Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys

Jos kukaan on sattumalta miettinyt, että miksikös on Hyllyyssä ollut vähän normaalia hiljaisempaa viime viikkoina, niin tässä on syyllinen. Sitten Läskimooseksen ei ole vastaan tullut sarjista, jonka lukemiselle on pitänyt varata aikaa ihan viikkokaupalla. Jotain toki olisi voinut päätellä siitä, että sana “Bible” on kirjan nimessä. Ei silloin ehkä ihan vartin suupalasta voikaan olla kyse. Meat Cake Bible on tuhti annos feminististä indiesarjakuvaa viidentoista vuoden ajalta. Se kokoaa yksiin kansiin Dame Darcyn Meat Cake -sarjakuvalehdet, joita ilmestyi 1-2 kappaletta vuodessa vuodesta 1993 aina vuoteen 2008 asti. Meat Cake on hyvin sekalainen kokoelma lyhäreitä, joita yhdistävät henkilöhahmojen lisäksi viktoriaaninen goottiestetiikka, absurdi huumori ja hengästyttävän täyteen tankatut sivut. Meat Cake Bible tuntuu alussa lähes työltä, mutta hiljalleen sen maailma alkaa tuntua aina vain nautinnollisemmalta.

Jatka lukemista ”Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys”

Arvio: Eläimelliset aakkoset aikuisille – Ilahduttava hassuttelu ei onnistuisi aloittelijalta

Nyt aloitetaan taas sellaisella tunnustuksella, jollaisia ei pitäisi sarjisihmisen ikinä myöntää ääneen. En ole koskaan ennen lukenut Kati Kovácsin sarjakuvia, en yhtä ainutta. Mitään hyvää syytä ei ole, ei vaan koskaan ole Kovács ollut päätöksenteon mikrohetkellä kirjastossa tai kaupan hyllyssä tarpeeksi houkutteleva muiden saatavilla olevien teosten rinnalla. Hän on kuitenkin aivan kiistatta ja selkeästi suomalaisen sarjakuvan ehdottomia kunniataulunimiä lähes 30 vuotta kestäneellä urallaan ja Puupää-hatut ja Sarjis-Finlandiat kauan sitten pokattuna. Ajattelin, että tällaisia sokeita pisteitä on kuitenkin hyvä tuoda esiin. Tilastollisesti Suomessa on paljon enemmän ihmisiä, joille Kovács ei ole lainkaan tuttu kuin heitä, joille on. Ehkä joku heistä voi tekstin kautta innostua. Varsinkin kuin Eläimelliset aakkoset aikuisille, Kovácsin tuorein teos, on hulppean nokkelaa ja älyvapaata tykittelyä.

Jatka lukemista ”Arvio: Eläimelliset aakkoset aikuisille – Ilahduttava hassuttelu ei onnistuisi aloittelijalta”

Arvio: Armo – Eri luettava tänään kuin ilmestyessään

Yksi järjettömimpiä sarjakuvabloggaamisesta tulleita lieveilmiöitä on se, että kirjan suosio voi olla syy viivytellä sen lukemisessa. Vaikka kirja itsessään olisi kiinnostava ja puhe siitä lähes yksinomaan positiivista, kuten Emmi Valveen Armon tapauksessa, jää kirja helposti “sitten syssymmällä” -mappiin. Välttämättä edes vuosittain kotimainen sarjakuvaromaani ei pääse Armon saavuttamaan asemaan, jossa siitä puhutaan ylistävästi valtavirtalehdistöä ja ulkomaisia palkintoja myöten. Koska minun lukumotiivini ovat jotain aivan muuta kuin uutuuksista kartalla pysyminen, tulee herkästi sellainen olo, että tästä sarjiksesta voi aivan hyvin puhua vähän myöhemmin, nyt sillä on huomiota aivan riittävästi. Sudenkuoppana tässä lähestymisessä on koittaa viisi vuotta myöhemmin löytää jotain lukemisen arvoista sanottavaa. Armo oli myös siinä mielessä ilmestyessään ajankohtainen, että se oli hyvin kaunistelemattoman mielen sairauksien kuvauksen ilmiön alkupään edustajia. Ehkä se on vain minun kuplani, mutta se, miten masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä tai muista sairauksista puhutaan, on mennyt valtavasti eteenpäin vuosien 2017 ja 2022 välissä. Armo on nykyään teos eri kontekstissa, kuin se oli ilmestyessään. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Epäröin hirveästi sanoa kirjasta mitään, koska se on niin paljas ja henkilökohtainen, ja kaikki minun tulkintani siitä ovat samoin kovin henkilökohtaisia. Tuntuu siltä, että vikaan menee kuitenkin.

Jatka lukemista ”Arvio: Armo – Eri luettava tänään kuin ilmestyessään”

Arvio: Pornojuttu – Limaiset myötähäpeäfestarit vai Jumalan työtä

Taas olen heti pettänyt lupaukseni. Viime viikon No Straight Lines -arviossa sanoin, etten heti ryntää hakemaan kirjassa esiteltyjen tekijöiden tuotteita lukujonoon, ja tässä sitä ollaan, käsiteltävänä kokoelmassa esiintyneen eurooppalaisen homosarjakuvan pitkänlinjalaisen Ralf Königin tuorein suomennettu teos. Kuitenkin sen verran pidin sanaani, että Königille epätyypillisesti Pornojuttu on ennen kaikkea heteroista kertova sarjakuva. Toki se on sitä niin irvailevasti, että Königin ymmärtää hyvin tarkastelevan asetelmaansa kuin luontodokumentin tekijä, ulkopuolelta kiehtovan outoa maailmaa linssin läpi ihmetellen. Ehkäpä siksi Pornojuttu tuntuukin niin pitkään vaivaannuttavalta luettavalta. Toki König kärjistää asioita, ja karnevalisoi näkökulmaansa pointin perillesaattamiseksi, mutta silti. Kaikenlaiset (hetero)pornoon liitettävät stigmat ja masentavimmat runkkaristereotypiat ovat läsnä, eikä niitä Pornojutussa pääse pakoon. Olen tässä kirjassa enkä pidä siitä.

Jatka lukemista ”Arvio: Pornojuttu – Limaiset myötähäpeäfestarit vai Jumalan työtä”

Arvio: No Straight Lines – Four Decades of Queer Comics

On aina vähän kaksi- tai jopa kolmipiippuinen juttu tajuta, että omassa maailmankuvassa on täysiä sokeita pisteitä, joista ei ole aiemmin ollut tietoinen. Yleensä silmien aukeneminen vaikkapa itseltä piilossa olleen kansanosan historialle on alkuun kiusallista (minähän olen lukenut aikuinen ihminen, miten niin maailmankuvani ei olisikaan täydellisen valistunut), sitten inspiroivaa (täällähän on täysin uusi maailma, josta voi oppia vaikka mitä mielenkiintoista) ja lopulta myös hieman surullista (miksi opin näistä asioista vasta nyt, ja miksi tieto silloinkin tulee täysin sattumanvaraisista lähteistä, kuten viihdeohjelmista tai joltain sattumanvaraiselta Twitter-käyttäjältä). No, kaatunutta maitoa on turha kaivata ja yritetään jatkossa olla parempia. Esimerkiksi sillä tavalla, että kun kirjastossa vastaan tulee queer-sarjakuvien historiaa läpiluotaava No Straight Lines -kokoelma, niin se lainataan ja luetaan. Eihän tätä parempaa tapaa läksyjen lukemiseen olekaan. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen historiaa itse kerrottuna, neljän vuosikymmenen ajalta. Ja suurin osa vielä hyvää sarjakuvaakin!

Jatka lukemista ”Arvio: No Straight Lines – Four Decades of Queer Comics”

Arvio: Umma’s Table – Nihkeän pinnan alta kuoriutuu koskettava tarina

Sarjisharrastus on erityisen hienoa aina silloin, kun sarjakuva osoittautuu erinomaiseksi tavaksi käsitellä jotain yllättävää aihepiiriä. Aiemmin blogissa tällaisiksi ovat osoittautuneet vaikkapa musiikki, taidehistoria ja talous. Yksi aihepiiri, josta olen toistaiseksi hieman turhaan toivonut jatkoa tuolla joukolle on ruoka. Jotenkin tuntuisi siltä, että sarjakuvan visuaalisuus oikealla tavalla pikkutarkan ja intohimoisen tekijän käsissä voisi synnyttää ruokasarjiksen, joka saisi veden kielelle. Lähimmäksi sellaista on blogissa päässyt ehkäpä murhamysteeri Cognac, mutta yleisesti ottaen en ole vielä löytänyt sellaista ruokasarjista, joka täyttäisi odotukseni. Umma’s Table on ensimmäinen yrittäjä pitkään aikaan, eikä oikeastaan lainkaan huono sellainen. Yeon-Sik Hongin surumielisessä sarjakuvassa äidin perinnereseptit ovat lohtu ja turva vastoinkäymisten keskellä, vaikka lopulta joudunkin myöntämään, että Umma’s Table ei ole ruokasarjakuva, sillä siitä jää mieleen lopulta kaihoisa melankolia, ei chilinen jälkimaku.

Jatka lukemista ”Arvio: Umma’s Table – Nihkeän pinnan alta kuoriutuu koskettava tarina”

Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä

Olen sanonut väsymykseen asti, ja tulen sanomaan vastakin, mutta onpa taas suomalainen sarjakuva ilahduttavan monipuolista, idearikasta ja laadukasta. Uusia, kiinnostavia avauksia ja monipuolisia kertomuksia tulee pihalle harva se viikko. Tällä kertaa ihastusta herättää Tessa Astren käsikirjoittama ja Aapo Kukon ja Niko-Petteri Nivan kuvittama punk-draama Huojuva torni. Kahdessa ajassa liikkuva kertomus saa erityistehoa kahdesta kuvittajasta, jotka pääosin jakavat vastuun ajallisesti toisen kuvatessa menneisyyttä ja toisen nykyisyyttä. Kerronta aiheuttaa välillä myös hämmennystä ja päänsärkyä, mutta on silti luova, vaikuttava ja mieleenjäävä tapa kertoa tarinaa. Huojuvan tornin kunnianhimo on muutenkin kohdillaan, mikä ajoittain näyttäytyy suoraan sieluun iskeytyvänä tunnelmana ja ajoittain lukemisen turhauttavana raskautena.

Jatka lukemista ”Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä”

Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin

Ja edelleen ollaan syksyn kotimaisella uutuuslaarilla. Täytyy sanoa, että Jarkko Räihän elämäkertateos Pekurinen oli etukäteen aihepiiri-toteutus-yhdistelmällään minua tästä uutuuskattauksesta eniten kiinnostanut teos. Suomen tunnetuimmasta pasifistista ja siviilipalveluslain voimaanpainostaja Arndt Pekurisesta on toki kirjoitettu paljonkin, mutta sarjakuvaa aiheesta en ole aiemmin nähnyt. Pekurinen seuraa nimihenkilönsä elämässä pääosin parin vuoden ajanjaksoa välillä 1929-1931. Tällöin Pekurista yritettiin pakottaa asepalvelukseen monin keinoin ja pääosan ajasta lukija viettääkin Pekurisen kaverina erilaisten armeija- ja oikeuslaitospehtoorien kasvoja tuijotellen. Vakavasta ja jopa byrokraattisesta aiheesta saa selkeän kontrastin kuvituksen avulla, joka on karrikoitua ja ajoittain hieman naivistisen oloista. Lopulta Pekurinen ei nouse ihan siihen lentoon, jota siltä odotin, mutta vähintään mielenkiintoinen sarjakuva on silti kyseessä.

Jatka lukemista ”Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin”

Arvio: Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1

Jatketaan syksyn kotimaisten uutuuksien läpikäyntiä. Seuraavana postiluukusta putosi Tiia Salmelinin fantasiasarja Kuolleiden puutarhojen ykkösosa Unten kaupunki. Salmelin on julkaissut Kuolleita puutarhoja verkossa muodossa tai toisessa jo vuodesta 2007 alkaen, mutta nyt tarina on saatettu ensimmäistä kertaa myös fyysiseen muotoon. Tosin tarinan esiosa Gijonin aamunkoi ilmestyi kirjana jo pari vuotta takaperin, ja se on silloin Hyllyyssäkin luettu. Nyt julkaisussa ollaan kuitenkin siirrytty seuraavalle ammattimaisuuden ja kunnianhimon tasolle, kun itse päätarinaa on lähdetty kertomaan. Sivut ovat muuttuneet mustavalkoisista värillisiksi ja sen myötä koko tarina tuntuu rikkaammalta ja ennen kaikkea tunnelmallisemmalta. Juoni ei ehkä ehdi kirjan aikana vielä valtavan pitkälle, mutta selväksi tuntuu käyvän, millaista tarinaa Salmelin haluaa kertoa. Varmuus vakuuttaa, vaikka kaikista valinnoista en olisikaan samaa mieltä.

Jatka lukemista ”Arvio: Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1”

Arvio: Muodonmuutoksia – Tässä sopassa on paljon aineksia ja uniikki jälkimaku

Lissu Lehtimaja on sarjakuvantekijä, josta jotenkin odottaisin kuulevani enemmän. Sarjakuvien aiheet ovat erittäin omaperäisiä ja täyttävät muutoin suomisarjiksen kentässä aika tyhjää tilaa. Luulisi siis näistä ainakin harrastajien piirissä meuhattavan. Mutta ehkä minun tutkani on sitten jotenkin väärin suunnattu, sillä kuten Levinasin kasvot, myös Muodonmuutoksia osui silmään täysin yllättäen ja pyytämättä. Kirjoilla ei ole tekijän lisäksi kyllä juurikaan yhteistä, paitsi se, etten tiedä kenenkään ainakaan tässä maassa tekevän samanlaista kamaa. Muodonmuutoksia on novellikokoelma jonkinlaisista suomalaisuuden ydinkokemuksista ja kansallisista myyteistä. Tyylilaji on jonkinlainen spekulatiivinen satiiri, jossa todelliset ilmiöt ja epäkohdat saavat unenomaista kohtelua. Ja kaikkien novellien päähenkilöitä esittävät Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Tuo sekametelisoppa on sen verran rikas, että novellikokoelma on juuri oikea valinta. Yhtenä pitkänä tarinana jokin häiritsevä tyylivalinta olisi voinut vesittää koko kirjaa, mutta nyt Lehtimaja pääsee kokeilemaan viitekehyksen sisällä revittelyä useaan otteeseen. Lopputulos on vähintäänkin kiehtova.

Jatka lukemista ”Arvio: Muodonmuutoksia – Tässä sopassa on paljon aineksia ja uniikki jälkimaku”