Arvio: Haikaralaivue – Ilmojen kotkat/Kunnian värit/Vaara taivaalla/Haikaroiden laivue

Haikaralaivue_kansi

Viime vuoden lopussa Suomen sarjakuvaskene koki suuren menetyksen, kun (tämän bloggaajan mielestä) maan monipuolisin ja asiantuntevin sarjakuvablogi Ahvenaario pisti pillit pussiin. Mutta aika aikaansa kutakin, kun on mentävä niin on mentävä. Viimeisenä perintönään blogin kirjoittaja Paavo lahjoitti minulle mukavan suosituslistan lukemisen arvoisista sarjakuvista, jotka syystä tai toisesta jäivät ilman tekstiä hänen käsissään. Näitä on tarkoitukseni käydä läpi rauhalliseen tahtiin tulevaisuudessa. Ensimmäisenä vuoron saa Haikaralaivue, ranskalainen hävittäjälentäjäsarjakuva 1960-luvulta. Meininki sarjiksessa on aika Korkeajännitys-henkistä, kirkasotsaisia sankarimiehiä, kunniakkaita seikkailuja ja yksityiskohtaisen tarkkaa lentokoneiden ja niiden tekniikan kuvausta. Mielenkiintoisen tästä tekee tekijäduo. Käsikirjoittaja on Blueberryistä ja Punaparrasta paremmin tunnettu Jean-Michel Charlier, ja kuvittaja tämän maan tunnetuin (ehkä jaetulla ykkössijalla) ranskalaistekijä Albert Uderzo. Tekijöiden ammattitaito kyllä näkyy sarjakuvasta, mutta kaavamaiset ja kliseiset tarinat eivät sinänsä mahdollista mitään valtavaa irroittelua. Jatka lukemista ”Arvio: Haikaralaivue – Ilmojen kotkat/Kunnian värit/Vaara taivaalla/Haikaroiden laivue”

Arvio: Black Hole – Vinksahtanut klassikko onnistuu melkein lunastamaan odotukset

BlackHole_kansi

Black Holen (julkaistu myös suomeksi nimellä Musta aukko) visuaalit ovat mieleenporautuvaa sorttia. Ennen kuin tiesin itse kirjasta tai sen statuksesta sarjakuvakaanonissa mitään, oli häiritsevä kansikuva jo pesiytynyt aivojeni sopukoihin. En tiedä, milloin olen törmännyt ensimmäistä kertaa Black Holeen, jotenkin tuntuu että tuo kuva on löytynyt muististani aina. Ymmärrettävää, sillä juuri siinä on Charles Burnsin kerronnan vahvuus. Kaikki tuntuu jotenkin tutulta ja tavalliselta, mutta samaan aikaan väärältä ja vinksahtaneelta. Vähän niin kuin painajaisuni, joka perustuu omiin kokemuksiin, mutta joka vääristyy hiljalleen enemmän ja enemmän. Black Hole on ehdottomasti osittain kauhusarjakuva, mutta ei paniikki- tai ahdistuskauhua, vaan sellaista hyvin samaistuttavaa turvattomuuden ja yksinäisyyden tunnetta. Jatka lukemista ”Arvio: Black Hole – Vinksahtanut klassikko onnistuu melkein lunastamaan odotukset”

Arvio: Not #ZeroWaste, I Just Grew up Poor – Säästeliäs elämä ei ole trenditemppu

Näyttökuva 2020-01-23 kello 12.09.47

Olen jo pitkään halunnut tutustua verkkosarjakuvaskeneen ja sen ominaispiirteisiin, etenkin kaupallisesta näkökulmasta. Olen sen verran kalkkis, että verkkosarjakuvat eivät konseptina ole vetäneet minua valtaisasti puoleensa, mutta niiden ympärille rakentunut ekosysteemi kiehtoo minua sitäkin enemmän. Omien töiden omistaminen, jakelu ja markkinointi on kovin modernia ja lähtökohtaisesti globaaleille yleisöille suunnatut sarjikset mahdollistavat oman äänen käyttämisen ihan eri tavalla kuin pienen markkinan fyysinen tuote. Tästä loistava esimerkki on H-P Lehkonen, joka on jo useamman vuoden tuottanut sarjakuviaan ainoastaan verkkoalustoilta ostettaviksi ja luettaviksi, ja viime vuonna otti kenttää vielä enemmän hallintaansa perustamalla oman sarjakuvien myynti- ja markkinointiportaalin, Queerwebcomic.comin. Portaali edustaa useita sarjakuvantekijöitä ja tekee pienten sarjakuvien ostokynnyksen supermatalaksi. Not #ZeroWaste, I Just Grew up Poor on Lehkosen oma tuote, johon tartuin kiinnostavan teeman vuoksi. Se on hauska sekoitus tietokirjaa ja poliittista kannanottoa, jonka Lehkonen maustaa omalla ilmeikkäällä kuvituksellaan. Formaatti mahdollistaa hieman puisevammankin asian esittämisen kiinnostavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Not #ZeroWaste, I Just Grew up Poor – Säästeliäs elämä ei ole trenditemppu”

Arvio: Akira 9-12 – Kun on aloittanut täysiä, niin millä vaihteella silloin lopettaa?

Akira9_12_kansi

Ja näin, melkein vuoden 2019 puitteissa saimme päätökseen Akira-projektin. Ja selvisi muuten se ensimmäisessä kirjoituksessa hämmentänyt vuosilukusekaannuskin. Manga sijoittuu vuoteen 2019, mutta englanninkielisessä käännöksessä tapahtumia siirrettiin kymmenellä vuodella eteenpäin, oletettavasti juuri myöhäisemmän julkaisuajankohdan vuoksi. Sama logiikka on sitten siirretty suomennokseenkin. Vaan vähänpä tuolla on tarinan kokemisen kannalta merkitystä. Katsuhiro Otomon massiivinen kyberpunk-saaga saa päätöksensä näyttävästi, mutta jotenkin näiden kirjojen rytmitys (joka tuntuu olevan se yksi teema, johon palaan Akiran kohdalla uudestaan ja uudestaan) ei koukuta. Ennen loppufanfaaria tarina vaatii pienen suvantovaiheen, joka polkee ikävästi paikallaan, ja kun loppumähinä sitten alkaa, ei panoksiin tai tapahtumiin enää tunnu syntyvän sellaista painoarvoa kuin kirjan keskivaiheilla. Akirassa on paljon kiehtovia elementtejä, mutta miten tätä kokonaisuutta pitäisi arvioida, en ole ihan varma. Jatka lukemista ”Arvio: Akira 9-12 – Kun on aloittanut täysiä, niin millä vaihteella silloin lopettaa?”

Arvio: Hiilijalanjälkeen jääneet – Huolellinen ja ajankohtainen sarjakuva hilpeisiin ilmastonmuutosahdistushetkiin

HiilijalanjälkeenJääneet_kansi

Jos jostakusta teistäkin on tuntunut, että aika paljon se Eero arvioi noita Pokuton teoksia, niin ette ole ihan väärässä. Tekstejä niistä on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, ja syitä on kaksi: ensinnäkin, Pokuton talliiin kuuluvat tekijät ovat aktiivisesti tarjonneet teoksiaan luettavaksi ja toiseksi ja tärkeimmäksi, Pokutosta tulee ulos monipuolista ja mielenkiintoista tavaraa. Tokikaan jokainen teos ei ole napakymppi, mutta kattaus on teemoiltaan ja tyyleiltään erittäin vaihteleva, kuitenkin ilman omakustanteen kaltaista tempoilua. Sellaista suunniteltua kokeilevuutta, jossa kaikkea lukijaystävällisyyttä ei ole uhrattu taiteellisen tinkimättömyyden alttarille. Näitä ominaisuuksia löytyy myös tuoreimmasta Pokuto-julkaisusta, Sami Nyyssölän ilmastonmuutosdystopiatarinasta Hiilijalanjälkeen jääneet. Nyyssölän teoksia on blogissa aiemmin arvioitu parikin, mutta niiden perusteella ei olisi voinut arvata, mitä uunista tällä kertaa tuli ulos. Tekijän tahti on melkoisen kova ottaen huomioon, että kaikki ovat ihan oikeita kirjoja, ja myös niin huolella rakennettuja, ettei näitä missään viikonloppusessioissa kyhätä. Hiilijalanjälkeen jääneet sisältää kiinnostavia ideoita, mutta kompastelee hieman myös lajityyppikliseisiin. Jatka lukemista ”Arvio: Hiilijalanjälkeen jääneet – Huolellinen ja ajankohtainen sarjakuva hilpeisiin ilmastonmuutosahdistushetkiin”

Arvio: Aivan helmiä zinejä sarjisfestareilta – Bull / Jeesus tulee, oletko valmis?

Bull_JeesusTuleeOletkoValmis_kansi

Kuten olen useaan otteeseen korostanut, niin käsitykseni ja tuntemukseni suomalaisesta sarjisskenestä ei ole erityisen syvää. Esimerkiksi zine-kulttuuri on monelta osin itselleni hyvin vierasta, enkä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillessanikaan osannut muuta kuin lähinnä kävellä zine-osastojen läpi tyhjä katse kasvoillani. Onneksi saan aina silloin tällöin apua, ja jälkikäteen minulle tarjottiin luettaviksi paria sarjisfestareille tehtyä zineä. Teokset Bull ja Jeesus tulee, oletko valmis? esiteltiin niin vetoavilla synopsiksilla, että lukeminen oli no-brainer. Ja olenpa tyytyväinen, että joku minua tähänkin kulttuuriin päin päätti sysäistä, nimittäin ainakin nämä zinet olivat ehdottomasti lukemisen väärtejä. Ilahduttava yhdistelmä huolettomuutta ja ajatuksella ja sydämellä tehtyä sarjakuvaa. Jatka lukemista ”Arvio: Aivan helmiä zinejä sarjisfestareilta – Bull / Jeesus tulee, oletko valmis?”

Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin

Akira5-8_kansi

Jotenkin tämä bloggaushomma on viime aikoina varkain hiipinyt tilanteeseen, jossa minulla on yhtäaikaisesti auki ihan törkeä määrä lukuprojekteja. Siis aloitettuja sarjoja/kertomuksia, joita pitäisi saattaa loppuunkin. Osasyynä on varmasti suositusten haaliminen sieltä sun täältä sen kummemmin tarkistamatta, onko kyseessä jonkin sarjan ykkösosa vai itsenäinen sarjakuva, ja kakkossyynä ihan puhtaasti kiinnostus kaikkea mahdollista kohtaan. Tämä ei olisi varmaan ongelma kaaoksessa viihtyvälle ihmiselle, mutta minulla on tietokoneeni työpöydällä yksi kuvake (roskakori), selaimessa korkeintaan neljä välilehteä yhtäaikaa auki ja sähköpostin inbox aina nolla. Kertonee jotain siitä, miten hyvin keskeneräiset projektit sopivat tyyliini. Tästä päästään toiseen ongelmaan: on erittäin tyydyttävää saada edistettyä näitä keskeneräisyyksiä, kuten nyt vaikkapa Akiraa. Haaste on se, että blogivinkkelistä on aika kinkkistä keksiä jatkuvasti sanottavaa samoista sarjiksista. Onhan Katsuhiro Otomosta ja Akirasta kirjoitettu kokonaisia kirjoja ja tuhansien sivujen edestä tekstiä, mutta kun minun asiantuntemukseni ei ole ihan sillä tasolla. Onneksi pokkarit 5-8, eli tarinan toinen kolmannes, kiristävät tahtia entisestään ja korostavat Akiran parhaita puolia, niin ei tarvitse tyytyä aivan pelkkään käsien heilutteluun tekstissäkään. Jatka lukemista ”Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin”

Arvio: Maggy Garrisson 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin

MaggyGarrisson3_kansi

Hiukkasen hirvitti tarttua Maggy Garrisson kolmoseen kun Sininen jänis arvostelukappaleen ystävällisesti minulle tarjosi. Ei niinkään sarjakuvan laadun vuoksi, sillä Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn ammattitaitoon on voinut luottaa järkähtämättä koko tarinan ajan. Ennemminkin kuumotusta syntyi siksi, että edellisosan kanssa minulla oli todella paljon vaikeuksia keksiä kirjasta sanottavaa. Jos kaksi kokenutta tekijää päättää kertoa tarinan joka kustannuksellisista ja julkaisupoliittisista syistä päätetään pätkäistä kolmeen osaan, onko mitään järkeä kirjoittaa jokaisesta osasta erikseen? Kuinka todennäköistä on, että tarina muuttuisi niin paljon että teksteillä olisi jokin olemassaolon oikeutus? Ketä tällainen kolmen tekstin rykelmä edes palvelee? Päättääkö joku hommata kaikki osat luettuaan tämän kolmosen arvion? Edellisen osan kohdalla tuntui, että ei enää ikinä näitä kolmen osan blogauksia, tämän kolmannen osan kohdalla homma taas on ihan perusteltu. Trondheim ja Oiry vetävät tapahtumat yhteen, mutta sen lisäksi tarinaan esitellään vielä selkeä yhteiskunnallinen teema, joka tuo analyysiin ja lukemiseenkin uutta särmää. Jatka lukemista ”Arvio: Maggy Garrisson 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin”

Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi

SatakieliJokaEiLaulanut_kansi

Tämähän meni hienosti. Kun kuppi hienoisesti meni nurin edellisen omaelämäkertatyyppisen sarjakuvan kanssa, niin olin vielä samaan kirjastosatsiin ottanut yhden lisää. Tässä tapauksessa minun ja teidän onneksi Satakieli joka ei laulanut ei kuitenkaan ole tyylipuhdasta autofiktiota. Minun siksi, että en teosta miettiessäni jää jumiin muotoseikkoihin, ja teidän siksi, ettei teidän tarvitse kuunnella silkkaa itseään toistavaa marinaa 700 sanan verran. Kirja sisältää 6 lyhyttä tarinaa erilaisista lapsuuksista. Kertoja voisi periaatteessa olla sama henkilö, mutta muuttuvat asetelmat ja ympäristöt kielivät, että tarinoiden ympärille ei ole tarkoitus rakentaa kronologiaa. Hyrri onkin sanonut, että tarinat ammentavat sekä hänen että hänen lähipiirinsä muistoista. Yhdistävä tekijä kertomuksissa on lapsen törmääminen traumaan tai pelkoon, jota mieli ei vielä ole aivan valmis käsittelemään. Juliana Hyrri vaihtelee kertomusten sävyjä trauman vakavuudesta ihan konkreettisiin muutoksiin esim. kuvitus- tai kerrontatyyleissä. Yhtä kaikki, epämukavuuden tunne saadaan päälle ensimmäisestä tarinasta lähtien, ja se ei muutu koko kirjan aikana minnekään. Jatka lukemista ”Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi”

Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä

Mielikuvitustyttö_kansi

Kun blogin pitämisen myötä olen moninkertaistanut sarjisten lukutahtini, huomaan kärsiväni jos jonkinlaisista sivuvaikutuksista. Positiivisia ovat esimerkiksi yleisen kirjasivistyksen lisääntyminen, taiteen ja kulttuurin kulutuksen monikertaistuminen, laajentunut maailmankuva ja parempi henkinen tasapaino. Negatiivisia sitten ovat esimerkiksi jatkuva hyllytilan puute ja tiettyjä genrejä kohtaan tapahtuva kyynistyminen. Huomaan muutaman tyylilajin kohdalla huokaavani jo alkusivuilla että jahas, tämä oli taas näitä. Tällaisia genrejä löytyy sarjisspektrin äärilaidoilta, toisella puolella esimerkiksi patsasteleva ja machoileva sankarisarjis, toisella taas hauras ja pienieleinen omaelämäkertasarjis/autofiktio. Aino Louhen tuore romaani Mielikuvitustyttö menee näistä jälkimmäiseen lokeroon. Kirjasta ei voi päätellä, ovatko tapahtumat aidosti tapahtuneita vai värittyneitä, tai no nimi ehkä vihjaisi, että aivan yksi yhteen todellisista tapahtumista ei ole kyse. Tässä tapauksessa minusta on kuitenkin perusteltua kutsua teosta omaelämäkerralliseksi, koska kerronta tehdään minä-muodossa, päähenkilö on kirjoittajan taustainen ja  ja tekijä kertoo tapahtumat ”omina muistoinaan”. Olennaista ei siis ole sataprosenttinen todenmukaisuus, vaan se, että kirja ammentaa selvästi paljon tekijänsä omista kokemuksista. En tiedä, olenko päätynyt jonkinlaiseen vinoumaulottuvuuteen, mutta minusta tuntuu, että omaelämäkerrallista sarjista tehdään ihan helvetisti ja siksi sieltä esiin nouseminen on erityisen haastavaa. Mielikuvitustyttökin on aivan hyvin tehty sarjakuva, mutta en näe mitään syytä toiste palata sen pariin. Jatka lukemista ”Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä”