Arvio: I Know What I Am – The Life and Times of Artemisia Gentileschi

Lukiessani barokkimaalari Artemisia Gentileschin erittäin yksityiskohtaista sarjiselämäkertaa mielessäni pyöri Lapinlahden Lintujen sketsi “Vittuilupuhelin”. Ai että mitenkä? No, reilu puoli vuotta sitten luin toisen naistaiteilijoista kertovan sarjakuvan, Reetta Niemensivun Maalarisiskot. Sen kohdalla olo jäi sellaiseksi, että hieman raskaamman sarjan taideanalyysi olisi maistunut. Vittuilupuhelimessa Mikko Kivinen kysyy puhelimeen soittavalta Markku Toikalta, haluaako tämä normaalia, keskirankkaa vai rankkaa vittuilua, ja kun Toikka toivoo raskasta, huutaa Kivinen puhelimeen “AI SINÄ HALUAT RASKAAN?!”. Vähän samanlainen olo tuli kun tankkasi I Know What I Amia. Sarjisjumalat kuulivat ajatukseni edelliskerralta ja totesivat “AI SINÄ HALUAT RASKAAN?!”. Gina Siciliano on nimittäin tehnyt taidehistoriasarjiksen, jossa on substanssia toisellekin jalalle.

Arvio: Mutant World / Jeremy Brood 1 – Vielä yhdet hömppäscifihatsit

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Nyt sanon niinkuin kunnon addikti, että vielä tämän yhden kerran ja sit saa riittää hetkeksi. Minun huumeeni tässä tapauksessa on taas kerran 70-80-lukulainen tissiscifi, jota olen viime kuukausina ilolla nauttinut. Samalla olen koettanut myös säännöstellä varastoja, jotten itse lukijana pääse turtumaan, ja ennen kaikkea etteivät blogin lukijat hylkää Hyllyytä kun siellä nykyään on vaan jotain tällaista b-roskaa. Mutta tämä satsi, Richard Corbenin ja Jan Strnadin kaksi yhteistyöalbumia kattava tupla Mutant World ja Jeremy Brood, tämä on nyt viimeinen hetkeksi, enempää minulla ei tätä upeaa genreä juuri nyt hyllystä löydy. Tämä on kuitenkin oikein hyvä tapa ottaa viimeiset hatsit, sillä tarjolla on Corbenin psykedeelisiä värimaailmoja ja hahmosuunnittelua, köykäisiä syitä alastomuudelle ja olemattomia juonia, aivan sitä mitä toivoinkin.

Arvio: Pari piensarjista Pokutolta – Tuulinen päivä / Aini, Helka ja uimakaksoset

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Sarjiksissahan on siis kaiken muun erinomaisen lisäksi erinomaista myös se, että niitä voi tehdä juuri sen kokoisina kuin haluaa. Jos joku julkaisisi kolmenkymmenen sivun kirjan muuten kuin osana novellikokoelmaa, niin jo oltaisiin motkottamassa että mitäs hittoa tämä tämmöinen on, mutta sarjisformaatissa kansien väliin saa pistää juuri niin pienoisen tarinan kuin haluaa. Sellaisia voi nauttia sitten vaikka useamman kerralla, kuten tällä kertaa. Pokuto-kustantamon kautta ilmestyneet P.S.H. Palovuoren Tuulinen päivä sekä Mirjam Sumun ja Leena Sinitiaisen Aini, Helka ja uimakaksoset ovat kokonsa puolesta juuri sopiva double header. Molemmat sarjakuvat ovat omaelämäkerrallisia, mutta tyylin, teemojen tai oikeastaan minkään muun suhteen niillä ei ole yhteistä. Toisesta pidin, toisesta en niinkään, mutta vertailla niitä ei missään tapauksessa voi. Ovatpahan kaksi pientä sarjakuvaa yhden päivän ratoksi.

Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2

Pitäiskin talviaikaan lukea vaan tällaisia sarjiksia, joiden tunnelmaan sopii köppäinen valaistus

Uskaltanee sanoa, että Tapani Baggen etsivähahmo Väinö Mujusen toista sarjisseikkailua on kypsytelty kiireettömästi ja harkiten, kun ykkös- ja kakkososien välissä on ehtinyt kulua reilut viisi vuotta. Koska dekkarikirjallisuus ei ole omia kiinnostuksenkohteitani, en tiedä mitä Bagge on välissä puuhaillut, mutta sen osaa kyllä sanoa, että kuvittaja Aapo Kukko on kyllä pitänyt itsensä kiireisenä tässä välissäkin. Tauko ei ole Mujusen kohdalla kuitenkaan oikeastaan minkäänlainen ongelma. Tarinat ovat itsenäisiä, eikä Mujusen hahmo ole niin poikkeava, että edellisiä vaiheita tarvitsisi erityisemmin muistaa. Mujus-tarinoiden pihvi on päästä tarkastelemaan Suomen eri vaiheita itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä hahmon silmien kautta. Ensimmäinen osa Harmaa susi oli toiseen maailmansotaan sijoittuva sukellusveneseikkailu, Marius puolestaan perinteinen rikosmysteeri sodan jälkeiseltä ajalta. Perinteisyydestään huolimatta Marius on edeltäjäänsä rikkaampi, kiehtovampi ja koukuttavampi tarina.

Arvio: Logistiikkakeskus 5 – Sarjakuvantekijän ankea elämä ja paskamainen kuolema

Tiedättekö, mikä on tällaisen harrastelijasarjisbloggaajan ehdottomasti suurin epämukavuusalue? Se on sellaiset kotimaiset, monitasoiset ja taiteelliselle tulkinnalle avoimet laatusarjakuvat, joita ei tunne aivan täysin tajunneensa. Muutenhan minulle ei ole mikään ongelma myöntää daijuuttani tai yli hilseen menevää taideteosta, mutta suomalaisten tekijöiden kohdalla lisäjännityksen tuo aina se, että tekijä saattaa ainakin teoriassa päätyä lukemaan arvion, ja todeta että tuollaisen aivan tyhjänpäiväisen ja täysin arvottoman suherruksen se nyt sitten kyhäsi kasaan, Hyllyyn Eero. Usein epämukavuutta lisää se, jos taiteilijalla on takanaan jo useampi teos, mutta itse tutustun töihin ensimmäistä kertaa, ja siten minulta puuttuu myös historian konteksti. Sellainen fiilis oli vaikka Marko Turusen Kotolan mies ja Loinen –teoksen kanssa, tai nyttemmin Jarno Latva-Nikkolan Logistiikkakeskus 5:en kanssa. Oma typeryys haisee jotenkin tosi paljon pistävämmälle, kun sitä voi joutua esittelemään tekijälle (tai tämän tuttaville) itselleen.

Arvio: Jeff Hawke – Charmantti ja omaperäinen scifiklassikko

On jotenkin todellinen power move laittaa sarjikseen ruskea kansi. Niin ankea ja ruma, että sarjiksen on pakko olla tosi hyvä kun kannella ei varmasti myydä yhtään kappaletta.

Ah, lisää sokkopoimintoja joista meikämillenniaalilla ei ollut kirjaan tartuttaessa mitään hajua. Jalavan Sarjakuvan mestareita -sarjan julkaisut ovat kokemukseni mukaan aina vähintään yleissivistäviä, mutta sarjisnautintoa ei voi ihan yhtä lailla taata. Hyvin klassinen realismikuvasto yhdistettynä yllätyksettömään ruutujakoon herätti aluksi pieniä varauksia – onko Jeff Hawke jälleen yksi Agentti X-9 -kokemus, jossa odotukset täytyy asetella historialliselle reliikille, ei aidosti mukaansatempaavalle sarjikselle? Onneksi ei, sillä käsikirjoituksiltaan tämä brittiscifisarja on mukavan omaperäinen ja sarjan ikä näyttäytyy lähinnä charmina. Kanteen on nostettu kuvittajan, sarjan luoja Sydney Jordanin nimi, mutta käsikirjoituksista vastaava William Patterson on minun vähäisen ymmärrykseni perusteella vähintään yhtä vastuullinen Jeff Hawken vetovoimasta.

Arvio: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä

Uhhuh, en ollut aivan valmistautunut siihen, että sarjakuvan lukemisesta tulee jopa vähän fyysisesti ikävä fiilis. Niin kuitenkin kävi Riika Ruottisen kolme vuotta sitten ilmestyneen Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä -teoksen kanssa. Ikävä fiilis ei siis ole indikaattori sarjakuvan huonoudesta, vaan päinvastoin sen vaikuttavuudesta. Monta vuotta opettajansijaisuuksia tehneen Ruottisen kuvaukset kaikkein inhottavimmista kokemuksistaan ovat niin sydämeenkäyviä, että niitä lukiessa olokin muuttuu inhottavaksi. En tiedä, olisiko kokemus ollut yhtä vahva ilman omastakin tuttavapiiristä löytyviä alan ammattilaisia, joiden tarinoiden perusteella Ruottisen kokemuksia on helppo uskoa. Toki täytyy muistaa, että teoksen pointti ei ole antaa kattavaa kuvaa koko opetuslaitoksen tilasta, vaan nostaa näkyviin yleisesti tiedossa olevia epäkohtia. Mutta ei Porno sijainen kyllä kovin optimistiseksi mieltä koululaitoksen tilasta saa.

Arvio: The Apex Treasury of Underground Comix / The Best of Bijou Funnies – Kurkistus kapeaan ikkunaan undergroundin kulta-ajalla

Ei siitä niin kamalan kauaa ole, kun viimeksi lueskelin Robert Crumbia ja pohdiskelin samalla ääneen sitä, miten arvostettuun tekijään pitäisi suhtautua tapauksessa, jossa kaikki sarjakuvien materiaali ei välttämättä ole vanhentunut erityisen hyvin. Lisää lihaa pohdiskeluluiden ympärille tarjoaa tämä erikoisesti taitettu tuplateos underground-sarjakuvan alkuajoilta. Kirjan toisesta päästä aloittaen tarjolla on underground-sarjakuvan tunnettujen tekijöiden töitä The Apex Treasury of Underground Comix -nimen alla, toisesta päästä aloittaen taas keskitytään Chicagon alueella operoineen Bijou Funnies -lehden parhaisiin paloihin. Aikakausi on molemmissa puoliskoissa hyvin rajallinen, noin vuosien 1969 ja 1974 väliin sijoittuva undergroundin ensimmäisen aallon kultakausi. Tämän ymmärtää, kun tarkistaa kirjan ilmestymisvuoden, joka on Apex Treasuryllä 1974 ja Bijou Funniesilla 1975. On tietyllä tavalla hauskaa lukea tällaista retrospektiivistä kokoelmaa samalla tiedostaen, että tekohetkellä undergroundin ensiaskeleet olivat vielä hyvinkin pitkälti kesken. Toisaalta tiivis aikaväli sallii sen, että kirjat ovat nimenomaan kurkistusikkuna tiettyyn aikaan, jota on ehkä helpompi täältä minun sohvaltani täten arvioida ja ymmärtää.

Arvio: Nikopol-trilogia – Jumalaton näytelmä / Unien vankila / Kylmä päiväntasaaja

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Tuntuu siltä, että kertalukemisen jälkeen Enki Bilalin scifitarinakolmikosta, joka Nikopol-trilogiana tunnetaan, on todella vaikea sanoa mitään järkevää. Jumalaton näytelmä, Unien vankila ja Kylmä päiväntasaaja ovat niin erilaisia sarjakuvia, että niitä yhdistää lähinnä kollektiivinen outous. Juoneltaan ne eivät ole päällisin puolin kummoisia, mutta Bilalin luomassa maailmassa on niin paljon kerroksia, tarinoissa niin paljon symboliikkaa ja pienillä nyansseilla niin paljon tulkintamahdollisuuksia, että tähän suohon on helppoa myös upota loputtomasti. Jotenkin minusta tuntuu, että nämä sarjakuvat on tarkoitettu enemmän tutkittaviksi kuin nautittaviksi. Tarina ei koukuta, mutta sen tulkinta kylläkin. Haisee akateemiselta, mikä minun kirjoissani ei ole sen kummemmin moite kuin kehukaan.

Arvio: Veripuu – Aivan kelpo kertomus erään legendan synnystä

On melko harvinaista, että sarjakuva, jolta ei itse odota aivan kauheita, ja ympäristökään ei toisenlaista viestiä anna, päätyy yllättämään laadullaan. Siksi se on myös erittäin nautittava tilanne. Veripuu oli tämänkaltainen yllättäjä. Sarjakuva, johon tartuin melko sokkona odottaen geneeristä keskieurooppa-matskua olikin tarinaltaan (vastuussa François Migeat) hyvin rakennettu ja kuvitukseltaan (vastuussa Claude Auclair) oikein komea. Siksi olikin yllättävää, että muutoin edelleen suurta intoilua osakseen saavassa Jalavan Sarjakuvan Mestareita -julkaisusarjassa, jossa Veripuukin on suomeksi ilmestynyt, se on internetissä lähes kuoliaaksivaiettu sarjis. Divareissa kirjaa on saatavilla reilusti, eikä hinta ole kummoinen. Ainoa arvio tai sisältöä kommentoiva teksti, jonka löysin, oli Sarjainfon ei-kovin-innostunut teksti vuodelta 1986. Olisi ihan kiinnostava tietää, onko Veripuun digitaalinen jalanjälki todenmukainen, vai ovatko muut kommentit siitä vain jääneet analogisiin medioihin. Kyllä sitä paljon ankeammatkin sarjikset ovat ylistystä osakseen saaneet. Veripuun aihe on kiinnostava ja toteutus pätevä. Mitä muuta te oikein haluatte?