Joskus on vaikea linjata, mitä mieltä on todella vahvasti tiettyyn tyyliin sidotuista, lähes pastissimaisista sarjakuvista. Sellaisista, joissa kaikki lähtien paperimateriaalista ja päättyen juonen nyansseihin on valikoitu luomaan tiettyä fiilistä. Thomas Ott tietää tismalleen, mitä tyyliä hän tavoittelee kirjassaan Cinema Panopticum. Mykkä, mustavalkoinen kokoelma pieniä kauhutarinoita on suoraan kuin F. W. Murnaun kameran linssistä. Cinema Panopticum on kunnianosoitus elävän kuvan alkuaikojen kauhukerronnalle kuvakulmineen, ilmeineen ja mustine kehyssivuineen. Tietty voi olla jostain vinkkelistä hassua valita näin elokuvalliseen fiilistelyyn työvälineeksi sarjakuva. Sillä on sekä vahvuutensa että selkeät heikkoutensa tässä kirjassa, joten veikkaan että syyt sarjikseen ovat se, että sen voi tehdä yksin, ja se, että se on aika paljon halvempaa kuin elokuvan tekeminen. Ei huonoja syitä toki nekään. Cinema Panopticum onnistuu tavoittamaan vanhan kauhun tunnelmaa silloin tällöin, mutta sarjakuvaan valittu rytmitys ja mykän sarjiksen nopea lukeminen ampuvat itseään hieman jalkaan. Jatka lukemista ”Arvio: Cinema Panopticum – Tyylitajuisen pastissin inspiraatio loppuu kesken”
