonut. On siis mitä sopivin hetki tarttua Egmontin vuonna 2012 julkaisemaan kokoelmaan, johon on kasattu Wrightsonin klassisimpia tarinoita Creepy- ja Eerie-lehdistä, kotoisemmin Shokki-materiaalia. Vaikka 12 tarinasta vain kolme on julkaistu aiemmin suomeksi alkuperäisen Shokki-lehden sivuilla, on kirja kiistatta oikeutettu nimeensä – onhan Shokki ennen kaikkea mielentila enemmän kuin julkaistujen tarinoiden listaus. Tarinat on luotu niin kauhusarjakuvien kuin Wrightsoninkin kultakaudella 1970-luvun aikana, ja ne ovat kuin kauhusarjiksen peruskurssi. Wrightsonin piirrosjälki on omaperäistä ja muuntautumiskykyistä, ja nostaa suuren osan keskinkertaisia tarinoita astetta korkeammalle tasolle. Parempien käsikirjoitusten osuessa kohdalle puhutaankin jo sitten ihan oikeasti kaihertamaan jäävistä lyhäreistä. Jatka lukemista ”Arvio: Shokki, tekijänä Bernie Wrightson – Kalmanhajuinen suuri sydän”

Arvio: Jokeri – Plääh

dav

Kun nappasin kirjastosta kainalooni Brian Azzarellon ja Lee Bermejon Jokerin, aavistelin jo hieman pahaa. Tutun, paskaisen hymyn valtaama kansi on toisaalta komea, toisaalta sen estetiikka on kulahtanutta kauhukuvastoa kliseisimmillään. Ei ole mitään kiistämistä sen suhteen, etteikö Jokeri olisi supersankarisarjakuvan kiehtovimpia hahmoja, mutta samanaikaisesti se tarkoittaa, että hän on myös väistämättä yli- ja väärinkäytetty. Aivan kuten Hämähäkkimiehen suurimpien juonien takaa täytyy lähes aina paljastua Vihreä Menninkäinen, on käsikirjoittajilla pakkomielle tunkea Jokeria joka käänteeseen, sopi hän sinne tai ei. Jokerille omistettu oma kirja on siis mahdollisuus tutkia hahmoa ja sen mahdollisuuksia uusilla tavoilla, tai sitten vain mässäillä niillä ilmiselvillä jokerismeilla, joita kymmenet Batman-tarinat ja elokuvat pursuavat yli äyräidensä. Valitettavasti Azzarellon ja Bermejon Jokeri on puhtaasti jälkimmäisen kategorian kamaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Jokeri – Plääh”

Arvio: Mahtava Thor – Klassista sankarisarjista puhtaimmillaan ja parhaimmillaan

dav

Kirjastosta löytyi viime reissulla lähes uutuuksia, kun viime vuonna julkaistu Mahtava Thor kiilteli hyllyssä. Kirja kokoaa kansien väliin 13 numeroa Stan Leen ja Jack Kirbyn klassisia Thor-seikkailuja vuosilta 1968-1969. Thor oli tuossa vaiheessa ehtinyt seikkailemaan lehtien sivuilla kuutisen vuotta, joten sankarin taival oli vielä nuori. Tässä kirjassa mistään hapuilusta ei ole tietoakaan. Vaikka kosmisuus ja vanhat sarjikset ovat vaarallinen yhdistelmä, joka tarkoittaa herkästi kulmikasta pökkelöintiä ja typeriä juonia, Thorissa homma toimii kuin rasvattu. Homma on oikealla tavalla mahtipontista ja machoa, ja kuvitus sopivasti klassisen jäykkää. Sekä Lee että Kirby ovat näissä tarinoissa huippukunnossa. Jatka lukemista ”Arvio: Mahtava Thor – Klassista sankarisarjista puhtaimmillaan ja parhaimmillaan”