Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi

SatakieliJokaEiLaulanut_kansi

Tämähän meni hienosti. Kun kuppi hienoisesti meni nurin edellisen omaelämäkertatyyppisen sarjakuvan kanssa, niin olin vielä samaan kirjastosatsiin ottanut yhden lisää. Tässä tapauksessa minun ja teidän onneksi Satakieli joka ei laulanut ei kuitenkaan ole tyylipuhdasta autofiktiota. Minun siksi, että en teosta miettiessäni jää jumiin muotoseikkoihin, ja teidän siksi, ettei teidän tarvitse kuunnella silkkaa itseään toistavaa marinaa 700 sanan verran. Kirja sisältää 6 lyhyttä tarinaa erilaisista lapsuuksista. Kertoja voisi periaatteessa olla sama henkilö, mutta muuttuvat asetelmat ja ympäristöt kielivät, että tarinoiden ympärille ei ole tarkoitus rakentaa kronologiaa. Hyrri onkin sanonut, että tarinat ammentavat sekä hänen että hänen lähipiirinsä muistoista. Yhdistävä tekijä kertomuksissa on lapsen törmääminen traumaan tai pelkoon, jota mieli ei vielä ole aivan valmis käsittelemään. Juliana Hyrri vaihtelee kertomusten sävyjä trauman vakavuudesta ihan konkreettisiin muutoksiin esim. kuvitus- tai kerrontatyyleissä. Yhtä kaikki, epämukavuuden tunne saadaan päälle ensimmäisestä tarinasta lähtien, ja se ei muutu koko kirjan aikana minnekään. Jatka lukemista ”Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi”

Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä

Mielikuvitustyttö_kansi

Kun blogin pitämisen myötä olen moninkertaistanut sarjisten lukutahtini, huomaan kärsiväni jos jonkinlaisista sivuvaikutuksista. Positiivisia ovat esimerkiksi yleisen kirjasivistyksen lisääntyminen, taiteen ja kulttuurin kulutuksen monikertaistuminen, laajentunut maailmankuva ja parempi henkinen tasapaino. Negatiivisia sitten ovat esimerkiksi jatkuva hyllytilan puute ja tiettyjä genrejä kohtaan tapahtuva kyynistyminen. Huomaan muutaman tyylilajin kohdalla huokaavani jo alkusivuilla että jahas, tämä oli taas näitä. Tällaisia genrejä löytyy sarjisspektrin äärilaidoilta, toisella puolella esimerkiksi patsasteleva ja machoileva sankarisarjis, toisella taas hauras ja pienieleinen omaelämäkertasarjis/autofiktio. Aino Louhen tuore romaani Mielikuvitustyttö menee näistä jälkimmäiseen lokeroon. Kirjasta ei voi päätellä, ovatko tapahtumat aidosti tapahtuneita vai värittyneitä, tai no nimi ehkä vihjaisi, että aivan yksi yhteen todellisista tapahtumista ei ole kyse. Tässä tapauksessa minusta on kuitenkin perusteltua kutsua teosta omaelämäkerralliseksi, koska kerronta tehdään minä-muodossa, päähenkilö on kirjoittajan taustainen ja  ja tekijä kertoo tapahtumat ”omina muistoinaan”. Olennaista ei siis ole sataprosenttinen todenmukaisuus, vaan se, että kirja ammentaa selvästi paljon tekijänsä omista kokemuksista. En tiedä, olenko päätynyt jonkinlaiseen vinoumaulottuvuuteen, mutta minusta tuntuu, että omaelämäkerrallista sarjista tehdään ihan helvetisti ja siksi sieltä esiin nouseminen on erityisen haastavaa. Mielikuvitustyttökin on aivan hyvin tehty sarjakuva, mutta en näe mitään syytä toiste palata sen pariin. Jatka lukemista ”Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä”

Arvio: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers

NaturalBornLovers_kansi

Natural Born Loversin kansi herättää epäilyksiä. Siitä käy ilmi, että on haluttu kuvastaa kahden hahmon intohimoista suudelmaa, mutta oma intuitio kirkuu päässä lähinnä, että kukaan ei suutele noin, ikinä missään. Kuinka pitkät kielet noilla henkilöillä oikein on? Kuinka paljon he erittävät sylkeä? Millainen on heidän kieliensä lihaksisto, että kielet taipuvat tuollaisiin asentoihin? Kysymyksiä herää paljon, ja epäluulot ovat ensimmäiselle sivulle siirryttäessä korkealla. Näin ei ehkä tarvitsisi olla, jos olisi lukenut Amorin aika -sarjakuvaa esimerkiksi Rumban netistä aiemmin. Tällöin tietäisi tätä kirjaa avatessaan, mikä on tekijäpari Saila Juutin ja Anne Lehtisen henki ja tyyli. Natural Born Lovers on ensimmäinen pidempi tarina, jossa seikkailevat Amorin aika -sarjakuvan hahmot. Sarjiksen pointtina on intohimoisen pariskunnan, Korpin ja Kissan, seksielämä, joka koostuu epäilemättä usean ihmisen todellisista, joskin väritetyistä kokemuksista. Taustalla soi jatkuvasti musiikki, jonka tahtiin niin mäntähommat kuin muukin elämä kulkevat. Kaikki on sanottu popmusiikissa aiemmin, kyse on vain oikean biisin löytämisestä oikeaan tilanteeseen. NBL on kanttaan parempi sarjakuva, mutta en silti ole aivan varma, kantaako sen perusajatus pitkää tarinaa, vai onko kyseessä enemmän juuri lyhäreihin sopiva niche-huvittelu. Jatka lukemista ”Arvio: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers”

Arvio: Hämärän prinssi – Ilmastonmuutoksen vastustaminen on tekoja, ei perseestä oloa

cof

Huom. Tässä tekstissä on tavallista vähemmän sarjakuvan arviointia, sillä ajauduin lähes kaikista tulokulmista vain haukkumaan sen päähenkilöä. Onneksi blogin ei tarvitse olla ammattimainen, sillä tämä teksti ei ole ammattimainen. Sori!

Minusta on varsin mahtavaa, että ilmastonmuutos on teemana alkanut näkyä sarjakuvissakin. Ilmastonmuutoksessa itsessään ei toki ole mitään mahtavaa, mutta aikamme suurin kriisi vaatii huomiota aivan kaikkialla uutisissa, taiteessa ja kulttuurissa. Uskon, että laadukkailla aihetta käsittelevillä sarjakuvilla, sellaisilla kuin esimerkiksi Sarasvatin hiekkaa, on mahdollisuus vaikuttaa ajatteluun ja sitä myöten myös ihmisten käytökseen. Sitten en yhtään tiedä, miten Hämärän prinssi vaikuttaisi käytökseen. Se on laadukas sarjakuva, jonka päähenkilö on niin raivostuttava märkä lapanen, että lukiessa on vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin hänen vihaamiseensa. Petteri Kantola ottaa sarjiksella riskin, sillä luulen että Hämärän prinssi voi johtaa kahteen lopputulokseen: joko ajatellaan että ilmastonmuutoksen vastustaminen on tuollaisten saamattomien kommunistihippien haihattelua ja siihen eivät paremmat ihmiset rupea, tai sitten sisuuntuu ja ajattelee että ilmaston korjaamista ei voi jättää saamattomien kommunistihippien käsiin, ja ryhtyy toimiin entistä reippaammin. En tiedä, jännä nähä! Jatka lukemista ”Arvio: Hämärän prinssi – Ilmastonmuutoksen vastustaminen on tekoja, ei perseestä oloa”

Arvio: Pieni hetki onnea – Suru ja onni sekoittuvat samaistuttavaksi pakkaukseksi

cof

Näköjään tulin Suurelta kurpitsalta sarjispakettia valikoidessani poimineeksi koriin lähinnä omaelämäkertoja. Kuten kaksi edellistäkin kirjaa, myös Pieni hetki onnea on muistelo tekijänsä menneisyydestä. Jussi Waltameri ei kuitenkaan varsinaisesti ota kantaa siihen, kuinka paljon väritystä todelliset tapahtumat ovat saaneet, mutta selvästi ainakin päähenkilö, hänen tuntemuksensa ja sisäinen maailmansa ovat Waltamerelle kovin läheisiä. Pieni hetki onnea on kertomus tietynlaisesta lapsuuden lopusta, elämän ensimmäisistä pettymyksistä ja menetyksistä. Periaatteessa se on lähes musertavan surullinen kertomus, mutta sävy ei silti ole synkkä. Surun ja tappioiden kanssa eläminen on osa elämää, ja ilman sitä pienet hetket onneakaan eivät tuntuisi juuri miltään. Waltameren kerronta on mukaansatempaavaa, mutta kokonaisvaikutelmaa vesittävät muutamat köppäisesti toteutetut tekniset yksityiskohdat. Jatka lukemista ”Arvio: Pieni hetki onnea – Suru ja onni sekoittuvat samaistuttavaksi pakkaukseksi”

Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä

cof

Suuren Kurpitsan viime vuoden julkaisuihin perehtymisessä on seuraavana vuorossa Suvi Ermilän kakkosteos Jälki. En ole lukenut Ermilän edellistä teosta, Hauhoa, mutta kuulemani ja näkemieni näytteiden perusteella on kyse hyvin samanlaisesta materiaalista. Ermilä dokumentoi omaelämäkerrallisia muistoja lyijykynällä hyvin pienieleisesti. Maisemat ja tunnelma ovat ankeita ja dialogi vähäistä ja töksähtelevää. Tunnelma on suorastaan kaurismäkeläinen, sillä erolla että Ermilän kuvaamat hetket loppuvat melko nopeasti ja päästävät lukijan piinasta, siinä missä Kaurismäki pistää kaikki kiemurtelemaan kanssaan paljon pidemmiksi ajoiksi. Ja samanlailla kuin Kaurismäen elokuvat, Jäljen tarinat saavat minut miettimään menikö jotain ohi. Valtaisaa vaikutusta Jälki ei nimittäin tee, ja suurin kysymys kirjan loputtua on, miksi juuri nämä hetket valikoituivat sarjakuvaksi. En oikeasti tiedä. Jatka lukemista ”Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä”

Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää

cof

Sen lisäksi, että olen haalinut viime vuoden ulkomaisia sarjakuvia lukulistoilleni, Suuri Kurpitsa ystävällisesti lähetti minulle nipun viime vuoden kotimaisia julkaisujaan. Tämä on ihan paikallaan, sillä suomalaisesta tuotannosta vuosittaisia best of -listoja julkaistaan vain niukasti (ja joku vielä kyselee minultakin mielipiteitä, herra paratkoon). En siis voi pelkästään peesata asiaan vihkiytyneitä, vaan mielipiteitä pitäisi muodostaa itsekin. Kaikkien sarjakuvien tehtävä tosin ei ole päätyä ”parhaat ja järisyttävimmät” -listoille. Osa sarjakuvista on aivan paikallaan pienimuotoisina välipaloina, erimuotoisina testamentteina elämän kevyemmille osa-alueille. Jukka Tilsan omaelämäkerrallinen musamuistelokokoelma Julma jytä on juuri sellainen. Pienen pokkarin jälkeen tuskin kukaan muuttaa ajatteluaan tai katselee maailmaa eri kantilta, mutta voi silti innostua nostalgisoimaan ja saada iloa useiksi päiviksi. Jatka lukemista ”Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää”

Arvio: Yhesti yhes paikas 4-9 – Hänelle, jolla on jo kaikkea

cof

Kirjoitin Ville Pirisen Yhesti yhes paikas -kansantarinasarjasta viimeksi pyöreästi vuosi sitten. Ottaen huomioon, että kyseessä on pääasiallisesti nippu känni- ja paskatarinoita, innostuin melkoisiin ylisanoihin. Jossain kohtaa mietin jo, ajoiko ensivaikutelma minut liian reimuisaan suitsutukseen, mutta kyllä se viimeistään näiden osien 4-9 kohdalla varmistui, että tulkintani ei ollut harhaanjohtava. Innostunut se toki oli, mutta kaikki tekemäni väitteet ovat myös myöhempien osien kohdalla totta. Tarinat ovat kamalan samaistuttavia, kansallista yhteenkuuluvuutta vahvistavia, omaa sydäntä keventäviä ja monipuolisen hirtehisiä. Viimeksi nikottelin synkempiä sävyjä, mutta nyt Pirisen vaihteluihin on jo tottunut, ja ymmärtää myös sen, että jokainen yhesti yhes paikas tapahtunut sattumus tai huhupuhe ei aina ole hulvattoman hauska. Osa niistä on surullisia, osa pelottavia ja osa vain karseita, mutta niinhän meidän ihmisten jutustelut toisillemme ovat. Katsotaan vieläkö löydän sanottavaa YYXP (Yhesti yhes X paikas, kuten Pirinen itse sarjansa lyhentää)-sarjasta blogitekstin verran. Periaatteessa kama on aivan samaa läystäkkeestä toiseen, mutta silti tuntuu siltä, että uusiakin ajatuksia herää. Jatka lukemista ”Arvio: Yhesti yhes paikas 4-9 – Hänelle, jolla on jo kaikkea”

Arvio: Yhesti yhes paikas 1-3 – Suomi-sarjiksen suurmenestyjäehdokas

mde

Ville Pirisen moderni kansanperinnekokoelma Yhesti yhes paikas on klassikko. Ei ehkä kuitenkaan sen tason klassikko, kuin se ansaitsisi olla. Yhesti yhes paikas -kirjoihin on koottu suullista perimätietoa, juttuja jotka ovat tapahtuneet kaverin kaverille joskus jossain. Pirinen kertoo kirjassa oivaltaneensa toisen osan aikoihin, että näitä stooreja voi tehdä sarjakuviksi aivan loputtomiin. Toistaiseksi väite on pitänyt paikkansa, sillä kokoelmia on ilmestynyt toistaiseksi jo kymmenen kappaletta. Viime vuonna ilmestyneeseen uusintapainokseen on koottu kolme ensimmäistä osaa. Väite siitä, että kirjat ansaitsisivat vielä suuremman klassikkostatuksen perustuu siihen, miten samaistuttavia tarinat ovat. Sopivalla markkinoinnilla Yhesti yhes paikas -tarinat voisivat ihan hyvin olla joidenkin Mielensäpahoittaja- tai Juoppohullu-kirjojen tyylistä kansanviihdettä, niin sujuvaa ja rempseää kerronta oikein kohdalleen osuessaan on. Jatka lukemista ”Arvio: Yhesti yhes paikas 1-3 – Suomi-sarjiksen suurmenestyjäehdokas”

Arvio: Minä, Mikko ja Annikki – Lämminhenkinen kotiseuturakkaustarina

dav

En oikein tiedä, mitä ajattelisin omaelämäkerrallisista sarjakuvista. Niitä on luettu tässäkin blogissa jo jokunen, ja tuntuu siltä, että sarjakuva taidemuotona houkuttelee pariinsa paljon omaelämäkerrallista kerrontaa. Toisaalta pienimuotoisuus ja samaistuttavuus kiehtoo, mutta toisaalta omaelämäkerrallisuus tuottaa paljon melko samankaltaista tavaraa. Jokainen tarina on toki yksilöllinen, mutta teemat ja havainnot ovat lopulta samasta puusta veistettyjä. Kuitenkin, silloin kun tekijä löytää omaelämäkerralliseen tarinaansa selkeän kulman, laajemman kontekstin ja perusteen tarinansa merkittävyyteen myös lukijalle, on paketti herkästi hurmaava. Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki on tällainen tarina. Takalon siihenastinen pääteos parin vuoden takaa kertoo tarinan Tampereesta ja rakkaudesta. Kertomus on perinteinen rakkaustarina Takalon ja hänen puolisonsa Mikon välillä, mutta vielä enemmän se on rakkauskirje Tampereelle ja ennen kaikkea Annikin puukorttelille Tammelan kaupunginosassa. Jatka lukemista ”Arvio: Minä, Mikko ja Annikki – Lämminhenkinen kotiseuturakkaustarina”