Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys

Äh, minusta tuntuu, että lankean toistuvasti ns. ämöriikkäläisen sarjakuvan ylisanaharhaan. Luen takakansien ja kansilehtien ylistysblurbeja, ja rakennan odotuksiani niiden päälle. Mitä valtavirtaisemmasta sarjakuvasta on kyse, sitä vähemmän noita kommentteja pitäisi koskaan uskoa, oli niiden allerkirjoittaja kuka willeisner tai charlesschulz tahansa. Aina on tarjolla pettymyksiä. Se pätee myös parinkymmenen vuoden takaiseen kansansuosikkiin, Max Allan Collinsin ja Richard Piers Paynerin Matkalla Perditioniin -sarjikseen. Ihan isoksi, oikeaksi elokuvaksikin kääntynyt mafia-pakomatka-isäpoika-kertomus on kelpo sarjakuva, mutta ei valitettavasti mitään sen ihmeellisempää.

Jatka lukemista ”Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys”

Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966

On tietyllä tavalla ilahduttavaa, että pienestä koostaan huolimatta suomalainen sarjisskene on niin laaja, että valikoimasta löytyy jo jopa Väinö Tannerin elämäkerta. Toki aivan puhtaasta markkinaehtoisesta iloittelusta ei ole kyse, sillä Väinö Tannerin säätiö on ollut rahoittamassa ja kustantamassa projektia, mutta silti. Kirja löytyy, ihan kaupoista, saatavilla rahaa vastaan! Tämä on myös ensimmäinen Mika Lietzénin teos, joka on käsiini eksynyt. En kuitenkaan halua liian suuria leimoja tekijän otsaan lyödä (minkään) yhden teoksen perusteella, enkä varsinkaan tämän. Taipumaton Tanner on nimeä myöten hyvin suomalaistyypillistä suurmiesjumalointia. Toki jumaloinnin kohteena on tässä maassa useimmin Mannerheim, Niinistö tai alle 15 000 asukkaan kunnissa Kekkonen, mutta Taipumaton Tanner on vähän kuin demariversio näistä. Mietiskelin kovasti, millaista suoraa tai epäsuoraa vaikutusta säätiöllä tai sen taustavoimilla on ollut sarjakuvan sisältöön. En ole ihan varma sen sarjakuvallisista ansioista, mutta vähintään metakeskustelun tasolla sarjakuva on mitä mielenkiintoisin. Tästä blogauksesta saattaa jopa tulla ihan tilkkasen poliittinen!

Jatka lukemista ”Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966”

Arvio: Caravaggio – Armahdus

Nyt aukesikin poikkeuksellinen mahdollisuus. Ei niinkään siksi, että Milo Manaran taiteilijaelämäkerran toinen ja viimeinen osa Caravaggio – Armahdus olisi erityisen poikkeuksellinen sarjakuva, vaan siksi, että olen arvioinut ykkösosan lähes viisi vuotta sitten. Suomennosten ilmestymisen välissä vierähti poikkeuksellisen pitkään, joten keskinkertainen, aloitteleva sarjakuvabloggaajakin ehti siinä välissä muuttua hieman kokeneemmaksi, keskinkertaiseksi sarjakuvabloggaajaksi. Näyttääkö Caravaggio erilaiselta nyt, kun sarjakuvia on tullut eriteltyä ja paloiteltua tuhansia sivuja enemmän? Onko Manara edelleen mestari, kuten edellisessä tekstissä väitin? Onko bloggauksessa enemmän oikeaa pointtia ja vähemmän turhaa pätemistä? No, järjestyksessä: ei oikeastaan – ei oikeastaan – toivottavasti, mutta ei varmaankaan.

Jatka lukemista ”Arvio: Caravaggio – Armahdus”

Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992

Nyt lienee jo turvallista sanoa, että Tulevaisuuden arabi -sarja on onnistunut tekemään Suomessa sen harvinaisen tempun, eli loikkaamaan silkkojen sarjisharrastajien tietoisuudesta myös muun lukevan kansanosan tutkalle. Sarjakuvaksi ne saavat ilmestyessään poikkeuksellisen paljon mediahuomiota ja keskustelua osakseen. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelmat tekevät kyllä monta asiaa oikein, eli sinänsä syitä ei tarvitse etsiä kaukaa. Sarjakuva on helposti lähestyttävä, tarpeeksi arkinen mutta silti täynnä uskomattomia tarinoita, ja henkilöhahmot ovat riittävän karikatyyrimäisiä sekä ulkonäöltään että persoonaltaan jäädäkseen muistiin välittömästi. Samaan aikaan en itse aivan ymmärrä, mistä valtava suosio tulee. Minun mielestäni Tulevaisuuden arabi (niin nelososa kuin muutkin osat) on myös jankkaava ja välillä hämmentävän mustavalkoinen. Lisäksi Riadin isä saattaa olla kaiken kerronnan historian raivostuttavin hahmo. Harvoin meinaa silkan hahmovihan takia jäädä teos kesken, mutta tällä kertaa harkitsin sitäkin.

Jatka lukemista ”Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992”

Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella

En uskalla sanoa tätä varmaksi, koska olen edelleen verkkosarjisskenessä aloittelija, mutta Otava Heikkilän sarjakuvanovelli Shattered Spear näyttäytyy minulle jonkinasteisena kotimaisen verkkosarjiksen modernina klassikkona. Sarjakuvan nimi nousee esiin säännöllisesti siellä sun täällä keskusteluissa, joissa omia suosikkeja nimetään tai nostetaan esiin lisänäkyvyyttä ansaitsevia helmiä. Onpa sitä suositeltu minullekin muutamaan otteeseen, joskus ihan jopa blogissa saakka. Ja kyllä siinä onkin paljon mieleenjääviä elementtejä: harvoin nähty neoliittisen ajan miljöö, vähäpuheinen mutta monivivahteinen kerronta, auringon kierto kaiken rytmittäjänä. Tietyllä tavalla sen tunnelmoiva kerrontatapa muistuttaa minua elokuvista, joiden nimi on Once upon a time in -jossain- (tiedättehän, the west, America, Hollywood, Mexico, China). Niissäkään ei ole tärkeintä koskaan se, mitä tapahtuu vaan missä, miten ja miltä tapahtuma tuntuu. Shattered Spearin mitta on myös sellainen, joka hyötyy verkkojakelusta, ainakin minunkaltaiseni vanhan liiton lukijan mielestä.

Jatka lukemista ”Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella”

Arvio: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa

Voi pojat voi pojat. Ennen kuin mennään itse sarjakuvaan niin on pakko herkutella hetki Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -kirjan kulttuurista merkitystä. Kyseessä on nimittäin ensimmäinen joukkorahoitettu käännössarjakuva Suomessa. Näinä aikoina, joina myyntiluvut ovat pieniä ja käännöskustantaminen täytyy usein tehdä rakkaudesta lajiin, on kiinnostusta etukäteen selvittävä joukkorahoittaminen varsin tervetullut lisävoima käännössarjakuvan saamiseksi myös suomen kielellä. Siksi on hienoa, että tämä ensimmäinen hanke onnistui kaikilta osin upeasti. Rahoitustavoite tuli täyteen parissa päivässä, lopullinen tuote on toteutukseltaan erittäin laadukas ja sarjakuvakin aivan timanttinen. Toki prosessiin on sisältynyt säätöä ja viivästyksiä, mutta ne ovat hädin tuskin huomattavia virhemakuja tässä sopassa. Will Eisner ei suostu menemään hiljaa yöhön vaan jatkaa osallisuuttaan ainakin tämän kirjan verran myös nykypäivän historiallisissa sarjishetkissä. Itsenäisenäkin teoksena aivan sataprosenttisesti toimiiva Dropsie Avenue päättää Eisnerin Bronx-trilogian (osa 1 ja osa 2 myös Hyllyyssä) ja tekee sen rysäyksellä. En osaa sanoa, onko se kolmikon teoksista paras, mutta järisyttävin kokemus se ainakin on. Dropsie Avenuessa on valtavan paljon kaikkea. Kokonainen ihmiselämä, ja monta kertaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa”

Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989

No niin, tätä postausta on odottanut analytiikan mukaan ainakin neljä ihmistä! Jos kirjoittaisin blogia puhtaasti isojen lukujen perässä, olisin lopettanut Showasta kirjoittamisen jo aikaa sitten, kyseessä on nimittäin yksi selkeästi vähiten luetuista Hyllyyn postaussarjoista. Toisaalta, jos kirjoittaisin lukijamäärien perässä, niin varmaan pitäisi valokuvata jotain jalkineita, pastareseptejä ja matkakohteita muutenkin eikä nyhjätä seksittömien sarjakuvien parissa (toim. huom. sarjakuvat eivät ole seksittömiä, lainkaan! Ei edes Showa! Sen seksijutut ovat lähinnä ankeita ja vaivaannuttavia, mutta siellä ne ovat!). Mutta jos olisin katkaissut Showan lennon aiemmin, en olisi ollut rehellinen itselleni. Shigeru Mizukin jättihistoriikki on nimittäin erittäin mielenkiintoinen ja hyvin tiukasta formaatistaan huolimatta jokainen kirja on täysin erilainen. Itse odotin tätä Showan neljättä ja viimeistä osaa ehkä kirjoista eniten, sillä tässä viidensadan sivun aikana haukataan historiaa peräti 36 vuotta, enemmän kuin kolmessa edellisessä kirjassa yhteensä. Lisäksi ankeasta ja epäonnisesta vuosisadan alkupuolikkaasta päästään eroon ja ihastelemaan Japanin nousua maailmanlaajuiseksi teollisuus-, raha-, viihde- ja teknologiajättiläiseksi. Mizuki ei kuitenkaan petä. Yleiskyynisestä elämänkatsomuksesta ei tingitä, ja mangamestarin silmissä nousukaudetkin tarkoittavat lähinnä laiminlyöntejä ja pahoinvointia. Showa tarjoilee siis hyvää mieltä loppuun asti!

Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989”

Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.

Vaikka mangaa on Hyllyyssä arvosteltu (ainakin kirjoittajan ennakkoluuloihin nähden) ihan asiallinen määrä, niin Aron morsiamet saattaa hyvinkin olla ensimmäinen ns. stereotyyppinen manga, jota on blogiin eksynyt, tai sen puoleen minun luettavakseni muutenkaan. Tarkoitan stereotyyppisyydellä nuorelle lukijakohderyhmälle suunnattua, pitkäkestoista ja pääosin viihteellistä sarjaa: sellaista, jota myydään kioskeissa ja marketeissa eikä ainoastaan alan erikoisliikkeissä. No, ensin tärkeimmät: Aron morsiamet osoittaa, että ennakkoasenteet kioskimangaa kohtaan ovat suht tarpeettomia. Tarina rullaa eteenpäin toimivasti, kerronta on koukuttavaa mutta ei halpaa ja teemat ovat moninaisia eivätkä liian pahasti kaksiulotteisiksi prässättyjä. Toisaalta Kaoru Mori tarjoilee kohdeyleisölle varmasti juuri sitä, mitä se haluaa, eikä tarinasta ainakaan kahden kirjan aikana etsitä erityisen komplekseja sävyjä. Ja yksi mangastereotypia pitää puolensa: kulmakarvoja nostattavilta ongelmallisuuksilta ei Aron morsiamissa vältytä.

Jatka lukemista ”Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.”

Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne

Ajatelkaa tästä mitä haluatte, mutta kyllä, aion arvioida saamani arvostelukappaleet Tuomas Myllylän tuotannosta jaottelulla porno – kaikki muu. Tämä on se ”kaikki muu” -osuus. Myllylä on varsin tuottelias sarjakuvantekijä, joka on ehtinyt kymmenvuotisen uransa aikana julkaisemaan vaikka ja mitä. Tässä tekstissä käsiteltävät viisi paperback-kirjaa ovat ilmestyneet vuosina 2018-2020, joten kyse on suht tuoreesta Myllylästä kaikin puolin. Ne ovat myös hyvä katsaus tyylilajeihin, joista Myllylä on tunnetuin. Pakanat on suht tarkasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa fiktiota, Alhaiset ja Jumalsurma perinteistä peikot ja haltijat -fantasiaa, ja Syvänne kokoelma lyhyitä kauhutarinoita enemmän ja vähemmän yliluonnollisilla asetelmilla. Katan ne kaikki yhdessä tekstissä, koska yksikään kirjoista ei ole aivan valtavan laaja, ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi niistä yksitellen riittävästi sanottavaa. Myllylän omaleimainen tyyli on viihdyttävä, mutta en löydä tarinoista hirveästi tarttumapintaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne”

Arvio: Usagi Yojimbo 1 – Mystinen ja vangitseva sekamelska

Usagi Yojimbo pääsi ehdottomasti yllättämään. En ole aiemmin lukenut tätä samuraisarjakuvan klassikkoa, mutta käsitys siitä on ehdottomasti päässyt muodostumaan, sen verran isoa on ollut hype ja keskustelu vihdoin suomeksi käännetyn kokoelman ympärillä. Usagi Yojiimbo on japanilais-amerikkalaisen Stan Sakain valtaisa saaga, vuodesta 1985 saakka jatkunut, yli 5000 sivua käsittävä vaelluskertomus täynnä ruumiita ja perinteistä samuraietiikkaa. Lisäksi se on melko amerikkalainen antropomorfisine eläinhahmoineen ja huumorivivahteineen. Sen taide on olevinaan perinteistä sarjakuvaestetiikkaa, ja sitten ei olekaan. Aina kun luulen saaneeni Sakain tyylistä kiinni, niin käsikirjoituksen kuin kuvituksenkin suhteen, se osoittaa kamppailevansa muotteja vastaan. Yleensä samuraisarjis ei ole erityisen yllätyksellistä, mutta Usagi Yojimbo ei suostu sille tarjoamiini lokeroihin. Jännää!

Jatka lukemista ”Arvio: Usagi Yojimbo 1 – Mystinen ja vangitseva sekamelska”