Arvio: Devil Tales – Aitoa nostalgiaroskaa ja hulppeita tulkintoja Paholaisesta

cof

Näköjään blogissa on menossa löyhä teemakokonaisuus laadusta, roskasta ja niiden keskinäisestä suhteesta. Kaksi edellistä sarjakuvaa, X-Men Gals on the Run ja Sarasvatin hiekkaa, ovat tietyllä tavalla edustaneet päinvastaisia lähestymistapoja sarjakuvaan. Seuraavaksi lukujonoon valikoitui jälleen roskaa, mutta paljon parempaa sellaista. Kustannustalo IDW Publishing on julkaissut vanhan liiton kauhusarjakuvaa tittelillä The Chilling Archives of Horror Comics keskittyen eri teemoihin ja tekijöihin. Devil Tales on osa tuota kirjasarjaa, ja keskittyy nimensä mukaisesti tarinoihin, joissa tärkeässä roolissa on Paholainen elikkäs Saatana elikkäs Lusifeerus elikkäs Vanha Vihtahousu. Tarinat ovat todellista nostalgiamatskua vuosilta 1951-1954, ajalta ennen sarjakuvien sisältöä kontrolloinutta Comics Codea. Tuolloin nuoria lukijoita kosiskeltiin suoltamalla ulos valtavat määrät geneeristä sarjakuvaa shokeeraavalla sisällöllä. Kirjan tarinat on koottu lukuisista tuon ajan julkaisuista, joilla on toinen toistaan loistavammat nimet: Adventures Into Darkness, Adventures Into The Unknown, Baffling Mysteries, Dark Mysteries, Strange Mysteries, Strange Suspense Stories, Witches Tales, Tales of Horror, Weird Terror, Web of Mystery, Web of Evil jne. Tarinoiden laadusta ihan siinä objektiivisessa mielessä ei kannata varsinaisesti puhua, paljon tärkeämpää näissä sarjakuvissa on niiden edustama arvomaailma ja ajankuva. Jatka lukemista ”Arvio: Devil Tales – Aitoa nostalgiaroskaa ja hulppeita tulkintoja Paholaisesta”

Mainokset

Arvio: Sarasvatin hiekkaa – Älykäs kuva tulevaisuudesta, joka on jo melkein täällä

cof

Sarasvatin hiekkaa on oikein sopiva sarjis luettavaksi lahopäisen X-Menin jälkeen, nimittäin monessa mielessä nämä kaksi kirjaa ovat toistensa vastakohtia. Sarasvatin hiekkaa on älykäs ja opettavainen scifi-teos, jossain mielessä sitä voisi väittää jopa vaativaksi sarjakuvaksi. Risto Isomäen kirjaan perustuva kertomus on paitsi uskottavaa scifiä, myös vakavasti otettava varoitus nykyisen(kin) ilmastopolitiikan mahdollisista seurauksista. Sarjakuvasovituksen takana ovat käsikirjoittaja Petri Tolppanen ja kuvittaja Jussi Kaakinen. Alkuperäinen kirja on ilmestynyt 2005, pokannut Tähtivaeltaja-palkinnon ja ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Sarjis nappasi Sarjakuva-Finlandian ilmestymisvuonnaan 2008. Mistään aivan tuoreesta ilmiöstä ei siis ole kyse, mutta Sarasvatin hiekkaa puhuttelee 13 vuotta ilmestymisensä jälkeen vähintään yhtä kovaa kuin aiemmin. Tämän vuoden alkupuolella olin katsomassa näytelmäadaptaation Jyväskylän Huoneteatterissa samasta teoksesta, ja  elokuvastakin on joskus vuosien saatossa ollut puhetta. Tosin ohjaajan pallilla piti istua Aku Louhimiehen, että hiljaista saattaa sillä rintamalla olla. Alkuperäistä kirjaa en ole lukenut, mutta sarjakuvan ja näytelmän perusteella tarina tarjoaa enemmän tarttumapintaa vuosi vuodelta. Jatka lukemista ”Arvio: Sarasvatin hiekkaa – Älykäs kuva tulevaisuudesta, joka on jo melkein täällä”

Arvio: X-Men Gals on the Run – Kuinka alhaisen riman ali vielä pääsee?

cof

Tehdään heti alkuun selväksi, että tämän sarjakuvan valitsemalla en etsinyt mitään taiteellista arvoa tai yhtäkään ravinnonmurusta henkiselle kehitykselle. Joskus sitä haluaa vain rypeä alimpien viettiensä parissa tunnin tai kaksi, ja sitä tavoittelin, kun nappasin X-Men -oneshotin Gals on the Run kirjastosta kassiin. Gals on the Run on sarjakuvavastine pizzan tilaamiselle kotiinkuljetuksella kahden korttelin päästä. Se on riman alitus kaikille standardeille, joita itselleen on vuosien saatossa asettanut, ja satunnaisena se alitus on aivan ok ja tuntuu hyvältä. Kun huippuvuotensa ohittanut Chris Claremont käsikirjoittaa ja huippuvuotensa ohittanut Milo Manara kuvittaa, on aivan selvää, että tätä sarjista ei lueta lukupiiriesittelyä varten. Claremontilta odotan sisäistä teiniäni koskettavia mustavalkoisia juonia ja Manaralta ihan rehellistä pehmopornoa. Gals on the Run on tyhjäpäistä höttöä. Valitettavasti se ei ole edes hyvää sellaista. Mustavalkoiset juonet ja pehmopornonkin voisi tehdä edes jonkinlaisella integriteetillä. Tässä tapauksessa standardeja ei ole ollut lainkaan, ja se ei enää tunnu hyvältä. Jatka lukemista ”Arvio: X-Men Gals on the Run – Kuinka alhaisen riman ali vielä pääsee?”

Arvio: Suku, sisu, sotu – Suomalaisen sosiaaliturvan historiaa

SukuSisuSotu_kansi

Kaikkeen sitä sarjakuvaharrastuksen varjolla suostuukin. Kela julkaisi viime vuonna 100-vuotiaan Suomen ja 80-vuotiaan Kelan kunniaksi sosiaaliturvan historiaa kertaavan teoksen Suku, sisu, sotu, joka on paketoitu kaiken lisäksi vielä sarjakuvaksi. Joten tässä, kesälomapäiväni aamuna, nousin sängystä lukeakseni vapaaehtoisesti Kelan evankeliumia suomalaisen sosiaaliturvan erinomaisuudesta ja kunniakkaasta historiasta. Kirjoitetaan nyt tämä teksti ensin, mutta sen jälkeen joudun ehkä pohtimaan elämäni prioriteetteja uudestaan. Kirjan sarjakuvasovituksen ovat tehneet seitsemän suomalaista sarjakuvataiteilijaa: käsikirjoituksen on laatinut Jarkko Remahl, ja taiteilijat ovat Aapo Kukko, Petrus Louhio, Iina Sofia Silventoinen, Niilo Kämäräinen, Tessa Astre ja Emma Haapamäki. Kirjaan sai tarttumaan tuttu Kukon nimi. Olen aiemmin diggaillut hänen töitään, joten ennakkoluulot jäähylle ja sosiaaliturvaa tuuttiin. Lukiessa huomaa kyllä nopeasti, että sarjakuva on tälle kirjalle vähän pakotettu nimitys, vaikka tarkoitusperät hyvät olisivatkin. Jatka lukemista ”Arvio: Suku, sisu, sotu – Suomalaisen sosiaaliturvan historiaa”

Arvio: Pikku Närhi – Surullinen trilleri yllättää takavasemmalta

cof

En tiedä, onko olemassa ”epätyypillistä suomalaista sarjakuvaa”, mutta jos on, niin Pikku Närhi on sellainen. Lauri ja Jaakko Ahosen lukijat yllättänyt ja Sarjakuva-Finlandiankin 2012 pokannut Pikku Närhi hiippailee jossain mainstreamin ja taidesarjakuvan välimaastossa, mihin Suomessa harvoin eksytään. Yleensä tekijät haluavat asemoitua jompaan kumpaan lokeroon, mutta Pikku Närhi on hahmoiltaan ja kuvitukseltaan erittäin myytävää tavaraa, kun taas synkkä aihe ja verkkaisen hiljainen kerronta vaativat sitoutumista perusfingerporinlukijaa enemmän. Ulkosarjakuvallisesti Pikku Närhi tuntuu myös paradoksilta: sen on ottanut kustantaakseen Egmont, joka yleensä pitäytyy visusti käännössarjakuvissa, Dark Horse on julkaissut sen englanniksi, ja olipa Pikku Närhi oikein Eisner-ehdokkaanakin. Tällaiset meriitit väistelevät Suomi-sarjiksen yleensä kaukaa, joten mistäs tässä oikein on kyse? Jatka lukemista ”Arvio: Pikku Närhi – Surullinen trilleri yllättää takavasemmalta”

Hellboy-heinäkuu: Hellboy-elokuvien menneisyys ja tulevaisuus

HellboyElokuvat_kuva4

Viel’, ystävät, viel’ yksi ryntäys, ja heinäkuu Hellboylla täyttäkäämme! Teemakuukautta ei millään malta jättää silkkoihin sarjiksiin, kun ajankohtaisinta Hellboyta tällä hetkellä on ehdottomasti ensi vuoden tammikuussa ensi-iltaan tulossa oleva elokuva-reboot. Nimiroolissa pökkelöi Stranger Thingsistä tuttu David Harbour. Pahista, kirjoistakin tuttua verikuningatar Nimueta esittää Milla Jovovich ja ohjaajana heiluu parista pienen budjetin kulttikauhusuosikista vastannut Neil Marshall. Trailereita ei vielä kirjoitushetkellä ole elokuvasta näkynyt, joten olemme tekijöiden puheiden varassa tarkemmista tiedoista. Marshallin tahtotila on viedä Hellboy-elokuvia synkempään suuntaan Mignolan sarjakuvien hengessä. Leffalle on lätkäisty ikärajoitus R, mikä puhuisi tämän puolesta, mutta laadusta se ei tietenkään kerro vielä mitään. Mike Mignola on omien sanojensa mukaan ollut tämän elokuvan teossa mukana vähemmän kuin aiemmin, mutta tarkoittaako se jotain? Jatka lukemista ”Hellboy-heinäkuu: Hellboy-elokuvien menneisyys ja tulevaisuus”

Hellboy-heinäkuu, kirja 7 – Hellboy in Hell

cof

Näin siinä aina käy. Kun kulkee pitkän matkan yhdessä fiktiivisen hahmon kanssa, on olo lopussa tyhjä, lähes turta. Silloin on vaikea keksiä Hellboy-aiheista puujalkaa tekstin alkuun, vaikka sinäkin, ainoa lukijani, olet niitä jo oppinut odottamaan. Varmasti olet. Hellboy in Hell tuntuu kahden ystävän kotiinpaluulta. Yhteistyökumppaneiden ja isojen rymistelyiden jälkeen Mike Mignola ja Hellboy kulkevat viimeiset kilometrit kahden, mikä tuntuu ainoalta oikealta tavalta päättää tarina. Heti Hellboy in Hellin loppuun saatettuani tunnistin, että tätä pitänee pohtia hetki. Ensimmäinen fiilis oli latistunut, ”tässäkö se nyt oli”. Hellboy in Hell sisältää valtavia tapahtumia, mutta ne eivät ole tarinan kannalta erityisen olennaisia. Kirjan ydin on pienissä hetkissä ja hitaissa pohdinnoissa. Mignola vaatii lukijalta tahdin muutosta ja uudenlaista katsantokantaa. Salakavalaa tämä on siksi, että pinnallisesti Hellboy in Hell vaikuttaa hyvin perinteiseltä Hellboy-seikkailulta. Siinä mätetään demoneja ja jutellaan lakonisesti, mutta kaiken alla hiipii hiljainen melankolia. En vielä oikeasti tiedä, kuinka onnistunut lopetus Hellboy in Hell tarinalle on, mutta sen tiedän, että se ansaitsee tulla pureskelluksi huolellisesti. Jatka lukemista ”Hellboy-heinäkuu, kirja 7 – Hellboy in Hell”