Arvio: Zahran paratiisi – Uhmakas kansannousu sarjakuvamuodossa saa viestinsä perille

edf

Palaamme jälleen viime vuosina kovasti suosiota niittäneeseen ja keskustelua herättäneeseen sarjakuvagenreen ”elämä islamilaisissa teokratioissa on perseestä”. Tällä kertaa tarkastellaan Irania vuoden 2009 vaalien jälkeisten mellakoiden aikana. Sarjakuvan takana ovat salanimillä esiintyvät Amir ja Khalil, jotka ovat eläneet ja kokeneet Iranin valtion terrorin ja kertovat siitä, mitä he vuoden 2009 mielenosoitusten jälkeisinä viikkoina näkivät. Zahran paratiisi kertoo Alavin perheestä, jonka toinen poika Mehdi on kadonnut mielenosoituksissa. Hänen veljensä Hassan ja äitinsä Zahra pelkäävät pahinta ja yrittävät jäljittää poikaansa järjestelmässä, joka on harjaantunut kadottamaan moiset valtion viholliset kaikista arkistoista. Zahran paratiisi on taidokas mutta hiomaton sarjis, josta paistaa läpi mieletön intohimo ja palo saada tarina kerrottua. Puutteet eivät haittaa kohtuuttomasti, sillä kerronta on sujuvaa ja mieleenjäävää. Lue loppuun

Mainokset

Arvio: The Gigantic Beard That Was Evil – Parran alta paljastuu kaikenlaista jännää

edf

Tiedättekö, kun näkee tuon kaltaisen nimen sarjiksella, niin iskee ns. Snakes On a Plane -pelko. Nimeämispolitiikkana tämä vetoaa minuun edelleen, mutta jos nimi on ainut hauska idea, niin pettymys on suuri. Onneksi The Gigantic Beard That Was Evil ei lankea Snakes On a Plane -kuoppaan. Se on omaperäinen, hauska ja yllättävän kaunis sarjakuva. Tarinan vaikutteet ovat selkeästi lastensaduissa ja symbolinen kerronta tuo siihen mukavasti lisätasoja. Kuvituksellisestikin Stephen Collinsin esikoisromaani on mieleenjäävä ja vaikuttava. Tästä puuttuu ainoastaan Samuel L. Jackson, muuten The Gigantic Beard That Was Evil on kaikilla osa-alueilla parempi kuin Snakes On a Plane. Snakes On a Plane ei ollut kovin hyvä, The Gigantic Beard That Was Evil sen sijaan on oikein hyvä. Eikö muuten huomaa, että kritiikit muuttuvat aina vain ammattimaisemmiksi kun niitä kirjoittaa enemmän? Lue loppuun

Arvio: The Best of Wonder Wart-Hog – Supersankariparodian 350-kiloinen jättiläinen on tanakkaa ja tympeää

edf

Gilbert Sheltonin Wonder Wart-Hog, suomalaisittain Terässika, ei ollut ensimmäinen supersankariparodia. Mad-lehti ja pari muuta tahoa olivat irvailleet Teräsmiehelle jo ennen 1960-lukua, mutta nuo viritelmät eivät jääneet elämään. Vuonna 1962 teksasilaisessa opiskelijalehdessä ensiesiintymisensä tehnyt Wonder Wart-Hog sen sijaan on porskuttanut muodossa tai toisessa 2000-luvulle saakka. Vuonna 2013 ilmestyneeseen The Best of Wonder Wart-Hog -niteeseen on kasattu varsin kattava nippu Wart-Hog -sarjiksia, vaikka läheskään kaikkia tarinoita ei kirjasta löydy. Tämä on toisaalta hyvä, sillä yli 400-sivuisena tämä kokoelma oli ainakin itselleni aivan riittävästi. Wonder Wart-Hog on hengeltään amerikkalaista undergroundia ja tekijänsä kokeilualusta, mikä näyttäytyy laadun epätasaisuutena ja raskaslukuisuutena. Osuessaan Wonder Wart-Hog naurattaa edelleen, mutta tämän opuksen läpi kahlaaminen oli loppuvaiheessa enemmän työtä kuin huvia. Lue loppuun

Arvio: Slayer – Repentless – Naurettavan hurmeiset hevikekkerit

edf

Erilaiset sarjakuvan crossoverit eri medioiden kanssa kiinnostavat aina. Fiilistelin viime vuonna kovasti suomalaisräppäreiden Planeetta Funk -sarjakuva-biisi-hybridiä, ja tänä vuonna samalle apajalle hyppää thrash metallin (suom. rässi) jättiläinen Slayer. Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Planeetta Funk oli taiteellinen tunnelmointi, Repentless taas ultraväkivaltainen aistihyökkäys, kuten Slayerin musiikkikin. Bändin uusimpaan albumiin ”Repentless” (onko niiltä tullut uusi albumi?) liitettiin kolmen musiikkivideon trilogia (tekeekö Slayer musiikkivideoita?) ja tämä albumin nimeä kantava sarjakuvakirja. Musavideot ja sarjakuva limittyvät toisiinsa ja kertovat samaa tarinaa perheensä menettäneen miehen kostoretkestä. Käsikirjoittaja Jon Schnepp ja kuvittaja Guiu Vilanova ovat tehneet yhteistyötä musiikkivideot ohjanneen BJ McDonnellin ja bändin kanssa saadakseen tarinasta yhtenäisen kokonaisuuden. Lue loppuun

”Arvio”: Shitty Watchmen – Koska maailma on vitsi

edf

HAHAHAHAHA MILLÄÄN EI OLE ENÄÄ MITÄÄN VÄLIÄ OSTIN SHITTY WATCHMENIN ONCE YOU REALIZE WHAT A JOKE EVERYTHING IS BUYING SHITTY WATCHMEN IS THE ONLY THING THAT MAKES SENSE. Elikkäs niin. Alkuvuodesta 2017 julkaistiin niin härski sarjakuva, että se jäi heti kummittelemaan mieleen. 11 sarjakuvataiteilijaa halusi ottaa kantaa Dave Gibbonsin kuvakerronnan ylivertaisuuteen Watchmen-sarjakuvassa. Heidän tapansa kunnioittaa mestaria oli piirtää tarina uudelleen, ruutu ruudulta, mutta paskasti. Tällainen perseily on minulle omiaan, kiinnostus heräsi heti. Ensin vain kerroin kavereille sarjiksesta ja naureskeltiin, hehheh Shitty Watchmen. Sitten aloin miettimään, pitäisikö se ostaa. Hehheh joo varmaan ostan Shitty Watchmenin, ehkä ei nyt kuitenkaan. Lopulta eräänä perjantaina kahden kaljan jälkeen tietokone oli auki fataalilla hetkellä, ja Shitty Watchmen siirtyi virtuaaliseen ostoskoriin kuin varkain. Joten tässä sitä ollaan. Eittämättä maailman kuuluisin ja puhkianalysoiduin sarjakuvaromaani, mutta ihan paskasti tehtynä. Lue loppuun

Arvio: We Won’t See Auschwitz – Valju sarjis ilman tarttumapintaa

edf

Meinaan turhautua, kun aina vain tartun nuorten sarjakuvantekijöiden omaelämäkerrallisiin teoksiin, vaikka ne ärsyttävät jo lähtökohdiltaan. Palaan aina miettimään, mikä ohjaa sarjakuvantekijän ensimmäiseksi kertomaan itsestään ja mihin saakka tavanomaisten henkilöhistorioiden kertominen on perusteltua. Onko oma tarinasi varmasti se kertomisen arvoisin kaikista? Toisaalta, markkinatalous kunniaan ja antaa tyyppien piirtää. Ei minun olisi pakko näitä lukea, ja tässä sitä silti taas ollaan. Ranskanjuutalaisen Jérémie Dres’n kirja We Won’t See Auschwitz kertoo Jérémien ja tämän veljen Martinin matkasta Puolaan heidän oman sukunsa juurille. Tekijän juutalaisuus on ns. kolmatta polvea, jossa heidän ja keskitysleirien väliin on jo mahtunut yksi sukupolvi. Kirjan nimi viittaa veljesten lähes pakonomaiseen tarpeeseen jättää Auschwitz väliin matkalta. Nuoret juutalaiset haluavat tuntea sukunsa tarinat heidän elämästään, eivät ainoastaan heidän kuolemastaan. Lue loppuun

Arvio: Yleisönosasto – Kirjallisuus on kärsimystä, ainakin jos tekijöiltä kysyy

edf

Nyt on muuten metaa. Kirjallisuuslehti Parnassossa vuosina 2008-2014 alun perin ilmestynyt Yleisönosasto suorastaan kerjää nenäkästä, ohuesti perusteltua ja taustoihin perehtymätöntä blogiarvostelua. Riikka Ala-Harjan ja Matti Hagelbergin sarjakuva pyörii kirjallisuuden ympärillä ja käsiteltäviin teemoihin kuuluvat esimerkiksi kirjoittaminen, kustantaminen, kirjojen myynti ja arvostelut. Sivun mittaiset stripit sisältävät vähän toimintaa ja paljon puhetta kirja-alan turhautumispisteistä. Yleisönosaston henki on puhdistavan kyyninen: kukaan ei osta, kukaan ei lue, itse pitää maksaa ja kituuttaa köyhyysrajalla, miksi oikein jatkan tätä masokismia.  Ei ole kirjan ja sen kirjoittajan tie suora tai sileä, vaan täynnä kuoppia, itsen ja muiden kaivamia, ja epäpäteviä bloggaajia korvaamassa pätevän kirjallisuuskritiikin ja -journalismin. Ai että, kyllä hiveli lukea tätä suu virneessä. Lue loppuun