Arvio: Weird Science-Fantasy / Incredible Science Fiction – Hiukkasen surumielinen EC:n joutsenlaulu

Koska hyvää pitää annostella säästeliäästi, olen makustellut tämän toisen kesällä ostamani EC-kokoelman lukemista useamman kuukauden. Kuten edellisen, Shock SuspenStories -lehden kokoelmassa totesin, EC:n tekstimassat voivat välillä puuduttaa ja saada hulppeankin sarjiksen tuntumaan työläältä. Siksi tähän EC:n myöhäisajan scifijulkaisuja kokoavaan Weird Science-Fantasy– ja Incredible Science Fiction -lehtien kokoelmaan halusin tarttua selkeästi myöhemmin. Odottamista tosin helpotti se, että nimenomaan scifitarinat ovat ehkä EC-tarjonnasta itselleni olleet aiemmin kaikkein vähiten kiinnostava osa. Kokoelmassa aihe ei kuitenkaan ollut ongelma, kun asennoitui odottamaan vähän vähemmän sensaatioita ja enemmän maltillisempaa materiaalia, toimi leijonaosa kokoelmista ihan hyvin. Tosin loppua kohti tunnelma menee yleisesti surumieliseksi, kun EC laahustaa Incredible Science Fictionin kanssa kohti hautaansa. Mielenkiintoinen pala historiaa siis ehdottomasti, vaikka vähän melankolinen olisikin.

Jatka lukemista ”Arvio: Weird Science-Fantasy / Incredible Science Fiction – Hiukkasen surumielinen EC:n joutsenlaulu”

Arvio: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia

Viime Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla juttelin Turun Sarjakuvakaupan ja Zum Teufel -kustantamon pääjehu Petteri Ojan kanssa mahdollisista arvioitavista sarjakuvista. Totesin sitten, että edellinen lukemani Altan, muutama vuosi sitten ilmestynyt Ada viidakossa, ei ollut minuun makuuni. Sen jatko-osaa, Ada Macaossa -kirjaa, en sitten viitsinyt edes lukea. Petteri, ikuinen optimisti, totesi siihen että “kokeile jos Altan maistuisi ilman Adaa”. Maailma tarvitsee toisia mahdollisuuksia, ja ihmisiä jotka ovat valmiita niitä antamaan. Siispä hän lykkäsi käteeni uusimman suomennetun Altanin, historiaa irvailevasti tulkitsevan Kolumbus – Erään haahuilijan tragedian. Joten nyt kiitän tästä mahdollisuudesta toteamalla, että ei lähde edelleenkään. Altanin kyyninen satiiri on minun silmääni epähauskaa ja tasapaksua. Siitä puuttuvat aksentit ja punchlinet ja kuvitus tappaa loputkin mahdolliset nyanssit. Ensimmäiseen Altaniin suhtauduin vielä kunnioittavan uteliaasti, mutta nyt en oikein jaksa enää sitäkään.

Jatka lukemista ”Arvio: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia”

Arvio: I Know What I Am – The Life and Times of Artemisia Gentileschi

Lukiessani barokkimaalari Artemisia Gentileschin erittäin yksityiskohtaista sarjiselämäkertaa mielessäni pyöri Lapinlahden Lintujen sketsi “Vittuilupuhelin”. Ai että mitenkä? No, reilu puoli vuotta sitten luin toisen naistaiteilijoista kertovan sarjakuvan, Reetta Niemensivun Maalarisiskot. Sen kohdalla olo jäi sellaiseksi, että hieman raskaamman sarjan taideanalyysi olisi maistunut. Vittuilupuhelimessa Mikko Kivinen kysyy puhelimeen soittavalta Markku Toikalta, haluaako tämä normaalia, keskirankkaa vai rankkaa vittuilua, ja kun Toikka toivoo raskasta, huutaa Kivinen puhelimeen “AI SINÄ HALUAT RASKAAN?!”. Vähän samanlainen olo tuli kun tankkasi I Know What I Amia. Sarjisjumalat kuulivat ajatukseni edelliskerralta ja totesivat “AI SINÄ HALUAT RASKAAN?!”. Gina Siciliano on nimittäin tehnyt taidehistoriasarjiksen, jossa on substanssia toisellekin jalalle.

Jatka lukemista ”Arvio: I Know What I Am – The Life and Times of Artemisia Gentileschi”

Arvio: Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

On oikeastaan yllättävää, että minulla on kestänyt näin pitkään päästä Kent Staten pariin. Sen tekijä Derf Backderf ei ole sarjakuvantekijöistä tuotteliaimmasta päästä, mutta sen minkä hän tekee, hän tekee huolella ja laadukkaasti. Vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vain hänen tunnetuimman teoksensa, Ystäväni Dahmerin, pääsi Backderf yhden sarjiksen myötä automaattisesti seurattavien listalle. Kent State ilmestyi englanniksi 2020 ja suomeksi heti seuraavana vuonna, ja kaikki arviot siitä ovat olleet melkoisen ylistäviä. Mutta joskus asiat vain viivästyvät, eikä sille ole sen kummempaa syytä. Ehkä siinä on kuitenkin puolensakin, että puhun Kent Statesta nyt vuotta kaikkia muita myöhemmin, sillä sarjakuvan laatu ja relevanssi eivät ole kadonneet mihinkään. Backderfin teesi on, että Kent Staten tapahtumia ei pidä unohtaa, ja minun, että niistä kertovaa sarjakuvaa ei myöskään. Katsotaan, löytyykö sarjakuvasta vielä jotain uutta sanottavaa, vai päädynkö vain kaikukopaksi aiemmille kirjoituksille.

Jatka lukemista ”Arvio: Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa”

Arvio: Mutant World / Jeremy Brood 1 – Vielä yhdet hömppäscifihatsit

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Nyt sanon niinkuin kunnon addikti, että vielä tämän yhden kerran ja sit saa riittää hetkeksi. Minun huumeeni tässä tapauksessa on taas kerran 70-80-lukulainen tissiscifi, jota olen viime kuukausina ilolla nauttinut. Samalla olen koettanut myös säännöstellä varastoja, jotten itse lukijana pääse turtumaan, ja ennen kaikkea etteivät blogin lukijat hylkää Hyllyytä kun siellä nykyään on vaan jotain tällaista b-roskaa. Mutta tämä satsi, Richard Corbenin ja Jan Strnadin kaksi yhteistyöalbumia kattava tupla Mutant World ja Jeremy Brood, tämä on nyt viimeinen hetkeksi, enempää minulla ei tätä upeaa genreä juuri nyt hyllystä löydy. Tämä on kuitenkin oikein hyvä tapa ottaa viimeiset hatsit, sillä tarjolla on Corbenin psykedeelisiä värimaailmoja ja hahmosuunnittelua, köykäisiä syitä alastomuudelle ja olemattomia juonia, aivan sitä mitä toivoinkin.

Jatka lukemista ”Arvio: Mutant World / Jeremy Brood 1 – Vielä yhdet hömppäscifihatsit”

Arvio: Pari piensarjista Pokutolta – Tuulinen päivä / Aini, Helka ja uimakaksoset

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Sarjiksissahan on siis kaiken muun erinomaisen lisäksi erinomaista myös se, että niitä voi tehdä juuri sen kokoisina kuin haluaa. Jos joku julkaisisi kolmenkymmenen sivun kirjan muuten kuin osana novellikokoelmaa, niin jo oltaisiin motkottamassa että mitäs hittoa tämä tämmöinen on, mutta sarjisformaatissa kansien väliin saa pistää juuri niin pienoisen tarinan kuin haluaa. Sellaisia voi nauttia sitten vaikka useamman kerralla, kuten tällä kertaa. Pokuto-kustantamon kautta ilmestyneet P.S.H. Palovuoren Tuulinen päivä sekä Mirjam Sumun ja Leena Sinitiaisen Aini, Helka ja uimakaksoset ovat kokonsa puolesta juuri sopiva double header. Molemmat sarjakuvat ovat omaelämäkerrallisia, mutta tyylin, teemojen tai oikeastaan minkään muun suhteen niillä ei ole yhteistä. Toisesta pidin, toisesta en niinkään, mutta vertailla niitä ei missään tapauksessa voi. Ovatpahan kaksi pientä sarjakuvaa yhden päivän ratoksi.

Jatka lukemista ”Arvio: Pari piensarjista Pokutolta – Tuulinen päivä / Aini, Helka ja uimakaksoset”

Arvio: Syntax Terror – Perusteelliset luidenputsaustalkoot

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Viime syyskuussa järjestetyiltä Helsingin Sarjakuvamessuilta jäi käteen yhtä jos toistakin. Tein heräteostoksia, ruinasin arvostelukappaleita ja törsäsin omia rahoja. Yksi teos, jota varten olin laittanut ihan omat viikkorahat syrjään, oli Kari A. Sihvosen Syntax Terror. Pulp-kauhuperinteestä ja ilmeisesti etenkin kulttimaineisista Mars Attacks -keräilykorteista estetiikkaansa ammentava teos oli taas kerran minun marginaalimakuhermojani sen verran kutitteleva yhdistelmä, että siihen oli vaikea olla tarttumatta. Lisäksi Sihvosen Instagram-profiili oli tarttunut haaviini paria kuukautta aiemmin, ja sen kautta olin jo kovasti vakuuttunut tyyleistä. Syntax Terror onnistuu vastaamaan odotuksiin osittain, ja jopa yllättämään positiivisesti. Täysosuma se ei kuitenkaan valitettavasti ole, sillä lukuisista omaperäisistä tyyliratkaisuista osa on selkeästi sarjista hidastavia ja vaikutusta heikentäviä. Se on varmaan osittain ihan tietoinen riski, kun pakkaa paljon kaikenlaista yksiin kansiin ja katsoo, mikä siitä alkaa toimimaan.

Jatka lukemista ”Arvio: Syntax Terror – Perusteelliset luidenputsaustalkoot”

Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2

Pitäiskin talviaikaan lukea vaan tällaisia sarjiksia, joiden tunnelmaan sopii köppäinen valaistus

Uskaltanee sanoa, että Tapani Baggen etsivähahmo Väinö Mujusen toista sarjisseikkailua on kypsytelty kiireettömästi ja harkiten, kun ykkös- ja kakkososien välissä on ehtinyt kulua reilut viisi vuotta. Koska dekkarikirjallisuus ei ole omia kiinnostuksenkohteitani, en tiedä mitä Bagge on välissä puuhaillut, mutta sen osaa kyllä sanoa, että kuvittaja Aapo Kukko on kyllä pitänyt itsensä kiireisenä tässä välissäkin. Tauko ei ole Mujusen kohdalla kuitenkaan oikeastaan minkäänlainen ongelma. Tarinat ovat itsenäisiä, eikä Mujusen hahmo ole niin poikkeava, että edellisiä vaiheita tarvitsisi erityisemmin muistaa. Mujus-tarinoiden pihvi on päästä tarkastelemaan Suomen eri vaiheita itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä hahmon silmien kautta. Ensimmäinen osa Harmaa susi oli toiseen maailmansotaan sijoittuva sukellusveneseikkailu, Marius puolestaan perinteinen rikosmysteeri sodan jälkeiseltä ajalta. Perinteisyydestään huolimatta Marius on edeltäjäänsä rikkaampi, kiehtovampi ja koukuttavampi tarina.

Jatka lukemista ”Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2”

Arvio: Logistiikkakeskus 5 – Sarjakuvantekijän ankea elämä ja paskamainen kuolema

Tiedättekö, mikä on tällaisen harrastelijasarjisbloggaajan ehdottomasti suurin epämukavuusalue? Se on sellaiset kotimaiset, monitasoiset ja taiteelliselle tulkinnalle avoimet laatusarjakuvat, joita ei tunne aivan täysin tajunneensa. Muutenhan minulle ei ole mikään ongelma myöntää daijuuttani tai yli hilseen menevää taideteosta, mutta suomalaisten tekijöiden kohdalla lisäjännityksen tuo aina se, että tekijä saattaa ainakin teoriassa päätyä lukemaan arvion, ja todeta että tuollaisen aivan tyhjänpäiväisen ja täysin arvottoman suherruksen se nyt sitten kyhäsi kasaan, Hyllyyn Eero. Usein epämukavuutta lisää se, jos taiteilijalla on takanaan jo useampi teos, mutta itse tutustun töihin ensimmäistä kertaa, ja siten minulta puuttuu myös historian konteksti. Sellainen fiilis oli vaikka Marko Turusen Kotolan mies ja Loinen –teoksen kanssa, tai nyttemmin Jarno Latva-Nikkolan Logistiikkakeskus 5:en kanssa. Oma typeryys haisee jotenkin tosi paljon pistävämmälle, kun sitä voi joutua esittelemään tekijälle (tai tämän tuttaville) itselleen.

Jatka lukemista ”Arvio: Logistiikkakeskus 5 – Sarjakuvantekijän ankea elämä ja paskamainen kuolema”

Arvio: Jeff Hawke – Charmantti ja omaperäinen scifiklassikko

On jotenkin todellinen power move laittaa sarjikseen ruskea kansi. Niin ankea ja ruma, että sarjiksen on pakko olla tosi hyvä kun kannella ei varmasti myydä yhtään kappaletta.

Ah, lisää sokkopoimintoja joista meikämillenniaalilla ei ollut kirjaan tartuttaessa mitään hajua. Jalavan Sarjakuvan mestareita -sarjan julkaisut ovat kokemukseni mukaan aina vähintään yleissivistäviä, mutta sarjisnautintoa ei voi ihan yhtä lailla taata. Hyvin klassinen realismikuvasto yhdistettynä yllätyksettömään ruutujakoon herätti aluksi pieniä varauksia – onko Jeff Hawke jälleen yksi Agentti X-9 -kokemus, jossa odotukset täytyy asetella historialliselle reliikille, ei aidosti mukaansatempaavalle sarjikselle? Onneksi ei, sillä käsikirjoituksiltaan tämä brittiscifisarja on mukavan omaperäinen ja sarjan ikä näyttäytyy lähinnä charmina. Kanteen on nostettu kuvittajan, sarjan luoja Sydney Jordanin nimi, mutta käsikirjoituksista vastaava William Patterson on minun vähäisen ymmärrykseni perusteella vähintään yhtä vastuullinen Jeff Hawken vetovoimasta.

Jatka lukemista ”Arvio: Jeff Hawke – Charmantti ja omaperäinen scifiklassikko”