Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta

Hoidetaan ne pienet risut pois alta heti kättelyssä, niin päästään asiaan. Eternautti on järjestyksessään toinen KVAAK Kirjan joukkorahoitettu käännössarjakuvaprojekti, kaikilla mittareilla menestyneen Dropsie Avenue -julkaisun seuraaja. Myös Eternautissa kaikki meni hienosti, mutta kun hain paketin postista viime viikolla, tarkistin huvikseni, kauanko itse rahoituksesta oli kulunut, ja hieman yli vuoden päivät toimituksessa kesti. Ei näitä kiireellä tarvitse julkaista, mutta tuo on oikeasti jo tilkkasen huvittava toimitusaika. Ei tässä mitään risteilyalusta kuitenkaan tilattu. Seuraavakin rahoitusprojekti on ollut sisässä jo hyvän aikaa, itselleni kelpaisi ehkä samalta kustantajalta yksi hanke kerrallaan. No niin, nyt ne risut on annettu ja voidaan mennä ruusuihin, joita onkin sitten paljon enemmän. Eternautti-paketti sisältää kaksi versiota samasta sarjakuvasta, molemmat erittäin laadukkaasti toteutettuja. Paketti on mitä kiehtovin kurkistus eteläamerikkalaiseen historiaan, kulttuuriin ja maailmankuvaan 50-60 vuoden takaa.

Arvio: The Mutants by Berni Wrightson – Huonompikin Wrightson on edelleen aika hyvää

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Hehkuttelinkin tuossa Twitterissä muutama viikko takaperin, miten kohdalle osui ainutlaatuinen tilaisuus. Erään tuttavan sukulainen oli menehtynyt ja jättänyt jälkeensä massiivisen sarjiskokoelman täynnä harvinaisuuksia ja laatuteoksia. Kaivoin kaikki liikenevät pennoset sohvatyynyjen välistä, ja sain hankittua itselleni satsin mitä kiinnostavimpia sarjakuvia. Samalla ratkesivat lukusuunnitelmat tuleville kuukausille. Pohdin kyllä hieman, onko näistä kaikista järkeä kirjoittaa, osaa kun ei näytä oikein saavan käsiinsä kuin ulkomailta tilaamalla. Mutta ehkä niistä on sitäkin arvokkaampaa sitten jättää suomenkieliseen internetiin jonkinlainen jälki, eiköhän kappaleita jokunen täälläkin joskus kuitenkin kierrä. The Mutants on siis kokoelma legendaarisen kauhusarjispiirtäjä Bernie Wrightsonin varhaisia töitä 1960-70-lukujen taitteesta, ajalta ennen Wrightsonin klassisimpia Shokki-tarinoita, jolloin taiteilijanimestä puuttui yksi e-kirjain (uransa alkupuolella Wrightson kirjoitti nimensä Berninä välttääkseen sekoittumista nimikaima-uimahyppääjään) ja käsikirjoitusten laatu vaihteli vielä Shokkejakin enemmän.

Arvio: Numb 1 – Rönsyilevä kertomus väläyttelee lupauksia laadusta

Näin syksyn arvostelukappalepino on saapunut ainakin toistaiseksi viimeiseen jäseneensä. Niina Eveliina Salmelinin kunnianhimoinen verkkosarjakuva Numb on joukkorahoituksen voimin nähnyt päivänvalon myös painotuotteena. Itselleni tämä sopi mitä parhaiten, sillä Numbin konsepti on kiinnostanut itseänikin jo pitkään, mutta onnettomana verkkosarjisten lukijana asiaan tarttuminen on jäänyt puolitiehen. Kiinnostavan Numbista minulle tekivät sen tyylilaji, kauhun kanssa flirttaileva mysteeritrilleri, ja tyylillinen valinta toteuttaa kuvitus kokonaan vesivärein. Tämän tarinan avaavan ykköskirjan perusteella näistä ensimmäinen toimii vähintäänkin mukiinmenevästi, ja toisellakin on ehdottomasti hetkensä.

Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne

Ajatelkaa tästä mitä haluatte, mutta kyllä, aion arvioida saamani arvostelukappaleet Tuomas Myllylän tuotannosta jaottelulla porno – kaikki muu. Tämä on se ”kaikki muu” -osuus. Myllylä on varsin tuottelias sarjakuvantekijä, joka on ehtinyt kymmenvuotisen uransa aikana julkaisemaan vaikka ja mitä. Tässä tekstissä käsiteltävät viisi paperback-kirjaa ovat ilmestyneet vuosina 2018-2020, joten kyse on suht tuoreesta Myllylästä kaikin puolin. Ne ovat myös hyvä katsaus tyylilajeihin, joista Myllylä on tunnetuin. Pakanat on suht tarkasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa fiktiota, Alhaiset ja Jumalsurma perinteistä peikot ja haltijat -fantasiaa, ja Syvänne kokoelma lyhyitä kauhutarinoita enemmän ja vähemmän yliluonnollisilla asetelmilla. Katan ne kaikki yhdessä tekstissä, koska yksikään kirjoista ei ole aivan valtavan laaja, ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi niistä yksitellen riittävästi sanottavaa. Myllylän omaleimainen tyyli on viihdyttävä, mutta en löydä tarinoista hirveästi tarttumapintaa.

Arvio: Tomie – Päähenkilö ei ikäänny tai kuole, mutta tekijä kasvaa ja kehittyy

No niin, vielä yksi Junji Ito -kauhumanga ja sitten hetken tauko näistä. Tomien myötä Hyllyyssä onkin varmaan katettu kaikki Iton tunnetuimmat teokset, joten on ihan hyvä aika hengähtää. Tomie on myös erinomainen koonti tähänastisista Ito-kokemuksista, sillä se on Iton pitkäaikaisimpana sarjana myös hyvä läpileikkaus tekijän kehityksestä vuosien saatossa. Aiemmissa Ito-teksteissä heränneisiin kysymyksiin voidaan siis mahdollisesti saada joitain vastauksia, joskaan ei toki kaikkia. Kauhuunhan kuuluu olennaisesti myös selittämätön ja tuntematon, niin ehkä tekijälläkin täytyy olla oikeus siihen. Tomie on kokoelma lyhyitä tarinoita, jotka Ito on julkaissut alun perin vuosina 1987-2000. Kertomusten yhteydessä Iton tyylin kehittyminen on selvää, ja edellisen Frankenstein-kirjan kohdalla ihmettelemäni parhaan terän puuttuminen näyttäisi selittyvän vanhempana materiaalina. Tomiekin paranee loppua kohden, vaikka ihan tyhmästä jutustahan tässä koko ajan on kyse.

Arvio: Frankenstein – Tunnelma osuu kohdilleen vain hetkittäin

Kuten aiemmin on pariin otteeseen käynyt ilmi, niin tässä blogissa, kuten monessa muussakin paikassa arvostetaan Junji Itoa ja hänen suvereenia kykyään luoda kuumotuksia kauhusarjakuvaan. Tein pari viikkoa takaperin jo perinteeksi muodostuneen kesälukemissatsiostoksen Turun Sarjakuvakaupasta (keksinköhän aiemmin käyttämättömän yhdyssanan tuossa), ja nappasin mukaan myös pari Itoa. Ensimmäisenä käteen etsiytyi viime vuoden Eisnereissä sarjakuvasovitus-palkinnon pokannut Frankenstein. Vaikka englanninkielinen laitos ilmestyi vasta 2018, on materiaali 1990-luvulta. Siispä ensireaktioni siitä, että Iton kauhukynä olisi tylsynyt, ei voi pitää paikkaansa. Joko odotukseni olivat kohtuuttomat, tai sitten kirja on todiste siitä, ettei Itokaan aivan joka tarinalla onnistu hiipimään niin ihon alle. Nimitarinalta nyt en välttämättä mitään konkreettisia kauhunväristyksiä odottanutkaan, ja siinä tunnelma on sitä mitä tilattiinkin, mutta muussa materiaalissa tunnelma rakentuu jotenkin epätasaisesti ja monet kohdat tuntuvat ikävästi läpijuostuilta.

Arvio: Black Hole – Vinksahtanut klassikko onnistuu melkein lunastamaan odotukset

Black Holen (julkaistu myös suomeksi nimellä Musta aukko) visuaalit ovat mieleenporautuvaa sorttia. Ennen kuin tiesin itse kirjasta tai sen statuksesta sarjakuvakaanonissa mitään, oli häiritsevä kansikuva jo pesiytynyt aivojeni sopukoihin. En tiedä, milloin olen törmännyt ensimmäistä kertaa Black Holeen, jotenkin tuntuu että tuo kuva on löytynyt muististani aina. Ymmärrettävää, sillä juuri siinä on Charles Burnsin kerronnan vahvuus. Kaikki tuntuu jotenkin tutulta ja tavalliselta, mutta samaan aikaan väärältä ja vinksahtaneelta. Vähän niin kuin painajaisuni, joka perustuu omiin kokemuksiin, mutta joka vääristyy hiljalleen enemmän ja enemmän. Black Hole on ehdottomasti osittain kauhusarjakuva, mutta ei paniikki- tai ahdistuskauhua, vaan sellaista hyvin samaistuttavaa turvattomuuden ja yksinäisyyden tunnetta.

Arvio: BTTM FDRS – Säälimätön satiiri pistää lihoiksi hahmot ja lukijat

Viime vuoden kovin täysin puun takaa tullut löytö sarjisten saralla oli ehdottomasti Ezra Claytan Daniels, ja hänen mestariteoksensa Upgrade Soul. Sarjakuvassa demonstroitu tarkkanäköisyyden ja empatian taso oli huikea, ja lisäksi Daniels tuntui ymmärtävän jotain hyvin olennaista tästä ajasta. Siispä oli lähinnä vain ajan kysymys, kun pääsisin käsiksi myös tekijän seuraavaan teokseen, erittäin ärsyttävästi nimettyyn BTTM FDRS:iin. Tällä kertaa Daniels ei ole asialla yksin, vaan vastaa ainoastaan käsiksestä. Taiteen hoitaa Ben Passmore, jonka karrikoitu tyyli tuo kirjaan lisäsärmää. Ja särmää riittää muutenkin. Jos Upgrade Soul oli pienieleinen ja yllättävän hillitty, BTTM FDRS on satiirinen, jopa häijy ja irvokas. Sen tyylilajeja ovat kauhu, draama ja hyvin musta huumori. Pienieleisyydestä ei ole enää tietoakaan, nyt roiskitaan joka suuntaan armotta. Ajassa ollaan kiinni edelleen erittäin tiukasti ja tuo vastenmielinen nimikin on vain osa kirjan jatkuvia piikkejä niin hahmoilleen kuin lukijallekin. Daniels vahvistaa ehdottomasti kirjalla asemaansa tämän hetken kiinnostavimpien tekijöiden joukossa.

Arvio: Kaamio – Kauhusarjis tekee paluun Suomen kielellä

Pari viikkoa takaperin blogissa ensiesiintymisensä teki Ilmein Entertainment, ja tuskin ovat ehtineet aallot edellisestä tekstistä laskeutua, kun lisää tuutataan jo tuuttiin. Kustantamon kakkosjulkaisu on paluun tekevä kauhulehti Kaamio, jossa julkaistaan eri tekijöiden lyhyitä kauhusävytteisiä novelleja. Kauhusävytteisiä siksi, että harva kirjan kertomuksista aiheuttaa kauhulle ominaisia kuumotuksen tai epämukavuuden tunteita. Pääasiallisesti kyse on leikittelystä kauhusarjakuvan tutuilla tarinakaavoilla ja tyylikokeiluista erilaisissa tapahtumaympäristöissä. Kaamiota ei voi kutsua erityisen kotimaiseksi, sillä tekijöistä ainoastaan Hannu Kesola on suomalaistaustainen, ja kun tarinoiden tyylit vielä ovat puhdasta jenkkiherkuttelua, niin amerikkalaisina käännössarjiksina Kaamiota on oikeastaan käsiteltävä, ainakin toistaiseksi. Laadultaan Kaamio ei huimaa päätä, mutta väläyttelee potentiaaliaan parissa tarinassa.

Arvio: Salem 2232 – 213 vuotta tulevaisuuteen on paluu 80-luvulle

Tämä arvio on laajennettu versio alun perin Sarjainfo 3/2019 -lehdessä julkaistusta tekstistä.

Käsikirjoittajana Yhdysvalloissa itselleen nimeä luova Hannu Kesola päätti hiljattain parantaa töidensä saatavuutta myös täällä Suomessa. Keväällä toimintansa aloitti hänen pyörittämänsä kustantamo Ilmein Entertainment, joka tuo saataville ainakin Kesolan omia töitä ja mahdollisesti myös muuta kauhuun ja scifiin kallellaan olevaa sarjakuvaa. Salem 2232 on Ilmeinin ensimmäinen julkaisu, jossa käsikirjoituksesta vastaavat Kesola ja Ken Janssens, ja kuvituksesta Paul Moore. Lyhyt kertomus on perinteistä ammentavaa scifikauhua ilman yllätyksiä. Eniten mieleen tulevat 1980-luvun toimintarymistelyt, joissa köppäinen dialogi ja kliseiset karikatyyrit olivat meriittejä, eivät puutteita. Salem 2232:ssa sekoittuvat asiantuntevasti monet scifikauhun konventiot ja suljetun tilan trillereiden inhimillisemmät jännitteet, mutta omia mausteita soppaan on lisätty laihanlaisesti.