Arvio: Johnny Cash – I See A Darkness

Saattaa olla huonoin mahdollinen blogitekstin aloitus heti alkuun todeta, että ei minuakaan sytyttänyt kamalasti idea tästä Johnny Cash -elämäkerrasta. Kun bongasin sen kirjaston hyllystä, en ollut mitenkään erityisen innostunut. Ajattelin, että tuossa on varmaan yllätyksetön perussarjis jonka lukemisesta en tule hullua hurskaammaksi. Jäin kuitenkin miettimään syytä nihkeyteeni – pidän musiikkisarjakuvista ja Johnny Cashista aivan huolella. Mikä erottaisi Cash-sarjiksen vaikkapa siitä mahtavasta Thelonious Monk -sarjiksesta, tai siitä loistavasta Robert Johnson -sarjiksesta, miksi se ei voisi olla ihan yhtä iskevä? Päädyin ottamaan sarjiksen völjyyn ensireaktioni valjuudesta huolimatta. Tiesin, että jälkikäteen olisin kuitenkin halunnut harmitellut sen ohittamista. Tämän jaakopinpainin jälkeen onkin vähän pettymys myöntää, että ensiolettamus ei mennyt kauheasti huti. Johnny Cash – I See A Darkness ei ole erityisen unohtumaton. Syitä keksin parikin, mutta katsotaan onko niistä yleistettävissä jotain sääntöä tulevaisuuden varalle.

Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä

Olen sanonut väsymykseen asti, ja tulen sanomaan vastakin, mutta onpa taas suomalainen sarjakuva ilahduttavan monipuolista, idearikasta ja laadukasta. Uusia, kiinnostavia avauksia ja monipuolisia kertomuksia tulee pihalle harva se viikko. Tällä kertaa ihastusta herättää Tessa Astren käsikirjoittama ja Aapo Kukon ja Niko-Petteri Nivan kuvittama punk-draama Huojuva torni. Kahdessa ajassa liikkuva kertomus saa erityistehoa kahdesta kuvittajasta, jotka pääosin jakavat vastuun ajallisesti toisen kuvatessa menneisyyttä ja toisen nykyisyyttä. Kerronta aiheuttaa välillä myös hämmennystä ja päänsärkyä, mutta on silti luova, vaikuttava ja mieleenjäävä tapa kertoa tarinaa. Huojuvan tornin kunnianhimo on muutenkin kohdillaan, mikä ajoittain näyttäytyy suoraan sieluun iskeytyvänä tunnelmana ja ajoittain lukemisen turhauttavana raskautena.

Arvio: Total Jazz – Jatsinörttäystä ja visuaalista musiikkia

Conan (barbaari) puhui siitä, että elämässä parasta on vihollisten murskaaminen ja heidän naistensa valituksen kuuleminen. Oletan, että se johtui lähinnä siitä, ettei Conan ollut koskaan kokeillut laittaa soimaan jazzmusiikkia lukien samaan aikaan jazz-aiheista sarjakuvaa. Se on nimittäin ihan parasta puuhaa. Totisesti minä sanon teille, jos olette musiikin ja sarjakuvan ystäviä mutta ette ole tätä yhdistelmää testanneet, riistätte itseltänne suuren ilon. Tarkoitukseen soveltuu mahtavasti vaikkapa blogissa aiemmin arvosteltu Monk saman artistin tuotannolla, tai tämänkertainen sarjakuva, ranskalaisen Blutchin lyhärikokoelma Total Jazz jollain albumissa mainituista artisteista. Blutch on pitkän linjan jazz-nörtti ja sarjiksetkin kerätty albumiin parinkymmenen vuoden katalogista. Tämä ei välttämättä ole mitään intromateriaalia jazzin maailmaan vaan diggarin horinoita toisille diggareille.

Arvio: Billie Holiday – Elämäkerran hyvät hetket vesittyvät ylimielisyyteen

Jos blogilla olisi joku tarkkaavainen, teemoista ja sisällöistä välittävä lukija (ei tässä kuitenkaan liikoja luuloja sovi elätellä), niin olisi voinut panna merkille, että yksi mieleisistäni niche-genreistä on musiikkihistoria, ja tarkemmin ehkä vieläpä mustan musiikin historia. Siksipä Jose Muñozin ja Carlos Sampayon elämäkerta jazzin legendaarisimmasta laulajasta, Billie Holidaysta, osuu aivan oikeaan hermoon. Koko elämän ilot ja surut silkalla äänellään välittämään kyennyt Holiday on myös traaginen hahmo, jonka kohtaloon liittyy niin paljon epäinhimillisyyttä ja vastuunpakoilua kaikilta hänen ympärillään, että aiheen käsittely jotenkin ymmärrettävästi on todella vaikeaa. Se käy ilmi myös tässä kirjassa. Siinä Muñozin kuvitus soljuu sivulta toiselle ja vangitsee musiikin tunnelman ja sorron kauheudet, mutta Sampayon käsikirjoitus ei pääse nousemaan samalle tasolle. Billie Holiday -sarjakuva on kaunistelematon ja siloittelematon, mutta jotenkin samalla eksploitatiivinen ja ylimielinen. Outoa.

Arvio: Mistä toi on? – Kun on alkuun päästy

Olen melko varma siitä, että nörtti-identiteetissä tarpeeton triviatieto ja hirveä määrä ulkoa opeteltuja sitaatteja kulkevat usein käsi kädessä. Sitä ei oikeastaan tarvitse mitenkään yrittää, vaan kun joku asia kiinnostaa, niin siitä jää hirveät määrät tarpeetonta dataa päähän. Tässä mielessä nörtit taipumukset ovat auttaneet ainakin itseäni esimerkiksi opintiellä, sillä kun datan tankkauksen on kerran kääntänyt päälle, se toimii kohtalaisen mukavasti myös vähemmän kiinnostavien aiheiden kohdalla. Tämä tahtoo sanoa, että esimerkiksi laulujen sanoja on tarttunut päähän vuosien varrella melkoinen määrä. Siitä vinkkelistä Mistä toi on? -sarjiksen premissi voisi kutkuttaa omia mieltymyksiäni. Ilkka ja Katariina Lapin strippisarjassa jokainen strippi päättyy suomenkieliseen laulusitaattiin, joihin saavutaan joskus luontevammin ja joskus kankeammin. Jokin yhtälössä kuitenkin hiertää, eikä Mistä toi on? oikein saanu minua puolelleen. Tyyli on harmiton ja mukiinmenevä, mutta luonnetta tai huumoria siitä ei minun silmääni löydy.

Arvio: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers

Natural Born Loversin kansi herättää epäilyksiä. Siitä käy ilmi, että on haluttu kuvastaa kahden hahmon intohimoista suudelmaa, mutta oma intuitio kirkuu päässä lähinnä, että kukaan ei suutele noin, ikinä missään. Kuinka pitkät kielet noilla henkilöillä oikein on? Kuinka paljon he erittävät sylkeä? Millainen on heidän kieliensä lihaksisto, että kielet taipuvat tuollaisiin asentoihin? Kysymyksiä herää paljon, ja epäluulot ovat ensimmäiselle sivulle siirryttäessä korkealla. Näin ei ehkä tarvitsisi olla, jos olisi lukenut Amorin aika -sarjakuvaa esimerkiksi Rumban netistä aiemmin. Tällöin tietäisi tätä kirjaa avatessaan, mikä on tekijäpari Saila Juutin ja Anne Lehtisen henki ja tyyli. Natural Born Lovers on ensimmäinen pidempi tarina, jossa seikkailevat Amorin aika -sarjakuvan hahmot. Sarjiksen pointtina on intohimoisen pariskunnan, Korpin ja Kissan, seksielämä, joka koostuu epäilemättä usean ihmisen todellisista, joskin väritetyistä kokemuksista. Taustalla soi jatkuvasti musiikki, jonka tahtiin niin mäntähommat kuin muukin elämä kulkevat. Kaikki on sanottu popmusiikissa aiemmin, kyse on vain oikean biisin löytämisestä oikeaan tilanteeseen. NBL on kanttaan parempi sarjakuva, mutta en silti ole aivan varma, kantaako sen perusajatus pitkää tarinaa, vai onko kyseessä enemmän juuri lyhäreihin sopiva niche-huvittelu.

Arvio: Monk! – Thelonious, Pannonica and the Friendship Behind a Musical Revolution

Jokin Monk! -sarjakuvakirjassa vetoaa jo ennen kuin kirjaa on edes avannut. Vaikuttava koko, Thelonious Monkin musiikkia henkivä jyhkeän sulava typografia ja Youssef Daoudin rujo mutta viimeisen päälle kontrolloitu kansikuva vetävät puoleensa väistämättä. Sisältökin vetää mukanaan nopeasti. Monk! – Thelonious, Pannonica and the Friendship Behind a Musical Revolution on elämäkerta, joka kertaa elämiä lopulta huomattavan vähän. Se on kaukana väsyneestä Wikipedia-sivun kronologisesta kuvittamisesta. Thelonious Monk oli bebop-jazzin suurimpia nimiä ja varmaankin jazzpianisteista suurin. Monk! on itsessäänkin kuin bebopia – se poukkoilee, kiihdyttää ja hidastaa, yllättää ja hämmentää vuorotellen, mutta ei hetkeksikään menetä viehätystään. Se on yksi tehokkaimpia sarjakuva-elämäkertoja, joita olen lukenut, sillä en malttanut edetä alusta montaakaan kymmentä sivua, kun Monkia oli jo laitettava taustalle soimaan. Tätä sarjakuvaa ei ole tarkoitettu luettavaksi hiljaisuudessa.

Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää

Sen lisäksi, että olen haalinut viime vuoden ulkomaisia sarjakuvia lukulistoilleni, Suuri Kurpitsa ystävällisesti lähetti minulle nipun viime vuoden kotimaisia julkaisujaan. Tämä on ihan paikallaan, sillä suomalaisesta tuotannosta vuosittaisia best of -listoja julkaistaan vain niukasti (ja joku vielä kyselee minultakin mielipiteitä, herra paratkoon). En siis voi pelkästään peesata asiaan vihkiytyneitä, vaan mielipiteitä pitäisi muodostaa itsekin. Kaikkien sarjakuvien tehtävä tosin ei ole päätyä ”parhaat ja järisyttävimmät” -listoille. Osa sarjakuvista on aivan paikallaan pienimuotoisina välipaloina, erimuotoisina testamentteina elämän kevyemmille osa-alueille. Jukka Tilsan omaelämäkerrallinen musamuistelokokoelma Julma jytä on juuri sellainen. Pienen pokkarin jälkeen tuskin kukaan muuttaa ajatteluaan tai katselee maailmaa eri kantilta, mutta voi silti innostua nostalgisoimaan ja saada iloa useiksi päiviksi.

Arvio: Black Peider – Ura

Se on kyllä hämmentävää, kun eteen tulee jotakin mikä sopii omaan makuun täydellisesti, ja sitten saat tietää että se on ollut olemassa jo iät ja ajat. Vähän kuin joku unelmoisi 2018 siitä, että joku yhdistäisi vihdoin hedelmäkarkit ja suklaan, ja sitten sille kerrottaisiin Tutti Frutti Choco Mixistä. Tai toivoisi, että aivot sulaisivat samalla kun olo on epämukava ja iloton, ja sillä hetkellä hän törmäisi Maikkarilla Posseen kanavia selatessaan. Hämmennys siitä, että on onnistunut luovimaan elämässään näin pitkälle kuulematta tästä täydellisesti itselleen sopivasta ilmiöstä on suuri. Black Peider on minulle melkein sellainen. Petteri Tikkasen alter ego-sarjakuvasankari-painija-muusikko yhdistää paljon minulle rakkainta kulttuuria. Räkäinen punk, showpaini, sarjakuvat ja niin edelleen. Olen kuullut Peideristä aiemmin vain ihan tosi vähän, Peiderin noise-punk on melkein sitä, jota kuuntelen, hänen showpaini-estetiikkansa ovat lähes kunnollista. Ehkä on ihan hyvä, että kyse ei ole kuitenkaan täysosumasta, niin minun ei tarvitse harmitella ihan hirveästi, että olen aiemmin missannut Tikkasen ja kumppaneiden sekavat keikat ja oudot taideperformanssit.

Arvio: Slayer – Repentless – Naurettavan hurmeiset hevikekkerit

Erilaiset sarjakuvan crossoverit eri medioiden kanssa kiinnostavat aina. Fiilistelin viime vuonna kovasti suomalaisräppäreiden Planeetta Funk -sarjakuva-biisi-hybridiä, ja tänä vuonna samalle apajalle hyppää thrash metallin (suom. rässi) jättiläinen Slayer. Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Planeetta Funk oli taiteellinen tunnelmointi, Repentless taas ultraväkivaltainen aistihyökkäys, kuten Slayerin musiikkikin. Bändin uusimpaan albumiin ”Repentless” (onko niiltä tullut uusi albumi?) liitettiin kolmen musiikkivideon trilogia (tekeekö Slayer musiikkivideoita?) ja tämä albumin nimeä kantava sarjakuvakirja. Musavideot ja sarjakuva limittyvät toisiinsa ja kertovat samaa tarinaa perheensä menettäneen miehen kostoretkestä. Käsikirjoittaja Jon Schnepp ja kuvittaja Guiu Vilanova ovat tehneet yhteistyötä musiikkivideot ohjanneen BJ McDonnellin ja bändin kanssa saadakseen tarinasta yhtenäisen kokonaisuuden.