Arvio: Viihdealus DreamZone – Hirveiden ihmisten hirveät kohtalot

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen aiemminkin esittänyt väitteen siitä, että Jyrki Nissinen on Suomen siteerattavin sarjakuvataiteilija. Lähtökohtaisesti sarjakuva ei ehkä ole sellainen taidelaji, joka synnyttäisi nimenomaan sitaattivarastoa lukijalleen, mutta Nissis-lohkaisuja ainakin minun päässäni asuu pysyvästi useampia. Tällä hetkellä mieltä asuttavat “Ihmisiä kiinnostaa mm. ‘siistit logot’” tai “Ikävä juttu, mutta se kuuluu evoluutioon”. Oli aikakin päästä myös aiemmin ylistämäni suomalaisuuskilpailun lähteelle, sillä se löytyy tästä teoksesta, Viihdealus DreamZonesta. Tämä myös kertoo siitä, että Nissisen kerronta ja huumori on yleisesti ottaen aika paljon minun makuuni. Satavarmoja hittejä kirjat eivät ole, kuten tuli huomattua Kehittymättömät ufot -kirjan kanssa, mutta nihilistinen tulevaisuusdystopia Viihdealus DreamZone palauttaa taas uskoa minun ja Nissisen yhteisymmärrykseen.

Arvio: Näkymättömät ihmiset – Ylikyynisyys syö parhaan terän

Sarjisharrastus on hyvin vapaamuotoista, ja sitä voi toteuttaa miljoonalla eri tavalla, ja varmasti toteutetaankin. Hyvin vähän on minkäänlaisia yleisiä sääntöjä- korkeintaan jonkinasteisia ohjenuoria voi koettaa suositella, mutta niitäkin vain hyvän jakamisen nimissä, ei suinkaan ketään toista kontrolloidakseen. Sellaisia ohjenuoria kuten “kaikille tyylilajeille kannattaa antaa mahdollisuus, uusi suosikki voi löytyä mistä vain” tai “Fantagraphics kustantaa pääosin laatua ja Image pääosin skeidaa” tai “ihmisellä on hyvä olla Will Eisner -kokoelma, jota täydentää aina tilaisuuden tullen”. Tänään ollaan tuon viimeksi mainitun äärellä, kun hiljan Tampereella vieraillessani koppasin divarista mukaan Näkymättömät ihmiset -teoksen. Eisneria voi hyvin ostaa sokkona, sillä lähes kaikki mestarin kynästä lähtenyt on vähintään lukemisen arvoista. Sääntö pätee myös Näkymättömiin ihmisiin, vaikka se ei suurin surminkaan ole Eisnerin vahvinta tuotantoa.

Arvio: Päiväkirjani #1 – Kuinka kaikki alkoi

Uskaltaisin väittää, että kovin montaa sellaista sarjisnörttiä ei löydy, joka ei olisi joskus nuorempana kuvitellut elämäänsä lempparisarjiksen kaltaiseksi, oli kyseessä sitten supersankari, manga tai joku muu. Kyllä minä ainakin haaveilin Ryhmä-X:n Painajaisen lyhytteleporttausvoimasta ja koulumatkoilla visioin, minkä kattojen kautta pomppisin kotiin kaikkein kätevimmin. Bamf bamf bamf olisi vaan kaikunut Kuokkalan pienkerrostalojen nurkilla pienen rikinkäryn leijaillessa tuulessa. Uskallan myös väittää, että harva pitää kiinni näistä haaveista ja tuo ne lihaksi niin omistautuneesti kuin Mikael J. Mäkinen, jonka Päiväkirjani -sarjakuva on tuo ikiaikainen idea painettuina ihan oikeille paperisivuille, oikealla painomusteella. Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että Päiväkirjani olisi myötähäpeällistä teini-ikäisen ninjaintoilijan fanifiktiota, sillä tässä sarjakuvassa on myös pitkäaikaisen tekijän kokemusta.

Arvio: Tšernobylin koirat – Tuore näkökulma tuttuun katastrofiin

On aina ilahduttavaa, kun joku kotimainen sarjis onnistuu hiipimään hieman tutkan alla pelkän oman skenensä ulkopuolelle, ja tuplailahduttavaa, jos sen tekijätaho ei ole aivan ilmiselvin mahdollinen. Tällaiset ehdot täyttää mielestäni Johanna Aulénin viime vuonna julkaistu debyytti Tšernobylin koirat. Maailman kuuluisimmasta ydinonnettomuudesta on toki puhuttu paljon, mutta näkökulmat ovat usein joko tuhon massiivisuutta tai neuvostojärjestelmän epäpätevyyttä päivitteleviä. Vaikka Tšernobylin koirat pelaa lopulta ihan samoilla materiaaleilla kuin kaikki muutkin aihetta käsittelevät teokset, sen näkökulma pitää teoksen mielenkiintoisena mittansa ajan. Lopputulos ei mullista ajattelua tai ravistele maailmankuvaa, mutta se on tervetullut puheenvuoro mittakaavoihin ja elämän kokoisten näkökulmien löytämiseen jättimäisten asioiden käsittelyssä.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Eero – Rakkauden vuoksi

Eero – Rakkauden vuoksi -kokoelman ilmestymisessä on sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvä puoli on se, että Petteri Tikkasen jo toistakymmentä vuotta jatkunut pojasta mieheksi -saaga on saanut neljä ensimmäistä osaansa yksiin kansiin, ja meikäläiset, ensimmäisestä kelkasta aikanaan jääneet, saavat näin uuden mahdollisuuden hypätä kärryille. Huono puoli on se, että Eero – Rakkauden vuoksi on nyt pois mahdollisista nimistä omille muistelmilleni. Keskitytään kuitenkin tässä arviossa noihin hyviin puoliin, ja pohditaan uusia nimimahdollisuuksia muistelmille toisessa tekstissä. Eero-sarjikset ovat aika lailla kuin sarjakuvamuotoinen, kotimainen toteutus Boyhood-elokuvasta: yksittäisinä pieniä ja sympaattisia kohtauksia kasvamisesta, yhdessä lopulta kokonainen elämä.

Arvio: Kivet kannot tähdet kuuta – Idea on mitä kiehtovin, toteutus jättää nälkäiseksi

Jos mietitään puhtaasti paperilla, niin “uusi tapa katsella muinaista suomalaista kansanperinnettä” kutittelee minun uteliaisuuttani aika herkullisella tavalla. Muinaisen suomalaisen kansanperinteen tilalla voisi olla käytännössä mikä tahansa muukin perinnetieto tai ammoisten aikojen dokumentti. Jotenkin sen oivaltaminen, että se kapea näkökulma, josta usein taaksepäin tulee katsottua on ihan kamalan rajattu näkymä siihen, mitä oikeasti joskus oli, on yksi tämän elämän rikastuttavimpia tunteita. Siihen tarpeeseen Mitja Mikael Malinin esikoisteos Kivet kannot tähdet kuuta vastaa täydellisesti. Suomalaisten ja karjalaisten kansantarujen tulkinnat sateenkaarevista näkökulmista ovat aivan erinomainen idea. Ne eivät muuta vanhoja tarinoita mitenkään, vaan ovat muistutus siitä, että riippumatta tarinan alkuperäisistä motiiveista, kaikki elämän moninaisuuden ilmentymät ovat olleet täällä aina. Toteutus ei ole aivan kaikkea mitä toivoin, mutta vähintäänkin puhutaan erinomaisesta pelinavauksesta.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Usagi Yojimbo 3 – Elonkierto

Viimeksi kun kirjoitin Usagi Yojimbosta, nousivat tekstissä esiin Stan Sakain kerronnan ehdottomat vahvuudet. Kakkososa Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto oli ehkä sellainen kirja, jonka myötä Usagin idea aukenee lukijalle, ja kaikista parhaista puolista tuli nautittua täysin rinnoin. Sakai on erittäin tasalaatuinen sarjakuvantekijä, joten Usagi Yojimbo 3 – Elonkierto on lyhyesti sanottuna aivan yhtä nautinnollista samuraiseikkailusarjista kuin edeltäjänsäkin. Tämä pitää sanoa heti alkuun siksi, että tällä kertaa minun silmäni lukijana hakeutui ehkä enemmänkin Usagin puutteisiin. Se, että kirjoitan tällä kertaa enemmän niistä, ei tarkoita että Elonkierto olisi mitenkään merkittävästi edeltäjäänsä kehnompi sarjis, mutta kun lukijan suhde sarjakuvaan syvenee, hän uskaltaa lukeakin sitä perusteellisemmin ja eri puolia punniten. Ei samuraikaan nauti miekkansa käyttämisestä, vaan kriittinen suhtautuminen omaan elinkeinoon on samanaikaisesti hänen elinehtonsa.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Sörnäisten tyttö – Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirja 1915-1918 sarjakuvana

Täysin sattumalta tulin lukeneeksi lyhyen ajan sisään parikin päiväkirjamuotoista sarjakuvaa. Janne Parviaisen Ulkopuolella oli dokumentti omasta elämästä ja hyvinkin tästä ajasta, kun taas Leena Virtasen ja Aino Sutisen Sörnäisten tyttö sijoittuu yli sadan vuoden taakse. Kuitenkin, elämä on elämää ja arki arkea, tapahtui se sitten kuusi vuotta tai reilu sata vuotta sitten. Tässä mielessä näiden kahden teoksen lähekkäin lukeminen oli uuden tason lukemiseen antava iloinen sattuma, varsinkin kun molemmat ovat päähenkilönsä elämän lisäksi myös täynnä tuokioita Helsingistä. Mutta siinä missä nykypäivän päiväkirjan hallitseva tunnelma on ehkä jonkinlainen hidas laahustaminen huonompaa kohti, Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirjoissa aistitaan myllertävä ja kaikenkäsittävä muutos.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Janne Parviainen -tupla – Ulkopuolella / Rooman rajoilla

Pitkän linjan kuvataiteilija Janne Parviainen on aiemmin julkaissut yhden sarjakuvan, mutta ollut tunnetumpi muiden taidemuotojen parissa. 2022 Parviainen sitten päätti rysäyttää sisään skeneen ihan karmit kaulassa kahden teoksen ja noin viidensadan sivun voimin. Omaelämäkerrallinen tupla Ulkopuolella / Rooman rajoilla on toisaalta kovinkin luonnollinen yhteensovitettu kaksikko, toisaalta kaksi täysin erillistä teosta. Päiväkirjana vuosina 2015-2017 toteutettu Ulkopuolella on alun perin ilmestynyt verkossa ja nyt pistetty kansiin. Rooman rajoilla on puolestaan varta vasten kokonaisuudeksi tarkoitettu matkakertomus. Ja siitäpä syntyy jännite: jos olette sattuneet lukemaan Hyllyytä aiemmin, olette saattaneet huomata, että sekä arkiset omaelämäkerrat että matkakertomukset saavat usein Hyllyyssä osakseen nuivaa suhtautumista. Meillä päin ei aina ole arvostettu silkkaa tavallisuuden dokumentointia. Ai jai jai, mitenhän tässä käy? Spoiler: ihan kohtalaisesti.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: I Know What I Am – The Life and Times of Artemisia Gentileschi

Lukiessani barokkimaalari Artemisia Gentileschin erittäin yksityiskohtaista sarjiselämäkertaa mielessäni pyöri Lapinlahden Lintujen sketsi “Vittuilupuhelin”. Ai että mitenkä? No, reilu puoli vuotta sitten luin toisen naistaiteilijoista kertovan sarjakuvan, Reetta Niemensivun Maalarisiskot. Sen kohdalla olo jäi sellaiseksi, että hieman raskaamman sarjan taideanalyysi olisi maistunut. Vittuilupuhelimessa Mikko Kivinen kysyy puhelimeen soittavalta Markku Toikalta, haluaako tämä normaalia, keskirankkaa vai rankkaa vittuilua, ja kun Toikka toivoo raskasta, huutaa Kivinen puhelimeen “AI SINÄ HALUAT RASKAAN?!”. Vähän samanlainen olo tuli kun tankkasi I Know What I Amia. Sarjisjumalat kuulivat ajatukseni edelliskerralta ja totesivat “AI SINÄ HALUAT RASKAAN?!”. Gina Siciliano on nimittäin tehnyt taidehistoriasarjiksen, jossa on substanssia toisellekin jalalle.