Arvio: Salem 2232 – 213 vuotta tulevaisuuteen on paluu 80-luvulle

Salem2232_kansi

Tämä arvio on laajennettu versio alun perin Sarjainfo 3/2019 -lehdessä julkaistusta tekstistä.

Käsikirjoittajana Yhdysvalloissa itselleen nimeä luova Hannu Kesola päätti hiljattain parantaa töidensä saatavuutta myös täällä Suomessa. Keväällä toimintansa aloitti hänen pyörittämänsä kustantamo Ilmein Entertainment, joka tuo saataville ainakin Kesolan omia töitä ja mahdollisesti myös muuta kauhuun ja scifiin kallellaan olevaa sarjakuvaa. Salem 2232 on Ilmeinin ensimmäinen julkaisu, jossa käsikirjoituksesta vastaavat Kesola ja Ken Janssens, ja kuvituksesta Paul Moore. Lyhyt kertomus on perinteistä ammentavaa scifikauhua ilman yllätyksiä. Eniten mieleen tulevat 1980-luvun toimintarymistelyt, joissa köppäinen dialogi ja kliseiset karikatyyrit olivat meriittejä, eivät puutteita. Salem 2232:ssa sekoittuvat asiantuntevasti monet scifikauhun konventiot ja suljetun tilan trillereiden inhimillisemmät jännitteet, mutta omia mausteita soppaan on lisätty laihanlaisesti. Jatka lukemista ”Arvio: Salem 2232 – 213 vuotta tulevaisuuteen on paluu 80-luvulle”

Mainokset

Arvio: Einsteinin vaimo – Miesmyyttien murskajaiset

EinsteininVaimo_kansi

Tämä arvio on pidempi versio alun perin Sarjainfo 3/2019-lehdessä julkaistusta tekstistä.

Ainakin näin sarjiskuplan sisäpuolelta näyttää, että Liv Strömquist on modernin sarjakuvan juhlituimpia nimiä. Tarkkanäköistä feminististä sarjakuvaa tekevä Strömquist kasvattaa suosiotaan jokaisen teoksensa myötä ja murtautuu hiljalleen myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Einsteinin vaimo on kokoelma satunnaisia lyhäreitä, joiden yhdistävänä teemana ovat naisten elämät miesten varjossa. Strömquist tuhoaa miesneron myyttejä sivu sivulta osoittaen, miten yhdessä asiassa hyvät miehet olivat usein täysiä surkimuksia tai hirviöitä elämänsä naisten suhteen. Einsteinin vaimo osoittaa miksi Strömquist on tyylilajinsa kuumimpia nimiä: sarjakuvat ovat teräviä, häikäilemättömiä, hauskoja ja ennen kaikkea viihdyttäviä. Kukaan ei tykkää lukea, jos lukeminen tuntuu läksyiltä, mutta Strömquist valistaa lukijoitaan vangitsevasti lähes varkain. Jatka lukemista ”Arvio: Einsteinin vaimo – Miesmyyttien murskajaiset”

Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa

LevinasinKasvot_kansi

Yllättävästi suomalaisten kustantamoiden menneestä katalogista löytää aika ajoin sellaisia teoksia, joiden ei ikinä olisi uskonut näkevän päivänvaloa muussa kuin omakustannemuodossa. Tarkoitan siis sitä, kun tätä nykyä lähinnä pomminvarmoihin hitteihin keskittyvät keskisuuret kustantajat poikkeavat selvästi omasta linjastaan, oletettavasti joko koska linja on muutama vuosi sitten ollut vielä hyvin erilainen, tai sitten sarjakuvassa on nähty poikkeuksellista potentiaalia, jota ei vain voi ohittaa. Hyvistä esimerkeistä käyvät vaikkapa Egmontin kustantama Pikku Närhi tai Liken koneistosta ulos ilmestynyt Levinasin kasvot. Lissu Lehtimajan sarjakuva on nimittäin suurelle yleisölle tuntemattoman filosofin elämäkerta, koulutuksen lopputyö ja ei-erityisen-helposti-lähestyttävä pohdiskelu etiikan, rakkauden ja ihmisten välisen yhteyden luonteesta. Kokonaisuus on sen verran monipolvinen, että se asettaa kerronnallisia haasteita. Levinasin kasvot ei aivan nouse haasteiden tasolle, mutta teoksena se on silti miellyttävän kunnianhimoinen ja omalaatuinen. Jatka lukemista ”Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa”

Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin

Akira5-8_kansi

Jotenkin tämä bloggaushomma on viime aikoina varkain hiipinyt tilanteeseen, jossa minulla on yhtäaikaisesti auki ihan törkeä määrä lukuprojekteja. Siis aloitettuja sarjoja/kertomuksia, joita pitäisi saattaa loppuunkin. Osasyynä on varmasti suositusten haaliminen sieltä sun täältä sen kummemmin tarkistamatta, onko kyseessä jonkin sarjan ykkösosa vai itsenäinen sarjakuva, ja kakkossyynä ihan puhtaasti kiinnostus kaikkea mahdollista kohtaan. Tämä ei olisi varmaan ongelma kaaoksessa viihtyvälle ihmiselle, mutta minulla on tietokoneeni työpöydällä yksi kuvake (roskakori), selaimessa korkeintaan neljä välilehteä yhtäaikaa auki ja sähköpostin inbox aina nolla. Kertonee jotain siitä, miten hyvin keskeneräiset projektit sopivat tyyliini. Tästä päästään toiseen ongelmaan: on erittäin tyydyttävää saada edistettyä näitä keskeneräisyyksiä, kuten nyt vaikkapa Akiraa. Haaste on se, että blogivinkkelistä on aika kinkkistä keksiä jatkuvasti sanottavaa samoista sarjiksista. Onhan Katsuhiro Otomosta ja Akirasta kirjoitettu kokonaisia kirjoja ja tuhansien sivujen edestä tekstiä, mutta kun minun asiantuntemukseni ei ole ihan sillä tasolla. Onneksi pokkarit 5-8, eli tarinan toinen kolmannes, kiristävät tahtia entisestään ja korostavat Akiran parhaita puolia, niin ei tarvitse tyytyä aivan pelkkään käsien heilutteluun tekstissäkään. Jatka lukemista ”Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin”

Arvio: Maggy Garrisson 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin

MaggyGarrisson3_kansi

Hiukkasen hirvitti tarttua Maggy Garrisson kolmoseen kun Sininen jänis arvostelukappaleen ystävällisesti minulle tarjosi. Ei niinkään sarjakuvan laadun vuoksi, sillä Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn ammattitaitoon on voinut luottaa järkähtämättä koko tarinan ajan. Ennemminkin kuumotusta syntyi siksi, että edellisosan kanssa minulla oli todella paljon vaikeuksia keksiä kirjasta sanottavaa. Jos kaksi kokenutta tekijää päättää kertoa tarinan joka kustannuksellisista ja julkaisupoliittisista syistä päätetään pätkäistä kolmeen osaan, onko mitään järkeä kirjoittaa jokaisesta osasta erikseen? Kuinka todennäköistä on, että tarina muuttuisi niin paljon että teksteillä olisi jokin olemassaolon oikeutus? Ketä tällainen kolmen tekstin rykelmä edes palvelee? Päättääkö joku hommata kaikki osat luettuaan tämän kolmosen arvion? Edellisen osan kohdalla tuntui, että ei enää ikinä näitä kolmen osan blogauksia, tämän kolmannen osan kohdalla homma taas on ihan perusteltu. Trondheim ja Oiry vetävät tapahtumat yhteen, mutta sen lisäksi tarinaan esitellään vielä selkeä yhteiskunnallinen teema, joka tuo analyysiin ja lukemiseenkin uutta särmää. Jatka lukemista ”Arvio: Maggy Garrisson 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin”

Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi

SatakieliJokaEiLaulanut_kansi

Tämähän meni hienosti. Kun kuppi hienoisesti meni nurin edellisen omaelämäkertatyyppisen sarjakuvan kanssa, niin olin vielä samaan kirjastosatsiin ottanut yhden lisää. Tässä tapauksessa minun ja teidän onneksi Satakieli joka ei laulanut ei kuitenkaan ole tyylipuhdasta autofiktiota. Minun siksi, että en teosta miettiessäni jää jumiin muotoseikkoihin, ja teidän siksi, ettei teidän tarvitse kuunnella silkkaa itseään toistavaa marinaa 700 sanan verran. Kirja sisältää 6 lyhyttä tarinaa erilaisista lapsuuksista. Kertoja voisi periaatteessa olla sama henkilö, mutta muuttuvat asetelmat ja ympäristöt kielivät, että tarinoiden ympärille ei ole tarkoitus rakentaa kronologiaa. Hyrri onkin sanonut, että tarinat ammentavat sekä hänen että hänen lähipiirinsä muistoista. Yhdistävä tekijä kertomuksissa on lapsen törmääminen traumaan tai pelkoon, jota mieli ei vielä ole aivan valmis käsittelemään. Juliana Hyrri vaihtelee kertomusten sävyjä trauman vakavuudesta ihan konkreettisiin muutoksiin esim. kuvitus- tai kerrontatyyleissä. Yhtä kaikki, epämukavuuden tunne saadaan päälle ensimmäisestä tarinasta lähtien, ja se ei muutu koko kirjan aikana minnekään. Jatka lukemista ”Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi”

Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä

Mielikuvitustyttö_kansi

Kun blogin pitämisen myötä olen moninkertaistanut sarjisten lukutahtini, huomaan kärsiväni jos jonkinlaisista sivuvaikutuksista. Positiivisia ovat esimerkiksi yleisen kirjasivistyksen lisääntyminen, taiteen ja kulttuurin kulutuksen monikertaistuminen, laajentunut maailmankuva ja parempi henkinen tasapaino. Negatiivisia sitten ovat esimerkiksi jatkuva hyllytilan puute ja tiettyjä genrejä kohtaan tapahtuva kyynistyminen. Huomaan muutaman tyylilajin kohdalla huokaavani jo alkusivuilla että jahas, tämä oli taas näitä. Tällaisia genrejä löytyy sarjisspektrin äärilaidoilta, toisella puolella esimerkiksi patsasteleva ja machoileva sankarisarjis, toisella taas hauras ja pienieleinen omaelämäkertasarjis/autofiktio. Aino Louhen tuore romaani Mielikuvitustyttö menee näistä jälkimmäiseen lokeroon. Kirjasta ei voi päätellä, ovatko tapahtumat aidosti tapahtuneita vai värittyneitä, tai no nimi ehkä vihjaisi, että aivan yksi yhteen todellisista tapahtumista ei ole kyse. Tässä tapauksessa minusta on kuitenkin perusteltua kutsua teosta omaelämäkerralliseksi, koska kerronta tehdään minä-muodossa, päähenkilö on kirjoittajan taustainen ja  ja tekijä kertoo tapahtumat ”omina muistoinaan”. Olennaista ei siis ole sataprosenttinen todenmukaisuus, vaan se, että kirja ammentaa selvästi paljon tekijänsä omista kokemuksista. En tiedä, olenko päätynyt jonkinlaiseen vinoumaulottuvuuteen, mutta minusta tuntuu, että omaelämäkerrallista sarjista tehdään ihan helvetisti ja siksi sieltä esiin nouseminen on erityisen haastavaa. Mielikuvitustyttökin on aivan hyvin tehty sarjakuva, mutta en näe mitään syytä toiste palata sen pariin. Jatka lukemista ”Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä”

Arvio: Filosofia aloittelijoille – Erinomaista luettavaa, kehnoa sarjakuvaa

FilosofiaAloittelijoille_kansi

Filosofia aloittelijoille on suomennoksena tuore, mutta mistään untuvikosta ei muuten ole kyse. Richard Osbornen käsikirjoittama ja Ralph Edneyn kuvittama tuhti sukellus länsimaisen filosofian historiaan ja kehitykseen on ilmestynyt englanniksi alun perin jo 1992. Se kuuluu erinäisiä ilmiöitä kansantajuisesti selittävään For Beginners -sarjaan, jonka osilla on nimensä lisäksi hyvin vähän yhteistä. Tarkoitus on tuoda yleissivistäviä, joskus vaikeatajuisina pidettyjä aiheita sarjakuvamuodossa lähemmäs kansanihmisiä. Rehellisesti sanottuna hyvin vähän yhteistä on myös tällä teokselle ja sarjakuvagenrellä. En missään nimessä halua profiloitua sarjispuristiksi, mutta silti minusta on vähän huijausta kutsua pääosin kuvitettua tietokirjaa sarjakuvaksi. Filosofia aloittelijoille sisältää muutaman sarjakuvaksi laskettavan pätkän ja muutoin sen ansiot teoksena ovat mielestäni selvät ja myönnettävät, mutta sarjiksena se ei ole kummoinen. Filosofia aloittelijoille runtaa lukijan aivopalloon 180 sivussa melkoisen määrän tietoa. Se on kansantajuinen, mutta ei silti aliarvioi lukijaansa. En ole filosofiaa niin paljon lukenut, että voisin arvioida tekijöiden tulkintoja ja valintoja aihepiirien ja käsiteltävien henkilöiden suhteen. Tällaiselle yleissivistystä arvostavalle perustallukalle kirja meni kuitenkin ihan täydestä, ja sen luettuani tunsin oloni fiksummaksi kuin ennen. Jatka lukemista ”Arvio: Filosofia aloittelijoille – Erinomaista luettavaa, kehnoa sarjakuvaa”

Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu

Kalevala_kansi

Tämä teksti on laajennettu versio Sarjainfo-lehdessä 2/2019 julkaistusta arviosta.

Muistan nuorena lukeneeni Frank Millerin esipuheen Batman: Year One -sarjakuvaan. Siinä hän toteaa ihmetelleensä 60-luvun campmaista Batmania, ja asettaa omien tarinoidensa sävyn yhdellä päälauseella: ”Minusta Batman ei koskaan ollut hauska”. Siitä lauseesta käynnistyi synkän ja yltiönihilistisen supersankarisarjiksen voittokulku, jonka jälkiä siivoillaan edelleen. Toki trendi synnytti hyviäkin sarjakuvia, mutta paljon tuotettiin ihan vain synkkää synkän vuoksi. Samanlainen fiilis tulee Sami Makkosen Kalevalasta. Jos Kalevalan sarjisversioinnit ovat olleet enemmän tai vähemmän hauskoja Petri Hiltusen, Marko Raassinan ja tietysti Mauri Kunnaan käsissä, Makkoselle on tärkeää kahlita Kalevala tosikkomaisen jenkkisarjakuvan tyyleihin. Kirja on ensimmäinen puolikas kaksiosaista Kalevala-tulkintaa, ja tarjolla on machoilua, uhoa ja geneerisiä partalihaskimppuja koko rahalla. Jatka lukemista ”Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu”

Arvio: Otus – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2019

Otus_kansi

Viime vuonna pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa pienen mutta pippurisen paikallisen sarjisseuran kädenjälkeen, kun Keski-Suomen Sarjakuvaseura KESS tarjosi vuosijulkaisunsa arvioitavaksi. Tänä vuonna jatkettiin samalla mallilla, ja tuorein vuosijulkaisu Otus löysi tiensä luettavaksi jo ihan fyysisenä kopiona. Aiempina vuosina antologioita on sidottu yhteen hieman rajaavammilla teemoilla, kuten viime vuoden tulevaisuus ja ihmissuhteet -sekoitus. Tänä vuonna suitset on tarkoituksella jätetty löyhemmälle, ja ainoa tarinoita yhdistävä teema on antologian nimi, eli otus. Ulkopuolisesta näkökulmasta kriteerien löyhennyksellä on sekä hyvät että huonot puolensa. Positiiviseksi voidaan nähdä se, että tekijöitä ja tarinoita on Otuksessa reilusti edeltäjäänsä enemmän. Toki on vaikea sanoa, onko syynä helpompi teema, kasvanut aktiivisuus vai ainoastaan hyvä tuuri aikataulujen kanssa, mutta joka tapauksessa. Negatiivista sitten puolestaan on se, että tarinoista suuri osa on melkoisen alkeellisia, ja niistä ei kauheasti jää käteen. Jatka lukemista ”Arvio: Otus – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2019”