Arvio: Sapiens – Ihmiskunnan synty

Aivan alkuun varoitus: jos olet miettinyt joskus että ”se Hyllyyn Eero vaikuttaa tekstien perusteella mukavalta tyypiltä, onpa kiva että sellaisia on olemassa” niin tämä teksti kannattaa jättää väliin. Aion nimittäin käsitellä tässä tekstissä Yuval Noah Hararin hittikirja Sapiensiin liittämiäni ennakkoluuloja ja stereotypioita, jotka eivät saa minua vaikuttamaan mitenkään hyvältä ihmiseltä. Ennemminkin ehkä elitistiltä. Snobilta. Kusipäältä, if you will. Mutta olihan se nyt niin, että etenkin pari vuotta sitten Sapiens oli statussymboli, hyllykappale heille joita ei kiinnosta kirjan sisältö vaan se, kuinka paljon siitä puhutaan. Olen käynyt aikanaan instagram-vaikuttajien ja barista-tatuoijien suosimalla asuinalueella yhdessä asuntonäytössä, joka oli täynnä yläkeskiluokkaisia hipstereitä. Kestin vielä loft-rakenteen, ja kestin olohuoneen seinälle mittatilatun freskon. Kestin jopa sen, että näytössä tehtiin hintapyynnön ylittäviä tarjouksia oikealta ja vasemmalta. Mutta sitä en enää kestänyt, kun viimeisen päälle stailatussa kämpässä oli kasuaalisti jätetty pöydille Miki Liukkosen O ja Sapiens. Koko trenditurbokyllästetyssä asunnossa ei ollut kirjahyllyä, mutta nämä kaksi nidettä lojuivat ikään kuin puolihuolimattomasti tasoilla. Kertomassa jokaiselle asunnon himoitsijalle, että tämä on asunto ihmisille, jotka tietävät mitkä kirjat nyt ovat in. Teki mieli sytyttää koko paska palamaan. Ja eipä siinä, ei minulla varaa siihen kämppään olisi ollutkaan.

Jatka lukemista ”Arvio: Sapiens – Ihmiskunnan synty”

Arvio: The Superior Foes of Spider-Man – Niin kuin sen kuuluu olla

Nyt täytyy sanoa, että helpotti. Supersankarisarjikset ovat olleet paitsiossa paitsi blogissa, myös omissa fiiliksissäni viime aikoina. Edes yleisesti kohtuullisen hyvänä pidetyt teokset, kuten Punatähden poika, eivät saaneet kovettunutta sarjisbloggaajan sydäntä pehmenemään. Hetken ehdin jo pelätä, että olen kadottanut sarjisjuureni, siirtynyt johonkin hähmäiseen eliittiin jossa supersankareita katsotaan pitkin nenänvartta. The Superior Foes of Spider-Man kuitenkin todisti, että tästä ei ole kyse. Tällaisia supersankarisarjiksia minä nykyään kaipaan. Itsetietoisia, moderneja, rehellisesti hölmöjä, melodramaattisia, tekijöidensä näköisiä. TSFOSM on oikein mukava minisarja, jossa kaivetaan naftaliinista mittava määrä Hämiksen historian nelosketjun hahmoja ja annetaan näille viisitoista minuuttia parrasvaloissa. Ja sitä ei tehdä millään Hushin tai Guardian Devilin tosikkomaisella metodilla, vaan sillä tavalla kuin hömppähahmot ansaitsevaktin. Hömpällä.

Jatka lukemista ”Arvio: The Superior Foes of Spider-Man – Niin kuin sen kuuluu olla”

Arvio: Kehittymättömät ufot – Joskus ei vain lähde, vaikka kuinka haluaisi

Onpa harmi. Ensimmäistä kertaa bloggausuralla olen tilanteessa, jossa tekstin aloittaminen Jyrki Nissisen sarjakuvasta ei tunnu lähtevän. Tekstien tuottaminen on vähän sellaista arpapeliä, ja joskus niiden eteen joutuu ponnistelemaan enemmän. Kirjoittamisen helppous ei missään nimessä ole myöskään laatusidonnaista, usein niistä höyryävimmistä pökäleistä on kaikkein vaivattominta pistää ajatukset paperille. Pidän Nissisen töistä kovasti, ja Kehittymättömissä ufoissa on ehdottomasti Nissis-leima, eli siitä ei ole kyse. Lisäksi Kehittymättömät ufot vastaa myös toiseen harvinaiseen kiinnostuksenkohteeseen, monimedialliseen sarjakuvataiteeseen. Kirjan mukana tulee Janne Westerlundin säveltämä soundtrack (sekä cd:nä että vinyylinä), joka kulkee samaa tahtia sarjakuvan kanssa ja on suunniteltu suoranaiseksi taustanauhaksi lukemiselle. Kyllä tässä siis pitäisi olla kirjoitettavaa postauksen verran ihan mennen tullen, mutta jotenkin tämä kokonaisuus jäi minulle valitettavasti osiaan pienemmäksi summaksi.

Jatka lukemista ”Arvio: Kehittymättömät ufot – Joskus ei vain lähde, vaikka kuinka haluaisi”

Arvio: Faksi Sarajevosta – Todellisen tragedian kuvaus muistuttaa liikaa toimintasarjista

Tässäpä mielenkiintoinen yhdistelmä epätodennäköisiä ainesosia yhteen sarjakuvaan. Joe Kubertin Faksi Sarajevosta on kuvaus Bosnia-Hertsegovinan kansanmurhasta ja yhden perheen selviytymistaistelusta sen keskellä. Se on samaan aikaan jotenkin aivan poikkeuksellisen lähellä ja kaukana kohteestaan. Tapahtumat, jotka eivät ole historiassa kovinkaan kaukana, sekoittuvat tekijän omaan asemaan konfliktin lähellä, ja toisaalta myös sarjakuvaskeneen, jonka edustaja tarinan päähenkilö on. Bosnia-Hertsegovinan kriisi on ensimmäisiä aiheita, joita muistan uutisista lapsuudestani, mutta silloin en tokikaan ymmärtänyt lainkaan mistä on kyse. Myöhemminkin asiaan on ollut saatavilla lähinnä suomalainen, politiikkaan keskittyvä näkökulma. Faksi Sarajevosta on hyvin inhimillinen, mutta etäisyyttä lukijan ja tapahtumien välille luo Kubertin amerikkalaisesta toimintasarjiksesta ammennettu tyyli.

Jatka lukemista ”Arvio: Faksi Sarajevosta – Todellisen tragedian kuvaus muistuttaa liikaa toimintasarjista”

Arvio: Bull Mentulan niskan seikkailut jatkuvat – Dicktaattori/Tsuu Tsuu

Muistatteko keväällä blogissa esitellyn, Bull Mentulan niskasta kertovan Bull-zinen? Tyhmä kysymys, tietysti muistatte. Miten kukaan voisi unohtaa tällaisen konseptin, kun siitä on kerran kuullut. Onneksi myöskään visionääri näiden sivujen takana eli Dorka ei unohtanut. Viimeksi arviossa ei hänen nimeään mainittu, mutta sittemmin Bull on tullut saataville Turun Sarjakuvakauppaan ja julkaisusta on puhuttu hieman muuallakin, joten otetaan nyt tekijän pseudonyymi käyttöön. Itse nimittäin haluan tälle Bull Mentula Cinematic Universelle (BMCU, nimi oma keksimä eli ei kandee googlata) kaiken sen huomion, mitä pienen sarjisblogin kautta voin antaa. Nämä sarjakuvat antavat minulle niin paljon iloa, energiaa ja toivoa, että sitä on vähän vaikea perustella. En tiedä, ovatko ne oikeasti niin hyviä, mutta minulle ne ovat juuri sitä, mitä kaipaan. Bull jatkuu nyt siis kahdella numerolla, Dicktaattorilla ja Tsuu Tsuulla. Ja voi pojat, herkkua oli tarjolla.

Jatka lukemista ”Arvio: Bull Mentulan niskan seikkailut jatkuvat – Dicktaattori/Tsuu Tsuu”

Arvio: Liidulla piirretty viiva – Maalauksellinen sarjis houkuttelee tulkintoja ja analyyseja peräänsä

Olenkin tässä jo vähän odotellut, milloin Ahvenaarion perintö-teoksia läpikahlatessani törmään ensimmäistä kertaa Ahvenaario-alemmuuskompleksiin. Nyt se kävi. Miguelanxo Pradon Liidulla piirretty viiva on sen verran monitahoinen ja vivahteikas taidesarjis, että huomasin ajattelevani monesti ”Paavo olisi varmaan kirjoittanut tästä paremman tekstin”. Olenhan minäkin nyt jo oman osani sarjiksia varmasti keskivertokeijoon verrattuna lukenut moninkertaisesti, mutta silti todellisten sarjistietäjien rinnalla asiantuntemukseni on vielä varsin rajoittunutta. Ja Liidulla piirretyn viivan kohdalla tuntuu siltä, että se saa varmasti lisämerkityksiä ja lisäpainoa lukijansa mukaan. Periaatteessa sen voi lukea lyhyenä novellina kohtuullisen kirjaimellisesti yössä kohtaavista laivoista, mutta tämä sarjakuva tuntuu siltä, että sen arvo on siinä paikassa, jonka se ottaa kirjallisen ja sarjakuvallisen kerronnan aikajanalla lisäten siihen oman pienen jälkensä, kuin kirjoituksen venelaiturin muuriin.

Jatka lukemista ”Arvio: Liidulla piirretty viiva – Maalauksellinen sarjis houkuttelee tulkintoja ja analyyseja peräänsä”

Arvio: Fante Bukowski – Minun oma antisankarini

Tietyllä tapaa tälle kirjalle on tosi sopivaa, että kirjaston tarra on läimäisty tuohon narsistisen ja tekotaiteellisen hahmon nimen päälle

Olen viime aikoina pohtinut toistuvasti länsimaisen viihteen miesantisankari-trendiä. Sitä, miksi vaikkapa lähihistoriamme ylistetyimmät tv-sarjat pyörivät Tony Sopranon, Don Draperin tai Walter Whiten ympärillä ja miksi, vaikka näenkin kaiken sen vetovoiman ja laadun näissä toteutuksissa, ne eivät kolahtele minulle kovinkaan henkilökohtaisella tasolla. Joo, tiedän, tässäpä taas yksi valkoisille heteromiehille varattu ongelma: ”kaikki fiktion päähenkilöt ovat kuin minä, mutta eivät tarpeeksi”. No, toki tiedän että hahmoon samaistuminen on monesta muustakin asiasta kiinni. Luulen, että itselläni ongelma kumpuaa siitä, että mainittujen antisankarien persoonat ovat kohtuullisen stereotyyppisiä miehiä, joiden ongelmat liittyvät kyvyttömyyteen ilmaista tunteita, pelkoon kontrollin menettämisestä ja aitojen yhteyksien puutteesta kehenkään läheiseen. Vanhanaikaisia ongelmia, suoraan sanottuna. Nuo eivät ole tuntuneet itselleni koskaan kovinkaan suurilta kompastuskiviltä, joten sympatiaa murahtelevia ja räjähteleviä äijiä kohtaan on vaikeampi löytää. Sen sijaan Fante Bukowskin kohdalla yhteys syntyy heti. Tässä on minun kaltaiseni antisankari, räikeä spottivalo useisiin ominaisuuksiin, joista itsessäni vähiten pidän. Noah Van Sciver, revi rintakehäni auki ja hiero tolua tahraiseen sieluuni!

Jatka lukemista ”Arvio: Fante Bukowski – Minun oma antisankarini”

Arvio: Tomie – Päähenkilö ei ikäänny tai kuole, mutta tekijä kasvaa ja kehittyy

No niin, vielä yksi Junji Ito -kauhumanga ja sitten hetken tauko näistä. Tomien myötä Hyllyyssä onkin varmaan katettu kaikki Iton tunnetuimmat teokset, joten on ihan hyvä aika hengähtää. Tomie on myös erinomainen koonti tähänastisista Ito-kokemuksista, sillä se on Iton pitkäaikaisimpana sarjana myös hyvä läpileikkaus tekijän kehityksestä vuosien saatossa. Aiemmissa Ito-teksteissä heränneisiin kysymyksiin voidaan siis mahdollisesti saada joitain vastauksia, joskaan ei toki kaikkia. Kauhuunhan kuuluu olennaisesti myös selittämätön ja tuntematon, niin ehkä tekijälläkin täytyy olla oikeus siihen. Tomie on kokoelma lyhyitä tarinoita, jotka Ito on julkaissut alun perin vuosina 1987-2000. Kertomusten yhteydessä Iton tyylin kehittyminen on selvää, ja edellisen Frankenstein-kirjan kohdalla ihmettelemäni parhaan terän puuttuminen näyttäisi selittyvän vanhempana materiaalina. Tomiekin paranee loppua kohden, vaikka ihan tyhmästä jutustahan tässä koko ajan on kyse.

Jatka lukemista ”Arvio: Tomie – Päähenkilö ei ikäänny tai kuole, mutta tekijä kasvaa ja kehittyy”

Arvio: Sunstone vol. 1 – BDSM-rakkaustarina tarjoilee fantasioita ja ripauksia realismia

Tämä sarjakuva kertoo BDSM-seksisuhteesta joten kuvamateriaalissakin sitten on vähän sellaista mukana, NSFW

Aluksi olin lähestulkoon sitä mieltä, että Sunstone-sarjiksesta minun ei kannata yrittää sanoa mitään. Kahden naisen välistä BDSM-suhdetta ja sen ympärille kehittyvää rakkautta käsittelevä sarjis on nimittäin niin kaukana oman elämänpiirini kokemuksista, että kauemmas on jo vaikea päästä. Sitten kuitenkin ajattelin, että vaikken pystyisi sarjakuvan sisältöä kamalasti kommentoimaankaan, on tällaisen sarjiksen saattaminen kuitenkin ihmisten tietoon itsessään arvokasta. Sain itse tietää Sunstonesta suosituksen kautta, ja se paineli juuri täysin vieraan ja erittäin kiinnostavan aiheensa vuoksi suoraan lukujononi kärkeen. Hieman (eikä ainoastaan hieman) fiilistä laski, kun huomasin tekijä Stjepan Sejicin olevan ihan tavallinen heteroäijänkäppänä. Olin jotenkin toivonut, että tässä ääneen ja edustetuksi pääsisi sarjakuvan kaltainen henkilö, eikä kyseessä olisi niinkään mikään fantasiakertomus. Lopputulos ei ole niin paha kuin se voisi olla, mutta ei niin hyväkään. Sunstone ei ole puhtaasti halpaa tirkistelyä, jos ei myöskään mikään representaation riemujuhla.

Jatka lukemista ”Arvio: Sunstone vol. 1 – BDSM-rakkaustarina tarjoilee fantasioita ja ripauksia realismia”

Arvio: Elinvoima – Eisner tarjoilee vaihteeksi kerronnallisen voimannäytteen

Blogin puolella ei ole tainnutkaan vielä olla mainintaa yhdestä tämän vuoden parhaista sarjisprojekteista, nimittäin Katu Bronxissa -kirjan joukkorahoituksesta! Kvaak-foorumin aktiivijoukko pisti pystyyn keräyksen, jolla suomennetaan ja julkaistaan viimeinen osa Will Eisnerin Bronx-trilogiasta. Kyseessä on siis yksi sarjakuvan kulmakivistä, jonka ensimmäistä osaa, A Contract with Godia (suom. Talo Bronxissa), pidetään usein ensimmäisenä sarjakuvaromaanina. Tuon kirjan olen arvostellut aiemmin, ja ilmeisesti arvio on tulossa mukaan myös joukkorahoitetun kirjan ekstramateriaaleihin! Toinen osa, A Life Force (suom. Elinvoima) on siis ehdottomasti paikallaan käsitellä tässä blogissakin ennen kolmannen osan ilmestymistä loppuvuodesta. Ja hyvä, että rahoituskampanja antoi sysäyksen tämän lukemiselle, sillä mielestäni Elinvoima on selkeä askel eteenpäin A Contract with Godista, mitä kerronnan kunnianhimoon ja taitavuuteen tulee.

Jatka lukemista ”Arvio: Elinvoima – Eisner tarjoilee vaihteeksi kerronnallisen voimannäytteen”