Arvio: Pikku Närhi – Surullinen trilleri yllättää takavasemmalta

cof

En tiedä, onko olemassa ”epätyypillistä suomalaista sarjakuvaa”, mutta jos on, niin Pikku Närhi on sellainen. Lauri ja Jaakko Ahosen lukijat yllättänyt ja Sarjakuva-Finlandiankin 2012 pokannut Pikku Närhi hiippailee jossain mainstreamin ja taidesarjakuvan välimaastossa, mihin Suomessa harvoin eksytään. Yleensä tekijät haluavat asemoitua jompaan kumpaan lokeroon, mutta Pikku Närhi on hahmoiltaan ja kuvitukseltaan erittäin myytävää tavaraa, kun taas synkkä aihe ja verkkaisen hiljainen kerronta vaativat sitoutumista perusfingerporinlukijaa enemmän. Ulkosarjakuvallisesti Pikku Närhi tuntuu myös paradoksilta: sen on ottanut kustantaakseen Egmont, joka yleensä pitäytyy visusti käännössarjakuvissa, Dark Horse on julkaissut sen englanniksi, ja olipa Pikku Närhi oikein Eisner-ehdokkaanakin. Tällaiset meriitit väistelevät Suomi-sarjiksen yleensä kaukaa, joten mistäs tässä oikein on kyse? Jatka lukemista ”Arvio: Pikku Närhi – Surullinen trilleri yllättää takavasemmalta”

Mainokset

Nostalgia toimii, liikkumavara on kaventunut, tulevaisuutta on – Käännössarjakuvan julkaiseminen Suomessa kustantajan näkökulmasta

edf

Sarjisharrastajana on jännä seurata kustantamoiden kehitystä Suomessa. Oletusarvoisesti myyntimäärät laskevat jatkuvasti ja julkaisijoiden vyöt kiristyvät. Silti esimerkiksi vuonna 2017 suomalaiseen käännössarjisskeneen saatiin kaksi uutta toimijaa, Zoom Teufel ja Sininen Jänis. Kumpikin keskittyy eurooppalaiseen sarjakuvaan, (toki kaksi kustantamoa, Huuda Huuda ja Daada myös laittoivat lapun luukulle) nimikkeisiin joita Suomessa on aiemmin julkaistu vain vähän tai ei lainkaan. Kyynikko minussa ajattelee heti, että kyseessä täytyy olla rakkaus lajiin. Ei kai käännössarjakuvan julkaisemisessa enää Suomessa mitään ylimääräisiä euroja ole jaettavaksi? Jatka lukemista ”Nostalgia toimii, liikkumavara on kaventunut, tulevaisuutta on – Käännössarjakuvan julkaiseminen Suomessa kustantajan näkökulmasta”

Arvio: Shokki, tekijänä Richard Corben 1 & 2 – Ihailtavaa pioneerityötä, vaihtelevaa tarinoiden laatua

dav

Edellistä Shokki-kokoelmaa lukiessani oivalsin, että pidän Shokin höpsöjen kauhulyhäreiden formaatista. Eli ei sitten mitään muuta kuin seuraavaa tuuttiin, bring on Shokki, tekijänä Richard Corben 1&2Richard Corbenin ansioluettelo on sitä luokkaa, että vastaavia löytyy vain kouralliselta sarjakuvantekijöitä. Corben on aloittanut kuvitusuransa jo 1960-luvulla ja on jatkanut sitä tälle vuosikymmenelle saakka. Corbenin tyyli on erittäin tunnistettava. Hahmot ovat lähes pilakuvamaisia, mutta Corben pystyy välittämään käsialallaan niin huumoria, draamaa kuin kauhuakin. Vakaan viivan lisäksi Corben on myös värityksen pioneeri, joka on kehittänyt tekniikoita häiriintyneiden visioidensa välittämiseen 60-70-luvulta lähtien. Shokki-kokoelmat tekevät oikeutta Corbenin uran alkuajoille, ja tekevät selväksi, miksi hän on tätä nykyä siinä asemassa missä on. Jatka lukemista ”Arvio: Shokki, tekijänä Richard Corben 1 & 2 – Ihailtavaa pioneerityötä, vaihtelevaa tarinoiden laatua”

Arvio: Shokki, tekijänä Bernie Wrightson – Kalmanhajuinen suuri sydän

sdr

Viime kuussa sarjakuvamaailma menetti yhden tyylilajia muovanneen mestarin, kun kauhulegenda Bernie Wrightson siirtyi tuonpuoleiseen, josta oli vuosikymmenet tarinoita kertonut. On siis mitä sopivin hetki tarttua Egmontin vuonna 2012 julkaisemaan kokoelmaan, johon on kasattu Wrightsonin klassisimpia tarinoita Creepy- ja Eerie-lehdistä, kotoisemmin Shokki-materiaalia. Vaikka 12 tarinasta vain kolme on julkaistu aiemmin suomeksi alkuperäisen Shokki-lehden sivuilla, on kirja kiistatta oikeutettu nimeensä – onhan Shokki ennen kaikkea mielentila enemmän kuin julkaistujen tarinoiden listaus. Tarinat on luotu niin kauhusarjakuvien kuin Wrightsoninkin kultakaudella 1970-luvun aikana, ja ne ovat kuin kauhusarjiksen peruskurssi. Wrightsonin piirrosjälki on omaperäistä ja muuntautumiskykyistä, ja nostaa suuren osan keskinkertaisia tarinoita astetta korkeammalle tasolle. Parempien käsikirjoitusten osuessa kohdalle puhutaankin jo sitten ihan oikeasti kaihertamaan jäävistä lyhäreistä. Jatka lukemista ”Arvio: Shokki, tekijänä Bernie Wrightson – Kalmanhajuinen suuri sydän”

Arvio: Jokeri – Plääh

dav

Kun nappasin kirjastosta kainalooni Brian Azzarellon ja Lee Bermejon Jokerin, aavistelin jo hieman pahaa. Tutun, paskaisen hymyn valtaama kansi on toisaalta komea, toisaalta sen estetiikka on kulahtanutta kauhukuvastoa kliseisimmillään. Ei ole mitään kiistämistä sen suhteen, etteikö Jokeri olisi supersankarisarjakuvan kiehtovimpia hahmoja, mutta samanaikaisesti se tarkoittaa, että hän on myös väistämättä yli- ja väärinkäytetty. Aivan kuten Hämähäkkimiehen suurimpien juonien takaa täytyy lähes aina paljastua Vihreä Menninkäinen, on käsikirjoittajilla pakkomielle tunkea Jokeria joka käänteeseen, sopi hän sinne tai ei. Jokerille omistettu oma kirja on siis mahdollisuus tutkia hahmoa ja sen mahdollisuuksia uusilla tavoilla, tai sitten vain mässäillä niillä ilmiselvillä jokerismeilla, joita kymmenet Batman-tarinat ja elokuvat pursuavat yli äyräidensä. Valitettavasti Azzarellon ja Bermejon Jokeri on puhtaasti jälkimmäisen kategorian kamaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Jokeri – Plääh”

Arvio: Mahtava Thor – Klassista sankarisarjista puhtaimmillaan ja parhaimmillaan

dav

Kirjastosta löytyi viime reissulla lähes uutuuksia, kun viime vuonna julkaistu Mahtava Thor kiilteli hyllyssä. Kirja kokoaa kansien väliin 13 numeroa Stan Leen ja Jack Kirbyn klassisia Thor-seikkailuja vuosilta 1968-1969. Thor oli tuossa vaiheessa ehtinyt seikkailemaan lehtien sivuilla kuutisen vuotta, joten sankarin taival oli vielä nuori. Tässä kirjassa mistään hapuilusta ei ole tietoakaan. Vaikka kosmisuus ja vanhat sarjikset ovat vaarallinen yhdistelmä, joka tarkoittaa herkästi kulmikasta pökkelöintiä ja typeriä juonia, Thorissa homma toimii kuin rasvattu. Homma on oikealla tavalla mahtipontista ja machoa, ja kuvitus sopivasti klassisen jäykkää. Sekä Lee että Kirby ovat näissä tarinoissa huippukunnossa. Jatka lukemista ”Arvio: Mahtava Thor – Klassista sankarisarjista puhtaimmillaan ja parhaimmillaan”

Arvio: X-Men Xenogenesis – Ryhmä-X käy päälle, mutta loppuu ennen kuin alkaakaan

dav

En ole lukenut uutta Ryhmä-X:ää vuosikausiin. Mutanttitarpeeni ovat tyydyttyneet Chris Claremontin ja John Byrnen vanhojen klassikoiden selailulla uudestaan ja uudestaan. Harppaus Xenogenesikseen on siis melkoinen. 2010-2011 Yhdysvalloissa ilmestynyt viisiosainen tarina kertoo nykyisen Ryhmä-X:än otteista ja siinä on nähtävissä jo merkkejä Marvel-yhtiön 2010-luvun suunnanmuutoksesta. Tarinan takana ovat käsikirjoittaja Warren Ellis ja kuvittaja Kaare Andrews. Suoraan tähän tarinaan ilman kontekstia sukeltavalle lukijalle (kuten minä) tästä tarinasta vahvimmin jää mieleen kuvitus. Andrewsin jälki on samaan aikaan kumimaisen piirrettymäistä ja mahtailevan macho-jyhkeää. Se on äärimmäisyyksien kanssa pelaamista. Ellisin tarinassa on kivoja elementtejä ja viittauksia menneeseen, mutta viiden lehden mittainen stoori ei pääse kovinkaan syvälle pintansa alle. Jatka lukemista ”Arvio: X-Men Xenogenesis – Ryhmä-X käy päälle, mutta loppuu ennen kuin alkaakaan”

Arvio: Salatut sodat – Hölmöä purkkaviihdettä, mutta rehellisesti

dav

Tämä viikko oli melko raskas, ja jo maanantai-iltana tuntui siltä, että tarvetta olisi uudelle viikonlopulle. Minulle iski tarve tyhjentää päätä palaamalla yksinkertaisempiin aikoihin. Hyvikset hyviksinä, pahikset pahiksina, kirkkaita värejä ja mäiskettä. Salatut sodat vastaa tähän tarpeeseen loistavasti. Alun perin 1984-1985 ilmestynyt tarinakokonaisuus on supersankarisarjisten ensimmäinen iso team-up-tapahtuma. Kostajat, Ryhmä-X, Hämähäkkimies ja pari muuta siirtyvät sotaplaneetalle, jossa kaikkivoipa Tuonpuoleinen usuttaa heidät taistelemaan pahimpia vihollisiaan vastaan. Vihupuolelta löytyvät mm. tohtorit Doom ja Mustekala, Molekyylimies, Lisko, Lumoojatar, Imijä (parhaita nimikäännöksiä koskaan) ja muutama muu kehveli. Jim Shooterin käsikirjoittama sarjis ei yritä esittää olevansa erityisen fiksu tai perusteltu. Se on rehellistä purkkaviihdettä. Jatka lukemista ”Arvio: Salatut sodat – Hölmöä purkkaviihdettä, mutta rehellisesti”

Arvio: Blacksad 4 & 5 – Tyylikeskeisyydestä hahmokeskeisyyteen

dav

Etsiväkissa Blacksadin koettelemukset jatkuvat kirjasarjan 4. Ja 5. osassa Yhdysvaltain eteläosissa. New Orleansiin sijoittuva Hiljainen helvetti ja sieltä road tripin tavoin kohti Meksikon rajaa matkaava Amarillo ovat laadukkaita ja esittelevät Blacksadiin uusia näkökulmia, mutta ei toki niin paljoa, että perusasioista tingittäisiin. Ensimmäiset osat fiilistelivät noir-tyyliä ja 1950-luvun loppupuolen miljöötä. Näissä myöhemmissä osissa Juan Diaz Canales ja Juanjo Guarnido alkavat marssittaa esiin henkilöhahmoja yhä voimakkaammin. Jatka lukemista ”Arvio: Blacksad 4 & 5 – Tyylikeskeisyydestä hahmokeskeisyyteen”

Arvio: Kapteeni Britannia – Leukaperien kosmiset seikkailut

dav

Alun perin 1980-luvun alkupuolella ilmestynyt Kapteeni Britannia on suomenkieliseksi käännössarjakuvajulkaisuksi outolintu. Melko ilmiselvä Kapteeni Amerikka –kopio on näkynyt Suomessa lähinnä sivuosissa. Ilman nimekkäitä tekijöitä tätä sarjakuvaa ei todennäköisesti olisi koskaan tässä maassa julkaistu. Kapteeni Britannia on nimittäin käsikirjoittaja Alan Mooren ja kuvittaja Alan Davisin varhainen hengentuote, ja molemmat ovat myöhemmin nousseet alansa arvostetuimpien tekijöiden joukkoon. Kirjan julkaissut Egmont on luottanut etenkin Mooren vetovoimaan, sillä Marvel-universumiin sijoittumisesta huolimatta Kapteeni Britannia –kirja on täynnä Suomessa melko tuntemattomia hahmoja. Mooren tavaramerkkejä on havaittavissa läpi kirjan, mutta tyylin keskeneräisyys on samaan aikaan on nähtävissä. Jatka lukemista ”Arvio: Kapteeni Britannia – Leukaperien kosmiset seikkailut”