Arvio: Blast 1 – Röykkiö ihraa

Vaikka on vuosikausia levittänyt sarjakuvan monipuolisuuden ilosanomaa tällä tavalla julkisestikin, niin kummasti sitä jää itselleen kiinni ennakkoluuloista edelleen. Tiedättekö, siitä että on nähnyt jonkun sarjakuvan vaikka kirjaston hyllyssä 100 kertaa, mutta ohittanut sen aina koska se ”näyttää epäkiinnostavalta”. Mitä hittoa sekin muka tarkoittaa. No, Blast on juuri sellainen. Olen kävellyt sen ohi lukemattomia kertoja, koska tekijä Manu Larcenet on joku euroviisastelija, ja nehän on usein keskinkertaisen tylsiä. Ja kansi on kans valju ja liian taiteellinen, ja sehän tarkoittaa varmasti että jotain oman navan kaivelua on vaan tarjolla. Ja varmasti tekstiäkin on liikaa, eikä yhtään mitään visuaalisuutta. Koska se on just tosi usein sarjakuvien ongelma. #eijjumalauta miten typerää, kun tätä taas auki kirjoittaa. Mutta niin se vain menee. Onneksi joku ystävällinen blogin lukija laittoi Blastin aikanaan suosituslistalle, joten tuli idiotismin sijaan otettua sarjis pykälään. Ja sehän oli, jälleen kerran, erittäin kiehtova ja omalaatuinen. Itse asiassa niin paljon, että luettuani kirjaston ykkösosan ostaa pätkäytin kaikki neljä volyymiä itselleni.

Jatka lukemista ”Arvio: Blast 1 – Röykkiö ihraa”

Arvio: The Sculptor – Eniten tunteita, ei paras sarjakuva

Ah, tässäpä todella monella tapaa mielenkiintoinen sarjis. The Sculptor on spefijärkäle, jonka tekijä Scott McCloud on varmastikin tunnetuin sarjistietokirjastaan Sarjakuva – Näkymätön taide (käsitelty ansiokkaasti vaikkapa Ahvenaariossa). Joku Sculptorin blurbeissa toteaakin, että Näkymätön taide oli McCloudin korkeakoulu sarjakuvasta ja The Sculptor puolestaan opinnäytetyö. Ja se on ihan validi väite. The Sculptor on monella tapaa tyylipuhdas ja jopa täydellinen sarjakuva. Sen kerronta on mukaansatempaavaa ja vaivatonta, se käsittelee valtavan määrän teemoja tuntumatta pakotetulta ollen samanaikaisesti todella, todella kaunis ja koskettava. McCloud todella tuntee sarjakuvan ja etenkin amerikkalaisen viihdeperinteen tarinankerrontakonventiot. Tunteet tarjoillaan vastustamattomasti ja puhtaasti, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa jokin pieni ääni. Se toistaa, että jotain puuttuu. Tai jotain on liikaa. Tai jotain. Paras analyysi, johon pystyn on se, että lukijaa halutaan ohjata niiden tunteiden suuntaan niin voimakkaasti, että substanssi niiden alta jää puuttumaan. Miten sarjakuva voi samaan aikaan olla lähes täydellinen ja silti puutteellinen?

Jatka lukemista ”Arvio: The Sculptor – Eniten tunteita, ei paras sarjakuva”

Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä

Memento mori on varmastikin kehujen, mediakeskustelun ja myyntien määrällä mitattuna viime vuoden kotimainen sarjakuvatapaus. Siihen on myös erittäin hyvät syyt, nimittäin Tiitu Takalo on niin hyvä sarjakuvantekijä. Hän on hyvä samalla vähän selittämättömällä tavalla kuin Cyril Pedrosa. En koko ajan ihan ymmärrä, miksi tunnen lukiessani niin kuin tunnen, mutta en myöskään kyseenalaista sitä tippaakaan. Memento mori tekee tämän hyvin selväksi alkupuoliskollaan, joka on sellaista herkkien aivokohtien akuhierontaa että olo tuntuu välillä emotionaalisesti lähinnä mankeloidulta. Kirjan rytmi on vähän hassu, sillä loppupuolisko on sitten huomattavasti seesteisempi kokemus, jopa vaisu ajoittain. Siihenkin on aivan ymmärrettävät ja hyvät syyt, enkä tiedä, olisiko kirjaa voinut muulla tavoin toteuttaakaan. Ja olisi aika helvetin typerää väittää, että tietäisin Tiitu Takaloa paremmin. Hän on niin hyvä sarjakuvantekijä.

Jatka lukemista ”Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä”

Arvio: Viime vuonna Frankfurtissa – Minä vihaan sarjakuvia, ne ovat mahtavia

Hmm, tässäpä sarjis josta tuntuu kovin vaikealta kirjoittaa arvostelua. Eikä pidä käsittää väärin, Viime vuonna Frankfurtissa oli minusta kovin viihdyttävä, hauska ja tervetullut sarjisteos, jonka lukemisesta nautin suuresti. Se on kuitenkin aihepiiriltään erittäin meta, koska se on sarjakuvatoimittajan tekemä sarjakuva siitä, millaista on ollut olla sarjakuvatoimittaja viime vuosikymmeninä. Viime vuonna Frankfurtissa on niin valtavan tietoinen itsestään, että siitä puhuminen tuntuu kritiikissä oudolta. Tårta på tårta, niin sanoakseni. Vähän kuin käyttäisi ”perinteisen” sarjakuvan koko blogimitan juonen kuvaamiseen ruutu ruudulta. Jos haluatte tietää, mitä mielipiteitä Viime vuonna Frankfurtissa herättää, lukekaa se, se kyllä kertoo. Toisaalta, minä olen aina ollut suoran puheen fani, ja helppo tie sydämeeni on maustaa kyynistä maailmankuvaa muutamalla vitsillä ja blastata nihilistinen cocktail suoraan suoneen. Tästä ei välttämättä niinkään tule arviota, vaan jonkinlainen vapaa-assosioiva ajatuslanka. Pitkästä aikaa sarjis siivitti kelat oikein kunnon kierroksille ja pisti laittamaan otsikkoon Kanye West -viittauksen.

Jatka lukemista ”Arvio: Viime vuonna Frankfurtissa – Minä vihaan sarjakuvia, ne ovat mahtavia”

Arvio: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa

Voi pojat voi pojat. Ennen kuin mennään itse sarjakuvaan niin on pakko herkutella hetki Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -kirjan kulttuurista merkitystä. Kyseessä on nimittäin ensimmäinen joukkorahoitettu käännössarjakuva Suomessa. Näinä aikoina, joina myyntiluvut ovat pieniä ja käännöskustantaminen täytyy usein tehdä rakkaudesta lajiin, on kiinnostusta etukäteen selvittävä joukkorahoittaminen varsin tervetullut lisävoima käännössarjakuvan saamiseksi myös suomen kielellä. Siksi on hienoa, että tämä ensimmäinen hanke onnistui kaikilta osin upeasti. Rahoitustavoite tuli täyteen parissa päivässä, lopullinen tuote on toteutukseltaan erittäin laadukas ja sarjakuvakin aivan timanttinen. Toki prosessiin on sisältynyt säätöä ja viivästyksiä, mutta ne ovat hädin tuskin huomattavia virhemakuja tässä sopassa. Will Eisner ei suostu menemään hiljaa yöhön vaan jatkaa osallisuuttaan ainakin tämän kirjan verran myös nykypäivän historiallisissa sarjishetkissä. Itsenäisenäkin teoksena aivan sataprosenttisesti toimiiva Dropsie Avenue päättää Eisnerin Bronx-trilogian (osa 1 ja osa 2 myös Hyllyyssä) ja tekee sen rysäyksellä. En osaa sanoa, onko se kolmikon teoksista paras, mutta järisyttävin kokemus se ainakin on. Dropsie Avenuessa on valtavan paljon kaikkea. Kokonainen ihmiselämä, ja monta kertaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa”

Arvio: Peikkojen kuningas – Appelsiinimehua ja maitoa

Jälleen ollaan Ahvenaarion perinnön yllätyslaatikolla tietämättä lainkaan, mistä on kyse! Tämä on näinä sulkutila-aikoina varmaan lähinnä sitä kokemusta, että kirjaston hyllystä nostaa itselleen luettavaa täysin sokkona. Kolbeinn Karlssonin Peikkojen kuninkaan takakansitekstikin tuntuu sellaiselta vapaa-assosioinnilta että on vaikea hahmottaa, mistä ihmeestä teoksessa on oikein kyse. Kyseessä on jonkinlainen satu, mutta ei kovin perinteinen. Tyylilaji on vähän arvoitus. Kun kirjaa lähtee kahlaamaan, homman luulee selkeytyvän. Alkuun Peikkojen kuningas vaikuttaa anarkistiselta mutta lämminhenkiseltä satukirjalta, jota voisi kuvitella lukevansa lapsillekin. Ensimmäisiltä aukeamilta muodostettu kuva ei kauhean pitkään pidä kutiaan. Jo ennen puoliväliä on selvää, että lastenkirjasta ei todellakaan ole kyse. Peikkojen kuninkaan sävy vaihtuu kirjan aikana muutamankin kerran eikä sille ole tosiaankaan helppo laittaa leimoja, mutta kun takakannen sulkee kirjan luettuaan, tuntuu siltä että se olikin ihan looginen paketti. Ja kun asiaa tarkemmin miettii, niin ei välttämättä ollutkaan. Peikkojen kuningas ohjailee lukijaa vaivihkaa ja ovelasti omaan maailmaansa, jossa järjettömyys alkaa tuntua järkevältä.

Jatka lukemista ”Arvio: Peikkojen kuningas – Appelsiinimehua ja maitoa”

Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989

No niin, tätä postausta on odottanut analytiikan mukaan ainakin neljä ihmistä! Jos kirjoittaisin blogia puhtaasti isojen lukujen perässä, olisin lopettanut Showasta kirjoittamisen jo aikaa sitten, kyseessä on nimittäin yksi selkeästi vähiten luetuista Hyllyyn postaussarjoista. Toisaalta, jos kirjoittaisin lukijamäärien perässä, niin varmaan pitäisi valokuvata jotain jalkineita, pastareseptejä ja matkakohteita muutenkin eikä nyhjätä seksittömien sarjakuvien parissa (toim. huom. sarjakuvat eivät ole seksittömiä, lainkaan! Ei edes Showa! Sen seksijutut ovat lähinnä ankeita ja vaivaannuttavia, mutta siellä ne ovat!). Mutta jos olisin katkaissut Showan lennon aiemmin, en olisi ollut rehellinen itselleni. Shigeru Mizukin jättihistoriikki on nimittäin erittäin mielenkiintoinen ja hyvin tiukasta formaatistaan huolimatta jokainen kirja on täysin erilainen. Itse odotin tätä Showan neljättä ja viimeistä osaa ehkä kirjoista eniten, sillä tässä viidensadan sivun aikana haukataan historiaa peräti 36 vuotta, enemmän kuin kolmessa edellisessä kirjassa yhteensä. Lisäksi ankeasta ja epäonnisesta vuosisadan alkupuolikkaasta päästään eroon ja ihastelemaan Japanin nousua maailmanlaajuiseksi teollisuus-, raha-, viihde- ja teknologiajättiläiseksi. Mizuki ei kuitenkaan petä. Yleiskyynisestä elämänkatsomuksesta ei tingitä, ja mangamestarin silmissä nousukaudetkin tarkoittavat lähinnä laiminlyöntejä ja pahoinvointia. Showa tarjoilee siis hyvää mieltä loppuun asti!

Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989”

Arvio: Crisis Zone – Aivan ilmiselvästi vuoden 2020 tärkein sarjakuva

Alun perin minulla ei ollut tähän vuoden loppuun mitään ihmeellisiä suunnitelmia, tarkoitus oli jatkaa arviojonon purkamista aivan normaaliin tapaan. Tapaninpäivän aamuna heräsin kuitenkin mielessäni päivänselvä ilmestys: blogivuoden 2020 voi päättää vain yksi sarjakuva, ja se on Crisis Zone. Simon Hanselmannin vimmaisa luovuustornado, uskomaton voimannäyte, kriisiaikojen turvariepu ja peloton tuki. Kun 2020 yritti lannistaa meitä tuijottamalla suoraan silmiimme, Crisis Zone katsoi armotta vuotta vastapalloon ja pakotti sen perääntymään. Muutamaa hengähdystaukoa lukuunottamatta Hanselmann julkaisi tarinaa instagramissaan kymmenen ruutua per päivä (siis joka päivä!) hellittämättä otetta hetkeksikään. Crisis Zonen päätyttyä oli selvää, että olimme todistaneet jotain erittäin ainutlaatuista: salamaniskua jossa tilaisuus, innoitus, taito ja maailma asettuivat kohdalleen tavalla, jota en oleta näkeväni enää koskaan. Eli pahoittelut sarjiksille, jotka tulivat nyt bumpatuiksi viikolla eteenpäin, mutta tämä vuosi on Crisis Zonen. 

Jatka lukemista ”Arvio: Crisis Zone – Aivan ilmiselvästi vuoden 2020 tärkein sarjakuva”

Arvio: Portugali – En osaa selittää tämän hyvyyttä

Ensin manailin mörönperse-vuodenajan aiheuttamia hankaluuksia kuvaa ottaessa, mutta lopulta huono valo toi tähän just sopivaa paahteisuutta!

Lähdin lukemaan Cyril Pedrosan uusinta suomeksi saatettua teosta, Portugalia suht ristiriitaisella fiiliksellä. Muistan, että edellinen (ja ensimmäinen) kosketukseni Pedrosaan, järisyttävä fantasiasatu Kolme varjoa / Three shadows oli yksi suurimpia puskista tulleita yllättäjiä koko blogin historiassa. Olin siksi yllättynyt, kun pressimatskut ja ensimmäiset arviot Portugalista, joskin ylistäviä, kielivät totaalisesta tyylilajin ja kerrontatavan muutoksesta. Satumaailmasta on hypätty autofiktiiviseen kertomukseen juurien ja elämän tarkoituksen etsimisestä. En epäillyt lainkaan, etteikö Pedrosa osaisi sellaisenkin tarinan kertoa, mutta voisiko vaikutus olla yhtä suuri? Kolme varjoa tuntui niin koskettavalta, koska se tiivisti satumaailmaansa jotain niin inhimillistä elämisen kokemuksesta. Usein vastaavat oivallukset tulevat voimakkaimmin juuri spefi-ympäristöissä, jotka jotenkin sallivat tekijän kertoa juuri tällaisia voimakkaiksi tislattuja tarinoita. Voisiko sama onnistua realismin rajoittamassa kertomusmaailmassa? No, voisi. Ihan turhaa oli varautuneisuuteni. Pedrosa on vaan aivan sairaan hyvä sarjakuvantekijä, joka kykenee liikuttamaan jotain minun (ja monen muun) sisällä näköjään täysin tyylilajista riippumatta.

Jatka lukemista ”Arvio: Portugali – En osaa selittää tämän hyvyyttä”

Arvio: The Spirit – Enpä olisi arvannut, miten hyviä nämä ovat

Nyt ollaankin taas hauskan pikku harjoituksen äärellä, kun koetetaan keksiä sanottavaa yhdestä sarjakuvahistorian legendaarisimmista nimikkeistä. Koittaa kirjoittaa jotenkin tuoreen oloisesti sarjisbloggaus The Spiritistä on kuin koittaisi kirjoittaa tuoreen leffabloggauksen Citizen Kanesta tai Casablancasta. Ehkä minun täytyy luottaa siihen, että Spirit, kuten esimerkkeinä mainitut elokuvatkin, ovat puhutumpia kuin aidosti koettuja tai nähtyjä. Tai että ainakaan jonnet ei muista. Pääsinhän minäkin näin pitkälle koskaan lukematta Spiritiä. Tosin nyt, tämän Will Eisnerin parhaita Spirit-tarinoita kokoavan kirjan jälkeen täytyy jälleen ihmetellä, että miksi. Kirjan tarinat ovat 70-80 vuotta vanhoja, mutta ne ovat niin täynnä ideoita ja näkemystä, että ei jää epäselväksi, miksi Eisneriä on kumarrettu jo ennen hänen omaelämäkerrallisia ja autofiktiivisiä teoksiaan.

Jatka lukemista ”Arvio: The Spirit – Enpä olisi arvannut, miten hyviä nämä ovat”