Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys

Äh, minusta tuntuu, että lankean toistuvasti ns. ämöriikkäläisen sarjakuvan ylisanaharhaan. Luen takakansien ja kansilehtien ylistysblurbeja, ja rakennan odotuksiani niiden päälle. Mitä valtavirtaisemmasta sarjakuvasta on kyse, sitä vähemmän noita kommentteja pitäisi koskaan uskoa, oli niiden allerkirjoittaja kuka willeisner tai charlesschulz tahansa. Aina on tarjolla pettymyksiä. Se pätee myös parinkymmenen vuoden takaiseen kansansuosikkiin, Max Allan Collinsin ja Richard Piers Paynerin Matkalla Perditioniin -sarjikseen. Ihan isoksi, oikeaksi elokuvaksikin kääntynyt mafia-pakomatka-isäpoika-kertomus on kelpo sarjakuva, mutta ei valitettavasti mitään sen ihmeellisempää.

Arvio: Total Jazz – Jatsinörttäystä ja visuaalista musiikkia

Conan (barbaari) puhui siitä, että elämässä parasta on vihollisten murskaaminen ja heidän naistensa valituksen kuuleminen. Oletan, että se johtui lähinnä siitä, ettei Conan ollut koskaan kokeillut laittaa soimaan jazzmusiikkia lukien samaan aikaan jazz-aiheista sarjakuvaa. Se on nimittäin ihan parasta puuhaa. Totisesti minä sanon teille, jos olette musiikin ja sarjakuvan ystäviä mutta ette ole tätä yhdistelmää testanneet, riistätte itseltänne suuren ilon. Tarkoitukseen soveltuu mahtavasti vaikkapa blogissa aiemmin arvosteltu Monk saman artistin tuotannolla, tai tämänkertainen sarjakuva, ranskalaisen Blutchin lyhärikokoelma Total Jazz jollain albumissa mainituista artisteista. Blutch on pitkän linjan jazz-nörtti ja sarjiksetkin kerätty albumiin parinkymmenen vuoden katalogista. Tämä ei välttämättä ole mitään intromateriaalia jazzin maailmaan vaan diggarin horinoita toisille diggareille.

Arvio: The Punisher – Welcome back, Frank

Päätinpä pitkästä aikaa ostaa lipun nostalgiakaruselliin ja lukea nuoruuden suosikkeja. Enkä mihin tahansa karuselliin, vaan siihen karuselliin johon mafia lahtasi Frank Castlen koko perheen ja synnytti niin jokaisen rikollisen ygös_kauhun, Tuomarin! Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että moni aikanaan hauskalta tuntunut asia ei enää jaksa naurattaa. Olen toki tietoinen siitä, että aikojen muuttuessa muuttuvat tarkastelunäkökulmat ja oma makukin, mutta vähän olen myös huolehtinut omasta huumorintajustani. Ei kai minusta vain olisi tulossa elitisti? Siksi päätin tarttua rienaajien ykkösketjun eli Garth Ennisin ja Steve Dillonin klassiseen Tuomari-pläjäykseen Welcome back, Frank. Tässä on kunnon happotesti sille, onko kaikki nuoruudesta jo menetetty, vai onko naiivia idealismia ja silmittömälle väkivallalle nauramista vielä lupa odottaa. Tuon teille ilouutisen: tämä Tuomari-tarina on edelleen todella kova.

Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992

Nyt lienee jo turvallista sanoa, että Tulevaisuuden arabi -sarja on onnistunut tekemään Suomessa sen harvinaisen tempun, eli loikkaamaan silkkojen sarjisharrastajien tietoisuudesta myös muun lukevan kansanosan tutkalle. Sarjakuvaksi ne saavat ilmestyessään poikkeuksellisen paljon mediahuomiota ja keskustelua osakseen. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelmat tekevät kyllä monta asiaa oikein, eli sinänsä syitä ei tarvitse etsiä kaukaa. Sarjakuva on helposti lähestyttävä, tarpeeksi arkinen mutta silti täynnä uskomattomia tarinoita, ja henkilöhahmot ovat riittävän karikatyyrimäisiä sekä ulkonäöltään että persoonaltaan jäädäkseen muistiin välittömästi. Samaan aikaan en itse aivan ymmärrä, mistä valtava suosio tulee. Minun mielestäni Tulevaisuuden arabi (niin nelososa kuin muutkin osat) on myös jankkaava ja välillä hämmentävän mustavalkoinen. Lisäksi Riadin isä saattaa olla kaiken kerronnan historian raivostuttavin hahmo. Harvoin meinaa silkan hahmovihan takia jäädä teos kesken, mutta tällä kertaa harkitsin sitäkin.

Arvio: Billionaires – The Lives of the Rich and Powerful

Kävin viime viikolla oikeassa kirjastossa, oikeasti selaamassa hyllyjä, ensimmäistä kertaa melkein puoleentoista vuoteen. Kyllä tuntui hyvältä. Lähikirjastoni on tosi lähellä, mutta valikoima niin suppea että varaukset ovat oikeastaan ainoa tapa käyttää sitä. Nyt sain aikaiseksi lähteä (valtaisan 3-4 kilometrin päähän Itäkeskukseen) kunnon kokoisen valikoiman äärelle. En oikein ollut tajunnutkaan, miten paljon blogimateriaalin hankkiminen varauksilla tai ostamalla kuormittaa verrattuna siihen, että saa vain napsia tavaraa kassiin kirjastossa mielensä mukaan. On ihan eri asia joutua tietämään mitä etsii kuin vain antaa inspiraation iskeä selkämyksiä silmäillessä. Melkein kuin henki olisi kulkenut helpommin. Koska  tämä oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, otin kuitenkin aiheeseen pehmeähkön laskun ja valikoin lähinnä tuttuja tekijöitä. Sellainen on myös Darryl Cunningham, jonka blogin lukijat saattavat muistaa Ayn Randia, talousliberalismia ja finanssikriisiä käsitelleestä tietosarjiksesta Age of Selfishness. Cunningham on edelleen pilkuntarkka ja hellittämätön kapitalismikriitikko, joka kääntää Billionaires-teoksessa katsettaan niihin, joiden omaisuus sallii heidän kontrolloida maailmaa ympärillään häikäisevissä määrin.

Arvio: Jussi Jänis – Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi

Jälleen on aika tonkia Ahvenaarion perintölaatikkoa. Tällä kertaa tosin ei olla aivan sokkona hapuilemassa, sillä asialla on blogissa aiemminkin käsitelty Lewis Trondheim. Omaelämäkerran ja Maggy Garrisson -teosten pohjalta on voitu jo päätellä, että Trondheimin juttuja ovat usein jonkinlainen nuoruuden ja aikuisuuden väliin jumittunut elämä ja sivutilan käyttäminen mitä arkisimpien asioiden kuvailemiseen. Nämä ovat hyvin totta myös Jussi Jänis -sarjakuvissa, jotka ovat jonkinlaisia antropomorfisten eläinhahmojen ja perinteisten seikkailujuonien äärimmäisen tylsistyttämisen kokeita. Trondheim rakentaa kuin kiusallaan asetelmia ja tilanteita joiden antaa sitten lässähtää. Tarinoiden imuun pääsemistä ei siis ole tehty helpoksi, mutta ei Jussi Jänis myöskään turhauta tai ärsytä, vaan kummasti se alkaa kiehtoa. Mitä täysin yhdentekevää seuraavaksi tapahtuu?

Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella

En uskalla sanoa tätä varmaksi, koska olen edelleen verkkosarjisskenessä aloittelija, mutta Otava Heikkilän sarjakuvanovelli Shattered Spear näyttäytyy minulle jonkinasteisena kotimaisen verkkosarjiksen modernina klassikkona. Sarjakuvan nimi nousee esiin säännöllisesti siellä sun täällä keskusteluissa, joissa omia suosikkeja nimetään tai nostetaan esiin lisänäkyvyyttä ansaitsevia helmiä. Onpa sitä suositeltu minullekin muutamaan otteeseen, joskus ihan jopa blogissa saakka. Ja kyllä siinä onkin paljon mieleenjääviä elementtejä: harvoin nähty neoliittisen ajan miljöö, vähäpuheinen mutta monivivahteinen kerronta, auringon kierto kaiken rytmittäjänä. Tietyllä tavalla sen tunnelmoiva kerrontatapa muistuttaa minua elokuvista, joiden nimi on Once upon a time in -jossain- (tiedättehän, the west, America, Hollywood, Mexico, China). Niissäkään ei ole tärkeintä koskaan se, mitä tapahtuu vaan missä, miten ja miltä tapahtuma tuntuu. Shattered Spearin mitta on myös sellainen, joka hyötyy verkkojakelusta, ainakin minunkaltaiseni vanhan liiton lukijan mielestä.

Arvio: Satania – Satukirjamaisia visioita Helvetistä

Hei, sehän on kaikkien suosikki-painajais-tiimi Vehlmann & Kerascoët! Ranskalaistekijät ovat kuin nykypäivän Grimmin veljekset siinä mielessä, että heitä luettuaan muistaa elämän ja maailman julmuuksien olemassaolon harvinaisen kouriintuntuvasti. Kerascoëtin leipälaji ovat epäreilut ihmiskohtalot ja pahuus siinä missä Vehlmann puolestaan keskittyy maailman taianomaisuuteen ja turvattomuuteen. Yhdessä näistä tulee ehdottoman mieleenjäävä sekoitus, ja se pitää paikkansa myös Satanian kohdalla. Käsissä on jälleen ainutlaatuinen satukirja, jota ei missään nimessä kannata lukea yhdessä lasten kanssa. Satania ei juonellisesti säväytä aivan maksimaalisesti, mutta taiteeltaan se on huikaiseva.

Arvio: Viimeinen ilta – Pumpkinheads

Hurraa, jälleen uusia aluevaltauksia sarjakuvan parissa! En nimittäin ainakaan muista aiemmin lukeneeni sarjismuotoista yhdenpäivänromaania, tai vielä tarkemmin yhdenillanromaania. Mielestäni YA-kertomus Viimeinen ilta on saanut käännössarjakuvaksi Suomessa jopa poikkeuksellisen paljon huomiota, ja sen suosion syitä on mielenkiintoista pohtia. Rainbow Rowellin ja Faith Erin Hicksin kuvaus nuorista elämänmuutoksen kynnyksellä toimii etenkin omalaatuisen miljöönsä ja toteutustapansa vuoksi. Toisaalta tunnelmassa on hyvin paljon Stand By Me -henkistä matkakertomusta, vaikka koko tarina tapahtuu muutaman tunnin sisällä pienillä syysmarkkinoilla. Alue on hyvin rajattu, mutta päähenkilöilleen siinä hetkessä koko maailma. Viimeinen ilta tuntuu ensin pieneltä, mutta kun sitä ryhtyy selittämään auki, huomaa miten paljon elämää sivuille on saatu mahtumaan.

Arvio: Hämärät kaupungit – Kuumetta Urbicandessa

Oletteko te samanlaisia kuin minä? Innostutte valtavasti, jos löydätte sarjakuvan aiheesta, josta ette ajatelleet sarjakuvia tehdyn. Jos vaikka löytää sarjiksen taidehistoriasta tai taloustieteestä tai ruuanlaitosta, niin tuskin malttaa odottaa, että pääsee lukemaan sen. Ja joskus yllättävää aihepiiriä ei arvaa päällepäin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että Hämärät kaupungit -sarjan ainoa suomennettu osa Kuumetta Urbicandessa olisi sukellus kaupunkisuunnitteluun ja -arkkitehtuuriin. Mutta kun tajusin tämän muutaman sivun jälkeen niin olin ihan että voi pojat! Kaupunkisuunnittelusarjakuva! Miten hyvä! No, melko hyvä. Jos aihepiiri ei sytytä, niin en usko, että tarinasta jää hirveästi jälkipolville kerrottavaa, mutta omaperäisenä scifikertomuksena Kuumetta Urbicandessa on kiehtovan karismaattinen sarjakuva. Tekijäpari Benoît Peeters ja François Schuiten ottaa aikansa ja antaa tarinan hengittää.