Arvio: Tila – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2020

TIlaKESS2020_kansi

Pari viikkoa sitten puhuttiin blogissa ruohonjuuritason sarjiskulttuurin elinvoimasta ja ilmentymistä. Tekijöitä on paljon, ja suurinta osaa heistä en varmasti osaa edes nimetä, mutta yksi pisimpään Hyllyyn tutkalla näkyneistä vastaavanlaisista tekijöistä on Keski-Suomen Sarjakuvaseura. Vuosijulkaisu ilmestyy säännöllisesti ja on onnistunut esittelemään tekijöitä laajalta skaalalta. Nyt tunnen itsekin jo joidenkin tekijöiden jälkeä sen verran, että pystyn arvioimaan hieman myös kehitystä. Tämän vuoden julkaisu noudattelee viime vuonna koeponnistettua mallia, jossa julkaisun teema on hyvin löyhä ja monitulkintainen, ja sallii monenlaisia toteutuksia. Viime vuonna minua hiersi julkaisussa eniten käsikirjoitusten heikko taso, ja puhtaasti subjektiivisesta näkökulmasta siellä on nähtävissä myös eniten kehitystä tänä vuonna. Kyse voi olla osittain myös pelkästään siitä, että tekijöiden ideat puhuttelevat minua paremmin, mutta Tila tuo tekijöiden vahvuuksia esille oikein mukavasti ja sallii lukijan keskittyä hiomattomien kulmien sijaan enemmän yllätyksellisyyteen. Jatka lukemista ”Arvio: Tila – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2020”

Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm

KevytMetalliKersanttiNapalm_kansi

Kun muutama viikko sitten vinkkasin, että nyt on poikkeusolojen vuoksi hyvä hetki päästä arviojonon kärkeen, tarttui mahdollisuuteen ensimmäisenä kustantamo, jonka olemassaolosta olen kyllä ollut tietoinen, mutta en ole aiemmin ottanut asiakseni tutustua tuotteisiin yhtään kansikuvia enempää. Rakkaudesta lajiin operoiva Musta Ritari kustannus tekee todellista ruohonjuuritason työtä pitääkseen hengissä kotimaista genresarjakuvaa ja pulpin hengenperintöä. Ei-niin-hienovaraisesti maailmankuulua esikuvaansa kanavoiva Kevyt Metalli on lehti, joka kokoaa lyhyitä sarjakuvatarinoita yksiin kansiin hyvin avoimella otteella, löyhästi scifin ja fantasian ympärille kietoutuen, mutta ei mitenkään puristisesti lajiin suhtautuen. Kersantti Napalm puolestaan on yhden hahmon ympärille kasattu kokoelma G.I. Joe-Kapteeni Amerikka-Schwarzenegger-estetiikkaa, joka omistautuu valitsemalleen vitsille sataprosenttisesti. Molemmista sarjakuvista huokuu into ja rakkaus valittuihin tyylilajeihin, ja tärkeintä on saada tuotoksia kerätyksi kansiin, joskus ehkä jopa enemmän tekijöiden kuin lukjoiden iloksi. Jatka lukemista ”Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm”

Arvio: Mistä toi on? – Kun on alkuun päästy

MistäToiOn_kansi

Olen melko varma siitä, että nörtti-identiteetissä tarpeeton triviatieto ja hirveä määrä ulkoa opeteltuja sitaatteja kulkevat usein käsi kädessä. Sitä ei oikeastaan tarvitse mitenkään yrittää, vaan kun joku asia kiinnostaa, niin siitä jää hirveät määrät tarpeetonta dataa päähän. Tässä mielessä nörtit taipumukset ovat auttaneet ainakin itseäni esimerkiksi opintiellä, sillä kun datan tankkauksen on kerran kääntänyt päälle, se toimii kohtalaisen mukavasti myös vähemmän kiinnostavien aiheiden kohdalla. Tämä tahtoo sanoa, että esimerkiksi laulujen sanoja on tarttunut päähän vuosien varrella melkoinen määrä. Siitä vinkkelistä Mistä toi on? -sarjiksen premissi voisi kutkuttaa omia mieltymyksiäni. Ilkka ja Katariina Lapin strippisarjassa jokainen strippi päättyy suomenkieliseen laulusitaattiin, joihin saavutaan joskus luontevammin ja joskus kankeammin. Jokin yhtälössä kuitenkin hiertää, eikä Mistä toi on? oikein saanu minua puolelleen. Tyyli on harmiton ja mukiinmenevä, mutta luonnetta tai huumoria siitä ei minun silmääni löydy. Jatka lukemista ”Arvio: Mistä toi on? – Kun on alkuun päästy”

Arvio: Kaamio – Kauhusarjis tekee paluun Suomen kielellä

Kaamio1_kansi

Pari viikkoa takaperin blogissa ensiesiintymisensä teki Ilmein Entertainment, ja tuskin ovat ehtineet aallot edellisestä tekstistä laskeutua, kun lisää tuutataan jo tuuttiin. Kustantamon kakkosjulkaisu on paluun tekevä kauhulehti Kaamio, jossa julkaistaan eri tekijöiden lyhyitä kauhusävytteisiä novelleja. Kauhusävytteisiä siksi, että harva kirjan kertomuksista aiheuttaa kauhulle ominaisia kuumotuksen tai epämukavuuden tunteita. Pääasiallisesti kyse on leikittelystä kauhusarjakuvan tutuilla tarinakaavoilla ja tyylikokeiluista erilaisissa tapahtumaympäristöissä. Kaamiota ei voi kutsua erityisen kotimaiseksi, sillä tekijöistä ainoastaan Hannu Kesola on suomalaistaustainen, ja kun tarinoiden tyylit vielä ovat puhdasta jenkkiherkuttelua, niin amerikkalaisina käännössarjiksina Kaamiota on oikeastaan käsiteltävä, ainakin toistaiseksi. Laadultaan Kaamio ei huimaa päätä, mutta väläyttelee potentiaaliaan parissa tarinassa. Jatka lukemista ”Arvio: Kaamio – Kauhusarjis tekee paluun Suomen kielellä”

Arvio: Tohtori K:n katvealue – Jossain Palsan ja paskan välimaastossa

cof

Valotusajan vanavedessä sain luettavakseni myös nipun muita Pokuto-kustannustalon julkaisuja. Ensimmäisenä niistä otettakoon käsittelyyn mystinen Tohtori K:n katvealue. Tohtori K ei anna paljon itsestään tietoja, vaan pistää sarjakuvat puhumaan puolestaan. Täytyy kyllä myöntää, että sarjakuvienkaan perusteella ei kovin syvälle tohtorin mielen syövereihin pääse sukeltamaan. Katvealue on kokoelma strippejä (päätellen niiden vuosiluvuista) yli kymmenen vuoden aikaväliltä teemanaan eritteet, eksistentialismi ja kaikenlainen perseily. En tiedä, mitä kaikkea muuta tohtori puuhailee, mutta sarjisten teemojen, sävyjen ja tarkoituksen vaihtelut saavat olettamaan, että Katvealueeseen on kaadettu satunnaisia hajatelmia ja heittoja. Ehkäpä katvealue on tohtorin alitajunta, jonkinlainen osittain näkyvä kartta hänen mieleensä. Konsepti sinänsä voisi olla mielenkiintoinen, mutta nämä stripit eivät valitettavasti suurelta osin ole. Jatka lukemista ”Arvio: Tohtori K:n katvealue – Jossain Palsan ja paskan välimaastossa”

Arvio: Lobo by Keith Giffen & Alan Grant Vol. 1 – Keskenkasvuisin sarjakuva miesmuistiin

cof

On sinänsä outoa, että nykyään minulla on hirveä kynnys lähteä tutustumaan mihinkään sarjakuvaan muualta kuin sen oikeasta alusta. Onhan esimerkiksi supersankarisarjisten tai minkä tahansa pitkään jatkuneiden nimikkeiden mukaan hypätty aikoinaan ihan mistä sattuu, ja aivan hyvin on pärjätty. Silti nykyään tulee ajateltua ”miten voisin ymmärtää hahmoa, jos en ymmärrä mistä se on tullut”. Ehkä yritän päästä tästä ajattelutavasta hiljalleen eroon. Yksi keino siihen on tutustua hahmoihin, joissa on syvyyttä keskiverron lastenaltaan verran, eli ei mitään ymmärrettävää alunperinkään. Sellaisiin hahmoihin kuin Lobo. DC Comicsin talliin kuuluva antisankarin irvikuva on niin laiskaa teiniyleisön kosiskelua kuin olla saattaa. Lobo by Keith Giffen & Alan Grant esittelee Lobon ensimmäiset sooloseikkailut, ja on samalla opetus minulle lakata stressaamasta ”oikeista aluista”. Nyt ainakin näin, mistä mahdollisesti maailman keskenkasvuisin sarjakuva on saanut alkunsa. Jatka lukemista ”Arvio: Lobo by Keith Giffen & Alan Grant Vol. 1 – Keskenkasvuisin sarjakuva miesmuistiin”

Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä

cof

Suuren Kurpitsan viime vuoden julkaisuihin perehtymisessä on seuraavana vuorossa Suvi Ermilän kakkosteos Jälki. En ole lukenut Ermilän edellistä teosta, Hauhoa, mutta kuulemani ja näkemieni näytteiden perusteella on kyse hyvin samanlaisesta materiaalista. Ermilä dokumentoi omaelämäkerrallisia muistoja lyijykynällä hyvin pienieleisesti. Maisemat ja tunnelma ovat ankeita ja dialogi vähäistä ja töksähtelevää. Tunnelma on suorastaan kaurismäkeläinen, sillä erolla että Ermilän kuvaamat hetket loppuvat melko nopeasti ja päästävät lukijan piinasta, siinä missä Kaurismäki pistää kaikki kiemurtelemaan kanssaan paljon pidemmiksi ajoiksi. Ja samanlailla kuin Kaurismäen elokuvat, Jäljen tarinat saavat minut miettimään menikö jotain ohi. Valtaisaa vaikutusta Jälki ei nimittäin tee, ja suurin kysymys kirjan loputtua on, miksi juuri nämä hetket valikoituivat sarjakuvaksi. En oikeasti tiedä. Jatka lukemista ”Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä”

Arvio: My Heroes Have Always Been Junkies – Palasia siisteistä sarjakuvista pikakelauksella

cof

Aina välillä tulee vastaan sellaisia sarjiksia, jotka tarttuvat mieleen pelkällä nimellään, ja muilla asioilla ei ole sen jälkeen kauheasti väliä. My Heroes Have Always Been Junkies (MHHABJ) oli tällainen. En oikein tiennyt, mistä kirjassa oli kyse ja luin jonkun ei-kovin-mairittelevan arvion siitä muutama kuukausi sitten, mutta silti se eksyi toivelistalle lähes ilmiselvästi. Kai tällaisessa tilanteessa on kyse siitä, että tarpeeksi-informatiivinen-mutta-ei-liian-rajaava nimi sallii minun heti muodostaa käsityksen siitä, mitä sarjis sisältää, ja sitä sitten peilataan omiin kiinnostuksenkohteisiin joko positiivisesti tai negatiivisesti. MHHABJ:n tapauksessa päätin suunnilleen heti, että tässä kirjassa on varmasti puhetta huumeriippuvaisista muusikoista, taiteilijoista, kirjailijoista, esiintyjistä tai jostain muusta, ja siinä ehkä käsitellään huumeiden ja taiteen välistä suhdetta. No, osui se ehkä 15% oikeaan. Virhearvioni olisi helposti ollut selvitettävissä myös parin arvion ja juonisynopsiksen avulla, mutta en halunnut takertua tällaisiin lillukanvarsiin. Halusin lukea sarjiksen, jonka nimi on My Heroes Have Always Been Junkies. MHHABJ on tarina narkkarista, jonka sankareita ovat nuo yllämainitut julkisuuden narkkarit, mutta tarina itsessään on tekijäpari Ed BrubakerSean Phillipsille ihan tutunlaista rikos-noir-draamaa ilman suurempia kommervenkkejä. Jatka lukemista ”Arvio: My Heroes Have Always Been Junkies – Palasia siisteistä sarjakuvista pikakelauksella”

Arvio: Hemmo Paskiainen – Hemmo, iskän poika

cof

Aikanaan Hyllyyssä lupaavasti alkanut Pahkasika-sarjakuvien lukuprojekti on jämähtänyt paikoilleen luvattoman pitkäksi aikaa. Tarvitaan siis ravistelua ja potkuja bloggaajan perseelle, ja niitä tarjoilemaan on omiaan Hemmo Paskiainen. Jos eivät muutkaan Pahkasian sarjakuvat mitään lastenmateriaalia tai kilttiä kujeilua olleet, niin Hemmo on silti ehdottomasti porukan kauhukakara. Rienaava, rivo, nihilistinen ja nykypäivän mittapuilla jopa vihaa levittävä sarjakuva on tarkoituksellisesti epämiellyttävä. Vähän kuin Kallio Underground suomiräpille: ei tehty mitään huonoa, mutta kaikki oli tarkoituksellisesti inhottavaa. Tähän kirjaan on koottu kaikkien aikojen ensimmäiset Hemmo Paskiainen -sarjakuvat noin vuosilta 1986-1989. Ave Koskela -nimimerkin takana kaiken sovinnaisen pilkkaa harjoittavat veljekset Ari ja Vesa Koskela. Luettavuus on kohdallaan ja ryönää syydetään tasaisella tahdilla. Valitettavasti Hemmon rytmitys ei ole aivan kohdallaan, ja moni puolihauska strippi kallistuu lopulta epähauskaksi huonosti ländäävän vitsin vuoksi. Jatka lukemista ”Arvio: Hemmo Paskiainen – Hemmo, iskän poika”

Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin

cof

Cocco Bill on kummitellut kirjaston sarjishyllyssä vuosikausia. Siinä se nököttää, näyttäen siltä, että pitäisi varmaan lukea, mutta jostain kumman syystä ei ole kiinnostanut. Vakavan sarjisnörtteilyn nimissä tiesimme kuitenkin molemmat, sekä minä että Bill, että joku päivä meidän on kohdattava. Kohtaaminen ei lopulta ollut keskipäivään sovittu dramaattinen välienselvittely saluunan ulkopuolella, vaan hetken mielijohteesta sattunut satunnaispoiminta. Benito Jacovittin Cocco Bill on reikäpäistä länkkäriparodiaa anarkistisessa hengessä. Vahvin mielleyhtymä syntyy WB:n vanhoihin animaatiolyhäreihin. Bill on tuttu ainakin vanhemmille sarjisnestoreille 1970-luvulla julkaistuista suomennoksista, mutta me ei-tuolloin-vielä-edes-idean-asteella-olemassaolleet ovat hyvinkin voineet elää Cocottoman sarjisnuoruuden. Zum Teufel ansaitsi nestoreilta valtaisat aplodit julkaistessaan neljä varhaista Cocco Bill -seikkailua suomeksi muutama vuosi sitten. Jännä olisi tietää, käännyttikö kirja Billille myös uusia faneja, sillä ainakin minun lukemiseni tuntui todella nihkeältä ja väkinäiseltä. Jatka lukemista ”Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin”