Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä

Olen sanonut väsymykseen asti, ja tulen sanomaan vastakin, mutta onpa taas suomalainen sarjakuva ilahduttavan monipuolista, idearikasta ja laadukasta. Uusia, kiinnostavia avauksia ja monipuolisia kertomuksia tulee pihalle harva se viikko. Tällä kertaa ihastusta herättää Tessa Astren käsikirjoittama ja Aapo Kukon ja Niko-Petteri Nivan kuvittama punk-draama Huojuva torni. Kahdessa ajassa liikkuva kertomus saa erityistehoa kahdesta kuvittajasta, jotka pääosin jakavat vastuun ajallisesti toisen kuvatessa menneisyyttä ja toisen nykyisyyttä. Kerronta aiheuttaa välillä myös hämmennystä ja päänsärkyä, mutta on silti luova, vaikuttava ja mieleenjäävä tapa kertoa tarinaa. Huojuvan tornin kunnianhimo on muutenkin kohdillaan, mikä ajoittain näyttäytyy suoraan sieluun iskeytyvänä tunnelmana ja ajoittain lukemisen turhauttavana raskautena.

Jatka lukemista ”Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä”

Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin

Ja edelleen ollaan syksyn kotimaisella uutuuslaarilla. Täytyy sanoa, että Jarkko Räihän elämäkertateos Pekurinen oli etukäteen aihepiiri-toteutus-yhdistelmällään minua tästä uutuuskattauksesta eniten kiinnostanut teos. Suomen tunnetuimmasta pasifistista ja siviilipalveluslain voimaanpainostaja Arndt Pekurisesta on toki kirjoitettu paljonkin, mutta sarjakuvaa aiheesta en ole aiemmin nähnyt. Pekurinen seuraa nimihenkilönsä elämässä pääosin parin vuoden ajanjaksoa välillä 1929-1931. Tällöin Pekurista yritettiin pakottaa asepalvelukseen monin keinoin ja pääosan ajasta lukija viettääkin Pekurisen kaverina erilaisten armeija- ja oikeuslaitospehtoorien kasvoja tuijotellen. Vakavasta ja jopa byrokraattisesta aiheesta saa selkeän kontrastin kuvituksen avulla, joka on karrikoitua ja ajoittain hieman naivistisen oloista. Lopulta Pekurinen ei nouse ihan siihen lentoon, jota siltä odotin, mutta vähintään mielenkiintoinen sarjakuva on silti kyseessä.

Jatka lukemista ”Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin”

Arvio: Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1

Jatketaan syksyn kotimaisten uutuuksien läpikäyntiä. Seuraavana postiluukusta putosi Tiia Salmelinin fantasiasarja Kuolleiden puutarhojen ykkösosa Unten kaupunki. Salmelin on julkaissut Kuolleita puutarhoja verkossa muodossa tai toisessa jo vuodesta 2007 alkaen, mutta nyt tarina on saatettu ensimmäistä kertaa myös fyysiseen muotoon. Tosin tarinan esiosa Gijonin aamunkoi ilmestyi kirjana jo pari vuotta takaperin, ja se on silloin Hyllyyssäkin luettu. Nyt julkaisussa ollaan kuitenkin siirrytty seuraavalle ammattimaisuuden ja kunnianhimon tasolle, kun itse päätarinaa on lähdetty kertomaan. Sivut ovat muuttuneet mustavalkoisista värillisiksi ja sen myötä koko tarina tuntuu rikkaammalta ja ennen kaikkea tunnelmallisemmalta. Juoni ei ehkä ehdi kirjan aikana vielä valtavan pitkälle, mutta selväksi tuntuu käyvän, millaista tarinaa Salmelin haluaa kertoa. Varmuus vakuuttaa, vaikka kaikista valinnoista en olisikaan samaa mieltä.

Jatka lukemista ”Arvio: Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1”

Arvio: Muodonmuutoksia – Tässä sopassa on paljon aineksia ja uniikki jälkimaku

Lissu Lehtimaja on sarjakuvantekijä, josta jotenkin odottaisin kuulevani enemmän. Sarjakuvien aiheet ovat erittäin omaperäisiä ja täyttävät muutoin suomisarjiksen kentässä aika tyhjää tilaa. Luulisi siis näistä ainakin harrastajien piirissä meuhattavan. Mutta ehkä minun tutkani on sitten jotenkin väärin suunnattu, sillä kuten Levinasin kasvot, myös Muodonmuutoksia osui silmään täysin yllättäen ja pyytämättä. Kirjoilla ei ole tekijän lisäksi kyllä juurikaan yhteistä, paitsi se, etten tiedä kenenkään ainakaan tässä maassa tekevän samanlaista kamaa. Muodonmuutoksia on novellikokoelma jonkinlaisista suomalaisuuden ydinkokemuksista ja kansallisista myyteistä. Tyylilaji on jonkinlainen spekulatiivinen satiiri, jossa todelliset ilmiöt ja epäkohdat saavat unenomaista kohtelua. Ja kaikkien novellien päähenkilöitä esittävät Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Tuo sekametelisoppa on sen verran rikas, että novellikokoelma on juuri oikea valinta. Yhtenä pitkänä tarinana jokin häiritsevä tyylivalinta olisi voinut vesittää koko kirjaa, mutta nyt Lehtimaja pääsee kokeilemaan viitekehyksen sisällä revittelyä useaan otteeseen. Lopputulos on vähintäänkin kiehtova.

Jatka lukemista ”Arvio: Muodonmuutoksia – Tässä sopassa on paljon aineksia ja uniikki jälkimaku”

Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys

Äh, minusta tuntuu, että lankean toistuvasti ns. ämöriikkäläisen sarjakuvan ylisanaharhaan. Luen takakansien ja kansilehtien ylistysblurbeja, ja rakennan odotuksiani niiden päälle. Mitä valtavirtaisemmasta sarjakuvasta on kyse, sitä vähemmän noita kommentteja pitäisi koskaan uskoa, oli niiden allerkirjoittaja kuka willeisner tai charlesschulz tahansa. Aina on tarjolla pettymyksiä. Se pätee myös parinkymmenen vuoden takaiseen kansansuosikkiin, Max Allan Collinsin ja Richard Piers Paynerin Matkalla Perditioniin -sarjikseen. Ihan isoksi, oikeaksi elokuvaksikin kääntynyt mafia-pakomatka-isäpoika-kertomus on kelpo sarjakuva, mutta ei valitettavasti mitään sen ihmeellisempää.

Jatka lukemista ”Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys”

Arvio: Total Jazz – Jatsinörttäystä ja visuaalista musiikkia

Conan (barbaari) puhui siitä, että elämässä parasta on vihollisten murskaaminen ja heidän naistensa valituksen kuuleminen. Oletan, että se johtui lähinnä siitä, ettei Conan ollut koskaan kokeillut laittaa soimaan jazzmusiikkia lukien samaan aikaan jazz-aiheista sarjakuvaa. Se on nimittäin ihan parasta puuhaa. Totisesti minä sanon teille, jos olette musiikin ja sarjakuvan ystäviä mutta ette ole tätä yhdistelmää testanneet, riistätte itseltänne suuren ilon. Tarkoitukseen soveltuu mahtavasti vaikkapa blogissa aiemmin arvosteltu Monk saman artistin tuotannolla, tai tämänkertainen sarjakuva, ranskalaisen Blutchin lyhärikokoelma Total Jazz jollain albumissa mainituista artisteista. Blutch on pitkän linjan jazz-nörtti ja sarjiksetkin kerätty albumiin parinkymmenen vuoden katalogista. Tämä ei välttämättä ole mitään intromateriaalia jazzin maailmaan vaan diggarin horinoita toisille diggareille.

Jatka lukemista ”Arvio: Total Jazz – Jatsinörttäystä ja visuaalista musiikkia”

Arvio: The Punisher – Welcome back, Frank

Päätinpä pitkästä aikaa ostaa lipun nostalgiakaruselliin ja lukea nuoruuden suosikkeja. Enkä mihin tahansa karuselliin, vaan siihen karuselliin johon mafia lahtasi Frank Castlen koko perheen ja synnytti niin jokaisen rikollisen ygös_kauhun, Tuomarin! Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että moni aikanaan hauskalta tuntunut asia ei enää jaksa naurattaa. Olen toki tietoinen siitä, että aikojen muuttuessa muuttuvat tarkastelunäkökulmat ja oma makukin, mutta vähän olen myös huolehtinut omasta huumorintajustani. Ei kai minusta vain olisi tulossa elitisti? Siksi päätin tarttua rienaajien ykkösketjun eli Garth Ennisin ja Steve Dillonin klassiseen Tuomari-pläjäykseen Welcome back, Frank. Tässä on kunnon happotesti sille, onko kaikki nuoruudesta jo menetetty, vai onko naiivia idealismia ja silmittömälle väkivallalle nauramista vielä lupa odottaa. Tuon teille ilouutisen: tämä Tuomari-tarina on edelleen todella kova.

Jatka lukemista ”Arvio: The Punisher – Welcome back, Frank”

Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992

Nyt lienee jo turvallista sanoa, että Tulevaisuuden arabi -sarja on onnistunut tekemään Suomessa sen harvinaisen tempun, eli loikkaamaan silkkojen sarjisharrastajien tietoisuudesta myös muun lukevan kansanosan tutkalle. Sarjakuvaksi ne saavat ilmestyessään poikkeuksellisen paljon mediahuomiota ja keskustelua osakseen. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelmat tekevät kyllä monta asiaa oikein, eli sinänsä syitä ei tarvitse etsiä kaukaa. Sarjakuva on helposti lähestyttävä, tarpeeksi arkinen mutta silti täynnä uskomattomia tarinoita, ja henkilöhahmot ovat riittävän karikatyyrimäisiä sekä ulkonäöltään että persoonaltaan jäädäkseen muistiin välittömästi. Samaan aikaan en itse aivan ymmärrä, mistä valtava suosio tulee. Minun mielestäni Tulevaisuuden arabi (niin nelososa kuin muutkin osat) on myös jankkaava ja välillä hämmentävän mustavalkoinen. Lisäksi Riadin isä saattaa olla kaiken kerronnan historian raivostuttavin hahmo. Harvoin meinaa silkan hahmovihan takia jäädä teos kesken, mutta tällä kertaa harkitsin sitäkin.

Jatka lukemista ”Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992”

Arvio: Billionaires – The Lives of the Rich and Powerful

Kävin viime viikolla oikeassa kirjastossa, oikeasti selaamassa hyllyjä, ensimmäistä kertaa melkein puoleentoista vuoteen. Kyllä tuntui hyvältä. Lähikirjastoni on tosi lähellä, mutta valikoima niin suppea että varaukset ovat oikeastaan ainoa tapa käyttää sitä. Nyt sain aikaiseksi lähteä (valtaisan 3-4 kilometrin päähän Itäkeskukseen) kunnon kokoisen valikoiman äärelle. En oikein ollut tajunnutkaan, miten paljon blogimateriaalin hankkiminen varauksilla tai ostamalla kuormittaa verrattuna siihen, että saa vain napsia tavaraa kassiin kirjastossa mielensä mukaan. On ihan eri asia joutua tietämään mitä etsii kuin vain antaa inspiraation iskeä selkämyksiä silmäillessä. Melkein kuin henki olisi kulkenut helpommin. Koska  tämä oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, otin kuitenkin aiheeseen pehmeähkön laskun ja valikoin lähinnä tuttuja tekijöitä. Sellainen on myös Darryl Cunningham, jonka blogin lukijat saattavat muistaa Ayn Randia, talousliberalismia ja finanssikriisiä käsitelleestä tietosarjiksesta Age of Selfishness. Cunningham on edelleen pilkuntarkka ja hellittämätön kapitalismikriitikko, joka kääntää Billionaires-teoksessa katsettaan niihin, joiden omaisuus sallii heidän kontrolloida maailmaa ympärillään häikäisevissä määrin.

Jatka lukemista ”Arvio: Billionaires – The Lives of the Rich and Powerful”

Arvio: Jussi Jänis – Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi

Jälleen on aika tonkia Ahvenaarion perintölaatikkoa. Tällä kertaa tosin ei olla aivan sokkona hapuilemassa, sillä asialla on blogissa aiemminkin käsitelty Lewis Trondheim. Omaelämäkerran ja Maggy Garrisson -teosten pohjalta on voitu jo päätellä, että Trondheimin juttuja ovat usein jonkinlainen nuoruuden ja aikuisuuden väliin jumittunut elämä ja sivutilan käyttäminen mitä arkisimpien asioiden kuvailemiseen. Nämä ovat hyvin totta myös Jussi Jänis -sarjakuvissa, jotka ovat jonkinlaisia antropomorfisten eläinhahmojen ja perinteisten seikkailujuonien äärimmäisen tylsistyttämisen kokeita. Trondheim rakentaa kuin kiusallaan asetelmia ja tilanteita joiden antaa sitten lässähtää. Tarinoiden imuun pääsemistä ei siis ole tehty helpoksi, mutta ei Jussi Jänis myöskään turhauta tai ärsytä, vaan kummasti se alkaa kiehtoa. Mitä täysin yhdentekevää seuraavaksi tapahtuu?

Jatka lukemista ”Arvio: Jussi Jänis – Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi”