Arvio: Ihmeellinen Miracleman – Suoraan unohduslimbosta supersankarisarjiksen kulmakiveksi

edf

Miracleman on sarjakuvana samaa kategoriaa kuin aiemmin blogissa luettu Kapteeni Britannia. Se on brittiläinen supersankari-adaptaatio, jossa Yhdysvalloissa toimivia konsepteja on haluttu siirtää Euroopan markkinoille sopivammiksi. Molemmat sarjat ovat olleet myös Alan Mooren ja Alan Davisin ensimmäisiä näytön paikkoja ennen maailmanmainetta. Siinä missä Kapteeni Britannia on osa Marvelin universumia, Miracleman on irrallaan suuren maailman supersankareista. Hahmo on luotu alun perin 1950-luvulla nimellä Marvelman, ja tuolloin kyseessä oli melkoisen mielikuvitukseton Teräsmies-kopio (tai itse asiassa Kapteeni Marvel -kopio, joka puolestaan oli oikeudessa asti riidelty Teris-kopio). Nimi vaihtui myöhemmässä vaiheessa lakikahnauksien välttämiseksi, ja 1980-luvulla sarja herätettiin parinkymmenen vuoden koomasta Alan Mooren ohjattavaksi. Sitten Moore teki niin kuin Moore tekee, ja tuuletti sarjakuvasta pölyt isolla mattopiiskalla kääntäen asetelmia päälaelleen monella tapaa. 1980-luvun Miracleman on hyvin uniikki tutkielma supersankaruudesta, sen lieveilmiöistä ja varjopuolista, ja lisäksi se on myös oivaltava scifisarjakuva. Reilusti parempi kuin esimerkiksi Kapteeni Britannia. Lue loppuun

Mainokset

Arvio: Blankets – Teinidraama ei ole ihmeellistä mutta se ei haittaa

cof

Teiniromanssidraama on vaikea laji. Tai on ainakin silloin, kun halutaan tehdä oikeasti vakavasti otettavaa jälkeä eikä vain lypsää helpolta kohderyhmältä nopeita pikavoittoja pois. Kun haluaa pois pelkkien kliseiden viidakosta, on vision ja laadun oltava erittäin hyvin kohdillaan. Ensimmäinen yhden virkkeen kuvaus, joka tulee mieleen Craig Thompsonin Blanketsista on ”Rehellisesti juustoinen tarina teinien lyhyestä rakkaudesta, jossa ei metaforia säästellä”. Kamalaltahan se kuulostaa, tuolla kuvauksella en olisi itse ollut koskemassa kirjaan pitkällä tikullakaan. Blankets onnistuu kuitenkin luovimaan itsensä lähes mahdottomasta vaikeuskertoimesta huolimatta oikein hyväksi sarjakuvaksi. Sen kornius ei ärsytä ja alleviivaavatkin metaforat sopivat tarinan henkeen. Blankets tuntuu samaistuttavalta ja luulin tunnistavani nuoren itseni useammastakin kohdasta. Kun jälkikäteen yritin etsiä elämästäni vaiheita, joiden ajattelin olleen samoja kuin Thompsonilla, huomasin, että ei se ihan niin oikeastaan kovin usein mennytkään. Blankets onnistuu tuntumaan siltä, kuin se tapahtuisi lukijalle, vaikka niin ei olisikaan. Viekasta paskaa tämmöinen. Lue loppuun

Arvio: The Art of Charlie Chan Hock Chye – Sarjakuvataiteilijan tuskasta syntyy ainutlaatuinen voimannäyte

dav

Disclaimer: Tästä kirjasta on vaikea puhua käsittelemättä sen tekotapaa, joka osaltaan vaikuttaa siihen, miten kirjaa luetaan. Minusta kyseessä ei ole spoileri, enkä olisi kirjoittanut arvostelua tähän muotoon, jos ajattelisin sen heikentävän lukukokemusta millään tapaa. Silti, mikäli et halua tietää kirjasta etukäteen mitään muuta, kuin että se on ehdottomasti lukemisen arvoinen, kannattaa ensin lukea se ja palata tämän tekstin pariin jälkikäteen.

Uhhuh puhhuh, kylläpäs pääsi yllättämään. The Art of Charlie Chan Hock Chye kävi juuri pokkaamassa pari Eisner-palkintoa, joten nappasin sen kirjastosta kainalooni ilman sen suurempia miettimisiä ja nyt mentiinkin sitten suoraan kuluvan vuoden top-listan kärkikahinoihin. The Art of Charlie Chan Hock Chye (sanotaan tästä eteenpäin TAOCCHC:ksi) kertoo Singaporen merkittävimmän sarjakuvantekijän tarinan. Chan Hock Chye syntyi juuri ennen toista maailmansotaa ja on kokenut elinaikanaan Singaporen itsenäistymisen, kasvukivut ja räjähtävän taloudellisen nousun, joka ei kuitenkaan ole syntynyt ongelmitta. Hän on ollut poliittisesti sävyttynyt ensimmäisistä sarjakuvistaan 1950-luvulta lähtien. Vuosien vieriessä hänen tyylinsä ja teemansa muuttuvat ja sarjakuvat saavat yhä synkempiä sävyjä. Chan Hock Chye on kamppaillut koko uransa olemattomia myyntilukuja ja Singaporen sensuuria vastaan. Suuri osa kirjan sarjakuvista onkin ”unpublished”, kaivettu Chan Hock Chyen omista arkistoista. Lue loppuun

Arvio: Perkeros – Hevi lähtee ihan käsistä

dav

Olen ryhtynyt seuraamaan kotimaista sarjakuvaa toden teolla vasta pari vuotta sitten. Tällaisia paljastuksia ei varmaan pitäisi tehdä, kun yrittää rakentaa uskottavuutta skenepoliisien keskuudessa. Muistan kuitenkin, että JP Ahosen ja KP Alaren Perkeros-sarjiksen nimi kaikui käytävillä jo ennen kuin tiesin tarkasti, mistä on kyse. 2013 ilmestynyt sarjakuvaromaani on monella tapaa poikkeuksellinen Suomi-sarjis: se on mitaltaan ihan oikea romaani, mutta aihe on kevyt ja helposti lähestyttävä. Se käsittelee hevimusiikkia tarpeeksi asiantuntevasti diggareille, mutta tarpeeksi ymmärrettävästi ummikoille. Sen kuvitus on selkeää ja eläväistä, mutta myös vimmaista ja mieleenjäävää. Ei varsinaisesti ole yllätys, että Perkeroksen nostattamat aallot ylettivät pelkkiä sarjisniiloja pidemmälle. Perkeroksesta näkyy intohimo projektia kohtaan, mutta siitä puuttuu kotikutoisuus. Se on kaiken kaikkiaan harvinaisen valmis paketti suuren yleisön sarjisromaaniksi. Lue loppuun

Arvio: A Contract with God and Other Tenement Stories – Sarjakuvaromaanien suunnannäyttäjä

dav

Yllätyin, kun luin ensi kerran Will Eisneria. Olin toki kuullut sarjakuvan grand old manin nimen ja olin perillä hänen maineestaan jo hyvän aikaa aiemmin. Se, mikä minut yllätti, oli Eisnerin suvereniteetti vielä vuonna 2017. Kun puhutaan vaikkapa elokuvan, popmusiikin tai television klassikoista, niitä täytyy usein arvioida aikansa lapsina. Selkeästi huippuhyvä leffa voi olla nykystandardeilla hidas, lavasteiltaan köppäinen ja dialogiltaan epäuskottava, ihan puhtaasti koska se on 50-60 vuotta vanha. Eisnerin sarjakuvien kohdalla mitään tällaista ”adjust for modern times” –korjausta ei tarvitse tehdä. Tarinat ovat vangitsevia, kerronta sujuvaa ja kuvitus upean ilmeikästä. Tämä koskee myös A Contract with God –kirjaa. 1978 ilmestynyttä kirjaa ei siis tarvitse lukea ainoastaan maailman ensimmäisenä sarjakuvaromaanina (miksi sitä usein väitetään), vaan yhtenä sarjakuvaromaanina kaikkien muiden joukossa, jolloin se ei häviä vertailussa lainkaan. Lue loppuun

Arvio: Today Is the Last Day of the Rest of Your Life – Surkeiden päätösten sarja

dav

Today Is the Last Day of the Rest Of Your Life (tästä eteenpäin TITLDOTROYL, kavereiden kesken) on jännittävä sarjakuvaromaani. Se on moderni Odysseia puhtaammin kuin moni muu kirja, se on coming-of-age-kertomus ja lisäksi se on vuorotellen aivan hiton ärsyttävä ja riipaisevan rehellinen. Tekijä Ulli Lust kertoo kaunistelematta nuoruutensa seikkailusta, jossa alaikäiset itävaltalaiset punkkaritytöt keplottelevat itsensä halki Italian ilman rahaa tai papereita. TITLDOTROYL on sekoitus ideologiaa, vastuuttomuutta, kasvamista ja vapautta. Sen kertomistapa ei säästele iskuja. Alkupuolella kirjaa tämä tarkoittaa, että päähenkilöiden toimet ja ajatusmaailma pistävät tympäisemään urakalla, ja lopussa sitä, että heistä ei voi olla välittämättä ja koetuksia myötäelämättä. Lue loppuun

Arvio: Minä, Mikko ja Annikki – Lämminhenkinen kotiseuturakkaustarina

dav

En oikein tiedä, mitä ajattelisin omaelämäkerrallisista sarjakuvista. Niitä on luettu tässäkin blogissa jo jokunen, ja tuntuu siltä, että sarjakuva taidemuotona houkuttelee pariinsa paljon omaelämäkerrallista kerrontaa. Toisaalta pienimuotoisuus ja samaistuttavuus kiehtoo, mutta toisaalta omaelämäkerrallisuus tuottaa paljon melko samankaltaista tavaraa. Jokainen tarina on toki yksilöllinen, mutta teemat ja havainnot ovat lopulta samasta puusta veistettyjä. Kuitenkin, silloin kun tekijä löytää omaelämäkerralliseen tarinaansa selkeän kulman, laajemman kontekstin ja perusteen tarinansa merkittävyyteen myös lukijalle, on paketti herkästi hurmaava. Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki on tällainen tarina. Takalon siihenastinen pääteos parin vuoden takaa kertoo tarinan Tampereesta ja rakkaudesta. Kertomus on perinteinen rakkaustarina Takalon ja hänen puolisonsa Mikon välillä, mutta vielä enemmän se on rakkauskirje Tampereelle ja ennen kaikkea Annikin puukorttelille Tammelan kaupunginosassa. Lue loppuun