Hanneriina Moisseinen on vähintään yksi tämän hetken puhutuimpia suomalaissarjakuvataitelijoita. Hänen uusin teoksensa, toiseen maailmansotaan sijoittuva Kannas, on kerännyt ylistäviä kommentteja joka puolelta. Itselleni Moisseinen ei aiemmin ole tuttu, joten otin tutustumisteokseksi hänen edellisen sarjakuvansa, omaelämäkerrallisen Isän vuodelta 2013. Tämän kirjan jälkeen en lainkaan ihmettele Moisseisen saamaa ylistystä. Isä käsittelee todella raskasta aihetta, läheisen katoamista. Kirjailijan isä on kadonnut saaresta Kallavedellä 80-luvun lopulla, ja kirja kuvaa läheisten surua ja epätietoisuutta tragedian vanavedessä.
Pääosin kirja on ahdistavaa luettavaa. Perheen epätoivo on kuvattu niin viiltävästi, että lukija ei voi välttyä myötäelämästä kaikkea katoamiseen liittyvää pelkoa ja huolta. Moisseinen ei säästele tai suojaa itseään lainkaan, vaan päästää ja pakottaa lukijan aivan iholleen. Nuoruutta käsittelevän kirjan tavoin päähenkilö-Hanneriina kokee tarinassa murrosikää, itsenäistymistä ja lapsuuden päättymistä, mutta niitä kaikkia varjostaa selittämättömästi elämästä poistunut vanhempi. Kirja käsittää myös surutyötä ja eteenpäin siirtymistä, mutta kuten Moisseinenkin toteaa, suru ei katoa vaan muuttaa muotoaan. Se kulkee mukana myös kirjan loppumetreille, joilla Moisseinen on jo aloittanut kirjansa tekemisen ja palaa äitinsä kanssa muistelemaan isää ja tämän katoamista.
Ahdistavuus ei missään nimessä ole negatiivinen kommentti. Isä on todella vaikuttava lukukokemus, ja henkilökohtaisuudessaan tekijältään ihailtavan rohkea teos. Moisseisen kirjan kautta tekemä surutyö välittyy joka sivulta, oli niillä sitten sarjakuvaa, tekstiilitöitä tai kirje. Moisseinen käyttää Isässä monia taidemuotoja, jotka kaikki sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Lisäksi tarinan puitteet, karjalaiset yhteisöt, itäsuomalainen luonto ja 80-90-luvun taitteen Suomi välittyvät kuin varkain hienosti teoksesta, vaikka pääpaino on koko ajan isän katoamismysteerissä. Varsinkin maisemakuvauksessa Moisseinen onnistuu välittämään kulloisiakin tunnetilojaan luonnon kautta hienosti.
Moisseisen lyijykynätaide palvelee kirjan sävyä todella hienosti. Isä on yleissävyiltään todella synkkä, ja pimeitä sivuja käytetään hienosti tunnelman kannattelijoina. Vyöryvän synkkyyden lisäksi lyijykynä välittää kuitenkin sellaista hentoutta ja haurautta, jota muilla tekniikoilla on vaikea tavoittaa. Moisseisen on toteuttanut sarjakuvan käsipelillä alusta loppuun, ruudut ja tekstaus on tehty samoilla tekniikoilla kuin kuvituskin, joten tekijän allekirjoitus on kirjan jokaisessa viivassa. Todellisuus, nuoren tytön kokema maailma ja tunteita kuvastava abstraktio soljuvat hienosti ja lukija on täysin sisällä Moisseisen luomassa maailmassa.
Isä on hyvin todennäköisesti paras tähän asti lukemani kotimainen sarjakuva. Siinä on havaittavissa yhteyksiä esimerkiksi Persepoliiseen tai Hautuukotiin, joissa erilaisissa olosuhteissa varttuneet naiset kuvaavat nuoruuttaan ja kehitystään, eikä Moisseinen häviä sarjakuvan legendoille, Satrapille tai Bechdelille lainkaan. Isän ainoa harmi on, että se on luettu niin nopeasti. Toisaalta, koska jokainen sivu huokuu surua ja ahdistusta, empatia kirjoittajaa kohtaan on samanaikaisesti iloinen, että kivuliaat muistot on nyt purettu. Juuri tekijää kohtaan heräävä myötätunto on Isän kohdalla poikkeuksellista. Kaikki kirjassa on esitetty niin rohkean samaistuttavasti, että iloinen ei ole ainoastaan laadukkaasta sarjakuvasta, vaan myös tekijän taidosta käsitellä surua. Esimerkillinen sarjakuva, suuri arvostus.
Arvosana: 91/100
Isä
Hanneriina Moisseinen, käsikirjoitus ja kuvitus
Huuda huuda
Hinta Suomessa 15-25 €, kirjoitushetkellä saatavilla vain ruotsinkielistä versiota
Hyllyy 
6 vastausta artikkeliin “Arvio: Isä – Rohkea ja raastava kuvaus suuresta tuskasta”