Arvio: Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles

cof

Viime vuoden parhaiden sarjisten läpikäynti jatkuu. Siinä, missä montaa listoille noussutta teosta saa kirjastosta jonottaa hetken, yllätyin kovasti huomatessani, että niistä ehkä laajimmalti kehuttu ja kiitetty oli saatavilla saman tien. Kyseessä on Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles. Tämä minisarja on osa DC:n Hanna-Barbera Universeä, jossa 1960-luvun klassisten HB-piirrettyjen hahmoja tuodaan uusiin ympäristöihin modernisoituina tulkintoina. Taustoista lisää ihan kohta, nyt on jo pakko korostaa, että Snagglepuss Chronicles on kehunsa ansainnut, ja monella tapaa. Sen yhteiskunnallinen kommentaari ja yhteydet nykyaikaan ovat ilmiselviä ja vaikuttavia. Tämän, ns. ilmiselvän tason lisäksi Snagglepuss Chronicles on kuitenkin älykäs, empaattinen, koskettava, tunnelmallinen ja hienosti tehty. Kaiken kaikkiaan, monella tapaa esimerkillinen sarjakuva. Jatka lukemista ”Arvio: Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles”

Mainokset

Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 2 – Samuraikoodin kunnia, oikeudenmukaisuus ja ennalta-arvattavuus

cof

Pari kuukautta sitten aloitettu massiivinen Lone Wolf & Cub -urakka törmäsi tiesulkuun harmittavan varhaisessa vaiheessa. Helsingin kirjastojen valikoimasta ei näytä nimittäin löytyvän omnibus-julkaisuja kuin kaksi ensimmäistä, kun koko potti olisi kaksitoista kirjaa. Toki omnibusit eivät ole ainoa formaatti, eikä kirjasto niiden ainoa lähde, mutta sarjan valtaisa koko ei houkuttele kovin pienissä pätkissä matskuja haalimaan. Koska en edelleenkään ole aivan varma LW&C:n jatkuvasta laadusta/koukuttavuudesta ja sen minussa herättämistä intohimoista, en halua myöskään polttaa sarjishankintabudjettiani näihin. Kazuo Koiken tarinat ovat sujuvia, ja nyt kun niiden standardipituus on nostettu noin 60 sivuun, juonen ja tilanteiden kehittyminen saa paremmin tilaa. Goseki Kojiman kuvitus on komeaa, ja se toimii niin rauhallisissa tunnelmoinneissa kuin toimintakohtauksissakin. Kaikki tämä on vain tehty tosi tosi tosi perinteisesti. Ōgami Ittō on niin kliseinen samuraipäähenkilö ja hänen kohtaamansa haasteet samasta puusta veistettyjä, että tällaisesta kerronnasta täytyy todella nauttia, jotta tarinoita jaksaisi ahmia tuhansien sivujen ajan. Jatka lukemista ”Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 2 – Samuraikoodin kunnia, oikeudenmukaisuus ja ennalta-arvattavuus”

Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944

cof

Opintie Japanin historian parissa jatkuu massiivisen Showa-tetralogian toisessa osassa. Keisari Hirohiton vallan ajan Japania kuvaavassa kokonaisuudessa vuosien välinen epäsuhta korostuu tässä osassa kaikkein näkyvimmin. Vaikka neljä kirjaa kattavat yhteensä yli 60 vuotta elämää, käytetään sivumäärällisesti neljäsosa koko tarinasta toisen maailmansodan vuosien käsittelyyn. Mainitsin jo edellisessä Showa-tekstissä, että odotan tätä volyymia hieman varautuneesti, sillä Shigeru Mizukin erittäin yksityiskohtainen tyyli käy sitä uuvuttavammaksi, mitä enemmän yhdelle vuodelle annetaan sarjakuvassa tilaa. Tai näin ainakin odotin. Enää en ole niin varma, sillä Showan kakkososa ei ollutkaan sellaista umpihankihiihtoa kuin olin pelännyt. Se tuntuu rytmiltään hyvin paljon edeltäjältään, eikä käy liian sekavaksi. Kuitenkin, tällä osalla oli selkeästi myös puutteensa, jotka löytyivät paikoista, joista en osannut niitä alun perin odottaa tuleviksi. Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944”

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Roope Ankan elämä ja teot

cof

Kokeilenpa aloittaa uutta juttutyyppiä, jossa palaan koko elämäni rakkaimpien sarjakuvien pariin ja koitan löytää niistä vielä kerran jotain uutta sanottavaa. Itseoikeutetusti sarjan saa avata Roope Ankan elämä ja teot, jota olen aiemmin käsitellyt vain hyvin pikaisesti sivuten. Toivotaan, että juttusarja ei jää yhden kirjoituksen mittaiseksi!

Kävipä harvinaislaatuinen tilanne. Lukujono oli päässyt tyhjenemään, ja seuraavat kirjaston varaukset olisivat noudettavissa vasta muutaman päivän päästä. Rahat olivat menneet joululahjoihin ja kaikenlaiseen riettaaseen elämään, joten sarjiskauppaankaan ei ollut juuri nyt asiaa. Piti siis palata hyllystä jo valmiiksi löytyvien klassikoiden pariin. Pläräilin kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta lopulta päädyin kuitenkin sarjakuvaan, jonka olen lukenut ehkä useammin kuin minkään muun painotuotteen. Viime vuosina taukoa on tullut, mutta vuosien 1998 ja 2010 välillä luin kirjan suunnilleen kerran vuodessa. Sen jälkeen nide on tullut avattua ehkä kerran tai kaksi, kun muut sarjikset ovat vallanneet vapaat, lukemiseen käytettävissä olevat ajat. Nyt oli taas aika avata ja tavata Roope Ankan elämä ja teot. Jatka lukemista ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Roope Ankan elämä ja teot”

Arvio: The Ladies-In-Waiting – En tiennyt, että taidehistoria voi olla näin koukuttavaa

cof

Jälleen olen vahvistanut itselleni uuden marginaalisen suosikkigenren: sarjakuvat taidehistoriasta. Yhden taiteilijan tai jopa yhden teoksen ympärille rakentuvat sarjakuvat ovat paitsi sisällöltään kiehtovia, myös ylivoimaisia juuri sarjakuvana esitettynä. Kommentaari maalauksesta saa aivan uusia puolia, kun luomisprosessi esitetään yhtä lailla visuaalisesti kuin lopputuloskin. Priima lajityypin edustaja on The Ladies-In-Waiting, joka kertoo 1600-luvulla eläneestä Espanjan kuninkaallisten hovitaiteilijasta, Diego Velázquezista. Kirja kattaa Velázquezin elämää, perintöä, merkitystä ja roolia monessa eri kerroksessa tyylejä, kertojia ja näkökulmia vaihdellen. Ensisivuilla kerrontatapa hieman hämmentää, mutta kun Santiago Garcían ja Javier Olivaresin rytmiin pääsee sisään, The Ladies-In-Waiting koukuttaa tiukemmin kuin kovinkaan moni muu viime aikoina vastaan tullut sarjakuva. Jatka lukemista ”Arvio: The Ladies-In-Waiting – En tiennyt, että taidehistoria voi olla näin koukuttavaa”

Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 1 – Kasvetaanko samuraikliseistä legendastatukseen?

cof

Loppulokakuun Japani-trilogian päättää todellinen klassikko, lähes yhtä legendaarinen samuraitarina kuin Kurosawan Seitsemän Samuraita. Kazuo Koiken ja Goseki Kojiman valtaisa kostoeepos Lone Wolf & Cub on jo melkein viidenkymmenen vuoden ikään ehtinyt monoliitti, josta ovat vaikuttuneet ja inspiroituneet sekä lukijat että sarjakuvantekijät. Loputtomalta tuntuvaa kostoretkeä käyvä ronin, Ogami Ittō elättää itsensä ja pienen poikansa palkkamurhilla matkalla kohti väärintekijöitä, joiden petos johti hänen vaimonsa kuolemaan. Lone Wolf & Cubista löytyy monia samuraigenren arkkityyppejä, joita manga on aikanaan skeneen tuonut. Koko tarinalla on mittaa sellaiset ujot 8700 sivua. Tämä tarkoittaa sitä, että tekijäduo saa todella ammentaa historiasta ja soturikoodista kaiken, jos aikoo pitää tarinan tuoreena loppuun asti. Alussa toiston määrä herättää kovasti epäilyksiä sarjan kestävyydestä, mutta loppua kohti ensimmäinen 12:sta omnibus-osasta nostaa tasoaan jo varsin lupaavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 1 – Kasvetaanko samuraikliseistä legendastatukseen?”

Arvio: Showa – A History of Japan 1926-1939

cof
Koska kirja luetaan japanilaisittain oikealta vasemmalle, kirjasto on lätkäissyt viivakoodin suoraan kanteen. Nice.

Minulle ei ole tullut vastaan järkälemäisempää sarjakuvatietokirjasarjaa (yrittäkääpäs muuten keksiä yhtä pitkä yhdyssana joka alkaa ja loppuu samalla sanalla!) kuin Shigeru Mizukin valtava Showa. Jos teoksen lukeminenkin tuntuu jo ihan kunnon työrupeamalta, hirvittää edes ajatella millainen duuni Showan tekeminen on ollut. Neljäosainen sarja kattaa Japanin historian vuodesta 1926 aina vuoteen 1989 saakka, ja osilla on mittaa reilut 500 sivua kappale. Aloitin oman urakkani ensimmäisellä osalla, joka kattaa elämää Japanissa kolmentoista vuoden ajan, niin laajalla yhteiskunnallisella tasolla kuin tekijänsä omina lapsuusmuistoinakin. Shigeru Mizuki on syntynyt vuonna 1922, joten hän puhuu koko Showan ajan kokemuksesta. Kirja on todella yksityiskohtainen ja ajoittain vaikeakin seurattava, mutta pitää ehdottomasti otteessaan ja jää myös mieleen. Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1926-1939”