Arvio: Maalarisiskot – Odotukseni olivat hieman väärässä asennossa

Maalarisiskot on vaikeasti määriteltävä sarjakuva. Päällisin puolin se on taidehistoriasarjis, joka fiktiivisyydestään huolimatta perustuu laajaan lähdemateriaaliin ja kertoo neljän suomalaisen taiteilijan nuoruudesta 1800-luvun lopulla. Toisaalta se on täysin nykyaikaan sidottu tulkinta käsittelemistään asioista, ja heijastelee siten vähintään yhtä paljon 2020-lukua ja tekijänsä Reetta Niemensivun ajatuksia kuin 1880-lukua ja henkilöhahmojensa sielunmaisemaa. Toisaalta, heti tuota virkettä tuhertaessani rupesin miettimään, miten tämä eroaa mistään muustakaan historiallista aikaa käsittelevästä teoksesta. Ainahan tekijä tulkitsee tapahtumia oman linssinsä läpi, ja tuo linssi on aina aikansa tuote. Että otanpa sanani heti takaisin, ei se mikään vaikeasti määriteltävä sarjis ole, se on fiktiivinen tulkinta taidehistoriasta, jossa nykyajan linssi on vain astetta selkeämmin näkyvissä kuin monissa muissa vastaavissa teoksissa. Ko. linssin tuoma lisäarvo on sitten se, mitä minun on oikeastaan vaikeampi määrittää.

Jatka lukemista ”Arvio: Maalarisiskot – Odotukseni olivat hieman väärässä asennossa”

Arvio: Wanted Lucky Luke – Tuulahdus uutta eloa

En edes muista, milloin olen viimeksi lukenut Lucky Luke -sarjiksen. Ainakaan blogin olemassaolon aikana en ole niihin tarttunut, syystä tai toisesta. Ehkäpä suhde Lukeen ei ole koskaan ollut niin läheinen kuin muihin eurosarjiksen isoihin nimiin, Asterixiin tai Pikoon ja Fantasioon. Mutta yhtäkkiä, viime vuosina Luke onkin tästä porukasta se, joka on löytänyt kiinnostavinta uutta elämää uusien tekijöiden käsissä. Siinä missä Piko ja Fantasio on myötähäpeää herättävää boomerointia ja Asterix melko hengetöntä kohkausta, Matthieu Bonhommen Lucky Luket ovat herättäneet huomiota selkeällä halullaan uudelleentulkita päähenkilöään. Wanted Lucky Luke on Bonhommen toinen suomennettu teos ja ensimmäinen, joka on minun käsiini päätynyt. Ei tämä nyt mannerlaattoja värisyttele, mutta on silti ilo nähdä jonkun tekevän tutulla hahmolla jotain uutta unohtamatta juuriaan.

Jatka lukemista ”Arvio: Wanted Lucky Luke – Tuulahdus uutta eloa”

Arvio: Audarya Lila – The Death of Tuomas Mäkinen

Olen ymmärtänyt, että näin Itä-Helsingissä asuvana paikalliset kierrätyskeskukset ovat melkoisia sarjakuvan aarreaittoja, mutta olen ollut aivan luvattoman saamaton hyödyntämään niitä itse. Tämän kevään aikana olen vihdoin saanut raahattua itseni paikalle, ja tulokset ovat olleet heti erinomaisia. Ensin bongasin Itäkeskuksen Fidasta muistaakseni kolmella eurolla Cyril Pedrosan Kolme varjoa, ja pari viikkoa sitten SPR:n kontista tarttui mukaan Kaisa ja Christoffer Lekan Audarya Lila – The Death of Tuomas Mäkinen hintaan 3,50 €. Ja kun kotona huomasin ensimmäisen sivun alakulmasta löytyvän vielä tekijän pienen omistuspiirroksen, niin ei tässä voi muuta todeta kuin että huhut ovat toistaiseksi pitäneet paikkansa. Tai siis, eivät tietenkään ole. Älkää te menkö noihin mainittuihin kauppoihin, menkää ihan muualle. Minä voin hoitaa sen noissa käymisen teidän puolestanne jatkossakin. Vaikkei Lekojen tuotanto ihan minun suosikkiani aina olekaan, eikä Audarya Lila kovin syvältä sykähdytä, on se silti erittäin kaunis ja omalaatuinen lisä hyllyyn.

Jatka lukemista ”Arvio: Audarya Lila – The Death of Tuomas Mäkinen”

Arvio: Aarne Ankka – Kansankodin pesänjakajat / Mielipuolen kuvakirja

Osaako joku selittää, mistä sarjisten ankkahahmojen esiinmarssi juontaa juurensa? Siis joo, toki Akusta ja Repestä, mutta ei se mielestäni selitä sellaisia hahmoja kuin Howard the Duck, tarkastaja Ankardo tai Aarne Ankka. Nykyään vitsi on lienee jo itse itseään hengissä pitävää sorttia, mutta olisi kiva ymmärtää, mistä ankan asema hahmosapluunana oikein on saanut syntynsä. No, Aarne lienee noista edellä mainituista pienimmän maineen ankka. Charlie Christensenin keskikaljaa litkivä, epäonnistunut kirjailijahahmo on hyvin vahvasti sidoksissa Tukholmaan ja ruotsalaisen yhteiskunnan kommentointiin. Aarne Ankka ei tavoittele maailmanmainetta, vaan Pohjois-Eurooppa riittää aivan hyvin. Toisaalta tässä on myös keskieurooppalaista sävyä, nimittäin aika setäistä selittämistä, jonka nokkeluus ja oivaltavuus on vähintäänkin kyseenalaista. Se saattaa toisaalta olla myös kirjojen pointti.

Jatka lukemista ”Arvio: Aarne Ankka – Kansankodin pesänjakajat / Mielipuolen kuvakirja”

Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys

Jos kukaan on sattumalta miettinyt, että miksikös on Hyllyyssä ollut vähän normaalia hiljaisempaa viime viikkoina, niin tässä on syyllinen. Sitten Läskimooseksen ei ole vastaan tullut sarjista, jonka lukemiselle on pitänyt varata aikaa ihan viikkokaupalla. Jotain toki olisi voinut päätellä siitä, että sana “Bible” on kirjan nimessä. Ei silloin ehkä ihan vartin suupalasta voikaan olla kyse. Meat Cake Bible on tuhti annos feminististä indiesarjakuvaa viidentoista vuoden ajalta. Se kokoaa yksiin kansiin Dame Darcyn Meat Cake -sarjakuvalehdet, joita ilmestyi 1-2 kappaletta vuodessa vuodesta 1993 aina vuoteen 2008 asti. Meat Cake on hyvin sekalainen kokoelma lyhäreitä, joita yhdistävät henkilöhahmojen lisäksi viktoriaaninen goottiestetiikka, absurdi huumori ja hengästyttävän täyteen tankatut sivut. Meat Cake Bible tuntuu alussa lähes työltä, mutta hiljalleen sen maailma alkaa tuntua aina vain nautinnollisemmalta.

Jatka lukemista ”Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys”

Arvio: Eläimelliset aakkoset aikuisille – Ilahduttava hassuttelu ei onnistuisi aloittelijalta

Nyt aloitetaan taas sellaisella tunnustuksella, jollaisia ei pitäisi sarjisihmisen ikinä myöntää ääneen. En ole koskaan ennen lukenut Kati Kovácsin sarjakuvia, en yhtä ainutta. Mitään hyvää syytä ei ole, ei vaan koskaan ole Kovács ollut päätöksenteon mikrohetkellä kirjastossa tai kaupan hyllyssä tarpeeksi houkutteleva muiden saatavilla olevien teosten rinnalla. Hän on kuitenkin aivan kiistatta ja selkeästi suomalaisen sarjakuvan ehdottomia kunniataulunimiä lähes 30 vuotta kestäneellä urallaan ja Puupää-hatut ja Sarjis-Finlandiat kauan sitten pokattuna. Ajattelin, että tällaisia sokeita pisteitä on kuitenkin hyvä tuoda esiin. Tilastollisesti Suomessa on paljon enemmän ihmisiä, joille Kovács ei ole lainkaan tuttu kuin heitä, joille on. Ehkä joku heistä voi tekstin kautta innostua. Varsinkin kuin Eläimelliset aakkoset aikuisille, Kovácsin tuorein teos, on hulppean nokkelaa ja älyvapaata tykittelyä.

Jatka lukemista ”Arvio: Eläimelliset aakkoset aikuisille – Ilahduttava hassuttelu ei onnistuisi aloittelijalta”

Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta

Olen joskus aiemminkin kuvannut kirjaston käyttömetodiani, joka perustuu suuren osan ajasta suunnitelman puutteeseen. Menen sarjishyllylle ja nostelen kassiin tavaraa ottamatta sarjiksista juurikaan selvää etukäteen. Nimet saattavat toki olla tuttuja, mutta suuren osan ajasta sisältö selviää vasta lukiessa. Tämä pohjustus tuntuu tarpeelliselta, kun tässä ajassa nostaa käsittelyyn Hannu Leimun viime vuonna ilmestyneen teoksen Kadonneet. En tiedä, olisinko ehdoin tahdoin ottanut luettavaksi kertomusta isän ja pojan vaelluksesta sodan autioittamassa maassa hylättyjen tankkien ja joukkohautojen keskellä. Varmaan on tosi inhimillistä vetää monesta asiasta yhteys Ukrainan sotaan, mutta Kadonneissa ollaan niin lähellä nykytodellisuutta kuin fiktion keinoin on ihan oikeasti mahdollista. Yllättäen tämä ei kuitenkaan pelkästään tehnyt lukemisesta painavaa, vaan fiktio salli myös jäsentää ajatuksia jollain tavalla, joka viime viikkoina on omasta repertuaarista puuttunut.

Jatka lukemista ”Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta”

Arvio: Armo – Eri luettava tänään kuin ilmestyessään

Yksi järjettömimpiä sarjakuvabloggaamisesta tulleita lieveilmiöitä on se, että kirjan suosio voi olla syy viivytellä sen lukemisessa. Vaikka kirja itsessään olisi kiinnostava ja puhe siitä lähes yksinomaan positiivista, kuten Emmi Valveen Armon tapauksessa, jää kirja helposti “sitten syssymmällä” -mappiin. Välttämättä edes vuosittain kotimainen sarjakuvaromaani ei pääse Armon saavuttamaan asemaan, jossa siitä puhutaan ylistävästi valtavirtalehdistöä ja ulkomaisia palkintoja myöten. Koska minun lukumotiivini ovat jotain aivan muuta kuin uutuuksista kartalla pysyminen, tulee herkästi sellainen olo, että tästä sarjiksesta voi aivan hyvin puhua vähän myöhemmin, nyt sillä on huomiota aivan riittävästi. Sudenkuoppana tässä lähestymisessä on koittaa viisi vuotta myöhemmin löytää jotain lukemisen arvoista sanottavaa. Armo oli myös siinä mielessä ilmestyessään ajankohtainen, että se oli hyvin kaunistelemattoman mielen sairauksien kuvauksen ilmiön alkupään edustajia. Ehkä se on vain minun kuplani, mutta se, miten masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä tai muista sairauksista puhutaan, on mennyt valtavasti eteenpäin vuosien 2017 ja 2022 välissä. Armo on nykyään teos eri kontekstissa, kuin se oli ilmestyessään. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Epäröin hirveästi sanoa kirjasta mitään, koska se on niin paljas ja henkilökohtainen, ja kaikki minun tulkintani siitä ovat samoin kovin henkilökohtaisia. Tuntuu siltä, että vikaan menee kuitenkin.

Jatka lukemista ”Arvio: Armo – Eri luettava tänään kuin ilmestyessään”

Kirja vs. Leffa – Sin City

Pääsin jälleen hiljattain vierailemaan Ylen mainiossa Kirja vs. Leffa -ohjelmassa. Tällä kertaa käsittelyssä oli Sin City, ja etenkin elokuvan pohjana toimivat kolme kirjaa eli nimiteos, Kohtalokas tappo ja Keltainen äpärä. Sin Cityähän olen hieman funtsinut tekstimuodossakin, joskin eri teokseen keskittyen. Samoja pääpointteja kuitenkin löytyy molemmista tuotoksista: Sin City toimi nuorempana paremmin, ihan kovin montaa millimetriä syvyyttä siinä ei ole, ja siitä on ihan ok nauttia kunhan Cityyn ei jää asumaan. Kanssani keskustelemassa ovat sarjakuvantekijä Anssi Vieruaho ja toimittaja Jarmo Laitaneva.

Kuuntele Kirja vs. Leffa -jakso Yle Areenasta

Arvio: Pornojuttu – Limaiset myötähäpeäfestarit vai Jumalan työtä

Taas olen heti pettänyt lupaukseni. Viime viikon No Straight Lines -arviossa sanoin, etten heti ryntää hakemaan kirjassa esiteltyjen tekijöiden tuotteita lukujonoon, ja tässä sitä ollaan, käsiteltävänä kokoelmassa esiintyneen eurooppalaisen homosarjakuvan pitkänlinjalaisen Ralf Königin tuorein suomennettu teos. Kuitenkin sen verran pidin sanaani, että Königille epätyypillisesti Pornojuttu on ennen kaikkea heteroista kertova sarjakuva. Toki se on sitä niin irvailevasti, että Königin ymmärtää hyvin tarkastelevan asetelmaansa kuin luontodokumentin tekijä, ulkopuolelta kiehtovan outoa maailmaa linssin läpi ihmetellen. Ehkäpä siksi Pornojuttu tuntuukin niin pitkään vaivaannuttavalta luettavalta. Toki König kärjistää asioita, ja karnevalisoi näkökulmaansa pointin perillesaattamiseksi, mutta silti. Kaikenlaiset (hetero)pornoon liitettävät stigmat ja masentavimmat runkkaristereotypiat ovat läsnä, eikä niitä Pornojutussa pääse pakoon. Olen tässä kirjassa enkä pidä siitä.

Jatka lukemista ”Arvio: Pornojuttu – Limaiset myötähäpeäfestarit vai Jumalan työtä”