Arvio: Trash Market – Surumielisiä tarinoita tuntemattomasta Japanista

edf

Yritän pitää mielen avoimena ja puhtaana ennakkoluuloista, kun valikoin sarjiksia lukujonoon. Yhdestä en kuitenkaan ole päässyt yli: mangaa ei käsiin eksy käytännössä koskaan. En voi edes perustella sitä mitenkään erityisen hyvin, sillä en ole koskaan lukenut mangaa satunnaista kahdeksansivuista enempää. Anime on hieman tutumpi genre, ja siitä olen päätellyt, että japanilainen kuvakerronta ja tarinoiden rytmitys ei vaan maistu. Kyse on toki puhtaasti kulttuurieroista, mutta niin hyvää tarinaa ei ole vastaan tullut, että saisin keskityttyä kokonaisuuteen tarttumatta ärsyttäviin yksityiskohtiin. Tadao Tsugen Trash Market korjaa tuota tilannetta hieman. Tosin kyseessä ei ole manga siinä mielessä, miten termi yleiskielessä mielletään. Tadao on 1950-luvulta lähtien useissa omakustanne- ja indiejulkaisuissa vaikuttanut vaihtoehtoisen mangan kärkinimi. Hänen tyylinsä on realistinen, lakoninen ja rauhallinen. Tarinat pohjaavat hänen omiin kokemuksiinsa sotien jälkeisessä Japanissa, joka kipuilee katoavan vanhan kulttuurin ja onton yhteiskuntakehityksen välimaastossa. Trash Marketissa on nähtävissä japanilaisen kerronnan piirteitä, mutta lopulta kyse on melkein mihin päin maailmaa vain sopivista ihmiskohtaloista ja tarinoista. Lue loppuun

Mainokset

Arvio: Tulevaisuuden arabi 1-3 – Pöhlä isä vie perheensä ankeisiin paikkoihin

dav

Tulevaisuuden arabi on kuin varkain noussut yhdeksi tämän hetken puhutuimmista sarjakuvista. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelut lapsuudesta Lähi-idän eri maissa ovat ”jostain” syystä puhutelleet eurooppalaisia kovasti viime vuosina, aina meitä peräpohjalaisia myöten. Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika Riad pystyy tarjoamaan eurooppalaiselle ymmärrettävän ja melko helposti lähestyttävän kurkistuksen Lähi-idän maiden kulttuuriin ja poliittiseen sekamelskaan 1980-luvulla. Tämä kaikki selittää osaltaan toki sitä, miksi Lähi-itä on edelleen niin perseellään kuin se on, ja siksi Sattoufia on kuunneltu herkällä korvalla juuri viime vuosina. Tulevaisuuden arabi –kirjat ovat arkisia, yksityiskohtaisia ja ilmeikkäitä. Ranskalaisen sarjakuvan kanssa kasvaneille ne ovat helppoa seurattavaa, mikä kasvattanee markkinapotentiaalia täällä päin entisestään. Lue loppuun

Arvio: The Art of Charlie Chan Hock Chye – Sarjakuvataiteilijan tuskasta syntyy ainutlaatuinen voimannäyte

dav

Disclaimer: Tästä kirjasta on vaikea puhua käsittelemättä sen tekotapaa, joka osaltaan vaikuttaa siihen, miten kirjaa luetaan. Minusta kyseessä ei ole spoileri, enkä olisi kirjoittanut arvostelua tähän muotoon, jos ajattelisin sen heikentävän lukukokemusta millään tapaa. Silti, mikäli et halua tietää kirjasta etukäteen mitään muuta, kuin että se on ehdottomasti lukemisen arvoinen, kannattaa ensin lukea se ja palata tämän tekstin pariin jälkikäteen.

Uhhuh puhhuh, kylläpäs pääsi yllättämään. The Art of Charlie Chan Hock Chye kävi juuri pokkaamassa pari Eisner-palkintoa, joten nappasin sen kirjastosta kainalooni ilman sen suurempia miettimisiä ja nyt mentiinkin sitten suoraan kuluvan vuoden top-listan kärkikahinoihin. The Art of Charlie Chan Hock Chye (sanotaan tästä eteenpäin TAOCCHC:ksi) kertoo Singaporen merkittävimmän sarjakuvantekijän tarinan. Chan Hock Chye syntyi juuri ennen toista maailmansotaa ja on kokenut elinaikanaan Singaporen itsenäistymisen, kasvukivut ja räjähtävän taloudellisen nousun, joka ei kuitenkaan ole syntynyt ongelmitta. Hän on ollut poliittisesti sävyttynyt ensimmäisistä sarjakuvistaan 1950-luvulta lähtien. Vuosien vieriessä hänen tyylinsä ja teemansa muuttuvat ja sarjakuvat saavat yhä synkempiä sävyjä. Chan Hock Chye on kamppaillut koko uransa olemattomia myyntilukuja ja Singaporen sensuuria vastaan. Suuri osa kirjan sarjakuvista onkin ”unpublished”, kaivettu Chan Hock Chyen omista arkistoista. Lue loppuun

Arvio: A Contract with God and Other Tenement Stories – Sarjakuvaromaanien suunnannäyttäjä

dav

Yllätyin, kun luin ensi kerran Will Eisneria. Olin toki kuullut sarjakuvan grand old manin nimen ja olin perillä hänen maineestaan jo hyvän aikaa aiemmin. Se, mikä minut yllätti, oli Eisnerin suvereniteetti vielä vuonna 2017. Kun puhutaan vaikkapa elokuvan, popmusiikin tai television klassikoista, niitä täytyy usein arvioida aikansa lapsina. Selkeästi huippuhyvä leffa voi olla nykystandardeilla hidas, lavasteiltaan köppäinen ja dialogiltaan epäuskottava, ihan puhtaasti koska se on 50-60 vuotta vanha. Eisnerin sarjakuvien kohdalla mitään tällaista ”adjust for modern times” –korjausta ei tarvitse tehdä. Tarinat ovat vangitsevia, kerronta sujuvaa ja kuvitus upean ilmeikästä. Tämä koskee myös A Contract with God –kirjaa. 1978 ilmestynyttä kirjaa ei siis tarvitse lukea ainoastaan maailman ensimmäisenä sarjakuvaromaanina (miksi sitä usein väitetään), vaan yhtenä sarjakuvaromaanina kaikkien muiden joukossa, jolloin se ei häviä vertailussa lainkaan. Lue loppuun

Arvio: Blueberry – Rautahepo/Teräskäsi/Siouxien jäljillä

dav

Viime vuoden recap-artikkelissa lupasin tututua tämän vuoden aikana Luutnantti Blueberryyn. 60-luvulla ranskalaisessa Pilote-lehdessä maailmaan marssinut unionin sotilas on eurosarjiksen ikoni siinä missä Asterix, Corto Maltese tai Valentina. Blueberryt edustavat kunnianhimoisemman, aikuisemman tyylin sarjakuvia ja villin lännen tarinoita. Ne jäivät aikanaan itseltäni lukematta samasta syystä kuin Cortot: hauskoista ja värikkäistä Ankoista, Asterixeista ja Lucky Lukeista tuli siirryttyä suoraan supersankareihin ja hieman vaikeammin lähestyttävä kama jäi paitsioon. Onneksi Like päätti viime vuoden lopulla ryhtyä tuuttaamaan Blueberry-tarinoita ulos uusintapainoksina. Ensimmäisenä vuoron saivat kolme tarinaa: Rautahepo, Teräskäsi ja Siouxien jäljillä. Ne eivät ole Blueberry-tarinoista ensimmäiset, mutta aloittavat uuden, pidemmän tarinakokonaisuuden ja soveltuvat siksi hyvin ensikosketukseksi sarjakuvaan. Lue loppuun

Arvio: Minä, Mikko ja Annikki – Lämminhenkinen kotiseuturakkaustarina

dav

En oikein tiedä, mitä ajattelisin omaelämäkerrallisista sarjakuvista. Niitä on luettu tässäkin blogissa jo jokunen, ja tuntuu siltä, että sarjakuva taidemuotona houkuttelee pariinsa paljon omaelämäkerrallista kerrontaa. Toisaalta pienimuotoisuus ja samaistuttavuus kiehtoo, mutta toisaalta omaelämäkerrallisuus tuottaa paljon melko samankaltaista tavaraa. Jokainen tarina on toki yksilöllinen, mutta teemat ja havainnot ovat lopulta samasta puusta veistettyjä. Kuitenkin, silloin kun tekijä löytää omaelämäkerralliseen tarinaansa selkeän kulman, laajemman kontekstin ja perusteen tarinansa merkittävyyteen myös lukijalle, on paketti herkästi hurmaava. Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki on tällainen tarina. Takalon siihenastinen pääteos parin vuoden takaa kertoo tarinan Tampereesta ja rakkaudesta. Kertomus on perinteinen rakkaustarina Takalon ja hänen puolisonsa Mikon välillä, mutta vielä enemmän se on rakkauskirje Tampereelle ja ennen kaikkea Annikin puukorttelille Tammelan kaupunginosassa. Lue loppuun

Arvio: Suomen suurin kommunisti – Viihdyttävä perehdytys aatteen paloon

dav

On aina mukava törmätä suomalaiseen sarjakuvaan, jolla on kunnolla mittaa. Kyseessä ei ole harvinaisuudeltaan mikään Afrikan tähti, mutta usein Suomi-sarjikset ovat vartin välipaloja. Suomen suurimmalla kommunistilla on kokoa ja näköä riittävästi. Se kertoo, että tarinalta voi odottaa suht huolellista taustoitusta, kehittyviä henkilöhahmoja ja visuaalisesti näyttäviä sivuja pelkän juonenkuljettamisen lisäksi. Kaikilla näillä osa-alueilla Suomen suurin kommunisti vastaa odotuksiin. Kyseessä on taiteellisin vapauksin laadittu historiikki suomalaisen kommunismin merkkihenkilöistä sisällissodan ajoista aina toiseen maailmansotaan saakka. Tekijä Jesse Matilainen on kertonut, että nimi on haettu nykypäivän tosi-tv-trendeistä (Suomen surkein kuski, hauskin tavis, kaunein koti jne.), ja tarinan voikin nähdä kehittyvän kommunistien välisenä kilpailuna. Juoni on mielenkiintoinen ja hyvin kerrottu, ja Matilaisen ovelat ruutusommittelut ja typografiat pitävät dialogipainotteisen tarinan myös visuaalisesti mieleenjäävänä. Lue loppuun