Arvio: Salainen Agentti X-9 – Enemmän historiantunti kuin sarjiselämys

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

En tiedä, mistä se johtuu, mutta vanhat sarjakuvat ovat minulle paljon ajatuksiaherättävämpi linkki menneisyyteen kuin vaikka vanhat leffat tai kirjat. Se on sikäli outoa, että sarjakuvat ovat usein vähemmän aikaan sidottuja kuin muut taidemuodot. Ei mikään Krazy Katissa alleviivaa, että se on sata vuotta vanhaa sarjakuvaa, eikä EC:n vanhoissa pulplehdissä erityisesti korostu, että toisesta maailmansodasta ei useassa tapauksessa ollut kymmentäkään vuotta. Mutta jotenkin päädyn vanhojen sarjisten kohdalla usein miettimään, millaisissa olosuhteissa niitä on tehty, mitkä nykypäivän itsestäänselvyydet olivat vielä odottamassa tapahtumistaan. Ehkä juuri sarjakuvien rajattu, todellisuudesta irrallinen maailma ja sen näennäinen ajattomuus auttavat samaistumaan sarjakuvien tekijöihin. Tällaisista ajatusleikeistä on iloa silloin, kun vanha sarjakuva on paitsi kiinnostava reliikki, myös selkeästi juuri reliikki. Agentti X-9:n ensimmäiset seikkailut 1930-luvulta ovat juuri tällaisia. Dashiel Hammettin ja Alex Raymondin sarjakuvaa ei voi oikein lukea nykypäivänä silkkana sarjiksena, vaan ajallinen konteksti on välttämätön, jotta se pysyisi mielenkiintoisena.

Jatka lukemista ”Arvio: Salainen Agentti X-9 – Enemmän historiantunti kuin sarjiselämys”

Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta

Hoidetaan ne pienet risut pois alta heti kättelyssä, niin päästään asiaan. Eternautti on järjestyksessään toinen KVAAK Kirjan joukkorahoitettu käännössarjakuvaprojekti, kaikilla mittareilla menestyneen Dropsie Avenue -julkaisun seuraaja. Myös Eternautissa kaikki meni hienosti, mutta kun hain paketin postista viime viikolla, tarkistin huvikseni, kauanko itse rahoituksesta oli kulunut, ja hieman yli vuoden päivät toimituksessa kesti. Ei näitä kiireellä tarvitse julkaista, mutta tuo on oikeasti jo tilkkasen huvittava toimitusaika. Ei tässä mitään risteilyalusta kuitenkaan tilattu. Seuraavakin rahoitusprojekti on ollut sisässä jo hyvän aikaa, itselleni kelpaisi ehkä samalta kustantajalta yksi hanke kerrallaan. No niin, nyt ne risut on annettu ja voidaan mennä ruusuihin, joita onkin sitten paljon enemmän. Eternautti-paketti sisältää kaksi versiota samasta sarjakuvasta, molemmat erittäin laadukkaasti toteutettuja. Paketti on mitä kiehtovin kurkistus eteläamerikkalaiseen historiaan, kulttuuriin ja maailmankuvaan 50-60 vuoden takaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta”

Mikko Valtonen -rautaisannos: Syvään päätyyn -näyttely ja Muna kalastus muna -sarjakuva

Olen siinä mielessä edelleen hyvin noviisi kyldyyrharrastaja, että en tiedä monenkaan mahtavan taiteilijan olemassaolosta, ennen kuin jokin suht valtavirtainen taho niistä minulle kertoo. En ole pöyhinyt kenttää tai skeneä niin montaa vuotta, että olisin päässyt seuraamaan kovinkaan monen taiteilijan kehittymistä reaaliajassa, vaan löydöt täytyy tehdä kertarysäyksillä, tai joissain tapauksissa valitettavasti retrospektiivien kautta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämän kesän löytö, jonka pääsin validoimaan vasta syksymmällä, oli ehdottomasti Mikko Valtonen. Pohjoissavolainen taiteilija ja sarjakuvantekijä, jonka Syvään päätyyn -näyttely Kuopion taidemuseossa aukesi alkukesästä ja jatkuu vielä syyskuun 18. päivään saakka. Noteerasin jo näyttelystä uutisoidessa, että tuo on varmaan sitä minun hilloani, ja merkkasin käynnin kalenteriin, kun tiesin Kuopioon olevan menoa hieman myöhemmin. Ja näin totisesti oli. Joskus harvoin heti näyttelytilaan astuessaan tietää, että tämä taide on minulle: sitä ei ole tehty varsinaisesti minua varten, mutta minun sieluni elää tästä taiteesta heti välittömästi. Kokemus oli niin vahva, että lupasin heti itselleni kopata mukaan myös Valtosen sarjakuvia, jos museokauppa niitä vain myy, ja myihän se. Käteen tarttui Muna kalastus muna -julkaisu vuodelta 1997. Valtosen pelkistetty, naiivin absurdi tyyli on vastaanpanematonta niin maalauksissa, veistoksissa kuin sarjakuvissakin.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Jatka lukemista ”Mikko Valtonen -rautaisannos: Syvään päätyyn -näyttely ja Muna kalastus muna -sarjakuva”

Arvio: Kersantti Napalm – Barracuda

Otetaanpas pieni tauko vuosikymmenten takaisesta pulp-matskusta ja tsekataan välillä uunituoretta pulp-matskua. Kersantti Napalm on esiintynyt blogissa kerran aiemminkin, mutta silloin testailtiin lyhäreitä, ja nyt on tarjolla ihan oikea pitkä seikkailu. Pienenä muistinvirkistyksenä, Kersantti Napalmhan on siis supisuomalainen tulkinta GI Joe -ja supersankarihenkisestä amerikkalaisesta sarjakuvaperinteestä. Barracuda on jonkinlainen yhdistelmä agenttiseikkailua, takaumajaksoja ja perinteistä Napalm-paahtoa eli loputtomia tappelukohtauksia. Tarinasta vastaavat hahmon 30 vuotta sitten luonut Vesa Vitikainen ja alkuaskeleilta saakka tarinoita kuvittanut Markus Tuppurainen. Barracuda on ehkä yllättävänkin vähän kieli poskessa tehty agenttimättö, mikä saa toisaalta lukijan kaipaamaan myös hieman enemmän.

Jatka lukemista ”Arvio: Kersantti Napalm – Barracuda”

Arvio: Alien – The Illustrated Story

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen nyt jo parin kuukauden ajan käynyt läpi hiljattain kuolinpesästä hankkimaani sarjiskokoelmaa, ja se on sytyttänyt intoa bloggaamiseenkin tavalla, jollaista en ole hetkeen tuntenut. Suurimman osan kirjoista valikoin ostonippuun tiedetyn tai oletetun laadun perusteella, mutta osa tuli pakettiin melkoisella tuurillakin. Yksi sellainen oli Alien – The Illustrated Story. Lähtökohtaisestihan elokuvien sarjakuvasovitukset eivät ole olleet millään tavalla kiinnostava sarjisten alagenre, vaan kyseessä on useimmiten melkoisen sieluton rahastustuote. Tämän kirjan kohdalla huomion kiinnittivät kuitenkin laadukkaiksi tiedetyt tekijät Archie Goodwin ja Walt Simonson, sekä toki se fakta, että kokoelman olin jo tässä kohdin ehtinyt tunnistaa ylipäätään hyvällä maulla kerätyksi. Kannatti luottaa vaistoihinsa tässä kohtaa, tämä Alien on nimittäin paitsi yleisesti tunnustettu “siksi onnistuneeksi sarjis-leffa-sovitukseksi”, myös oikeasti hyvä esimerkki laadullisella kunnianhimolla tehdystä mainstream-sarjiksesta.

Jatka lukemista ”Arvio: Alien – The Illustrated Story”

Arvio: Pilajuttuja ja piirroksia – miten Robert Crumbia pitäisi nykypäivänä lukea?

Nyt täytyy aloittaa niinkin rakentavalla toteamuksella, kuin että tässä kirjassa haiskahtaa tilkkasen päteminen ja ylimielisyys. Enkä puhu pelkästään Robert Crumbin klassisista sarjakuvista, joita Pilajuttuja ja piirroksia sisältää, vaan tavasta, jolla kirja on toimitettu. Kokoelma Crumbin töitä on ilmestynyt alun perin 1980, jolloin sarjispiirit ovat toki olleet Suomessa pienet ja Crumbinkin arvostajat sikäli vähässä. Crumbin sarjakuvat ovat undergroundin suunnannäyttäjinä olleet aina itsetietoisia ja tilkkasen itseään alentavalla tavalla omahyväisiä, joten ehkäpä kirjan toimittajuus sitten vain natsaa sarjisten sävyyn. Mutta saatesanat, joiden henki on käytännössä “Crumb on jumala ja jos et tajuu sitä niin oot vaan lammas niinku kaikki mainstream-sarjiksen lukijat”, tai kirjan nimen ja ulkoasun rinnastaminen suomalaiseen 1919-1950 toimineeseen Veli Giovannin Pilajuttuja ja piirroksia -julkaisuun ilman sen kummempaa syytä ovat niin selkeää nörttien pätemistä kuin mahdollista. Olen nörttipätenyt nuoruudessani ihan riittävästi sen tunnistaakseni. Mutta totisesti, Crumbin varmasti kuuluisin tuotanto, jota tämäkin kirja sisältää, on moninkertaisen ironian ja kyynisyyden läpitunkemaa, eli tunnelmaan on nyt vähintään virittäydytty.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Jatka lukemista ”Arvio: Pilajuttuja ja piirroksia – miten Robert Crumbia pitäisi nykypäivänä lukea?”

Arvio: Minne tuuli kuljettaa – Meidän kaikkien isovanhemmat ydinsodan keskellä

Tämän sarjakuvan on tehnyt Raymond Briggs, ja hänellä oli mahdollisesti maailmanhistorian nihilistisin elämäntehtävä. Suurelle suomalaiselle yleisölle hän on tuttu Lumiukko-tarinan (1978) luojana, eli miehenä, joka piti jo lapsuudessa huolen siitä, että jouluaattona myös itketään ja muistetaan elämän katoavaisuus. Minne tuuli kuljettaa (1982) on puolestaan jo takakantensakin mukaan aikuisille suunnattu kertomus, tarina ydinsodasta kerrottuna herttaisen, iäkkään brittipariskunnan näkökulmasta. Ja kyllä, arvasitte oikein, Briggs ei lähesty ydinsotaa toiveikkaan optimistisesti. Muutaman vuoden sisään kaksi tarinaa, jotka jäävät varmasti mielen sopukoihin kummittelemaan loppuiäksi. Raymond Briggs, pahaa mieltä vauvasta vaariin jo neljänkymmenen vuoden ajan. Mutta jos onkin pahaa mieltä, niin on sitä kyllä erittäin taiten toimitettuna.

Jatka lukemista ”Arvio: Minne tuuli kuljettaa – Meidän kaikkien isovanhemmat ydinsodan keskellä”

Arvio: Neverwhere – Tyhmin ja tyhjin mahtava sarjakuva miesmuistiin

Nyt ollaan varmaan kiinnostavimman yksittäisen sarjakuvan äärellä, joka hiljattaisesta kuolinpesäostoksestani haaviin tarttui. Richard Corbenin fantasiasaaga Den on kulttimainetta vuosikymmenten ajan nauttinut legenda, ja Neverwhere sen ensimmäiset 12 Heavy Metal -lehdessä ilmestynyttä lukua aikanaan yksiin kansiin koonnut laitos. Toisaalta tätä kuumotti myös ryhtyä lukemaan, sillä pikaisella googlauksella kyseessä on suhteellisen arvokas paperback, ja samalla myös sellainen, jossa liimaukset eivät tunnu aivan maailman kestävimmiltä. Mutta sarjakuvat on tehty luettaviksi, joten syteen tai saveen aukeamia vain maltillisesti levittäen eteenpäin. Ja itse asiassa tämä teksti on lähestulkoon Kirja vs. Leffa, sillä Neverwhere on kulttisarjakuvan lisäksi myös kulttilyhytelokuva.

Jatka lukemista ”Arvio: Neverwhere – Tyhmin ja tyhjin mahtava sarjakuva miesmuistiin”

Arvio: Silence – Tekijänsä parempi versio belgialaisesta noitajutusta

Minulla on henkilökohtainen ärsytyksen kohde. Tai siis on useita, mutta yksi niistä on suomennetut sarjikset, joiden nimestä ei voi päätellä, että ne ovat suomenkielisiä. Kuten Silence. Se on muutenkin huono nimi sarjakuvalle, ohjaa vaan arvailemaan sisällöstä epäolennaisia asioita. Lähtökohdat ovat siis hieman tikkuiset, kun yritän toista kertaa bloggausuran aikana päästä sisään Didier Comès’n tuotantoon. Edellisellä kerralla homma ei mennyt aivan täydellisesti: Lumikko ei koskaan jäsentynyt päässäni erityisen tarttuvaksi kokonaisuudeksi. Toisaalta Silence on sopiva sarjakuva yrittää uudelleen, sillä se on monilta osin täysin sama sarjakuva kuin Lumikkokin. Alun perin Silence on ilmestynyt Lumikkoa ennen, mutta itse olisin veikannut järjestystä toisinpäin. Silence nimittäin tuntuu ehjemmältä, paremmin kerrotulta ja kypsemmältä.

Jatka lukemista ”Arvio: Silence – Tekijänsä parempi versio belgialaisesta noitajutusta”

Arvio: New York – The Big City

Vettä on taas ehtiny virrata sekä East Riverissä että Hudsonissa sitten sen, kun Hyllyyssä viimeksi kirjoitettiin Will Eisnerin sarjakuvista. Säännöllisestä Eisner-annostelusta on kuitenkin tärkeä pitää huolta, sillä se on olennainen kulmakivi hyvässä elämässä. New York – The Big City on Eisnerin myöhäisehköä tuotantoa, alun perin 80-luvun puolivälissä ilmestynyt kokoelma kaupunkilyhäreitä. Virallisesti se on irrallinen teos, eikä liity esimerkiksi Eisnerin Bronx-trilogiaan, mutta sävy ja teemat ovat kyllä Eisnerin New York -sarjisten lukijoille oikeinkin tuttuja. New York on jälleen Eisnerille ominaisesti tyylillisesti kokeileva ja uudenlaista näkökulmaa tuttuun aiheeseen etsivä. Tällä kertaa osuma ei ole aivan täydellinen napakymppi, mutta parhaimmillaan New York soljuu eteenpäin sydäntäriipivän kauniisti.

Jatka lukemista ”Arvio: New York – The Big City”