Arvio: Numb 1 – Rönsyilevä kertomus väläyttelee lupauksia laadusta

Näin syksyn arvostelukappalepino on saapunut ainakin toistaiseksi viimeiseen jäseneensä. Niina Eveliina Salmelinin kunnianhimoinen verkkosarjakuva Numb on joukkorahoituksen voimin nähnyt päivänvalon myös painotuotteena. Itselleni tämä sopi mitä parhaiten, sillä Numbin konsepti on kiinnostanut itseänikin jo pitkään, mutta onnettomana verkkosarjisten lukijana asiaan tarttuminen on jäänyt puolitiehen. Kiinnostavan Numbista minulle tekivät sen tyylilaji, kauhun kanssa flirttaileva mysteeritrilleri, ja tyylillinen valinta toteuttaa kuvitus kokonaan vesivärein. Tämän tarinan avaavan ykköskirjan perusteella näistä ensimmäinen toimii vähintäänkin mukiinmenevästi, ja toisellakin on ehdottomasti hetkensä.

Jatka lukemista ”Arvio: Numb 1 – Rönsyilevä kertomus väläyttelee lupauksia laadusta”

Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne

Ajatelkaa tästä mitä haluatte, mutta kyllä, aion arvioida saamani arvostelukappaleet Tuomas Myllylän tuotannosta jaottelulla porno – kaikki muu. Tämä on se ”kaikki muu” -osuus. Myllylä on varsin tuottelias sarjakuvantekijä, joka on ehtinyt kymmenvuotisen uransa aikana julkaisemaan vaikka ja mitä. Tässä tekstissä käsiteltävät viisi paperback-kirjaa ovat ilmestyneet vuosina 2018-2020, joten kyse on suht tuoreesta Myllylästä kaikin puolin. Ne ovat myös hyvä katsaus tyylilajeihin, joista Myllylä on tunnetuin. Pakanat on suht tarkasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa fiktiota, Alhaiset ja Jumalsurma perinteistä peikot ja haltijat -fantasiaa, ja Syvänne kokoelma lyhyitä kauhutarinoita enemmän ja vähemmän yliluonnollisilla asetelmilla. Katan ne kaikki yhdessä tekstissä, koska yksikään kirjoista ei ole aivan valtavan laaja, ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi niistä yksitellen riittävästi sanottavaa. Myllylän omaleimainen tyyli on viihdyttävä, mutta en löydä tarinoista hirveästi tarttumapintaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne”

Arvio: Tomie – Päähenkilö ei ikäänny tai kuole, mutta tekijä kasvaa ja kehittyy

No niin, vielä yksi Junji Ito -kauhumanga ja sitten hetken tauko näistä. Tomien myötä Hyllyyssä onkin varmaan katettu kaikki Iton tunnetuimmat teokset, joten on ihan hyvä aika hengähtää. Tomie on myös erinomainen koonti tähänastisista Ito-kokemuksista, sillä se on Iton pitkäaikaisimpana sarjana myös hyvä läpileikkaus tekijän kehityksestä vuosien saatossa. Aiemmissa Ito-teksteissä heränneisiin kysymyksiin voidaan siis mahdollisesti saada joitain vastauksia, joskaan ei toki kaikkia. Kauhuunhan kuuluu olennaisesti myös selittämätön ja tuntematon, niin ehkä tekijälläkin täytyy olla oikeus siihen. Tomie on kokoelma lyhyitä tarinoita, jotka Ito on julkaissut alun perin vuosina 1987-2000. Kertomusten yhteydessä Iton tyylin kehittyminen on selvää, ja edellisen Frankenstein-kirjan kohdalla ihmettelemäni parhaan terän puuttuminen näyttäisi selittyvän vanhempana materiaalina. Tomiekin paranee loppua kohden, vaikka ihan tyhmästä jutustahan tässä koko ajan on kyse.

Jatka lukemista ”Arvio: Tomie – Päähenkilö ei ikäänny tai kuole, mutta tekijä kasvaa ja kehittyy”

Arvio: Frankenstein – Tunnelma osuu kohdilleen vain hetkittäin

Frankenstein_kansi

Kuten aiemmin on pariin otteeseen käynyt ilmi, niin tässä blogissa, kuten monessa muussakin paikassa arvostetaan Junji Itoa ja hänen suvereenia kykyään luoda kuumotuksia kauhusarjakuvaan. Tein pari viikkoa takaperin jo perinteeksi muodostuneen kesälukemissatsiostoksen Turun Sarjakuvakaupasta (keksinköhän aiemmin käyttämättömän yhdyssanan tuossa), ja nappasin mukaan myös pari Itoa. Ensimmäisenä käteen etsiytyi viime vuoden Eisnereissä sarjakuvasovitus-palkinnon pokannut Frankenstein. Vaikka englanninkielinen laitos ilmestyi vasta 2018, on materiaali 1990-luvulta. Siispä ensireaktioni siitä, että Iton kauhukynä olisi tylsynyt, ei voi pitää paikkaansa. Joko odotukseni olivat kohtuuttomat, tai sitten kirja on todiste siitä, ettei Itokaan aivan joka tarinalla onnistu hiipimään niin ihon alle. Nimitarinalta nyt en välttämättä mitään konkreettisia kauhunväristyksiä odottanutkaan, ja siinä tunnelma on sitä mitä tilattiinkin, mutta muussa materiaalissa tunnelma rakentuu jotenkin epätasaisesti ja monet kohdat tuntuvat ikävästi läpijuostuilta. Jatka lukemista ”Arvio: Frankenstein – Tunnelma osuu kohdilleen vain hetkittäin”

Arvio: Black Hole – Vinksahtanut klassikko onnistuu melkein lunastamaan odotukset

BlackHole_kansi

Black Holen (julkaistu myös suomeksi nimellä Musta aukko) visuaalit ovat mieleenporautuvaa sorttia. Ennen kuin tiesin itse kirjasta tai sen statuksesta sarjakuvakaanonissa mitään, oli häiritsevä kansikuva jo pesiytynyt aivojeni sopukoihin. En tiedä, milloin olen törmännyt ensimmäistä kertaa Black Holeen, jotenkin tuntuu että tuo kuva on löytynyt muististani aina. Ymmärrettävää, sillä juuri siinä on Charles Burnsin kerronnan vahvuus. Kaikki tuntuu jotenkin tutulta ja tavalliselta, mutta samaan aikaan väärältä ja vinksahtaneelta. Vähän niin kuin painajaisuni, joka perustuu omiin kokemuksiin, mutta joka vääristyy hiljalleen enemmän ja enemmän. Black Hole on ehdottomasti osittain kauhusarjakuva, mutta ei paniikki- tai ahdistuskauhua, vaan sellaista hyvin samaistuttavaa turvattomuuden ja yksinäisyyden tunnetta. Jatka lukemista ”Arvio: Black Hole – Vinksahtanut klassikko onnistuu melkein lunastamaan odotukset”

Arvio: BTTM FDRS – Säälimätön satiiri pistää lihoiksi hahmot ja lukijat

Näyttökuva 2020-01-28 kello 14.23.51

Viime vuoden kovin täysin puun takaa tullut löytö sarjisten saralla oli ehdottomasti Ezra Claytan Daniels, ja hänen mestariteoksensa Upgrade Soul. Sarjakuvassa demonstroitu tarkkanäköisyyden ja empatian taso oli huikea, ja lisäksi Daniels tuntui ymmärtävän jotain hyvin olennaista tästä ajasta. Siispä oli lähinnä vain ajan kysymys, kun pääsisin käsiksi myös tekijän seuraavaan teokseen, erittäin ärsyttävästi nimettyyn BTTM FDRS:iin. Tällä kertaa Daniels ei ole asialla yksin, vaan vastaa ainoastaan käsiksestä. Taiteen hoitaa Ben Passmore, jonka karrikoitu tyyli tuo kirjaan lisäsärmää. Ja särmää riittää muutenkin. Jos Upgrade Soul oli pienieleinen ja yllättävän hillitty, BTTM FDRS on satiirinen, jopa häijy ja irvokas. Sen tyylilajeja ovat kauhu, draama ja hyvin musta huumori. Pienieleisyydestä ei ole enää tietoakaan, nyt roiskitaan joka suuntaan armotta. Ajassa ollaan kiinni edelleen erittäin tiukasti ja tuo vastenmielinen nimikin on vain osa kirjan jatkuvia piikkejä niin hahmoilleen kuin lukijallekin. Daniels vahvistaa ehdottomasti kirjalla asemaansa tämän hetken kiinnostavimpien tekijöiden joukossa. Jatka lukemista ”Arvio: BTTM FDRS – Säälimätön satiiri pistää lihoiksi hahmot ja lukijat”

Arvio: Kaamio – Kauhusarjis tekee paluun Suomen kielellä

Kaamio1_kansi

Pari viikkoa takaperin blogissa ensiesiintymisensä teki Ilmein Entertainment, ja tuskin ovat ehtineet aallot edellisestä tekstistä laskeutua, kun lisää tuutataan jo tuuttiin. Kustantamon kakkosjulkaisu on paluun tekevä kauhulehti Kaamio, jossa julkaistaan eri tekijöiden lyhyitä kauhusävytteisiä novelleja. Kauhusävytteisiä siksi, että harva kirjan kertomuksista aiheuttaa kauhulle ominaisia kuumotuksen tai epämukavuuden tunteita. Pääasiallisesti kyse on leikittelystä kauhusarjakuvan tutuilla tarinakaavoilla ja tyylikokeiluista erilaisissa tapahtumaympäristöissä. Kaamiota ei voi kutsua erityisen kotimaiseksi, sillä tekijöistä ainoastaan Hannu Kesola on suomalaistaustainen, ja kun tarinoiden tyylit vielä ovat puhdasta jenkkiherkuttelua, niin amerikkalaisina käännössarjiksina Kaamiota on oikeastaan käsiteltävä, ainakin toistaiseksi. Laadultaan Kaamio ei huimaa päätä, mutta väläyttelee potentiaaliaan parissa tarinassa. Jatka lukemista ”Arvio: Kaamio – Kauhusarjis tekee paluun Suomen kielellä”

Arvio: Salem 2232 – 213 vuotta tulevaisuuteen on paluu 80-luvulle

Salem2232_kansi

Tämä arvio on laajennettu versio alun perin Sarjainfo 3/2019 -lehdessä julkaistusta tekstistä.

Käsikirjoittajana Yhdysvalloissa itselleen nimeä luova Hannu Kesola päätti hiljattain parantaa töidensä saatavuutta myös täällä Suomessa. Keväällä toimintansa aloitti hänen pyörittämänsä kustantamo Ilmein Entertainment, joka tuo saataville ainakin Kesolan omia töitä ja mahdollisesti myös muuta kauhuun ja scifiin kallellaan olevaa sarjakuvaa. Salem 2232 on Ilmeinin ensimmäinen julkaisu, jossa käsikirjoituksesta vastaavat Kesola ja Ken Janssens, ja kuvituksesta Paul Moore. Lyhyt kertomus on perinteistä ammentavaa scifikauhua ilman yllätyksiä. Eniten mieleen tulevat 1980-luvun toimintarymistelyt, joissa köppäinen dialogi ja kliseiset karikatyyrit olivat meriittejä, eivät puutteita. Salem 2232:ssa sekoittuvat asiantuntevasti monet scifikauhun konventiot ja suljetun tilan trillereiden inhimillisemmät jännitteet, mutta omia mausteita soppaan on lisätty laihanlaisesti. Jatka lukemista ”Arvio: Salem 2232 – 213 vuotta tulevaisuuteen on paluu 80-luvulle”

Arvio: Anya’s Ghost – Perinteinen tarina nousee yllätyksellisille tasoille

AnyasGhost_kansi

Pitäisi varmaan ruveta tägäämään näitä young adult -sarjakuvia omaksi porukakseen, sen verran tiuhaan niitä tuntuu tällä hetkellä luettavaksi eksyvän. Tällä hetkellä tosin lähinnä siksi, että viimeaikaiset havainnot kertovat YA-materiaalin olevan korkeatasoista ja usein ”aikuista” sarjakuvaa omaperäisempää. Vera Brosgolin sarjakuvaromaani Anya’s Ghost on tästä trendistä jälleen yksi todiste. Teinitytön ja aaveen ystävyydestä kertova kirja on, kuten YA-kirjan kuuluukin olla, samaistuttava, vaikka minulla ja Anya-päähenkilöllä ei ole päällisin puolin juuri mitään yhteistä. Lisäksi Anya’s Ghostin selvä vahvuus on sen navigointi eri tyylilajeissa. Juuri kun tästä sarjiksesta luulee ottaneensa selvää, Brosgol vaihtaa kertomuksen sävyä sujuvasti ja lukija huomaa taas olevansa ihan eri maailmassa, kuin mihin luuli päätyneensä. Alussa Anya’s Ghost vaikuttaa kovinkin suoraviivaiselta ja ennalta-arvattavalta, mutta kirjan aikana noita yllätyssuunnanvaihdoksia tarjoillaan parikin kappaletta, ja Brosgol todella ottaa lukijan vietäväkseen. Jatka lukemista ”Arvio: Anya’s Ghost – Perinteinen tarina nousee yllätyksellisille tasoille”

Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles

cof

En ihan tarkalleen tiedä, minkälainen ongelma minulla on Image-kustantamon kanssa, mutta useimmiten en ole heidän sarjakuvistaan vaikuttunut. Minun ja julkaisujohtajan maut eivät vain osu kauhean hyvin yksiin. Silti, Imagekin kun jonkinlaista mainetta sarjispiireissä nauttii, tulee aina aika ajoin tartuttua uuteen kustantamon tuotteeseen ja toivottua, että historia ei toistaisi itseään. Uusimpana tyrkkynä viime vuoden best of -listoille hiipinyt Ice Cream Man. Episodimainen sarjakuva on hengeltään sandmanmainen, joskin W. Maxwell Prince ja Martin Morazzo haluavat pitää homman ainakin näiden neljän ensimmäisen numeron perusteella Neil Gaimania kyynisempänä. Ice Cream Man on kokoelma tarinoita epäonnisista ihmiskohtaloista jossain kauhun, dekkarin ja fantasian välimaastossa. Omista Image-kokemuksistani tämä ei ole missään nimessä kehnoin, mutta en tiedä, tulenko silti muistamaan tästä sarjiksesta enää kolmen kuukauden kuluttua juuri mitään. Jatka lukemista ”Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles”