Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä

AdaViidakossa_kansi

Ada viidakossa on varmaan sellainen sarjiskuplan sarjakuva. Kun itse seuraa keskustelua suht aktiivisesti, vaikutti siltä, että Adasta kohistiin viime vuonna melkoisen paljon, mutta ei tarvitse kauheasti skenen ulkopuolelle kurottaa, niin asiasta ollaan jo totaalisen tietämättömiä. Tietylle porukalle Ada olikin todennäköisesti fyysistä kokoaan suurempi sarjakuva, yhteisvoimin eloon tuotu muisto paremmista ajoista. Francisco Tulio Altanin teos on julkaistu alun perin 1970-luvulla, ja Suomessa se on nähty Tapiiri-lehdessä kasarin puolivälin paikkeilla. Ada viidakossa on eurooppalaista undergroundia ja historiallista satiiria, eli ei todellakaan mikään suuren yleisön vetonaula. Altan piirtää karikatyyrimäisesti mutta ei erityisen selkeästi, ja tarinan tapahtumapaikka ja -aika hyppivät kovalla tahdilla. Adaa täytyy haluta ymmärtää nauttiakseen siitä täysillä. Se on paitsi itsellinen sarjakuvateos, Suomessa myös todiste ajasta, jolloin sarjakuvalehti saattoi julkaista tällaista tavaraa ja silti myydä ihan järkevän määrän kopioita, ihan ihmisten lehtikioskeista. Sinänsä en ihmettele, että julkaisun taustalta löytyy kolme pienkustantajaa, joiden puikoissa puuhaa melkoinen määrä Suomi-sarjiksen kermaa, sellaisia nimiä kuin Pertti Jarla, Ville Ranta ja Petteri Oja. Voin hyvin uskoa, että tämän porukan sydämissä Adalla on erityinen asema. Kyyninen milleniaalibloggaaja sen sijaan jää miettimään, oliko tämä nyt aivan niiiin hyvä sarjakuva kuitenkaan. Jatka lukemista ”Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä”

Mainokset

Arvio: Hemmo Paskiainen – Hemmo, iskän poika

cof

Aikanaan Hyllyyssä lupaavasti alkanut Pahkasika-sarjakuvien lukuprojekti on jämähtänyt paikoilleen luvattoman pitkäksi aikaa. Tarvitaan siis ravistelua ja potkuja bloggaajan perseelle, ja niitä tarjoilemaan on omiaan Hemmo Paskiainen. Jos eivät muutkaan Pahkasian sarjakuvat mitään lastenmateriaalia tai kilttiä kujeilua olleet, niin Hemmo on silti ehdottomasti porukan kauhukakara. Rienaava, rivo, nihilistinen ja nykypäivän mittapuilla jopa vihaa levittävä sarjakuva on tarkoituksellisesti epämiellyttävä. Vähän kuin Kallio Underground suomiräpille: ei tehty mitään huonoa, mutta kaikki oli tarkoituksellisesti inhottavaa. Tähän kirjaan on koottu kaikkien aikojen ensimmäiset Hemmo Paskiainen -sarjakuvat noin vuosilta 1986-1989. Ave Koskela -nimimerkin takana kaiken sovinnaisen pilkkaa harjoittavat veljekset Ari ja Vesa Koskela. Luettavuus on kohdallaan ja ryönää syydetään tasaisella tahdilla. Valitettavasti Hemmon rytmitys ei ole aivan kohdallaan, ja moni puolihauska strippi kallistuu lopulta epähauskaksi huonosti ländäävän vitsin vuoksi. Jatka lukemista ”Arvio: Hemmo Paskiainen – Hemmo, iskän poika”

Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin

cof

Cocco Bill on kummitellut kirjaston sarjishyllyssä vuosikausia. Siinä se nököttää, näyttäen siltä, että pitäisi varmaan lukea, mutta jostain kumman syystä ei ole kiinnostanut. Vakavan sarjisnörtteilyn nimissä tiesimme kuitenkin molemmat, sekä minä että Bill, että joku päivä meidän on kohdattava. Kohtaaminen ei lopulta ollut keskipäivään sovittu dramaattinen välienselvittely saluunan ulkopuolella, vaan hetken mielijohteesta sattunut satunnaispoiminta. Benito Jacovittin Cocco Bill on reikäpäistä länkkäriparodiaa anarkistisessa hengessä. Vahvin mielleyhtymä syntyy WB:n vanhoihin animaatiolyhäreihin. Bill on tuttu ainakin vanhemmille sarjisnestoreille 1970-luvulla julkaistuista suomennoksista, mutta me ei-tuolloin-vielä-edes-idean-asteella-olemassaolleet ovat hyvinkin voineet elää Cocottoman sarjisnuoruuden. Zum Teufel ansaitsi nestoreilta valtaisat aplodit julkaistessaan neljä varhaista Cocco Bill -seikkailua suomeksi muutama vuosi sitten. Jännä olisi tietää, käännyttikö kirja Billille myös uusia faneja, sillä ainakin minun lukemiseni tuntui todella nihkeältä ja väkinäiseltä. Jatka lukemista ”Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin”

Nostalgia toimii, liikkumavara on kaventunut, tulevaisuutta on – Käännössarjakuvan julkaiseminen Suomessa kustantajan näkökulmasta

edf

Sarjisharrastajana on jännä seurata kustantamoiden kehitystä Suomessa. Oletusarvoisesti myyntimäärät laskevat jatkuvasti ja julkaisijoiden vyöt kiristyvät. Silti esimerkiksi vuonna 2017 suomalaiseen käännössarjisskeneen saatiin kaksi uutta toimijaa, Zoom Teufel ja Sininen Jänis. Kumpikin keskittyy eurooppalaiseen sarjakuvaan, (toki kaksi kustantamoa, Huuda Huuda ja Daada myös laittoivat lapun luukulle) nimikkeisiin joita Suomessa on aiemmin julkaistu vain vähän tai ei lainkaan. Kyynikko minussa ajattelee heti, että kyseessä täytyy olla rakkaus lajiin. Ei kai käännössarjakuvan julkaisemisessa enää Suomessa mitään ylimääräisiä euroja ole jaettavaksi? Jatka lukemista ”Nostalgia toimii, liikkumavara on kaventunut, tulevaisuutta on – Käännössarjakuvan julkaiseminen Suomessa kustantajan näkökulmasta”

Arvio: Kaikki vierailuni italialaisessa kodissa – Täyslaidallinen mielipuolisuutta

dav

Jyrki Nissisen sarjakuvat ovat jänniä. Ne ovat anarkistisia ja älyvapaita, ja suuren osan ajasta myös monilla tavoin sopimattomia. Silti niissä on mainiota oivaltavuutta ja jopa koskettavuutta. Kokoelmakirja Kaikki vierailuni italialaisessa kodissa ei tosin keskity niinkään koskettavuuteen kuin täysin hallitsemattomaan kaaokseen. Kirja kokoaa yhteen Nissisen kolme pienjulkaisua, Ensimmäinen, Toinen ja Kolmas vierailuni italialaisessa kodissa vuosilta 2001-2004, ja se on jatkoa edelliselle kokoelmajulkaisulle Nuolee kuin eläin sipsiä. Lisäksi mukana on bonusmateriaalia ja luonnoksia. Välimerellistä tunnelmaa tarinoissa ei nimestä huolimatta paljolti löydy. Kertomukset ovat lyhyitä, absurdeja tarinoita kummallisista hahmoista. Tietämättä sen suuremmin kirjan taustoista tekisi mieli sanoa, että kyseessä on kokoelma deliriumtarinoita sekavasta maailmasta.

Jatka lukemista ”Arvio: Kaikki vierailuni italialaisessa kodissa – Täyslaidallinen mielipuolisuutta”

Arvio: Miihkali – Lapsen silmin aina ei ole kovin kaunista

Miihkali_kansi

Tampere kantaa jälleen kerran kortensa kekoon suomalaiseen sarjakuvaskeneen Heikki-Pekka Miettisessä, joka on vastuussa jopa kahdesta viime vuosikymmenten klassikkosarjasta. Huumorilehtien kuningas Pahkasiassa ilmestyneet Pahkeinen ja Miihkali ovat molemmat Miettisen kynästä, ja molemmat olivat aikanaan Pahkiksen terävintä kärkeä. Kun Pahkasika kuopattiin vuonna 2000, moni sen sarjakuvista löysi ainakin väliaikaisen kodin toisista julkaisuista. Miihkalikin siirtyi Tampereen ylioppilaslehti Aviisin huomiin pariksi vuodeksi, kunnes sarjakuva jäi kokonaan ainakin tauolle. Määrittelemättömän pituiset tauot ovat kuitenkin siitä mainio juttu, että niiden aikana on hyvä koota siihenastista materiaalia kokoelmaksi. Miihkali-kokoelma ei sisällä aivan kaikkea Miettisen kahdenkymmenen vuoden tuotantoa, mutta suurin osa kansien väliin on saatu. Jatka lukemista ”Arvio: Miihkali – Lapsen silmin aina ei ole kovin kaunista”

Arvio: Borgtron – Kootut tarinat

Borgtron_kansi

Jyrki Nissisen punk-underground-sarjakuva Borgtron on absurdia häröilyä. Se on myös kuvausta syrjäytymisestä ja ulkopuolisuudesta, ja siitä kun millään ei oikeastaan ole väliä, koska kaikki menee kuitenkin päin persettä. Borgtron on välillä naura ääneen –hauska, ja välillä sääliä herättävän ankea. Siinä on paljon samankaltaisuuksia kuin toisessa sekakäyttösekoilussa eli Megg, Mogg & Pöllössä. Siinä missä MM&P herätti edetessään lähinnä ahdistusta, Borgtron pysyy kuitenkin Nissisen anarkistisen DIY-zine-meiningin takia hieman kevyempänä. Se on jo alkuasetelmiltaan niin reikäpäinen, että sallii itselleen nauramisen. Jatka lukemista ”Arvio: Borgtron – Kootut tarinat”