Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta

Hoidetaan ne pienet risut pois alta heti kättelyssä, niin päästään asiaan. Eternautti on järjestyksessään toinen KVAAK Kirjan joukkorahoitettu käännössarjakuvaprojekti, kaikilla mittareilla menestyneen Dropsie Avenue -julkaisun seuraaja. Myös Eternautissa kaikki meni hienosti, mutta kun hain paketin postista viime viikolla, tarkistin huvikseni, kauanko itse rahoituksesta oli kulunut, ja hieman yli vuoden päivät toimituksessa kesti. Ei näitä kiireellä tarvitse julkaista, mutta tuo on oikeasti jo tilkkasen huvittava toimitusaika. Ei tässä mitään risteilyalusta kuitenkaan tilattu. Seuraavakin rahoitusprojekti on ollut sisässä jo hyvän aikaa, itselleni kelpaisi ehkä samalta kustantajalta yksi hanke kerrallaan. No niin, nyt ne risut on annettu ja voidaan mennä ruusuihin, joita onkin sitten paljon enemmän. Eternautti-paketti sisältää kaksi versiota samasta sarjakuvasta, molemmat erittäin laadukkaasti toteutettuja. Paketti on mitä kiehtovin kurkistus eteläamerikkalaiseen historiaan, kulttuuriin ja maailmankuvaan 50-60 vuoden takaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta”

Arvio: Aarne Ankka – Kansankodin pesänjakajat / Mielipuolen kuvakirja

Osaako joku selittää, mistä sarjisten ankkahahmojen esiinmarssi juontaa juurensa? Siis joo, toki Akusta ja Repestä, mutta ei se mielestäni selitä sellaisia hahmoja kuin Howard the Duck, tarkastaja Ankardo tai Aarne Ankka. Nykyään vitsi on lienee jo itse itseään hengissä pitävää sorttia, mutta olisi kiva ymmärtää, mistä ankan asema hahmosapluunana oikein on saanut syntynsä. No, Aarne lienee noista edellä mainituista pienimmän maineen ankka. Charlie Christensenin keskikaljaa litkivä, epäonnistunut kirjailijahahmo on hyvin vahvasti sidoksissa Tukholmaan ja ruotsalaisen yhteiskunnan kommentointiin. Aarne Ankka ei tavoittele maailmanmainetta, vaan Pohjois-Eurooppa riittää aivan hyvin. Toisaalta tässä on myös keskieurooppalaista sävyä, nimittäin aika setäistä selittämistä, jonka nokkeluus ja oivaltavuus on vähintäänkin kyseenalaista. Se saattaa toisaalta olla myös kirjojen pointti.

Jatka lukemista ”Arvio: Aarne Ankka – Kansankodin pesänjakajat / Mielipuolen kuvakirja”

Arvio: Armo – Eri luettava tänään kuin ilmestyessään

Yksi järjettömimpiä sarjakuvabloggaamisesta tulleita lieveilmiöitä on se, että kirjan suosio voi olla syy viivytellä sen lukemisessa. Vaikka kirja itsessään olisi kiinnostava ja puhe siitä lähes yksinomaan positiivista, kuten Emmi Valveen Armon tapauksessa, jää kirja helposti “sitten syssymmällä” -mappiin. Välttämättä edes vuosittain kotimainen sarjakuvaromaani ei pääse Armon saavuttamaan asemaan, jossa siitä puhutaan ylistävästi valtavirtalehdistöä ja ulkomaisia palkintoja myöten. Koska minun lukumotiivini ovat jotain aivan muuta kuin uutuuksista kartalla pysyminen, tulee herkästi sellainen olo, että tästä sarjiksesta voi aivan hyvin puhua vähän myöhemmin, nyt sillä on huomiota aivan riittävästi. Sudenkuoppana tässä lähestymisessä on koittaa viisi vuotta myöhemmin löytää jotain lukemisen arvoista sanottavaa. Armo oli myös siinä mielessä ilmestyessään ajankohtainen, että se oli hyvin kaunistelemattoman mielen sairauksien kuvauksen ilmiön alkupään edustajia. Ehkä se on vain minun kuplani, mutta se, miten masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä tai muista sairauksista puhutaan, on mennyt valtavasti eteenpäin vuosien 2017 ja 2022 välissä. Armo on nykyään teos eri kontekstissa, kuin se oli ilmestyessään. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Epäröin hirveästi sanoa kirjasta mitään, koska se on niin paljas ja henkilökohtainen, ja kaikki minun tulkintani siitä ovat samoin kovin henkilökohtaisia. Tuntuu siltä, että vikaan menee kuitenkin.

Jatka lukemista ”Arvio: Armo – Eri luettava tänään kuin ilmestyessään”

Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani

Yksi lukuisista sokeista pisteistäni kotimaisessa sarjakuvassa on ollut jo pitkään Marko Turunen. Nimi nousee esiin säännöllisesti, yleensä erittäin kehuvassa ja kiittävässä sävyssä, mutta parin teoksen nimiä lukuunottamatta en ole tiennyt lainkaan, mistä Turusen sarjakuvissa on kyse. Tilaisuus paikata aukkoa tuli eteen kun Turunen julkaisi uuden Kotolan mies ja Loinen -teoksensa. Se kiinnitti huomioni tekijän lisäksi myös silkalla koollaan: yli 400-sivuinen järkäle kotimaisessa sarjakuvassa on aina ilahduttava näky. Tässä mitassa Turusen tyylistä ja maailmankatsomuksesta saisi varmaan jo jonkinlaisen käsityksen? No, jonkinlaisen joo. Pääosin Kotolan mies ja Loinen aiheutti kuitenkin hämmennystä ja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kiinnostavaa? Kyllä. Hyvää vai huonoa? En edelleenkään tiedä.

Jatka lukemista ”Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani”

Arvio: Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Jokainen miekan joskus elämässään itselleen valmistanut minkään väärti sepänpuolikas tietää, että on taottava kun rauta on kuumaa. Sen on hoksannut myös sarjiskustantamo Zum Teufel, joka ei jäänyt Usagi Yojimbon ykköskokoelman suosion myötä laakereilleen lepäämään, vaan puskee kakkososaa ulos jo nyt. Samuraijäniksen seikkailujen saattaminen suomeksi oli ehdottomasti kulttuuriteko, joka sai mielestäni sarjispiireissä myös ansaittua huomiota. Ironista toki on samaan aikaan se, että sarjan tekijä Stan Sakai vasta käynnisteli konettaan, ja todellinen Usagi-kokemus saavutetaan vasta useamman kirjan myötä. Kakkososa Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto pääsee jo syventämään Usagi Yojimbon maailmaa ja opettamaan lukijalle sen sääntöjä. Toivon todella, että tämäkin kirja löytää yleisönsä, sillä lukemisen pelkkään ykköskirjaan jättäminen on vähän kuin kattaisi pöydän istumatta koskaan aterialle.

Jatka lukemista ”Arvio: Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto”

Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä

Olen sanonut väsymykseen asti, ja tulen sanomaan vastakin, mutta onpa taas suomalainen sarjakuva ilahduttavan monipuolista, idearikasta ja laadukasta. Uusia, kiinnostavia avauksia ja monipuolisia kertomuksia tulee pihalle harva se viikko. Tällä kertaa ihastusta herättää Tessa Astren käsikirjoittama ja Aapo Kukon ja Niko-Petteri Nivan kuvittama punk-draama Huojuva torni. Kahdessa ajassa liikkuva kertomus saa erityistehoa kahdesta kuvittajasta, jotka pääosin jakavat vastuun ajallisesti toisen kuvatessa menneisyyttä ja toisen nykyisyyttä. Kerronta aiheuttaa välillä myös hämmennystä ja päänsärkyä, mutta on silti luova, vaikuttava ja mieleenjäävä tapa kertoa tarinaa. Huojuvan tornin kunnianhimo on muutenkin kohdillaan, mikä ajoittain näyttäytyy suoraan sieluun iskeytyvänä tunnelmana ja ajoittain lukemisen turhauttavana raskautena.

Jatka lukemista ”Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä”

Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne

Ajatelkaa tästä mitä haluatte, mutta kyllä, aion arvioida saamani arvostelukappaleet Tuomas Myllylän tuotannosta jaottelulla porno – kaikki muu. Tämä on se ”kaikki muu” -osuus. Myllylä on varsin tuottelias sarjakuvantekijä, joka on ehtinyt kymmenvuotisen uransa aikana julkaisemaan vaikka ja mitä. Tässä tekstissä käsiteltävät viisi paperback-kirjaa ovat ilmestyneet vuosina 2018-2020, joten kyse on suht tuoreesta Myllylästä kaikin puolin. Ne ovat myös hyvä katsaus tyylilajeihin, joista Myllylä on tunnetuin. Pakanat on suht tarkasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa fiktiota, Alhaiset ja Jumalsurma perinteistä peikot ja haltijat -fantasiaa, ja Syvänne kokoelma lyhyitä kauhutarinoita enemmän ja vähemmän yliluonnollisilla asetelmilla. Katan ne kaikki yhdessä tekstissä, koska yksikään kirjoista ei ole aivan valtavan laaja, ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi niistä yksitellen riittävästi sanottavaa. Myllylän omaleimainen tyyli on viihdyttävä, mutta en löydä tarinoista hirveästi tarttumapintaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne”

Arvio: Usagi Yojimbo 1 – Mystinen ja vangitseva sekamelska

Usagi Yojimbo pääsi ehdottomasti yllättämään. En ole aiemmin lukenut tätä samuraisarjakuvan klassikkoa, mutta käsitys siitä on ehdottomasti päässyt muodostumaan, sen verran isoa on ollut hype ja keskustelu vihdoin suomeksi käännetyn kokoelman ympärillä. Usagi Yojiimbo on japanilais-amerikkalaisen Stan Sakain valtaisa saaga, vuodesta 1985 saakka jatkunut, yli 5000 sivua käsittävä vaelluskertomus täynnä ruumiita ja perinteistä samuraietiikkaa. Lisäksi se on melko amerikkalainen antropomorfisine eläinhahmoineen ja huumorivivahteineen. Sen taide on olevinaan perinteistä sarjakuvaestetiikkaa, ja sitten ei olekaan. Aina kun luulen saaneeni Sakain tyylistä kiinni, niin käsikirjoituksen kuin kuvituksenkin suhteen, se osoittaa kamppailevansa muotteja vastaan. Yleensä samuraisarjis ei ole erityisen yllätyksellistä, mutta Usagi Yojimbo ei suostu sille tarjoamiini lokeroihin. Jännää!

Jatka lukemista ”Arvio: Usagi Yojimbo 1 – Mystinen ja vangitseva sekamelska”

Arvio: Kehittymättömät ufot – Joskus ei vain lähde, vaikka kuinka haluaisi

Onpa harmi. Ensimmäistä kertaa bloggausuralla olen tilanteessa, jossa tekstin aloittaminen Jyrki Nissisen sarjakuvasta ei tunnu lähtevän. Tekstien tuottaminen on vähän sellaista arpapeliä, ja joskus niiden eteen joutuu ponnistelemaan enemmän. Kirjoittamisen helppous ei missään nimessä ole myöskään laatusidonnaista, usein niistä höyryävimmistä pökäleistä on kaikkein vaivattominta pistää ajatukset paperille. Pidän Nissisen töistä kovasti, ja Kehittymättömissä ufoissa on ehdottomasti Nissis-leima, eli siitä ei ole kyse. Lisäksi Kehittymättömät ufot vastaa myös toiseen harvinaiseen kiinnostuksenkohteeseen, monimedialliseen sarjakuvataiteeseen. Kirjan mukana tulee Janne Westerlundin säveltämä soundtrack (sekä cd:nä että vinyylinä), joka kulkee samaa tahtia sarjakuvan kanssa ja on suunniteltu suoranaiseksi taustanauhaksi lukemiselle. Kyllä tässä siis pitäisi olla kirjoitettavaa postauksen verran ihan mennen tullen, mutta jotenkin tämä kokonaisuus jäi minulle valitettavasti osiaan pienemmäksi summaksi.

Jatka lukemista ”Arvio: Kehittymättömät ufot – Joskus ei vain lähde, vaikka kuinka haluaisi”

Arvio: Sosialisti ja nihilisti – Varoittava esimerkki vai kohkailun romantisointia vai jotain ihan muuta

SosialistiJaNihilisti_kansi

Lisää syksyn kotimaisia suursarjakuvateoksia! Jos ei puuttunut Valaasta kunnianhimoa, niin ilman ei ole myöskään Aapo Kukon historiantulkinta Sosialisti ja nihilisti. Aatteen paloa ja deliriumia pursuava matkakertomus seuraa runoilija Arvo Turtiaisen ja kuvittaja-kirjailija Henrik Tikkasen impulsiivista matkaa Suomesta Italiaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa, suurten aatteellisten aaltojen vyöryessä ja törmäillessä halki Euroopan. Teos perustuu sekä Turtiaisen että Tikkasen omiin muistelmiin ja on sikäli tositapahtumiin nojaava, mutta Kukolle ominaiseen tyyliin esitystapa on unen ja todellisuuden välillä tasapainoileva, vapaasti ajassa ja paikassa haahuileva teos. Toteutuksessa on paljon ideaa ja Kukon tyylivalinnat tuntuvat perustelluilta. Kun kikkailua kuitenkin riisuu tarinan yltä, niin huomaa, että itse substanssi on yllättävän ohutta. En tiedä, onko kusipäisen sekoilun romantisoinnista syytettävä enemmän Turtiaista ja Tikkasta vai Kukkoa, mutta joku tässä on melkoisen suopeasti miesten perseilyä tulkinnut. Jatka lukemista ”Arvio: Sosialisti ja nihilisti – Varoittava esimerkki vai kohkailun romantisointia vai jotain ihan muuta”