Arvio: Fragments of Horror – Häiritsevä manga jättää komeita karmeuksia alitajuntaan

cof
Tämä kansi on muuten ruma, mutta älkää antako sen häiritä!

Kauhusarjiksiin on jäänyt nälkä muutaman positiivisen kokemuksen jälkeen, mutta en ole vielä kauhean hyvä etsimään tai löytämään niitä. Viime kirjastovisiitillä sain oivalluksen, kun törmäsin Junji Iton kauhutarinakokoelmaan Fragments of Horror. Japanissa näitä on varmaankin väännetty jokunen, joten ei kun sieltä ammentamaan. Fragments of Horror on suht tuore, 2014 ilmestynyt kokoelma lyhyitä kauhutarinoita on pitkän linjan pelottelija Iton paluu kauhugenren pariin kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Itselleni se on ensimmäinen kosketus kauhumangaan, joten vertailu Iton muihin töihin jää vielä tekemättä. Muihin lukemiini kauhusarjakuviin verrattuna Fragments of Horror on vakava, häiriintynyt ja oivaltava. Siitä puuttuu kuitenkin viimeinen silaus tunnelmaa, ja tarinoissa häiritsee tietty kaavamaisuus. Kärsin tällä hetkellä pienestä kauhun puutostilasta, joten nopeana fiksinä FoH kelpasi oikein mukavasti. Lue loppuun

Mainokset

Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki

cof

Villimpi pohjola on jännä strippisarjis. Sillä ei ole samanlaista statusta kuin Viivillä ja Wagnerilla, Fingerporilla tai nuorempien lukijoiden keskuudessa esimerkiksi Fok_itillä. JP Ahosta ei kaiveta vakiohaastateltavaksi sarjakuva-aiheisiin lehtijuttuihin samalla tavalla kuin Pertti Jarlaa. Silti Ahonen ja Villimpi pohjola ovat vuosien saatossa salakavalasti hiipineet arkikäyttöön ja VP-strippejä pomppaa aika ajoin  esiin toimistojen seiniltä tai yksittäisinä nettimeemeinä. Luettuani neljä strippejä kokoavaa kirjaa ymmärrän hiukan, miksei suosio ole kasvanut suuremmaksi. VP:n olisi ainakin muutama vuosi sitten pitänyt olla täysin minun juttuni: yliopisto-opiskelijoista kertova sarjis nörtti- ja kaljavitseillä höystettynä kuulostaa optimaaliselta samaistumiskokemukselta, mutta jokin VP:ssä estää kiintymästä siihen täysillä. Minulla on muutamia arvauksia, mikä se voisi olla, mutta mitään varmaa en ole vielä löytänyt. Lue loppuun

Arvio: Cognac 1 – Demonien osuus

mde

Tärkein konjakkikokemukseni on nuoruusvuosilta, kun olin alkanut briljeerata olemattomalla yleistiedollani. Tuolloin arvostelin asiantuntevasti liköörikarkkeja isälleni, kunnes vastaan tuli tuntematon alkoholi. Jouduin kysymään isältäni, mitä on tämä kog-nak, jota muiden hienojen viinojen seasta löytyi. Siinä tuli opittua, että ehkä 16-vuotiaana ei tiedä vielä kaikkea. Samanlaisen yllätyksen, joskin positiivisemman, sai tuoreen Cognac 1 – Demonien osuus -sarjakuvan lukemisesta. Viimeaikaiset lukukokemukset tuoreista eurosarjiksista ovat olleet luokkaa ”ihan jees, mutta ei tässä rynnätä seuraavia osia hankkimaan”, mutta Jean-Charles Chapuzet’n ja Corbeyranin käsikirjoittama ja Luc Brahyn kuvittama Cognac tuntui tuoreelta, mielenkiintoiselta ja erottuvalta. Paras Zoom Teufel -julkaisu, johon toistaiseksi olen perehtynyt. Lue loppuun

Pohdinta: Mitä tarkoittaa ajaton sarjakuvaklassikko?

edf

Minä osaan kirjoittaa tekstiä, joka kiinnostaa itseäni ja ehkä pariakymmentä henkilöä siihen päälle. Lahjakkaampi kirjoittaja osaa koskettaa tuhansia henkilöitä. Ammattilaiset kykenevät koskettamaan satojatuhansia, mutta ainoastaan poikkeukselliset yksilöt saavat tuotettua jotain, mikä puhuttelee kymmeniä miljoonia ihmisiä. Silloin teoksen täytyy kestää aikaa hyvin harvinaisella tavalla, ja voidaan puhua ajattomasta klassikosta. Keskustelu tästä virisi Twitterissä jonkin aikaa sitten, kun pohdimme Sandmanin asemaa ehdottomana 90-luvun klassikkona, joka kuitenkaan ei moniin enää tänä päivänä tee aivan samanlaista vaikutusta. Mikä erottaa aidosti ajattoman teoksen laadukkaasta timepiecestä? Seuraa häpeilemättömän subjektiivinen ja elitistiseltä haiskahtava pohdinta. Lue loppuun

Arvio: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58

cof

Olen kyllä kokenut aiemmin maku- ja hajumuistoja, mutta sarjismuistoon en ole törmännyt. On aika yllättävää, että sarjakuva, jota ei ole koskaan aiemmin lukenut, vie suoraan menneisyyteen. Alun perin 2015 ilmestynyt ja vastikään suomennettu Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58 on nimittäin vedetty suoraan lapsuudessa mummolan vintillä luetuista enoni vanhoista Agentti-Korkeajännityksistä ja muista suoran toiminnan sarjakuvista, joskin Englannin ja Italian sijaan alkuperämaa on Ranska. Käsikirjoittaja Rodolphen hahmot ovat suorasukaisia parilla modernihkolla twistillä, juoni klassista vastavakoilua ja kuvittaja Louis Alloingin tapahtumaympäristö komeita autoja ja klassista kaupunkimaisemaa. Se, miten Robert Saxin kokee, on varmaankin paljon kiinni omasta suhteesta näihin perinteisiin poikain seikkailutarinoihin. Tässä on kyseessä varsin häpeilemätön nostalgiatrippi, ei enempää eikä vähempää. Lue loppuun

Arvio: Yön ritari III – Herrakansa

Yön ritari 3 -sarjakuvan kansi, jossa mustavalkoinen Batman

Tieto siitä, että Frank Miller ja Brian Azzarello palaavat Yön ritari -sarjan pariin oli vähän kuin James Woods ja Zack Snyder ilmoittaisivat tekevänsä jatko-osan Suurelle gangsterisodalle. Periaatteessa on kiva nähdä erinomaisen alkuperäisen taideteoksen saavan uutta huomiota, mutta hhnngggghhh. Alkuperäiset tekijät ovat tässä välillä flipanneet vainoharhaiseen alt-rightiin, kun taas uudet vahvistukset ovat aiemmissa töissään olleet  hienovaraisia kuin kymmenen kilon leka ja tyylitajuisia kuin Vesa Keskinen. En kuitenkaan suostunut luopumaan toivosta, sillä olen pitänyt joistain Millerin parjatummistakin teoksista, Azzarello on tehnyt ainakin yhden hyvän Hulk-stoorin ja tykkään hieman salaa Snyderin 300-tulkinnasta. Yön ritari III – Herrakansa on juuri julkaistu suomeksi, joten ei muuta kuin tulta päin pelonsekaisin tuntein! Ja mikä helpotus: se ei ollut niin kamala kuin olisi voinut olla, jos nyt ei ihan täydellinen napakymppikään. Minun on vaikea olla kovinkaan objektiivinen arvostelija, joten tekstille täytyy antaa intoiluvaroitus. Lue loppuun

Arvio: Sandman Deluxe 6 & 7 – Sepitteitä ja kajastusta / Kerratut elämät

cof

Kävin tätä tekstiä varten lukemassa vanhoja Sandmanarvioitani, ja ne eivät rehellisesti sanottuna olleet kamalan hyviä. RW Kustannuksen Sandman-urakka on edennyt jo seitsemänteen osaansa ja sarjakuva kypsyy Neil Gaimanin käsissä. Toivottavasti sama kävisi blogiteksteillekin, sillä jälkikäteen tarkasteltuna noissa aiemmissa raapustuksissa on hirveästi tarvetta keksiä merkitystä paikoista, joista sitä ei ole oikeastaan löytynyt. Niistä paistaa läpi se, että haluaisin kamalasti olla Sandmanin ällikällä lyömä, mutta oikeastaan niin ei ole käynyt. Kutos- ja seiskakirjojen kohdalla yritän lopettaa teeskentelyn. Vaikka vieläkään en ole haltioissani, niin onneksi kirjoista löytyy sentään osioita, joita kelpaa ihastella ihan aidostikin. Lue loppuun