Arvio: Tohtori K:n katvealue – Jossain Palsan ja paskan välimaastossa

cof

Valotusajan vanavedessä sain luettavakseni myös nipun muita Pokuto-kustannustalon julkaisuja. Ensimmäisenä niistä otettakoon käsittelyyn mystinen Tohtori K:n katvealue. Tohtori K ei anna paljon itsestään tietoja, vaan pistää sarjakuvat puhumaan puolestaan. Täytyy kyllä myöntää, että sarjakuvienkaan perusteella ei kovin syvälle tohtorin mielen syövereihin pääse sukeltamaan. Katvealue on kokoelma strippejä (päätellen niiden vuosiluvuista) yli kymmenen vuoden aikaväliltä teemanaan eritteet, eksistentialismi ja kaikenlainen perseily. En tiedä, mitä kaikkea muuta tohtori puuhailee, mutta sarjisten teemojen, sävyjen ja tarkoituksen vaihtelut saavat olettamaan, että Katvealueeseen on kaadettu satunnaisia hajatelmia ja heittoja. Ehkäpä katvealue on tohtorin alitajunta, jonkinlainen osittain näkyvä kartta hänen mieleensä. Konsepti sinänsä voisi olla mielenkiintoinen, mutta nämä stripit eivät valitettavasti suurelta osin ole. Jatka lukemista ”Arvio: Tohtori K:n katvealue – Jossain Palsan ja paskan välimaastossa”

Mainokset

Arvio: Lobo by Keith Giffen & Alan Grant Vol. 1 – Keskenkasvuisin sarjakuva miesmuistiin

cof

On sinänsä outoa, että nykyään minulla on hirveä kynnys lähteä tutustumaan mihinkään sarjakuvaan muualta kuin sen oikeasta alusta. Onhan esimerkiksi supersankarisarjisten tai minkä tahansa pitkään jatkuneiden nimikkeiden mukaan hypätty aikoinaan ihan mistä sattuu, ja aivan hyvin on pärjätty. Silti nykyään tulee ajateltua ”miten voisin ymmärtää hahmoa, jos en ymmärrä mistä se on tullut”. Ehkä yritän päästä tästä ajattelutavasta hiljalleen eroon. Yksi keino siihen on tutustua hahmoihin, joissa on syvyyttä keskiverron lastenaltaan verran, eli ei mitään ymmärrettävää alunperinkään. Sellaisiin hahmoihin kuin Lobo. DC Comicsin talliin kuuluva antisankarin irvikuva on niin laiskaa teiniyleisön kosiskelua kuin olla saattaa. Lobo by Keith Giffen & Alan Grant esittelee Lobon ensimmäiset sooloseikkailut, ja on samalla opetus minulle lakata stressaamasta ”oikeista aluista”. Nyt ainakin näin, mistä mahdollisesti maailman keskenkasvuisin sarjakuva on saanut alkunsa. Jatka lukemista ”Arvio: Lobo by Keith Giffen & Alan Grant Vol. 1 – Keskenkasvuisin sarjakuva miesmuistiin”

Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä

cof

Suuren Kurpitsan viime vuoden julkaisuihin perehtymisessä on seuraavana vuorossa Suvi Ermilän kakkosteos Jälki. En ole lukenut Ermilän edellistä teosta, Hauhoa, mutta kuulemani ja näkemieni näytteiden perusteella on kyse hyvin samanlaisesta materiaalista. Ermilä dokumentoi omaelämäkerrallisia muistoja lyijykynällä hyvin pienieleisesti. Maisemat ja tunnelma ovat ankeita ja dialogi vähäistä ja töksähtelevää. Tunnelma on suorastaan kaurismäkeläinen, sillä erolla että Ermilän kuvaamat hetket loppuvat melko nopeasti ja päästävät lukijan piinasta, siinä missä Kaurismäki pistää kaikki kiemurtelemaan kanssaan paljon pidemmiksi ajoiksi. Ja samanlailla kuin Kaurismäen elokuvat, Jäljen tarinat saavat minut miettimään menikö jotain ohi. Valtaisaa vaikutusta Jälki ei nimittäin tee, ja suurin kysymys kirjan loputtua on, miksi juuri nämä hetket valikoituivat sarjakuvaksi. En oikeasti tiedä. Jatka lukemista ”Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä”

Arvio: My Heroes Have Always Been Junkies – Palasia siisteistä sarjakuvista pikakelauksella

cof

Aina välillä tulee vastaan sellaisia sarjiksia, jotka tarttuvat mieleen pelkällä nimellään, ja muilla asioilla ei ole sen jälkeen kauheasti väliä. My Heroes Have Always Been Junkies (MHHABJ) oli tällainen. En oikein tiennyt, mistä kirjassa oli kyse ja luin jonkun ei-kovin-mairittelevan arvion siitä muutama kuukausi sitten, mutta silti se eksyi toivelistalle lähes ilmiselvästi. Kai tällaisessa tilanteessa on kyse siitä, että tarpeeksi-informatiivinen-mutta-ei-liian-rajaava nimi sallii minun heti muodostaa käsityksen siitä, mitä sarjis sisältää, ja sitä sitten peilataan omiin kiinnostuksenkohteisiin joko positiivisesti tai negatiivisesti. MHHABJ:n tapauksessa päätin suunnilleen heti, että tässä kirjassa on varmasti puhetta huumeriippuvaisista muusikoista, taiteilijoista, kirjailijoista, esiintyjistä tai jostain muusta, ja siinä ehkä käsitellään huumeiden ja taiteen välistä suhdetta. No, osui se ehkä 15% oikeaan. Virhearvioni olisi helposti ollut selvitettävissä myös parin arvion ja juonisynopsiksen avulla, mutta en halunnut takertua tällaisiin lillukanvarsiin. Halusin lukea sarjiksen, jonka nimi on My Heroes Have Always Been Junkies. MHHABJ on tarina narkkarista, jonka sankareita ovat nuo yllämainitut julkisuuden narkkarit, mutta tarina itsessään on tekijäpari Ed BrubakerSean Phillipsille ihan tutunlaista rikos-noir-draamaa ilman suurempia kommervenkkejä. Jatka lukemista ”Arvio: My Heroes Have Always Been Junkies – Palasia siisteistä sarjakuvista pikakelauksella”

Arvio: Hemmo Paskiainen – Hemmo, iskän poika

cof

Aikanaan Hyllyyssä lupaavasti alkanut Pahkasika-sarjakuvien lukuprojekti on jämähtänyt paikoilleen luvattoman pitkäksi aikaa. Tarvitaan siis ravistelua ja potkuja bloggaajan perseelle, ja niitä tarjoilemaan on omiaan Hemmo Paskiainen. Jos eivät muutkaan Pahkasian sarjakuvat mitään lastenmateriaalia tai kilttiä kujeilua olleet, niin Hemmo on silti ehdottomasti porukan kauhukakara. Rienaava, rivo, nihilistinen ja nykypäivän mittapuilla jopa vihaa levittävä sarjakuva on tarkoituksellisesti epämiellyttävä. Vähän kuin Kallio Underground suomiräpille: ei tehty mitään huonoa, mutta kaikki oli tarkoituksellisesti inhottavaa. Tähän kirjaan on koottu kaikkien aikojen ensimmäiset Hemmo Paskiainen -sarjakuvat noin vuosilta 1986-1989. Ave Koskela -nimimerkin takana kaiken sovinnaisen pilkkaa harjoittavat veljekset Ari ja Vesa Koskela. Luettavuus on kohdallaan ja ryönää syydetään tasaisella tahdilla. Valitettavasti Hemmon rytmitys ei ole aivan kohdallaan, ja moni puolihauska strippi kallistuu lopulta epähauskaksi huonosti ländäävän vitsin vuoksi. Jatka lukemista ”Arvio: Hemmo Paskiainen – Hemmo, iskän poika”

Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin

cof

Cocco Bill on kummitellut kirjaston sarjishyllyssä vuosikausia. Siinä se nököttää, näyttäen siltä, että pitäisi varmaan lukea, mutta jostain kumman syystä ei ole kiinnostanut. Vakavan sarjisnörtteilyn nimissä tiesimme kuitenkin molemmat, sekä minä että Bill, että joku päivä meidän on kohdattava. Kohtaaminen ei lopulta ollut keskipäivään sovittu dramaattinen välienselvittely saluunan ulkopuolella, vaan hetken mielijohteesta sattunut satunnaispoiminta. Benito Jacovittin Cocco Bill on reikäpäistä länkkäriparodiaa anarkistisessa hengessä. Vahvin mielleyhtymä syntyy WB:n vanhoihin animaatiolyhäreihin. Bill on tuttu ainakin vanhemmille sarjisnestoreille 1970-luvulla julkaistuista suomennoksista, mutta me ei-tuolloin-vielä-edes-idean-asteella-olemassaolleet ovat hyvinkin voineet elää Cocottoman sarjisnuoruuden. Zum Teufel ansaitsi nestoreilta valtaisat aplodit julkaistessaan neljä varhaista Cocco Bill -seikkailua suomeksi muutama vuosi sitten. Jännä olisi tietää, käännyttikö kirja Billille myös uusia faneja, sillä ainakin minun lukemiseni tuntui todella nihkeältä ja väkinäiseltä. Jatka lukemista ”Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin”

Arvio: Shackleton – Antarctic Odyssey

cof

Jos seuraa yhtään ns. laatulehtiä, on varmaan jossain kohtaa törmännyt Ernest Shackletoniin. Epäonnisen tutkimusmatkailijan tarina on sen verran uskomaton ja kiehtova, että sitä sivuavia juttuja tuntuu ilmestyvän tasaiseen tahtiin muutaman vuoden välein. Shackleton oli seikkailija, jolla oli pakkomielle Etelämantereeseen ja sen valloitukseen. Hän suoritti uskomattomia urotekoja ja hänen johtamistaidoistaan on kirjoitettu kirja jos toinenkin. Valitettavasti Shackleton oli parempi johtaja kuin matkansuunnittelija, sillä yksikään hänen Etelämantereen-retkistään ei onnistunut kuten piti. Uskomattomat suoritukset olivat lähinnä miehistön pitämistä hengissä ja järjissään matkoilla, jotka saattoivat venyä kuukausilla aiotusta. Nick Bertozzin sarjakuva kertoo Shackleton – Antarctic Odyssey kertoo nimihenkilön kuuluisimmasta retkestä, jonka tarkoitus oli ylittää Etelämanner jalan. Se yrittää olla tribuutti Shackletonin periksiantamattomuudelle ja tilannetajulle, mutta ei onnistu tavoittamaan sitä tunnelmaa, jonka tämän tarinan kertominen toimivasti välttämättä edellyttää. Jatka lukemista ”Arvio: Shackleton – Antarctic Odyssey”

Arvio: Cinema Panopticum – Tyylitajuisen pastissin inspiraatio loppuu kesken

cof

Joskus on vaikea linjata, mitä mieltä on todella vahvasti tiettyyn tyyliin sidotuista, lähes pastissimaisista sarjakuvista. Sellaisista, joissa kaikki lähtien paperimateriaalista ja päättyen juonen nyansseihin on valikoitu luomaan tiettyä fiilistä. Thomas Ott tietää tismalleen, mitä tyyliä hän tavoittelee kirjassaan Cinema Panopticum. Mykkä, mustavalkoinen kokoelma pieniä kauhutarinoita on suoraan kuin F. W. Murnaun kameran linssistä. Cinema Panopticum on kunnianosoitus elävän kuvan alkuaikojen kauhukerronnalle kuvakulmineen, ilmeineen ja mustine kehyssivuineen. Tietty voi olla jostain vinkkelistä hassua valita näin elokuvalliseen fiilistelyyn työvälineeksi sarjakuva. Sillä on sekä vahvuutensa että selkeät heikkoutensa tässä kirjassa, joten veikkaan että syyt sarjikseen ovat se, että sen voi tehdä yksin, ja se, että se on aika paljon halvempaa kuin elokuvan tekeminen. Ei huonoja syitä toki nekään. Cinema Panopticum onnistuu tavoittamaan vanhan kauhun tunnelmaa silloin tällöin, mutta sarjakuvaan valittu rytmitys ja mykän sarjiksen nopea lukeminen ampuvat itseään hieman jalkaan. Jatka lukemista ”Arvio: Cinema Panopticum – Tyylitajuisen pastissin inspiraatio loppuu kesken”

Arvio: Suku, sisu, sotu – Suomalaisen sosiaaliturvan historiaa

SukuSisuSotu_kansi

Kaikkeen sitä sarjakuvaharrastuksen varjolla suostuukin. Kela julkaisi viime vuonna 100-vuotiaan Suomen ja 80-vuotiaan Kelan kunniaksi sosiaaliturvan historiaa kertaavan teoksen Suku, sisu, sotu, joka on paketoitu kaiken lisäksi vielä sarjakuvaksi. Joten tässä, kesälomapäiväni aamuna, nousin sängystä lukeakseni vapaaehtoisesti Kelan evankeliumia suomalaisen sosiaaliturvan erinomaisuudesta ja kunniakkaasta historiasta. Kirjoitetaan nyt tämä teksti ensin, mutta sen jälkeen joudun ehkä pohtimaan elämäni prioriteetteja uudestaan. Kirjan sarjakuvasovituksen ovat tehneet seitsemän suomalaista sarjakuvataiteilijaa: käsikirjoituksen on laatinut Jarkko Remahl, ja taiteilijat ovat Aapo Kukko, Petrus Louhio, Iina Sofia Silventoinen, Niilo Kämäräinen, Tessa Astre ja Emma Haapamäki. Kirjaan sai tarttumaan tuttu Kukon nimi. Olen aiemmin diggaillut hänen töitään, joten ennakkoluulot jäähylle ja sosiaaliturvaa tuuttiin. Lukiessa huomaa kyllä nopeasti, että sarjakuva on tälle kirjalle vähän pakotettu nimitys, vaikka tarkoitusperät hyvät olisivatkin. Jatka lukemista ”Arvio: Suku, sisu, sotu – Suomalaisen sosiaaliturvan historiaa”

Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki

cof

Villimpi pohjola on jännä strippisarjis. Sillä ei ole samanlaista statusta kuin Viivillä ja Wagnerilla, Fingerporilla tai nuorempien lukijoiden keskuudessa esimerkiksi Fok_itillä. JP Ahosta ei kaiveta vakiohaastateltavaksi sarjakuva-aiheisiin lehtijuttuihin samalla tavalla kuin Pertti Jarlaa. Silti Ahonen ja Villimpi pohjola ovat vuosien saatossa salakavalasti hiipineet arkikäyttöön ja VP-strippejä pomppaa aika ajoin  esiin toimistojen seiniltä tai yksittäisinä nettimeemeinä. Luettuani neljä strippejä kokoavaa kirjaa ymmärrän hiukan, miksei suosio ole kasvanut suuremmaksi. VP:n olisi ainakin muutama vuosi sitten pitänyt olla täysin minun juttuni: yliopisto-opiskelijoista kertova sarjis nörtti- ja kaljavitseillä höystettynä kuulostaa optimaaliselta samaistumiskokemukselta, mutta jokin VP:ssä estää kiintymästä siihen täysillä. Minulla on muutamia arvauksia, mikä se voisi olla, mutta mitään varmaa en ole vielä löytänyt. Jatka lukemista ”Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki”