Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta

Olen joskus aiemminkin kuvannut kirjaston käyttömetodiani, joka perustuu suuren osan ajasta suunnitelman puutteeseen. Menen sarjishyllylle ja nostelen kassiin tavaraa ottamatta sarjiksista juurikaan selvää etukäteen. Nimet saattavat toki olla tuttuja, mutta suuren osan ajasta sisältö selviää vasta lukiessa. Tämä pohjustus tuntuu tarpeelliselta, kun tässä ajassa nostaa käsittelyyn Hannu Leimun viime vuonna ilmestyneen teoksen Kadonneet. En tiedä, olisinko ehdoin tahdoin ottanut luettavaksi kertomusta isän ja pojan vaelluksesta sodan autioittamassa maassa hylättyjen tankkien ja joukkohautojen keskellä. Varmaan on tosi inhimillistä vetää monesta asiasta yhteys Ukrainan sotaan, mutta Kadonneissa ollaan niin lähellä nykytodellisuutta kuin fiktion keinoin on ihan oikeasti mahdollista. Yllättäen tämä ei kuitenkaan pelkästään tehnyt lukemisesta painavaa, vaan fiktio salli myös jäsentää ajatuksia jollain tavalla, joka viime viikkoina on omasta repertuaarista puuttunut.

Jatka lukemista ”Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta”

Arvio: Umma’s Table – Nihkeän pinnan alta kuoriutuu koskettava tarina

Sarjisharrastus on erityisen hienoa aina silloin, kun sarjakuva osoittautuu erinomaiseksi tavaksi käsitellä jotain yllättävää aihepiiriä. Aiemmin blogissa tällaisiksi ovat osoittautuneet vaikkapa musiikki, taidehistoria ja talous. Yksi aihepiiri, josta olen toistaiseksi hieman turhaan toivonut jatkoa tuolla joukolle on ruoka. Jotenkin tuntuisi siltä, että sarjakuvan visuaalisuus oikealla tavalla pikkutarkan ja intohimoisen tekijän käsissä voisi synnyttää ruokasarjiksen, joka saisi veden kielelle. Lähimmäksi sellaista on blogissa päässyt ehkäpä murhamysteeri Cognac, mutta yleisesti ottaen en ole vielä löytänyt sellaista ruokasarjista, joka täyttäisi odotukseni. Umma’s Table on ensimmäinen yrittäjä pitkään aikaan, eikä oikeastaan lainkaan huono sellainen. Yeon-Sik Hongin surumielisessä sarjakuvassa äidin perinnereseptit ovat lohtu ja turva vastoinkäymisten keskellä, vaikka lopulta joudunkin myöntämään, että Umma’s Table ei ole ruokasarjakuva, sillä siitä jää mieleen lopulta kaihoisa melankolia, ei chilinen jälkimaku.

Jatka lukemista ”Arvio: Umma’s Table – Nihkeän pinnan alta kuoriutuu koskettava tarina”

Arvio: Bouncer 1&2 – Kainin silmä / Armottomien laupeus

En missään nimessä väitä, että länkkäri olisi sarjakuvan kuninkuuslaji, mutta ajoittain on silti hauska huomata, miten kovin monen ihan muista hommista tunnetun tekijän katalogistakin jonkinlainen lännenviritys löytyy. Kyllä sillä selkeästi jonkinlainen, suhteellisen monoliittinen asema sarjisten maailmassa on. Siksi kai se on houkutellut puoleensa esimerkiksi enemmänkin happoisista leffoistaan tunnettua Alejandro Jodorowskya, joka on kuvittajakumppaninsa Francois Boucqin kanssa synnyttänyt Bouncer-lännensarjan. Bouncer kertoo ajoittain paikallisen saluunan ovimiehenä työskentelevästä Bouncerista, joka ajautuu osalliseksi seikkailuihin suht kylmässä ja brutaalissa tulkinnassa villistä lännestä. Tästä päästään myös lännensarjakuvan suurimpaan haasteeseen: kun kaikki haluavat tehdä oman versiointinsa samoista aiheista niin kuin kyseessä olisi suomielokuva ja Tuntematon sotilas, miten massasta voi erottua?

Jatka lukemista ”Arvio: Bouncer 1&2 – Kainin silmä / Armottomien laupeus”

Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys

Äh, minusta tuntuu, että lankean toistuvasti ns. ämöriikkäläisen sarjakuvan ylisanaharhaan. Luen takakansien ja kansilehtien ylistysblurbeja, ja rakennan odotuksiani niiden päälle. Mitä valtavirtaisemmasta sarjakuvasta on kyse, sitä vähemmän noita kommentteja pitäisi koskaan uskoa, oli niiden allerkirjoittaja kuka willeisner tai charlesschulz tahansa. Aina on tarjolla pettymyksiä. Se pätee myös parinkymmenen vuoden takaiseen kansansuosikkiin, Max Allan Collinsin ja Richard Piers Paynerin Matkalla Perditioniin -sarjikseen. Ihan isoksi, oikeaksi elokuvaksikin kääntynyt mafia-pakomatka-isäpoika-kertomus on kelpo sarjakuva, mutta ei valitettavasti mitään sen ihmeellisempää.

Jatka lukemista ”Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys”

Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?

The Hard Tomorrow ei tee itsestään puhumista helpoksi. Tässä on sarjakuva, joka on periaatteessa hyvällä asialla ja tärkeällä sanomalla, mutta samanaikaisesti melkoisen ärsyttävä. Ärsyttävyyttä ei kuitenkaan voi laittaa minkään tietyn ominaisuuden piikkiin. Joo, tässä on ärsyttäviä hahmoja, jotka tekevät ärsyttäviä päätöksiä, mutta Eleanor Davis onnistuu kyllä perustelemaan jokaisen sarjakuvassa tekemänsä valinnan uskottavasti. Tällöin mieleen kummittelemaan jää kysymys siitä, onko ärsyttävyys itse asiassa lukijassa ennemmin kuin luettavassa? Hard Tomorrow on eittämättä tarkkanäköinen ja pienieleisen vaikuttava sarjakuva. Onko vain niin, että en itse pidä siitä, miten peilaudun tästä sarjakuvasta? Katsotaan, ehdinkö reflektoimaan itseni ulos tästä labyrintista blogitekstin mitassa.

Jatka lukemista ”Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?”

Arvio: The Sculptor – Eniten tunteita, ei paras sarjakuva

Ah, tässäpä todella monella tapaa mielenkiintoinen sarjis. The Sculptor on spefijärkäle, jonka tekijä Scott McCloud on varmastikin tunnetuin sarjistietokirjastaan Sarjakuva – Näkymätön taide (käsitelty ansiokkaasti vaikkapa Ahvenaariossa). Joku Sculptorin blurbeissa toteaakin, että Näkymätön taide oli McCloudin korkeakoulu sarjakuvasta ja The Sculptor puolestaan opinnäytetyö. Ja se on ihan validi väite. The Sculptor on monella tapaa tyylipuhdas ja jopa täydellinen sarjakuva. Sen kerronta on mukaansatempaavaa ja vaivatonta, se käsittelee valtavan määrän teemoja tuntumatta pakotetulta ollen samanaikaisesti todella, todella kaunis ja koskettava. McCloud todella tuntee sarjakuvan ja etenkin amerikkalaisen viihdeperinteen tarinankerrontakonventiot. Tunteet tarjoillaan vastustamattomasti ja puhtaasti, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa jokin pieni ääni. Se toistaa, että jotain puuttuu. Tai jotain on liikaa. Tai jotain. Paras analyysi, johon pystyn on se, että lukijaa halutaan ohjata niiden tunteiden suuntaan niin voimakkaasti, että substanssi niiden alta jää puuttumaan. Miten sarjakuva voi samaan aikaan olla lähes täydellinen ja silti puutteellinen?

Jatka lukemista ”Arvio: The Sculptor – Eniten tunteita, ei paras sarjakuva”

Arvio: Portugali – En osaa selittää tämän hyvyyttä

Ensin manailin mörönperse-vuodenajan aiheuttamia hankaluuksia kuvaa ottaessa, mutta lopulta huono valo toi tähän just sopivaa paahteisuutta!

Lähdin lukemaan Cyril Pedrosan uusinta suomeksi saatettua teosta, Portugalia suht ristiriitaisella fiiliksellä. Muistan, että edellinen (ja ensimmäinen) kosketukseni Pedrosaan, järisyttävä fantasiasatu Kolme varjoa / Three shadows oli yksi suurimpia puskista tulleita yllättäjiä koko blogin historiassa. Olin siksi yllättynyt, kun pressimatskut ja ensimmäiset arviot Portugalista, joskin ylistäviä, kielivät totaalisesta tyylilajin ja kerrontatavan muutoksesta. Satumaailmasta on hypätty autofiktiiviseen kertomukseen juurien ja elämän tarkoituksen etsimisestä. En epäillyt lainkaan, etteikö Pedrosa osaisi sellaisenkin tarinan kertoa, mutta voisiko vaikutus olla yhtä suuri? Kolme varjoa tuntui niin koskettavalta, koska se tiivisti satumaailmaansa jotain niin inhimillistä elämisen kokemuksesta. Usein vastaavat oivallukset tulevat voimakkaimmin juuri spefi-ympäristöissä, jotka jotenkin sallivat tekijän kertoa juuri tällaisia voimakkaiksi tislattuja tarinoita. Voisiko sama onnistua realismin rajoittamassa kertomusmaailmassa? No, voisi. Ihan turhaa oli varautuneisuuteni. Pedrosa on vaan aivan sairaan hyvä sarjakuvantekijä, joka kykenee liikuttamaan jotain minun (ja monen muun) sisällä näköjään täysin tyylilajista riippumatta.

Jatka lukemista ”Arvio: Portugali – En osaa selittää tämän hyvyyttä”

Arvio: The Complete Crepax vol. 4 – Private Life

Tiedän, että yleensä jatko-osista kirjoittaminen on lukijamäärällinen itsemurha, varsinkin kun puhutaan jostain suht pienen piirin diggailemasta asiasta, kuten Guido Crepaxin kootuista Suomessa. En kuitenkaan suurin surminkaan lopettaisi osien seuraamista ja niistä kirjoittamista, sillä esimerkiksi Crepaxin kaltaisen megatuotannon kohdalla eri teemojen ympärille kootuista volyymeistä saa aina uusia näkökulmia ja oivalluksia. Toki Crepaxin pariin palataan samojen asioiden perässä kuin aiemminkin: mahtava retrotyyli, kiehtova BDSM-vetoinen erotiikka ja elokuvamainen moderni tarinankerronnan ote. Tässä nelosvolyymissä, nimeltään Private Life, painopiste oli kuitenkin täysin eri kuin aiemmin. Seksifantasioiden polttoainetta oli tarjolla paljon vähemmän, ja yleisten elämäfantasioiden vuorostaan paljon enemmän. Private Life on Valentina-tarinoiden kannalta erittäin yllättävä, ja hämmentävän viehättävä paketti.

Jatka lukemista ”Arvio: The Complete Crepax vol. 4 – Private Life”

Arvio: Elinvoima – Eisner tarjoilee vaihteeksi kerronnallisen voimannäytteen

Blogin puolella ei ole tainnutkaan vielä olla mainintaa yhdestä tämän vuoden parhaista sarjisprojekteista, nimittäin Katu Bronxissa -kirjan joukkorahoituksesta! Kvaak-foorumin aktiivijoukko pisti pystyyn keräyksen, jolla suomennetaan ja julkaistaan viimeinen osa Will Eisnerin Bronx-trilogiasta. Kyseessä on siis yksi sarjakuvan kulmakivistä, jonka ensimmäistä osaa, A Contract with Godia (suom. Talo Bronxissa), pidetään usein ensimmäisenä sarjakuvaromaanina. Tuon kirjan olen arvostellut aiemmin, ja ilmeisesti arvio on tulossa mukaan myös joukkorahoitetun kirjan ekstramateriaaleihin! Toinen osa, A Life Force (suom. Elinvoima) on siis ehdottomasti paikallaan käsitellä tässä blogissakin ennen kolmannen osan ilmestymistä loppuvuodesta. Ja hyvä, että rahoituskampanja antoi sysäyksen tämän lukemiselle, sillä mielestäni Elinvoima on selkeä askel eteenpäin A Contract with Godista, mitä kerronnan kunnianhimoon ja taitavuuteen tulee.

Jatka lukemista ”Arvio: Elinvoima – Eisner tarjoilee vaihteeksi kerronnallisen voimannäytteen”

Arvio: Upgrade Soul – Hillitty scifi paisuu mestariteokseksi

UpgradeSoul_kansi

Upgrade Soul on taas niitä sarjakuvia, joista en ole ihan varma, kuinka paljon kannattaa kertoa etukäteen. Itse avasin kirjan täysin pystymetsästä ja Ezra Claytan Daniels pääsi vetäisemään maton jalkojeni alta aivan täysin. Järisyttävän kova luku oli tämä, ja melko jämäkkää tavaraa saa loppuvuodesta tulla luetuksi, jos Upgrade Soul ei marraskuussa löydä tietään vuoden top-listauksiin. Kyseessä ei varsinaisesti ole mikään shokkikäänteille tai yllätyksille perustuva kertomus, vaan hyvinkin pienieleinen scifipohdinta ihmisyyden luonteesta, mutta silti askellan varoen kuvaillessani teoksen juonta. Tärkeintä on, että Upgrade Soul on parasta tässä blogissa koskaan luettua scifiä, ja myös yksi parhaista sarjakuvista ylipäätään. Se on samaan aikaan todella huolellinen, pienien yksityiskohtien päälle rakentuva henkilökuvaus ja todella intensiivinen trilleri, jossa paineet tuntuvat jokaista sivua käännettäessä. Että lukemaan tämä, heti! Kaikki! Jatka lukemista ”Arvio: Upgrade Soul – Hillitty scifi paisuu mestariteokseksi”