Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys

Jos kukaan on sattumalta miettinyt, että miksikös on Hyllyyssä ollut vähän normaalia hiljaisempaa viime viikkoina, niin tässä on syyllinen. Sitten Läskimooseksen ei ole vastaan tullut sarjista, jonka lukemiselle on pitänyt varata aikaa ihan viikkokaupalla. Jotain toki olisi voinut päätellä siitä, että sana “Bible” on kirjan nimessä. Ei silloin ehkä ihan vartin suupalasta voikaan olla kyse. Meat Cake Bible on tuhti annos feminististä indiesarjakuvaa viidentoista vuoden ajalta. Se kokoaa yksiin kansiin Dame Darcyn Meat Cake -sarjakuvalehdet, joita ilmestyi 1-2 kappaletta vuodessa vuodesta 1993 aina vuoteen 2008 asti. Meat Cake on hyvin sekalainen kokoelma lyhäreitä, joita yhdistävät henkilöhahmojen lisäksi viktoriaaninen goottiestetiikka, absurdi huumori ja hengästyttävän täyteen tankatut sivut. Meat Cake Bible tuntuu alussa lähes työltä, mutta hiljalleen sen maailma alkaa tuntua aina vain nautinnollisemmalta.

Jatka lukemista ”Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys”

Arvio: No Straight Lines – Four Decades of Queer Comics

On aina vähän kaksi- tai jopa kolmipiippuinen juttu tajuta, että omassa maailmankuvassa on täysiä sokeita pisteitä, joista ei ole aiemmin ollut tietoinen. Yleensä silmien aukeneminen vaikkapa itseltä piilossa olleen kansanosan historialle on alkuun kiusallista (minähän olen lukenut aikuinen ihminen, miten niin maailmankuvani ei olisikaan täydellisen valistunut), sitten inspiroivaa (täällähän on täysin uusi maailma, josta voi oppia vaikka mitä mielenkiintoista) ja lopulta myös hieman surullista (miksi opin näistä asioista vasta nyt, ja miksi tieto silloinkin tulee täysin sattumanvaraisista lähteistä, kuten viihdeohjelmista tai joltain sattumanvaraiselta Twitter-käyttäjältä). No, kaatunutta maitoa on turha kaivata ja yritetään jatkossa olla parempia. Esimerkiksi sillä tavalla, että kun kirjastossa vastaan tulee queer-sarjakuvien historiaa läpiluotaava No Straight Lines -kokoelma, niin se lainataan ja luetaan. Eihän tätä parempaa tapaa läksyjen lukemiseen olekaan. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen historiaa itse kerrottuna, neljän vuosikymmenen ajalta. Ja suurin osa vielä hyvää sarjakuvaakin!

Jatka lukemista ”Arvio: No Straight Lines – Four Decades of Queer Comics”

Arvio: Total Jazz – Jatsinörttäystä ja visuaalista musiikkia

Conan (barbaari) puhui siitä, että elämässä parasta on vihollisten murskaaminen ja heidän naistensa valituksen kuuleminen. Oletan, että se johtui lähinnä siitä, ettei Conan ollut koskaan kokeillut laittaa soimaan jazzmusiikkia lukien samaan aikaan jazz-aiheista sarjakuvaa. Se on nimittäin ihan parasta puuhaa. Totisesti minä sanon teille, jos olette musiikin ja sarjakuvan ystäviä mutta ette ole tätä yhdistelmää testanneet, riistätte itseltänne suuren ilon. Tarkoitukseen soveltuu mahtavasti vaikkapa blogissa aiemmin arvosteltu Monk saman artistin tuotannolla, tai tämänkertainen sarjakuva, ranskalaisen Blutchin lyhärikokoelma Total Jazz jollain albumissa mainituista artisteista. Blutch on pitkän linjan jazz-nörtti ja sarjiksetkin kerätty albumiin parinkymmenen vuoden katalogista. Tämä ei välttämättä ole mitään intromateriaalia jazzin maailmaan vaan diggarin horinoita toisille diggareille.

Jatka lukemista ”Arvio: Total Jazz – Jatsinörttäystä ja visuaalista musiikkia”

Arvio: Whoa Nellie! – Tämä paalujuntta ei tärähdä aivan toivotusti

Pidempiaikaiset lukijat saattavat muistaa, että sydämessäni on erityinen paikka showpainille ja showpainiaiheisille sarjakuville. Jopa siinä määrin, että niille on Hyllyyssä ihan oma Rässling-täginsä. Rässling-aiheisia sarjakuvia kuitenkin tulee vastaan suht harvoin. Eli jos teillä on hyviä tärppejä, joita saa käsiinsä suht helposti, otan vinkkejä mieluusti vastaan. Erityisesti olen kaivannut naisrässlingistä kertovia sarjakuvia, ja niiden kanssa ollaan jo melko marginaalisessa aiheessa. Nyt on kuitenkin sitä hyvää tarjolla: Jaime Hernandezin Whoa Nellie! on aiheeltaan minulle täydellinen sarjakuva. Hernandezin elämäntyö on latinoelämää Yhdysvalloissa kuvaava, vuosikymmeniä jatkunut Love & Rockets -sarja, jonka spin-offina Whoa Nellietä voidaan käsittääkseni pitää. En ole itse tutustunut Love & Rocketsiin sen enempää, mutta Kvaak.fissä julkaistiin aiheesta juuri erittäin kattava katsaus. Valitettavasti, täydellisestä aiheesta ja rikkaasta sarjakuvamaailmasta huolimatta Whoa Nellie on pikkuisen pettymys. Se, mitä sanotaan on juuri se mitä toivon, mutta miten se sanotaan ei tehnyt minuun vaikutusta.

Jatka lukemista ”Arvio: Whoa Nellie! – Tämä paalujuntta ei tärähdä aivan toivotusti”

Arvio: The Complete Crepax vol. 4 – Private Life

Tiedän, että yleensä jatko-osista kirjoittaminen on lukijamäärällinen itsemurha, varsinkin kun puhutaan jostain suht pienen piirin diggailemasta asiasta, kuten Guido Crepaxin kootuista Suomessa. En kuitenkaan suurin surminkaan lopettaisi osien seuraamista ja niistä kirjoittamista, sillä esimerkiksi Crepaxin kaltaisen megatuotannon kohdalla eri teemojen ympärille kootuista volyymeistä saa aina uusia näkökulmia ja oivalluksia. Toki Crepaxin pariin palataan samojen asioiden perässä kuin aiemminkin: mahtava retrotyyli, kiehtova BDSM-vetoinen erotiikka ja elokuvamainen moderni tarinankerronnan ote. Tässä nelosvolyymissä, nimeltään Private Life, painopiste oli kuitenkin täysin eri kuin aiemmin. Seksifantasioiden polttoainetta oli tarjolla paljon vähemmän, ja yleisten elämäfantasioiden vuorostaan paljon enemmän. Private Life on Valentina-tarinoiden kannalta erittäin yllättävä, ja hämmentävän viehättävä paketti.

Jatka lukemista ”Arvio: The Complete Crepax vol. 4 – Private Life”

Arvio: BTTM FDRS – Säälimätön satiiri pistää lihoiksi hahmot ja lukijat

Näyttökuva 2020-01-28 kello 14.23.51

Viime vuoden kovin täysin puun takaa tullut löytö sarjisten saralla oli ehdottomasti Ezra Claytan Daniels, ja hänen mestariteoksensa Upgrade Soul. Sarjakuvassa demonstroitu tarkkanäköisyyden ja empatian taso oli huikea, ja lisäksi Daniels tuntui ymmärtävän jotain hyvin olennaista tästä ajasta. Siispä oli lähinnä vain ajan kysymys, kun pääsisin käsiksi myös tekijän seuraavaan teokseen, erittäin ärsyttävästi nimettyyn BTTM FDRS:iin. Tällä kertaa Daniels ei ole asialla yksin, vaan vastaa ainoastaan käsiksestä. Taiteen hoitaa Ben Passmore, jonka karrikoitu tyyli tuo kirjaan lisäsärmää. Ja särmää riittää muutenkin. Jos Upgrade Soul oli pienieleinen ja yllättävän hillitty, BTTM FDRS on satiirinen, jopa häijy ja irvokas. Sen tyylilajeja ovat kauhu, draama ja hyvin musta huumori. Pienieleisyydestä ei ole enää tietoakaan, nyt roiskitaan joka suuntaan armotta. Ajassa ollaan kiinni edelleen erittäin tiukasti ja tuo vastenmielinen nimikin on vain osa kirjan jatkuvia piikkejä niin hahmoilleen kuin lukijallekin. Daniels vahvistaa ehdottomasti kirjalla asemaansa tämän hetken kiinnostavimpien tekijöiden joukossa. Jatka lukemista ”Arvio: BTTM FDRS – Säälimätön satiiri pistää lihoiksi hahmot ja lukijat”

Arvio: The Lie and How We Told It – Kaikki ihmissuhteemme ovat vain kurkistuksia toisiin maailmoihin

TheLieAndHowWeToldIt_kansi

Viime aikoina on tuntunut siltä, että elämästä puuttuu jotain, mutta en ole oikein osannut sanoa, että mitä. Nythän se selvisi The Lie and How We Told It -teoksen myötä. Elimistöni on nimittäin huutanut kunnon taidesarjakuvaa, ja nyt kun sitä sain, niin taas tuntuu iho hengittävän, ripset 73% pidemmiltä ja värit kirkkaammilta. Rehellisesti sanottuna, onhan tässä koko ajan tullut arvioitua myös taidesarjakuviksi laskettavia teoksia, mutta jotenkin tämä TLAHWTI jätti taiteellisemman fiiliksen. Ehkä tässä on kyse vain ankeuden marinoimasta suomalaisesta mielenlaadusta, mutta kun sarjiksen aiheena on kahden entisen nuoruudenystävän kasvutraumat, joita käsitellään minimaalisen dialogin voimin arkisissa ympäristöissä, niin se se vasta taiteelta tuntuu! Tommi Parrish, vaikka onkin kanadalaistunut australialainen, voisi yhtä hyvin olla Tommi Pärssinen, sen verran kotoisalta hänen kerrontansa tuntuu. TLAHWTI on surullinen, yksinäinen ja outo kertomus nuoruuden vaikeuksista, jotka jalostuvat aikuisuuden vaikeuksiksi. Käytännössä valmis kuvakäsis Jim Jarmuschille. Jatka lukemista ”Arvio: The Lie and How We Told It – Kaikki ihmissuhteemme ovat vain kurkistuksia toisiin maailmoihin”

Arvio: The Complete Crepax vol. 3 – Evil Spells

cof

Massiivinen Guido Crepax -teosten kahlaaminen jatkuu tässä complete-sarjan kolmannessa osassa. Pohdiskelin lukiessani, että en varmaan petaile tässä mitään blogihittiä, kun jatko-osien käsittely ei muutenkaan ole varmaan lukijaystävällisintä matskua, ja puhutaan muutenkin ehkä suhteellisen pientä lukijakuntaa kiinnostavasta teoksesta. Tästä huolimatta haluan ehdottomasti kirjoittaa tästäkin Crepax’n volyymistä, sillä toistaiseksi nämä ovat aina herättäneet kovin erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia, ja lukijakunta ansaitsisi ehdottomasti kasvaa. Complete-sarjan volyymit on sitä paitsi fiksusti koottu löyhiin teemakokonaisuuksiin esimerkiksi kronologisuuden sijaan, mikä mahdollistaa yksittäisenkin osan lukemisen ilman aiempiin perehtymistä. Leijonaosan kirjasta haukkaavat Valentina-tarinat toki viittaavat aiempien seikkailujen tapahtumiin, mutta meno on joka tapauksessa sen verran happoista, että pari lisäsivua kärryiltä pudonneena lukijana ei oikeastaan tunnu missään. Satunnaislukija kuten minä saa muutenkin olla suuren osuuden kirjasta hölmönä kuin Ö aapisen nurkassa, mutta ei muuta kuin turvavyö kiinni ja nautitaan kyydistä. Evil Spells -kirja palaa kauhutyyppisiin tarinoihin, joita yhdistävät löyhästi muodonmuutokset ja ”asiat eivät ole sitä miltä näyttävät” -käänteet. Tämä volyymi ei vakuuttanut minua yhtä kovasti kuin edelliset, ja välillä aloin jo väsyä Crepax’n itseääntoistavaan naishahmojen kaltoinkohteluun. Jatka lukemista ”Arvio: The Complete Crepax vol. 3 – Evil Spells”

Arvio: The Ladies-In-Waiting – En tiennyt, että taidehistoria voi olla näin koukuttavaa

cof

Jälleen olen vahvistanut itselleni uuden marginaalisen suosikkigenren: sarjakuvat taidehistoriasta. Yhden taiteilijan tai jopa yhden teoksen ympärille rakentuvat sarjakuvat ovat paitsi sisällöltään kiehtovia, myös ylivoimaisia juuri sarjakuvana esitettynä. Kommentaari maalauksesta saa aivan uusia puolia, kun luomisprosessi esitetään yhtä lailla visuaalisesti kuin lopputuloskin. Priima lajityypin edustaja on The Ladies-In-Waiting, joka kertoo 1600-luvulla eläneestä Espanjan kuninkaallisten hovitaiteilijasta, Diego Velázquezista. Kirja kattaa Velázquezin elämää, perintöä, merkitystä ja roolia monessa eri kerroksessa tyylejä, kertojia ja näkökulmia vaihdellen. Ensisivuilla kerrontatapa hieman hämmentää, mutta kun Santiago Garcían ja Javier Olivaresin rytmiin pääsee sisään, The Ladies-In-Waiting koukuttaa tiukemmin kuin kovinkaan moni muu viime aikoina vastaan tullut sarjakuva. Jatka lukemista ”Arvio: The Ladies-In-Waiting – En tiennyt, että taidehistoria voi olla näin koukuttavaa”

Arvio: Rock Steady – Brilliant Advice from My Bipolar Life

cof

Rock Steady on varmaan vähiten sarjakuvaksi luokiteltava kirja, josta Hyllyyssä on koskaan kirjoitettu. Kovasti pitämäni Ellen Forney julkaisi tämän vuoden alkupuolella henkisen jatko-osan omaelämäkerralleen Marbles, jossa hän käsitteli elämäänsä kaksisuuntaisen mielialahäiriön sairastajana. Forney on aina ollut sarjakuvantekijä, joka tykkää jakaa vilpittömiä vinkkejä mitä jännimmistä asioista, ja Marbles oli omaelämäkerta, jossa oli mausteena vinkkejä. Rock Steady on hänen omin sanoinensa päinvastainen teos: kokoelma vinkkejä elämään mielenterveysongelmien kanssa, jossa on mausteena kokemuksia hänen omasta elämästään. Rock Steady on visuaalinen tietokirja ilman juonta. En itse ole kärsinyt vastaavista sairauksista, joten minun on vaikea antaa definitiivistä arviota sisällön hyvyydestä tai huonoudesta, mutta sen voin sanoa, että Forneyn tuotantoa leimaava positiivisuus ja kannustava pohjavire on edelleen läsnä, ja näiden teemojen kanssa se on vahvuus. Jatka lukemista ”Arvio: Rock Steady – Brilliant Advice from My Bipolar Life”