Arvio: Jussi Jänis – Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi

Jälleen on aika tonkia Ahvenaarion perintölaatikkoa. Tällä kertaa tosin ei olla aivan sokkona hapuilemassa, sillä asialla on blogissa aiemminkin käsitelty Lewis Trondheim. Omaelämäkerran ja Maggy Garrisson -teosten pohjalta on voitu jo päätellä, että Trondheimin juttuja ovat usein jonkinlainen nuoruuden ja aikuisuuden väliin jumittunut elämä ja sivutilan käyttäminen mitä arkisimpien asioiden kuvailemiseen. Nämä ovat hyvin totta myös Jussi Jänis -sarjakuvissa, jotka ovat jonkinlaisia antropomorfisten eläinhahmojen ja perinteisten seikkailujuonien äärimmäisen tylsistyttämisen kokeita. Trondheim rakentaa kuin kiusallaan asetelmia ja tilanteita joiden antaa sitten lässähtää. Tarinoiden imuun pääsemistä ei siis ole tehty helpoksi, mutta ei Jussi Jänis myöskään turhauta tai ärsytä, vaan kummasti se alkaa kiehtoa. Mitä täysin yhdentekevää seuraavaksi tapahtuu?

Jatka lukemista ”Arvio: Jussi Jänis – Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi”

Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella

En uskalla sanoa tätä varmaksi, koska olen edelleen verkkosarjisskenessä aloittelija, mutta Otava Heikkilän sarjakuvanovelli Shattered Spear näyttäytyy minulle jonkinasteisena kotimaisen verkkosarjiksen modernina klassikkona. Sarjakuvan nimi nousee esiin säännöllisesti siellä sun täällä keskusteluissa, joissa omia suosikkeja nimetään tai nostetaan esiin lisänäkyvyyttä ansaitsevia helmiä. Onpa sitä suositeltu minullekin muutamaan otteeseen, joskus ihan jopa blogissa saakka. Ja kyllä siinä onkin paljon mieleenjääviä elementtejä: harvoin nähty neoliittisen ajan miljöö, vähäpuheinen mutta monivivahteinen kerronta, auringon kierto kaiken rytmittäjänä. Tietyllä tavalla sen tunnelmoiva kerrontatapa muistuttaa minua elokuvista, joiden nimi on Once upon a time in -jossain- (tiedättehän, the west, America, Hollywood, Mexico, China). Niissäkään ei ole tärkeintä koskaan se, mitä tapahtuu vaan missä, miten ja miltä tapahtuma tuntuu. Shattered Spearin mitta on myös sellainen, joka hyötyy verkkojakelusta, ainakin minunkaltaiseni vanhan liiton lukijan mielestä.

Jatka lukemista ”Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella”

Arvio: Satania – Satukirjamaisia visioita Helvetistä

Hei, sehän on kaikkien suosikki-painajais-tiimi Vehlmann & Kerascoët! Ranskalaistekijät ovat kuin nykypäivän Grimmin veljekset siinä mielessä, että heitä luettuaan muistaa elämän ja maailman julmuuksien olemassaolon harvinaisen kouriintuntuvasti. Kerascoëtin leipälaji ovat epäreilut ihmiskohtalot ja pahuus siinä missä Vehlmann puolestaan keskittyy maailman taianomaisuuteen ja turvattomuuteen. Yhdessä näistä tulee ehdottoman mieleenjäävä sekoitus, ja se pitää paikkansa myös Satanian kohdalla. Käsissä on jälleen ainutlaatuinen satukirja, jota ei missään nimessä kannata lukea yhdessä lasten kanssa. Satania ei juonellisesti säväytä aivan maksimaalisesti, mutta taiteeltaan se on huikaiseva.

Jatka lukemista ”Arvio: Satania – Satukirjamaisia visioita Helvetistä”

Arvio: Viimeinen ilta – Pumpkinheads

Hurraa, jälleen uusia aluevaltauksia sarjakuvan parissa! En nimittäin ainakaan muista aiemmin lukeneeni sarjismuotoista yhdenpäivänromaania, tai vielä tarkemmin yhdenillanromaania. Mielestäni YA-kertomus Viimeinen ilta on saanut käännössarjakuvaksi Suomessa jopa poikkeuksellisen paljon huomiota, ja sen suosion syitä on mielenkiintoista pohtia. Rainbow Rowellin ja Faith Erin Hicksin kuvaus nuorista elämänmuutoksen kynnyksellä toimii etenkin omalaatuisen miljöönsä ja toteutustapansa vuoksi. Toisaalta tunnelmassa on hyvin paljon Stand By Me -henkistä matkakertomusta, vaikka koko tarina tapahtuu muutaman tunnin sisällä pienillä syysmarkkinoilla. Alue on hyvin rajattu, mutta päähenkilöilleen siinä hetkessä koko maailma. Viimeinen ilta tuntuu ensin pieneltä, mutta kun sitä ryhtyy selittämään auki, huomaa miten paljon elämää sivuille on saatu mahtumaan.

Jatka lukemista ”Arvio: Viimeinen ilta – Pumpkinheads”

Arvio: Hämärät kaupungit – Kuumetta Urbicandessa

Oletteko te samanlaisia kuin minä? Innostutte valtavasti, jos löydätte sarjakuvan aiheesta, josta ette ajatelleet sarjakuvia tehdyn. Jos vaikka löytää sarjiksen taidehistoriasta tai taloustieteestä tai ruuanlaitosta, niin tuskin malttaa odottaa, että pääsee lukemaan sen. Ja joskus yllättävää aihepiiriä ei arvaa päällepäin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että Hämärät kaupungit -sarjan ainoa suomennettu osa Kuumetta Urbicandessa olisi sukellus kaupunkisuunnitteluun ja -arkkitehtuuriin. Mutta kun tajusin tämän muutaman sivun jälkeen niin olin ihan että voi pojat! Kaupunkisuunnittelusarjakuva! Miten hyvä! No, melko hyvä. Jos aihepiiri ei sytytä, niin en usko, että tarinasta jää hirveästi jälkipolville kerrottavaa, mutta omaperäisenä scifikertomuksena Kuumetta Urbicandessa on kiehtovan karismaattinen sarjakuva. Tekijäpari Benoît Peeters ja François Schuiten ottaa aikansa ja antaa tarinan hengittää.

Jatka lukemista ”Arvio: Hämärät kaupungit – Kuumetta Urbicandessa”

Arvio: Auringon valtatie – Aivan pätevä stressipiikki suoraan hermoon

Ai että, aina kun ottaa nimikkeen Ahvenaarion perintöpinosta, saa odottaa ihan mitä tahansa. Meikämoukalle lähes kaikki teokset ja tekijät listalla ovat tuntemattomia, sillä ollaanpa nyt rehellisiä – keskieurooppalaisia aika hyvän sarjakuvan tekijöitä mahtuu kolmetoista tusinaan. Milläpä sieltä nyt tonkisi ne oikeasti mielenkiintoiset, ellei tällaisilla tärpeillä. Tällä kertaa haaviin osui Baru ja hänen teoksensa Auringon valtatie. Pelkän nimen perusteella oletin jotain maalauksellista ja taiteellista tulkintaa arabialaisesta auringonlaskusta, mutta mistiin meni. Auringon valtatie on kovasykkeinen takaa-ajokertomus kahdesta nuoresta, jotka kompastuvat vähän liian aggressiivisiin vihamiehiin ja joutuvat pakenemaan henkensä edestä. Nimen valtatie on nimitys reitille Pariisista Marseilleen. Auringon valtatiestä tulevat mieleen sellaiset stressipaketit kuin Mad Max: Fury Road tai Hiomattomat timantit. Toisaalta sen voi nähdä myös hieman testoahdettuna versiona Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä -tyylisestä road tripin ja kasvukertomuksen sekoituksesta. Baru ei pysähdy hengittelemään ja sottainen sarjakuva rusikoi tarinaa eteenpäin armotta. 

Jatka lukemista ”Arvio: Auringon valtatie – Aivan pätevä stressipiikki suoraan hermoon”

Arvio: Be Finnish Without Suffering – Hieno idea kantaa melkein maalin asti

Sami Nyyssölän uusi sarjakuvakirja Be Finnish Without Suffering, ajoi minut aluksi hetkeksi pohtimaan sen edeltäjää, Learn Finnish Without Studyingiä. Muistelin viihtyneeni kirjan parissa, vaikka normaalisti vierastan hieman suomalaisia ”näin kerrot itsestäsi ulkomaalaiselle enemmän kuin hän koskaan halusi tietää” -teoksia. Lisäksi tämän henkisen jatko-osan (vain henkisen, sillä kirjat ovat täysin itsenäisiä teoksia) nimi kieli siitä, että tarkastelun näkökulmaa oli ehkä haluttu laajentaa silkasta stereotypianaureskelusta hieman laajemmalle. Näin olikin. Be Finnish Without Suffering ei enää oikeastaan ole tieto- tai oppikirja edeltäjänsä tavoin, vaan enemmänkin pitkä sarjakuvamainen essee siitä, mitä kansallinen identiteetti tarkoittaa, mistä se rakentuu ja onko suomalaisuudessa nyt sitten lopulta niin paljon eroja mihinkään muuhun. Kirjan kunnianhimo on juuri siellä missä sen kuuluukin olla. Valitettavasti tämä myös johtaa siihen, että lopputulos hieman kompuroi. Be Finnish Without Suffering ei missään nimessä ole huono sarjakuva, mutta sitä lukiessa törmää useampaan otteeseen tunteeseen siitä, että vitsi kun tämä olisi vielä hieman onnistuneempi, niin oltaisiin jossain erittäin arvokkaiden asioiden äärellä.

Jatka lukemista ”Arvio: Be Finnish Without Suffering – Hieno idea kantaa melkein maalin asti”

Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne

Ajatelkaa tästä mitä haluatte, mutta kyllä, aion arvioida saamani arvostelukappaleet Tuomas Myllylän tuotannosta jaottelulla porno – kaikki muu. Tämä on se ”kaikki muu” -osuus. Myllylä on varsin tuottelias sarjakuvantekijä, joka on ehtinyt kymmenvuotisen uransa aikana julkaisemaan vaikka ja mitä. Tässä tekstissä käsiteltävät viisi paperback-kirjaa ovat ilmestyneet vuosina 2018-2020, joten kyse on suht tuoreesta Myllylästä kaikin puolin. Ne ovat myös hyvä katsaus tyylilajeihin, joista Myllylä on tunnetuin. Pakanat on suht tarkasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa fiktiota, Alhaiset ja Jumalsurma perinteistä peikot ja haltijat -fantasiaa, ja Syvänne kokoelma lyhyitä kauhutarinoita enemmän ja vähemmän yliluonnollisilla asetelmilla. Katan ne kaikki yhdessä tekstissä, koska yksikään kirjoista ei ole aivan valtavan laaja, ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi niistä yksitellen riittävästi sanottavaa. Myllylän omaleimainen tyyli on viihdyttävä, mutta en löydä tarinoista hirveästi tarttumapintaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne”

Arvio: Usagi Yojimbo 1 – Mystinen ja vangitseva sekamelska

Usagi Yojimbo pääsi ehdottomasti yllättämään. En ole aiemmin lukenut tätä samuraisarjakuvan klassikkoa, mutta käsitys siitä on ehdottomasti päässyt muodostumaan, sen verran isoa on ollut hype ja keskustelu vihdoin suomeksi käännetyn kokoelman ympärillä. Usagi Yojiimbo on japanilais-amerikkalaisen Stan Sakain valtaisa saaga, vuodesta 1985 saakka jatkunut, yli 5000 sivua käsittävä vaelluskertomus täynnä ruumiita ja perinteistä samuraietiikkaa. Lisäksi se on melko amerikkalainen antropomorfisine eläinhahmoineen ja huumorivivahteineen. Sen taide on olevinaan perinteistä sarjakuvaestetiikkaa, ja sitten ei olekaan. Aina kun luulen saaneeni Sakain tyylistä kiinni, niin käsikirjoituksen kuin kuvituksenkin suhteen, se osoittaa kamppailevansa muotteja vastaan. Yleensä samuraisarjis ei ole erityisen yllätyksellistä, mutta Usagi Yojimbo ei suostu sille tarjoamiini lokeroihin. Jännää!

Jatka lukemista ”Arvio: Usagi Yojimbo 1 – Mystinen ja vangitseva sekamelska”

Arvio: Leatherbound Classics – Kädet köysiin, suut tukkoon ja kulttuuria kansalle

Tällä viikolla käsitellään hyvin suorasukaista BDSM-pornoa, joten jos sellainen materiaali ei ole makuusi, kannattaa jättää tämä väliin ja venailla seuraavan viikon postausta. Silloin taas tarjolla jotain muuta! Niin ja tietty NSFW myös.

Sain hiljattain yllättäen ja pyytämättä paketin sarjiksia arvioitavaksi. Kyseessä oli katsaus tuotteliaan Tuomas Myllylän tuotantoon. Myllylää on luettu blogissakin pariin otteeseen, ja tekijä on Suomessa tunnettu pääasiassa miekanheilutuksesta, barbaariparroista ja sen sellaisesta. Paketista löytyi kuitenkin myös Myllylän kansainvälisesti levinneintä materiaalia, eli PORNOA. Ja kun PORNOA on tarjolla, niin voitte arvata, että siihenhän minä ensimmäisenä tartun. Kyllä ne miekat ja parrat malttavat hetken odottaa! Leatherbound Classics on kokoelma Myllylän BDSM-aiheisia sarjakuvia ja piirroksia, joissa kaikennäköiset ja -kokoiset ihmiset löytävät itsensä mitä moninaisimmista tilanteista sidottuina ja suukapuloituina. Myllylä kertoo itse esipuheessa tehneensä tämän kaltaista materiaalia jo pitkään, aluksi omaksi ilokseen, ja myöhemmin myös yleisölle, kun vastaanotto oli innostunut. Tällaisella meiningillä on Hyllyyn täysi tuki. Sarjakuvat ovat mitä mahtavin seksuaalisen itseilmaisun ja -tutkiskelun muoto, ja on kerrassaan hienoa, että Suomessakin tällaista materiaalia pääsee ihan printatuksi saakka. 

Jatka lukemista ”Arvio: Leatherbound Classics – Kädet köysiin, suut tukkoon ja kulttuuria kansalle”