Arvio: The Lie and How We Told It – Kaikki ihmissuhteemme ovat vain kurkistuksia toisiin maailmoihin

TheLieAndHowWeToldIt_kansi

Viime aikoina on tuntunut siltä, että elämästä puuttuu jotain, mutta en ole oikein osannut sanoa, että mitä. Nythän se selvisi The Lie and How We Told It -teoksen myötä. Elimistöni on nimittäin huutanut kunnon taidesarjakuvaa, ja nyt kun sitä sain, niin taas tuntuu iho hengittävän, ripset 73% pidemmiltä ja värit kirkkaammilta. Rehellisesti sanottuna, onhan tässä koko ajan tullut arvioitua myös taidesarjakuviksi laskettavia teoksia, mutta jotenkin tämä TLAHWTI jätti taiteellisemman fiiliksen. Ehkä tässä on kyse vain ankeuden marinoimasta suomalaisesta mielenlaadusta, mutta kun sarjiksen aiheena on kahden entisen nuoruudenystävän kasvutraumat, joita käsitellään minimaalisen dialogin voimin arkisissa ympäristöissä, niin se se vasta taiteelta tuntuu! Tommi Parrish, vaikka onkin kanadalaistunut australialainen, voisi yhtä hyvin olla Tommi Pärssinen, sen verran kotoisalta hänen kerrontansa tuntuu. TLAHWTI on surullinen, yksinäinen ja outo kertomus nuoruuden vaikeuksista, jotka jalostuvat aikuisuuden vaikeuksiksi. Käytännössä valmis kuvakäsis Jim Jarmuschille. Jatka lukemista ”Arvio: The Lie and How We Told It – Kaikki ihmissuhteemme ovat vain kurkistuksia toisiin maailmoihin”

Mainokset

Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta

KuningasMenettääPäänsä_kansi

Onpas viime vuosi tarjoillut taas erinomaisia kotimaisia sarjiksia. Ensin tajuntaa laajenteli Oksi, ja nyt hieman eri aivojen alueita kutittelee Ville Rannan tuorein sarjakuvaromaani Kuningas menettää päänsä. Häpeilemättömän osoitteleva satiiri on Rannan tunnistettavaa tyyliä, impressionistista mutta tarkkaa kuvitusta ja erittäin tunnistettavia häpeän tunteita ihmiselon banaaliudesta. Kuningas menettää päänsä (KMP) ei ole mitenkään hienovarainen, vaan keskiaika-metaforaa pusketaan lukijan aivopalloon kaikin mahdollisin röyhkein tehokeinoin. Kuten suurin osa Rannan töistä, KMP:kin on avoimen poliittinen, mutta vaikka sillä onkin mielipide, väitän aika harvan lukijan selviävän kirjan alusta loppuun ns. jalat kuivina, vaikka päällisin osin olisikin tekijän kanssa samoilla linjoilla. Ranta tökkii sen verran kiusallisia aiheita, että jossain vaiheessa huomaa jäävänsä kiinni epämukavana kiemurtelusta. KMP on virkistävän rienaava ja osoitteleva, vanhan hovinarriperinteen mukaisesti. Jatka lukemista ”Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta”

Arvio: Anya’s Ghost – Perinteinen tarina nousee yllätyksellisille tasoille

AnyasGhost_kansi

Pitäisi varmaan ruveta tägäämään näitä young adult -sarjakuvia omaksi porukakseen, sen verran tiuhaan niitä tuntuu tällä hetkellä luettavaksi eksyvän. Tällä hetkellä tosin lähinnä siksi, että viimeaikaiset havainnot kertovat YA-materiaalin olevan korkeatasoista ja usein ”aikuista” sarjakuvaa omaperäisempää. Vera Brosgolin sarjakuvaromaani Anya’s Ghost on tästä trendistä jälleen yksi todiste. Teinitytön ja aaveen ystävyydestä kertova kirja on, kuten YA-kirjan kuuluukin olla, samaistuttava, vaikka minulla ja Anya-päähenkilöllä ei ole päällisin puolin juuri mitään yhteistä. Lisäksi Anya’s Ghostin selvä vahvuus on sen navigointi eri tyylilajeissa. Juuri kun tästä sarjiksesta luulee ottaneensa selvää, Brosgol vaihtaa kertomuksen sävyä sujuvasti ja lukija huomaa taas olevansa ihan eri maailmassa, kuin mihin luuli päätyneensä. Alussa Anya’s Ghost vaikuttaa kovinkin suoraviivaiselta ja ennalta-arvattavalta, mutta kirjan aikana noita yllätyssuunnanvaihdoksia tarjoillaan parikin kappaletta, ja Brosgol todella ottaa lukijan vietäväkseen. Jatka lukemista ”Arvio: Anya’s Ghost – Perinteinen tarina nousee yllätyksellisille tasoille”

Arvio: Miss Don’t Touch Me – Lohduttomuus on yllättävän kiehtovaa

cof

Huhhuh, jo edellinen Hubert’n ja Kerascoët’n yhteistyöteos pisti hikoilemaan arvaamattomuutensa ja yllättävän julmuutensa vuoksi, mutta tämä Miss Don’t Touch Me on vielä raadollisempi kirja. Ranskalainen tiimi ei selkeästikään tapaa ilahduttaa lukijoitaan tai tarjoa heille minkäänlaista turvallista eskapismia. Miss Don’t Touch Me on koukuttava murhamysteeri, johon sekoittuu kaikenlaista ahdistavaa ja surullista niin paljon, että kyynisyys lähentelee parhaimmillaan jotain Frank Millerin Sin Cityä. Millerin tarinoissa kaikki ovat kuitenkin rehellisiä hirviöitä ja lukijan ei tarvitse sympata hahmoja. Hubert ja Kerascoët sen sijaan varmistavat, että lukijan sydän on vankasti hahmojen puolella ennen kuin hirveyksiä tapahtuu. Ystävällistä lukijapalvelusta tällainen! Miss Don’t Touch Me (MDTM) on paljon ajatuksia herättävä, kaunis ja mieleenjäävä sarjis. Vähän kuin aiemmin arvostellun Beautynkin kohdalla, en aivan varauksetta uskalla kirjaa kuitenkaan ylistää, vaikka lukusuosituksen annankin. Jatka lukemista ”Arvio: Miss Don’t Touch Me – Lohduttomuus on yllättävän kiehtovaa”

Arvio: Uzumaki – Spiral Into Horror

cof
Luin Uzumakista kahta eri versiota, peilattua ja peilaamatonta. Kannet olivat kyllä molemmissa totaalisen mitäänsanomattomia.

Kaiken muun sarjismouhauksen lisäksi taustalla on ollut käynnissä useamman kuukauden kestänyt projekti lukea loppuun kauhumestari Junji Iton tunnetuin painajainen, Uzumaki. Uzumakilla on mittaa kolme pokkaria, mutta projektia ei venyttänyt kirjan pituus, vaan se, että Uzumaki on koko ajan kirjastosta varattuna tai kysyttynä. Ottaen huomioon, että kyseessä on 20 vuotta vanha sarjakuva, jota ei tietääkseni ole käännetty suomeksi tai joka ei ole ollut missään erityisessä julkisuudessa viime vuosina, kertoo tuo kysyntä jotain Uzumakin maineesta. Itoa on blogissa luettu pariin otteeseen aiemminkin, ja tekijän kyvyistä on oltu vaikuttuneita alusta lähtien. Uzumaki on lukemistani Iton kirjoista selkeästi pisin. Kaikki luettu Ito on tehnyt vaikutuksen: lyhyet kauhunovellit tekivät vaikutuksen, ja pidemmässä Gyossa tarina pääsi häiritsemään uudella tavalla vaikka illuusio hieman särkyikin ilmiöiden liiallisen selittämisen vuoksi. Uzumaki ei kompastu selittämiseen vaan on tyydyttävän epämääräinen, vaikka kauhua ei ihan joka sivulle riitäkään. Jatka lukemista ”Arvio: Uzumaki – Spiral Into Horror”

Arvio: Monk! – Thelonious, Pannonica and the Friendship Behind a Musical Revolution

cof

Jokin Monk! -sarjakuvakirjassa vetoaa jo ennen kuin kirjaa on edes avannut. Vaikuttava koko, Thelonious Monkin musiikkia henkivä jyhkeän sulava typografia ja Youssef Daoudin rujo mutta viimeisen päälle kontrolloitu kansikuva vetävät puoleensa väistämättä. Sisältökin vetää mukanaan nopeasti. Monk! – Thelonious, Pannonica and the Friendship Behind a Musical Revolution on elämäkerta, joka kertaa elämiä lopulta huomattavan vähän. Se on kaukana väsyneestä Wikipedia-sivun kronologisesta kuvittamisesta. Thelonious Monk oli bebop-jazzin suurimpia nimiä ja varmaankin jazzpianisteista suurin. Monk! on itsessäänkin kuin bebopia – se poukkoilee, kiihdyttää ja hidastaa, yllättää ja hämmentää vuorotellen, mutta ei hetkeksikään menetä viehätystään. Se on yksi tehokkaimpia sarjakuva-elämäkertoja, joita olen lukenut, sillä en malttanut edetä alusta montaakaan kymmentä sivua, kun Monkia oli jo laitettava taustalle soimaan. Tätä sarjakuvaa ei ole tarkoitettu luettavaksi hiljaisuudessa. Jatka lukemista ”Arvio: Monk! – Thelonious, Pannonica and the Friendship Behind a Musical Revolution”

Arvio: The Prince and The Dressmaker – Oppitunti empatiasta lapsille ja aikuisille

cof

Ai että on mukavaa lukea näitä selkeästi uuden tekijäpolven moderneja sarjakuvia. Sellaisia kuin My Boyfriend Is A Bear tai The Prince and The Dressmaker. Sarjakuvia, jotka ovat hengeltään täysin ajassa kiinni, mutta asenteiltaan ja teemoiltaan täysin ajattomia. Sarjakuvia, joita todennäköisesti ei olisi tehty vielä edes viisi vuotta sitten, mutta jollaisia olisi pitänyt olla aina olemassa. Jen Wangin The Prince and The Dressmaker on koko perheen Disney-satu, aivan kiireestä kantapäähän, mutta siitä on riisuttu suuri osa sitä sukupuolirooleja kahlitsevaa asennemaailmaa, joka prinssi- ja prinsessakertomuksia on iät ja ajat riivannut. Tarina on monipolvinen ja pitää otteessaan, sen teemat ovat kiinnostavia ja persoonat sopivasti uskottavia ja satumaisia. Näin tehdään sekä aikuisia että lapsia koskettavia tarinoita, joita voi vieläpä suositella molemmille. The Prince and The Dressmaker osuu tässä ns. Pixar-maalitaulussa lähelle häränsilmää. Jatka lukemista ”Arvio: The Prince and The Dressmaker – Oppitunti empatiasta lapsille ja aikuisille”