Arvio: Anya’s Ghost – Perinteinen tarina nousee yllätyksellisille tasoille

AnyasGhost_kansi

Pitäisi varmaan ruveta tägäämään näitä young adult -sarjakuvia omaksi porukakseen, sen verran tiuhaan niitä tuntuu tällä hetkellä luettavaksi eksyvän. Tällä hetkellä tosin lähinnä siksi, että viimeaikaiset havainnot kertovat YA-materiaalin olevan korkeatasoista ja usein ”aikuista” sarjakuvaa omaperäisempää. Vera Brosgolin sarjakuvaromaani Anya’s Ghost on tästä trendistä jälleen yksi todiste. Teinitytön ja aaveen ystävyydestä kertova kirja on, kuten YA-kirjan kuuluukin olla, samaistuttava, vaikka minulla ja Anya-päähenkilöllä ei ole päällisin puolin juuri mitään yhteistä. Lisäksi Anya’s Ghostin selvä vahvuus on sen navigointi eri tyylilajeissa. Juuri kun tästä sarjiksesta luulee ottaneensa selvää, Brosgol vaihtaa kertomuksen sävyä sujuvasti ja lukija huomaa taas olevansa ihan eri maailmassa, kuin mihin luuli päätyneensä. Alussa Anya’s Ghost vaikuttaa kovinkin suoraviivaiselta ja ennalta-arvattavalta, mutta kirjan aikana noita yllätyssuunnanvaihdoksia tarjoillaan parikin kappaletta, ja Brosgol todella ottaa lukijan vietäväkseen. Jatka lukemista ”Arvio: Anya’s Ghost – Perinteinen tarina nousee yllätyksellisille tasoille”

Mainokset

Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä

cof

Suuren Kurpitsan viime vuoden julkaisuihin perehtymisessä on seuraavana vuorossa Suvi Ermilän kakkosteos Jälki. En ole lukenut Ermilän edellistä teosta, Hauhoa, mutta kuulemani ja näkemieni näytteiden perusteella on kyse hyvin samanlaisesta materiaalista. Ermilä dokumentoi omaelämäkerrallisia muistoja lyijykynällä hyvin pienieleisesti. Maisemat ja tunnelma ovat ankeita ja dialogi vähäistä ja töksähtelevää. Tunnelma on suorastaan kaurismäkeläinen, sillä erolla että Ermilän kuvaamat hetket loppuvat melko nopeasti ja päästävät lukijan piinasta, siinä missä Kaurismäki pistää kaikki kiemurtelemaan kanssaan paljon pidemmiksi ajoiksi. Ja samanlailla kuin Kaurismäen elokuvat, Jäljen tarinat saavat minut miettimään menikö jotain ohi. Valtaisaa vaikutusta Jälki ei nimittäin tee, ja suurin kysymys kirjan loputtua on, miksi juuri nämä hetket valikoituivat sarjakuvaksi. En oikeasti tiedä. Jatka lukemista ”Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä”

Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä

cof

Viime vuoden sarjisten läpikäynti keskeytyi hetkellisesti, kun innostuin Snagglepuss Chroniclesista niin paljon, että sen käsikirjoittaja Mark Russellin aiempi Hanna-Barbera-tulkinta oli pakko saada käsiin suunnilleen heti. Niinpä 2018 pistettiin vaihtopenkille hetkeksi ja lukujonon kärkeen kiilasi The Flintstones, eli tuttavallisemmin Kiviset ja Soraset. 2016 käynnistynyt minisarja sai sekin oman osansa kiitosta ja positiivista huomiota, mutta vastaanotto ei ollut aivan yhtä yksimielisen ylistävä kuin Snagglepussilla, joten omakin innostus syttyi hitaammin. Kahteen volyymiin koottu 12-osainen kronikka rakentuu eri tavoin kuin Snagglepuss, sillä jokainen numero on käytännössä oma stand-alone-tarinansa. Alkuun Flintstones vaikutti juuri arvioiden mukaiselta ”aika jees mutta ei nyt ihan unohtumaton” -tason satiirilta, kunnes noin 7. tai 8. numeron paikkeilla Russel pistää turbot päälle. Sitten mennäänkin loppuun asti sellaisella rytinällä, että ei paremmasta väliä. Flintstones naurattaa, itkettää, viihdyttää ja piinaa noin sivun välein vaihtuvilla tunnetiloilla ihan suvereenisti. Lopputulos on, että härskin hyvä sarjakuva on tämäkin. Will Ferrelliä Zoolander-elokuvassa mukaillen: Mark Russell – so hot right now, so hot. Jatka lukemista ”Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä”

Arvio: Hey, Kiddo – How I Lost My Mother, Found My Father and Dealt with Family Addiction

dav

Sarjakuvan ammattilaiset varmaan tietävät jo kulloinkin kuluvan vuoden aikana, mitkä tuoreet julkaisut ovat lukemisen arvoisia ja kiinnostavia. Itseni kaltaiset harrastelijat sen sijaan joutuvat odottelemaan loppuvuoden ”Parhaat 20XX” -listauksia, jotta voivat tulevana vuonna sitten lukea niitä viime vuoden helmiä. Nyt pääsen sen aloittamaan, ja ensimmäisenä vuoron saa Jarret J. Krosoczkan omaelämäkerrallinen Hey, Kiddo. Olen usein kyyninen omaelämäkertojen suhteen, mutta Hey, Kiddo riisui minut aseista melko nopeasti. Krosoczka kuvaa kirjassa monimutkaista lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hän ei tuntenut isäänsä, hänen äitinsä oli vankilakierteessä oleva narkkari ja Jarrettin kasvattivat hänen isovanhempansa. Asetelmaan liittyy paljon hämmennystä, mutta sen olisi voinut kertoa myös kyynisyyttä herättävästi. Se, missä Krosoczka onnistuu keskinkertaista massa paljon paremmin, on peloton rehellisyys. Hän ei tarjoa lukijalle yhtään helppoa asetelmaa, mustavalkoista henkilöä tai oiottua tunnetta. Hey, Kiddo on uskottava ja juuri siksi lohdullinen. Se ei myöskään ole ensisijaisesti minulle suunnattu, ja hyvä niin. Jatka lukemista ”Arvio: Hey, Kiddo – How I Lost My Mother, Found My Father and Dealt with Family Addiction”

Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 2 – Samuraikoodin kunnia, oikeudenmukaisuus ja ennalta-arvattavuus

cof

Pari kuukautta sitten aloitettu massiivinen Lone Wolf & Cub -urakka törmäsi tiesulkuun harmittavan varhaisessa vaiheessa. Helsingin kirjastojen valikoimasta ei näytä nimittäin löytyvän omnibus-julkaisuja kuin kaksi ensimmäistä, kun koko potti olisi kaksitoista kirjaa. Toki omnibusit eivät ole ainoa formaatti, eikä kirjasto niiden ainoa lähde, mutta sarjan valtaisa koko ei houkuttele kovin pienissä pätkissä matskuja haalimaan. Koska en edelleenkään ole aivan varma LW&C:n jatkuvasta laadusta/koukuttavuudesta ja sen minussa herättämistä intohimoista, en halua myöskään polttaa sarjishankintabudjettiani näihin. Kazuo Koiken tarinat ovat sujuvia, ja nyt kun niiden standardipituus on nostettu noin 60 sivuun, juonen ja tilanteiden kehittyminen saa paremmin tilaa. Goseki Kojiman kuvitus on komeaa, ja se toimii niin rauhallisissa tunnelmoinneissa kuin toimintakohtauksissakin. Kaikki tämä on vain tehty tosi tosi tosi perinteisesti. Ōgami Ittō on niin kliseinen samuraipäähenkilö ja hänen kohtaamansa haasteet samasta puusta veistettyjä, että tällaisesta kerronnasta täytyy todella nauttia, jotta tarinoita jaksaisi ahmia tuhansien sivujen ajan. Jatka lukemista ”Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 2 – Samuraikoodin kunnia, oikeudenmukaisuus ja ennalta-arvattavuus”

Arvio: Hemmo Paskiainen – Hemmo, iskän poika

cof

Aikanaan Hyllyyssä lupaavasti alkanut Pahkasika-sarjakuvien lukuprojekti on jämähtänyt paikoilleen luvattoman pitkäksi aikaa. Tarvitaan siis ravistelua ja potkuja bloggaajan perseelle, ja niitä tarjoilemaan on omiaan Hemmo Paskiainen. Jos eivät muutkaan Pahkasian sarjakuvat mitään lastenmateriaalia tai kilttiä kujeilua olleet, niin Hemmo on silti ehdottomasti porukan kauhukakara. Rienaava, rivo, nihilistinen ja nykypäivän mittapuilla jopa vihaa levittävä sarjakuva on tarkoituksellisesti epämiellyttävä. Vähän kuin Kallio Underground suomiräpille: ei tehty mitään huonoa, mutta kaikki oli tarkoituksellisesti inhottavaa. Tähän kirjaan on koottu kaikkien aikojen ensimmäiset Hemmo Paskiainen -sarjakuvat noin vuosilta 1986-1989. Ave Koskela -nimimerkin takana kaiken sovinnaisen pilkkaa harjoittavat veljekset Ari ja Vesa Koskela. Luettavuus on kohdallaan ja ryönää syydetään tasaisella tahdilla. Valitettavasti Hemmon rytmitys ei ole aivan kohdallaan, ja moni puolihauska strippi kallistuu lopulta epähauskaksi huonosti ländäävän vitsin vuoksi. Jatka lukemista ”Arvio: Hemmo Paskiainen – Hemmo, iskän poika”

Arvio: ASDF Boot – Synkkäteemainen visuaalinen tykittely

cof

On ollut kiva huomata viime aikoina, että Hyllyy on saanut sen verran nimeä, että olen ruvennut saamaan enemmän yhteydenottoja sarjakuvantekijöiltä. Tätä kautta tulee nimittäin luettua ja levitettyä sanaa sarjakuvista, jotka eivät muuten olisi välttämättä koskaan osuneet omalle tutkalle. Heikki Rönkön ASDF Boot on juuri tällainen sarjakuva. Pienen painoksen suht marginaalinen teos, joka yllättää laadullaan ja jota on ehdottoman ilo lukea. ASDF Boot on erikoinen hybridi taidesarjakuvaa, ligne claire -seikkailua, hurttia huumoria ja synkkiä teemoja. Ja kaikki tämä muutamassa kymmenessä sivussa ilman dialogia. Sekaan mahtuu pari tyylikikkaa, jotka tekevät lukemisesta välillä hankalaa, ja mykille taidesarjakuville ominaisesti hämmennystä syntyy muutamaan otteeseen. Loppujen lopuksi ASDF Boot on kuitenkin ehdottomasti plussan puolella. Se on myös fyysisesti todella kaunis sarjakuva, jota tekee lukemisen lisäksi mieli ihan ihastella. Jatka lukemista ”Arvio: ASDF Boot – Synkkäteemainen visuaalinen tykittely”