Arvio: Shokki, tekijänä Richard Corben 1 & 2 – Ihailtavaa pioneerityötä, vaihtelevaa tarinoiden laatua

Edellistä Shokki-kokoelmaa lukiessani oivalsin, että pidän Shokin höpsöjen kauhulyhäreiden formaatista. Eli ei sitten mitään muuta kuin seuraavaa tuuttiin, bring on Shokki, tekijänä Richard Corben 1&2! Richard Corbenin ansioluettelo on sitä luokkaa, että vastaavia löytyy vain kouralliselta sarjakuvantekijöitä. Corben on aloittanut kuvitusuransa jo 1960-luvulla ja on jatkanut sitä tälle vuosikymmenelle saakka. Corbenin tyyli on erittäin tunnistettava. Hahmot ovat lähes pilakuvamaisia, mutta Corben pystyy välittämään käsialallaan niin huumoria, draamaa kuin kauhuakin. Vakaan viivan lisäksi Corben on myös värityksen pioneeri, joka on kehittänyt tekniikoita häiriintyneiden visioidensa välittämiseen 60-70-luvulta lähtien. Shokki-kokoelmat tekevät oikeutta Corbenin uran alkuajoille, ja tekevät selväksi, miksi hän on tätä nykyä siinä asemassa missä on.

Arvio: Girls – Elokuvallista kerrontaa, liian pitkä elokuva

Image Comics täyttää tänä vuonna 25 vuotta, ja sen kunniaksi suomalaisen sarjakuvakulttuurin soihdunkantaja Kvaak.fi listasi Imagen tärkeimpiä tuotoksia sen elinajalta. Image on minulle näyttäytynyt aina kustantamona, joka kuulostaa mielenkiintoiselta mutta ei koskaan ole päässyt potentiaaliinsa käsiksi. Samanlaisia fiiliksiä nousi Kvaakin tekstissäkin esille, mutta aiemmin tuntemattoman Girlsin kuvaus sai kiinnostumaan sen verran, että nide tarttui kainaloon kirjastovisiitillä. Lunan veljesten Jonathanin ja Joshuan Girls on melko klassinen katastrofikertomus: pienen jenkkikylän asukkaat jäävät satimeen omaan kaupunkiinsa ja ilmeisten avaruusolioiden armoille. Seuraa pakokauhua, paranoiaa, väkivaltaa ja ennalta-arvattavia käänteitä. Girlsissä on aineksi erottua edukseen, mutta jokin hiertää alusta loppuun.

Arvio: The Complete Crepax – Dracula, Frankenstein and Other Horror Stories

Nappasin The Complete Crepaxin kirjaston hyllystä, sillä tavoitteeni oli jo jonkin aikaa ollut päästä tutustumaan legendaarisen tekijän tuotantoon. Noviisina luulin kirjan sisältävän tekijän kaiken materiaalin, mutta kuvitelmani olivat rankasti alimitoitetut: The Complete Crepax – Dracula, Frankenstein and Other Horror Stories on Complete Crepax-antologian ensimmäinen osa kymmenestä. No, ei kun lukemaan. Italialainen Guido Crepax (alun perin Crepas) on yksi eurooppalaisen sarjakuvan pioneereja. Hugo Prattin tai Milo Manaran tavoin Crepax on kertonut sarjakuvilla tarinoita sellaisista aiheista ja sellaisella tyylillä, jota ei aiemmin ollut sarjikseen ajateltu sopivaksi. 60-luvulla sarjisuransa aloittanut Crepax on kerronnassaan hyvin elokuvallinen, ja yhteydet tuon aikaisiin elokuvan uudistajiin ovat ilmeisiä. Lisäksi Crepaxin tarinoiden vahvin toistuva elementti on erotiikka, ja etenkin BDSM-kuvasto, joka on osa lähestulkoon tarinaa kuin tarinaa. Crepax toi tabut aiheet osaksi seikkailun arkea ja teki näkyväksi aiemmin sarjakuvassa piiloon häveliäästi jätettyjä jännitteitä.

Arvio: Shokki, tekijänä Bernie Wrightson – Kalmanhajuinen suuri sydän

Viime kuussa sarjakuvamaailma menetti yhden tyylilajia muovanneen mestarin, kun kauhulegenda Bernie Wrightson siirtyi tuonpuoleiseen, josta oli vuosikymmenet tarinoita kertonut. On siis mitä sopivin hetki tarttua Egmontin vuonna 2012 julkaisemaan kokoelmaan, johon on kasattu Wrightsonin klassisimpia tarinoita Creepy- ja Eerie-lehdistä, kotoisemmin Shokki-materiaalia. Vaikka 12 tarinasta vain kolme on julkaistu aiemmin suomeksi alkuperäisen Shokki-lehden sivuilla, on kirja kiistatta oikeutettu nimeensä – onhan Shokki ennen kaikkea mielentila enemmän kuin julkaistujen tarinoiden listaus. Tarinat on luotu niin kauhusarjakuvien kuin Wrightsoninkin kultakaudella 1970-luvun aikana, ja ne ovat kuin kauhusarjiksen peruskurssi. Wrightsonin piirrosjälki on omaperäistä ja muuntautumiskykyistä, ja nostaa suuren osan keskinkertaisia tarinoita astetta korkeammalle tasolle. Parempien käsikirjoitusten osuessa kohdalle puhutaankin jo sitten ihan oikeasti kaihertamaan jäävistä lyhäreistä.

Arvio: Sandman Deluxe: Kirja 5 – Persoonapeli

Sandmanin suomennettu saaga jatkuu viidennessä kirjassa, alanimeltään Persoonapeli. Neil Gaimanin unimaailmat jatkavat laajentumistaan ja Gaiman nauttii silminnähden siitä, miten sarjan kehys mahdollistaa käytännössä mitä vain. Sandman ei ole sidottu todellisuuteen, mytologiaan, realismiin tai mielikuvitukseen. Se voi liikkua missä vain rajoittuen ainoastaan Gaimanin itsensä maailmankuvaan ja mieltymyksiin. Niiden vaikutus näkyy Persoonapelissäkin vahvana: 90-lukulainen itsetarkoituksellinen raflaavuus, kyynisyys ja kuvainraasto ovat läsnä jatkuvasti. Gaimanin ei-aina-niin-hienovarainen viesti on, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää, ja kenenkään ulkomuodosta ei voi päätellä, kuka hän oikeasti on. Tarinalla on vahvuutensa, mutta tässä kirjassa sanoma ja tyylikikat tuntuvat vanhentuneen silmiinpistävästi.

Arvio: My Friend Dahmer – Sarjamurhaajan synty on karmiva mutta hieno kertomus

Nyt osui sattumalta tassuun kyllä kova sarjis. Derf Backderfin omaelämäkerrallinen My Friend Dahmer on surullinen, karmiva, säälimätön ja välillä myös hauska kertomus nuoruudesta 70-luvun amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Asetelma on tosin melko epätavallinen. Backderfin luokkatoveri oli nimittäin yksi Yhdysvaltain pahamaineisimpia sarjamurhaajia, Jeffrey Dahmer. Dahmer tappoi, häpäisi, paloitteli ja jopa söi 17 nuorta miestä ennen kiinnijäämistään vuonna 1991. Ongelman ytimessä olivat yhteiskunnan paheksumat seksuaaliset halut, homoseksuaalisuus ja nekrofilia. Näiden päälle lisättiin epästabiili perhe-elämä ja jatkuva ulkopuolisuus, ja Dahmerin sisäinen myllerrys ajoi hänet vähitellen järjiltään. Tarina on ahdistava, mutta huikean koukuttava ja tarkkanäköinen.

Arvio: Sandman Deluxe: Kirja 4 – Utujen vuodenaika

Siinä missä kolme ensimmäistä Sandman-kirjaa keskittyivät lyhyillä tarinoilla rakentamaan Sandmanin maailmaa ja välittämään lukijoille Neil Gaimanin visiota siitä, mitä kaikkea tämä hahmo voi olla, neljäs ottaa selkeästi askelen eteenpäin. Utujen vuodenaika on suomennetuista Sandmaneista ensimmäinen, joka käsittelee yhden tarinakokonaisuuden alusta loppuun. Siinä Gaiman pääsee ensimmäistä kertaa pois jatkuvan uuden esittelyn tarpeen alta, ja kykenee hyödyntämään siihenastista luomustaan tarinan kertomiseen.