Arvio: Troll Patrol – Jos Hellboy tulisi Härmään

Maailmassa on tosi paljon sarjakuvia. Niitä on niin paljon, että vaikka Hyllyyssä on tämän tekstin julkaisuhetkellä yli 470 tekstiä, niin sieltä puuttuu aivan valtavasti aivan todella merkittäviä teoksia ja sarjakuvantekijöitä. Yksi räikeimmistä häpeäpilkuista on tähän saakka ollut varmasti Petri Hiltusen puuttuminen. Syy siihen, että minun ei tule Hiltusta juurikaan luettua tai hänestä kirjoitettua, on melko simppeli. Hiltusen leipälaji, miekka ja magia -fantasia ei ole juurikaan minun juttuni, ja minun on vaikea löytää siitä merkityksellistä kirjoitettavaa. Olen seurannut Hiltusen tekemisiä ilolla, sillä hänen uransa, kokemuksensa ja intonsa omaan asiaansa on inspiroivaa. Olin valtavan iloinen Praedor-joukkorahoituskamppiksen onnistumisesta, mutta itse en kirjaa tilannut. Se ei vain ole minun sarjakuvaani, ja jos kirjoittaisin Hiltusesta tällä skeneymmärryksen tasolla, voisin yhtä hyvin kirjoittaa vaikka koripallosta – kukaan asiasta ymmärtävä tai välittävä ei tekisi minun mielipiteelläni aiheesta yhtään mitään. Nyt löytyi kuitenkin ainakin pieni tapa korjata asia. Hiltusen ja Tuomas Myllylän Troll Patrol on ihan eri lailla minun juttuni – Hellboy-henkistä mystiikan sekoittumista toimintasarjikseen, ja vielä monta kertaa suomalaisemmin, hurmeisemmin ja hurtimmin. Kyllä kiitos.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Putin’s Russia – The Rise of a Dictator

Meillä täällä blogissa arvostetaan erittäin korkealle Darryl Cunninghamia, joka on ottanut asiakseen tehdä tämän maailman komplekseista ja vaikeasti hahmotettavista kokonaisuuksista yhteistä omaisuutta vääntämällä niitä sarjakuvamuotoon. Aiemmin hän on selittänyt maailmaa omien linssiensä läpi Ayn Randinsta, objektivismista sekä finanssikriisistä, ja miljardöörien vaikutuksesta maailmaan jossa elämme. Nyt kapitalismikriitikko Cunningham kääntää katsettaan hieman pois taloudesta ja Yhdysvalloista ja tarkastelee Vladimir Putinin henkilöhistoriaa ja valtakautta Venäjän ohjaksissa. Putin’s Russia – The Rise of a Dictator on ilmestynyt ennen Ukrainan sodan käynnistymistä ja se toimii varoituksena siitä, mihin Putin pystyy. Se on tullut kaikille meille ihan liian selväksi, mutta kuten Cunningham osoittaa, kaikki merkit ovat olleet nähtävillä jo vuosikymmenien ajan. Putin’s Russia on yksityiskohtainen, toteava ja aivan helvetin kylmäävä luettava.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Minne tuuli kuljettaa – Meidän kaikkien isovanhemmat ydinsodan keskellä

Tämän sarjakuvan on tehnyt Raymond Briggs, ja hänellä oli mahdollisesti maailmanhistorian nihilistisin elämäntehtävä. Suurelle suomalaiselle yleisölle hän on tuttu Lumiukko-tarinan (1978) luojana, eli miehenä, joka piti jo lapsuudessa huolen siitä, että jouluaattona myös itketään ja muistetaan elämän katoavaisuus. Minne tuuli kuljettaa (1982) on puolestaan jo takakantensakin mukaan aikuisille suunnattu kertomus, tarina ydinsodasta kerrottuna herttaisen, iäkkään brittipariskunnan näkökulmasta. Ja kyllä, arvasitte oikein, Briggs ei lähesty ydinsotaa toiveikkaan optimistisesti. Muutaman vuoden sisään kaksi tarinaa, jotka jäävät varmasti mielen sopukoihin kummittelemaan loppuiäksi. Raymond Briggs, pahaa mieltä vauvasta vaariin jo neljänkymmenen vuoden ajan. Mutta jos onkin pahaa mieltä, niin on sitä kyllä erittäin taiten toimitettuna.

Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta

Olen joskus aiemminkin kuvannut kirjaston käyttömetodiani, joka perustuu suuren osan ajasta suunnitelman puutteeseen. Menen sarjishyllylle ja nostelen kassiin tavaraa ottamatta sarjiksista juurikaan selvää etukäteen. Nimet saattavat toki olla tuttuja, mutta suuren osan ajasta sisältö selviää vasta lukiessa. Tämä pohjustus tuntuu tarpeelliselta, kun tässä ajassa nostaa käsittelyyn Hannu Leimun viime vuonna ilmestyneen teoksen Kadonneet. En tiedä, olisinko ehdoin tahdoin ottanut luettavaksi kertomusta isän ja pojan vaelluksesta sodan autioittamassa maassa hylättyjen tankkien ja joukkohautojen keskellä. Varmaan on tosi inhimillistä vetää monesta asiasta yhteys Ukrainan sotaan, mutta Kadonneissa ollaan niin lähellä nykytodellisuutta kuin fiktion keinoin on ihan oikeasti mahdollista. Yllättäen tämä ei kuitenkaan pelkästään tehnyt lukemisesta painavaa, vaan fiktio salli myös jäsentää ajatuksia jollain tavalla, joka viime viikkoina on omasta repertuaarista puuttunut.

Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani

Yksi lukuisista sokeista pisteistäni kotimaisessa sarjakuvassa on ollut jo pitkään Marko Turunen. Nimi nousee esiin säännöllisesti, yleensä erittäin kehuvassa ja kiittävässä sävyssä, mutta parin teoksen nimiä lukuunottamatta en ole tiennyt lainkaan, mistä Turusen sarjakuvissa on kyse. Tilaisuus paikata aukkoa tuli eteen kun Turunen julkaisi uuden Kotolan mies ja Loinen -teoksensa. Se kiinnitti huomioni tekijän lisäksi myös silkalla koollaan: yli 400-sivuinen järkäle kotimaisessa sarjakuvassa on aina ilahduttava näky. Tässä mitassa Turusen tyylistä ja maailmankatsomuksesta saisi varmaan jo jonkinlaisen käsityksen? No, jonkinlaisen joo. Pääosin Kotolan mies ja Loinen aiheutti kuitenkin hämmennystä ja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kiinnostavaa? Kyllä. Hyvää vai huonoa? En edelleenkään tiedä.

Arvio: Faksi Sarajevosta – Todellisen tragedian kuvaus muistuttaa liikaa toimintasarjista

Tässäpä mielenkiintoinen yhdistelmä epätodennäköisiä ainesosia yhteen sarjakuvaan. Joe Kubertin Faksi Sarajevosta on kuvaus Bosnia-Hertsegovinan kansanmurhasta ja yhden perheen selviytymistaistelusta sen keskellä. Se on samaan aikaan jotenkin aivan poikkeuksellisen lähellä ja kaukana kohteestaan. Tapahtumat, jotka eivät ole historiassa kovinkaan kaukana, sekoittuvat tekijän omaan asemaan konfliktin lähellä, ja toisaalta myös sarjakuvaskeneen, jonka edustaja tarinan päähenkilö on. Bosnia-Hertsegovinan kriisi on ensimmäisiä aiheita, joita muistan uutisista lapsuudestani, mutta silloin en tokikaan ymmärtänyt lainkaan mistä on kyse. Myöhemminkin asiaan on ollut saatavilla lähinnä suomalainen, politiikkaan keskittyvä näkökulma. Faksi Sarajevosta on hyvin inhimillinen, mutta etäisyyttä lukijan ja tapahtumien välille luo Kubertin amerikkalaisesta toimintasarjiksesta ammennettu tyyli.

Arvio: Showa – A History of Japan 1944-1953

Nyt on kyllä tosi kökkö kuva, mutta enpä jaksa ottaa uutta. Sori siitä!

Enpä olisi arvannut vielä puolisen vuotta sitten, että näin sanoisin, mutta nyt olen hetkeksi lukenut riittävästi toisesta maailmansodasta japanilaisten näkökulmasta. Lähestymistapa, joka oli tuohon saakka minulle lähes tuntematon on yhtäkkiä hallinnut sarjakuvalukemistoani hämmentävän paljon. Homma alkoi tietysti Showan edellisosalla, jossa koko kirjan mitta käsitellään sodan etenemistä ja tapahtumia. Siitä jatkoin saman tekijän, eli Shigeru Mizukin erilliseen sotaromaaniin Onward Towards Our Noble Deaths, jonka jälkeen vuorossa oli Osamu Tezukan Message to Adolf. Nyt, Showan kolmannen osan kohdalla, josta siitäkin reilusti yli puolet keskittyy sodan aikaan, tunnen tarvetta sanoa ääneen, että muutkin aiheet kelpaisivat jo hiljalleen. Onneksi tämänkertainen Showa pääsee vihdoin yli sodasta, vaikka ymmärrän hyvin myös, miksi sitä oli käsiteltävä perusteellisesti.

Arvio: Message to Adolf – Hieman epätasainen, mutta hurja ja peloton sotaepookki

Oli niin poikkeuksellisen hyvin pystyssä pysyvät niteet, että saatoin ihan tehdä tällaisen asetelmakuvan. Tämä on ”Mestariteos ja huonekasvi”.

Joskus tulee sellaisia sarjakuvia eteen, että niistä on pakko kirjoittaa välittömästi, että mieli saa edes jotain rauhaa. Niin kävi Message to Adolfin kanssa ja tässä nyt, kymmenen minuuttia lukemisen jälkeen, koitan tasata tunnetilojani ja pitää sormet näppiksellä. Valtaisa kertomus toisesta maailmansodasta ja kolmesta Adolfista on aivan hengästyttävä. Vinkki tästä mangan grand old manin Osamu Tezukan kirjasta tuli Hyllyyn ”Ehdota sarjakuvaa” -lomakkeen kautta, ja aiheesta mitään tietämättä laitoin kaksiosaisen kirjan molemmat osat varaukseen. Ensireaktio kirjoja noutaessa oli taas perinteinen ”jahas, vähän voisi katsoa mitä on varannut”, kun kiikutin yhteensä reilut 1200 sivua mangaa himaan. Onneksi tulin tarttuneeksi kirjaan kuitenkin epäröimättä, sillä alun perin vuosina 1983-1985 ilmestynyt tarina on selkeästi mestarin käsialaa. Heti alusta alkaen tarina kaappaa mukaansa, ja vaikka kahden kirjan aikana ehditään käymään läpi useita vuosikymmeniä ja toista tusinaa huolella kasattua henkilöhahmoa, ei kirjassa ole yhtään tarpeetonta, epäselvää tai kikkailevaa hetkeä. Tarinan sävy vaihtelee välillä hämmentävästi ja osa juonikuvioista tuntuu hiukan heikoilta, mutta huonoinakin hetkinään Message to Adolf tikkaa eteenpäin lukijansa vangiten. Ja kun Message to Adolf on hyvää niin voi veljet, se on todella hyvää.

Arvio: Onward Towards Our Noble Deaths – historiallinen manga valottaa toista maailmansotaa japanilaisesta näkökulmasta

Myönnän, että blogissa on ollut hieman aiottua pidempi tauko Shigeru Mizukin massiivisen Japani-historiikki Showan käsittelyssä. Neljästä osasta kaksi olisi vielä lukematta ja arvioimatta, ja aion ne kyllä ennemmin tai myöhemmin hoitaa. Sillä aikaa kun odottelemme tähtien asettumista kohdalleen noiden osalta, tyydyttää yksityiskohtaisen Japani-historian ja Mizukin uniikin kädenjäljen nälkää mestarin toinen teos, sotakertomus Onward Towards Our Noble Deaths. Alun perin vuonna 1973 julkaistu sarjakuva pohjautuu Mizukin omiin kokemuksiin Tyynellämerellä toisessa maailmansodassa, ja sävy on kaukana patriotismista tai minkäänlaisesta sankaruudesta. Mizuki on katkera itsekkään japanilaisen sodanjohdon vastuuttomista päätöksistä ja ennen kaikkea sen toimintatapaan kuuluneista itsemurhaiskuista, joita johto suosi ja promotoi juuri ”jalon kuoleman” nimissä. Sävy on kirjassa suorastaan nihilistinen ja oudon kontrastin siihen luo Mizukin tapa esittää ihmishahmot karikatyyrimäisesti mutta kaikki muu pilkuntarkasti. Hassut naamat eivät näin vakavassa tarinassa juuri naurata, ennemminkin vaivaavat.

Arvio: Haikaralaivue – Ilmojen kotkat/Kunnian värit/Vaara taivaalla/Haikaroiden laivue

Viime vuoden lopussa Suomen sarjakuvaskene koki suuren menetyksen, kun (tämän bloggaajan mielestä) maan monipuolisin ja asiantuntevin sarjakuvablogi Ahvenaario pisti pillit pussiin. Mutta aika aikaansa kutakin, kun on mentävä niin on mentävä. Viimeisenä perintönään blogin kirjoittaja Paavo lahjoitti minulle mukavan suosituslistan lukemisen arvoisista sarjakuvista, jotka syystä tai toisesta jäivät ilman tekstiä hänen käsissään. Näitä on tarkoitukseni käydä läpi rauhalliseen tahtiin tulevaisuudessa. Ensimmäisenä vuoron saa Haikaralaivue, ranskalainen hävittäjälentäjäsarjakuva 1960-luvulta. Meininki sarjiksessa on aika Korkeajännitys-henkistä, kirkasotsaisia sankarimiehiä, kunniakkaita seikkailuja ja yksityiskohtaisen tarkkaa lentokoneiden ja niiden tekniikan kuvausta. Mielenkiintoisen tästä tekee tekijäduo. Käsikirjoittaja on Blueberryistä ja Punaparrasta paremmin tunnettu Jean-Michel Charlier, ja kuvittaja tämän maan tunnetuin (ehkä jaetulla ykkössijalla) ranskalaistekijä Albert Uderzo. Tekijöiden ammattitaito kyllä näkyy sarjakuvasta, mutta kaavamaiset ja kliseiset tarinat eivät sinänsä mahdollista mitään valtavaa irroittelua.