Arvio: Mikki Hiiri – Zombi-sumppi

cof

Yksi viime vuosien kiitetyimpiä sarjakuva-aloitteita on ollut Sanoman julkaisusarja nykysarjakuvantekijöiden modernisoimia Disney-tulkintoja. Sarjan ensimmäinen osa, Mikin hulluimmat seikkailut, nousi hypessään jo vähän absurdille tasolle. Itse luulen, että suuri osa ihmisten innostusta johtui siitä, että Disney-brändin alla julkaistiin Suomessa uutta sarjakuvaa, joka trendistä poiketen ei ollut aivan sielutonta paskaa. Normaalisti laatutietoisen Disney-fanin on pitänyt tyytyä aina vain uusiin Barks/Rosa/Gottfredson-kokoelmiin ja muutoin lukea julkaisut aika armollisella sormien läpi -asenteella. Minusta Hulluimmat seikkailut ei ollut niin hyvä kuin väitettiin. Siinä oli hauskoja kikkoja, mutta kikoiksi ne jäivätkin, ja mikään niistä ei ollut kuitenkaan superoriginelli. Sarjan toinen osa, Zombi-sumppi, otettiin yleisesti vastaan edeltäjäänsä huomattavasti rauhallisemmin. Itselläni sen lukeminen siis kesti, koska oletin oman kokemukseni olevan samassa suhteessa nihkeämpi kuin Hulluimmissa seikkailuissa. Lopputulos on kuitenkin toinen: pidin Régis Loiselin kynäilemästä Zombi-sumpista lopulta enemmän kuin Hulluimmista seikkailuista. Zombi-sumppi yrittää edeltäjäänsä vähemmän, joten se tuntuu vaivattomammalta ja luontaisemmalta. Se pysyy paremmin kasassa ja viihdyttää kestonsa ajan. Disney-fanit kai pettyivät kun kirja ei ollutkaan yhtä levoton sekoilu kuin edeltäjänsä, mutta väärin tuomittu heiltä. Zombi-sumppi on hyvä ja ansaitsee kehut! Jatka lukemista ”Arvio: Mikki Hiiri – Zombi-sumppi”

Mainokset

Arvio: Sodan lieskat – Jos Korkkari olisi enimmäkseen ahdistusta

cof

Tässä sarjiksessa on outoa vetovoimaa. Sodan lieskat on kokoelma suorapuheisia sotasarjakuvia 1960-luvulta. Ne julkaistiin aikanaan Blazing Combat -lehdessä, joka lakkautettiin neljän numeron jälkeen, kun niin Yhdysvaltain armeija kuin sen veteraanijärjestökin masinoivat hiljentämiskampanjan epäamerikkalaisena pitämäänsä lehteä vastaan. Lehti haudattiin vähin äänin, mutta legenda siitä jäi elämään. Kauhulehdistään tunnettu pienkustantamo Warren ja käsikirjoittaja Archie Goodwin keräsivät mainetta laadukkaista tarinoista ja pelottomasta asenteestaan muutaman vuosikymmenen, kunnes julkaisuoikeudet saatiin 1990-luvulla selvitettyä uudelleen, ja Blazing Combat kyettiin saattamaan kansan ulottuville kunnolla, käytännössä ensimmäistä kertaa.

Kaikki tämä taustatieto on toki toissijaista ja tärkeintä ovat tarinat. Oli Marvelin Comix Bookinkin tarina kiehtova, mutta sisältö silti pääosin aivan turhapäiväistä soopaa. Mitä Sodan lieskojen tarinoihin tulee, ne ovat oikeasti hyviä, ainakin suurin osa. Kuvasto ja kerronta on korkkareista ja toisaalta esimerkiksi Shokki-lehdistä tuttua, mutta Goodwinin valitsemat näkökulmat ovat edelleen kiinnostavia ja relevantteja. Ja sitten on toki koko tämä nimi-kansi-homma. SODAN LIESKAT on todella häpeilemätön sarjiksen nimi ja Frank Frazettan kansi on niin överi että siitä ei voi olla pitämättä. Kuitenkin vähän hävetti lukea tätä julkisilla paikoilla, olisin halunnut selittää että ”tämä ei ole niin junttia kamaa kuin miltä kansi näyttää”. Toisaalta, en haluaisi mitään muunlaista kantta. Kuten sanoin, outoa vetovoimaa. Jatka lukemista ”Arvio: Sodan lieskat – Jos Korkkari olisi enimmäkseen ahdistusta”

Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 1 – Kasvetaanko samuraikliseistä legendastatukseen?

cof

Loppulokakuun Japani-trilogian päättää todellinen klassikko, lähes yhtä legendaarinen samuraitarina kuin Kurosawan Seitsemän Samuraita. Kazuo Koiken ja Goseki Kojiman valtaisa kostoeepos Lone Wolf & Cub on jo melkein viidenkymmenen vuoden ikään ehtinyt monoliitti, josta ovat vaikuttuneet ja inspiroituneet sekä lukijat että sarjakuvantekijät. Loputtomalta tuntuvaa kostoretkeä käyvä ronin, Ogami Ittō elättää itsensä ja pienen poikansa palkkamurhilla matkalla kohti väärintekijöitä, joiden petos johti hänen vaimonsa kuolemaan. Lone Wolf & Cubista löytyy monia samuraigenren arkkityyppejä, joita manga on aikanaan skeneen tuonut. Koko tarinalla on mittaa sellaiset ujot 8700 sivua. Tämä tarkoittaa sitä, että tekijäduo saa todella ammentaa historiasta ja soturikoodista kaiken, jos aikoo pitää tarinan tuoreena loppuun asti. Alussa toiston määrä herättää kovasti epäilyksiä sarjan kestävyydestä, mutta loppua kohti ensimmäinen 12:sta omnibus-osasta nostaa tasoaan jo varsin lupaavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 1 – Kasvetaanko samuraikliseistä legendastatukseen?”

Arvio: Showa – A History of Japan 1926-1939

cof
Koska kirja luetaan japanilaisittain oikealta vasemmalle, kirjasto on lätkäissyt viivakoodin suoraan kanteen. Nice.

Minulle ei ole tullut vastaan järkälemäisempää sarjakuvatietokirjasarjaa (yrittäkääpäs muuten keksiä yhtä pitkä yhdyssana joka alkaa ja loppuu samalla sanalla!) kuin Shigeru Mizukin valtava Showa. Jos teoksen lukeminenkin tuntuu jo ihan kunnon työrupeamalta, hirvittää edes ajatella millainen duuni Showan tekeminen on ollut. Neljäosainen sarja kattaa Japanin historian vuodesta 1926 aina vuoteen 1989 saakka, ja osilla on mittaa reilut 500 sivua kappale. Aloitin oman urakkani ensimmäisellä osalla, joka kattaa elämää Japanissa kolmentoista vuoden ajan, niin laajalla yhteiskunnallisella tasolla kuin tekijänsä omina lapsuusmuistoinakin. Shigeru Mizuki on syntynyt vuonna 1922, joten hän puhuu koko Showan ajan kokemuksesta. Kirja on todella yksityiskohtainen ja ajoittain vaikeakin seurattava, mutta pitää ehdottomasti otteessaan ja jää myös mieleen. Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1926-1939”

Arvio: Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani

cof

Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn moderni dekkaritarina jatkaa kehittymistään toisessa osassaan. Maggy Garrissonin ensimmäinen osa esitteli tarinan pääpelurit, mutta onnistui silti samalla kertomaan jo kokonaisen salapoliisiseikkailun. Toinen otos, Mies, joka löytyi vuoteestani, jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Maggy on sekaantunut sekä rikollisten että poliisien toimintaan, eikä oikein tiedä, keneen tässä olisi luottaminen. Tuskaa helpottaa kotoa löytyvä 15 000 punnan potti, joskin sarjakuva muistuttaa niin päähenkilöä kuin lukijaakin Notorious B.I.G:n ikiaikaisesta viisaudesta, mo’ money mo’ problems. Tällä kertaa juoni kehittyy rauhallisemmin, jopa varkain. Maggy Garrisson 2 on toisaalta suvereenia kerrontaa ja toisaalta lähes harmillisen tasaisesti etenevää salapoliisintyötä. Jatka lukemista ”Arvio: Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani”

Arvio: Isle of 100,000 Graves – Miten kirja, jossa on pelkästään huonoja ja hirveitä asioita, voi olla näin sympaattinen ja hauska?

cof

Alan parin työnäytteen jälkeen olla sitä mieltä, että norjalainen Jason on sarjakuvantekijä aivan sieltä parhaasta päästä. Aiemmin vaikutuksen teki I Killed Adolf Hitler, ja nyt hyvin samanlaisia fiiliksiä herättää Isle of 100,000 Graves. Näiden kahden erona on se, että Hitler oli Jasonin soolotyö, kun taas 100 000 hautaa antaa Jasonin tulitueksi käsikirjoittaja Fabien Vehlmannin. On tosin vaikea sanoa, onko Vehlmann tullut tekemään tilaustyötä, ovatko käsikirjoittaja ja kuvittaja täysin samasta puusta veistetyt, vai onko Vehlmann lähinnä hionut kulmia. Koko tarina on nimittäin ihan puhdasta Jasonia. Lakonista, mustaa, vähäeleistä, mutta samaan aikaan jotenkin vinksahtaneesti lämminhenkistä ja sympaattista. Jasonin sarjakuvat ovat ehdottomasti hirtehisiä ja maailman outouksia käsitteleviä, mutta niissä ei ole jälkeäkään kyynisyydestä tai nihilismistä. Jasonin henkilöhahmot ovat todella pelkistettyjä, mutta alastoman inhimillisiä. Isle of 100,000 Graves on hyvä sarjakuva. Jatka lukemista ”Arvio: Isle of 100,000 Graves – Miten kirja, jossa on pelkästään huonoja ja hirveitä asioita, voi olla näin sympaattinen ja hauska?”

Arvio: Merkintöjä Burmasta – Uniikkeja huomioita maasta, jota ei enää ole

cof

Henkilökohtainen Guy Delisle -matkapäiväkirjojen ympyräni sulkeutui, kun sain vihdoin ja viimein etsittyä käsiini myös viimeisen lukemattoman kirjan. Kronologisesti sarjan kolmas osa, Merkintöjä Burmasta, on jonkinlainen hybridi muista matkapäiväkirjoista. Siinä on elementtejä Pjongjangin sotilasdiktatuurista, Jerusalemin uskonnollisuudesta ja Shenzhenin tylsyydestä. Varhaisimmissa kirjoissa, eli Shenzhenissä ja Pjongjangissa Delisle matkasi maailmalle oman animaattorityönsä myötä, kun taas Burmassa ja Jerusalemissa kriisialueille vie Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevä puoliso. Ero näissä kahdessa ”matkustustavassa” on se, että Shenzhen ja Pjongjang olivat parin kuukauden komennuksia, kun taas sekä Burmassa että Jerusalemissa Delisle ehtii oleskella yli vuoden. Tästä syystä kirjoilla on mittaa enemmän, ja arjen rutiinit, niin erikoisia kuin ne kussakin maassa ovatkin, tulevat todella tutuiksi. Jatka lukemista ”Arvio: Merkintöjä Burmasta – Uniikkeja huomioita maasta, jota ei enää ole”