Arvio: Eero – Rakkauden vuoksi

Eero – Rakkauden vuoksi -kokoelman ilmestymisessä on sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvä puoli on se, että Petteri Tikkasen jo toistakymmentä vuotta jatkunut pojasta mieheksi -saaga on saanut neljä ensimmäistä osaansa yksiin kansiin, ja meikäläiset, ensimmäisestä kelkasta aikanaan jääneet, saavat näin uuden mahdollisuuden hypätä kärryille. Huono puoli on se, että Eero – Rakkauden vuoksi on nyt pois mahdollisista nimistä omille muistelmilleni. Keskitytään kuitenkin tässä arviossa noihin hyviin puoliin, ja pohditaan uusia nimimahdollisuuksia muistelmille toisessa tekstissä. Eero-sarjikset ovat aika lailla kuin sarjakuvamuotoinen, kotimainen toteutus Boyhood-elokuvasta: yksittäisinä pieniä ja sympaattisia kohtauksia kasvamisesta, yhdessä lopulta kokonainen elämä.

Arvio: Janne Parviainen -tupla – Ulkopuolella / Rooman rajoilla

Pitkän linjan kuvataiteilija Janne Parviainen on aiemmin julkaissut yhden sarjakuvan, mutta ollut tunnetumpi muiden taidemuotojen parissa. 2022 Parviainen sitten päätti rysäyttää sisään skeneen ihan karmit kaulassa kahden teoksen ja noin viidensadan sivun voimin. Omaelämäkerrallinen tupla Ulkopuolella / Rooman rajoilla on toisaalta kovinkin luonnollinen yhteensovitettu kaksikko, toisaalta kaksi täysin erillistä teosta. Päiväkirjana vuosina 2015-2017 toteutettu Ulkopuolella on alun perin ilmestynyt verkossa ja nyt pistetty kansiin. Rooman rajoilla on puolestaan varta vasten kokonaisuudeksi tarkoitettu matkakertomus. Ja siitäpä syntyy jännite: jos olette sattuneet lukemaan Hyllyytä aiemmin, olette saattaneet huomata, että sekä arkiset omaelämäkerrat että matkakertomukset saavat usein Hyllyyssä osakseen nuivaa suhtautumista. Meillä päin ei aina ole arvostettu silkkaa tavallisuuden dokumentointia. Ai jai jai, mitenhän tässä käy? Spoiler: ihan kohtalaisesti.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Pari piensarjista Pokutolta – Tuulinen päivä / Aini, Helka ja uimakaksoset

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Sarjiksissahan on siis kaiken muun erinomaisen lisäksi erinomaista myös se, että niitä voi tehdä juuri sen kokoisina kuin haluaa. Jos joku julkaisisi kolmenkymmenen sivun kirjan muuten kuin osana novellikokoelmaa, niin jo oltaisiin motkottamassa että mitäs hittoa tämä tämmöinen on, mutta sarjisformaatissa kansien väliin saa pistää juuri niin pienoisen tarinan kuin haluaa. Sellaisia voi nauttia sitten vaikka useamman kerralla, kuten tällä kertaa. Pokuto-kustantamon kautta ilmestyneet P.S.H. Palovuoren Tuulinen päivä sekä Mirjam Sumun ja Leena Sinitiaisen Aini, Helka ja uimakaksoset ovat kokonsa puolesta juuri sopiva double header. Molemmat sarjakuvat ovat omaelämäkerrallisia, mutta tyylin, teemojen tai oikeastaan minkään muun suhteen niillä ei ole yhteistä. Toisesta pidin, toisesta en niinkään, mutta vertailla niitä ei missään tapauksessa voi. Ovatpahan kaksi pientä sarjakuvaa yhden päivän ratoksi.

Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta

Olen joskus aiemminkin kuvannut kirjaston käyttömetodiani, joka perustuu suuren osan ajasta suunnitelman puutteeseen. Menen sarjishyllylle ja nostelen kassiin tavaraa ottamatta sarjiksista juurikaan selvää etukäteen. Nimet saattavat toki olla tuttuja, mutta suuren osan ajasta sisältö selviää vasta lukiessa. Tämä pohjustus tuntuu tarpeelliselta, kun tässä ajassa nostaa käsittelyyn Hannu Leimun viime vuonna ilmestyneen teoksen Kadonneet. En tiedä, olisinko ehdoin tahdoin ottanut luettavaksi kertomusta isän ja pojan vaelluksesta sodan autioittamassa maassa hylättyjen tankkien ja joukkohautojen keskellä. Varmaan on tosi inhimillistä vetää monesta asiasta yhteys Ukrainan sotaan, mutta Kadonneissa ollaan niin lähellä nykytodellisuutta kuin fiktion keinoin on ihan oikeasti mahdollista. Yllättäen tämä ei kuitenkaan pelkästään tehnyt lukemisesta painavaa, vaan fiktio salli myös jäsentää ajatuksia jollain tavalla, joka viime viikkoina on omasta repertuaarista puuttunut.

Arvio: Umma’s Table – Nihkeän pinnan alta kuoriutuu koskettava tarina

Sarjisharrastus on erityisen hienoa aina silloin, kun sarjakuva osoittautuu erinomaiseksi tavaksi käsitellä jotain yllättävää aihepiiriä. Aiemmin blogissa tällaisiksi ovat osoittautuneet vaikkapa musiikki, taidehistoria ja talous. Yksi aihepiiri, josta olen toistaiseksi hieman turhaan toivonut jatkoa tuolla joukolle on ruoka. Jotenkin tuntuisi siltä, että sarjakuvan visuaalisuus oikealla tavalla pikkutarkan ja intohimoisen tekijän käsissä voisi synnyttää ruokasarjiksen, joka saisi veden kielelle. Lähimmäksi sellaista on blogissa päässyt ehkäpä murhamysteeri Cognac, mutta yleisesti ottaen en ole vielä löytänyt sellaista ruokasarjista, joka täyttäisi odotukseni. Umma’s Table on ensimmäinen yrittäjä pitkään aikaan, eikä oikeastaan lainkaan huono sellainen. Yeon-Sik Hongin surumielisessä sarjakuvassa äidin perinnereseptit ovat lohtu ja turva vastoinkäymisten keskellä, vaikka lopulta joudunkin myöntämään, että Umma’s Table ei ole ruokasarjakuva, sillä siitä jää mieleen lopulta kaihoisa melankolia, ei chilinen jälkimaku.

Arvio: Bouncer 1&2 – Kainin silmä / Armottomien laupeus

En missään nimessä väitä, että länkkäri olisi sarjakuvan kuninkuuslaji, mutta ajoittain on silti hauska huomata, miten kovin monen ihan muista hommista tunnetun tekijän katalogistakin jonkinlainen lännenviritys löytyy. Kyllä sillä selkeästi jonkinlainen, suhteellisen monoliittinen asema sarjisten maailmassa on. Siksi kai se on houkutellut puoleensa esimerkiksi enemmänkin happoisista leffoistaan tunnettua Alejandro Jodorowskya, joka on kuvittajakumppaninsa Francois Boucqin kanssa synnyttänyt Bouncer-lännensarjan. Bouncer kertoo ajoittain paikallisen saluunan ovimiehenä työskentelevästä Bouncerista, joka ajautuu osalliseksi seikkailuihin suht kylmässä ja brutaalissa tulkinnassa villistä lännestä. Tästä päästään myös lännensarjakuvan suurimpaan haasteeseen: kun kaikki haluavat tehdä oman versiointinsa samoista aiheista niin kuin kyseessä olisi suomielokuva ja Tuntematon sotilas, miten massasta voi erottua?

Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys

Äh, minusta tuntuu, että lankean toistuvasti ns. ämöriikkäläisen sarjakuvan ylisanaharhaan. Luen takakansien ja kansilehtien ylistysblurbeja, ja rakennan odotuksiani niiden päälle. Mitä valtavirtaisemmasta sarjakuvasta on kyse, sitä vähemmän noita kommentteja pitäisi koskaan uskoa, oli niiden allerkirjoittaja kuka willeisner tai charlesschulz tahansa. Aina on tarjolla pettymyksiä. Se pätee myös parinkymmenen vuoden takaiseen kansansuosikkiin, Max Allan Collinsin ja Richard Piers Paynerin Matkalla Perditioniin -sarjikseen. Ihan isoksi, oikeaksi elokuvaksikin kääntynyt mafia-pakomatka-isäpoika-kertomus on kelpo sarjakuva, mutta ei valitettavasti mitään sen ihmeellisempää.

Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?

The Hard Tomorrow ei tee itsestään puhumista helpoksi. Tässä on sarjakuva, joka on periaatteessa hyvällä asialla ja tärkeällä sanomalla, mutta samanaikaisesti melkoisen ärsyttävä. Ärsyttävyyttä ei kuitenkaan voi laittaa minkään tietyn ominaisuuden piikkiin. Joo, tässä on ärsyttäviä hahmoja, jotka tekevät ärsyttäviä päätöksiä, mutta Eleanor Davis onnistuu kyllä perustelemaan jokaisen sarjakuvassa tekemänsä valinnan uskottavasti. Tällöin mieleen kummittelemaan jää kysymys siitä, onko ärsyttävyys itse asiassa lukijassa ennemmin kuin luettavassa? Hard Tomorrow on eittämättä tarkkanäköinen ja pienieleisen vaikuttava sarjakuva. Onko vain niin, että en itse pidä siitä, miten peilaudun tästä sarjakuvasta? Katsotaan, ehdinkö reflektoimaan itseni ulos tästä labyrintista blogitekstin mitassa.

Arvio: The Sculptor – Eniten tunteita, ei paras sarjakuva

Ah, tässäpä todella monella tapaa mielenkiintoinen sarjis. The Sculptor on spefijärkäle, jonka tekijä Scott McCloud on varmastikin tunnetuin sarjistietokirjastaan Sarjakuva – Näkymätön taide (käsitelty ansiokkaasti vaikkapa Ahvenaariossa). Joku Sculptorin blurbeissa toteaakin, että Näkymätön taide oli McCloudin korkeakoulu sarjakuvasta ja The Sculptor puolestaan opinnäytetyö. Ja se on ihan validi väite. The Sculptor on monella tapaa tyylipuhdas ja jopa täydellinen sarjakuva. Sen kerronta on mukaansatempaavaa ja vaivatonta, se käsittelee valtavan määrän teemoja tuntumatta pakotetulta ollen samanaikaisesti todella, todella kaunis ja koskettava. McCloud todella tuntee sarjakuvan ja etenkin amerikkalaisen viihdeperinteen tarinankerrontakonventiot. Tunteet tarjoillaan vastustamattomasti ja puhtaasti, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa jokin pieni ääni. Se toistaa, että jotain puuttuu. Tai jotain on liikaa. Tai jotain. Paras analyysi, johon pystyn on se, että lukijaa halutaan ohjata niiden tunteiden suuntaan niin voimakkaasti, että substanssi niiden alta jää puuttumaan. Miten sarjakuva voi samaan aikaan olla lähes täydellinen ja silti puutteellinen?

Arvio: Portugali – En osaa selittää tämän hyvyyttä

Ensin manailin mörönperse-vuodenajan aiheuttamia hankaluuksia kuvaa ottaessa, mutta lopulta huono valo toi tähän just sopivaa paahteisuutta!

Lähdin lukemaan Cyril Pedrosan uusinta suomeksi saatettua teosta, Portugalia suht ristiriitaisella fiiliksellä. Muistan, että edellinen (ja ensimmäinen) kosketukseni Pedrosaan, järisyttävä fantasiasatu Kolme varjoa / Three shadows oli yksi suurimpia puskista tulleita yllättäjiä koko blogin historiassa. Olin siksi yllättynyt, kun pressimatskut ja ensimmäiset arviot Portugalista, joskin ylistäviä, kielivät totaalisesta tyylilajin ja kerrontatavan muutoksesta. Satumaailmasta on hypätty autofiktiiviseen kertomukseen juurien ja elämän tarkoituksen etsimisestä. En epäillyt lainkaan, etteikö Pedrosa osaisi sellaisenkin tarinan kertoa, mutta voisiko vaikutus olla yhtä suuri? Kolme varjoa tuntui niin koskettavalta, koska se tiivisti satumaailmaansa jotain niin inhimillistä elämisen kokemuksesta. Usein vastaavat oivallukset tulevat voimakkaimmin juuri spefi-ympäristöissä, jotka jotenkin sallivat tekijän kertoa juuri tällaisia voimakkaiksi tislattuja tarinoita. Voisiko sama onnistua realismin rajoittamassa kertomusmaailmassa? No, voisi. Ihan turhaa oli varautuneisuuteni. Pedrosa on vaan aivan sairaan hyvä sarjakuvantekijä, joka kykenee liikuttamaan jotain minun (ja monen muun) sisällä näköjään täysin tyylilajista riippumatta.