Arvio: Black Hole – Vinksahtanut klassikko onnistuu melkein lunastamaan odotukset

Black Holen (julkaistu myös suomeksi nimellä Musta aukko) visuaalit ovat mieleenporautuvaa sorttia. Ennen kuin tiesin itse kirjasta tai sen statuksesta sarjakuvakaanonissa mitään, oli häiritsevä kansikuva jo pesiytynyt aivojeni sopukoihin. En tiedä, milloin olen törmännyt ensimmäistä kertaa Black Holeen, jotenkin tuntuu että tuo kuva on löytynyt muististani aina. Ymmärrettävää, sillä juuri siinä on Charles Burnsin kerronnan vahvuus. Kaikki tuntuu jotenkin tutulta ja tavalliselta, mutta samaan aikaan väärältä ja vinksahtaneelta. Vähän niin kuin painajaisuni, joka perustuu omiin kokemuksiin, mutta joka vääristyy hiljalleen enemmän ja enemmän. Black Hole on ehdottomasti osittain kauhusarjakuva, mutta ei paniikki- tai ahdistuskauhua, vaan sellaista hyvin samaistuttavaa turvattomuuden ja yksinäisyyden tunnetta.

Arvio: BTTM FDRS – Säälimätön satiiri pistää lihoiksi hahmot ja lukijat

Viime vuoden kovin täysin puun takaa tullut löytö sarjisten saralla oli ehdottomasti Ezra Claytan Daniels, ja hänen mestariteoksensa Upgrade Soul. Sarjakuvassa demonstroitu tarkkanäköisyyden ja empatian taso oli huikea, ja lisäksi Daniels tuntui ymmärtävän jotain hyvin olennaista tästä ajasta. Siispä oli lähinnä vain ajan kysymys, kun pääsisin käsiksi myös tekijän seuraavaan teokseen, erittäin ärsyttävästi nimettyyn BTTM FDRS:iin. Tällä kertaa Daniels ei ole asialla yksin, vaan vastaa ainoastaan käsiksestä. Taiteen hoitaa Ben Passmore, jonka karrikoitu tyyli tuo kirjaan lisäsärmää. Ja särmää riittää muutenkin. Jos Upgrade Soul oli pienieleinen ja yllättävän hillitty, BTTM FDRS on satiirinen, jopa häijy ja irvokas. Sen tyylilajeja ovat kauhu, draama ja hyvin musta huumori. Pienieleisyydestä ei ole enää tietoakaan, nyt roiskitaan joka suuntaan armotta. Ajassa ollaan kiinni edelleen erittäin tiukasti ja tuo vastenmielinen nimikin on vain osa kirjan jatkuvia piikkejä niin hahmoilleen kuin lukijallekin. Daniels vahvistaa ehdottomasti kirjalla asemaansa tämän hetken kiinnostavimpien tekijöiden joukossa.

Arvio: Kaamio – Kauhusarjis tekee paluun Suomen kielellä

Pari viikkoa takaperin blogissa ensiesiintymisensä teki Ilmein Entertainment, ja tuskin ovat ehtineet aallot edellisestä tekstistä laskeutua, kun lisää tuutataan jo tuuttiin. Kustantamon kakkosjulkaisu on paluun tekevä kauhulehti Kaamio, jossa julkaistaan eri tekijöiden lyhyitä kauhusävytteisiä novelleja. Kauhusävytteisiä siksi, että harva kirjan kertomuksista aiheuttaa kauhulle ominaisia kuumotuksen tai epämukavuuden tunteita. Pääasiallisesti kyse on leikittelystä kauhusarjakuvan tutuilla tarinakaavoilla ja tyylikokeiluista erilaisissa tapahtumaympäristöissä. Kaamiota ei voi kutsua erityisen kotimaiseksi, sillä tekijöistä ainoastaan Hannu Kesola on suomalaistaustainen, ja kun tarinoiden tyylit vielä ovat puhdasta jenkkiherkuttelua, niin amerikkalaisina käännössarjiksina Kaamiota on oikeastaan käsiteltävä, ainakin toistaiseksi. Laadultaan Kaamio ei huimaa päätä, mutta väläyttelee potentiaaliaan parissa tarinassa.

Arvio: Salem 2232 – 213 vuotta tulevaisuuteen on paluu 80-luvulle

Tämä arvio on laajennettu versio alun perin Sarjainfo 3/2019 -lehdessä julkaistusta tekstistä.

Käsikirjoittajana Yhdysvalloissa itselleen nimeä luova Hannu Kesola päätti hiljattain parantaa töidensä saatavuutta myös täällä Suomessa. Keväällä toimintansa aloitti hänen pyörittämänsä kustantamo Ilmein Entertainment, joka tuo saataville ainakin Kesolan omia töitä ja mahdollisesti myös muuta kauhuun ja scifiin kallellaan olevaa sarjakuvaa. Salem 2232 on Ilmeinin ensimmäinen julkaisu, jossa käsikirjoituksesta vastaavat Kesola ja Ken Janssens, ja kuvituksesta Paul Moore. Lyhyt kertomus on perinteistä ammentavaa scifikauhua ilman yllätyksiä. Eniten mieleen tulevat 1980-luvun toimintarymistelyt, joissa köppäinen dialogi ja kliseiset karikatyyrit olivat meriittejä, eivät puutteita. Salem 2232:ssa sekoittuvat asiantuntevasti monet scifikauhun konventiot ja suljetun tilan trillereiden inhimillisemmät jännitteet, mutta omia mausteita soppaan on lisätty laihanlaisesti.

Arvio: Anya’s Ghost – Perinteinen tarina nousee yllätyksellisille tasoille

Pitäisi varmaan ruveta tägäämään näitä young adult -sarjakuvia omaksi porukakseen, sen verran tiuhaan niitä tuntuu tällä hetkellä luettavaksi eksyvän. Tällä hetkellä tosin lähinnä siksi, että viimeaikaiset havainnot kertovat YA-materiaalin olevan korkeatasoista ja usein ”aikuista” sarjakuvaa omaperäisempää. Vera Brosgolin sarjakuvaromaani Anya’s Ghost on tästä trendistä jälleen yksi todiste. Teinitytön ja aaveen ystävyydestä kertova kirja on, kuten YA-kirjan kuuluukin olla, samaistuttava, vaikka minulla ja Anya-päähenkilöllä ei ole päällisin puolin juuri mitään yhteistä. Lisäksi Anya’s Ghostin selvä vahvuus on sen navigointi eri tyylilajeissa. Juuri kun tästä sarjiksesta luulee ottaneensa selvää, Brosgol vaihtaa kertomuksen sävyä sujuvasti ja lukija huomaa taas olevansa ihan eri maailmassa, kuin mihin luuli päätyneensä. Alussa Anya’s Ghost vaikuttaa kovinkin suoraviivaiselta ja ennalta-arvattavalta, mutta kirjan aikana noita yllätyssuunnanvaihdoksia tarjoillaan parikin kappaletta, ja Brosgol todella ottaa lukijan vietäväkseen.

Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles

En ihan tarkalleen tiedä, minkälainen ongelma minulla on Image-kustantamon kanssa, mutta useimmiten en ole heidän sarjakuvistaan vaikuttunut. Minun ja julkaisujohtajan maut eivät vain osu kauhean hyvin yksiin. Silti, Imagekin kun jonkinlaista mainetta sarjispiireissä nauttii, tulee aina aika ajoin tartuttua uuteen kustantamon tuotteeseen ja toivottua, että historia ei toistaisi itseään. Uusimpana tyrkkynä viime vuoden best of -listoille hiipinyt Ice Cream Man. Episodimainen sarjakuva on hengeltään sandmanmainen, joskin W. Maxwell Prince ja Martin Morazzo haluavat pitää homman ainakin näiden neljän ensimmäisen numeron perusteella Neil Gaimania kyynisempänä. Ice Cream Man on kokoelma tarinoita epäonnisista ihmiskohtaloista jossain kauhun, dekkarin ja fantasian välimaastossa. Omista Image-kokemuksistani tämä ei ole missään nimessä kehnoin, mutta en tiedä, tulenko silti muistamaan tästä sarjiksesta enää kolmen kuukauden kuluttua juuri mitään.

Arvio: Uzumaki – Spiral Into Horror

Luin Uzumakista kahta eri versiota, peilattua ja peilaamatonta. Kannet olivat kyllä molemmissa totaalisen mitäänsanomattomia.

Kaiken muun sarjismouhauksen lisäksi taustalla on ollut käynnissä useamman kuukauden kestänyt projekti lukea loppuun kauhumestari Junji Iton tunnetuin painajainen, Uzumaki. Uzumakilla on mittaa kolme pokkaria, mutta projektia ei venyttänyt kirjan pituus, vaan se, että Uzumaki on koko ajan kirjastosta varattuna tai kysyttynä. Ottaen huomioon, että kyseessä on 20 vuotta vanha sarjakuva, jota ei tietääkseni ole käännetty suomeksi tai joka ei ole ollut missään erityisessä julkisuudessa viime vuosina, kertoo tuo kysyntä jotain Uzumakin maineesta. Itoa on blogissa luettu pariin otteeseen aiemminkin, ja tekijän kyvyistä on oltu vaikuttuneita alusta lähtien. Uzumaki on lukemistani Iton kirjoista selkeästi pisin. Kaikki luettu Ito on tehnyt vaikutuksen: lyhyet kauhunovellit tekivät vaikutuksen, ja pidemmässä Gyossa tarina pääsi häiritsemään uudella tavalla vaikka illuusio hieman särkyikin ilmiöiden liiallisen selittämisen vuoksi. Uzumaki ei kompastu selittämiseen vaan on tyydyttävän epämääräinen, vaikka kauhua ei ihan joka sivulle riitäkään.

Arvio: The Complete Crepax vol. 3 – Evil Spells

Massiivinen Guido Crepax -teosten kahlaaminen jatkuu tässä complete-sarjan kolmannessa osassa. Pohdiskelin lukiessani, että en varmaan petaile tässä mitään blogihittiä, kun jatko-osien käsittely ei muutenkaan ole varmaan lukijaystävällisintä matskua, ja puhutaan muutenkin ehkä suhteellisen pientä lukijakuntaa kiinnostavasta teoksesta. Tästä huolimatta haluan ehdottomasti kirjoittaa tästäkin Crepax’n volyymistä, sillä toistaiseksi nämä ovat aina herättäneet kovin erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia, ja lukijakunta ansaitsisi ehdottomasti kasvaa. Complete-sarjan volyymit on sitä paitsi fiksusti koottu löyhiin teemakokonaisuuksiin esimerkiksi kronologisuuden sijaan, mikä mahdollistaa yksittäisenkin osan lukemisen ilman aiempiin perehtymistä. Leijonaosan kirjasta haukkaavat Valentina-tarinat toki viittaavat aiempien seikkailujen tapahtumiin, mutta meno on joka tapauksessa sen verran happoista, että pari lisäsivua kärryiltä pudonneena lukijana ei oikeastaan tunnu missään. Satunnaislukija kuten minä saa muutenkin olla suuren osuuden kirjasta hölmönä kuin Ö aapisen nurkassa, mutta ei muuta kuin turvavyö kiinni ja nautitaan kyydistä. Evil Spells -kirja palaa kauhutyyppisiin tarinoihin, joita yhdistävät löyhästi muodonmuutokset ja ”asiat eivät ole sitä miltä näyttävät” -käänteet. Tämä volyymi ei vakuuttanut minua yhtä kovasti kuin edelliset, ja välillä aloin jo väsyä Crepax’n itseääntoistavaan naishahmojen kaltoinkohteluun.

Arvio: Creepy Presents Alex Toth – Kunpa kuvituksen laatu valuisi vähän tarinoihinkin

Kun Creepy Presents Alex Toth -kirjan esipuheessa kuvaillaan Alex Tothia epätasaiseksi mestariksi ilman mestariteosta, kuulostaa kuvaus melko uskottavalta. Olen törmännyt Tothin nimeen sarjisharrastellessani erilaisissa kokoelmissa useita kertoja. Useimmiten Toth on myös ollut niitä nimiä, joita kokoelmista on halunnut jälkikäteen nostaa esiin lauman parhaina. Hän ei kuitenkaan ole yhtä tunnistettava kuin esimerkiksi edellisten Shokki-kokoelmien tähdet Bernie Wrightson ja Richard Corben, eikä hänen CV:stään löydy yhtä kattavaa valikoimaa erilaisia töitä. Siinä missä Wrightson ja Corben hankkivat kannuksensa Warren-kustantamon kauhulehdissä ja siirtyivät eteenpäin toteuttamaan visioitaan isompien kokonaisuuksien parissa, Tothin päätyöt löytyvät juuri näistä kuuden ja seitsemän sivun hömppätarinoista. Creepy Presents Alex Toth on siis sukellus Tothin tärkeimpiin teoksiin, joskin niiden kokonaislaatu kärsii ajoittain vielä normaaliakin hätäisemmistä käsikirjoituksista.

Arvio: Gyo – The Death-Stench Creeps

Puolivahingossa lokakuun loppupuolesta näyttää muodostuvan Japani-teemainen, puhtaasti siksi koska kirjaston varaukset tulivat saataville tässä järjestyksessä. Tyyleissä ja teemoissa ei kuitenkaan ole minkäänlaista yhtenäisyyttä. Japanilaisen trilogian aloitti viimeksi arvosteltu historiallisen huolellinen Showa, ja tällä kertaa vuorossa on ihan kunnon kauhusarjakuvaa, Junji Iton minisarja Gyo – The Death-Stench Creeps. Kiinnostuin Iton kauhukyvyistä lukiessani Fragments of Horrorin, joten kiitetympiin pitkiin romaaneihin oli tieni käyvä. Alkujaan 2003 ilmestynyt Gyo on sekoitus katastrofitarinaa ja intiimiä tuskaa ja kärsimystä. Se käynnistyy verkkaisesti, mutta lopulta Ito jää takaraivoon kytemään varsin inhottavien mielikuvien kera. Toimii siis kuten kauhun pitääkin.