Arvio: Einsteinin vaimo – Miesmyyttien murskajaiset

EinsteininVaimo_kansi

Tämä arvio on pidempi versio alun perin Sarjainfo 3/2019-lehdessä julkaistusta tekstistä.

Ainakin näin sarjiskuplan sisäpuolelta näyttää, että Liv Strömquist on modernin sarjakuvan juhlituimpia nimiä. Tarkkanäköistä feminististä sarjakuvaa tekevä Strömquist kasvattaa suosiotaan jokaisen teoksensa myötä ja murtautuu hiljalleen myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Einsteinin vaimo on kokoelma satunnaisia lyhäreitä, joiden yhdistävänä teemana ovat naisten elämät miesten varjossa. Strömquist tuhoaa miesneron myyttejä sivu sivulta osoittaen, miten yhdessä asiassa hyvät miehet olivat usein täysiä surkimuksia tai hirviöitä elämänsä naisten suhteen. Einsteinin vaimo osoittaa miksi Strömquist on tyylilajinsa kuumimpia nimiä: sarjakuvat ovat teräviä, häikäilemättömiä, hauskoja ja ennen kaikkea viihdyttäviä. Kukaan ei tykkää lukea, jos lukeminen tuntuu läksyiltä, mutta Strömquist valistaa lukijoitaan vangitsevasti lähes varkain. Jatka lukemista ”Arvio: Einsteinin vaimo – Miesmyyttien murskajaiset”

Mainokset

Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa

LevinasinKasvot_kansi

Yllättävästi suomalaisten kustantamoiden menneestä katalogista löytää aika ajoin sellaisia teoksia, joiden ei ikinä olisi uskonut näkevän päivänvaloa muussa kuin omakustannemuodossa. Tarkoitan siis sitä, kun tätä nykyä lähinnä pomminvarmoihin hitteihin keskittyvät keskisuuret kustantajat poikkeavat selvästi omasta linjastaan, oletettavasti joko koska linja on muutama vuosi sitten ollut vielä hyvin erilainen, tai sitten sarjakuvassa on nähty poikkeuksellista potentiaalia, jota ei vain voi ohittaa. Hyvistä esimerkeistä käyvät vaikkapa Egmontin kustantama Pikku Närhi tai Liken koneistosta ulos ilmestynyt Levinasin kasvot. Lissu Lehtimajan sarjakuva on nimittäin suurelle yleisölle tuntemattoman filosofin elämäkerta, koulutuksen lopputyö ja ei-erityisen-helposti-lähestyttävä pohdiskelu etiikan, rakkauden ja ihmisten välisen yhteyden luonteesta. Kokonaisuus on sen verran monipolvinen, että se asettaa kerronnallisia haasteita. Levinasin kasvot ei aivan nouse haasteiden tasolle, mutta teoksena se on silti miellyttävän kunnianhimoinen ja omalaatuinen. Jatka lukemista ”Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa”

Arvio: Brazen – Rebel Ladies Who Rocked The World

Brazen_kansi

Yksi tämän kesän valopilkkuja on Twitterissä meneillään oleva Maria Pettersonin sivistysprojekti #historianjännätnaiset. Petterson esittelee kesän aikana nipun vähän tunnettuja naisia, joiden elämäntarinat ovat toinen toistaan uskomattomampia. Jotkin tähdet ovat asettuneet kosmoksessa kohdalleen jo muutama kuukausi sitten, sillä alkuvuodesta kirjastosta varaamani Brazen – Rebel Ladies Who Rocked The World on täydellinen vastinpari Twitterin tarinoille. Juuri kun ehdin toivomaan, että olisipa tätä materiaalia enemmänkin, niin Brazen kolahti kirjastosta lainattavaksi. Kirjan motiivi on käytännössä tismalleen sama: lyhyitä muutaman sivun kertomuksia naisista, jotka ovat tehneet ihan mitä lystäävät, ja usein muutaneet maailmaa siinä sivussa. Pénélope Bagieun koostama kirja on riemukasta luettavaa. Vaikka se osoittaa, miten perseestä maailma on aina tähän päivään saakka naisille ollut, siinä ei ole yhtäkään surkuttelevaa tarinaa tai ruutua. Brazen on kunnianosoitus ja sotahuuto, osoitus siitä miten paljon maailma on menettänyt kirjoittaessaan tunnettua historiaa yleensä vain yhdestä rajoittuneesta näkökulmasta. Jatka lukemista ”Arvio: Brazen – Rebel Ladies Who Rocked The World”

Arvio: Filosofia aloittelijoille – Erinomaista luettavaa, kehnoa sarjakuvaa

FilosofiaAloittelijoille_kansi

Filosofia aloittelijoille on suomennoksena tuore, mutta mistään untuvikosta ei muuten ole kyse. Richard Osbornen käsikirjoittama ja Ralph Edneyn kuvittama tuhti sukellus länsimaisen filosofian historiaan ja kehitykseen on ilmestynyt englanniksi alun perin jo 1992. Se kuuluu erinäisiä ilmiöitä kansantajuisesti selittävään For Beginners -sarjaan, jonka osilla on nimensä lisäksi hyvin vähän yhteistä. Tarkoitus on tuoda yleissivistäviä, joskus vaikeatajuisina pidettyjä aiheita sarjakuvamuodossa lähemmäs kansanihmisiä. Rehellisesti sanottuna hyvin vähän yhteistä on myös tällä teokselle ja sarjakuvagenrellä. En missään nimessä halua profiloitua sarjispuristiksi, mutta silti minusta on vähän huijausta kutsua pääosin kuvitettua tietokirjaa sarjakuvaksi. Filosofia aloittelijoille sisältää muutaman sarjakuvaksi laskettavan pätkän ja muutoin sen ansiot teoksena ovat mielestäni selvät ja myönnettävät, mutta sarjiksena se ei ole kummoinen. Filosofia aloittelijoille runtaa lukijan aivopalloon 180 sivussa melkoisen määrän tietoa. Se on kansantajuinen, mutta ei silti aliarvioi lukijaansa. En ole filosofiaa niin paljon lukenut, että voisin arvioida tekijöiden tulkintoja ja valintoja aihepiirien ja käsiteltävien henkilöiden suhteen. Tällaiselle yleissivistystä arvostavalle perustallukalle kirja meni kuitenkin ihan täydestä, ja sen luettuani tunsin oloni fiksummaksi kuin ennen. Jatka lukemista ”Arvio: Filosofia aloittelijoille – Erinomaista luettavaa, kehnoa sarjakuvaa”

Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu

Kalevala_kansi

Tämä teksti on laajennettu versio Sarjainfo-lehdessä 2/2019 julkaistusta arviosta.

Muistan nuorena lukeneeni Frank Millerin esipuheen Batman: Year One -sarjakuvaan. Siinä hän toteaa ihmetelleensä 60-luvun campmaista Batmania, ja asettaa omien tarinoidensa sävyn yhdellä päälauseella: ”Minusta Batman ei koskaan ollut hauska”. Siitä lauseesta käynnistyi synkän ja yltiönihilistisen supersankarisarjiksen voittokulku, jonka jälkiä siivoillaan edelleen. Toki trendi synnytti hyviäkin sarjakuvia, mutta paljon tuotettiin ihan vain synkkää synkän vuoksi. Samanlainen fiilis tulee Sami Makkosen Kalevalasta. Jos Kalevalan sarjisversioinnit ovat olleet enemmän tai vähemmän hauskoja Petri Hiltusen, Marko Raassinan ja tietysti Mauri Kunnaan käsissä, Makkoselle on tärkeää kahlita Kalevala tosikkomaisen jenkkisarjakuvan tyyleihin. Kirja on ensimmäinen puolikas kaksiosaista Kalevala-tulkintaa, ja tarjolla on machoilua, uhoa ja geneerisiä partalihaskimppuja koko rahalla. Jatka lukemista ”Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu”

Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä

AdaViidakossa_kansi

Ada viidakossa on varmaan sellainen sarjiskuplan sarjakuva. Kun itse seuraa keskustelua suht aktiivisesti, vaikutti siltä, että Adasta kohistiin viime vuonna melkoisen paljon, mutta ei tarvitse kauheasti skenen ulkopuolelle kurottaa, niin asiasta ollaan jo totaalisen tietämättömiä. Tietylle porukalle Ada olikin todennäköisesti fyysistä kokoaan suurempi sarjakuva, yhteisvoimin eloon tuotu muisto paremmista ajoista. Francisco Tulio Altanin teos on julkaistu alun perin 1970-luvulla, ja Suomessa se on nähty Tapiiri-lehdessä kasarin puolivälin paikkeilla. Ada viidakossa on eurooppalaista undergroundia ja historiallista satiiria, eli ei todellakaan mikään suuren yleisön vetonaula. Altan piirtää karikatyyrimäisesti mutta ei erityisen selkeästi, ja tarinan tapahtumapaikka ja -aika hyppivät kovalla tahdilla. Adaa täytyy haluta ymmärtää nauttiakseen siitä täysillä. Se on paitsi itsellinen sarjakuvateos, Suomessa myös todiste ajasta, jolloin sarjakuvalehti saattoi julkaista tällaista tavaraa ja silti myydä ihan järkevän määrän kopioita, ihan ihmisten lehtikioskeista. Sinänsä en ihmettele, että julkaisun taustalta löytyy kolme pienkustantajaa, joiden puikoissa puuhaa melkoinen määrä Suomi-sarjiksen kermaa, sellaisia nimiä kuin Pertti Jarla, Ville Ranta ja Petteri Oja. Voin hyvin uskoa, että tämän porukan sydämissä Adalla on erityinen asema. Kyyninen milleniaalibloggaaja sen sijaan jää miettimään, oliko tämä nyt aivan niiiin hyvä sarjakuva kuitenkaan. Jatka lukemista ”Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä”

Arvio: Miss Don’t Touch Me – Lohduttomuus on yllättävän kiehtovaa

cof

Huhhuh, jo edellinen Hubert’n ja Kerascoët’n yhteistyöteos pisti hikoilemaan arvaamattomuutensa ja yllättävän julmuutensa vuoksi, mutta tämä Miss Don’t Touch Me on vielä raadollisempi kirja. Ranskalainen tiimi ei selkeästikään tapaa ilahduttaa lukijoitaan tai tarjoa heille minkäänlaista turvallista eskapismia. Miss Don’t Touch Me on koukuttava murhamysteeri, johon sekoittuu kaikenlaista ahdistavaa ja surullista niin paljon, että kyynisyys lähentelee parhaimmillaan jotain Frank Millerin Sin Cityä. Millerin tarinoissa kaikki ovat kuitenkin rehellisiä hirviöitä ja lukijan ei tarvitse sympata hahmoja. Hubert ja Kerascoët sen sijaan varmistavat, että lukijan sydän on vankasti hahmojen puolella ennen kuin hirveyksiä tapahtuu. Ystävällistä lukijapalvelusta tällainen! Miss Don’t Touch Me (MDTM) on paljon ajatuksia herättävä, kaunis ja mieleenjäävä sarjis. Vähän kuin aiemmin arvostellun Beautynkin kohdalla, en aivan varauksetta uskalla kirjaa kuitenkaan ylistää, vaikka lukusuosituksen annankin. Jatka lukemista ”Arvio: Miss Don’t Touch Me – Lohduttomuus on yllättävän kiehtovaa”

Arvio: Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles

cof

Viime vuoden parhaiden sarjisten läpikäynti jatkuu. Siinä, missä montaa listoille noussutta teosta saa kirjastosta jonottaa hetken, yllätyin kovasti huomatessani, että niistä ehkä laajimmalti kehuttu ja kiitetty oli saatavilla saman tien. Kyseessä on Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles. Tämä minisarja on osa DC:n Hanna-Barbera Universeä, jossa 1960-luvun klassisten HB-piirrettyjen hahmoja tuodaan uusiin ympäristöihin modernisoituina tulkintoina. Taustoista lisää ihan kohta, nyt on jo pakko korostaa, että Snagglepuss Chronicles on kehunsa ansainnut, ja monella tapaa. Sen yhteiskunnallinen kommentaari ja yhteydet nykyaikaan ovat ilmiselviä ja vaikuttavia. Tämän, ns. ilmiselvän tason lisäksi Snagglepuss Chronicles on kuitenkin älykäs, empaattinen, koskettava, tunnelmallinen ja hienosti tehty. Kaiken kaikkiaan, monella tapaa esimerkillinen sarjakuva. Jatka lukemista ”Arvio: Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles”

Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 2 – Samuraikoodin kunnia, oikeudenmukaisuus ja ennalta-arvattavuus

cof

Pari kuukautta sitten aloitettu massiivinen Lone Wolf & Cub -urakka törmäsi tiesulkuun harmittavan varhaisessa vaiheessa. Helsingin kirjastojen valikoimasta ei näytä nimittäin löytyvän omnibus-julkaisuja kuin kaksi ensimmäistä, kun koko potti olisi kaksitoista kirjaa. Toki omnibusit eivät ole ainoa formaatti, eikä kirjasto niiden ainoa lähde, mutta sarjan valtaisa koko ei houkuttele kovin pienissä pätkissä matskuja haalimaan. Koska en edelleenkään ole aivan varma LW&C:n jatkuvasta laadusta/koukuttavuudesta ja sen minussa herättämistä intohimoista, en halua myöskään polttaa sarjishankintabudjettiani näihin. Kazuo Koiken tarinat ovat sujuvia, ja nyt kun niiden standardipituus on nostettu noin 60 sivuun, juonen ja tilanteiden kehittyminen saa paremmin tilaa. Goseki Kojiman kuvitus on komeaa, ja se toimii niin rauhallisissa tunnelmoinneissa kuin toimintakohtauksissakin. Kaikki tämä on vain tehty tosi tosi tosi perinteisesti. Ōgami Ittō on niin kliseinen samuraipäähenkilö ja hänen kohtaamansa haasteet samasta puusta veistettyjä, että tällaisesta kerronnasta täytyy todella nauttia, jotta tarinoita jaksaisi ahmia tuhansien sivujen ajan. Jatka lukemista ”Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 2 – Samuraikoodin kunnia, oikeudenmukaisuus ja ennalta-arvattavuus”

Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944

cof

Opintie Japanin historian parissa jatkuu massiivisen Showa-tetralogian toisessa osassa. Keisari Hirohiton vallan ajan Japania kuvaavassa kokonaisuudessa vuosien välinen epäsuhta korostuu tässä osassa kaikkein näkyvimmin. Vaikka neljä kirjaa kattavat yhteensä yli 60 vuotta elämää, käytetään sivumäärällisesti neljäsosa koko tarinasta toisen maailmansodan vuosien käsittelyyn. Mainitsin jo edellisessä Showa-tekstissä, että odotan tätä volyymia hieman varautuneesti, sillä Shigeru Mizukin erittäin yksityiskohtainen tyyli käy sitä uuvuttavammaksi, mitä enemmän yhdelle vuodelle annetaan sarjakuvassa tilaa. Tai näin ainakin odotin. Enää en ole niin varma, sillä Showan kakkososa ei ollutkaan sellaista umpihankihiihtoa kuin olin pelännyt. Se tuntuu rytmiltään hyvin paljon edeltäjältään, eikä käy liian sekavaksi. Kuitenkin, tällä osalla oli selkeästi myös puutteensa, jotka löytyivät paikoista, joista en osannut niitä alun perin odottaa tuleviksi. Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944”