Arvio: Tulevaisuuden arabi 1-3 – Pöhlä isä vie perheensä ankeisiin paikkoihin

Tulevaisuuden arabi on kuin varkain noussut yhdeksi tämän hetken puhutuimmista sarjakuvista. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelut lapsuudesta Lähi-idän eri maissa ovat ”jostain” syystä puhutelleet eurooppalaisia kovasti viime vuosina, aina meitä peräpohjalaisia myöten. Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika Riad pystyy tarjoamaan eurooppalaiselle ymmärrettävän ja melko helposti lähestyttävän kurkistuksen Lähi-idän maiden kulttuuriin ja poliittiseen sekamelskaan 1980-luvulla. Tämä kaikki selittää osaltaan toki sitä, miksi Lähi-itä on edelleen niin perseellään kuin se on, ja siksi Sattoufia on kuunneltu herkällä korvalla juuri viime vuosina. Tulevaisuuden arabi –kirjat ovat arkisia, yksityiskohtaisia ja ilmeikkäitä. Ranskalaisen sarjakuvan kanssa kasvaneille ne ovat helppoa seurattavaa, mikä kasvattanee markkinapotentiaalia täällä päin entisestään.

Arvio: Krazy & Ignatz 1916-1918 – Love in a Kestle or Love in a Hut

Tähän kirjaan tartuin puhtaasti sivistävistä syistä. Vielä nykypäivänäkin on vaikea väittää itseään sarjakuvaharrastajaksi, jos ei pysty sanomaan mitään strippisarjakuvien suurimmasta legendasta, George Herrimanin Krazy Katista. Vuonna 1913 alkanut sarjakuva on inspiroinut käytännössä kaikkia jälkeensä tulevia strippisarjakuvia, lukemattomia kirjailijoita ja esimerkiksi animaatioiden kulta-ajan merkittäviä tekijöitä Chuck Jonesista Friz Frelengiin ja Tex Averyyn. Krazy Kat on perusasetelmaltaan mitä yksinkertaisin sarjis, jonka anarkistinen, absurdi ja korupuheisesta matalaotsaiseen sujuvasti liikkuva tyyli antaa sille viehätysvoimansa. Kissa Krazy rakastaa Ignatz-hiirtä, hiiri vihaa kissaa, hiiri heittää kissaa tiilellä, kissa pitää tätä rakkaudenosoituksena. Tästä asetelmasta Herriman ammensi 31 vuotta strippisarjakuvaa. Krazy & Ignatz on yksi sarjakuvan uusimpia kokoelmia, joita niitäkin on tehty jo kymmenien vuosien ajan. Kirjaan kuuluvat koko sivun mittaiset sunnuntaistripit niiden alusta huhtikuussa 1916 vuoden 1918 loppuun saakka.

Arvio: Daytripper – Ovela asetelma laimenee latteuksiksi

Brasilialainen minisarja Daytripper on tietyiltä osin erittäin kiehtova: se on miljöössään selkeästi brasilialainen, mutta tuntuu silti tutulta ja läheiseltä. Se käsittelee asioista universaaleinta, onnellista elämää ja Fábio Moonin ja Gabriel Bán kertomistapa on koukuttava. Daytripper kertoo kirjailija Brás de Oliva Domingosista, hänen tärkeistä päivistään ja kuolemastaan. Brás nimittäin kuolee jokaisen osan lopuksi. Osat kuvaavat hänen elämäänsä eri ikäisenä, eri vaiheissa ja erilaisten haasteiden edessä. Daytripperin suuri kysymys lienee ”jos viikatemies tulisi vierailulle tänään, miltä elämäsi näyttäisi tähän saakka?” Daytripper pohtii tätä kysymystä esittämällä Brásin elämän tärkeimpiä hetkiä. Ensisuudelma, lapsen syntymä, vanhemman kuolema, uusi rakastuminen, oman identiteetin löytäminen jne. Onko jonkin näistä jälkeen parempi kuolla kuin toisen? Mitä elämässä pitää kokea, jotta se voidaan laskea hyväksi elämäksi? Daytripper on täynnä tällaista pohdintaa, ja siihen liittyy myös sen isoin ongelma, häiritsevä muropaketin kylkeen kelpaavan paulocoelho-filosofian paino, jota on vaikea päästä karkuun.

Arvio: Piitles – Tarina erään rockbändin alkutaipaleesta

Ei-mitenkään tilastollisesti merkitsevän otoksen perusteella väitän, että 1950-luvun paikkeilla syntyneiden miesten keskuudessa vallitsee todellisuusvääristymä, jossa kaikki muu musiikki ennen ja jälkeen Beatlesin on olemassa lähinnä suhteessa Beatlesiin. Se on joko Beatlesia inspiroinutta tai Beatlesin inspiroimaa (paitsi Bob Dylan. Bob on oma juttunsa). Tuossa vääristymässä oletetaan, että kaikki muutkin ovat tätä mieltä, ja jos eivät ole, niin eivät vain ole tajunneet vielä totuutta. Me, jotka olemme tuon ikäpolven vaikutuspiirissä, tiedämme Beatlesista kohtuuttoman paljon huomioiden, kuinka vähän olemme kuunnelleet itse albumeita. Niinpä Mauri Kunnaksen Piitles tuntuu tutulta: siinä hieman isääni vanhempi Kunnas vaahtoaa Beatles-triviaa, jota olen isältäni vastaanottanut vuosikaudet. Onneksi Kunnaksen anarkistinen tyyli ja röyhkeä tulkinta tekevät materiaalista mehukasta vielä kerran.

Arvio: Pjongjang – Kuriositeetit muuttuvat surullisuuksiksi

Kanadalaisen Guy Delislen matkapäiväkirjoja on Hyllyyssä luettu pariin otteeseen aiemminkin, ja on käynyt selväksi, että niiden mutkaton ja helposti lähestyttävä tyyli houkuttaa haalimaan käsiinsä tekijän kaikki teokset. Shenzhenin ja Jerusalemin jälkeen (ei kronologisesti) oli aika hypätä Pjongjangiin, joka on mahdollisesti Delislen aiheista kiehtovin. Pohjois-Korean sulkeutuneisuus yhdistettynä Delislen tapaan kuvata vieraita kulttuureja kiihkottomasti lupaa hyvää, ja onpa Pjongjang myös tekijän matkakirjoista kiitetyin. Kirja tuli avattua siis mielenkiinnolla ja tirkistelynhaluisena. Aika pian muiden Delisle-kirjojen lukemista leimannut uteliaisuus ja hämmästely vaihtui alavireisyydeksi.

Arvio: Blueberry – Rautahepo/Teräskäsi/Siouxien jäljillä

Viime vuoden recap-artikkelissa lupasin tututua tämän vuoden aikana Luutnantti Blueberryyn. 60-luvulla ranskalaisessa Pilote-lehdessä maailmaan marssinut unionin sotilas on eurosarjiksen ikoni siinä missä Asterix, Corto Maltese tai Valentina. Blueberryt edustavat kunnianhimoisemman, aikuisemman tyylin sarjakuvia ja villin lännen tarinoita. Ne jäivät aikanaan itseltäni lukematta samasta syystä kuin Cortot: hauskoista ja värikkäistä Ankoista, Asterixeista ja Lucky Lukeista tuli siirryttyä suoraan supersankareihin ja hieman vaikeammin lähestyttävä kama jäi paitsioon. Onneksi Like päätti viime vuoden lopulla ryhtyä tuuttaamaan Blueberry-tarinoita ulos uusintapainoksina. Ensimmäisenä vuoron saivat kolme tarinaa: Rautahepo, Teräskäsi ja Siouxien jäljillä. Ne eivät ole Blueberry-tarinoista ensimmäiset, mutta aloittavat uuden, pidemmän tarinakokonaisuuden ja soveltuvat siksi hyvin ensikosketukseksi sarjakuvaan.

Arvio: Rontticomics – Ihmismeri

Juho Maurisen Rontticomics-stripit herättivät huomion jo ilmestyessään verkkoon ensimmäisiä kertoja. Suomalaisia strippisarjiksia ei ole liikaa, ja lehtien palstoja hallitsevat jättiläiset ovat viihtyneet siellä jo jonkin aikaa. Onhan Fingerporin konsepti edelleenkin älykäs ja stripit osuvat kohtuullisella prosentilla, mutta uuden aallon tekijälle on mielestäni ollut tilausta. Rontticomicsilla on sauma osua tähän markkinarakoon. Maurisen stripit ovat pelkistettyjä ja suoraviivaisia, mutta niillä on selkeä omaleimainen ote ja huumori on löytänyt oman äänensä ripeästi alusta alkaen. Ihmismeri on sarjan ensimmäinen kokoelma, josta löytyy blogista tuttuja kaskuja sekä kirjaa varten laadittua materiaalia. Ei strippisarjakuva koskaan täydellistä nauruparaatia sivulta toiselle ole, mutta Rontticomicsilla on paljon potentiaalia, minkä Ihmismeri osoittaa.