Arvio: Tapio Tomsten – Työmiehen päiväkirja 2018-2022

Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni Aapo Kukon haastattelua, jossa hän puhui siitä, että haluaa viitata itseensä sarjakuvantekijänä sarjakuvataiteilijan sijaan, koska tekijyydessä on klangi käsityöläisyydestä. Minusta se oli mukavan kuuloinen ajatus, ja itsellenikin on jäänyt tavaksi puhua tekijöistä taiteilijoiden sijaan, jos ei ole erityistä syytä valita nimenomaan taide-sanaa. Tämä ajatus tuli mieleen, kun luin tuoretta kokoomaa Pentti Otsamon Tapio Tomsten-sarjakuvasta. Tapio Tomsten on työelämää kommentoiva sivun mittainen strippi, joka ilmestyi Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä vuodesta 2018 vuoteen 2022 asti. Ei liene sattumaa julkaisualustan huomioonottaen, että työläisyys ja tekijyys pyörivät mielessä, mutta Tapio Tomsten ilmentää niitä mielestäni odotettua useammilla tavoilla.

Arvio: Sörnäisten tyttö – Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirja 1915-1918 sarjakuvana

Täysin sattumalta tulin lukeneeksi lyhyen ajan sisään parikin päiväkirjamuotoista sarjakuvaa. Janne Parviaisen Ulkopuolella oli dokumentti omasta elämästä ja hyvinkin tästä ajasta, kun taas Leena Virtasen ja Aino Sutisen Sörnäisten tyttö sijoittuu yli sadan vuoden taakse. Kuitenkin, elämä on elämää ja arki arkea, tapahtui se sitten kuusi vuotta tai reilu sata vuotta sitten. Tässä mielessä näiden kahden teoksen lähekkäin lukeminen oli uuden tason lukemiseen antava iloinen sattuma, varsinkin kun molemmat ovat päähenkilönsä elämän lisäksi myös täynnä tuokioita Helsingistä. Mutta siinä missä nykypäivän päiväkirjan hallitseva tunnelma on ehkä jonkinlainen hidas laahustaminen huonompaa kohti, Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirjoissa aistitaan myllertävä ja kaikenkäsittävä muutos.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Joakim Pirinen ja myrsky hiekkalaatikossa / Kaasua, komisario Likanen

Harvoin enää tulee sellaista oloa sarjakuvaa lukiessa, että nyt saisi kyllä joku tulla selittämään tämän minulle. Suurimman osan ajasta sitä taiteenlajin tuntemusta on jo tarpeeksi, että asioita osaa asettaa kontekstiin, ja vähän obskyyrimmätkin taidepläjäykset ovat mieluisaa luettavaa. En tietenkään tajua kaikkea lukemaani täydellisesti, mutta silloin kun en tajua, olen sujut sen kanssa. Näiden kahden Joakim Pirisen albumin kanssa tuntui sen sijaan siltä, että nyt en aivan tajua, vaikka pitäisi. Se on paljon epäkiitollisempi tunne kuin tajuamattomuus luvan kanssa. Että nyt sitten, luvan kanssa, jos joku kokee että voisi minulle tulla pätemään Pirisen erinomaisuudesta, olkaa hyvät. Kertokaa minulle, mitä kasarilla julkaistut juttukokoelmat … ja myrsky hiekkalaatikossa ja Kaasua, komisario Likanen minulle sanovat niin hienostuneesti, että minä juntti en sitä ymmärrä.

Arvio: Maalarisiskot – Odotukseni olivat hieman väärässä asennossa

Maalarisiskot on vaikeasti määriteltävä sarjakuva. Päällisin puolin se on taidehistoriasarjis, joka fiktiivisyydestään huolimatta perustuu laajaan lähdemateriaaliin ja kertoo neljän suomalaisen taiteilijan nuoruudesta 1800-luvun lopulla. Toisaalta se on täysin nykyaikaan sidottu tulkinta käsittelemistään asioista, ja heijastelee siten vähintään yhtä paljon 2020-lukua ja tekijänsä Reetta Niemensivun ajatuksia kuin 1880-lukua ja henkilöhahmojensa sielunmaisemaa. Toisaalta, heti tuota virkettä tuhertaessani rupesin miettimään, miten tämä eroaa mistään muustakaan historiallista aikaa käsittelevästä teoksesta. Ainahan tekijä tulkitsee tapahtumia oman linssinsä läpi, ja tuo linssi on aina aikansa tuote. Että otanpa sanani heti takaisin, ei se mikään vaikeasti määriteltävä sarjis ole, se on fiktiivinen tulkinta taidehistoriasta, jossa nykyajan linssi on vain astetta selkeämmin näkyvissä kuin monissa muissa vastaavissa teoksissa. Ko. linssin tuoma lisäarvo on sitten se, mitä minun on oikeastaan vaikeampi määrittää.

Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin

Ja edelleen ollaan syksyn kotimaisella uutuuslaarilla. Täytyy sanoa, että Jarkko Räihän elämäkertateos Pekurinen oli etukäteen aihepiiri-toteutus-yhdistelmällään minua tästä uutuuskattauksesta eniten kiinnostanut teos. Suomen tunnetuimmasta pasifistista ja siviilipalveluslain voimaanpainostaja Arndt Pekurisesta on toki kirjoitettu paljonkin, mutta sarjakuvaa aiheesta en ole aiemmin nähnyt. Pekurinen seuraa nimihenkilönsä elämässä pääosin parin vuoden ajanjaksoa välillä 1929-1931. Tällöin Pekurista yritettiin pakottaa asepalvelukseen monin keinoin ja pääosan ajasta lukija viettääkin Pekurisen kaverina erilaisten armeija- ja oikeuslaitospehtoorien kasvoja tuijotellen. Vakavasta ja jopa byrokraattisesta aiheesta saa selkeän kontrastin kuvituksen avulla, joka on karrikoitua ja ajoittain hieman naivistisen oloista. Lopulta Pekurinen ei nouse ihan siihen lentoon, jota siltä odotin, mutta vähintään mielenkiintoinen sarjakuva on silti kyseessä.

Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi

Tämähän meni hienosti. Kun kuppi hienoisesti meni nurin edellisen omaelämäkertatyyppisen sarjakuvan kanssa, niin olin vielä samaan kirjastosatsiin ottanut yhden lisää. Tässä tapauksessa minun ja teidän onneksi Satakieli joka ei laulanut ei kuitenkaan ole tyylipuhdasta autofiktiota. Minun siksi, että en teosta miettiessäni jää jumiin muotoseikkoihin, ja teidän siksi, ettei teidän tarvitse kuunnella silkkaa itseään toistavaa marinaa 700 sanan verran. Kirja sisältää 6 lyhyttä tarinaa erilaisista lapsuuksista. Kertoja voisi periaatteessa olla sama henkilö, mutta muuttuvat asetelmat ja ympäristöt kielivät, että tarinoiden ympärille ei ole tarkoitus rakentaa kronologiaa. Hyrri onkin sanonut, että tarinat ammentavat sekä hänen että hänen lähipiirinsä muistoista. Yhdistävä tekijä kertomuksissa on lapsen törmääminen traumaan tai pelkoon, jota mieli ei vielä ole aivan valmis käsittelemään. Juliana Hyrri vaihtelee kertomusten sävyjä trauman vakavuudesta ihan konkreettisiin muutoksiin esim. kuvitus- tai kerrontatyyleissä. Yhtä kaikki, epämukavuuden tunne saadaan päälle ensimmäisestä tarinasta lähtien, ja se ei muutu koko kirjan aikana minnekään.

Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä

Kun blogin pitämisen myötä olen moninkertaistanut sarjisten lukutahtini, huomaan kärsiväni jos jonkinlaisista sivuvaikutuksista. Positiivisia ovat esimerkiksi yleisen kirjasivistyksen lisääntyminen, taiteen ja kulttuurin kulutuksen monikertaistuminen, laajentunut maailmankuva ja parempi henkinen tasapaino. Negatiivisia sitten ovat esimerkiksi jatkuva hyllytilan puute ja tiettyjä genrejä kohtaan tapahtuva kyynistyminen. Huomaan muutaman tyylilajin kohdalla huokaavani jo alkusivuilla että jahas, tämä oli taas näitä. Tällaisia genrejä löytyy sarjisspektrin äärilaidoilta, toisella puolella esimerkiksi patsasteleva ja machoileva sankarisarjis, toisella taas hauras ja pienieleinen omaelämäkertasarjis/autofiktio. Aino Louhen tuore romaani Mielikuvitustyttö menee näistä jälkimmäiseen lokeroon. Kirjasta ei voi päätellä, ovatko tapahtumat aidosti tapahtuneita vai värittyneitä, tai no nimi ehkä vihjaisi, että aivan yksi yhteen todellisista tapahtumista ei ole kyse. Tässä tapauksessa minusta on kuitenkin perusteltua kutsua teosta omaelämäkerralliseksi, koska kerronta tehdään minä-muodossa, päähenkilö on kirjoittajan taustainen ja  ja tekijä kertoo tapahtumat ”omina muistoinaan”. Olennaista ei siis ole sataprosenttinen todenmukaisuus, vaan se, että kirja ammentaa selvästi paljon tekijänsä omista kokemuksista. En tiedä, olenko päätynyt jonkinlaiseen vinoumaulottuvuuteen, mutta minusta tuntuu, että omaelämäkerrallista sarjista tehdään ihan helvetisti ja siksi sieltä esiin nouseminen on erityisen haastavaa. Mielikuvitustyttökin on aivan hyvin tehty sarjakuva, mutta en näe mitään syytä toiste palata sen pariin.

Arvio: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers

Natural Born Loversin kansi herättää epäilyksiä. Siitä käy ilmi, että on haluttu kuvastaa kahden hahmon intohimoista suudelmaa, mutta oma intuitio kirkuu päässä lähinnä, että kukaan ei suutele noin, ikinä missään. Kuinka pitkät kielet noilla henkilöillä oikein on? Kuinka paljon he erittävät sylkeä? Millainen on heidän kieliensä lihaksisto, että kielet taipuvat tuollaisiin asentoihin? Kysymyksiä herää paljon, ja epäluulot ovat ensimmäiselle sivulle siirryttäessä korkealla. Näin ei ehkä tarvitsisi olla, jos olisi lukenut Amorin aika -sarjakuvaa esimerkiksi Rumban netistä aiemmin. Tällöin tietäisi tätä kirjaa avatessaan, mikä on tekijäpari Saila Juutin ja Anne Lehtisen henki ja tyyli. Natural Born Lovers on ensimmäinen pidempi tarina, jossa seikkailevat Amorin aika -sarjakuvan hahmot. Sarjiksen pointtina on intohimoisen pariskunnan, Korpin ja Kissan, seksielämä, joka koostuu epäilemättä usean ihmisen todellisista, joskin väritetyistä kokemuksista. Taustalla soi jatkuvasti musiikki, jonka tahtiin niin mäntähommat kuin muukin elämä kulkevat. Kaikki on sanottu popmusiikissa aiemmin, kyse on vain oikean biisin löytämisestä oikeaan tilanteeseen. NBL on kanttaan parempi sarjakuva, mutta en silti ole aivan varma, kantaako sen perusajatus pitkää tarinaa, vai onko kyseessä enemmän juuri lyhäreihin sopiva niche-huvittelu.

Arvio: Hämärän prinssi – Ilmastonmuutoksen vastustaminen on tekoja, ei perseestä oloa

Huom. Tässä tekstissä on tavallista vähemmän sarjakuvan arviointia, sillä ajauduin lähes kaikista tulokulmista vain haukkumaan sen päähenkilöä. Onneksi blogin ei tarvitse olla ammattimainen, sillä tämä teksti ei ole ammattimainen. Sori!

Minusta on varsin mahtavaa, että ilmastonmuutos on teemana alkanut näkyä sarjakuvissakin. Ilmastonmuutoksessa itsessään ei toki ole mitään mahtavaa, mutta aikamme suurin kriisi vaatii huomiota aivan kaikkialla uutisissa, taiteessa ja kulttuurissa. Uskon, että laadukkailla aihetta käsittelevillä sarjakuvilla, sellaisilla kuin esimerkiksi Sarasvatin hiekkaa, on mahdollisuus vaikuttaa ajatteluun ja sitä myöten myös ihmisten käytökseen. Sitten en yhtään tiedä, miten Hämärän prinssi vaikuttaisi käytökseen. Se on laadukas sarjakuva, jonka päähenkilö on niin raivostuttava märkä lapanen, että lukiessa on vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin hänen vihaamiseensa. Petteri Kantola ottaa sarjiksella riskin, sillä luulen että Hämärän prinssi voi johtaa kahteen lopputulokseen: joko ajatellaan että ilmastonmuutoksen vastustaminen on tuollaisten saamattomien kommunistihippien haihattelua ja siihen eivät paremmat ihmiset rupea, tai sitten sisuuntuu ja ajattelee että ilmaston korjaamista ei voi jättää saamattomien kommunistihippien käsiin, ja ryhtyy toimiin entistä reippaammin. En tiedä, jännä nähä!

Arvio: Pieni hetki onnea – Suru ja onni sekoittuvat samaistuttavaksi pakkaukseksi

Näköjään tulin Suurelta kurpitsalta sarjispakettia valikoidessani poimineeksi koriin lähinnä omaelämäkertoja. Kuten kaksi edellistäkin kirjaa, myös Pieni hetki onnea on muistelo tekijänsä menneisyydestä. Jussi Waltameri ei kuitenkaan varsinaisesti ota kantaa siihen, kuinka paljon väritystä todelliset tapahtumat ovat saaneet, mutta selvästi ainakin päähenkilö, hänen tuntemuksensa ja sisäinen maailmansa ovat Waltamerelle kovin läheisiä. Pieni hetki onnea on kertomus tietynlaisesta lapsuuden lopusta, elämän ensimmäisistä pettymyksistä ja menetyksistä. Periaatteessa se on lähes musertavan surullinen kertomus, mutta sävy ei silti ole synkkä. Surun ja tappioiden kanssa eläminen on osa elämää, ja ilman sitä pienet hetket onneakaan eivät tuntuisi juuri miltään. Waltameren kerronta on mukaansatempaavaa, mutta kokonaisvaikutelmaa vesittävät muutamat köppäisesti toteutetut tekniset yksityiskohdat.