Arvio: The Complete Crepax vol. 3 – Evil Spells

cof

Massiivinen Guido Crepax -teosten kahlaaminen jatkuu tässä complete-sarjan kolmannessa osassa. Pohdiskelin lukiessani, että en varmaan petaile tässä mitään blogihittiä, kun jatko-osien käsittely ei muutenkaan ole varmaan lukijaystävällisintä matskua, ja puhutaan muutenkin ehkä suhteellisen pientä lukijakuntaa kiinnostavasta teoksesta. Tästä huolimatta haluan ehdottomasti kirjoittaa tästäkin Crepax’n volyymistä, sillä toistaiseksi nämä ovat aina herättäneet kovin erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia, ja lukijakunta ansaitsisi ehdottomasti kasvaa. Complete-sarjan volyymit on sitä paitsi fiksusti koottu löyhiin teemakokonaisuuksiin esimerkiksi kronologisuuden sijaan, mikä mahdollistaa yksittäisenkin osan lukemisen ilman aiempiin perehtymistä. Leijonaosan kirjasta haukkaavat Valentina-tarinat toki viittaavat aiempien seikkailujen tapahtumiin, mutta meno on joka tapauksessa sen verran happoista, että pari lisäsivua kärryiltä pudonneena lukijana ei oikeastaan tunnu missään. Satunnaislukija kuten minä saa muutenkin olla suuren osuuden kirjasta hölmönä kuin Ö aapisen nurkassa, mutta ei muuta kuin turvavyö kiinni ja nautitaan kyydistä. Evil Spells -kirja palaa kauhutyyppisiin tarinoihin, joita yhdistävät löyhästi muodonmuutokset ja ”asiat eivät ole sitä miltä näyttävät” -käänteet. Tämä volyymi ei vakuuttanut minua yhtä kovasti kuin edelliset, ja välillä aloin jo väsyä Crepax’n itseääntoistavaan naishahmojen kaltoinkohteluun. Jatka lukemista ”Arvio: The Complete Crepax vol. 3 – Evil Spells”

Mainokset

Arvio: Feynman – Harvinaisen mukaansatempaava elämäkerta, kunnes ei olekaan

cof

Tämä sarjakuva kertoo fyysikko Richard Feynmanista, ja siinä on erittäin hyviä osioita, vaikka loppua kohti homma kangistuukin. Kerron tämän aluksi, jotta jaksaisit lukea hieman metahöpöttelyä elämäkerroista: on aina mukavaa törmätä oikeanlaisella pieteetillä laadittuun ja laadukkaseen elämäkertateokseen. Jos henkilö ja hänen vaiheensa oikeasti kiinnostavat, monet elämäkerrat jättävät epätyydyttyneen olon suppeudellaan. Keskittyminen vain tiettyyn pieneen ajanjaksoon tai teemaan henkilön elämässä voi hyvin olla taiteellisesti perusteltu näkökulma, joka pitää teoksen yhtenäisenä. Kuitenkin, jos ollaan rehellisiä, kun perehdyn elämäkertaan, haluan tietää sen kohteesta, en sen tekijöistä. Jos tunnen henkilön jo hyvin, voi olla mielenkiintoista nähdä, mikä on esimerkiksi sarjakuvantekijän, elokuvaohjaajan tai kirjailijan tulkinta tutuista vaiheista ja niiden merkityksestä. Jos kuitenkaan en tunne kohdehenkilöä, kaikki tuo on toissijaista, jos henkilön tarina itsessään on kertomisen arvoinen.

cof

Tietyllä tavalla puolustan siis mielikuvituksettomiakin elämäkertoja, ns. Wikipedia-rakenteen mukaan laadittuja ”ensin tapahtui tätä ja sitten tätä” -listoja. Sellaisia Timo Koivusalon ohjaamia. Ne voivat olla taiteellisesti erittäin kunnianhimottomia ja silti vastata odotuksiini. Taiteellinen merkityksellisyys ei toki myöskään ole pahasta, ja se toki tekee taideteoksesta paremman. Toiseksi taiteellinen merkitys jää, jos elämäkerrasta nauttiakseni minun olisi oikeasti pitänyt ensin lukea se Wikipedia-artikkeli. Yhdestä modernin ajan merkittävimmistä fyysikoista kertova sarjakuva Feynman on näiden asioiden suhteen nuorallakävelijä: se on tarpeeksi kattava ja perusteellinen tyydyttämään tiedonjanoni, ja toisaalta myös näkemyksellisesti laadittu ja kerrottu, suurimman osan ajasta. Loppupuolella kirjaa tekijät alkavan hukkua määrä+laatu-yhtälönsä alle. Ilokseni Feynman selviää kuitenkin loppuun asti, pienin kompuroinnein mutta lentämättä turvalleen. Jatka lukemista ”Arvio: Feynman – Harvinaisen mukaansatempaava elämäkerta, kunnes ei olekaan”

Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 2 – Samuraikoodin kunnia, oikeudenmukaisuus ja ennalta-arvattavuus

cof

Pari kuukautta sitten aloitettu massiivinen Lone Wolf & Cub -urakka törmäsi tiesulkuun harmittavan varhaisessa vaiheessa. Helsingin kirjastojen valikoimasta ei näytä nimittäin löytyvän omnibus-julkaisuja kuin kaksi ensimmäistä, kun koko potti olisi kaksitoista kirjaa. Toki omnibusit eivät ole ainoa formaatti, eikä kirjasto niiden ainoa lähde, mutta sarjan valtaisa koko ei houkuttele kovin pienissä pätkissä matskuja haalimaan. Koska en edelleenkään ole aivan varma LW&C:n jatkuvasta laadusta/koukuttavuudesta ja sen minussa herättämistä intohimoista, en halua myöskään polttaa sarjishankintabudjettiani näihin. Kazuo Koiken tarinat ovat sujuvia, ja nyt kun niiden standardipituus on nostettu noin 60 sivuun, juonen ja tilanteiden kehittyminen saa paremmin tilaa. Goseki Kojiman kuvitus on komeaa, ja se toimii niin rauhallisissa tunnelmoinneissa kuin toimintakohtauksissakin. Kaikki tämä on vain tehty tosi tosi tosi perinteisesti. Ōgami Ittō on niin kliseinen samuraipäähenkilö ja hänen kohtaamansa haasteet samasta puusta veistettyjä, että tällaisesta kerronnasta täytyy todella nauttia, jotta tarinoita jaksaisi ahmia tuhansien sivujen ajan. Jatka lukemista ”Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 2 – Samuraikoodin kunnia, oikeudenmukaisuus ja ennalta-arvattavuus”

Arvio: Creepy Presents Alex Toth – Kunpa kuvituksen laatu valuisi vähän tarinoihinkin

cof

Kun Creepy Presents Alex Toth -kirjan esipuheessa kuvaillaan Alex Tothia epätasaiseksi mestariksi ilman mestariteosta, kuulostaa kuvaus melko uskottavalta. Olen törmännyt Tothin nimeen sarjisharrastellessani erilaisissa kokoelmissa useita kertoja. Useimmiten Toth on myös ollut niitä nimiä, joita kokoelmista on halunnut jälkikäteen nostaa esiin lauman parhaina. Hän ei kuitenkaan ole yhtä tunnistettava kuin esimerkiksi edellisten Shokki-kokoelmien tähdet Bernie Wrightson ja Richard Corben, eikä hänen CV:stään löydy yhtä kattavaa valikoimaa erilaisia töitä. Siinä missä Wrightson ja Corben hankkivat kannuksensa Warren-kustantamon kauhulehdissä ja siirtyivät eteenpäin toteuttamaan visioitaan isompien kokonaisuuksien parissa, Tothin päätyöt löytyvät juuri näistä kuuden ja seitsemän sivun hömppätarinoista. Creepy Presents Alex Toth on siis sukellus Tothin tärkeimpiin teoksiin, joskin niiden kokonaislaatu kärsii ajoittain vielä normaaliakin hätäisemmistä käsikirjoituksista. Jatka lukemista ”Arvio: Creepy Presents Alex Toth – Kunpa kuvituksen laatu valuisi vähän tarinoihinkin”

Arvio: Barbarella and The Wrath of The Minute-Eater – Seksipositiivinen kannanotto vai kahden pennin pehmopornoa?

cof

Olen viime aikoina katsellut Netflixistä RuPaul’s Drag Racea. Hiljalleen olen ymmärtänyt, etten tiedä drag-kulttuurista tai -historiasta käytännössä mitään. Ohjelman queenit heittelevät tuon tuostakin ug-termistöä tai nimiä, jotka eivät sano minulle yhtään mitään. Yksi nimi, joka on muutaman kerran noussut esiin inspiraationa ja jonkinlaisena instituutiona on Barbarella. 1960-luvulla synnytetty scifi-sankaritar on, ilmeisesti ainakin joissain piireissä, seksuaalisen vapautumisen ja itsenäisen naisen ikoni. Jean-Claude Forestin luoma sarjakuva aiheutti 1960-luvulla skandaaleja ja sensuuria, ja onpa Barbarellaa nimitetty jopa ensimmäiseksi ”aikuisten sarjakuvaksi”, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa lähinnä sivuilta löytyvää pehmopornoa. Nykyvinkkelistä vallankumouksellisuutta ei juurikaan huomaa, eivätkä kirjasta löytyvät kaksi Barbarella-tarinaa ole mitenkään erityisen hyviä sarjakuvia, mutta hölmöydessään ja kiusoittelevassa eroottisuudessaan Barbarella on silti vangitsevaa luettavaa. Jatka lukemista ”Arvio: Barbarella and The Wrath of The Minute-Eater – Seksipositiivinen kannanotto vai kahden pennin pehmopornoa?”

Arvio: ASDF Boot – Synkkäteemainen visuaalinen tykittely

cof

On ollut kiva huomata viime aikoina, että Hyllyy on saanut sen verran nimeä, että olen ruvennut saamaan enemmän yhteydenottoja sarjakuvantekijöiltä. Tätä kautta tulee nimittäin luettua ja levitettyä sanaa sarjakuvista, jotka eivät muuten olisi välttämättä koskaan osuneet omalle tutkalle. Heikki Rönkön ASDF Boot on juuri tällainen sarjakuva. Pienen painoksen suht marginaalinen teos, joka yllättää laadullaan ja jota on ehdottoman ilo lukea. ASDF Boot on erikoinen hybridi taidesarjakuvaa, ligne claire -seikkailua, hurttia huumoria ja synkkiä teemoja. Ja kaikki tämä muutamassa kymmenessä sivussa ilman dialogia. Sekaan mahtuu pari tyylikikkaa, jotka tekevät lukemisesta välillä hankalaa, ja mykille taidesarjakuville ominaisesti hämmennystä syntyy muutamaan otteeseen. Loppujen lopuksi ASDF Boot on kuitenkin ehdottomasti plussan puolella. Se on myös fyysisesti todella kaunis sarjakuva, jota tekee lukemisen lisäksi mieli ihan ihastella. Jatka lukemista ”Arvio: ASDF Boot – Synkkäteemainen visuaalinen tykittely”

Arvio: Rock Steady – Brilliant Advice from My Bipolar Life

cof

Rock Steady on varmaan vähiten sarjakuvaksi luokiteltava kirja, josta Hyllyyssä on koskaan kirjoitettu. Kovasti pitämäni Ellen Forney julkaisi tämän vuoden alkupuolella henkisen jatko-osan omaelämäkerralleen Marbles, jossa hän käsitteli elämäänsä kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairastajana. Forney on aina ollut sarjakuvantekijä, joka tykkää jakaa vilpittömiä vinkkejä mitä jännimmistä asioista, ja Marbles oli omaelämäkerta, jossa oli mausteena vinkkejä. Rock Steady on hänen omin sanoinensa päinvastainen teos: kokoelma vinkkejä elämään mielenterveysongelmien kanssa, jossa on mausteena kokemuksia hänen omasta elämästään. Rock Steady on visuaalinen tietokirja ilman juonta. En itse ole kärsinyt vastaavista sairauksista, joten minun on vaikea antaa definitiivistä arviota sisällön hyvyydestä tai huonoudesta, mutta sen voin sanoa, että Forneyn tuotantoa leimaava positiivisuus ja kannustava pohjavire on edelleen läsnä, ja näiden teemojen kanssa se on vahvuus. Jatka lukemista ”Arvio: Rock Steady – Brilliant Advice from My Bipolar Life”