Arvio: Poikani Vimma – Sarjistoteutus ei nouse kerronnan rohkeuden tasolle

Muuten olen sitä mieltä, että en halua vuodattaa kyyneleitä amerikkalaisen somealustan kohtalosta, yhyy nyt miljardööri A menetti jotain kun miljardööri B rikastui enemmän. Mutta oikeasti se, että Twitter on mennyt tasoltaan niin viemäriin, että se karkottaa kaikki älykkäät keskustelijat, on todella sääli. Noin kymmenen vuotta sitten se oli vielä aivan ylivertainen paikka päästä kuulemaan erilaisten ihmisten kertomuksia erilaisista kohtaloista. En tiedä, kuinka perillä olisin nykyään esimerkiksi transsukupuolisten ihmisoikeustaistoista ja transihmisten systemaattisesta vähättelystä myös Suomessa, jos en olisi vuosia sitten törmännyt ihmisten omiin kertomuksiin omista kokemuksistaan. Sitä ennen olin vielä kohtuullisen kusipäinen, transkokemuksista ymmärtämätön juntti, joka piti tärkeämpänä omaa oikeuttaan vitsailla kaikesta ja pitää kiinni lapsuudessa oppimastaan maailmankuvasta. Mutta kun pääsee tutustumaan transsukupuolisten ihmisten tarinoihin ja kuulee, millaisten, itselleni itsestäänselvien oikeuksien puolesta yksilöt joutuvat siellä taistelemaan, on ihan selvää, mikä on humaanin ja sivistyneen ihmisen kanta transoikeuksiin. Transoikeudet ovat ihmisoikeuksia.

Tämän johdannon pointti on se, että Pia Westerholmin tuore sarjakuvateos Poikani Vimma voi jollekin olla samanlainen silmien avaaja kuin Twitteriin meneminen oli itselleni noin 2013-2015. Sarjakuva on testimoniaali siitä, millaista kujanjuoksua myös tällä vuosikymmenellä on transihmisten tarvitsemien hoitojen saaminen, ja millaisen vaikeuskertoimen siihen vielä tuottaa transihmisen alaikäisyys. Westerholm on tarinan kertoja, äiti, jonka yläasteikäinen lapsi kertoo olevansa transsukupuolinen. Äiti ei tarinassa kamppaile transsukupuolisuuden ymmärtämisen tai hyväksymisen kanssa, mutta kamppailua ja koettelemuksia on silti tarjolla aivan riittävästi sekä lapselle että äidille. Westerholm kuvastaa hyvin sitä, miten sukupuoli-identiteetin selkeytyminen ja hoitojen saaminen olisi varmasti aivan tarpeeksi vaikeaa myös ilman kaikkea murrosikään muutenkin kuuluvaa ahdistusta ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Halusin tehdä hyvin selväksi, että Poikani Vimman aihepiiri on mitä arvokkain ja kertomuksena se on rohkea, ja Vimman avoimuus tarinansa jakamiseen on erittäin arvostettavaa. Seuraavaksi joudun nimittäin sanomaan, että sarjakuvana sen toteutus ei ole mielestäni kauhean onnistunut. Poikani Vimma on kollaasi kohtauksia, joissa kuvitus on kuin oikeussalipiirroksia. Hahmoja istumassa kotona pöydän ääressä, erilaisissa terveydenhoitolaitoksissa, terapeutin vastaanotolla ja niin edelleen. Tekstit ovat typografisesti erittäin hämmentäviä – pääfonttina toimii jokin todella Comic Sansin kaltainen, ja väleissä eri puhuvia viranomaisääniä esitetään nipulla eri fontteja. Tekstaus on suoraan sanottuna niin karsean näköistä, että se irrottaa ainakin minua lukijana tarinan imusta toistuvasti. Lukija katselee kohtauksia ikään kuin ulkopuolelta, eikä oikein pääse lähelle hahmoja.

Kerronnan näkökulma on sarjakuvassa vahvasti äidin, niinkin vahvasti, että välillä luottamuksen herättämiseksi jonkinlainen reflektio olisi ollut hyväksi. En epäile minkään todenperäisyyttä tarinassa, mutta hyvin suodattamaton oman näkökulman tykittäminen ilman suurtakaan rakennetta tai analyysia tuntuu ajoittain epämukavalta. Jonkinlainen pohdinta oman näkökulman korostumisesta ja toisten tahojen kohtelu lähinnä ylitettävinä esteinä olisi voinut tuoda luottamusta lukijalle. Toisaalta syy näkökulman kapeuteen on myös hyvin ymmärrettävä – äidin hätä on sarjakuvassa erittäin todellista. Shokkitieto lapsen huonosta voinnista, sitä seuraava voimattomuuden tunne, epäusko systeemin auttamishaluttomuutta kohtaan ja oman arjen täydellinen uudelleenjärjestyminen lapsen hädän äärellä tulevat sarjakuvasta hyvin esiin. Westerholm kuvaa hyvin paljaasti omaa oppimismatkaansa lapsen rinnalla, ja myös omia inhimillisiä epävarmuuksiaan vuosien varrella. Lukukokemuksen varmuutta olisi voinut lisätä esimerkiksi jonkinlainen esi- tai jälkikirjoitus tilanteesta, tai muutama kommentti Vimmalta. Nyt vaikkapa lapsen deadnamen käyttäminen, vaikkakin tarinakontekstissa ymmärrettävää, tuntuu vähän epämukavalta etenkin alkuosuuden jälkeen, jolloin Vimman sukupuoli-identiteetti on jo selvä niin kertojalle kuin lukijallekin. En edelleenkään usko, että kirjaa on tehty ilman asianosaisten suostumuksia ja mukanaoloa, mutta kirjasta tällaiset asiat eivät käy ilmi, mikä on sääli. Kertomus hyppii ajassa eteenpäin vuosia, mutta jatkuvuus hämärtyy lukiessa.

En halua liikaa rinnastaa kahta toisiinsa liittymätöntä tarinaa toisiinsa liiaksi, mutta Poikani Vimma toi tietyissä vaiheissa mieleen Mirjam Sumun Kuinka poikani katosi -sarjakuvan. Transsukupuolisuus ja lapsen huumeaddiktio eivät ole millään tavoin samanlaisia asioita, ja olen myös hyvin tietoinen siitä, että molempien teosten taustalla on todellista inhimillistä kärsimystä, joita en mitenkään halua vertailla, mutta kirjojen kertojakokemuksissa on paljon samaa. Halu auttaa kärsivää lasta ilman mitään auttamisen mahdollisuuksia on tragedia molemmissa tapauksissa. Molemmissa sarjakuvissa on mukana esimerkiksi lähes identtinen kohtaus, jossa kertoja kuuntelee muiden lasten vanhempien kertomuksia koulumenestyksestä ja jatko-opinnoista samalla kun oman lapsen tilanne on jotain aivan muuta, ja kokee itsensä kivuliaan ulkopuoliseksi. Minusta on erittäin arvokasta saada lukea myös tällaisia kertomuksia vanhemmuudesta, vaikka tämänkaltaisia kokemuksia ei tietenkään yhdellekään vanhemmalle soisi.

Olisin halunnut pitää Poikani Vimmasta enemmän. Tämä on kuitenkin kokeneen kustantamon julkaisema teos, jossa olisi ollut mahdollisuuksia vielä suurempaan vaikuttavuuteen. Kerrottu tarina on tärkeä ääni tässä ajassa, ja Westerholm on selvästi peloton kertoja, joka ei epäröi esittää uuteen tilanteeseen törmäämisen vaikeutta rehellisesti. Mutta sekä kuvituksessa että tekstauksessa on valitettavasti häiritsevän viimeistelemätön tunnelma, jopa siinä määrin että se tuntuu tarkoitukselliselta. Ei kai kukaan valitse Comic Sans-mielleyhtymää vahingossa. Joten päädyn pohtimaan epäolennaiselta tuntuvia kysymyksiä, kuten sitä, miksi toteutus on haluttu juosta läpi, kun kirja on kuitenkin päätetty panna koviin kansiin. En haluaisi pohtia sellaisia, vaan sitä, miten tämän maan vimmojen elämä ansaitsisi olla yhtä helppoa ja huoletonta kuin muidenkin murrosikäisten, ja sitä miten tätä maailmaa työnnetään oikeaan suuntaan.