Arvio: Uhma on jumalasta – Taiteilijoille, taiteilijoilta, taiteilijasta

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Mietiskelin tuossa, että olisiko se harhaanjohtavaa kutsua kolmen minua nuoremman ihmisen jengiä superbändiksi, kun niistä tulevat mieleen kaikenlaiset kuusikymppisten möhömahaiset maailmankiertueet. Mutta sitten ajattelin, että itse asiassa musiikkimaailmankin superbändit syntyvät usein melko nuorten tekijöiden kesken, ja ovat vaan nykyään vanhan tuntuisia. Eric Clapton on nykyään seitsenkymppinen nolo rokotedenialisti, mutta joskus Creamia perustaessaan sekin oli nuori rokkari. Mutta niin, kahden sarjakuvan perusteella ajattelin että Tessa Astren, Aapo Kukon ja Niko-Petteri Nivan luova kollektiivi on vähän sellainen suomisarjiksen superbändi – kolmen taiteilijan yhteistyö, joka luo sen verran yllättäviä sarjakuvia, että yhdeltä tekijältä ne olisivat voineet jäädä syntymättä. Ei luonnistuisi aloittelijoilta. Limingassa viime vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla vaikuttaneen taidemaalari Vilho Lammen elämänvaiheita tulkitseva Uhma on jumalasta on Astre-Kukko-Niva-kolmikon toinen julkaistu teos, ja erittäin mielenkiintoinen, joskaan ei helppo luovuuden tsunami.

Sijoitin sarjakuvaan! – Hyvät Värinät 1

En kutsuisi tätä kaupalliseksi yhteistyöksi, kun ei postausta ole minulta kukaan tilannut, ostanut tai pyytänyt, mutta sarjiksen menestykseen olen pistänyt omaa massia likoon. Eli jotain sidonnaisuuksia tässä postauksessa ehdottomasti on, että olehan tietoinen!

Olen maininnut Niko-Petteri Nivan mainion, Instagramista löytyvän Hyvät Värinät -strippisarjiksen aiemminkin. Olen fiilistellyt tätä modernia toksiselle positiivisuudelle ja modernille idiotismille raivoavaa sarjista sen synnystä lähtien, ja lopulta sekaantunut soppaan itsekin. Joskus tammikuussa näin Nivan Facebook-postauksen, jossa hän pohdiskeli tapoja rahoittaa omakustannesarjakuvansa painaminen. Pureskeltuani asiaa pari päivää tulin siihen tulokseen, että voisin kokeilla sarjakuvan painamisen rahoittamista. Sarjisskene on minulle rakas, mutta sarjakuvan tekemiseen minusta ei koskaan tule olemaan – taiteellinen ilmaisukykyni on siihen hommaan liian rajoittunutta. Ehkäpä voin siis tehdä kuten kunnon ekonomi ainakin, ja kompensoida taitojen puutetta rahalla. Koin, että en oikein voi kirjoittaa sarjakuvasta perinteistä arviota, sillä sidonnaisuuteni on tässä kohtaa vähän liian syvä. Sen sijaan voinen vähän avata ajatustani tämän homman taustalla ja valottaa käytännön ratkaisuja. Ehkä se kiinnostaa jotakuta muutakin, tai joku voi jakaa minulle tietoa kaikesta siitä, minkä tein ihan typerästi!

Arvio: Usagi Yojimbo 3 – Elonkierto

Viimeksi kun kirjoitin Usagi Yojimbosta, nousivat tekstissä esiin Stan Sakain kerronnan ehdottomat vahvuudet. Kakkososa Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto oli ehkä sellainen kirja, jonka myötä Usagin idea aukenee lukijalle, ja kaikista parhaista puolista tuli nautittua täysin rinnoin. Sakai on erittäin tasalaatuinen sarjakuvantekijä, joten Usagi Yojimbo 3 – Elonkierto on lyhyesti sanottuna aivan yhtä nautinnollista samuraiseikkailusarjista kuin edeltäjänsäkin. Tämä pitää sanoa heti alkuun siksi, että tällä kertaa minun silmäni lukijana hakeutui ehkä enemmänkin Usagin puutteisiin. Se, että kirjoitan tällä kertaa enemmän niistä, ei tarkoita että Elonkierto olisi mitenkään merkittävästi edeltäjäänsä kehnompi sarjis, mutta kun lukijan suhde sarjakuvaan syvenee, hän uskaltaa lukeakin sitä perusteellisemmin ja eri puolia punniten. Ei samuraikaan nauti miekkansa käyttämisestä, vaan kriittinen suhtautuminen omaan elinkeinoon on samanaikaisesti hänen elinehtonsa.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Sörnäisten tyttö – Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirja 1915-1918 sarjakuvana

Täysin sattumalta tulin lukeneeksi lyhyen ajan sisään parikin päiväkirjamuotoista sarjakuvaa. Janne Parviaisen Ulkopuolella oli dokumentti omasta elämästä ja hyvinkin tästä ajasta, kun taas Leena Virtasen ja Aino Sutisen Sörnäisten tyttö sijoittuu yli sadan vuoden taakse. Kuitenkin, elämä on elämää ja arki arkea, tapahtui se sitten kuusi vuotta tai reilu sata vuotta sitten. Tässä mielessä näiden kahden teoksen lähekkäin lukeminen oli uuden tason lukemiseen antava iloinen sattuma, varsinkin kun molemmat ovat päähenkilönsä elämän lisäksi myös täynnä tuokioita Helsingistä. Mutta siinä missä nykypäivän päiväkirjan hallitseva tunnelma on ehkä jonkinlainen hidas laahustaminen huonompaa kohti, Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirjoissa aistitaan myllertävä ja kaikenkäsittävä muutos.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Pax Avenue – Joensuun sarjakuvaseuran rauhanjulistus 2022

En seuraa suomalaista paikallissarjakuvaskeneä varmaan mitenkään maailman valppaimmin, mutta tuntuu siltä, että aktiivisimpien seurojen mantteli päivittyy parin vuoden välein, ainakin ulkopuolisen silmin. Itselleni tämä täysin keksitty titteli määräytyy käytännössä parin tekijän, someaktiivisuuden ja minun tutkaani osuneiden julkaisujen, muodossa. Joensuun sarjakuvaseura on ollut parina viime vuonna ehdottomasti tässä kahinassa kärkisijoilla. Viime vuoden kauhuteemainen vuosijulkaisu Post Mortem oli paikallisantologiaksi harvinaisen kattava ja laaja. Tämänvuotinen Pax Avenue ei aivan yllä samoihin mittoihin, mutta on silti varteenotettava painotuote. Toki paikallisuus näkyy lähinnä seuraa pyörittävissä nimissä, muuten tuntuu siltä, että aktiiviset samat nimet löytyvät näistä antologioista julkaisijasta riippumatta. Ja hyvä niin, kyllä sitä varmasti useampaan kokoelmaan mahtuu, jos intoa ja ideoita on.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Janne Parviainen -tupla – Ulkopuolella / Rooman rajoilla

Pitkän linjan kuvataiteilija Janne Parviainen on aiemmin julkaissut yhden sarjakuvan, mutta ollut tunnetumpi muiden taidemuotojen parissa. 2022 Parviainen sitten päätti rysäyttää sisään skeneen ihan karmit kaulassa kahden teoksen ja noin viidensadan sivun voimin. Omaelämäkerrallinen tupla Ulkopuolella / Rooman rajoilla on toisaalta kovinkin luonnollinen yhteensovitettu kaksikko, toisaalta kaksi täysin erillistä teosta. Päiväkirjana vuosina 2015-2017 toteutettu Ulkopuolella on alun perin ilmestynyt verkossa ja nyt pistetty kansiin. Rooman rajoilla on puolestaan varta vasten kokonaisuudeksi tarkoitettu matkakertomus. Ja siitäpä syntyy jännite: jos olette sattuneet lukemaan Hyllyytä aiemmin, olette saattaneet huomata, että sekä arkiset omaelämäkerrat että matkakertomukset saavat usein Hyllyyssä osakseen nuivaa suhtautumista. Meillä päin ei aina ole arvostettu silkkaa tavallisuuden dokumentointia. Ai jai jai, mitenhän tässä käy? Spoiler: ihan kohtalaisesti.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Creepshow – Pastissi on vaikea laji

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Nyt kun olen tässä viime aikoina päässyt hieman näiden EC-sarjisten makuun, on ollut myös hauska huomata, miten paljon niiden perintö näkyy amerikkalaisessa popkulttuurissa. Monet popkulttuuriamme 80-luvulta eteenpäin rakentaneet ja muovanneet tarinankertojat ovat EC:n kanssa kasvaneita, ja moni heistä on myöhemmin kanavoinut EC-vaikutteita omiin töihinsä. Yksi ilmiselvimmistä ja asian myös ääneen sanoneista lienee Stephen King, ja missään sanomista ei ole tehty selvemmin ja kovaäänisemmin kuin Creepshow’ssa, joka on tyylipuhdas EC-pastissi. Creepshow on sekä elokuva että siitä sovitettu sarjakuva, joka sisältää viisi lyhyttä tarinaa karmivan kertojahahmon esitteleminä. Tyylilaji on tietysti kauhukomedia. Olisin kovasti halunnut tehdä tästä sekä elokuvan että sarjiksen sisältävän vertailupostauksen, mutta leffa jäi valitettavasti hankalan saatavuuden vuoksi katsomatta. Ja sarjakuvan perusteella menetys ei välttämättä ollut valtaisa, valitettavasti.

Arvio: Painajaisen varjo – Kuolleet puutarhat 2

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Tyyleiltään teokset ovat täysin erilaisia, mutta jos puhutaan silkasta mittakaavasta ja massiivisuudesta, niin Tiia Salmelinin fantasiasaaga Kuolleet puutarhat on jonkinasteinen manttelinperijä Janne Kukkosen Vorolle. Tosin jos tarina ja julkaisut jatkuvat samanlaisina kuin tähän asti, jättää Kuolleet puutarhat äkkiä muut kotimaiset fantasiasarjikset jalkoihinsa. Toinen osa Painajaisen varjo on edeltäjäänsä paksumpi, eikä se ensimmäinenkään ihan höyhensarjalainen ollut. Tarinaa kehitellään sen verran rauhallisesti, että kahden osan ja 400 sivun jälkeenkään ei ole vielä hajuakaan, mitkä ne nimen Kuolleet puutarhat ovat. Se, onko tahti juuri sopivan herkullinen vai tilkkasen tahmainen, voidaan sitten varmaan keskustella. 

Arvio: Weird Science-Fantasy / Incredible Science Fiction – Hiukkasen surumielinen EC:n joutsenlaulu

Koska hyvää pitää annostella säästeliäästi, olen makustellut tämän toisen kesällä ostamani EC-kokoelman lukemista useamman kuukauden. Kuten edellisen, Shock SuspenStories -lehden kokoelmassa totesin, EC:n tekstimassat voivat välillä puuduttaa ja saada hulppeankin sarjiksen tuntumaan työläältä. Siksi tähän EC:n myöhäisajan scifijulkaisuja kokoavaan Weird Science-Fantasy– ja Incredible Science Fiction -lehtien kokoelmaan halusin tarttua selkeästi myöhemmin. Odottamista tosin helpotti se, että nimenomaan scifitarinat ovat ehkä EC-tarjonnasta itselleni olleet aiemmin kaikkein vähiten kiinnostava osa. Kokoelmassa aihe ei kuitenkaan ollut ongelma, kun asennoitui odottamaan vähän vähemmän sensaatioita ja enemmän maltillisempaa materiaalia, toimi leijonaosa kokoelmista ihan hyvin. Tosin loppua kohti tunnelma menee yleisesti surumieliseksi, kun EC laahustaa Incredible Science Fictionin kanssa kohti hautaansa. Mielenkiintoinen pala historiaa siis ehdottomasti, vaikka vähän melankolinen olisikin.

Arvio: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia

Viime Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla juttelin Turun Sarjakuvakaupan ja Zum Teufel -kustantamon pääjehu Petteri Ojan kanssa mahdollisista arvioitavista sarjakuvista. Totesin sitten, että edellinen lukemani Altan, muutama vuosi sitten ilmestynyt Ada viidakossa, ei ollut minuun makuuni. Sen jatko-osaa, Ada Macaossa -kirjaa, en sitten viitsinyt edes lukea. Petteri, ikuinen optimisti, totesi siihen että “kokeile jos Altan maistuisi ilman Adaa”. Maailma tarvitsee toisia mahdollisuuksia, ja ihmisiä jotka ovat valmiita niitä antamaan. Siispä hän lykkäsi käteeni uusimman suomennetun Altanin, historiaa irvailevasti tulkitsevan Kolumbus – Erään haahuilijan tragedian. Joten nyt kiitän tästä mahdollisuudesta toteamalla, että ei lähde edelleenkään. Altanin kyyninen satiiri on minun silmääni epähauskaa ja tasapaksua. Siitä puuttuvat aksentit ja punchlinet ja kuvitus tappaa loputkin mahdolliset nyanssit. Ensimmäiseen Altaniin suhtauduin vielä kunnioittavan uteliaasti, mutta nyt en oikein jaksa enää sitäkään.