Arvio: Blast 1 – Röykkiö ihraa

Vaikka on vuosikausia levittänyt sarjakuvan monipuolisuuden ilosanomaa tällä tavalla julkisestikin, niin kummasti sitä jää itselleen kiinni ennakkoluuloista edelleen. Tiedättekö, siitä että on nähnyt jonkun sarjakuvan vaikka kirjaston hyllyssä 100 kertaa, mutta ohittanut sen aina koska se ”näyttää epäkiinnostavalta”. Mitä hittoa sekin muka tarkoittaa. No, Blast on juuri sellainen. Olen kävellyt sen ohi lukemattomia kertoja, koska tekijä Manu Larcenet on joku euroviisastelija, ja nehän on usein keskinkertaisen tylsiä. Ja kansi on kans valju ja liian taiteellinen, ja sehän tarkoittaa varmasti että jotain oman navan kaivelua on vaan tarjolla. Ja varmasti tekstiäkin on liikaa, eikä yhtään mitään visuaalisuutta. Koska se on just tosi usein sarjakuvien ongelma. #eijjumalauta miten typerää, kun tätä taas auki kirjoittaa. Mutta niin se vain menee. Onneksi joku ystävällinen blogin lukija laittoi Blastin aikanaan suosituslistalle, joten tuli idiotismin sijaan otettua sarjis pykälään. Ja sehän oli, jälleen kerran, erittäin kiehtova ja omalaatuinen. Itse asiassa niin paljon, että luettuani kirjaston ykkösosan ostaa pätkäytin kaikki neljä volyymiä itselleni.

Jatka lukemista ”Arvio: Blast 1 – Röykkiö ihraa”

Kalervo Palsa -rautaisannos: Eläkeläinen muistelee -sarjakuva ja vierailu taitelijan ateljeessa

Valveutuneet lukijat saattavat muistaa, että blogissa on aiemmin ihasteltu Kalervo Palsan sarjakuvia ja niiden kaikenlaisia sovinnaisuuksia ravistelevaa yleisasennetta. Viime viikolla toteutin yhden pitkäaikaisen haaveeni, kun sain viimein aikaiseksi matkustaa Kittilään katsomaan Palsan taitelija-ateljee Getsemanea ja kotipirttiä. Siksi olikin vain sopivaa, että Palsa-päissäni heti seuraavalla kirjastoreissulla hyllystä osui silmään Palsan pahamaineinen/legendaarinen sarjakuvateos Eläkeläinen muistelee. Palsan töihin tutustuessa on toki oppinut siihen, että eteen aukeaviin kuviin on melko mahdoton valmistautua ja omiakin käsityksiä maailmasta ja siitä mitä siihen mahtuu joutuu venyttämään useaan otteeseen, joskus miellyttävästi ja usein epämiellyttävästi. Silti nekrofilian ympärille rakentuva satiiri Eläkeläinen muistelee pääsi taas yllättämään hirveydellään. Tarkoituksena on ollut kaivaa sivuille mielen pimeimmistä sopukoista löytyvät, kaikkein karmeimmat ajatukset ja lätkäistä ne sarjakuvan sivuille, ja se tuntuu onnistuneen. Eläkeläinen muistelee vahvistaa Palsan asemaa yhtenä suosikkitaiteilijoistani, mutta eihän tätä nyt ollut sekuntiakaan erityisen kiva lukea. Kokeilen myös hieman siipiäni taiteesta kirjoittajana, koska tilaisuus oli nyt niin houkutteleva, antakaa haparoivat Bambin askeleeni anteeksi.

Jatka lukemista ”Kalervo Palsa -rautaisannos: Eläkeläinen muistelee -sarjakuva ja vierailu taitelijan ateljeessa”

Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys

Äh, minusta tuntuu, että lankean toistuvasti ns. ämöriikkäläisen sarjakuvan ylisanaharhaan. Luen takakansien ja kansilehtien ylistysblurbeja, ja rakennan odotuksiani niiden päälle. Mitä valtavirtaisemmasta sarjakuvasta on kyse, sitä vähemmän noita kommentteja pitäisi koskaan uskoa, oli niiden allerkirjoittaja kuka willeisner tai charlesschulz tahansa. Aina on tarjolla pettymyksiä. Se pätee myös parinkymmenen vuoden takaiseen kansansuosikkiin, Max Allan Collinsin ja Richard Piers Paynerin Matkalla Perditioniin -sarjikseen. Ihan isoksi, oikeaksi elokuvaksikin kääntynyt mafia-pakomatka-isäpoika-kertomus on kelpo sarjakuva, mutta ei valitettavasti mitään sen ihmeellisempää.

Jatka lukemista ”Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys”

Arvio: Iteratiivinen herrasmies – Vielä ei olla ihan valmiita

Muutama kuukausi takaperin arvioin blogissa kotimaisen Kaukaa haettua -antologian. Sen puuhamies Tero Visio on antologian jälkeen julkaissut nyt myös soolomateriaalia. Iteratiivinen herrasmies on Vision strippisarjakuva, joka perustuu päähenkilön aforistisiin pohdintoihin ja niistä seuraaviin muotokikkailuihin. Kirjassa on 20 aukeamalle levitettyä kuuden ruudun strippiä, joiden pointit jäävät minulle pitkälti hämäriksi. On hieman epäselvää, yrittääkö Iteratiivinen herrasmies olla itsetarkoituksellisen absurdi vai onko tekijän ajatusketjujen seuraaminen vain minimalistisesta esitystavasta johtuen hankalaa. Joka tapauksessa, lukijaa ei ole näiden strippien tekemisessä ihan kauheasti mietitty.

Jatka lukemista ”Arvio: Iteratiivinen herrasmies – Vielä ei olla ihan valmiita”

Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966

On tietyllä tavalla ilahduttavaa, että pienestä koostaan huolimatta suomalainen sarjisskene on niin laaja, että valikoimasta löytyy jo jopa Väinö Tannerin elämäkerta. Toki aivan puhtaasta markkinaehtoisesta iloittelusta ei ole kyse, sillä Väinö Tannerin säätiö on ollut rahoittamassa ja kustantamassa projektia, mutta silti. Kirja löytyy, ihan kaupoista, saatavilla rahaa vastaan! Tämä on myös ensimmäinen Mika Lietzénin teos, joka on käsiini eksynyt. En kuitenkaan halua liian suuria leimoja tekijän otsaan lyödä (minkään) yhden teoksen perusteella, enkä varsinkaan tämän. Taipumaton Tanner on nimeä myöten hyvin suomalaistyypillistä suurmiesjumalointia. Toki jumaloinnin kohteena on tässä maassa useimmin Mannerheim, Niinistö tai alle 15 000 asukkaan kunnissa Kekkonen, mutta Taipumaton Tanner on vähän kuin demariversio näistä. Mietiskelin kovasti, millaista suoraa tai epäsuoraa vaikutusta säätiöllä tai sen taustavoimilla on ollut sarjakuvan sisältöön. En ole ihan varma sen sarjakuvallisista ansioista, mutta vähintään metakeskustelun tasolla sarjakuva on mitä mielenkiintoisin. Tästä blogauksesta saattaa jopa tulla ihan tilkkasen poliittinen!

Jatka lukemista ”Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966”

Arvio: Caravaggio – Armahdus

Nyt aukesikin poikkeuksellinen mahdollisuus. Ei niinkään siksi, että Milo Manaran taiteilijaelämäkerran toinen ja viimeinen osa Caravaggio – Armahdus olisi erityisen poikkeuksellinen sarjakuva, vaan siksi, että olen arvioinut ykkösosan lähes viisi vuotta sitten. Suomennosten ilmestymisen välissä vierähti poikkeuksellisen pitkään, joten keskinkertainen, aloitteleva sarjakuvabloggaajakin ehti siinä välissä muuttua hieman kokeneemmaksi, keskinkertaiseksi sarjakuvabloggaajaksi. Näyttääkö Caravaggio erilaiselta nyt, kun sarjakuvia on tullut eriteltyä ja paloiteltua tuhansia sivuja enemmän? Onko Manara edelleen mestari, kuten edellisessä tekstissä väitin? Onko bloggauksessa enemmän oikeaa pointtia ja vähemmän turhaa pätemistä? No, järjestyksessä: ei oikeastaan – ei oikeastaan – toivottavasti, mutta ei varmaankaan.

Jatka lukemista ”Arvio: Caravaggio – Armahdus”

Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992

Nyt lienee jo turvallista sanoa, että Tulevaisuuden arabi -sarja on onnistunut tekemään Suomessa sen harvinaisen tempun, eli loikkaamaan silkkojen sarjisharrastajien tietoisuudesta myös muun lukevan kansanosan tutkalle. Sarjakuvaksi ne saavat ilmestyessään poikkeuksellisen paljon mediahuomiota ja keskustelua osakseen. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelmat tekevät kyllä monta asiaa oikein, eli sinänsä syitä ei tarvitse etsiä kaukaa. Sarjakuva on helposti lähestyttävä, tarpeeksi arkinen mutta silti täynnä uskomattomia tarinoita, ja henkilöhahmot ovat riittävän karikatyyrimäisiä sekä ulkonäöltään että persoonaltaan jäädäkseen muistiin välittömästi. Samaan aikaan en itse aivan ymmärrä, mistä valtava suosio tulee. Minun mielestäni Tulevaisuuden arabi (niin nelososa kuin muutkin osat) on myös jankkaava ja välillä hämmentävän mustavalkoinen. Lisäksi Riadin isä saattaa olla kaiken kerronnan historian raivostuttavin hahmo. Harvoin meinaa silkan hahmovihan takia jäädä teos kesken, mutta tällä kertaa harkitsin sitäkin.

Jatka lukemista ”Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992”

Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire


Grandville on suositus, jonka olen joskus aikoinaan saanut blogin kautta ja kirjannut ylös. Harvoin käy näin, mutta nyt tiesin jo ensimmäistä kolmesta seikkailusta lukiessani, että joudun tuottamaan suosittelijallle pettymyksen. Grandville ei nimittäin maistu. Bryan Talbotin kiitetty sarja on toiminnantäyteisiä rikosmysteereitä antropomorfisten eläinhahmojen steampunk-maailmassa, joka on täynnä intertekstuaalisia viitteitä niin kirjallisuuteen kuin sarjakuviinkin ja sen lisäksi myös historiallisiin tapahtumiin. Tuosta virkkeestä käy ilmi myös suurin osa sen ongelmista. Grandvillessä on aivan liikaa kaikkea. Lisäksi ratkaisu ylitäyden paletin ongelmaan on ollut myös ylituottaa kaikki. Lopputulos ei ole minun mielestäni erityisen tyylikäs tai eläväinen, pikemminkin päinvastoin. Olisipa ollut Talbotilla tiukempi kustannustoimittaja vetelemässä suitsista, niin tästä olisi voinut tulla aivan kelpo sarjakuva. Nyt jäljellä on pääasiassa hengetöntä ja itsetarkoituksellista kikkailua.

Jatka lukemista ”Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire
”

Arvio: Jussi Jänis – Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi

Jälleen on aika tonkia Ahvenaarion perintölaatikkoa. Tällä kertaa tosin ei olla aivan sokkona hapuilemassa, sillä asialla on blogissa aiemminkin käsitelty Lewis Trondheim. Omaelämäkerran ja Maggy Garrisson -teosten pohjalta on voitu jo päätellä, että Trondheimin juttuja ovat usein jonkinlainen nuoruuden ja aikuisuuden väliin jumittunut elämä ja sivutilan käyttäminen mitä arkisimpien asioiden kuvailemiseen. Nämä ovat hyvin totta myös Jussi Jänis -sarjakuvissa, jotka ovat jonkinlaisia antropomorfisten eläinhahmojen ja perinteisten seikkailujuonien äärimmäisen tylsistyttämisen kokeita. Trondheim rakentaa kuin kiusallaan asetelmia ja tilanteita joiden antaa sitten lässähtää. Tarinoiden imuun pääsemistä ei siis ole tehty helpoksi, mutta ei Jussi Jänis myöskään turhauta tai ärsytä, vaan kummasti se alkaa kiehtoa. Mitä täysin yhdentekevää seuraavaksi tapahtuu?

Jatka lukemista ”Arvio: Jussi Jänis – Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi”

Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä

Memento mori on varmastikin kehujen, mediakeskustelun ja myyntien määrällä mitattuna viime vuoden kotimainen sarjakuvatapaus. Siihen on myös erittäin hyvät syyt, nimittäin Tiitu Takalo on niin hyvä sarjakuvantekijä. Hän on hyvä samalla vähän selittämättömällä tavalla kuin Cyril Pedrosa. En koko ajan ihan ymmärrä, miksi tunnen lukiessani niin kuin tunnen, mutta en myöskään kyseenalaista sitä tippaakaan. Memento mori tekee tämän hyvin selväksi alkupuoliskollaan, joka on sellaista herkkien aivokohtien akuhierontaa että olo tuntuu välillä emotionaalisesti lähinnä mankeloidulta. Kirjan rytmi on vähän hassu, sillä loppupuolisko on sitten huomattavasti seesteisempi kokemus, jopa vaisu ajoittain. Siihenkin on aivan ymmärrettävät ja hyvät syyt, enkä tiedä, olisiko kirjaa voinut muulla tavoin toteuttaakaan. Ja olisi aika helvetin typerää väittää, että tietäisin Tiitu Takaloa paremmin. Hän on niin hyvä sarjakuvantekijä.

Jatka lukemista ”Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä”