Arvio: The Gigantic Beard That Was Evil – Parran alta paljastuu kaikenlaista jännää

edf

Tiedättekö, kun näkee tuon kaltaisen nimen sarjiksella, niin iskee ns. Snakes On a Plane -pelko. Nimeämispolitiikkana tämä vetoaa minuun edelleen, mutta jos nimi on ainut hauska idea, niin pettymys on suuri. Onneksi The Gigantic Beard That Was Evil ei lankea Snakes On a Plane -kuoppaan. Se on omaperäinen, hauska ja yllättävän kaunis sarjakuva. Tarinan vaikutteet ovat selkeästi lastensaduissa ja symbolinen kerronta tuo siihen mukavasti lisätasoja. Kuvituksellisestikin Stephen Collinsin esikoisromaani on mieleenjäävä ja vaikuttava. Tästä puuttuu ainoastaan Samuel L. Jackson, muuten The Gigantic Beard That Was Evil on kaikilla osa-alueilla parempi kuin Snakes On a Plane. Snakes On a Plane ei ollut kovin hyvä, The Gigantic Beard That Was Evil sen sijaan on oikein hyvä. Eikö muuten huomaa, että kritiikit muuttuvat aina vain ammattimaisemmiksi kun niitä kirjoittaa enemmän? Lue loppuun

Mainokset

Arvio: Yleisönosasto – Kirjallisuus on kärsimystä, ainakin jos tekijöiltä kysyy

edf

Nyt on muuten metaa. Kirjallisuuslehti Parnassossa vuosina 2008-2014 alun perin ilmestynyt Yleisönosasto suorastaan kerjää nenäkästä, ohuesti perusteltua ja taustoihin perehtymätöntä blogiarvostelua. Riikka Ala-Harjan ja Matti Hagelbergin sarjakuva pyörii kirjallisuuden ympärillä ja käsiteltäviin teemoihin kuuluvat esimerkiksi kirjoittaminen, kustantaminen, kirjojen myynti ja arvostelut. Sivun mittaiset stripit sisältävät vähän toimintaa ja paljon puhetta kirja-alan turhautumispisteistä. Yleisönosaston henki on puhdistavan kyyninen: kukaan ei osta, kukaan ei lue, itse pitää maksaa ja kituuttaa köyhyysrajalla, miksi oikein jatkan tätä masokismia.  Ei ole kirjan ja sen kirjoittajan tie suora tai sileä, vaan täynnä kuoppia, itsen ja muiden kaivamia, ja epäpäteviä bloggaajia korvaamassa pätevän kirjallisuuskritiikin ja -journalismin. Ai että, kyllä hiveli lukea tätä suu virneessä. Lue loppuun

Arvio: Corto Maltese – Etiopialainen romanssi/Corto Maltese Siperiassa

edf

Tänään aion olla rohkea ja puhua Corto Maltese -stigmasta: voiko Cortosta nauttia tajuamatta historiallista kontekstia ja onko ok, ettei sitä yritäkään ymmärtää? Corto Malteseiden hyvä puoli on se, että ne voi oikeastaan lukea melkein missä järjestyksessä vain. Kronologiaa tai julkaisujärjestystä voi pyrkiä noudattamaan, mutta suuremmassa mittakaavassa hahmojen taustoista, motiiveista ja historiallisista yhteyksistä on aina ihan yhtä ulalla. Loppujen lopuksi on kyse vain valinnasta: googlatako vaiko eikö googlata. Esipuheilla ja johdannoilla voi päästä tilanteen sisään, mutta Hugo Prattin tapa nostaa tikunnokkaan historian vähemmän tunnettuja tapahtumia takaa sen, että pihalla sarjiksesta on joka tapauksessa. Jos hyväksyy sen, että aina ei voi ymmärtää, miksi juuri tässä on nyt paikalla turkkilaisia/englantilaisia/mongoleja/japanilaisia, vaan yrittää keskittyä siihen, miten ihmiset käyttäytyvät ja mitä tapahtuu, voi Cortoista myös nauttia – ilman tuntien mittaisia Wikipedia-sulkeisia. Yritän tässä sanoa, että on ihan ok tuntea itsensä tyhmäksi lukiessaan Corto Maltesea, se ei ole mikään syy kieltää itseltään laatusarjakuvaa. Pelottomasti voi tarttua esimerkiksi albumeihin Etiopialainen romanssi tai Corto Maltese Siperiassa! Lue loppuun

Arvio: Tulevaisuuden arabi 1-3 – Pöhlä isä vie perheensä ankeisiin paikkoihin

dav

Tulevaisuuden arabi on kuin varkain noussut yhdeksi tämän hetken puhutuimmista sarjakuvista. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelut lapsuudesta Lähi-idän eri maissa ovat ”jostain” syystä puhutelleet eurooppalaisia kovasti viime vuosina, aina meitä peräpohjalaisia myöten. Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika Riad pystyy tarjoamaan eurooppalaiselle ymmärrettävän ja melko helposti lähestyttävän kurkistuksen Lähi-idän maiden kulttuuriin ja poliittiseen sekamelskaan 1980-luvulla. Tämä kaikki selittää osaltaan toki sitä, miksi Lähi-itä on edelleen niin perseellään kuin se on, ja siksi Sattoufia on kuunneltu herkällä korvalla juuri viime vuosina. Tulevaisuuden arabi –kirjat ovat arkisia, yksityiskohtaisia ja ilmeikkäitä. Ranskalaisen sarjakuvan kanssa kasvaneille ne ovat helppoa seurattavaa, mikä kasvattanee markkinapotentiaalia täällä päin entisestään. Lue loppuun

Arvio: Krazy & Ignatz 1916-1918 – Love in a Kestle or Love in a Hut

dav

Tähän kirjaan tartuin puhtaasti sivistävistä syistä. Vielä nykypäivänäkin on vaikea väittää itseään sarjakuvaharrastajaksi, jos ei pysty sanomaan mitään strippisarjakuvien suurimmasta legendasta, George Herrimanin Krazy Katista. Vuonna 1913 alkanut sarjakuva on inspiroinut käytännössä kaikkia jälkeensä tulevia strippisarjakuvia, lukemattomia kirjailijoita ja esimerkiksi animaatioiden kulta-ajan merkittäviä tekijöitä Chuck Jonesista Friz Frelengiin ja Tex Averyyn. Krazy Kat on perusasetelmaltaan mitä yksinkertaisin sarjis, jonka anarkistinen, absurdi ja korupuheisesta matalaotsaiseen sujuvasti liikkuva tyyli antaa sille viehätysvoimansa. Kissa Krazy rakastaa Ignatz-hiirtä, hiiri vihaa kissaa, hiiri heittää kissaa tiilellä, kissa pitää tätä rakkaudenosoituksena. Tästä asetelmasta Herriman ammensi 31 vuotta strippisarjakuvaa. Krazy & Ignatz on yksi sarjakuvan uusimpia kokoelmia, joita niitäkin on tehty jo kymmenien vuosien ajan. Kirjaan kuuluvat koko sivun mittaiset sunnuntaistripit niiden alusta huhtikuussa 1916 vuoden 1918 loppuun saakka. Lue loppuun

Arvio: Daytripper – Ovela asetelma laimenee latteuksiksi

dav

Brasilialainen minisarja Daytripper on tietyiltä osin erittäin kiehtova: se on miljöössään selkeästi brasilialainen, mutta tuntuu silti tutulta ja läheiseltä. Se käsittelee asioista universaaleinta, onnellista elämää ja Fábio Moonin ja Gabriel Bán kertomistapa on koukuttava. Daytripper kertoo kirjailija Brás de Oliva Domingosista, hänen tärkeistä päivistään ja kuolemastaan. Brás nimittäin kuolee jokaisen osan lopuksi. Osat kuvaavat hänen elämäänsä eri ikäisenä, eri vaiheissa ja erilaisten haasteiden edessä. Daytripperin suuri kysymys lienee ”jos viikatemies tulisi vierailulle tänään, miltä elämäsi näyttäisi tähän saakka?” Daytripper pohtii tätä kysymystä esittämällä Brásin elämän tärkeimpiä hetkiä. Ensisuudelma, lapsen syntymä, vanhemman kuolema, uusi rakastuminen, oman identiteetin löytäminen jne. Onko jonkin näistä jälkeen parempi kuolla kuin toisen? Mitä elämässä pitää kokea, jotta se voidaan laskea hyväksi elämäksi? Daytripper on täynnä tällaista pohdintaa, ja siihen liittyy myös sen isoin ongelma, häiritsevä muropaketin kylkeen kelpaavan paulocoelho-filosofian paino, jota on vaikea päästä karkuun. Lue loppuun

Arvio: Piitles – Tarina erään rockbändin alkutaipaleesta

dav

Ei-mitenkään tilastollisesti merkitsevän otoksen perusteella väitän, että 1950-luvun paikkeilla syntyneiden miesten keskuudessa vallitsee todellisuusvääristymä, jossa kaikki muu musiikki ennen ja jälkeen Beatlesin on olemassa lähinnä suhteessa Beatlesiin. Se on joko Beatlesia inspiroinutta tai Beatlesin inspiroimaa (paitsi Bob Dylan. Bob on oma juttunsa). Tuossa vääristymässä oletetaan, että kaikki muutkin ovat tätä mieltä, ja jos eivät ole, niin eivät vain ole tajunneet vielä totuutta. Me, jotka olemme tuon ikäpolven vaikutuspiirissä, tiedämme Beatlesista kohtuuttoman paljon huomioiden, kuinka vähän olemme kuunnelleet itse albumeita. Niinpä Mauri Kunnaksen Piitles tuntuu tutulta: siinä hieman isääni vanhempi Kunnas vaahtoaa Beatles-triviaa, jota olen isältäni vastaanottanut vuosikaudet. Onneksi Kunnaksen anarkistinen tyyli ja röyhkeä tulkinta tekevät materiaalista mehukasta vielä kerran. Lue loppuun