Arvio: Black Peider – Ura

cof

Se on kyllä hämmentävää, kun eteen tulee jotakin mikä sopii omaan makuun täydellisesti, ja sitten saat tietää että se on ollut olemassa jo iät ja ajat. Vähän kuin joku unelmoisi 2018 siitä, että joku yhdistäisi vihdoin hedelmäkarkit ja suklaan, ja sitten sille kerrottaisiin Tutti Frutti Choco Mixistä. Tai toivoisi, että aivot sulaisivat samalla kun olo on epämukava ja iloton, ja sillä hetkellä hän törmäisi Maikkarilla Posseen kanavia selatessaan. Hämmennys siitä, että on onnistunut luovimaan elämässään näin pitkälle kuulematta tästä täydellisesti itselleen sopivasta ilmiöstä on suuri. Black Peider on minulle melkein sellainen. Petteri Tikkasen alter ego-sarjakuvasankari-painija-muusikko yhdistää paljon minulle rakkainta kulttuuria. Räkäinen punk, showpaini, sarjakuvat ja niin edelleen. Olen kuullut Peideristä aiemmin vain ihan tosi vähän, Peiderin noise-punk on melkein sitä, jota kuuntelen, hänen showpaini-estetiikkansa ovat lähes kunnollista. Ehkä on ihan hyvä, että kyse ei ole kuitenkaan täysosumasta, niin minun ei tarvitse harmitella ihan hirveästi, että olen aiemmin missannut Tikkasen ja kumppaneiden sekavat keikat ja oudot taideperformanssit. Jatka lukemista ”Arvio: Black Peider – Ura”

Mainokset

Arvio: Slayer – Repentless – Naurettavan hurmeiset hevikekkerit

edf

Erilaiset sarjakuvan crossoverit eri medioiden kanssa kiinnostavat aina. Fiilistelin viime vuonna kovasti suomalaisräppäreiden Planeetta Funk -sarjakuva-biisi-hybridiä, ja tänä vuonna samalle apajalle hyppää thrash metallin (suom. rässi) jättiläinen Slayer. Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Planeetta Funk oli taiteellinen tunnelmointi, Repentless taas ultraväkivaltainen aistihyökkäys, kuten Slayerin musiikkikin. Bändin uusimpaan albumiin ”Repentless” (onko niiltä tullut uusi albumi?) liitettiin kolmen musiikkivideon trilogia (tekeekö Slayer musiikkivideoita?) ja tämä albumin nimeä kantava sarjakuvakirja. Musavideot ja sarjakuva limittyvät toisiinsa ja kertovat samaa tarinaa perheensä menettäneen miehen kostoretkestä. Käsikirjoittaja Jon Schnepp ja kuvittaja Guiu Vilanova ovat tehneet yhteistyötä musiikkivideot ohjanneen BJ McDonnellin ja bändin kanssa saadakseen tarinasta yhtenäisen kokonaisuuden. Jatka lukemista ”Arvio: Slayer – Repentless – Naurettavan hurmeiset hevikekkerit”

Arvio: Deadbeats – Huono, huono sarjakuva hyvästä alkuasetelmasta

edf

Äääääähhhh kun oli huono sarjakuva. Deadbeats kertoo kolmesta karkumatkalla olevasta jazzmuusikosta vuonna 1924. He päätyvät Illinoisin takamaille keikalle, ja hieman mystinen tunnelma eskaloituu yliluonnolliseksi kauhukomediaksi. Paitsi ettei pelottanut kertaakaan, ei naurattanut kertaakaan ja joka sivulla vain mietti, joko tämä kohta loppuisi. Käsikirjoittajat Chad Fifer ja Chris Lackey ovat kertoneet, että Deadbeatsia oli vaikea myydä kustantajille, koska se oli kauhukomedia, koska se oli vahvasti aikakauteensa sidottu, koska päähenkilö oli tummaihoinen ja koska se ei menisi kaupaksi Yhdysvaltojen ulkopuolella. Tsekataanpa:

  • kauhukomediat ovat heikko kohtani, sellaiset leffat kuin Evil Dead 2 tai Braindead ovat all-time lemppareitani
  • otin kirjan kirjaston hyllystä juuri, koska se käsitteli jazzia 1920-luvulla
  • päähenkilön ihonväri ihan sama
  • ihan hyvin näytti ainakin minua täällä rapakon takana kiinnostavan

Kuulostaa tekosyiltä, Chad ja Chris. Kyllä se syy nihkeään suhtautumiseen oli ihan se, että tämä oli tosi kökkö sarjakuvaromaani.

Jatka lukemista ”Arvio: Deadbeats – Huono, huono sarjakuva hyvästä alkuasetelmasta”

Arvio: Piitles – Tarina erään rockbändin alkutaipaleesta

dav

Ei-mitenkään tilastollisesti merkitsevän otoksen perusteella väitän, että 1950-luvun paikkeilla syntyneiden miesten keskuudessa vallitsee todellisuusvääristymä, jossa kaikki muu musiikki ennen ja jälkeen Beatlesin on olemassa lähinnä suhteessa Beatlesiin. Se on joko Beatlesia inspiroinutta tai Beatlesin inspiroimaa (paitsi Bob Dylan. Bob on oma juttunsa). Tuossa vääristymässä oletetaan, että kaikki muutkin ovat tätä mieltä, ja jos eivät ole, niin eivät vain ole tajunneet vielä totuutta. Me, jotka olemme tuon ikäpolven vaikutuspiirissä, tiedämme Beatlesista kohtuuttoman paljon huomioiden, kuinka vähän olemme kuunnelleet itse albumeita. Niinpä Mauri Kunnaksen Piitles tuntuu tutulta: siinä hieman isääni vanhempi Kunnas vaahtoaa Beatles-triviaa, jota olen isältäni vastaanottanut vuosikaudet. Onneksi Kunnaksen anarkistinen tyyli ja röyhkeä tulkinta tekevät materiaalista mehukasta vielä kerran. Jatka lukemista ”Arvio: Piitles – Tarina erään rockbändin alkutaipaleesta”

Arvio: Perkeros – Hevi lähtee ihan käsistä

dav

Olen ryhtynyt seuraamaan kotimaista sarjakuvaa toden teolla vasta pari vuotta sitten. Tällaisia paljastuksia ei varmaan pitäisi tehdä, kun yrittää rakentaa uskottavuutta skenepoliisien keskuudessa. Muistan kuitenkin, että JP Ahosen ja KP Alaren Perkeros-sarjiksen nimi kaikui käytävillä jo ennen kuin tiesin tarkasti, mistä on kyse. 2013 ilmestynyt sarjakuvaromaani on monella tapaa poikkeuksellinen Suomi-sarjis: se on mitaltaan ihan oikea romaani, mutta aihe on kevyt ja helposti lähestyttävä. Se käsittelee hevimusiikkia tarpeeksi asiantuntevasti diggareille, mutta tarpeeksi ymmärrettävästi ummikoille. Sen kuvitus on selkeää ja eläväistä, mutta myös vimmaista ja mieleenjäävää. Ei varsinaisesti ole yllätys, että Perkeroksen nostattamat aallot ylettivät pelkkiä sarjisniiloja pidemmälle. Perkeroksesta näkyy intohimo projektia kohtaan, mutta siitä puuttuu kotikutoisuus. Se on kaiken kaikkiaan harvinaisen valmis paketti suuren yleisön sarjisromaaniksi. Jatka lukemista ”Arvio: Perkeros – Hevi lähtee ihan käsistä”

Logicomix-ooppera – Turussa näytettiin toden teolla, mitä luovalla ajattelulla saadaan aikaiseksi

dav

No niin, ensin tiskiin lause, jonka olen halunnut sanoa jo pari päivää: kreikkalainen sarjakuva matematiikasta ja filosofiasta on adaptoitu turkulaiseksi oopperaksi. Tuossa on niin monta totaalisen epätodennäköistä yhdistelmää, että vastaavaa sanarimpsua ei varmasti olla aiemmin sanottu, eikä tulla toiste sanomaan. Opiskelijavoimin kasattu oopperasovitus Logicomixista pyöri Turussa vain noin viikon, joten onnea oli matkassa, että ehdin sen rientää tarkastamaan. Itse sarjakuvasta olen kirjoittanut jo aiemmin: kyseessä on matemaatikko-filosofi-loogikko Bertrand Russellin elämäntyön tarina. Jo sarjakuvan kohdalla olin vaikuttunut haastavan aihepiirin taklaamisesta, joten ooppera-vaikeuskertoimen lisääminen soppaan ansaitsee jonkinlaisen tuplahatunnoston. Jatka lukemista ”Logicomix-ooppera – Turussa näytettiin toden teolla, mitä luovalla ajattelulla saadaan aikaiseksi”

Arvio: Hip Hop Family Tree 1983-1984 & 1984-1985

dav

Ed Piskorin Hip Hop Family Tree puskee eteenpäin höyryjunan lailla, eikä kirjoja malta laskea käsistään ennen loppuun pääsyä. Osissa 3 ja 4 hip hop –kulttuuri alkaa levitä sen verran laajalle, että vuosia ehditään kattamaan kahdessa kirjassa vain pari. Räppäreiden ensimmäinen sukupolvi joutuu vähitellen tekemään tilaa nuoremmilleen, kun Run-DMC, Beastie Boys, Ice T ja kumppanit nousevat nälkäisinä parrasvaloihin. Piskorin tarina-per-sivu-formaatti muuttuu tarinan myötä poukkoilevammaksi, kun tarinoissa pitää siirtyä kaupungista toiseen, selittää taustoja takaumissa ja joskus jopa hypätä vuosikymmenen verran eteenpäin. Hip hop alkaa kaupallistumaan, ja näissä osissa ei ole enää kyse vain muusikoista, vaan levy-yhtiöistä heidän taustallaan, sekä kulttuurivaikuttajista, jotka vievät hip hopin sanaa eteenpäin uusille yleisöille. Jatka lukemista ”Arvio: Hip Hop Family Tree 1983-1984 & 1984-1985”