Arvio: Blueberry – Kenraali Kultatukka / Kadonnut kaivos / Kultaluoteja ampuva aave

cof

Höhöhö, viimeksi kun luin Blueberryä, jäin kirjan lopuksi elättelemään toiveita viattomammista tarinoista seuraavassa integraalissa. Niinpä vissiin. Like Kustannuksen Blueberry-uudelleenjulkaisujen toinen osa jatkaa todella masentavaa intiaanien metsästystä tarinassa Kenraali Kultatukka. Kadonnut kaivos ja Kultaluoteja ampuva aave kertovat perinteisemmästä aarteenmetsästyksestä, mutta näissäkin kuvioissa Jean-Michel Charlier’n näkemys villin lännen meiningeistä on reilusti kyynisen nihilistinen. Blueberryn maailmassa hyvä teko ei jää rankaisematta ja uusista tuttavuuksista kannattaa suunnilleen aina odottaa pahinta. Jean ”Gir” Giraudin maisemat ovat jylhiä ja tapahtumat kylmiä. Hevosia ja ihmisiä tippuu kuin kärpäsiä, mutta ilmeet eivät juuri värähdä. Erämaa on armoton, joten mitä sitä kuvituksessakaan pehmistelemään. Jatka lukemista ”Arvio: Blueberry – Kenraali Kultatukka / Kadonnut kaivos / Kultaluoteja ampuva aave”

Mainokset

Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki

cof

Villimpi pohjola on jännä strippisarjis. Sillä ei ole samanlaista statusta kuin Viivillä ja Wagnerilla, Fingerporilla tai nuorempien lukijoiden keskuudessa esimerkiksi Fok_itillä. JP Ahosta ei kaiveta vakiohaastateltavaksi sarjakuva-aiheisiin lehtijuttuihin samalla tavalla kuin Pertti Jarlaa. Silti Ahonen ja Villimpi pohjola ovat vuosien saatossa salakavalasti hiipineet arkikäyttöön ja VP-strippejä pomppaa aika ajoin  esiin toimistojen seiniltä tai yksittäisinä nettimeemeinä. Luettuani neljä strippejä kokoavaa kirjaa ymmärrän hiukan, miksei suosio ole kasvanut suuremmaksi. VP:n olisi ainakin muutama vuosi sitten pitänyt olla täysin minun juttuni: yliopisto-opiskelijoista kertova sarjis nörtti- ja kaljavitseillä höystettynä kuulostaa optimaaliselta samaistumiskokemukselta, mutta jokin VP:ssä estää kiintymästä siihen täysillä. Minulla on muutamia arvauksia, mikä se voisi olla, mutta mitään varmaa en ole vielä löytänyt. Jatka lukemista ”Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki”

Arvio: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58

cof

Olen kyllä kokenut aiemmin maku- ja hajumuistoja, mutta sarjismuistoon en ole törmännyt. On aika yllättävää, että sarjakuva, jota ei ole koskaan aiemmin lukenut, vie suoraan menneisyyteen. Alun perin 2015 ilmestynyt ja vastikään suomennettu Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58 on nimittäin vedetty suoraan lapsuudessa mummolan vintillä luetuista enoni vanhoista Agentti-Korkeajännityksistä ja muista suoran toiminnan sarjakuvista, joskin Englannin ja Italian sijaan alkuperämaa on Ranska. Käsikirjoittaja Rodolphen hahmot ovat suorasukaisia parilla modernihkolla twistillä, juoni klassista vastavakoilua ja kuvittaja Louis Alloingin tapahtumaympäristö komeita autoja ja klassista kaupunkimaisemaa. Se, miten Robert Saxin kokee, on varmaankin paljon kiinni omasta suhteesta näihin perinteisiin poikain seikkailutarinoihin. Tässä on kyseessä varsin häpeilemätön nostalgiatrippi, ei enempää eikä vähempää. Jatka lukemista ”Arvio: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58”

Arvio: Yön ritari III – Herrakansa

Yön ritari 3 -sarjakuvan kansi, jossa mustavalkoinen Batman

Tieto siitä, että Frank Miller ja Brian Azzarello palaavat Yön ritari -sarjan pariin oli vähän kuin James Woods ja Zack Snyder ilmoittaisivat tekevänsä jatko-osan Suurelle gangsterisodalle. Periaatteessa on kiva nähdä erinomaisen alkuperäisen taideteoksen saavan uutta huomiota, mutta hhnngggghhh. Alkuperäiset tekijät ovat tässä välillä flipanneet vainoharhaiseen alt-rightiin, kun taas uudet vahvistukset ovat aiemmissa töissään olleet  hienovaraisia kuin kymmenen kilon leka ja tyylitajuisia kuin Vesa Keskinen. En kuitenkaan suostunut luopumaan toivosta, sillä olen pitänyt joistain Millerin parjatummistakin teoksista, Azzarello on tehnyt ainakin yhden hyvän Hulk-stoorin ja tykkään hieman salaa Snyderin 300-tulkinnasta. Yön ritari III – Herrakansa on juuri julkaistu suomeksi, joten ei muuta kuin tulta päin pelonsekaisin tuntein! Ja mikä helpotus: se ei ollut niin kamala kuin olisi voinut olla, jos nyt ei ihan täydellinen napakymppikään. Minun on vaikea olla kovinkaan objektiivinen arvostelija, joten tekstille täytyy antaa intoiluvaroitus. Jatka lukemista ”Arvio: Yön ritari III – Herrakansa”

Arvio: Sandman Deluxe 6 & 7 – Sepitteitä ja kajastusta / Kerratut elämät

cof

Kävin tätä tekstiä varten lukemassa vanhoja Sandmanarvioitani, ja ne eivät rehellisesti sanottuna olleet kamalan hyviä. RW Kustannuksen Sandman-urakka on edennyt jo seitsemänteen osaansa ja sarjakuva kypsyy Neil Gaimanin käsissä. Toivottavasti sama kävisi blogiteksteillekin, sillä jälkikäteen tarkasteltuna noissa aiemmissa raapustuksissa on hirveästi tarvetta keksiä merkitystä paikoista, joista sitä ei ole oikeastaan löytynyt. Niistä paistaa läpi se, että haluaisin kamalasti olla Sandmanin ällikällä lyömä, mutta oikeastaan niin ei ole käynyt. Kutos- ja seiskakirjojen kohdalla yritän lopettaa teeskentelyn. Vaikka vieläkään en ole haltioissani, niin onneksi kirjoista löytyy sentään osioita, joita kelpaa ihastella ihan aidostikin. Jatka lukemista ”Arvio: Sandman Deluxe 6 & 7 – Sepitteitä ja kajastusta / Kerratut elämät”

Arvio: Palestiina – Klassikkoteos opettaa, että mistään ei tule mitään

cof

Haluaisin tietää, miten Joe Sacco on aikanaan pitchannut ensimmäisen suurteoksensa Palestiinan kustantajalle. ”Haluan tehdä laajan silminnäkijäreportaasin edelleen hengenvaarallisesta Palestiinan tilanteesta keskittyen Israelin valtion harjoittamaan epäinhimilliseen toimintaan. Kirja tulee kuitenkin Yhdysvaltain markkinoille, missä Israelista on perinteisesti pidetty, ja sitten haluan tehdä sen koko homman sarjakuvana. Muistathan räkäiset ug-sarjakuvani? Niiden tyylistä”. Ja kustantaja vaan totesi, että tässä rahat, painuhan Palestiinaan, mikä voisi mennä vikaan? Ihan ensiksi nostan siis hattua niin Saccolle, kuin sille riskiaddiktillekin, joka hommaan on tuohet alun perin tarjonnut. Palestiina on nimittäin ihan uniikki teos, jollaista ei ikinä pääsisi syntymään ilman poikkeuksellisia yksilöitä. Lisäksi se on lakoninen, lohduton ja omiaan vakuuttamaan, että ei tästä paskasta maailmasta koskaan tule parempaa. Jatka lukemista ”Arvio: Palestiina – Klassikkoteos opettaa, että mistään ei tule mitään”

Arvio: Maggy Garrisson 1 – Hymyile vähän, Maggy

cof

Uusien pienkustantajien uusiin käännösavauksiin lukeutuu viime vuonna ilmestynyt Maggy Garrisson 1- Hymyile vähän, Maggy. Niiden joukossa sitä voinee kutsua jopa avauksista onnistuneimmaksi, sillä Maggy Garrisson voitti Kvaak.fi-sivustolla parhaan käännössarjakuvan Herra Koipeliini -palkinnon ja menestyi hyvin myös Sarjainfon käännössarjakuvaäänestyksessä. Ymmärrän hyvin, mikä Maggyssa vetoaa. Se on peruselementeiltään melko klassista dekkaritarinaa, mutta etenkin päähenkilö väistää monta kliseetä raikkaalla tavalla ja kiehtoo sivu sivulta enemmän. Myös juonessa kierretään monta ilmeistä sudenkuoppaa, joihin vähäisempi dekkaristi olisi langennut. Genrekameleontin käsikirjoittaja Lewis Trondheimin kynä on jälleen terävänä, eikä kuvittaja Stéphane Oiry jää jälkeen lainkaan. Maggy Garrisson on helppoa ja viihdyttävää luettavaa, jossa yksi tällainen eurooppalaistyylisen lyhyt albumi ei riitä vielä mihinkään. Jatka lukemista ”Arvio: Maggy Garrisson 1 – Hymyile vähän, Maggy”