Arvio: Weird Science-Fantasy / Incredible Science Fiction – Hiukkasen surumielinen EC:n joutsenlaulu

Koska hyvää pitää annostella säästeliäästi, olen makustellut tämän toisen kesällä ostamani EC-kokoelman lukemista useamman kuukauden. Kuten edellisen, Shock SuspenStories -lehden kokoelmassa totesin, EC:n tekstimassat voivat välillä puuduttaa ja saada hulppeankin sarjiksen tuntumaan työläältä. Siksi tähän EC:n myöhäisajan scifijulkaisuja kokoavaan Weird Science-Fantasy– ja Incredible Science Fiction -lehtien kokoelmaan halusin tarttua selkeästi myöhemmin. Odottamista tosin helpotti se, että nimenomaan scifitarinat ovat ehkä EC-tarjonnasta itselleni olleet aiemmin kaikkein vähiten kiinnostava osa. Kokoelmassa aihe ei kuitenkaan ollut ongelma, kun asennoitui odottamaan vähän vähemmän sensaatioita ja enemmän maltillisempaa materiaalia, toimi leijonaosa kokoelmista ihan hyvin. Tosin loppua kohti tunnelma menee yleisesti surumieliseksi, kun EC laahustaa Incredible Science Fictionin kanssa kohti hautaansa. Mielenkiintoinen pala historiaa siis ehdottomasti, vaikka vähän melankolinen olisikin.

Jatka lukemista ”Arvio: Weird Science-Fantasy / Incredible Science Fiction – Hiukkasen surumielinen EC:n joutsenlaulu”

Arvio: Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

On oikeastaan yllättävää, että minulla on kestänyt näin pitkään päästä Kent Staten pariin. Sen tekijä Derf Backderf ei ole sarjakuvantekijöistä tuotteliaimmasta päästä, mutta sen minkä hän tekee, hän tekee huolella ja laadukkaasti. Vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vain hänen tunnetuimman teoksensa, Ystäväni Dahmerin, pääsi Backderf yhden sarjiksen myötä automaattisesti seurattavien listalle. Kent State ilmestyi englanniksi 2020 ja suomeksi heti seuraavana vuonna, ja kaikki arviot siitä ovat olleet melkoisen ylistäviä. Mutta joskus asiat vain viivästyvät, eikä sille ole sen kummempaa syytä. Ehkä siinä on kuitenkin puolensakin, että puhun Kent Statesta nyt vuotta kaikkia muita myöhemmin, sillä sarjakuvan laatu ja relevanssi eivät ole kadonneet mihinkään. Backderfin teesi on, että Kent Staten tapahtumia ei pidä unohtaa, ja minun, että niistä kertovaa sarjakuvaa ei myöskään. Katsotaan, löytyykö sarjakuvasta vielä jotain uutta sanottavaa, vai päädynkö vain kaikukopaksi aiemmille kirjoituksille.

Jatka lukemista ”Arvio: Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa”

Arvio: The Complete Shock SuspenStories – Heteroilla ei ole kaikki hyvin, tässä sarjakuvassa sen sijaan kaikki on hienosti

Nyt käsittelyssä on oman arvoasteikkoni mukaan hiljattaisen suuren kuolinpesäsarjisostokseni kruununjalokivi. Täydellinen kokoelma, kaikki 18 numeroa EC Comicsin vuosina 1952-1954 julkaisemaa Shock SuspenStories -lehteä. Kolme kirjaa ja upea boksi. Monessa asiassa minua ei voi materialistiksi syyttää, mutta tällaisen monoliitin äärellä tekee mieli vain pysähtyä ihastelemaan. Shock SuspenStories oli pahennusta herättäneistä kauhu-, rikos-, scifi- ja sotasarjakuvista tunnetulle EC:lle sekä sikermä heidän tunnettua materiaaliaan, että yritys laajentaa tarjontaa yhteiskunnallisesti tulenarkoihin aiheisiin. Lehdet koostuvat klassiseen tapaan 6-8 sivun lyhyistä kertomuksista, joissa lopussa odottaa useimmiten niin sanottu O. Henry -lopetus, eli yllättävä käänne. Sävy on monissa tarinoissa moralistinen, mutta paljon on tuotettu myös rehellistä kyynistä matskua ilman opetuksia tai lunastusta. Tällaista materiaaliahan luetaan sen makaaberin huvittavuuden vuoksi, mutta kokoelmissa on myös nykyvinkkelistä paljon edelleen ihan aidosti vaikuttavia tarinoita. Tämä on sitä minun subjektiivisissa kirjoissani aivan parasta sarjakuvaa, mihin ihminen voi aikaansa käyttää. Viihdettä valtaisan isolla veellä.

Jatka lukemista ”Arvio: The Complete Shock SuspenStories – Heteroilla ei ole kaikki hyvin, tässä sarjakuvassa sen sijaan kaikki on hienosti”

Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta

Hoidetaan ne pienet risut pois alta heti kättelyssä, niin päästään asiaan. Eternautti on järjestyksessään toinen KVAAK Kirjan joukkorahoitettu käännössarjakuvaprojekti, kaikilla mittareilla menestyneen Dropsie Avenue -julkaisun seuraaja. Myös Eternautissa kaikki meni hienosti, mutta kun hain paketin postista viime viikolla, tarkistin huvikseni, kauanko itse rahoituksesta oli kulunut, ja hieman yli vuoden päivät toimituksessa kesti. Ei näitä kiireellä tarvitse julkaista, mutta tuo on oikeasti jo tilkkasen huvittava toimitusaika. Ei tässä mitään risteilyalusta kuitenkaan tilattu. Seuraavakin rahoitusprojekti on ollut sisässä jo hyvän aikaa, itselleni kelpaisi ehkä samalta kustantajalta yksi hanke kerrallaan. No niin, nyt ne risut on annettu ja voidaan mennä ruusuihin, joita onkin sitten paljon enemmän. Eternautti-paketti sisältää kaksi versiota samasta sarjakuvasta, molemmat erittäin laadukkaasti toteutettuja. Paketti on mitä kiehtovin kurkistus eteläamerikkalaiseen historiaan, kulttuuriin ja maailmankuvaan 50-60 vuoden takaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta”

Arvio: Alien – The Illustrated Story

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen nyt jo parin kuukauden ajan käynyt läpi hiljattain kuolinpesästä hankkimaani sarjiskokoelmaa, ja se on sytyttänyt intoa bloggaamiseenkin tavalla, jollaista en ole hetkeen tuntenut. Suurimman osan kirjoista valikoin ostonippuun tiedetyn tai oletetun laadun perusteella, mutta osa tuli pakettiin melkoisella tuurillakin. Yksi sellainen oli Alien – The Illustrated Story. Lähtökohtaisestihan elokuvien sarjakuvasovitukset eivät ole olleet millään tavalla kiinnostava sarjisten alagenre, vaan kyseessä on useimmiten melkoisen sieluton rahastustuote. Tämän kirjan kohdalla huomion kiinnittivät kuitenkin laadukkaiksi tiedetyt tekijät Archie Goodwin ja Walt Simonson, sekä toki se fakta, että kokoelman olin jo tässä kohdin ehtinyt tunnistaa ylipäätään hyvällä maulla kerätyksi. Kannatti luottaa vaistoihinsa tässä kohtaa, tämä Alien on nimittäin paitsi yleisesti tunnustettu “siksi onnistuneeksi sarjis-leffa-sovitukseksi”, myös oikeasti hyvä esimerkki laadullisella kunnianhimolla tehdystä mainstream-sarjiksesta.

Jatka lukemista ”Arvio: Alien – The Illustrated Story”

Arvio: Minne tuuli kuljettaa – Meidän kaikkien isovanhemmat ydinsodan keskellä

Tämän sarjakuvan on tehnyt Raymond Briggs, ja hänellä oli mahdollisesti maailmanhistorian nihilistisin elämäntehtävä. Suurelle suomalaiselle yleisölle hän on tuttu Lumiukko-tarinan (1978) luojana, eli miehenä, joka piti jo lapsuudessa huolen siitä, että jouluaattona myös itketään ja muistetaan elämän katoavaisuus. Minne tuuli kuljettaa (1982) on puolestaan jo takakantensakin mukaan aikuisille suunnattu kertomus, tarina ydinsodasta kerrottuna herttaisen, iäkkään brittipariskunnan näkökulmasta. Ja kyllä, arvasitte oikein, Briggs ei lähesty ydinsotaa toiveikkaan optimistisesti. Muutaman vuoden sisään kaksi tarinaa, jotka jäävät varmasti mielen sopukoihin kummittelemaan loppuiäksi. Raymond Briggs, pahaa mieltä vauvasta vaariin jo neljänkymmenen vuoden ajan. Mutta jos onkin pahaa mieltä, niin on sitä kyllä erittäin taiten toimitettuna.

Jatka lukemista ”Arvio: Minne tuuli kuljettaa – Meidän kaikkien isovanhemmat ydinsodan keskellä”

Arvio: Neverwhere – Tyhmin ja tyhjin mahtava sarjakuva miesmuistiin

Nyt ollaan varmaan kiinnostavimman yksittäisen sarjakuvan äärellä, joka hiljattaisesta kuolinpesäostoksestani haaviin tarttui. Richard Corbenin fantasiasaaga Den on kulttimainetta vuosikymmenten ajan nauttinut legenda, ja Neverwhere sen ensimmäiset 12 Heavy Metal -lehdessä ilmestynyttä lukua aikanaan yksiin kansiin koonnut laitos. Toisaalta tätä kuumotti myös ryhtyä lukemaan, sillä pikaisella googlauksella kyseessä on suhteellisen arvokas paperback, ja samalla myös sellainen, jossa liimaukset eivät tunnu aivan maailman kestävimmiltä. Mutta sarjakuvat on tehty luettaviksi, joten syteen tai saveen aukeamia vain maltillisesti levittäen eteenpäin. Ja itse asiassa tämä teksti on lähestulkoon Kirja vs. Leffa, sillä Neverwhere on kulttisarjakuvan lisäksi myös kulttilyhytelokuva.

Jatka lukemista ”Arvio: Neverwhere – Tyhmin ja tyhjin mahtava sarjakuva miesmuistiin”

Arvio: Silence – Tekijänsä parempi versio belgialaisesta noitajutusta

Minulla on henkilökohtainen ärsytyksen kohde. Tai siis on useita, mutta yksi niistä on suomennetut sarjikset, joiden nimestä ei voi päätellä, että ne ovat suomenkielisiä. Kuten Silence. Se on muutenkin huono nimi sarjakuvalle, ohjaa vaan arvailemaan sisällöstä epäolennaisia asioita. Lähtökohdat ovat siis hieman tikkuiset, kun yritän toista kertaa bloggausuran aikana päästä sisään Didier Comès’n tuotantoon. Edellisellä kerralla homma ei mennyt aivan täydellisesti: Lumikko ei koskaan jäsentynyt päässäni erityisen tarttuvaksi kokonaisuudeksi. Toisaalta Silence on sopiva sarjakuva yrittää uudelleen, sillä se on monilta osin täysin sama sarjakuva kuin Lumikkokin. Alun perin Silence on ilmestynyt Lumikkoa ennen, mutta itse olisin veikannut järjestystä toisinpäin. Silence nimittäin tuntuu ehjemmältä, paremmin kerrotulta ja kypsemmältä.

Jatka lukemista ”Arvio: Silence – Tekijänsä parempi versio belgialaisesta noitajutusta”

Arvio: New York – The Big City

Vettä on taas ehtiny virrata sekä East Riverissä että Hudsonissa sitten sen, kun Hyllyyssä viimeksi kirjoitettiin Will Eisnerin sarjakuvista. Säännöllisestä Eisner-annostelusta on kuitenkin tärkeä pitää huolta, sillä se on olennainen kulmakivi hyvässä elämässä. New York – The Big City on Eisnerin myöhäisehköä tuotantoa, alun perin 80-luvun puolivälissä ilmestynyt kokoelma kaupunkilyhäreitä. Virallisesti se on irrallinen teos, eikä liity esimerkiksi Eisnerin Bronx-trilogiaan, mutta sävy ja teemat ovat kyllä Eisnerin New York -sarjisten lukijoille oikeinkin tuttuja. New York on jälleen Eisnerille ominaisesti tyylillisesti kokeileva ja uudenlaista näkökulmaa tuttuun aiheeseen etsivä. Tällä kertaa osuma ei ole aivan täydellinen napakymppi, mutta parhaimmillaan New York soljuu eteenpäin sydäntäriipivän kauniisti.

Jatka lukemista ”Arvio: New York – The Big City”

Arvio: Aarre – Mainio seikkailuromanssi ei muistuta Tinttiä

Millaisia ajatuksia teillä herää, jos jotain sarjista kutsutaan Tintti-henkiseksi? Minusta se on muille kuin varsinaisille Tinteille aina vähän epäilyksiä herättävää. Ovathan Tintit monelta osin erinomaisia, mutta ovat ne myös todella vanhanaikaisia ja monella nykymittarilla tilkkasen kankeita. Siispä en ollut aivan superinnoissani, kun Lucie Durbianon Aarre-sarjista luonnehdittiin takakannessa nimenomaan tuolla termillä. Ilokseni voin kuitenkin todeta, että Tintti-henkistä tarinassa on lähinnä aarteenmetsästys ja keskieurooppalaisuus. Muutoin, siinä missä Tintti on steriili ja seksitön, on Aarre vähintään yhtä paljon ihmissuhdedraamaa ja sydänten kujanjuoksua kuin sitä aarrekartan palapelien ratkaisua. Tasapaino on muutenkin kohdallaan, Aarre on oikein maistuva seikkailupala!

Jatka lukemista ”Arvio: Aarre – Mainio seikkailuromanssi ei muistuta Tinttiä”