Arvio: Trilogia – Komeita, joskin vähän ummehtuneita kuumeunia

Trilogia_kansi

Aivan ensiksi täytyy saada tämä typerä vitsi pois systeemistä, koska muuten se jää häiritsemään koko arviota. Anteeksi vaan, mutta kun kirjoittaa otsikkoon ”Arvio: Trilogia – ” niin seuraavaksi tekisi ihan helvetisti mieli kirjoittaa ”Nyytit” ja sitten jatkaa ainakin kappaleen verran siitä miten nää on mun nyytit, nä-nää on mun nyytit en tiiä mitä pyysit mut nää on mun nyytit. Tällä Guido Buzzellin kuumeuni-sarjakuvalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä puhkisoitetun suomiräp-klassikon kanssa, vaan kyseessä on kolmikko 1970-luvun alussa luotuja surrealistisia satiirikertomuksia. Kustantajana häärii Täysi Käsi, jossa Pertti Jarla on pistänyt Fingerpori-massejaan melkoisen ihailtavaan kulttuuritoimintaan viime aikoina. Sinänsä on lähes rikollista, että tämä on vasta kolmas TK-julkaisu, josta kirjoitan. No, parempi myöhään jne. Buzzellin sarjakuvat ovat siis aiheiltaan kaikkea maan ja taivaan väliltä, ja niitä yhdistää anarkistinen satiiriote. Siitä tulevat mieleen niin vanhat Aku Ankan taskukirjat kuin heikompina hetkinä aikalaisten underground-tekijöiden teräviksi naamioidut, mutta oikeasti vaan seksistiset maailmankuvat. Ja kaikkea siltä väliltä. Jatka lukemista ”Arvio: Trilogia – Komeita, joskin vähän ummehtuneita kuumeunia”

Arvio: Sontaa – Supertiivistetty ja tarkkanäköinen vihatrippi

Sontaa_kansi

Lukiessani Sontaa-teosta minulle tuli yhtäkkiä mieleen tuokiokuva jostain viiden vuoden takaa. Yksi kaveri kuvaili silloin miten yksi sen suosikkiasioita Helsingin keskustassa liikkuessa on blaastata metallia kuulokkeista ja vihata ihan älyttömästi jokaista vastaantulijaa. Silloin muistan ajatelleeni, että ymmärrän kyllä sen vihaamisen viehätyksen, mutta se on tosi kuluttava tapa pärjätä. Jatkuva intensiivivihaaminen vie tosi paljon energiaa, ja siksi en itse jaksa kauhean usein sitä tehdä. Toisaalta joskus tuntuu vaan siltä, että vihaaminen on ainoa vaihtoehto, ja silloin kannattaa sitten vihata kunnolla. Sellaisessa puolitien vihaamisessa saa vaan kaikki haitat ilman mitään hyötyjä. Tämä tuli mieleen siksi, että Ulla Donnerin kuvaama maailma ja hahmot Sontaassa tiivistävät herkullisesti kaiken sen, mitä täällä pääkaupungin juppikuplassa pitääkin vihata. Sontaa on juuri sopivan mittainen sellaiseen puolen tunnin tiivistettyyn vihaamiseen, jonka jälkeen on sitten vähän puhdistuneempi olo, toivottavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Sontaa – Supertiivistetty ja tarkkanäköinen vihatrippi”

Arvio: Tila – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2020

TIlaKESS2020_kansi

Pari viikkoa sitten puhuttiin blogissa ruohonjuuritason sarjiskulttuurin elinvoimasta ja ilmentymistä. Tekijöitä on paljon, ja suurinta osaa heistä en varmasti osaa edes nimetä, mutta yksi pisimpään Hyllyyn tutkalla näkyneistä vastaavanlaisista tekijöistä on Keski-Suomen Sarjakuvaseura. Vuosijulkaisu ilmestyy säännöllisesti ja on onnistunut esittelemään tekijöitä laajalta skaalalta. Nyt tunnen itsekin jo joidenkin tekijöiden jälkeä sen verran, että pystyn arvioimaan hieman myös kehitystä. Tämän vuoden julkaisu noudattelee viime vuonna koeponnistettua mallia, jossa julkaisun teema on hyvin löyhä ja monitulkintainen, ja sallii monenlaisia toteutuksia. Viime vuonna minua hiersi julkaisussa eniten käsikirjoitusten heikko taso, ja puhtaasti subjektiivisesta näkökulmasta siellä on nähtävissä myös eniten kehitystä tänä vuonna. Kyse voi olla osittain myös pelkästään siitä, että tekijöiden ideat puhuttelevat minua paremmin, mutta Tila tuo tekijöiden vahvuuksia esille oikein mukavasti ja sallii lukijan keskittyä hiomattomien kulmien sijaan enemmän yllätyksellisyyteen. Jatka lukemista ”Arvio: Tila – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2020”

Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm

KevytMetalliKersanttiNapalm_kansi

Kun muutama viikko sitten vinkkasin, että nyt on poikkeusolojen vuoksi hyvä hetki päästä arviojonon kärkeen, tarttui mahdollisuuteen ensimmäisenä kustantamo, jonka olemassaolosta olen kyllä ollut tietoinen, mutta en ole aiemmin ottanut asiakseni tutustua tuotteisiin yhtään kansikuvia enempää. Rakkaudesta lajiin operoiva Musta Ritari kustannus tekee todellista ruohonjuuritason työtä pitääkseen hengissä kotimaista genresarjakuvaa ja pulpin hengenperintöä. Ei-niin-hienovaraisesti maailmankuulua esikuvaansa kanavoiva Kevyt Metalli on lehti, joka kokoaa lyhyitä sarjakuvatarinoita yksiin kansiin hyvin avoimella otteella, löyhästi scifin ja fantasian ympärille kietoutuen, mutta ei mitenkään puristisesti lajiin suhtautuen. Kersantti Napalm puolestaan on yhden hahmon ympärille kasattu kokoelma G.I. Joe-Kapteeni Amerikka-Schwarzenegger-estetiikkaa, joka omistautuu valitsemalleen vitsille sataprosenttisesti. Molemmista sarjakuvista huokuu into ja rakkaus valittuihin tyylilajeihin, ja tärkeintä on saada tuotoksia kerätyksi kansiin, joskus ehkä jopa enemmän tekijöiden kuin lukjoiden iloksi. Jatka lukemista ”Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm”

Arvio: Kriminaali – Rikostarinoiden tyylit ovat hallussa, mutta käsikirjoitukset loppuvat kesken

Kriminaali_kansi

Viime vuonna Suomen sarjiskenttään rehellisen viihdyttävää huttua rupesi tuottamaan uusi kustantamo Ilmein Entertainment, jonka takana häärii kokenut käsikirjoittaja ja tussaaja Hannu Kesola. Ilmeinin katalogi on käsitelty Hyllyyssä poikkeuksellisen tarkkaan, sillä kolmesta ilmestyneestä albumista arvion on saanut jokainen, viimesimpänä rikoslyhäreistä koostuva Kriminaali. Mainittakoon favoritismiepäilyjen hälventämiseksi, että mitään erityisempää sidettä minulla ei Ilmeiniin ole. Tykkäänpähän vain silloin tällöin nauttia myös ns. synninkevyttä sarjakuvaa, jota Ilmein tarjoilee. Kriminaali jatkaa totutulla linjalla: teemana ovat tällä kertaa realistisemmat rikostarinat, joita Kesolan lisäksi tarjoilevat käsikirjoittaja Simone Guglielmini sekä kuvittajat Mauro Bueno, Sergio Acampora, Antti Kosonen, Alex Diotto ja DEli Kashmirghost. Kriminaali vertautuu vahvasti kauhukokoelma Kaamioon: tarinoiden sävy on samanlainen ja tunnelma yhtenäinen, mutta tarinat tuntuvat ajoittain rakenteeltaan hieman lepsuilta. Jatka lukemista ”Arvio: Kriminaali – Rikostarinoiden tyylit ovat hallussa, mutta käsikirjoitukset loppuvat kesken”

Arvio: Pari vanhaa Manaraa – Kultainen aasi/Giuseppe Bergmanin Odysseia

KultainenAasi_GiuseppeBergmaninOdysseia_kansi

Lienee sanomattakin selvää, että tässä bloggauksessa on sekä tekstissä että kuvissa yhtä sun toista NSFW:tä ja lapsille sopimatonta.

Eristys alkaa näkyä blogissa sen verran, että suunnitelmallisten arvioitavien kokonaisuuksien sekaan saattaa eksyä ns. keräilyeriä, kuten tämä. Erinomainen antikvariaatti Lukuhetki piti varastontyhjennysalen joku viikko sitten (taitaa olla edelleen menossa!), ja sieltä virtuaaliseen ostoskoriin eksyi suomennettu versio jo aiemmin arvioidusta Krazy Kat -kokoelmasta, sekä nämä pari Milo Manaran albumia. Eroottisten sarjakuvien isoin nimi on jälleen ajankohtainen, sillä ehkä hänen mainstream-ystävällisimmästä teoksestaan, taiteilija Caravaggion elämäkerrasta on vihdoin ilmestynyt suomeksi myös sen toinen osa. Tällä kertaa käsiteltävä kama on kuitenkin vanhempaa tuotantoa, alun perin 1980-luvulta. Kultainen aasi on sarjakuvasovitus maailman vanhimmasta säilyneestä latinankielisestä romaanista, ja Giuseppe Bergmanin Odysseia sekoitus Manaran oman Giuseppe Bergman -hahmon seikkailuja ja Homeroksen myyttejä. Ja toki pornoa, ihan suht suorasukaisesta jynkkytouhusta vihjailevampaan pehmomeininkiin. Tarinalliset ansiot näillä Manaran kertomuksilla ovat melko olemattomia, mutta komean näköisiähän ne ovat, ja lisäksi tämä törkytavaran uittaminen korkeampaan kulttuuriin on ihan kauhean kiehtova aihe mietittäväksi. Jatka lukemista ”Arvio: Pari vanhaa Manaraa – Kultainen aasi/Giuseppe Bergmanin Odysseia”

Arvio: Haikaralaivue – Ilmojen kotkat/Kunnian värit/Vaara taivaalla/Haikaroiden laivue

Haikaralaivue_kansi

Viime vuoden lopussa Suomen sarjakuvaskene koki suuren menetyksen, kun (tämän bloggaajan mielestä) maan monipuolisin ja asiantuntevin sarjakuvablogi Ahvenaario pisti pillit pussiin. Mutta aika aikaansa kutakin, kun on mentävä niin on mentävä. Viimeisenä perintönään blogin kirjoittaja Paavo lahjoitti minulle mukavan suosituslistan lukemisen arvoisista sarjakuvista, jotka syystä tai toisesta jäivät ilman tekstiä hänen käsissään. Näitä on tarkoitukseni käydä läpi rauhalliseen tahtiin tulevaisuudessa. Ensimmäisenä vuoron saa Haikaralaivue, ranskalainen hävittäjälentäjäsarjakuva 1960-luvulta. Meininki sarjiksessa on aika Korkeajännitys-henkistä, kirkasotsaisia sankarimiehiä, kunniakkaita seikkailuja ja yksityiskohtaisen tarkkaa lentokoneiden ja niiden tekniikan kuvausta. Mielenkiintoisen tästä tekee tekijäduo. Käsikirjoittaja on Blueberryistä ja Punaparrasta paremmin tunnettu Jean-Michel Charlier, ja kuvittaja tämän maan tunnetuin (ehkä jaetulla ykkössijalla) ranskalaistekijä Albert Uderzo. Tekijöiden ammattitaito kyllä näkyy sarjakuvasta, mutta kaavamaiset ja kliseiset tarinat eivät sinänsä mahdollista mitään valtavaa irroittelua. Jatka lukemista ”Arvio: Haikaralaivue – Ilmojen kotkat/Kunnian värit/Vaara taivaalla/Haikaroiden laivue”

Arvio: Akira 9-12 – Kun on aloittanut täysiä, niin millä vaihteella silloin lopettaa?

Akira9_12_kansi

Ja näin, melkein vuoden 2019 puitteissa saimme päätökseen Akira-projektin. Ja selvisi muuten se ensimmäisessä kirjoituksessa hämmentänyt vuosilukusekaannuskin. Manga sijoittuu vuoteen 2019, mutta englanninkielisessä käännöksessä tapahtumia siirrettiin kymmenellä vuodella eteenpäin, oletettavasti juuri myöhäisemmän julkaisuajankohdan vuoksi. Sama logiikka on sitten siirretty suomennokseenkin. Vaan vähänpä tuolla on tarinan kokemisen kannalta merkitystä. Katsuhiro Otomon massiivinen kyberpunk-saaga saa päätöksensä näyttävästi, mutta jotenkin näiden kirjojen rytmitys (joka tuntuu olevan se yksi teema, johon palaan Akiran kohdalla uudestaan ja uudestaan) ei koukuta. Ennen loppufanfaaria tarina vaatii pienen suvantovaiheen, joka polkee ikävästi paikallaan, ja kun loppumähinä sitten alkaa, ei panoksiin tai tapahtumiin enää tunnu syntyvän sellaista painoarvoa kuin kirjan keskivaiheilla. Akirassa on paljon kiehtovia elementtejä, mutta miten tätä kokonaisuutta pitäisi arvioida, en ole ihan varma. Jatka lukemista ”Arvio: Akira 9-12 – Kun on aloittanut täysiä, niin millä vaihteella silloin lopettaa?”

Arvio: Hiilijalanjälkeen jääneet – Huolellinen ja ajankohtainen sarjakuva hilpeisiin ilmastonmuutosahdistushetkiin

HiilijalanjälkeenJääneet_kansi

Jos jostakusta teistäkin on tuntunut, että aika paljon se Eero arvioi noita Pokuton teoksia, niin ette ole ihan väärässä. Tekstejä niistä on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, ja syitä on kaksi: ensinnäkin, Pokuton talliiin kuuluvat tekijät ovat aktiivisesti tarjonneet teoksiaan luettavaksi ja toiseksi ja tärkeimmäksi, Pokutosta tulee ulos monipuolista ja mielenkiintoista tavaraa. Tokikaan jokainen teos ei ole napakymppi, mutta kattaus on teemoiltaan ja tyyleiltään erittäin vaihteleva, kuitenkin ilman omakustanteen kaltaista tempoilua. Sellaista suunniteltua kokeilevuutta, jossa kaikkea lukijaystävällisyyttä ei ole uhrattu taiteellisen tinkimättömyyden alttarille. Näitä ominaisuuksia löytyy myös tuoreimmasta Pokuto-julkaisusta, Sami Nyyssölän ilmastonmuutosdystopiatarinasta Hiilijalanjälkeen jääneet. Nyyssölän teoksia on blogissa aiemmin arvioitu parikin, mutta niiden perusteella ei olisi voinut arvata, mitä uunista tällä kertaa tuli ulos. Tekijän tahti on melkoisen kova ottaen huomioon, että kaikki ovat ihan oikeita kirjoja, ja myös niin huolella rakennettuja, ettei näitä missään viikonloppusessioissa kyhätä. Hiilijalanjälkeen jääneet sisältää kiinnostavia ideoita, mutta kompastelee hieman myös lajityyppikliseisiin. Jatka lukemista ”Arvio: Hiilijalanjälkeen jääneet – Huolellinen ja ajankohtainen sarjakuva hilpeisiin ilmastonmuutosahdistushetkiin”

Arvio: Kaamio – Kauhusarjis tekee paluun Suomen kielellä

Kaamio1_kansi

Pari viikkoa takaperin blogissa ensiesiintymisensä teki Ilmein Entertainment, ja tuskin ovat ehtineet aallot edellisestä tekstistä laskeutua, kun lisää tuutataan jo tuuttiin. Kustantamon kakkosjulkaisu on paluun tekevä kauhulehti Kaamio, jossa julkaistaan eri tekijöiden lyhyitä kauhusävytteisiä novelleja. Kauhusävytteisiä siksi, että harva kirjan kertomuksista aiheuttaa kauhulle ominaisia kuumotuksen tai epämukavuuden tunteita. Pääasiallisesti kyse on leikittelystä kauhusarjakuvan tutuilla tarinakaavoilla ja tyylikokeiluista erilaisissa tapahtumaympäristöissä. Kaamiota ei voi kutsua erityisen kotimaiseksi, sillä tekijöistä ainoastaan Hannu Kesola on suomalaistaustainen, ja kun tarinoiden tyylit vielä ovat puhdasta jenkkiherkuttelua, niin amerikkalaisina käännössarjiksina Kaamiota on oikeastaan käsiteltävä, ainakin toistaiseksi. Laadultaan Kaamio ei huimaa päätä, mutta väläyttelee potentiaaliaan parissa tarinassa. Jatka lukemista ”Arvio: Kaamio – Kauhusarjis tekee paluun Suomen kielellä”