Arvio: Unnatural vol. 1 – Awakening

Unnatural1_kansi

Nyt täytyy kyllä myöntää, että en olisi ikimaailmassa arvannut, millaisen sarjakuvan olin luettavaksi haalinut. Unnatural jatkaa viime vuoden kehuttujen sarjisten sarjaa, jotka pistin kirjastosta varaukseen sen suuremmin tutustumatta tai miettimättä. Kyseessä on italialaisen Mirka Andolfon ensimmäinen englanniksi käännetty sarjis. Kustantajaksi on tarttunut Image, eli Andolfo ei aloita jenkkitaivaltaan mistään pienistä taidepiireistä. Itse toki oli jälleen skeptinen Image-tuotteeseen tarttuessani, mutta nyt täytyy sanoa, että suurin osa kustantamon helmasynneistä loisti poissaolollaan. Siinä missä Image-kama on usein nähtyjen konseptien kierrättämistä, sisällöllisen ohuuden peittämistä silmäkarkkiin ja ”aikuisen sarjakuvan” varjolla läpipäästettyä sekavaa kerrontaa, Unnatural on aidosti koukuttava, alusta saakka hyvin rakentuva ja TODELLAKIN yllättävä sekoitus teemoja, joita en ole nähnyt sarjakuvassa yhteen naitettuna koskaan ennen. Jatka lukemista ”Arvio: Unnatural vol. 1 – Awakening”

Mainokset

Arvio: Ugly Monsters – Vastustamattoman riemukasta rappiota

UglyMonsters_kansi

Ugly Monstersia lukiessa tuntui, että sarjakuvassa on nyt jotain poikkeuksellista, mutta en oikein keksinyt mitä. Se on humoristinen alakulttuurisarjakuva homoseksuaalin kaveripiirin erittäin homosta elämästä, tämä luonnehdinta siis täysin positiivisessa mielessä. Riemukkaan umpihomo sarjakuva, samalla tavalla kuin esimerkiksi Wuvable Oaf. Se on myös kotimainen sarjakuva. Tekijä Joakim Juvelén ammentaa aiheita strippeihin oman ystäväpiirinsä elämästä ja arjesta. Lopulta keksin, että poikkeuksellisuus syntyy näiden kahden ominaisuuden kautta: tässä on suomalainen marginaalisarjakuva, joka kertoo vähemmistöistä puhtaan iloisesti ja riemukkaasti!

Marginalisoidut tahot saavat suomalaisessa sarjiskentässä mielestäni ääntään kohtalaisesti kuuluviin, mutta useasti näkökulma on oman aseman tuomat haasteet ja elämän poikkeavuus keskiluokkaisesta tavanomaisuudesta. Tällaiset sarjakuvat ovat todella tärkeitä näkökulman tuojia ja kaltaisilleni stereotyyppiheteroille arvokkaita valistajia. Yhtä arvokasta valistusta on kuitenkin oman alakulttuurin ja elämän iloiset, räävittömät ja harvemmin puhutut puolet: miesten perään kuolaaminen, sekavat irtosuhteet ja hedelmillä ja vihanneksilla masturbointi. Strippisarjakuva on vaikea laji, ja jokainen Ugly Monstersin vitseistä ei täysin osu, mutta Juvelén onnistui yllättämään silkalla mutkattomuudellaan ja härskiydellään sen verran monta kertaa, että nauruja kirposi paljon enemmän kuin keskiverron strippikokoelman parissa. Jatka lukemista ”Arvio: Ugly Monsters – Vastustamattoman riemukasta rappiota”

Arvio: Beautiful Darkness – Nihilistinen yhteiskuntametafora ei anna hengähdystaukoja

cof

Vielä yksi Kerascoët-sarjis mahtui tähän kirjastonippuun. Beautiful Darkness onkin mielenkiintoinen hybridi, sillä Kerascoët’n kaverina ei olekaan tällä kertaa aiemmista kirjoista tuttu Hubert, vaan Fabien Vehlmann. Itse asiassa Beautiful Darkness vastaa minulla kahteen esitettyyn toiveeseen, sillä Kerascoët’n lisäksi myös Vehlmann on tullut blogissa aiemmin tutuksi tekijäkaksikosta, jossa toinen osapuoli on tyylillisesti dominoiva. Edellinen Vehlmann-teos oli siis kollaboraatio Jasonin kanssa, ja tuolloin jäinkin kovasti miettimään, mikä oli Vehlmannin panos. Ehkä siis yhdistämällä aiemmin tuttujen tekijätiimien puolikkaat päästään lähemmäs sitä, mikä kunkin yksittäisen tekijän osaamisen ydin on. No, Beautiful Darknessin perusteella voidaan sanoa, että ainakin kamala maailma ja kovan luokan kyynisyys ovat niin Vehlmannin kuin Kerascoët’nkin ominta alaa. Beautiful Darkness on metaforinen sarjakuvaromaani, jota hallitsevat kaikensorttiset hirveydet. Tarina on suoraviivainen ja laatu ajaa lukemaan eteenpäin, mutta hyvä olo ei vieläkään ole se tunne, jota tekijät tarjoilisivat. Jatka lukemista ”Arvio: Beautiful Darkness – Nihilistinen yhteiskuntametafora ei anna hengähdystaukoja”

Arvio: 24 päivää – Ajankohtainen fiktio koputtaa journalismin ovelle

cof

Kuulutin edellisessä Pokuto-kustantamon näytepaketista saamani sarjiksen arvostelussa tekijältä sarjakuvamaisempaa otetta, kun Sami Nyyssölän Learn Finnish Without Studying tuntui enemmän kuvitetulta tietokirjalta. Vähänpä siinä vaiheessa tiesin, että ratkaisu oli lähempänä kuin arvasinkaan. Viimeinen Pokutolta arvioon saapuva sarjakuva on nimittäin myöskin Nyyssölän kädenjälkeä. Yhteistyössä Anssi Vieruahon kanssa toteutettu 24 päivää on ihan tyylipuhdasta sarjista, vaikka siinäkin on ideaa ja omaperäisyyttä ihan mukavasti. Sarjakuva on kertomus Irakista Suomeen saapuvasta pakolaisesta, jonka rankka ja pelottava matka kestää 24 vuorokautta. Tarina on koostettu Nyyssölän ja Vieruahon haastattelemien turvapaikanhakijoiden kokemuksista. Se on siis tarkasti ottaen fiktiota, mutta melkein yhtä hyvin sitä voisi kutsua journalismiksi. 24 päivää on ajankohtainen ja ansiokas puheenvuoro nykypäivän kylmäksi ja idioottimaiseksi äityvässä maahanmuuttokeskustelussa. Jatka lukemista ”Arvio: 24 päivää – Ajankohtainen fiktio koputtaa journalismin ovelle”

Arvio: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia – Ensimmäiset tutkimukset / Rasputinin merkki / Ei kuutamoa katuojaan

cof

Ja tästä voidaankin käynnistää vuoden 2019 otos juuri retconnaamaani ”vuoden olennaisen eurosarjisaukon paikkaus” -sarjaan, jota olen aiempina vuosina edistänyt Corto Maltesella, Luutnantti Blueberryllä jaaaaaa vaikkapa Jacques Tardin sotasarjakuvilla, niin saan tähän retconnaukseen lähes ilmatiiviin ”sarjis per vuosi” -tahdin. Koska aukkoja riittää, täytyy puskea eteenpäin. Estradille siis, Tarkastaja Ankardon tutkimukset! Belgialaisen Benoît Sokal’n etsivähahmo on tehnyt ensimmäiset tutkimuksensa 1970-luvun lopussa tehdyissä lyhäreissä, mutta nykyisen muotonsa sarja löysi 1980-luvun puolella julkaistuissa pidemmissä tarinoissa. Aloitin tutustumiseni (vastoin hiljattain tekemääni lupausta) niillä ensimmäisillä lyhäreillä, joista siirryin pariin myöhäisempään kertomukseen. Koska en ole yltiösynkän klisee-noirin suurin ystävä, nuo varhaiset lyhärit tuntuivat jopa kiinnostavammilta. Niissä Ankardon vallitseva asenne on vielä sarjakuvallinen anarkismi. Myöhemmät pari tarinaa ovat kovinkin nihilistisiä, mutta niistä puuttuu ensimmäisiä kertomuksia leimaava itsetietoisuus. Jatka lukemista ”Arvio: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia – Ensimmäiset tutkimukset / Rasputinin merkki / Ei kuutamoa katuojaan”

Arvio: Valotusaika – Kunnianhimoinen scifitrilleri ei kompastu nokkeluuteensa

cof

Valotusaika oli etukäteen tämän bloggaajan uran suurimpia kuumotuksia. Avi Heikkisen luomisprosessia on tullut seurattua aktiivisesti Twitterissä, ja arviokin oli sovittu tehtäväksi jo kuukausia sitten. Avin kanssa voisin jopa sanoa olevani tätä nykyä internet-kavereita. Tämä on varmaan kaltaiselleni outsiderille niin lähellä lähipiiriläisen sarjakuvan arviointia kuin pääsee. Mitä jos Valotusaika onkin ihan paska? Mitä jos siitä ei löydä muuta kuin kliseitä ja kiusallisia vitsejä? Mitä sitten tapahtuisi? Olisiko internet meille kahdelle enää tarpeeksi suuri? Niin mielenkiintoinen kuin tuo ajatusleikki olikin käydä päässään läpi, tosielämän seurauksia ei valitettavasti tulla näkemään. Valotusaika ei ole paska, vaan erittäin kunnianhimoinen esikoisteos, jonka ideat kantavat koko kirjan mitan. Se lankeaa muutamaan kliseeseen, enkä tiedä, onko sen huumori puhuttelevaa valikoidun pienen piirin ulkopuolella, mutta ottaen huomioon kirjan mitan, toteutustavan kunnianhimoisuuden ja kerronnan haastavuuden, suoritus ansaitsee huomiota ja kunniamainintoja. Huh että helpottaakin kun voi sanoa noin! Jatka lukemista ”Arvio: Valotusaika – Kunnianhimoinen scifitrilleri ei kompastu nokkeluuteensa”

Arvio: Setit ja partituurit – Häpeällisiä tarinoita

cof

Selailin tuossa vähän aikaa sitten Hyllyyn Top 40 -listausta ja tajusin, että arvioitujen teosten keskiarvosanan perusteella blogin ehdoton MVP on Hanneriina Moisseinen. Kahdesta luetusta teoksesta kaksi on blogin topvitosessa. Siksi onkin outoa, että en ole haalinut luettavakseni enempää hänen teoksiaan. Oli korkea aika kopata Setit ja partituurit lukulistalle. 2010 ilmestynyt kirja edeltää siis tässäkin blogissa valtaisan vaikutuksen tehneitä Isää ja Kannasta. Se on myös yhteydessä edeltäjäänsä, Sen syntyyn, jossa Moisseinen kasasi Vienankarjalan ronskeja kansantarinoita sarjakuvaksi. Setit ja partituurit jatkaa samalla linjalla, mutta vaihtaa nykyiseen kansanperinteeseen. Käytännössä formaatti on täysin sama kuin Yhesti yhes paikas -kirjoissa. Lyhyitä tarinoita, jotka ovat käyneet jollekin tutulle ja joista voi tunnistaa itsensä, ja ehkä naurun kautta päästää irti pienistä traumoistakin. Tällä kertaa ei mennä ihan toplistoille, sillä vaikka Moisseisen tyyli vankka onkin, kerrontatapa ei pärjää esimerkiksi Ville Piriselle. Kirjan seteistä vain pari malttaa herkutella tilanteilla tarpeeksi. Jatka lukemista ”Arvio: Setit ja partituurit – Häpeällisiä tarinoita”