Hellboy-heinäkuu, kirja 5 – Darkness Calls / The Wild Hunt

If you’re going through Hellboy, keep going, ja niin me totta vieköön teemme. Hellboy-kirjaston viidennessä osassa tuntuu, että monet palaset loksahtavat vihdoin paikoilleen. Kirja aloittaa Hellboyn toistaiseksi pisimmän kokonaisuuden, josta Darkness Calls- ja The Wild Hunt -tarinat käsittävät kaksi kolmasosaa. Lyhyet takaumatarinat on toistaiseksi taputeltu, ja kronologia palaa hetkeen heti kolmoskirjan The Island -tarinan jälkeen (aivan, se sama Island, josta on kipuiltu nyt jo kolmannen kirjan ajan). Mike Mignola ja kuvitusvastuun ottava Duncan Fegredo polkaisevat käyntiin tapahtumaketjun, joka edistää Hellboyn henkilökohtaista matkaa eniten sitten ykköskirjan ensimmäisten tarinoiden. Tämä tahdinvaihdos aiempiin kirjoihin verrattuna on erittäin tervetullut, ja tuntuu aukaisevan Mignolaltakin monia lukkoja, joiden myötä lukemiseen tulee uusi mielekkyyden taso. Se ei tosin tule ilmaiseksi, sillä yhtäkkiä linkit aiempiin stooreihin pursuavat kaikkialta ja jatkuvasti.

Mainokset

Hellboy-heinäkuu, kirja 4 – The Crooked Man / The Troll Witch

Heinäkuu ei taitu helpolla vaan hellboylla, ja neloskirjan myötä ylitämme puolivälin tässä kiirastulessa! Tällä kertaa päädyin pohtimaan, mikä lukijan suhde sarjakuvan tekijään on, jos pelkkä sarjakuvan lukeminen ja siitä nauttiminen ei riitä. Hellboy-kirjaston kolmososassa Mike Mignola jo kertoili, kuinka oli tuskaillut uuden materiaalin tuottamisen kanssa, ja The Crooked Man / The Troll Witch -niteessä jatketaan samalla linjalla. Edellisen kirjan The Island -tarina on todella traumatisoinut tekijän, kun sen synnyttämisen vaikeudesta ei päästä yli seuraavassakaan osassa. Kun stooreja lukee kokoelmateoksesta, ei vuosien tahmea tahti tietenkään näyttäydy mitenkään erityisen konkreettisesti. Siinä vaiheessa tekeekin mieli ryhtyä hakemalla hakemaan tarinoista merkkejä Mignolan kertoilemista itsetunto- ja stressiongelmista. Sarjakuvaa haluaa siis ymmärtää ymmärtämällä tekijän sielunelämää, mutta eihän se sarjakuvaan varsinaisesti vaikuta, tai ainakaan pitäisi vaikuttaa. Vai pitäisikö?

Hellboy-heinäkuu, kirja 3 – Conqueror Worm / Strange Places

Helvetinhurtat haukkuvat, kalman karavaani kulkee ja Hellboy-heinäkuu ryskii huoneeseen kuin viikatetta heiluttava Kool-Aid-mies. Kolmannessa kirjassa palataan päätarinan pariin pidempien kertomusten keinoin. Mike Mignolan oma suosikki pidemmistä tarinoista on kirjan ”päätarina” Conqueror Worm, ja sen suurten vaikutusten jälkimainingeissa kellutaan kahdessa muussa Strange Places -nimen alle niputetussa kertomuksessa The Third Wish ja The Island. Kaikki Hellboyn perusasiat ovat edelleen kohdallaan: mytologia, mättäminen, massiiviset hirviöt ja onelinerit toimivat kuin häkä. Ainakin tällä lukutahdilla Mignolan resepti alkoi tuntua kolmoskirjan kohdalla todella itseään toistavalta, jopa häiritsevyyteen asti. Sinänsä on erittäin hyvä, että Mignola tekee sitä mistä tykkää ja fanit ahmivat kaiken, mutta kun rupesin mielessäni listaamaan toistuvat elementit, ei jäljelle jäänyt kauhean montaa tarinoille uniikkia tekijää.

Hellboy-heinäkuu, kirja 1 – Seed of Destruction / Wake The Devil

Jos on pudonnut jonkin sarjan kyydistä, voi kynnys lähteä ottamaan sitä kiinni myöhemmin olla aivan valtaisa. En ole koskaan katsonut Star Trekiä, ja ajatus siitä, että lähtisin tahkoamaan sarjaa läpi aiheuttaa huimausta ja silmien mustumista. Sarjiksissakin vastaavia mörköjä löytyy, ja yksi niistä on ollut Hellboy. Konsepti on tuttu ja Mike Mignolan taiteen tunnistaa, mutta en ole koskaan lukenut Hellboyta tarpeeksi tietääkseni, miksi se on niin suosittu kuin on. Mutta grab the bull by the balls ja silleen, siksi julistetaankin Hyllyy-blogin kautta aikain ensimmäinen teemakuukausi, Hellboy-heinäkuu! Näin lomakauden huipulla kesäkatu polttaa miestä ja silloin helvetin lieskatkin korventavat mitä sopivimmin. Käyn kuukauden aikana läpi Library-editioniin ”kanonisoidut” minisarjat sekä Hellboy in Hell -tarinakokonaisuuden, tavoitteenani ymmärtää, mikä Hellboyssa vetoaa ja tarkastella sarjan kasvua tarina tarinalta. Aloituksena Hellboy Library vol. 1, joka sisältää ensimmäiset tarinakokonaisuudet Seed of Destruction ja Wake The Devil.

Arvio: Blueberry – Kenraali Kultatukka / Kadonnut kaivos / Kultaluoteja ampuva aave

Höhöhö, viimeksi kun luin Blueberryä, jäin kirjan lopuksi elättelemään toiveita viattomammista tarinoista seuraavassa integraalissa. Niinpä vissiin. Like Kustannuksen Blueberry-uudelleenjulkaisujen toinen osa jatkaa todella masentavaa intiaanien metsästystä tarinassa Kenraali Kultatukka. Kadonnut kaivos ja Kultaluoteja ampuva aave kertovat perinteisemmästä aarteenmetsästyksestä, mutta näissäkin kuvioissa Jean-Michel Charlier’n näkemys villin lännen meiningeistä on reilusti kyynisen nihilistinen. Blueberryn maailmassa hyvä teko ei jää rankaisematta ja uusista tuttavuuksista kannattaa suunnilleen aina odottaa pahinta. Jean ”Gir” Giraudin maisemat ovat jylhiä ja tapahtumat kylmiä. Hevosia ja ihmisiä tippuu kuin kärpäsiä, mutta ilmeet eivät juuri värähdä. Erämaa on armoton, joten mitä sitä kuvituksessakaan pehmistelemään.

Arvio: Cognac 1 – Demonien osuus

Tärkein konjakkikokemukseni on nuoruusvuosilta, kun olin alkanut briljeerata olemattomalla yleistiedollani. Tuolloin arvostelin asiantuntevasti liköörikarkkeja isälleni, kunnes vastaan tuli tuntematon alkoholi. Jouduin kysymään isältäni, mitä on tämä kog-nak, jota muiden hienojen viinojen seasta löytyi. Siinä tuli opittua, että ehkä 16-vuotiaana ei tiedä vielä kaikkea. Samanlaisen yllätyksen, joskin positiivisemman, sai tuoreen Cognac 1 – Demonien osuus -sarjakuvan lukemisesta. Viimeaikaiset lukukokemukset tuoreista eurosarjiksista ovat olleet luokkaa ”ihan jees, mutta ei tässä rynnätä seuraavia osia hankkimaan”, mutta Jean-Charles Chapuzet’n ja Corbeyranin käsikirjoittama ja Luc Brahyn kuvittama Cognac tuntui tuoreelta, mielenkiintoiselta ja erottuvalta. Paras Zoom Teufel -julkaisu, johon toistaiseksi olen perehtynyt.

Arvio: Yön ritari III – Herrakansa

Tieto siitä, että Frank Miller ja Brian Azzarello palaavat Yön ritari -sarjan pariin oli vähän kuin James Woods ja Zack Snyder ilmoittaisivat tekevänsä jatko-osan Suurelle gangsterisodalle. Periaatteessa on kiva nähdä erinomaisen alkuperäisen taideteoksen saavan uutta huomiota, mutta hhnngggghhh. Alkuperäiset tekijät ovat tässä välillä flipanneet vainoharhaiseen alt-rightiin, kun taas uudet vahvistukset ovat aiemmissa töissään olleet  hienovaraisia kuin kymmenen kilon leka ja tyylitajuisia kuin Vesa Keskinen. En kuitenkaan suostunut luopumaan toivosta, sillä olen pitänyt joistain Millerin parjatummistakin teoksista, Azzarello on tehnyt ainakin yhden hyvän Hulk-stoorin ja tykkään hieman salaa Snyderin 300-tulkinnasta. Yön ritari III – Herrakansa on juuri julkaistu suomeksi, joten ei muuta kuin tulta päin pelonsekaisin tuntein! Ja mikä helpotus: se ei ollut niin kamala kuin olisi voinut olla, jos nyt ei ihan täydellinen napakymppikään. Minun on vaikea olla kovinkaan objektiivinen arvostelija, joten tekstille täytyy antaa intoiluvaroitus.