Arvio: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia

Viime Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla juttelin Turun Sarjakuvakaupan ja Zum Teufel -kustantamon pääjehu Petteri Ojan kanssa mahdollisista arvioitavista sarjakuvista. Totesin sitten, että edellinen lukemani Altan, muutama vuosi sitten ilmestynyt Ada viidakossa, ei ollut minuun makuuni. Sen jatko-osaa, Ada Macaossa -kirjaa, en sitten viitsinyt edes lukea. Petteri, ikuinen optimisti, totesi siihen että “kokeile jos Altan maistuisi ilman Adaa”. Maailma tarvitsee toisia mahdollisuuksia, ja ihmisiä jotka ovat valmiita niitä antamaan. Siispä hän lykkäsi käteeni uusimman suomennetun Altanin, historiaa irvailevasti tulkitsevan Kolumbus – Erään haahuilijan tragedian. Joten nyt kiitän tästä mahdollisuudesta toteamalla, että ei lähde edelleenkään. Altanin kyyninen satiiri on minun silmääni epähauskaa ja tasapaksua. Siitä puuttuvat aksentit ja punchlinet ja kuvitus tappaa loputkin mahdolliset nyanssit. Ensimmäiseen Altaniin suhtauduin vielä kunnioittavan uteliaasti, mutta nyt en oikein jaksa enää sitäkään.

Jatka lukemista ”Arvio: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia”

Arvio: I Know What I Am – The Life and Times of Artemisia Gentileschi

Lukiessani barokkimaalari Artemisia Gentileschin erittäin yksityiskohtaista sarjiselämäkertaa mielessäni pyöri Lapinlahden Lintujen sketsi “Vittuilupuhelin”. Ai että mitenkä? No, reilu puoli vuotta sitten luin toisen naistaiteilijoista kertovan sarjakuvan, Reetta Niemensivun Maalarisiskot. Sen kohdalla olo jäi sellaiseksi, että hieman raskaamman sarjan taideanalyysi olisi maistunut. Vittuilupuhelimessa Mikko Kivinen kysyy puhelimeen soittavalta Markku Toikalta, haluaako tämä normaalia, keskirankkaa vai rankkaa vittuilua, ja kun Toikka toivoo raskasta, huutaa Kivinen puhelimeen “AI SINÄ HALUAT RASKAAN?!”. Vähän samanlainen olo tuli kun tankkasi I Know What I Amia. Sarjisjumalat kuulivat ajatukseni edelliskerralta ja totesivat “AI SINÄ HALUAT RASKAAN?!”. Gina Siciliano on nimittäin tehnyt taidehistoriasarjiksen, jossa on substanssia toisellekin jalalle.

Jatka lukemista ”Arvio: I Know What I Am – The Life and Times of Artemisia Gentileschi”

Arvio: Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

On oikeastaan yllättävää, että minulla on kestänyt näin pitkään päästä Kent Staten pariin. Sen tekijä Derf Backderf ei ole sarjakuvantekijöistä tuotteliaimmasta päästä, mutta sen minkä hän tekee, hän tekee huolella ja laadukkaasti. Vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vain hänen tunnetuimman teoksensa, Ystäväni Dahmerin, pääsi Backderf yhden sarjiksen myötä automaattisesti seurattavien listalle. Kent State ilmestyi englanniksi 2020 ja suomeksi heti seuraavana vuonna, ja kaikki arviot siitä ovat olleet melkoisen ylistäviä. Mutta joskus asiat vain viivästyvät, eikä sille ole sen kummempaa syytä. Ehkä siinä on kuitenkin puolensakin, että puhun Kent Statesta nyt vuotta kaikkia muita myöhemmin, sillä sarjakuvan laatu ja relevanssi eivät ole kadonneet mihinkään. Backderfin teesi on, että Kent Staten tapahtumia ei pidä unohtaa, ja minun, että niistä kertovaa sarjakuvaa ei myöskään. Katsotaan, löytyykö sarjakuvasta vielä jotain uutta sanottavaa, vai päädynkö vain kaikukopaksi aiemmille kirjoituksille.

Jatka lukemista ”Arvio: Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa”

Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2

Pitäiskin talviaikaan lukea vaan tällaisia sarjiksia, joiden tunnelmaan sopii köppäinen valaistus

Uskaltanee sanoa, että Tapani Baggen etsivähahmo Väinö Mujusen toista sarjisseikkailua on kypsytelty kiireettömästi ja harkiten, kun ykkös- ja kakkososien välissä on ehtinyt kulua reilut viisi vuotta. Koska dekkarikirjallisuus ei ole omia kiinnostuksenkohteitani, en tiedä mitä Bagge on välissä puuhaillut, mutta sen osaa kyllä sanoa, että kuvittaja Aapo Kukko on kyllä pitänyt itsensä kiireisenä tässä välissäkin. Tauko ei ole Mujusen kohdalla kuitenkaan oikeastaan minkäänlainen ongelma. Tarinat ovat itsenäisiä, eikä Mujusen hahmo ole niin poikkeava, että edellisiä vaiheita tarvitsisi erityisemmin muistaa. Mujus-tarinoiden pihvi on päästä tarkastelemaan Suomen eri vaiheita itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä hahmon silmien kautta. Ensimmäinen osa Harmaa susi oli toiseen maailmansotaan sijoittuva sukellusveneseikkailu, Marius puolestaan perinteinen rikosmysteeri sodan jälkeiseltä ajalta. Perinteisyydestään huolimatta Marius on edeltäjäänsä rikkaampi, kiehtovampi ja koukuttavampi tarina.

Jatka lukemista ”Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2”

Arvio: Veripuu – Aivan kelpo kertomus erään legendan synnystä

On melko harvinaista, että sarjakuva, jolta ei itse odota aivan kauheita, ja ympäristökään ei toisenlaista viestiä anna, päätyy yllättämään laadullaan. Siksi se on myös erittäin nautittava tilanne. Veripuu oli tämänkaltainen yllättäjä. Sarjakuva, johon tartuin melko sokkona odottaen geneeristä keskieurooppa-matskua olikin tarinaltaan (vastuussa François Migeat) hyvin rakennettu ja kuvitukseltaan (vastuussa Claude Auclair) oikein komea. Siksi olikin yllättävää, että muutoin edelleen suurta intoilua osakseen saavassa Jalavan Sarjakuvan Mestareita -julkaisusarjassa, jossa Veripuukin on suomeksi ilmestynyt, se on internetissä lähes kuoliaaksivaiettu sarjis. Divareissa kirjaa on saatavilla reilusti, eikä hinta ole kummoinen. Ainoa arvio tai sisältöä kommentoiva teksti, jonka löysin, oli Sarjainfon ei-kovin-innostunut teksti vuodelta 1986. Olisi ihan kiinnostava tietää, onko Veripuun digitaalinen jalanjälki todenmukainen, vai ovatko muut kommentit siitä vain jääneet analogisiin medioihin. Kyllä sitä paljon ankeammatkin sarjikset ovat ylistystä osakseen saaneet. Veripuun aihe on kiinnostava ja toteutus pätevä. Mitä muuta te oikein haluatte?

Jatka lukemista ”Arvio: Veripuu – Aivan kelpo kertomus erään legendan synnystä”

Arvio: Maalarisiskot – Odotukseni olivat hieman väärässä asennossa

Maalarisiskot on vaikeasti määriteltävä sarjakuva. Päällisin puolin se on taidehistoriasarjis, joka fiktiivisyydestään huolimatta perustuu laajaan lähdemateriaaliin ja kertoo neljän suomalaisen taiteilijan nuoruudesta 1800-luvun lopulla. Toisaalta se on täysin nykyaikaan sidottu tulkinta käsittelemistään asioista, ja heijastelee siten vähintään yhtä paljon 2020-lukua ja tekijänsä Reetta Niemensivun ajatuksia kuin 1880-lukua ja henkilöhahmojensa sielunmaisemaa. Toisaalta, heti tuota virkettä tuhertaessani rupesin miettimään, miten tämä eroaa mistään muustakaan historiallista aikaa käsittelevästä teoksesta. Ainahan tekijä tulkitsee tapahtumia oman linssinsä läpi, ja tuo linssi on aina aikansa tuote. Että otanpa sanani heti takaisin, ei se mikään vaikeasti määriteltävä sarjis ole, se on fiktiivinen tulkinta taidehistoriasta, jossa nykyajan linssi on vain astetta selkeämmin näkyvissä kuin monissa muissa vastaavissa teoksissa. Ko. linssin tuoma lisäarvo on sitten se, mitä minun on oikeastaan vaikeampi määrittää.

Jatka lukemista ”Arvio: Maalarisiskot – Odotukseni olivat hieman väärässä asennossa”

Arvio: No Straight Lines – Four Decades of Queer Comics

On aina vähän kaksi- tai jopa kolmipiippuinen juttu tajuta, että omassa maailmankuvassa on täysiä sokeita pisteitä, joista ei ole aiemmin ollut tietoinen. Yleensä silmien aukeneminen vaikkapa itseltä piilossa olleen kansanosan historialle on alkuun kiusallista (minähän olen lukenut aikuinen ihminen, miten niin maailmankuvani ei olisikaan täydellisen valistunut), sitten inspiroivaa (täällähän on täysin uusi maailma, josta voi oppia vaikka mitä mielenkiintoista) ja lopulta myös hieman surullista (miksi opin näistä asioista vasta nyt, ja miksi tieto silloinkin tulee täysin sattumanvaraisista lähteistä, kuten viihdeohjelmista tai joltain sattumanvaraiselta Twitter-käyttäjältä). No, kaatunutta maitoa on turha kaivata ja yritetään jatkossa olla parempia. Esimerkiksi sillä tavalla, että kun kirjastossa vastaan tulee queer-sarjakuvien historiaa läpiluotaava No Straight Lines -kokoelma, niin se lainataan ja luetaan. Eihän tätä parempaa tapaa läksyjen lukemiseen olekaan. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen historiaa itse kerrottuna, neljän vuosikymmenen ajalta. Ja suurin osa vielä hyvää sarjakuvaakin!

Jatka lukemista ”Arvio: No Straight Lines – Four Decades of Queer Comics”

Arvio: Berlin – Täysi trilogia ansaitsee oman artikkelinsa

Tämä artikkeli tekee Hyllyy-historiaa, sillä ensimmäistä kertaa kirjoitan toistamiseen samasta teoksesta. Toki aivan puhtaasta toisinnosta ei ole kyse, sillä nelisen vuotta sitten saatoin arvioida Jason Lutesin upeasta Berliini-trilogiasta vasta kaksi ensimmäistä osaa. Kolmas ja viimeinen osa ilmestyi pari vuotta takaperin pitkän hauduttelun jälkeen, ja pääsin sen pariin nyt tyttöystäväni suotuisalla avustuksella, kun pukinkontista tupsahti 600-sivuinen omnibus-järkäle, jolla ottaisi hengiltä jo vähän varttuneemmankin kynäniskan. Koska kahdesta ensimmäisestä osasta on sen verran aikaa, tankkasin toki päätösosan pohjalle myös edeltävät kirjat. Olin varautunut siihen, että aiempaa arviota pitäisi suomia kovinkin lujaa ja näkemyksiä korjata. Mutta vielä mitä, olinkin kirjoittanut ihan hyvin! Saatoin nyökytellä tekstille hyvillä mielin. Se ilahdutti lähes yhtä paljon kuin trilogian varsinainen päätösosa City of Light (suomennoksessa Kuohuva kaupunki), joka vie elokuvallisen tarinan maaliin upeasti.

Jatka lukemista ”Arvio: Berlin – Täysi trilogia ansaitsee oman artikkelinsa”

Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani

Yksi lukuisista sokeista pisteistäni kotimaisessa sarjakuvassa on ollut jo pitkään Marko Turunen. Nimi nousee esiin säännöllisesti, yleensä erittäin kehuvassa ja kiittävässä sävyssä, mutta parin teoksen nimiä lukuunottamatta en ole tiennyt lainkaan, mistä Turusen sarjakuvissa on kyse. Tilaisuus paikata aukkoa tuli eteen kun Turunen julkaisi uuden Kotolan mies ja Loinen -teoksensa. Se kiinnitti huomioni tekijän lisäksi myös silkalla koollaan: yli 400-sivuinen järkäle kotimaisessa sarjakuvassa on aina ilahduttava näky. Tässä mitassa Turusen tyylistä ja maailmankatsomuksesta saisi varmaan jo jonkinlaisen käsityksen? No, jonkinlaisen joo. Pääosin Kotolan mies ja Loinen aiheutti kuitenkin hämmennystä ja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kiinnostavaa? Kyllä. Hyvää vai huonoa? En edelleenkään tiedä.

Jatka lukemista ”Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani”

Arvio: Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Jokainen miekan joskus elämässään itselleen valmistanut minkään väärti sepänpuolikas tietää, että on taottava kun rauta on kuumaa. Sen on hoksannut myös sarjiskustantamo Zum Teufel, joka ei jäänyt Usagi Yojimbon ykköskokoelman suosion myötä laakereilleen lepäämään, vaan puskee kakkososaa ulos jo nyt. Samuraijäniksen seikkailujen saattaminen suomeksi oli ehdottomasti kulttuuriteko, joka sai mielestäni sarjispiireissä myös ansaittua huomiota. Ironista toki on samaan aikaan se, että sarjan tekijä Stan Sakai vasta käynnisteli konettaan, ja todellinen Usagi-kokemus saavutetaan vasta useamman kirjan myötä. Kakkososa Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto pääsee jo syventämään Usagi Yojimbon maailmaa ja opettamaan lukijalle sen sääntöjä. Toivon todella, että tämäkin kirja löytää yleisönsä, sillä lukemisen pelkkään ykköskirjaan jättäminen on vähän kuin kattaisi pöydän istumatta koskaan aterialle.

Jatka lukemista ”Arvio: Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto”