Arvio: The Punisher – Welcome back, Frank

Päätinpä pitkästä aikaa ostaa lipun nostalgiakaruselliin ja lukea nuoruuden suosikkeja. Enkä mihin tahansa karuselliin, vaan siihen karuselliin johon mafia lahtasi Frank Castlen koko perheen ja synnytti niin jokaisen rikollisen ygös_kauhun, Tuomarin! Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että moni aikanaan hauskalta tuntunut asia ei enää jaksa naurattaa. Olen toki tietoinen siitä, että aikojen muuttuessa muuttuvat tarkastelunäkökulmat ja oma makukin, mutta vähän olen myös huolehtinut omasta huumorintajustani. Ei kai minusta vain olisi tulossa elitisti? Siksi päätin tarttua rienaajien ykkösketjun eli Garth Ennisin ja Steve Dillonin klassiseen Tuomari-pläjäykseen Welcome back, Frank. Tässä on kunnon happotesti sille, onko kaikki nuoruudesta jo menetetty, vai onko naiivia idealismia ja silmittömälle väkivallalle nauramista vielä lupa odottaa. Tuon teille ilouutisen: tämä Tuomari-tarina on edelleen todella kova.

Arvio: The Superior Foes of Spider-Man – Niin kuin sen kuuluu olla

Nyt täytyy sanoa, että helpotti. Supersankarisarjikset ovat olleet paitsiossa paitsi blogissa, myös omissa fiiliksissäni viime aikoina. Edes yleisesti kohtuullisen hyvänä pidetyt teokset, kuten Punatähden poika, eivät saaneet kovettunutta sarjisbloggaajan sydäntä pehmenemään. Hetken ehdin jo pelätä, että olen kadottanut sarjisjuureni, siirtynyt johonkin hähmäiseen eliittiin jossa supersankareita katsotaan pitkin nenänvartta. The Superior Foes of Spider-Man kuitenkin todisti, että tästä ei ole kyse. Tällaisia supersankarisarjiksia minä nykyään kaipaan. Itsetietoisia, moderneja, rehellisesti hölmöjä, melodramaattisia, tekijöidensä näköisiä. TSFOSM on oikein mukava minisarja, jossa kaivetaan naftaliinista mittava määrä Hämiksen historian nelosketjun hahmoja ja annetaan näille viisitoista minuuttia parrasvaloissa. Ja sitä ei tehdä millään Hushin tai Guardian Devilin tosikkomaisella metodilla, vaan sillä tavalla kuin hömppähahmot ansaitsevaktin. Hömpällä.

Free Comic Book Day 2019 – 20 ihmeellisen ilmaista sarjakuvaa Ameriikasta asti, montako osui maaliin tänä vuonna?

Viime vuoden ilmaisten sarjakuvien päivä meni blogimielessä niin mukavasti, että tänä vuonna oli pakko tehdä sama juttu, mutta vielä pikkaisen isommin. Jokavuotinen Free Comic Book Day on näkökulmasta riippuen joko sarjisfanin iloisin tai surullisin päivä. Silloin juhlitaan sarjakuvaa monessa muodossa, tutustutetaan ihmisiä uusiin nimikkeisiin ja annetaan tekijöille valtava näkyvyys, jollaisesta moni muuten voisi vain uneksia. Toisaalta sitä voi pitää merkkinä toimialan epätoivosta ja hiljalleen kuihtuvasta kulttuurista. Tosin viime vuonna sarjismyynti elpyi ainakin Yhdysvalloissa, josta FCBD ponnistaa. Suomessa laskua tuli Aku Ankan mukana jälleen rumasti (tosin kannattaa lukea tuota ketjua eteenkinpäin, tuosta tilastosta puuttuvat monet nykypäivän aktiivikustantajat), mutta ehkäpä Free Comic Book Day voi muutamassa vuodessa punnertaa meidän kotoisatkin käyrämme taas noususuuntaisiksi?

Yrittänyttä ei laiteta, joten sarjisostoksia hillottiin siis jälleen muutama kuukausi, ja toukokuun neljäntenä painelin paikalliseen Turun Sarjakuvakauppaani ainoana tavoitteena hankkia pyöreä luku ilmaisia sarjiksia. Hyvin sujui, 20 lehteä jäi tassuun. Tässä jälleen pikafiilikset jokaisesta. Arvosteluperusteet viime vuoden tapaan toimiiko tarina lehden mittaisena, saako siitä käsityksen mistä on laajemmin kyse, ja houkutteleeko se haalimaan tätä sarjista lisää. Vetäkäähän kypärät päähän ja polvisuojat jalkoihin, tästä se lähtee! Kansikuvat on lainattu viime vuoden tapaan freecomicbookday.com-sivustolta.

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Hämähäkkimies-spesiaali 1996 – Hämiksen kloonin salaisuus paljastuu!

Viime vuoden lopulla aloittamassani ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä” -juttusarjassa palaan koko elämäni rakkaimpien sarjakuvien pariin vielä kerran, ja koitan löytää niistä jotain uutta sanottavaa. Juttusarja on jo nyt avittanut todella mukavia mietintöjä sarjakuvaharrastuksesta ja siitä, miten se on vuosien varrella mukana kulkenut. Vaikka nyt on kyseessä vasta sarjan toinen osa, olen ehtinyt jumppailla ideoita jo reilusti useammasta omasta tärkeästä sarjiksesta.

Sarjakuvilla on ollut valtava vaikutus oman identiteettini kehitykseen. Osa vaikutuksista on suuria ja ilmiselviä, kuten Roope Ankan elämän ja tekojen tapauksessa, mutta yhtä merkityksellisiä voivat olla pienemmät asiat. Tämänkertainen sarjakuva ei ole sellainen, jonka pariin palaisin vuosittain tai edes viiden vuoden välein, enkä sitä ehkä kenellekään erityisesti voisi suositella, se kun ei poikkeuksellisen laadukas ole. Onpahan vain ensimmäinen supersankarisarjakuva, jonka muistan koskaan lukeneeni, ja se ei ole sarjisnörtille mikään pieni asia.

Arvio: The Greatest Foes of Wolverine – Sopivan tyhmää ja huonoa kertakäyttölukemista

Kuten aiemminkin olen todennut, silloin tällöin tekee mieli nostalgisoida typerimpien mahdollisten supersankarisarjisten kanssa. Tämänkertainen nostalgisointi on siitä poikkeuksellinen, että en ole lukenut The Greatest Foes of Wolverinea lapsena, ja sen tarinat olivat minulle sataprosenttisesti tuntemattomia. Nostalgiannälän kuitenkin tiivistää tarinoiden henki, joka on juuri sitä mitä toivoinkin. Silkinohuita juonia, hätäisesti sutaistuja kuvituksia ja Wolverinen kolmen siistin piirteen toistamista totaaliseen aivokuolemaan saakka. The Greatest Foes of Wolverine ei ole yhtä hyvää ja lukukertoja kestävää nostalgiamateriaalia kuin esimerkiksi Salatut Sodat, mutta köppäisyydessään se on samalla tietyllä tavalla vielä tyylipuhtaampaa roskaa. Minun on vaikea kuvitella, että näillä tarinoilla olisi juurikaan muuta kuin kertakäyttöarvoa, mutta facepalmaaminen joka sivulla tällaisen kirjan ajan on ihan huvittavaa ajanvietettä.

Arvio: X-Men Gals on the Run – Kuinka alhaisen riman ali vielä pääsee?

Tehdään heti alkuun selväksi, että tämän sarjakuvan valitsemalla en etsinyt mitään taiteellista arvoa tai yhtäkään ravinnonmurusta henkiselle kehitykselle. Joskus sitä haluaa vain rypeä alimpien viettiensä parissa tunnin tai kaksi, ja sitä tavoittelin, kun nappasin X-Men -oneshotin Gals on the Run kirjastosta kassiin. Gals on the Run on sarjakuvavastine pizzan tilaamiselle kotiinkuljetuksella kahden korttelin päästä. Se on riman alitus kaikille standardeille, joita itselleen on vuosien saatossa asettanut, ja satunnaisena se alitus on aivan ok ja tuntuu hyvältä. Kun huippuvuotensa ohittanut Chris Claremont käsikirjoittaa ja huippuvuotensa ohittanut Milo Manara kuvittaa, on aivan selvää, että tätä sarjista ei lueta lukupiiriesittelyä varten. Claremontilta odotan sisäistä teiniäni koskettavia mustavalkoisia juonia ja Manaralta ihan rehellistä pehmopornoa. Gals on the Run on tyhjäpäistä höttöä. Valitettavasti se ei ole edes hyvää sellaista. Mustavalkoiset juonet ja pehmopornonkin voisi tehdä edes jonkinlaisella integriteetillä. Tässä tapauksessa standardeja ei ole ollut lainkaan, ja se ei enää tunnu hyvältä.

Free Comic Book Day – 17 ilmaista sarjakuvaa, olivatko ne mistään kotoisin?

Joitain vuosia sitten amerikkalaiset sarjakuvatalot havahtuivat sarjisten laskeviin myyntitrendeihin, ja päättivät tehdä asialle jotain. Syntyi ajatus Free Comic Book Daysta, jossa kustantajat teettävät yhdeksi päiväksi jaettavia ilmaisnumeroita, joita sarjisten ostajat saavat ostosten yhteydessä. Periaatteessa FCBD on siis meidän alakulttuurimme Tokmannin avajaiset ja ilmainen ämpäri, joskin jonoa on hieman vähemmän ainakin toistaiseksi. FCBD-lehtien on tarkoitus toimia ikään kuin sisäänheittotuotteina ja esitellä franchiseja uusille potentiaalisille lukijoille. Onnistunut FCBD-läystäke toimii omillaan eikä siitä jää mainosmainen olo, mutta hinku saada lisää on herätetty. Suomeen FCBD:n on tuonut Karvisen kuvaa purjeissaan kantava sarjiskulttuurin Santa Maria, Turun Sarjakuvakauppa, jonka liikkeistä ilmaissarjiksia jaettiin jälleen 5.5.

Päätin tänä vuonna panostaa päivään ihan kunnolla, ja säästelin sarjisostojani pari kuukautta. Kohtalon päivänä tärskäytin TurSKan Helsingin-toimipisteeseen Porthaninkatu 9:ään kunnon potin, ja saapastelin kotiin 17 ilmaislehteä kassissani. Tässä pikaiset katsaukset niihin kaikkiin. Kansikuvat on napattu freecomicbookday.com-saitilta.

Arvio: The Best of Comix Book – When Marvel Comics Went Underground

Olen huomannut viime aikoina trendin omissa lukutavoissani. Aina kun ryhdyn lukemaan underground-sarjista, oletan kyseessä olevan kepeä yhden-kahden illan rupeama, mutta lopulta huomaan tahkonneeni kirjaa läpi viikkokaupalla. Valitettavasti kyse ei ole siitä, että uskomattoman laadukkaan materiaalin parissa haluaisi herkutella mahdollisimman pitkään, vaan siitä, että ug-sarjiksen lajityyppiin kuuluu innostusta laskeviä tekijöitä kuten kankeaa kerrontaa, vaihtelevaa laatua ja itsetarkoituksellista radikaaliutta, joka nykypäivänä tuntuu lähinnä puuduttavalta. Tähän tuskailuun törmäsin esimerkiksi lukiessani Notes From a Defeatistia tai Wonder Wart-Hogia, ja nyt törmäsin siihen The Best of Comix Book -kokoelman kanssa. Comix Book on mielenkiintoinen kuriositeetti sarjishistoriassa, Marvelin yritys hypätä 1970-luvun alussa suosittuun underground-sarjakuvien trendiin. Paljon muuta se ei sitten olekaan. Lehteä tehtiin kokonaiset viisi numeroa, joista ilmestyä ehti kolme. Muutamaa myöhemmin maineeseen noussutta tekijää lukuunottamatta Comix Book ei erityisesti tee vaikutusta. Tarinat ovat paradoksaalisesti itsetarkoituksellisen kapinallisia ja kuitenkin jotenkin hampaattomia. Hyvät ideat vesitetään venyttämällä tai typistämällä, huonot saavat liikaa tilaa.

Arvio: Cage – Paljon tyylittelyä, ohut toteutus

Kansikin kertoo asiaan perehtyneille, että Like Kustannuksen viime vuonna ulos pistämä Cage kuuluu samaan sarjaan aiemmin blogissa arvioidun Jokeri-sarjiksen kanssa. Molemmat ovat käsikirjoittaja Brian Azzarellon päivitettyjä tulkintoja klassisista sankareista. Jokeri oli pettymys – pelkkää sielutonta pintaa – mutta miten on Cagen laita? En olisi välttämättä tarttunut tähän kirjaan ilman kuvittajakumppani Richard Corbenia, jonka jäljen on todistettu loistavan vähän kehnommassakin käsikirjoituksessa. Corben on aiemmin saanut Azzarellonkin tasoa nostettua, sillä Mega-lehdessä 2000-luvun alkupuolella julkaistu Hulk-tulkinta ei ole lainkaan yhtä kehno kuin esimerkiksi Jokeri. Cage on oikeastaan jotain näiden kahden välistä. Se kertoo köyhien alueiden palkkasankari Luke Cagesta, joka on löytänyt uutta yleisöä viime vuosien Netflix-sarjaesiintymisillään niin Jessica Jonesissa, omassa nimikkeessään kuin uunituoreessa Defendersissäkin. Näiden esiintymisten takia Likekin innostui  julkaisemaan 15 vuotta vanhan Cage-sarjakuvan suomeksi. Olisiko kannattanut?

Arvio: Mahtava Thor – Klassista sankarisarjista puhtaimmillaan ja parhaimmillaan

Kirjastosta löytyi viime reissulla lähes uutuuksia, kun viime vuonna julkaistu Mahtava Thor kiilteli hyllyssä. Kirja kokoaa kansien väliin 13 numeroa Stan Leen ja Jack Kirbyn klassisia Thor-seikkailuja vuosilta 1968-1969. Thor oli tuossa vaiheessa ehtinyt seikkailemaan lehtien sivuilla kuutisen vuotta, joten sankarin taival oli vielä nuori. Tässä kirjassa mistään hapuilusta ei ole tietoakaan. Vaikka kosmisuus ja vanhat sarjikset ovat vaarallinen yhdistelmä, joka tarkoittaa herkästi kulmikasta pökkelöintiä ja typeriä juonia, Thorissa homma toimii kuin rasvattu. Homma on oikealla tavalla mahtipontista ja machoa, ja kuvitus sopivasti klassisen jäykkää. Sekä Lee että Kirby ovat näissä tarinoissa huippukunnossa.