Arvio: Joonas – Representaatiolla on väliä

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen ihan blogin alkuaikoina kirjoittanut tuolloin Päivälehden museossa nähtävillä olleesta Joonas ja kisällit -näyttelystä. Kuten silloin oli tapana, esitin tietäväni aiheesta enemmän kuin oikeasti tiesinkään, ja en sitä ennen tai sen jälkeenkään ollut koskaan lukenut yhtään Veikko “Joonas” Savolaisen Joonas-sarjakuvaa. Joonas toki oli tuttu käsitteenä jo silloin – kotimaista sarjakuvaa samotessa kun ei yleensä kauhean pitkälle pääse törmäämättä vähintään Joonaksen nimeen. Sarjakuvaa tutkineille ja aiempien sukupolvien tekijöille Joonaksen keskeisyys on ymmärrettävää – sen lisäksi, että Joonas oli valtavan tuottelias ja monipuolisen portfolion omistaja, hän oli myös aktiivinen mentori ja kotimaisen skenen tukija. Perinteinen epäilys kuitenkin leijui aina mielessä – ovatko ne sarjakuvat myös ihan oikeasti lukemisen arvoisia, vai ainoastaan ulkosarjiksellisista syistä? Neljä pidempää jatkosarjaa sekä pari lyhyempää hupailua kokoava, ytimekkäästi nimetty Joonas-kokoelma antaa hyvän yleiskuvan hahmosta, tarinoista ja tyyleistä.

Arvio: Kivet kannot tähdet kuuta – Idea on mitä kiehtovin, toteutus jättää nälkäiseksi

Jos mietitään puhtaasti paperilla, niin “uusi tapa katsella muinaista suomalaista kansanperinnettä” kutittelee minun uteliaisuuttani aika herkullisella tavalla. Muinaisen suomalaisen kansanperinteen tilalla voisi olla käytännössä mikä tahansa muukin perinnetieto tai ammoisten aikojen dokumentti. Jotenkin sen oivaltaminen, että se kapea näkökulma, josta usein taaksepäin tulee katsottua on ihan kamalan rajattu näkymä siihen, mitä oikeasti joskus oli, on yksi tämän elämän rikastuttavimpia tunteita. Siihen tarpeeseen Mitja Mikael Malinin esikoisteos Kivet kannot tähdet kuuta vastaa täydellisesti. Suomalaisten ja karjalaisten kansantarujen tulkinnat sateenkaarevista näkökulmista ovat aivan erinomainen idea. Ne eivät muuta vanhoja tarinoita mitenkään, vaan ovat muistutus siitä, että riippumatta tarinan alkuperäisistä motiiveista, kaikki elämän moninaisuuden ilmentymät ovat olleet täällä aina. Toteutus ei ole aivan kaikkea mitä toivoin, mutta vähintäänkin puhutaan erinomaisesta pelinavauksesta.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Sosialisti ja nihilisti – Varoittava esimerkki vai kohkailun romantisointia vai jotain ihan muuta

Lisää syksyn kotimaisia suursarjakuvateoksia! Jos ei puuttunut Valaasta kunnianhimoa, niin ilman ei ole myöskään Aapo Kukon historiantulkinta Sosialisti ja nihilisti. Aatteen paloa ja deliriumia pursuava matkakertomus seuraa runoilija Arvo Turtiaisen ja kuvittaja-kirjailija Henrik Tikkasen impulsiivista matkaa Suomesta Italiaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa, suurten aatteellisten aaltojen vyöryessä ja törmäillessä halki Euroopan. Teos perustuu sekä Turtiaisen että Tikkasen omiin muistelmiin ja on sikäli tositapahtumiin nojaava, mutta Kukolle ominaiseen tyyliin esitystapa on unen ja todellisuuden välillä tasapainoileva, vapaasti ajassa ja paikassa haahuileva teos. Toteutuksessa on paljon ideaa ja Kukon tyylivalinnat tuntuvat perustelluilta. Kun kikkailua kuitenkin riisuu tarinan yltä, niin huomaa, että itse substanssi on yllättävän ohutta. En tiedä, onko kusipäisen sekoilun romantisoinnista syytettävä enemmän Turtiaista ja Tikkasta vai Kukkoa, mutta joku tässä on melkoisen suopeasti miesten perseilyä tulkinnut.

Arvio: Valas – Huolellinen sovitus tuntuu omalta

Tein oikeastaan ostopäätöksen jo pelkän kannen perusteella. Miten hieno!

En tiedä, olenko vain havahtunut jostain subjektiivisesta kuplasta, vai onko todella niin, että viimeisin murrettu muuri suomalaisessa sarjakuvassa on ns. jyhkeä romaani. On toki ymmärrettävää, että suurin osa julkaistavasta tavarasta on hieman kevyempiä tuotoksia, onhan niissä sekä tekijälle että kustantajalle vähemmän riskiä kuin vuosia ja tonneja nielevässä tiiliskivessä. Silti viime vuosina myös suurempia töitä on ilmestynyt suht säännöllisesti. Kaltaiselleni helppouden tavoittelijalle tämä on tietysti erittäin tervetullutta, sillä mitä enemmän laatusarjista yksien kansien välistä löytyy, sitä helpompi sitä on ahmia. Täysin loogista, eikö? Lienee siis sanomattakin selvää, että kun Janne Torisevan sarjakuvatulkinta Moby Dickista ilmoitettiin ilmestyväksi, niin tuntosarvet olivat saman tien pystyssä. Valas ei ole aivan innoittajansa kokoinen monoliitti, mutta silti kyse on raskaan sarjan sarjakuvasta. Toriseva on työstänyt teosta vuosikausia pieteetillä, ja lopputulos on varsin vaikuttava. Jälleen kerran voi riemuita kotimaisen sarjiksen monipuolisuudesta ja laadukkuudesta.

Arvio: Danten Inferno – Mainio modernisointi törkeästä klassikosta

Pidän todella siitä, kun taitavat sarjakuvantekijät ottavat asiakseen adaptoida kirjallisuuden klassikoita. Niin kuin Crumb teki Genesiksen kanssa, Wrightson Mustan Kissan kanssa tai Crepax Draculan ja Frankensteinin kanssa, tekee nyt brittiläinen ug-legenda Hunt Emerson Danten Infernon kanssa. 1300-luvun kahvipöytäkeskustelujen kuumin puhuttaja koko Firenzessä on nyt täällä, sarjakuvamuodossa, reilut 700 vuotta myöhemmin! Emersonin versio Jumalaisen näytelmän ensimmäisestä osasta on alkuperäisteokselle uskollinen. Se tekee muutamia tulkintoja ja oikoo pari mutkaa, mutta Emersonin pääasiallinen viesti tuntuu olevan, että Dante oli jo itsessään niin luova, härski, itsevarma ja taitava, että Inferno kiehtoo vielä nykypäivänäkin täysin omine avuineen. Jos ovat alkuperäiskirjoittaja ja -kuvittaja kovaa luokkaa, niin Suomi-versionkaan ei tarvitse hävetä: Juhani Tolvasen käännös Eino Leinon avustuksella on eläväinen, sopivasti vanhaa ja uutta yhdistelevä sekä huumorintajua hivelevä. Danten Inferno herää todella eloon, lieskat polttavat ja paska haisee. Hyvä meininki!

Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki

Villimpi pohjola on jännä strippisarjis. Sillä ei ole samanlaista statusta kuin Viivillä ja Wagnerilla, Fingerporilla tai nuorempien lukijoiden keskuudessa esimerkiksi Fok_itillä. JP Ahosta ei kaiveta vakiohaastateltavaksi sarjakuva-aiheisiin lehtijuttuihin samalla tavalla kuin Pertti Jarlaa. Silti Ahonen ja Villimpi pohjola ovat vuosien saatossa salakavalasti hiipineet arkikäyttöön ja VP-strippejä pomppaa aika ajoin  esiin toimistojen seiniltä tai yksittäisinä nettimeemeinä. Luettuani neljä strippejä kokoavaa kirjaa ymmärrän hiukan, miksei suosio ole kasvanut suuremmaksi. VP:n olisi ainakin muutama vuosi sitten pitänyt olla täysin minun juttuni: yliopisto-opiskelijoista kertova sarjis nörtti- ja kaljavitseillä höystettynä kuulostaa optimaaliselta samaistumiskokemukselta, mutta jokin VP:ssä estää kiintymästä siihen täysillä. Minulla on muutamia arvauksia, mikä se voisi olla, mutta mitään varmaa en ole vielä löytänyt.

Arvio: Mustat sivut – Mestarin synkät sivutyöt

Jos kutsuu itseänsä vakavasti otettavaksi sarjakuvaihmiseksi, niin silloin pitää säännöllisesti postata ruutuja André Franquinilta, vähän samalla tavoin kuin täytyy sisällyttää keskusteluun kasuaali viittaus Corto Malteseen. Franquin loi maineensa Pikon ja Fantasion parissa ja on lahjoittanut maailmalle omasta kynästään mm. Marsupilamin ja Niilo Pielisen. Jälkimmäinen tosin on minun kirjoissani enemmän miinus kuin plussa, hermojaraastava eurovastine Touho Ankalle, tuolle ankoista raivostuttavimmalle. Ilmeisesti joku Niiloakin kuitenkin diggailee, ja muutoin Franquinin ansioita on vaikea kiistää. Suurin piirtein kaikki 60-luvun jälkeen mainetta saaneet belgitekijät ovat hänen tyylinsä jälkeläisiä. Franquinin ilmeikkyys ja vaivattomalta vaikuttava mutta täysin huoliteltu tyyli vetoavat kaikenlaisiin ja -ikäisiin lukijoihin. Samat elementit näkyvät myös Mustat sivut -teoksessa, joka on Franquinin sivutyö suuren suosion ajoilta. Nihilistiset, mustan huumorin täyttämät kertomukset tuntuvat tekijälleen höyryjenpäästelykanavalta. Mustat sivut on mielenkiintoinen kurkistus Franquinin maailmaan, vaikka kaikki vitsit eivät mitään napakymppejä olekaan.

Arvio: Harmaa susi – Väinö Mujunen 1

Noin vuosi sitten julkaistiin lyhyen ajan sisällä kolme kotimaista toimintasarjista, jotka avasivat pelin tyylilajille Suomessa. Kaksi näistä kirjoista, Nimettömien hautojen maa ja Raid ja mustempi lammas, on jo arvioitu Hyllyyssä, ja nyt on vuorossa kirjoista kolmas, Harmaa susi. Harmaa susi on lyhkäinen tunnelmapala, jossa päästään Das Boot –fiilikseen suomalaisessa kontekstissa: Toiseen maailmaansotaan sijoittuva kertomus esittelee jo aiemmin kirjoissa seikkailleen Väinö Mujusen, tällä kertaa sarjakuvin. Mujunen on Valpon ylietsivä, joka tässä kirjassa lähetetään tehtävään sukellusveneelle. Tapani Baggen hahmon kuvittaa sarjakuvaksi jo aiemmin kykyjään väläytellyt Aapo Kukko, joka on omanikäiseni sarjakuvantekijäsukupolven kiinnostavimpia nimiä. Kirja tuntuu kuitenkin enemmän hahmojen ja asetelman esittelyltä kuin kokonaiselta sarjisteokselta.

Arvio: Rontticomics – Ihmismeri

Juho Maurisen Rontticomics-stripit herättivät huomion jo ilmestyessään verkkoon ensimmäisiä kertoja. Suomalaisia strippisarjiksia ei ole liikaa, ja lehtien palstoja hallitsevat jättiläiset ovat viihtyneet siellä jo jonkin aikaa. Onhan Fingerporin konsepti edelleenkin älykäs ja stripit osuvat kohtuullisella prosentilla, mutta uuden aallon tekijälle on mielestäni ollut tilausta. Rontticomicsilla on sauma osua tähän markkinarakoon. Maurisen stripit ovat pelkistettyjä ja suoraviivaisia, mutta niillä on selkeä omaleimainen ote ja huumori on löytänyt oman äänensä ripeästi alusta alkaen. Ihmismeri on sarjan ensimmäinen kokoelma, josta löytyy blogista tuttuja kaskuja sekä kirjaa varten laadittua materiaalia. Ei strippisarjakuva koskaan täydellistä nauruparaatia sivulta toiselle ole, mutta Rontticomicsilla on paljon potentiaalia, minkä Ihmismeri osoittaa.

Arvio: Raid ja mustempi lammas – Tutut kaverit tuttuun tapaan

Harri Nykäsen Raid-kirjat ovat suomalaisen kevyen kirjallisuuden aatelistoa. Pitkäikäinen sarja on elänyt jo useamman kymmenen vuotta, ja harva suomalainen on onnistunut välttämään Raidin täysin, sen verran laajalle se on lonkeroitaan ulottanut. En itse ole koskaan ollut dekkarikirjallisuuden perään, joten Nykäsen kirjat ovat jääneet lukematta, mutta Raid-tv-sarja ja sitä seurannut elokuva ovat painuneet mieleen. Mustempi lammas on julkaistu alun perin Nykäsen kirjana vuonna 2001, ja 15 vuotta myöhemmin se valikoitui ensimmäiseksi Raidin sarjakuva-adaptaatioksi. Nykäsen kumppaniksi on liittynyt Jussi Piironen, joka kuvittaa Nykäsen elokuvallista kerrontaa tummanpuhuvaksi sarjakuvaksi. Raid ja mustempi lammas on tunnelmaltaan ja tyyliltään klassista Raidia, mutta mitään ihmeitä siltä ei kannata odottaa.