Arvio: Weird Science-Fantasy / Incredible Science Fiction – Hiukkasen surumielinen EC:n joutsenlaulu

Koska hyvää pitää annostella säästeliäästi, olen makustellut tämän toisen kesällä ostamani EC-kokoelman lukemista useamman kuukauden. Kuten edellisen, Shock SuspenStories -lehden kokoelmassa totesin, EC:n tekstimassat voivat välillä puuduttaa ja saada hulppeankin sarjiksen tuntumaan työläältä. Siksi tähän EC:n myöhäisajan scifijulkaisuja kokoavaan Weird Science-Fantasy– ja Incredible Science Fiction -lehtien kokoelmaan halusin tarttua selkeästi myöhemmin. Odottamista tosin helpotti se, että nimenomaan scifitarinat ovat ehkä EC-tarjonnasta itselleni olleet aiemmin kaikkein vähiten kiinnostava osa. Kokoelmassa aihe ei kuitenkaan ollut ongelma, kun asennoitui odottamaan vähän vähemmän sensaatioita ja enemmän maltillisempaa materiaalia, toimi leijonaosa kokoelmista ihan hyvin. Tosin loppua kohti tunnelma menee yleisesti surumieliseksi, kun EC laahustaa Incredible Science Fictionin kanssa kohti hautaansa. Mielenkiintoinen pala historiaa siis ehdottomasti, vaikka vähän melankolinen olisikin.

Arvio: Mutant World / Jeremy Brood 1 – Vielä yhdet hömppäscifihatsit

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Nyt sanon niinkuin kunnon addikti, että vielä tämän yhden kerran ja sit saa riittää hetkeksi. Minun huumeeni tässä tapauksessa on taas kerran 70-80-lukulainen tissiscifi, jota olen viime kuukausina ilolla nauttinut. Samalla olen koettanut myös säännöstellä varastoja, jotten itse lukijana pääse turtumaan, ja ennen kaikkea etteivät blogin lukijat hylkää Hyllyytä kun siellä nykyään on vaan jotain tällaista b-roskaa. Mutta tämä satsi, Richard Corbenin ja Jan Strnadin kaksi yhteistyöalbumia kattava tupla Mutant World ja Jeremy Brood, tämä on nyt viimeinen hetkeksi, enempää minulla ei tätä upeaa genreä juuri nyt hyllystä löydy. Tämä on kuitenkin oikein hyvä tapa ottaa viimeiset hatsit, sillä tarjolla on Corbenin psykedeelisiä värimaailmoja ja hahmosuunnittelua, köykäisiä syitä alastomuudelle ja olemattomia juonia, aivan sitä mitä toivoinkin.

Arvio: Syntax Terror – Perusteelliset luidenputsaustalkoot

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Viime syyskuussa järjestetyiltä Helsingin Sarjakuvamessuilta jäi käteen yhtä jos toistakin. Tein heräteostoksia, ruinasin arvostelukappaleita ja törsäsin omia rahoja. Yksi teos, jota varten olin laittanut ihan omat viikkorahat syrjään, oli Kari A. Sihvosen Syntax Terror. Pulp-kauhuperinteestä ja ilmeisesti etenkin kulttimaineisista Mars Attacks -keräilykorteista estetiikkaansa ammentava teos oli taas kerran minun marginaalimakuhermojani sen verran kutitteleva yhdistelmä, että siihen oli vaikea olla tarttumatta. Lisäksi Sihvosen Instagram-profiili oli tarttunut haaviini paria kuukautta aiemmin, ja sen kautta olin jo kovasti vakuuttunut tyyleistä. Syntax Terror onnistuu vastaamaan odotuksiin osittain, ja jopa yllättämään positiivisesti. Täysosuma se ei kuitenkaan valitettavasti ole, sillä lukuisista omaperäisistä tyyliratkaisuista osa on selkeästi sarjista hidastavia ja vaikutusta heikentäviä. Se on varmaan osittain ihan tietoinen riski, kun pakkaa paljon kaikenlaista yksiin kansiin ja katsoo, mikä siitä alkaa toimimaan.

Arvio: Jeff Hawke – Charmantti ja omaperäinen scifiklassikko

On jotenkin todellinen power move laittaa sarjikseen ruskea kansi. Niin ankea ja ruma, että sarjiksen on pakko olla tosi hyvä kun kannella ei varmasti myydä yhtään kappaletta.

Ah, lisää sokkopoimintoja joista meikämillenniaalilla ei ollut kirjaan tartuttaessa mitään hajua. Jalavan Sarjakuvan mestareita -sarjan julkaisut ovat kokemukseni mukaan aina vähintään yleissivistäviä, mutta sarjisnautintoa ei voi ihan yhtä lailla taata. Hyvin klassinen realismikuvasto yhdistettynä yllätyksettömään ruutujakoon herätti aluksi pieniä varauksia – onko Jeff Hawke jälleen yksi Agentti X-9 -kokemus, jossa odotukset täytyy asetella historialliselle reliikille, ei aidosti mukaansatempaavalle sarjikselle? Onneksi ei, sillä käsikirjoituksiltaan tämä brittiscifisarja on mukavan omaperäinen ja sarjan ikä näyttäytyy lähinnä charmina. Kanteen on nostettu kuvittajan, sarjan luoja Sydney Jordanin nimi, mutta käsikirjoituksista vastaava William Patterson on minun vähäisen ymmärrykseni perusteella vähintään yhtä vastuullinen Jeff Hawken vetovoimasta.

Arvio: Tissiscifi-tupla – Ulysses / Psychorock

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Tuossa kuolinpesäostoksessani, josta aion puhua edelleen, koska sarjakuvat eivät vain lopu, oli toki selkeitä helmiä, jotka kiinnittivät huomioni heti kokoelmaa selatessani. Sitten lisäksi siinä oli, luonnollisesti, paljon alemman kiinnostuksen tavaraa, jota sisällytin nippuihin matalammin odotuksin. On selvää, että Richard Corbenin työt Metal Hurlant / Heavy Metal -lehtiin ovat esimerkiksi valtaisan kiinnostavia. Corben nosti Heavy Metalin leipägenren, eli vähäpukeisen hömppäscifin omille tasoilleen kunnianhimon ja kiinnostavuuden suhteen. Mutta paljon Heavy Metalissa julkaistiin muitakin tekijöitä, ja heidän kohdallaan puhutaan sitten ihan vain rehellisesti siitä tissiscifistä, ilman ylevämpiä motiiveja. Mainioita esimerkkejä tästä ovat Jacques Lobin ja Georges Pichardin Ulysses tai Sergio Macedon Psychorock. Kummastakaan olisi vaikea keksiä kokonaisen blogitekstin verran sanottavaa, mutta yhdessä niistä tulee jo oikein sopiva huttutupla sekä luettavaksi että kirjoitettavaksi!

Arvio: Nikopol-trilogia – Jumalaton näytelmä / Unien vankila / Kylmä päiväntasaaja

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Tuntuu siltä, että kertalukemisen jälkeen Enki Bilalin scifitarinakolmikosta, joka Nikopol-trilogiana tunnetaan, on todella vaikea sanoa mitään järkevää. Jumalaton näytelmä, Unien vankila ja Kylmä päiväntasaaja ovat niin erilaisia sarjakuvia, että niitä yhdistää lähinnä kollektiivinen outous. Juoneltaan ne eivät ole päällisin puolin kummoisia, mutta Bilalin luomassa maailmassa on niin paljon kerroksia, tarinoissa niin paljon symboliikkaa ja pienillä nyansseilla niin paljon tulkintamahdollisuuksia, että tähän suohon on helppoa myös upota loputtomasti. Jotenkin minusta tuntuu, että nämä sarjakuvat on tarkoitettu enemmän tutkittaviksi kuin nautittaviksi. Tarina ei koukuta, mutta sen tulkinta kylläkin. Haisee akateemiselta, mikä minun kirjoissani ei ole sen kummemmin moite kuin kehukaan.

Arvio: The Complete Shock SuspenStories – Heteroilla ei ole kaikki hyvin, tässä sarjakuvassa sen sijaan kaikki on hienosti

Nyt käsittelyssä on oman arvoasteikkoni mukaan hiljattaisen suuren kuolinpesäsarjisostokseni kruununjalokivi. Täydellinen kokoelma, kaikki 18 numeroa EC Comicsin vuosina 1952-1954 julkaisemaa Shock SuspenStories -lehteä. Kolme kirjaa ja upea boksi. Monessa asiassa minua ei voi materialistiksi syyttää, mutta tällaisen monoliitin äärellä tekee mieli vain pysähtyä ihastelemaan. Shock SuspenStories oli pahennusta herättäneistä kauhu-, rikos-, scifi- ja sotasarjakuvista tunnetulle EC:lle sekä sikermä heidän tunnettua materiaaliaan, että yritys laajentaa tarjontaa yhteiskunnallisesti tulenarkoihin aiheisiin. Lehdet koostuvat klassiseen tapaan 6-8 sivun lyhyistä kertomuksista, joissa lopussa odottaa useimmiten niin sanottu O. Henry -lopetus, eli yllättävä käänne. Sävy on monissa tarinoissa moralistinen, mutta paljon on tuotettu myös rehellistä kyynistä matskua ilman opetuksia tai lunastusta. Tällaista materiaaliahan luetaan sen makaaberin huvittavuuden vuoksi, mutta kokoelmissa on myös nykyvinkkelistä paljon edelleen ihan aidosti vaikuttavia tarinoita. Tämä on sitä minun subjektiivisissa kirjoissani aivan parasta sarjakuvaa, mihin ihminen voi aikaansa käyttää. Viihdettä valtaisan isolla veellä.

Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta

Hoidetaan ne pienet risut pois alta heti kättelyssä, niin päästään asiaan. Eternautti on järjestyksessään toinen KVAAK Kirjan joukkorahoitettu käännössarjakuvaprojekti, kaikilla mittareilla menestyneen Dropsie Avenue -julkaisun seuraaja. Myös Eternautissa kaikki meni hienosti, mutta kun hain paketin postista viime viikolla, tarkistin huvikseni, kauanko itse rahoituksesta oli kulunut, ja hieman yli vuoden päivät toimituksessa kesti. Ei näitä kiireellä tarvitse julkaista, mutta tuo on oikeasti jo tilkkasen huvittava toimitusaika. Ei tässä mitään risteilyalusta kuitenkaan tilattu. Seuraavakin rahoitusprojekti on ollut sisässä jo hyvän aikaa, itselleni kelpaisi ehkä samalta kustantajalta yksi hanke kerrallaan. No niin, nyt ne risut on annettu ja voidaan mennä ruusuihin, joita onkin sitten paljon enemmän. Eternautti-paketti sisältää kaksi versiota samasta sarjakuvasta, molemmat erittäin laadukkaasti toteutettuja. Paketti on mitä kiehtovin kurkistus eteläamerikkalaiseen historiaan, kulttuuriin ja maailmankuvaan 50-60 vuoden takaa.

Arvio: Alien – The Illustrated Story

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen nyt jo parin kuukauden ajan käynyt läpi hiljattain kuolinpesästä hankkimaani sarjiskokoelmaa, ja se on sytyttänyt intoa bloggaamiseenkin tavalla, jollaista en ole hetkeen tuntenut. Suurimman osan kirjoista valikoin ostonippuun tiedetyn tai oletetun laadun perusteella, mutta osa tuli pakettiin melkoisella tuurillakin. Yksi sellainen oli Alien – The Illustrated Story. Lähtökohtaisestihan elokuvien sarjakuvasovitukset eivät ole olleet millään tavalla kiinnostava sarjisten alagenre, vaan kyseessä on useimmiten melkoisen sieluton rahastustuote. Tämän kirjan kohdalla huomion kiinnittivät kuitenkin laadukkaiksi tiedetyt tekijät Archie Goodwin ja Walt Simonson, sekä toki se fakta, että kokoelman olin jo tässä kohdin ehtinyt tunnistaa ylipäätään hyvällä maulla kerätyksi. Kannatti luottaa vaistoihinsa tässä kohtaa, tämä Alien on nimittäin paitsi yleisesti tunnustettu “siksi onnistuneeksi sarjis-leffa-sovitukseksi”, myös oikeasti hyvä esimerkki laadullisella kunnianhimolla tehdystä mainstream-sarjiksesta.

Arvio: Neverwhere – Tyhmin ja tyhjin mahtava sarjakuva miesmuistiin

Nyt ollaan varmaan kiinnostavimman yksittäisen sarjakuvan äärellä, joka hiljattaisesta kuolinpesäostoksestani haaviin tarttui. Richard Corbenin fantasiasaaga Den on kulttimainetta vuosikymmenten ajan nauttinut legenda, ja Neverwhere sen ensimmäiset 12 Heavy Metal -lehdessä ilmestynyttä lukua aikanaan yksiin kansiin koonnut laitos. Toisaalta tätä kuumotti myös ryhtyä lukemaan, sillä pikaisella googlauksella kyseessä on suhteellisen arvokas paperback, ja samalla myös sellainen, jossa liimaukset eivät tunnu aivan maailman kestävimmiltä. Mutta sarjakuvat on tehty luettaviksi, joten syteen tai saveen aukeamia vain maltillisesti levittäen eteenpäin. Ja itse asiassa tämä teksti on lähestulkoon Kirja vs. Leffa, sillä Neverwhere on kulttisarjakuvan lisäksi myös kulttilyhytelokuva.