Arvio: Bois-Mauryn tornit – Babette / Éloïse de Montgri / Germain

Aivan aluksi haluan jakaa palkinnon Suomen epäkaupallisimmin nimetylle sarjakuvalle. Ensin pitää tajuta, että kyse on suomenkielisestä sarjiksesta nimen ollessa 75-80-prosenttisesti ranskankuuloista nimistöä. Sen jälkeen täytyy muistaa sarjakuvan nimi kauppaan marssiessaan: ”bios-mari, boss-muryy, böömi-määri…”. Kolmanneksi täytyy vielä ääntää sarjakuvan nimi kaupan kassalla: ”Buamöri- eiku buimury- eiku POIS-MAURIN TORNIT KIITOS”. Jos kaiken tämän jälkeen onnistuu marssimaan ulos kassissaan Bois-Mauryn tornit, on sarjakuvansa todella ansainnut. Sama rumba toistuu, kun haluat suositella sarjakuvaa kaverillesi: ”odota mä googlaan enkä edes yritä”. Pienkustantamo Sininen Jänis on pukannut pihalle nyt kolme suomenkielistä volyymiä alun perin kasarin puolivälissä tehtyä sarjaa. Tarinat kertovat ankeasta elämästä keskiaikaisessa Ranskassa, jossa hyvin menee käytännössä ainoastaan aatelismiehillä. Alempien säätyjen ja naisten elämä on melkoista paskaa, ja näihin ihmiskohtaloihin sarjan tekijä Hermann selkeästi on halunnut eniten paneutua.

Mainokset

Arvio: Jeff Lemiren ja Andrea Sorrentinon Green Arrow – Taitavasti toteutettuja kuluneita juttuja supersankaribingosta

Ikäpolveni Suomessa varttuneet sarjakuvafanit on nuoruudessaan marinoitu melkoisen Marvel-painotteisesti, mitä supersankarisarjiksiin tulee. Näin aikuisiälläkin huomaa vielä usein, ettei tiedä jostain nimellisesti tutusta sankarista juuri mitään. Tällaiseen kategoriaan lankeaa itselläni Green Arrow, eli suomalaisittain Vihreä Nuoli. Kaveri on toki seikkaillut omassa tv-sarjassaan jo vuosikaudet, mutta ylisaturoituneessa supersankarimarkkinassa kaikkea ei vain voi seurata, joten jaksoakaan en ole sarjaa katsonut. Näin ollen Nuoli on ollut itselleni tuttu lähinnä parista vierailusta ja Alan Moore -kokoelmissa olleista kollaboraatioista Vihreän Lyhdyn kanssa. DC:n New 52-tarinanollauksen jälkeen ilmestynyt käsikirjoittaja Jeff Lemiren ja kuvittaja Andrea Sorrentinon pätkä sarjan parissa oli saanut kuitenkin kehuja. Tästä oli siis helppo ahmaista 500 sivua yleissivistystä ja tsekata, mikä Vihreässä Nuolessa viehättää, vai viehättääkö mitään. Marvel-kyynikolle kokonaisuus näyttäytyi melkoisena tilkkutäkkinä kierrätettyjä ideoita, vaikka Lemiren ja Sorrentinon tarina on ehdottomasti päällisin puoli sitä laadukkaampaa jenkkisupersankarisarjakuvaa.

Arvio: Blueberry – Chihuahua Pearl / Puolen miljoonan dollarin mies / Ruumiskirstun balladi

Vaikka edellinen Blueberry-integraali oli tunnelmiltaan hilpeä kuin erämaan ainoaan kaktukseen istuminen, jäi siitä nälkä jatkaa tarinan parissa suht piankin. Niinpä kokoelmien kolmas osa tuli haalittua ja luettua ripeästi. Chihuahua Pearl, Puolen miljoonan dollarin mies ja Ruumiskirstun balladi muodostavat Liken kokoamista kirjoista toistaiseksi ehjimmän kokonaisuuden. Trilogia kertoo yhden pitkän tarinan konfederaation kulta-aarteen jahtaamisesta. Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud jatkavat (ainakin väitetysti) realistisen Villin Lännen kuvauksia upottaen lukijat yhä syvemmälle Blueberryn maailmaan. Tämä tapahtuu sekä Charlier’n mukadokumentaarisilla taustakertomuksilla että Girin alati tunnelmallisemmaksi muuttuvalla kuvituksella. Huomasin pariinkin otteeseen kirjaa lukiessani unohtaneeni kokonaan ihastella Girin komeita kuvia, kun tarina vei niin mennessään. Ei kai sitäkään voi huonona ansiona sarjakuvalle pitää.

Arvio: Pikku Närhi – Surullinen trilleri yllättää takavasemmalta

En tiedä, onko olemassa ”epätyypillistä suomalaista sarjakuvaa”, mutta jos on, niin Pikku Närhi on sellainen. Lauri ja Jaakko Ahosen lukijat yllättänyt ja Sarjakuva-Finlandiankin 2012 pokannut Pikku Närhi hiippailee jossain mainstreamin ja taidesarjakuvan välimaastossa, mihin Suomessa harvoin eksytään. Yleensä tekijät haluavat asemoitua jompaan kumpaan lokeroon, mutta Pikku Närhi on hahmoiltaan ja kuvitukseltaan erittäin myytävää tavaraa, kun taas synkkä aihe ja verkkaisen hiljainen kerronta vaativat sitoutumista perusfingerporinlukijaa enemmän. Ulkosarjakuvallisesti Pikku Närhi tuntuu myös paradoksilta: sen on ottanut kustantaakseen Egmont, joka yleensä pitäytyy visusti käännössarjakuvissa, Dark Horse on julkaissut sen englanniksi, ja olipa Pikku Närhi oikein Eisner-ehdokkaanakin. Tällaiset meriitit väistelevät Suomi-sarjiksen yleensä kaukaa, joten mistäs tässä oikein on kyse?

Hellboy-heinäkuu, kirja 5 – Darkness Calls / The Wild Hunt

If you’re going through Hellboy, keep going, ja niin me totta vieköön teemme. Hellboy-kirjaston viidennessä osassa tuntuu, että monet palaset loksahtavat vihdoin paikoilleen. Kirja aloittaa Hellboyn toistaiseksi pisimmän kokonaisuuden, josta Darkness Calls- ja The Wild Hunt -tarinat käsittävät kaksi kolmasosaa. Lyhyet takaumatarinat on toistaiseksi taputeltu, ja kronologia palaa hetkeen heti kolmoskirjan The Island -tarinan jälkeen (aivan, se sama Island, josta on kipuiltu nyt jo kolmannen kirjan ajan). Mike Mignola ja kuvitusvastuun ottava Duncan Fegredo polkaisevat käyntiin tapahtumaketjun, joka edistää Hellboyn henkilökohtaista matkaa eniten sitten ykköskirjan ensimmäisten tarinoiden. Tämä tahdinvaihdos aiempiin kirjoihin verrattuna on erittäin tervetullut, ja tuntuu aukaisevan Mignolaltakin monia lukkoja, joiden myötä lukemiseen tulee uusi mielekkyyden taso. Se ei tosin tule ilmaiseksi, sillä yhtäkkiä linkit aiempiin stooreihin pursuavat kaikkialta ja jatkuvasti.

Hellboy-heinäkuu, kirja 4 – The Crooked Man / The Troll Witch

Heinäkuu ei taitu helpolla vaan hellboylla, ja neloskirjan myötä ylitämme puolivälin tässä kiirastulessa! Tällä kertaa päädyin pohtimaan, mikä lukijan suhde sarjakuvan tekijään on, jos pelkkä sarjakuvan lukeminen ja siitä nauttiminen ei riitä. Hellboy-kirjaston kolmososassa Mike Mignola jo kertoili, kuinka oli tuskaillut uuden materiaalin tuottamisen kanssa, ja The Crooked Man / The Troll Witch -niteessä jatketaan samalla linjalla. Edellisen kirjan The Island -tarina on todella traumatisoinut tekijän, kun sen synnyttämisen vaikeudesta ei päästä yli seuraavassakaan osassa. Kun stooreja lukee kokoelmateoksesta, ei vuosien tahmea tahti tietenkään näyttäydy mitenkään erityisen konkreettisesti. Siinä vaiheessa tekeekin mieli ryhtyä hakemalla hakemaan tarinoista merkkejä Mignolan kertoilemista itsetunto- ja stressiongelmista. Sarjakuvaa haluaa siis ymmärtää ymmärtämällä tekijän sielunelämää, mutta eihän se sarjakuvaan varsinaisesti vaikuta, tai ainakaan pitäisi vaikuttaa. Vai pitäisikö?

Hellboy-heinäkuu, kirja 3 – Conqueror Worm / Strange Places

Helvetinhurtat haukkuvat, kalman karavaani kulkee ja Hellboy-heinäkuu ryskii huoneeseen kuin viikatetta heiluttava Kool-Aid-mies. Kolmannessa kirjassa palataan päätarinan pariin pidempien kertomusten keinoin. Mike Mignolan oma suosikki pidemmistä tarinoista on kirjan ”päätarina” Conqueror Worm, ja sen suurten vaikutusten jälkimainingeissa kellutaan kahdessa muussa Strange Places -nimen alle niputetussa kertomuksessa The Third Wish ja The Island. Kaikki Hellboyn perusasiat ovat edelleen kohdallaan: mytologia, mättäminen, massiiviset hirviöt ja onelinerit toimivat kuin häkä. Ainakin tällä lukutahdilla Mignolan resepti alkoi tuntua kolmoskirjan kohdalla todella itseään toistavalta, jopa häiritsevyyteen asti. Sinänsä on erittäin hyvä, että Mignola tekee sitä mistä tykkää ja fanit ahmivat kaiken, mutta kun rupesin mielessäni listaamaan toistuvat elementit, ei jäljelle jäänyt kauhean montaa tarinoille uniikkia tekijää.