Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire


Grandville on suositus, jonka olen joskus aikoinaan saanut blogin kautta ja kirjannut ylös. Harvoin käy näin, mutta nyt tiesin jo ensimmäistä kolmesta seikkailusta lukiessani, että joudun tuottamaan suosittelijallle pettymyksen. Grandville ei nimittäin maistu. Bryan Talbotin kiitetty sarja on toiminnantäyteisiä rikosmysteereitä antropomorfisten eläinhahmojen steampunk-maailmassa, joka on täynnä intertekstuaalisia viitteitä niin kirjallisuuteen kuin sarjakuviinkin ja sen lisäksi myös historiallisiin tapahtumiin. Tuosta virkkeestä käy ilmi myös suurin osa sen ongelmista. Grandvillessä on aivan liikaa kaikkea. Lisäksi ratkaisu ylitäyden paletin ongelmaan on ollut myös ylituottaa kaikki. Lopputulos ei ole minun mielestäni erityisen tyylikäs tai eläväinen, pikemminkin päinvastoin. Olisipa ollut Talbotilla tiukempi kustannustoimittaja vetelemässä suitsista, niin tästä olisi voinut tulla aivan kelpo sarjakuva. Nyt jäljellä on pääasiassa hengetöntä ja itsetarkoituksellista kikkailua.

Jatka lukemista ”Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire
”

Arvio: Hämärät kaupungit – Kuumetta Urbicandessa

Oletteko te samanlaisia kuin minä? Innostutte valtavasti, jos löydätte sarjakuvan aiheesta, josta ette ajatelleet sarjakuvia tehdyn. Jos vaikka löytää sarjiksen taidehistoriasta tai taloustieteestä tai ruuanlaitosta, niin tuskin malttaa odottaa, että pääsee lukemaan sen. Ja joskus yllättävää aihepiiriä ei arvaa päällepäin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että Hämärät kaupungit -sarjan ainoa suomennettu osa Kuumetta Urbicandessa olisi sukellus kaupunkisuunnitteluun ja -arkkitehtuuriin. Mutta kun tajusin tämän muutaman sivun jälkeen niin olin ihan että voi pojat! Kaupunkisuunnittelusarjakuva! Miten hyvä! No, melko hyvä. Jos aihepiiri ei sytytä, niin en usko, että tarinasta jää hirveästi jälkipolville kerrottavaa, mutta omaperäisenä scifikertomuksena Kuumetta Urbicandessa on kiehtovan karismaattinen sarjakuva. Tekijäpari Benoît Peeters ja François Schuiten ottaa aikansa ja antaa tarinan hengittää.

Jatka lukemista ”Arvio: Hämärät kaupungit – Kuumetta Urbicandessa”

Arvio: Auringon valtatie – Aivan pätevä stressipiikki suoraan hermoon

Ai että, aina kun ottaa nimikkeen Ahvenaarion perintöpinosta, saa odottaa ihan mitä tahansa. Meikämoukalle lähes kaikki teokset ja tekijät listalla ovat tuntemattomia, sillä ollaanpa nyt rehellisiä – keskieurooppalaisia aika hyvän sarjakuvan tekijöitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Milläpä sieltä nyt tonkisi ne oikeasti mielenkiintoiset, ellei tällaisilla tärpeillä. Tällä kertaa haaviin osui Baru ja hänen teoksensa Auringon valtatie. Pelkän nimen perusteella oletin jotain maalauksellista ja taiteellista tulkintaa arabialaisesta auringonlaskusta, mutta mistiin meni. Auringon valtatie on kovasykkeinen takaa-ajokertomus kahdesta nuoresta, jotka kompastuvat vähän liian aggressiivisiin vihamiehiin ja joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Nimen valtatie on nimitys reitille Pariisista Marseilleen. Auringon valtatiestä tulevat mieleen sellaiset stressipaketit kuin Mad Max: Fury Road tai Hiomattomat timantit. Toisaalta sen voi nähdä myös hieman testoahdettuna versiona Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä -tyylisestä road tripin ja kasvukertomuksen sekoituksesta. Baru ei pysähdy hengittelemään ja sottainen sarjakuva rusikoi tarinaa eteenpäin armotta. 

Jatka lukemista ”Arvio: Auringon valtatie – Aivan pätevä stressipiikki suoraan hermoon”

Arvio: Liidulla piirretty viiva – Maalauksellinen sarjis houkuttelee tulkintoja ja analyyseja peräänsä

Olenkin tässä jo vähän odotellut, milloin Ahvenaarion perintö-teoksia läpikahlatessani törmään ensimmäistä kertaa Ahvenaario-alemmuuskompleksiin. Nyt se kävi. Miguelanxo Pradon Liidulla piirretty viiva on sen verran monitahoinen ja vivahteikas taidesarjis, että huomasin ajattelevani monesti ”Paavo olisi varmaan kirjoittanut tästä paremman tekstin”. Olenhan minäkin nyt jo oman osani sarjiksia varmasti keskivertokeijoon verrattuna lukenut moninkertaisesti, mutta silti todellisten sarjistietäjien rinnalla asiantuntemukseni on vielä varsin rajoittunutta. Ja Liidulla piirretyn viivan kohdalla tuntuu siltä, että se saa varmasti lisämerkityksiä ja lisäpainoa lukijansa mukaan. Periaatteessa sen voi lukea lyhyenä novellina kohtuullisen kirjaimellisesti yössä kohtaavista laivoista, mutta tämä sarjakuva tuntuu siltä, että sen arvo on siinä paikassa, jonka se ottaa kirjallisen ja sarjakuvallisen kerronnan aikajanalla lisäten siihen oman pienen jälkensä, kuin kirjoituksen venelaiturin muuriin.

Jatka lukemista ”Arvio: Liidulla piirretty viiva – Maalauksellinen sarjis houkuttelee tulkintoja ja analyyseja peräänsä”

Arvio: Akira 9-12 – Kun on aloittanut täysiä, niin millä vaihteella silloin lopettaa?

Akira9_12_kansi

Ja näin, melkein vuoden 2019 puitteissa saimme päätökseen Akira-projektin. Ja selvisi muuten se ensimmäisessä kirjoituksessa hämmentänyt vuosilukusekaannuskin. Manga sijoittuu vuoteen 2019, mutta englanninkielisessä käännöksessä tapahtumia siirrettiin kymmenellä vuodella eteenpäin, oletettavasti juuri myöhäisemmän julkaisuajankohdan vuoksi. Sama logiikka on sitten siirretty suomennokseenkin. Vaan vähänpä tuolla on tarinan kokemisen kannalta merkitystä. Katsuhiro Otomon massiivinen kyberpunk-saaga saa päätöksensä näyttävästi, mutta jotenkin näiden kirjojen rytmitys (joka tuntuu olevan se yksi teema, johon palaan Akiran kohdalla uudestaan ja uudestaan) ei koukuta. Ennen loppufanfaaria tarina vaatii pienen suvantovaiheen, joka polkee ikävästi paikallaan, ja kun loppumähinä sitten alkaa, ei panoksiin tai tapahtumiin enää tunnu syntyvän sellaista painoarvoa kuin kirjan keskivaiheilla. Akirassa on paljon kiehtovia elementtejä, mutta miten tätä kokonaisuutta pitäisi arvioida, en ole ihan varma. Jatka lukemista ”Arvio: Akira 9-12 – Kun on aloittanut täysiä, niin millä vaihteella silloin lopettaa?”

Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa

LevinasinKasvot_kansi

Yllättävästi suomalaisten kustantamoiden menneestä katalogista löytää aika ajoin sellaisia teoksia, joiden ei ikinä olisi uskonut näkevän päivänvaloa muussa kuin omakustannemuodossa. Tarkoitan siis sitä, kun tätä nykyä lähinnä pomminvarmoihin hitteihin keskittyvät keskisuuret kustantajat poikkeavat selvästi omasta linjastaan, oletettavasti joko koska linja on muutama vuosi sitten ollut vielä hyvin erilainen, tai sitten sarjakuvassa on nähty poikkeuksellista potentiaalia, jota ei vain voi ohittaa. Hyvistä esimerkeistä käyvät vaikkapa Egmontin kustantama Pikku Närhi tai Liken koneistosta ulos ilmestynyt Levinasin kasvot. Lissu Lehtimajan sarjakuva on nimittäin suurelle yleisölle tuntemattoman filosofin elämäkerta, koulutuksen lopputyö ja ei-erityisen-helposti-lähestyttävä pohdiskelu etiikan, rakkauden ja ihmisten välisen yhteyden luonteesta. Kokonaisuus on sen verran monipolvinen, että se asettaa kerronnallisia haasteita. Levinasin kasvot ei aivan nouse haasteiden tasolle, mutta teoksena se on silti miellyttävän kunnianhimoinen ja omalaatuinen. Jatka lukemista ”Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa”

Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin

Akira5-8_kansi

Jotenkin tämä bloggaushomma on viime aikoina varkain hiipinyt tilanteeseen, jossa minulla on yhtäaikaisesti auki ihan törkeä määrä lukuprojekteja. Siis aloitettuja sarjoja/kertomuksia, joita pitäisi saattaa loppuunkin. Osasyynä on varmasti suositusten haaliminen sieltä sun täältä sen kummemmin tarkistamatta, onko kyseessä jonkin sarjan ykkösosa vai itsenäinen sarjakuva, ja kakkossyynä ihan puhtaasti kiinnostus kaikkea mahdollista kohtaan. Tämä ei olisi varmaan ongelma kaaoksessa viihtyvälle ihmiselle, mutta minulla on tietokoneeni työpöydällä yksi kuvake (roskakori), selaimessa korkeintaan neljä välilehteä yhtäaikaa auki ja sähköpostin inbox aina nolla. Kertonee jotain siitä, miten hyvin keskeneräiset projektit sopivat tyyliini. Tästä päästään toiseen ongelmaan: on erittäin tyydyttävää saada edistettyä näitä keskeneräisyyksiä, kuten nyt vaikkapa Akiraa. Haaste on se, että blogivinkkelistä on aika kinkkistä keksiä jatkuvasti sanottavaa samoista sarjiksista. Onhan Katsuhiro Otomosta ja Akirasta kirjoitettu kokonaisia kirjoja ja tuhansien sivujen edestä tekstiä, mutta kun minun asiantuntemukseni ei ole ihan sillä tasolla. Onneksi pokkarit 5-8, eli tarinan toinen kolmannes, kiristävät tahtia entisestään ja korostavat Akiran parhaita puolia, niin ei tarvitse tyytyä aivan pelkkään käsien heilutteluun tekstissäkään. Jatka lukemista ”Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin”

Arvio: Akira 1-4 – Mangaklassikko on hävitystä ja takaa-ajoja

cof

Lisää klassikkoaukkojen paikkaamista! Ajattelin, että nyt on oiva hetki tarttua yhteen mangan tunnetuimmista nimikkeistä, Katsuhiro Otomon Akiraan, tapahtumat kun sijoittuvat kyberpunk-henkisessä scifissä juuri vuoteen 2019. Sitten avasin ykköskirjan ja hommalta putosi pohja: suomennoksen mukaan kolmas maailmansota käytiinkin 1992, ei 1982, kuten lähteeni kertoivat, ja tapahtumat tapahtuvat vuodessa 2030, ei 2019. Välitön ryntäys Wikipediaan ei auta: englanninkielinen sivu kertoo mangan tapahtumien sijoittuvan vuoteen 2019, suomenkielinen puolestaan pitää kiinni Liken 2030-väitteestä. Olin kyllä valmistautunut siihen, että yhteensä yli 2000-sivuisen scifimangan perässä on vaikea välillä pysyä, mutta ihan näin alkumetreillä en kuvitellut joutuvani sekaisin. Tulkaahan nyt joku nestori sieltä kouluttamaan märkäkorvainen bloggaaja: onko Liken käännöksessä siirretty tapahtumia 10 vuotta eteenpäin tietoisesti esimerkiksi siksi, että suomijulkaisu on ilmestynyt yli 10 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen? Vai onko kyseessä jokin muu lapsus? Onko 2019-linkkini Akiraan kuranttia tavaraa vai sössinkö koko homman häpeällisesti heti alkumetreillä ja blogin uskottavuus meni sen siliän tien? Onko minusta edes puhumaan mitään Akiran laadusta? Jatka lukemista ”Arvio: Akira 1-4 – Mangaklassikko on hävitystä ja takaa-ajoja”

Arvio: Sodan lieskat – Jos Korkkari olisi enimmäkseen ahdistusta

cof

Tässä sarjiksessa on outoa vetovoimaa. Sodan lieskat on kokoelma suorapuheisia sotasarjakuvia 1960-luvulta. Ne julkaistiin aikanaan Blazing Combat -lehdessä, joka lakkautettiin neljän numeron jälkeen, kun niin Yhdysvaltain armeija kuin sen veteraanijärjestökin masinoivat hiljentämiskampanjan epäamerikkalaisena pitämäänsä lehteä vastaan. Lehti haudattiin vähin äänin, mutta legenda siitä jäi elämään. Kauhulehdistään tunnettu pienkustantamo Warren ja käsikirjoittaja Archie Goodwin keräsivät mainetta laadukkaista tarinoista ja pelottomasta asenteestaan muutaman vuosikymmenen, kunnes julkaisuoikeudet saatiin 1990-luvulla selvitettyä uudelleen, ja Blazing Combat kyettiin saattamaan kansan ulottuville kunnolla, käytännössä ensimmäistä kertaa.

Kaikki tämä taustatieto on toki toissijaista ja tärkeintä ovat tarinat. Oli Marvelin Comix Bookinkin tarina kiehtova, mutta sisältö silti pääosin aivan turhapäiväistä soopaa. Mitä Sodan lieskojen tarinoihin tulee, ne ovat oikeasti hyviä, ainakin suurin osa. Kuvasto ja kerronta on korkkareista ja toisaalta esimerkiksi Shokki-lehdistä tuttua, mutta Goodwinin valitsemat näkökulmat ovat edelleen kiinnostavia ja relevantteja. Ja sitten on toki koko tämä nimi-kansi-homma. SODAN LIESKAT on todella häpeilemätön sarjiksen nimi ja Frank Frazettan kansi on niin överi että siitä ei voi olla pitämättä. Kuitenkin vähän hävetti lukea tätä julkisilla paikoilla, olisin halunnut selittää että ”tämä ei ole niin junttia kamaa kuin miltä kansi näyttää”. Toisaalta, en haluaisi mitään muunlaista kantta. Kuten sanoin, outoa vetovoimaa. Jatka lukemista ”Arvio: Sodan lieskat – Jos Korkkari olisi enimmäkseen ahdistusta”

Arvio: Miracleman – Ihmeiden aika

cof

Uijuijuijui kun olen innoissani. Luulin, että olisin jo saanut kohtalaisen hyvän käsityksen siitä, mitä Neil Gaiman tekee, mihin supersankarisarjakuvat taipuvat ja mikä on Miraclemanin tarinan huippukohta. Olin väärässä näissä kaikissa. Neil Gaiman tekee suunnilleen sitä, mitä luulinkin hänen tekevän, mutta Miraclemanissa hän on tasolla, jota en ole ennen nähnyt. Supersankarisarjat ja -teemat muuttuvat Miraclemanin kakkososassa yllättävillä tavoilla aivan uudenlaisiksi tarinoiksi. Luulin, että Alan Mooren Miracleman-tarinat olisivat kertomuksen ehdoton huippukohta ja Gaimanin ja Mark Buckinghamin kakkoskirja lähinnä kelvollista jäähdyttelyä, mutta mitä vielä. Miracleman – Ihmeiden aika ottaa Alan Mooren jo valmiiksi loisteliaan tarinan, ja vie sen aivan uudenlaisiin paikkoihin. Tämä on ihan tosi, tosi hyvä supersankarisarjakuva. Yksi parhaista, joita olen lukenut. Pääsyy siihen varmaan on, että supersankaruus ei ole mitenkään kirjan pääpointti, vaan taustavoima, joka vaikuttaa ympärillään aivan kaikkeen sekä tahallisesti että tahattomasti. Jatka lukemista ”Arvio: Miracleman – Ihmeiden aika”