Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella

En uskalla sanoa tätä varmaksi, koska olen edelleen verkkosarjisskenessä aloittelija, mutta Otava Heikkilän sarjakuvanovelli Shattered Spear näyttäytyy minulle jonkinasteisena kotimaisen verkkosarjiksen modernina klassikkona. Sarjakuvan nimi nousee esiin säännöllisesti siellä sun täällä keskusteluissa, joissa omia suosikkeja nimetään tai nostetaan esiin lisänäkyvyyttä ansaitsevia helmiä. Onpa sitä suositeltu minullekin muutamaan otteeseen, joskus ihan jopa blogissa saakka. Ja kyllä siinä onkin paljon mieleenjääviä elementtejä: harvoin nähty neoliittisen ajan miljöö, vähäpuheinen mutta monivivahteinen kerronta, auringon kierto kaiken rytmittäjänä. Tietyllä tavalla sen tunnelmoiva kerrontatapa muistuttaa minua elokuvista, joiden nimi on Once upon a time in -jossain- (tiedättehän, the west, America, Hollywood, Mexico, China). Niissäkään ei ole tärkeintä koskaan se, mitä tapahtuu vaan missä, miten ja miltä tapahtuma tuntuu. Shattered Spearin mitta on myös sellainen, joka hyötyy verkkojakelusta, ainakin minunkaltaiseni vanhan liiton lukijan mielestä.

Jatka lukemista ”Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella”

Arvio: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa

Voi pojat voi pojat. Ennen kuin mennään itse sarjakuvaan niin on pakko herkutella hetki Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -kirjan kulttuurista merkitystä. Kyseessä on nimittäin ensimmäinen joukkorahoitettu käännössarjakuva Suomessa. Näinä aikoina, joina myyntiluvut ovat pieniä ja käännöskustantaminen täytyy usein tehdä rakkaudesta lajiin, on kiinnostusta etukäteen selvittävä joukkorahoittaminen varsin tervetullut lisävoima käännössarjakuvan saamiseksi myös suomen kielellä. Siksi on hienoa, että tämä ensimmäinen hanke onnistui kaikilta osin upeasti. Rahoitustavoite tuli täyteen parissa päivässä, lopullinen tuote on toteutukseltaan erittäin laadukas ja sarjakuvakin aivan timanttinen. Toki prosessiin on sisältynyt säätöä ja viivästyksiä, mutta ne ovat hädin tuskin huomattavia virhemakuja tässä sopassa. Will Eisner ei suostu menemään hiljaa yöhön vaan jatkaa osallisuuttaan ainakin tämän kirjan verran myös nykypäivän historiallisissa sarjishetkissä. Itsenäisenäkin teoksena aivan sataprosenttisesti toimiiva Dropsie Avenue päättää Eisnerin Bronx-trilogian (osa 1 ja osa 2 myös Hyllyyssä) ja tekee sen rysäyksellä. En osaa sanoa, onko se kolmikon teoksista paras, mutta järisyttävin kokemus se ainakin on. Dropsie Avenuessa on valtavan paljon kaikkea. Kokonainen ihmiselämä, ja monta kertaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa”

Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989

No niin, tätä postausta on odottanut analytiikan mukaan ainakin neljä ihmistä! Jos kirjoittaisin blogia puhtaasti isojen lukujen perässä, olisin lopettanut Showasta kirjoittamisen jo aikaa sitten, kyseessä on nimittäin yksi selkeästi vähiten luetuista Hyllyyn postaussarjoista. Toisaalta, jos kirjoittaisin lukijamäärien perässä, niin varmaan pitäisi valokuvata jotain jalkineita, pastareseptejä ja matkakohteita muutenkin eikä nyhjätä seksittömien sarjakuvien parissa (toim. huom. sarjakuvat eivät ole seksittömiä, lainkaan! Ei edes Showa! Sen seksijutut ovat lähinnä ankeita ja vaivaannuttavia, mutta siellä ne ovat!). Mutta jos olisin katkaissut Showan lennon aiemmin, en olisi ollut rehellinen itselleni. Shigeru Mizukin jättihistoriikki on nimittäin erittäin mielenkiintoinen ja hyvin tiukasta formaatistaan huolimatta jokainen kirja on täysin erilainen. Itse odotin tätä Showan neljättä ja viimeistä osaa ehkä kirjoista eniten, sillä tässä viidensadan sivun aikana haukataan historiaa peräti 36 vuotta, enemmän kuin kolmessa edellisessä kirjassa yhteensä. Lisäksi ankeasta ja epäonnisesta vuosisadan alkupuolikkaasta päästään eroon ja ihastelemaan Japanin nousua maailmanlaajuiseksi teollisuus-, raha-, viihde- ja teknologiajättiläiseksi. Mizuki ei kuitenkaan petä. Yleiskyynisestä elämänkatsomuksesta ei tingitä, ja mangamestarin silmissä nousukaudetkin tarkoittavat lähinnä laiminlyöntejä ja pahoinvointia. Showa tarjoilee siis hyvää mieltä loppuun asti!

Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989”

Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.

Vaikka mangaa on Hyllyyssä arvosteltu (ainakin kirjoittajan ennakkoluuloihin nähden) ihan asiallinen määrä, niin Aron morsiamet saattaa hyvinkin olla ensimmäinen ns. stereotyyppinen manga, jota on blogiin eksynyt, tai sen puoleen minun luettavakseni muutenkaan. Tarkoitan stereotyyppisyydellä nuorelle lukijakohderyhmälle suunnattua, pitkäkestoista ja pääosin viihteellistä sarjaa: sellaista, jota myydään kioskeissa ja marketeissa eikä ainoastaan alan erikoisliikkeissä. No, ensin tärkeimmät: Aron morsiamet osoittaa, että ennakkoasenteet kioskimangaa kohtaan ovat suht tarpeettomia. Tarina rullaa eteenpäin toimivasti, kerronta on koukuttavaa mutta ei halpaa ja teemat ovat moninaisia eivätkä liian pahasti kaksiulotteisiksi prässättyjä. Toisaalta Kaoru Mori tarjoilee kohdeyleisölle varmasti juuri sitä, mitä se haluaa, eikä tarinasta ainakaan kahden kirjan aikana etsitä erityisen komplekseja sävyjä. Ja yksi mangastereotypia pitää puolensa: kulmakarvoja nostattavilta ongelmallisuuksilta ei Aron morsiamissa vältytä.

Jatka lukemista ”Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.”

Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne

Ajatelkaa tästä mitä haluatte, mutta kyllä, aion arvioida saamani arvostelukappaleet Tuomas Myllylän tuotannosta jaottelulla porno – kaikki muu. Tämä on se ”kaikki muu” -osuus. Myllylä on varsin tuottelias sarjakuvantekijä, joka on ehtinyt kymmenvuotisen uransa aikana julkaisemaan vaikka ja mitä. Tässä tekstissä käsiteltävät viisi paperback-kirjaa ovat ilmestyneet vuosina 2018-2020, joten kyse on suht tuoreesta Myllylästä kaikin puolin. Ne ovat myös hyvä katsaus tyylilajeihin, joista Myllylä on tunnetuin. Pakanat on suht tarkasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa fiktiota, Alhaiset ja Jumalsurma perinteistä peikot ja haltijat -fantasiaa, ja Syvänne kokoelma lyhyitä kauhutarinoita enemmän ja vähemmän yliluonnollisilla asetelmilla. Katan ne kaikki yhdessä tekstissä, koska yksikään kirjoista ei ole aivan valtavan laaja, ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi niistä yksitellen riittävästi sanottavaa. Myllylän omaleimainen tyyli on viihdyttävä, mutta en löydä tarinoista hirveästi tarttumapintaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne”

Arvio: Usagi Yojimbo 1 – Mystinen ja vangitseva sekamelska

Usagi Yojimbo pääsi ehdottomasti yllättämään. En ole aiemmin lukenut tätä samuraisarjakuvan klassikkoa, mutta käsitys siitä on ehdottomasti päässyt muodostumaan, sen verran isoa on ollut hype ja keskustelu vihdoin suomeksi käännetyn kokoelman ympärillä. Usagi Yojiimbo on japanilais-amerikkalaisen Stan Sakain valtaisa saaga, vuodesta 1985 saakka jatkunut, yli 5000 sivua käsittävä vaelluskertomus täynnä ruumiita ja perinteistä samuraietiikkaa. Lisäksi se on melko amerikkalainen antropomorfisine eläinhahmoineen ja huumorivivahteineen. Sen taide on olevinaan perinteistä sarjakuvaestetiikkaa, ja sitten ei olekaan. Aina kun luulen saaneeni Sakain tyylistä kiinni, niin käsikirjoituksen kuin kuvituksenkin suhteen, se osoittaa kamppailevansa muotteja vastaan. Yleensä samuraisarjis ei ole erityisen yllätyksellistä, mutta Usagi Yojimbo ei suostu sille tarjoamiini lokeroihin. Jännää!

Jatka lukemista ”Arvio: Usagi Yojimbo 1 – Mystinen ja vangitseva sekamelska”

Arvio: Bois-Mauryn tornit 4 – Reinhardt

Hei, pitkästä aikaa pääsemme palaamaan Suomen vaikeimmin lausuttavan sarjakuvasarjan pariin! Bois-Mauryn [pois-mauri] tornien neljäs osa, Reinhardt, antoi odottaa itseään jonkin aikaa, mutta pari vuotta edellisosista ei haittaa. Hermannin lähes inhorealistiset keskiaikaistarinat eivät ole niin tiiviisti toisiinsa sidottuja, etteikö kärryille pääsisi ongelmitta pidemmänkin tauon jälkeen. Itse asiassa Bois-Mauryn tornit alkaa vaikuttaa itselleni enemmänkin sarjalta, jonka taajuudelle pääseminen voi alkuvaiheessa kestää hetken, mutta kun oikealle asemalle onnistuu asettumaan, ei sieltä enää kovin hevillä putoa. Näin jo ennen kirjan avaamista silmissäni jylhän kelmeät maisemat, karujen pikkukylien läpi vaeltavat ratsastajajoukot ja päähän potkitut köyhät. Kaikkia näitä Reinhardt myös tarjosi, mutta aiempien kolmen albumin kaavaa myös rikottiin ritari Bois-Mauryn suuremmalla roolilla ja pienillä yliluonnollisuuksilla.

Jatka lukemista ”Arvio: Bois-Mauryn tornit 4 – Reinhardt”

Arvio: Sapiens – Ihmiskunnan synty

Aivan alkuun varoitus: jos olet miettinyt joskus että ”se Hyllyyn Eero vaikuttaa tekstien perusteella mukavalta tyypiltä, onpa kiva että sellaisia on olemassa” niin tämä teksti kannattaa jättää väliin. Aion nimittäin käsitellä tässä tekstissä Yuval Noah Hararin hittikirja Sapiensiin liittämiäni ennakkoluuloja ja stereotypioita, jotka eivät saa minua vaikuttamaan mitenkään hyvältä ihmiseltä. Ennemminkin ehkä elitistiltä. Snobilta. Kusipäältä, if you will. Mutta olihan se nyt niin, että etenkin pari vuotta sitten Sapiens oli statussymboli, hyllykappale heille joita ei kiinnosta kirjan sisältö vaan se, kuinka paljon siitä puhutaan. Olen käynyt aikanaan instagram-vaikuttajien ja barista-tatuoijien suosimalla asuinalueella yhdessä asuntonäytössä, joka oli täynnä yläkeskiluokkaisia hipstereitä. Kestin vielä loft-rakenteen, ja kestin olohuoneen seinälle mittatilatun freskon. Kestin jopa sen, että näytössä tehtiin hintapyynnön ylittäviä tarjouksia oikealta ja vasemmalta. Mutta sitä en enää kestänyt, kun viimeisen päälle stailatussa kämpässä oli kasuaalisti jätetty pöydille Miki Liukkosen O ja Sapiens. Koko trenditurbokyllästetyssä asunnossa ei ollut kirjahyllyä, mutta nämä kaksi nidettä lojuivat ikään kuin puolihuolimattomasti tasoilla. Kertomassa jokaiselle asunnon himoitsijalle, että tämä on asunto ihmisille, jotka tietävät mitkä kirjat nyt ovat in. Teki mieli sytyttää koko paska palamaan. Ja eipä siinä, ei minulla varaa siihen kämppään olisi ollutkaan.

Jatka lukemista ”Arvio: Sapiens – Ihmiskunnan synty”

Arvio: Faksi Sarajevosta – Todellisen tragedian kuvaus muistuttaa liikaa toimintasarjista

Tässäpä mielenkiintoinen yhdistelmä epätodennäköisiä ainesosia yhteen sarjakuvaan. Joe Kubertin Faksi Sarajevosta on kuvaus Bosnia-Hertsegovinan kansanmurhasta ja yhden perheen selviytymistaistelusta sen keskellä. Se on samaan aikaan jotenkin aivan poikkeuksellisen lähellä ja kaukana kohteestaan. Tapahtumat, jotka eivät ole historiassa kovinkaan kaukana, sekoittuvat tekijän omaan asemaan konfliktin lähellä, ja toisaalta myös sarjakuvaskeneen, jonka edustaja tarinan päähenkilö on. Bosnia-Hertsegovinan kriisi on ensimmäisiä aiheita, joita muistan uutisista lapsuudestani, mutta silloin en tokikaan ymmärtänyt lainkaan mistä on kyse. Myöhemminkin asiaan on ollut saatavilla lähinnä suomalainen, politiikkaan keskittyvä näkökulma. Faksi Sarajevosta on hyvin inhimillinen, mutta etäisyyttä lukijan ja tapahtumien välille luo Kubertin amerikkalaisesta toimintasarjiksesta ammennettu tyyli.

Jatka lukemista ”Arvio: Faksi Sarajevosta – Todellisen tragedian kuvaus muistuttaa liikaa toimintasarjista”

Arvio: Elinvoima – Eisner tarjoilee vaihteeksi kerronnallisen voimannäytteen

Blogin puolella ei ole tainnutkaan vielä olla mainintaa yhdestä tämän vuoden parhaista sarjisprojekteista, nimittäin Katu Bronxissa -kirjan joukkorahoituksesta! Kvaak-foorumin aktiivijoukko pisti pystyyn keräyksen, jolla suomennetaan ja julkaistaan viimeinen osa Will Eisnerin Bronx-trilogiasta. Kyseessä on siis yksi sarjakuvan kulmakivistä, jonka ensimmäistä osaa, A Contract with Godia (suom. Talo Bronxissa), pidetään usein ensimmäisenä sarjakuvaromaanina. Tuon kirjan olen arvostellut aiemmin, ja ilmeisesti arvio on tulossa mukaan myös joukkorahoitetun kirjan ekstramateriaaleihin! Toinen osa, A Life Force (suom. Elinvoima) on siis ehdottomasti paikallaan käsitellä tässä blogissakin ennen kolmannen osan ilmestymistä loppuvuodesta. Ja hyvä, että rahoituskampanja antoi sysäyksen tämän lukemiselle, sillä mielestäni Elinvoima on selkeä askel eteenpäin A Contract with Godista, mitä kerronnan kunnianhimoon ja taitavuuteen tulee.

Jatka lukemista ”Arvio: Elinvoima – Eisner tarjoilee vaihteeksi kerronnallisen voimannäytteen”