
Yksi järjettömimpiä sarjakuvabloggaamisesta tulleita lieveilmiöitä on se, että kirjan suosio voi olla syy viivytellä sen lukemisessa. Vaikka kirja itsessään olisi kiinnostava ja puhe siitä lähes yksinomaan positiivista, kuten Emmi Valveen Armon tapauksessa, jää kirja helposti “sitten syssymmällä” -mappiin. Välttämättä edes vuosittain kotimainen sarjakuvaromaani ei pääse Armon saavuttamaan asemaan, jossa siitä puhutaan ylistävästi valtavirtalehdistöä ja ulkomaisia palkintoja myöten. Koska minun lukumotiivini ovat jotain aivan muuta kuin uutuuksista kartalla pysyminen, tulee herkästi sellainen olo, että tästä sarjiksesta voi aivan hyvin puhua vähän myöhemmin, nyt sillä on huomiota aivan riittävästi. Sudenkuoppana tässä lähestymisessä on koittaa viisi vuotta myöhemmin löytää jotain lukemisen arvoista sanottavaa. Armo oli myös siinä mielessä ilmestyessään ajankohtainen, että se oli hyvin kaunistelemattoman mielen sairauksien kuvauksen ilmiön alkupään edustajia. Ehkä se on vain minun kuplani, mutta se, miten masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä tai muista sairauksista puhutaan, on mennyt valtavasti eteenpäin vuosien 2017 ja 2022 välissä. Armo on nykyään teos eri kontekstissa, kuin se oli ilmestyessään. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Epäröin hirveästi sanoa kirjasta mitään, koska se on niin paljas ja henkilökohtainen, ja kaikki minun tulkintani siitä ovat samoin kovin henkilökohtaisia. Tuntuu siltä, että vikaan menee kuitenkin.
Jatka lukemista ”Arvio: Armo – Eri luettava tänään kuin ilmestyessään”