Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys

Äh, minusta tuntuu, että lankean toistuvasti ns. ämöriikkäläisen sarjakuvan ylisanaharhaan. Luen takakansien ja kansilehtien ylistysblurbeja, ja rakennan odotuksiani niiden päälle. Mitä valtavirtaisemmasta sarjakuvasta on kyse, sitä vähemmän noita kommentteja pitäisi koskaan uskoa, oli niiden allerkirjoittaja kuka willeisner tai charlesschulz tahansa. Aina on tarjolla pettymyksiä. Se pätee myös parinkymmenen vuoden takaiseen kansansuosikkiin, Max Allan Collinsin ja Richard Piers Paynerin Matkalla Perditioniin -sarjikseen. Ihan isoksi, oikeaksi elokuvaksikin kääntynyt mafia-pakomatka-isäpoika-kertomus on kelpo sarjakuva, mutta ei valitettavasti mitään sen ihmeellisempää.

Jatka lukemista ”Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys”

Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?

The Hard Tomorrow ei tee itsestään puhumista helpoksi. Tässä on sarjakuva, joka on periaatteessa hyvällä asialla ja tärkeällä sanomalla, mutta samanaikaisesti melkoisen ärsyttävä. Ärsyttävyyttä ei kuitenkaan voi laittaa minkään tietyn ominaisuuden piikkiin. Joo, tässä on ärsyttäviä hahmoja, jotka tekevät ärsyttäviä päätöksiä, mutta Eleanor Davis onnistuu kyllä perustelemaan jokaisen sarjakuvassa tekemänsä valinnan uskottavasti. Tällöin mieleen kummittelemaan jää kysymys siitä, onko ärsyttävyys itse asiassa lukijassa ennemmin kuin luettavassa? Hard Tomorrow on eittämättä tarkkanäköinen ja pienieleisen vaikuttava sarjakuva. Onko vain niin, että en itse pidä siitä, miten peilaudun tästä sarjakuvasta? Katsotaan, ehdinkö reflektoimaan itseni ulos tästä labyrintista blogitekstin mitassa.

Jatka lukemista ”Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?”

Arvio: The Sculptor – Eniten tunteita, ei paras sarjakuva

Ah, tässäpä todella monella tapaa mielenkiintoinen sarjis. The Sculptor on spefijärkäle, jonka tekijä Scott McCloud on varmastikin tunnetuin sarjistietokirjastaan Sarjakuva – Näkymätön taide (käsitelty ansiokkaasti vaikkapa Ahvenaariossa). Joku Sculptorin blurbeissa toteaakin, että Näkymätön taide oli McCloudin korkeakoulu sarjakuvasta ja The Sculptor puolestaan opinnäytetyö. Ja se on ihan validi väite. The Sculptor on monella tapaa tyylipuhdas ja jopa täydellinen sarjakuva. Sen kerronta on mukaansatempaavaa ja vaivatonta, se käsittelee valtavan määrän teemoja tuntumatta pakotetulta ollen samanaikaisesti todella, todella kaunis ja koskettava. McCloud todella tuntee sarjakuvan ja etenkin amerikkalaisen viihdeperinteen tarinankerrontakonventiot. Tunteet tarjoillaan vastustamattomasti ja puhtaasti, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa jokin pieni ääni. Se toistaa, että jotain puuttuu. Tai jotain on liikaa. Tai jotain. Paras analyysi, johon pystyn on se, että lukijaa halutaan ohjata niiden tunteiden suuntaan niin voimakkaasti, että substanssi niiden alta jää puuttumaan. Miten sarjakuva voi samaan aikaan olla lähes täydellinen ja silti puutteellinen?

Jatka lukemista ”Arvio: The Sculptor – Eniten tunteita, ei paras sarjakuva”

Arvio: Portugali – En osaa selittää tämän hyvyyttä

Ensin manailin mörönperse-vuodenajan aiheuttamia hankaluuksia kuvaa ottaessa, mutta lopulta huono valo toi tähän just sopivaa paahteisuutta!

Lähdin lukemaan Cyril Pedrosan uusinta suomeksi saatettua teosta, Portugalia suht ristiriitaisella fiiliksellä. Muistan, että edellinen (ja ensimmäinen) kosketukseni Pedrosaan, järisyttävä fantasiasatu Kolme varjoa / Three shadows oli yksi suurimpia puskista tulleita yllättäjiä koko blogin historiassa. Olin siksi yllättynyt, kun pressimatskut ja ensimmäiset arviot Portugalista, joskin ylistäviä, kielivät totaalisesta tyylilajin ja kerrontatavan muutoksesta. Satumaailmasta on hypätty autofiktiiviseen kertomukseen juurien ja elämän tarkoituksen etsimisestä. En epäillyt lainkaan, etteikö Pedrosa osaisi sellaisenkin tarinan kertoa, mutta voisiko vaikutus olla yhtä suuri? Kolme varjoa tuntui niin koskettavalta, koska se tiivisti satumaailmaansa jotain niin inhimillistä elämisen kokemuksesta. Usein vastaavat oivallukset tulevat voimakkaimmin juuri spefi-ympäristöissä, jotka jotenkin sallivat tekijän kertoa juuri tällaisia voimakkaiksi tislattuja tarinoita. Voisiko sama onnistua realismin rajoittamassa kertomusmaailmassa? No, voisi. Ihan turhaa oli varautuneisuuteni. Pedrosa on vaan aivan sairaan hyvä sarjakuvantekijä, joka kykenee liikuttamaan jotain minun (ja monen muun) sisällä näköjään täysin tyylilajista riippumatta.

Jatka lukemista ”Arvio: Portugali – En osaa selittää tämän hyvyyttä”

Arvio: The Complete Crepax vol. 4 – Private Life

Tiedän, että yleensä jatko-osista kirjoittaminen on lukijamäärällinen itsemurha, varsinkin kun puhutaan jostain suht pienen piirin diggailemasta asiasta, kuten Guido Crepaxin kootuista Suomessa. En kuitenkaan suurin surminkaan lopettaisi osien seuraamista ja niistä kirjoittamista, sillä esimerkiksi Crepaxin kaltaisen megatuotannon kohdalla eri teemojen ympärille kootuista volyymeistä saa aina uusia näkökulmia ja oivalluksia. Toki Crepaxin pariin palataan samojen asioiden perässä kuin aiemminkin: mahtava retrotyyli, kiehtova BDSM-vetoinen erotiikka ja elokuvamainen moderni tarinankerronnan ote. Tässä nelosvolyymissä, nimeltään Private Life, painopiste oli kuitenkin täysin eri kuin aiemmin. Seksifantasioiden polttoainetta oli tarjolla paljon vähemmän, ja yleisten elämäfantasioiden vuorostaan paljon enemmän. Private Life on Valentina-tarinoiden kannalta erittäin yllättävä, ja hämmentävän viehättävä paketti.

Jatka lukemista ”Arvio: The Complete Crepax vol. 4 – Private Life”

Arvio: Elinvoima – Eisner tarjoilee vaihteeksi kerronnallisen voimannäytteen

Blogin puolella ei ole tainnutkaan vielä olla mainintaa yhdestä tämän vuoden parhaista sarjisprojekteista, nimittäin Katu Bronxissa -kirjan joukkorahoituksesta! Kvaak-foorumin aktiivijoukko pisti pystyyn keräyksen, jolla suomennetaan ja julkaistaan viimeinen osa Will Eisnerin Bronx-trilogiasta. Kyseessä on siis yksi sarjakuvan kulmakivistä, jonka ensimmäistä osaa, A Contract with Godia (suom. Talo Bronxissa), pidetään usein ensimmäisenä sarjakuvaromaanina. Tuon kirjan olen arvostellut aiemmin, ja ilmeisesti arvio on tulossa mukaan myös joukkorahoitetun kirjan ekstramateriaaleihin! Toinen osa, A Life Force (suom. Elinvoima) on siis ehdottomasti paikallaan käsitellä tässä blogissakin ennen kolmannen osan ilmestymistä loppuvuodesta. Ja hyvä, että rahoituskampanja antoi sysäyksen tämän lukemiselle, sillä mielestäni Elinvoima on selkeä askel eteenpäin A Contract with Godista, mitä kerronnan kunnianhimoon ja taitavuuteen tulee.

Jatka lukemista ”Arvio: Elinvoima – Eisner tarjoilee vaihteeksi kerronnallisen voimannäytteen”

Arvio: Upgrade Soul – Hillitty scifi paisuu mestariteokseksi

UpgradeSoul_kansi

Upgrade Soul on taas niitä sarjakuvia, joista en ole ihan varma, kuinka paljon kannattaa kertoa etukäteen. Itse avasin kirjan täysin pystymetsästä ja Ezra Claytan Daniels pääsi vetäisemään maton jalkojeni alta aivan täysin. Järisyttävän kova luku oli tämä, ja melko jämäkkää tavaraa saa loppuvuodesta tulla luetuksi, jos Upgrade Soul ei marraskuussa löydä tietään vuoden top-listauksiin. Kyseessä ei varsinaisesti ole mikään shokkikäänteille tai yllätyksille perustuva kertomus, vaan hyvinkin pienieleinen scifipohdinta ihmisyyden luonteesta, mutta silti askellan varoen kuvaillessani teoksen juonta. Tärkeintä on, että Upgrade Soul on parasta tässä blogissa koskaan luettua scifiä, ja myös yksi parhaista sarjakuvista ylipäätään. Se on samaan aikaan todella huolellinen, pienien yksityiskohtien päälle rakentuva henkilökuvaus ja todella intensiivinen trilleri, jossa paineet tuntuvat jokaista sivua käännettäessä. Että lukemaan tämä, heti! Kaikki! Jatka lukemista ”Arvio: Upgrade Soul – Hillitty scifi paisuu mestariteokseksi”

Arvio: Roughneck – Selkeitä vahvuuksia, selkeitä heikkouksia, valitse niistä

Roughneck_kansi

Kylläpäs jotenkin helpotti. Olen aiemmin yrittänyt pariinkin otteeseen päästä sisään kehutun sarjakuvantekijä Jeff Lemiren töihin, mutta valitut näytteet eivät ole täysin vakuuttaneet. Olin jo puolihyväksynyt asiain tilaksi sen, että Lemiren kehutut työtä olisi joko skipattava tai nautittava suolahippusen kanssa. Fiilis kuitenkin muuttui, kun sain luettua 2017 ilmestyneen Roughneckin, Lemiren soolosuorituksen itseluotujen hahmojen kanssa. Tämä oli hyvä sarjakuva, vihdoinkin. Ei virheetön eikä unohtumaton, mutta selkeä todiste siitä, että Jeff Lemirellä ja minulla voi sittenkin olla yhteistä tulevaisuutta. Kirjastosta kannattaa jatkossakin kantaa kotiin silmiin osuvat Lemiret, hurraa! Kirjan teemoissa itsessään ei sitten hurraamista olekaan. Roughneck on kyyninen ja kova kertomus vanhempiensa rikkomista lapsista, joille aikuisten ihmisten tavalla eläminen on ihan kauhean vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Juoni ei sisällä yllätyksiä ja on ratkaisuissaan erittäin suoraviivainen, mutta Lemire kertoo tarinan kiehtovasti, riittävän rauhallisesti ja hahmoja rakentaen. Roughneckillä ei ole kiire, ja siinä on sisältöä juuri sopivasti. Lisäksi Lemiren piirrosjälki ja elokuvalliset rajaukset toimivat tässä kirjassa erityisen hienosti. Jatka lukemista ”Arvio: Roughneck – Selkeitä vahvuuksia, selkeitä heikkouksia, valitse niistä”

Arvio: Anya’s Ghost – Perinteinen tarina nousee yllätyksellisille tasoille

AnyasGhost_kansi

Pitäisi varmaan ruveta tägäämään näitä young adult -sarjakuvia omaksi porukakseen, sen verran tiuhaan niitä tuntuu tällä hetkellä luettavaksi eksyvän. Tällä hetkellä tosin lähinnä siksi, että viimeaikaiset havainnot kertovat YA-materiaalin olevan korkeatasoista ja usein ”aikuista” sarjakuvaa omaperäisempää. Vera Brosgolin sarjakuvaromaani Anya’s Ghost on tästä trendistä jälleen yksi todiste. Teinitytön ja aaveen ystävyydestä kertova kirja on, kuten YA-kirjan kuuluukin olla, samaistuttava, vaikka minulla ja Anya-päähenkilöllä ei ole päällisin puolin juuri mitään yhteistä. Lisäksi Anya’s Ghostin selvä vahvuus on sen navigointi eri tyylilajeissa. Juuri kun tästä sarjiksesta luulee ottaneensa selvää, Brosgol vaihtaa kertomuksen sävyä sujuvasti ja lukija huomaa taas olevansa ihan eri maailmassa, kuin mihin luuli päätyneensä. Alussa Anya’s Ghost vaikuttaa kovinkin suoraviivaiselta ja ennalta-arvattavalta, mutta kirjan aikana noita yllätyssuunnanvaihdoksia tarjoillaan parikin kappaletta, ja Brosgol todella ottaa lukijan vietäväkseen. Jatka lukemista ”Arvio: Anya’s Ghost – Perinteinen tarina nousee yllätyksellisille tasoille”

Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä

cof

Suuren Kurpitsan viime vuoden julkaisuihin perehtymisessä on seuraavana vuorossa Suvi Ermilän kakkosteos Jälki. En ole lukenut Ermilän edellistä teosta, Hauhoa, mutta kuulemani ja näkemieni näytteiden perusteella on kyse hyvin samanlaisesta materiaalista. Ermilä dokumentoi omaelämäkerrallisia muistoja lyijykynällä hyvin pienieleisesti. Maisemat ja tunnelma ovat ankeita ja dialogi vähäistä ja töksähtelevää. Tunnelma on suorastaan kaurismäkeläinen, sillä erolla että Ermilän kuvaamat hetket loppuvat melko nopeasti ja päästävät lukijan piinasta, siinä missä Kaurismäki pistää kaikki kiemurtelemaan kanssaan paljon pidemmiksi ajoiksi. Ja samanlailla kuin Kaurismäen elokuvat, Jäljen tarinat saavat minut miettimään menikö jotain ohi. Valtaisaa vaikutusta Jälki ei nimittäin tee, ja suurin kysymys kirjan loputtua on, miksi juuri nämä hetket valikoituivat sarjakuvaksi. En oikeasti tiedä. Jatka lukemista ”Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä”