Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta

Hoidetaan ne pienet risut pois alta heti kättelyssä, niin päästään asiaan. Eternautti on järjestyksessään toinen KVAAK Kirjan joukkorahoitettu käännössarjakuvaprojekti, kaikilla mittareilla menestyneen Dropsie Avenue -julkaisun seuraaja. Myös Eternautissa kaikki meni hienosti, mutta kun hain paketin postista viime viikolla, tarkistin huvikseni, kauanko itse rahoituksesta oli kulunut, ja hieman yli vuoden päivät toimituksessa kesti. Ei näitä kiireellä tarvitse julkaista, mutta tuo on oikeasti jo tilkkasen huvittava toimitusaika. Ei tässä mitään risteilyalusta kuitenkaan tilattu. Seuraavakin rahoitusprojekti on ollut sisässä jo hyvän aikaa, itselleni kelpaisi ehkä samalta kustantajalta yksi hanke kerrallaan. No niin, nyt ne risut on annettu ja voidaan mennä ruusuihin, joita onkin sitten paljon enemmän. Eternautti-paketti sisältää kaksi versiota samasta sarjakuvasta, molemmat erittäin laadukkaasti toteutettuja. Paketti on mitä kiehtovin kurkistus eteläamerikkalaiseen historiaan, kulttuuriin ja maailmankuvaan 50-60 vuoden takaa.

Arvio: Alien – The Illustrated Story

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen nyt jo parin kuukauden ajan käynyt läpi hiljattain kuolinpesästä hankkimaani sarjiskokoelmaa, ja se on sytyttänyt intoa bloggaamiseenkin tavalla, jollaista en ole hetkeen tuntenut. Suurimman osan kirjoista valikoin ostonippuun tiedetyn tai oletetun laadun perusteella, mutta osa tuli pakettiin melkoisella tuurillakin. Yksi sellainen oli Alien – The Illustrated Story. Lähtökohtaisestihan elokuvien sarjakuvasovitukset eivät ole olleet millään tavalla kiinnostava sarjisten alagenre, vaan kyseessä on useimmiten melkoisen sieluton rahastustuote. Tämän kirjan kohdalla huomion kiinnittivät kuitenkin laadukkaiksi tiedetyt tekijät Archie Goodwin ja Walt Simonson, sekä toki se fakta, että kokoelman olin jo tässä kohdin ehtinyt tunnistaa ylipäätään hyvällä maulla kerätyksi. Kannatti luottaa vaistoihinsa tässä kohtaa, tämä Alien on nimittäin paitsi yleisesti tunnustettu “siksi onnistuneeksi sarjis-leffa-sovitukseksi”, myös oikeasti hyvä esimerkki laadullisella kunnianhimolla tehdystä mainstream-sarjiksesta.

Arvio: Neverwhere – Tyhmin ja tyhjin mahtava sarjakuva miesmuistiin

Nyt ollaan varmaan kiinnostavimman yksittäisen sarjakuvan äärellä, joka hiljattaisesta kuolinpesäostoksestani haaviin tarttui. Richard Corbenin fantasiasaaga Den on kulttimainetta vuosikymmenten ajan nauttinut legenda, ja Neverwhere sen ensimmäiset 12 Heavy Metal -lehdessä ilmestynyttä lukua aikanaan yksiin kansiin koonnut laitos. Toisaalta tätä kuumotti myös ryhtyä lukemaan, sillä pikaisella googlauksella kyseessä on suhteellisen arvokas paperback, ja samalla myös sellainen, jossa liimaukset eivät tunnu aivan maailman kestävimmiltä. Mutta sarjakuvat on tehty luettaviksi, joten syteen tai saveen aukeamia vain maltillisesti levittäen eteenpäin. Ja itse asiassa tämä teksti on lähestulkoon Kirja vs. Leffa, sillä Neverwhere on kulttisarjakuvan lisäksi myös kulttilyhytelokuva.

Arvio: Läskimooses – On

Luin viime syksyn megalomaanisinta sarjakuvajulkaisua, Matti Hagelbergin koottua Läskimooses-laitosta, varmaan yhteensä noin kolmen kuukauden ajan. Melkein 1500-sivuinen kolmikko kirjoja kokoaa yhteen vuosina 2012-2020 ilmestyneet Läskimooses-lehdet. Ensimmäinen osa on nimeltään Maailman kirkas aamunkoitto, toinen Päivän tuoksuvalla hetkellä ja kolmas Here comes trouble. Tämä on varmaankin kunnianhimoisin yksittäinen sarjakuvajulkaisu Suomessa koskaan, enkä ymmärrä, miten se voi edelleen maksaa vain 55 euroa. Olisin pulittanut kaksi kertaa tuon verran aivan mukisematta. Läskimooses on ansaitusti saanut kotimaiseksi sarjakuvaksi myös paljon mediahuomiota, ja arvioita on julkaistu laajasti. Sitä enemmän kuumottikin, kun vielä toisen kirjan lopuillakin tuntui siltä, ettei minulla ole tästä kamalasti mitään sanottavaa. No, kolmannen kirjan alkupuolella suurempi kuva alkoi hahmottua ja asioihin saatiin järjestys. On minulla Läskimooseksesta jotain sanottavaa, mutta ehkä tällaisen teoksen tärkein vaikutus on sen puhdas olemassaolo.Siitä saa pitää tai olla pitämättä, mutta nimensä planeetan mukaisesti se on monoliitti, jo syntyessään. Joskus se on kauempana ja joskus lähempänä, mutta alati taustalla. Darkseid is, Läskimooses on.

Arvio: Hämärät kaupungit – Kuumetta Urbicandessa

Oletteko te samanlaisia kuin minä? Innostutte valtavasti, jos löydätte sarjakuvan aiheesta, josta ette ajatelleet sarjakuvia tehdyn. Jos vaikka löytää sarjiksen taidehistoriasta tai taloustieteestä tai ruuanlaitosta, niin tuskin malttaa odottaa, että pääsee lukemaan sen. Ja joskus yllättävää aihepiiriä ei arvaa päällepäin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että Hämärät kaupungit -sarjan ainoa suomennettu osa Kuumetta Urbicandessa olisi sukellus kaupunkisuunnitteluun ja -arkkitehtuuriin. Mutta kun tajusin tämän muutaman sivun jälkeen niin olin ihan että voi pojat! Kaupunkisuunnittelusarjakuva! Miten hyvä! No, melko hyvä. Jos aihepiiri ei sytytä, niin en usko, että tarinasta jää hirveästi jälkipolville kerrottavaa, mutta omaperäisenä scifikertomuksena Kuumetta Urbicandessa on kiehtovan karismaattinen sarjakuva. Tekijäpari Benoît Peeters ja François Schuiten ottaa aikansa ja antaa tarinan hengittää.

Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm

Kun muutama viikko sitten vinkkasin, että nyt on poikkeusolojen vuoksi hyvä hetki päästä arviojonon kärkeen, tarttui mahdollisuuteen ensimmäisenä kustantamo, jonka olemassaolosta olen kyllä ollut tietoinen, mutta en ole aiemmin ottanut asiakseni tutustua tuotteisiin yhtään kansikuvia enempää. Rakkaudesta lajiin operoiva Musta Ritari kustannus tekee todellista ruohonjuuritason työtä pitääkseen hengissä kotimaista genresarjakuvaa ja pulpin hengenperintöä. Ei-niin-hienovaraisesti maailmankuulua esikuvaansa kanavoiva Kevyt Metalli on lehti, joka kokoaa lyhyitä sarjakuvatarinoita yksiin kansiin hyvin avoimella otteella, löyhästi scifin ja fantasian ympärille kietoutuen, mutta ei mitenkään puristisesti lajiin suhtautuen. Kersantti Napalm puolestaan on yhden hahmon ympärille kasattu kokoelma G.I. Joe-Kapteeni Amerikka-Schwarzenegger-estetiikkaa, joka omistautuu valitsemalleen vitsille sataprosenttisesti. Molemmista sarjakuvista huokuu into ja rakkaus valittuihin tyylilajeihin, ja tärkeintä on saada tuotoksia kerätyksi kansiin, joskus ehkä jopa enemmän tekijöiden kuin lukjoiden iloksi.

Arvio: The Jetsons – Armageddon-henkinen pettymys

Tällä haavaa viimeinen osa viimeisten viikkojen ”mitä vuoden 2019 suosikit puuhasivat mestariteostensa jälkeen” -minisarjaan tulee tässä. Hanna-Barberan piirrosklassikkojen modernit tulkinnat Kivisistä ja Sorasista sekä Snagglepussista iskivät kuin svengaava hirvi. Päädyin googlailemaan saman sarjan muita uudelleenversiointeja, ja niistä valitsemaan The Jetsons -minisarjan, sen hahmot kun olivat jossain määrin tuttuja lapsuudesta. Erona blogipostaussarjan edellisiin osiin, BTTM FDRS:iin ja Stargazingiin, tällä kertaa yhdistävänä tekijänä eivät ole sarjan tekijät vaan brändi. Ja valitettavasti, kuten saattoi pelätä, käy ilmi että aiempien versiointien vahvuus oli nimenomaan tekijöissä. Siinä missä Kiviset ja Soraset sekä Snagglepuss olivat uskaliaita ja koskettavia tulkintoja, Jetsons on hyvin keskinkertaista scifiä ilman juurikaan mielenkiintoisia ideoita. Käsikirjoittaja Jimmy Palmiottilla ja kuvittaja Pier Britolla ei nyt vaan riitä, ei sitten millään. Syitä on useita, mutta suurin niistä tuntuu olevan uskalluksen puute.

Arvio: Akira 9-12 – Kun on aloittanut täysiä, niin millä vaihteella silloin lopettaa?

Ja näin, melkein vuoden 2019 puitteissa saimme päätökseen Akira-projektin. Ja selvisi muuten se ensimmäisessä kirjoituksessa hämmentänyt vuosilukusekaannuskin. Manga sijoittuu vuoteen 2019, mutta englanninkielisessä käännöksessä tapahtumia siirrettiin kymmenellä vuodella eteenpäin, oletettavasti juuri myöhäisemmän julkaisuajankohdan vuoksi. Sama logiikka on sitten siirretty suomennokseenkin. Vaan vähänpä tuolla on tarinan kokemisen kannalta merkitystä. Katsuhiro Otomon massiivinen kyberpunk-saaga saa päätöksensä näyttävästi, mutta jotenkin näiden kirjojen rytmitys (joka tuntuu olevan se yksi teema, johon palaan Akiran kohdalla uudestaan ja uudestaan) ei koukuta. Ennen loppufanfaaria tarina vaatii pienen suvantovaiheen, joka polkee ikävästi paikallaan, ja kun loppumähinä sitten alkaa, ei panoksiin tai tapahtumiin enää tunnu syntyvän sellaista painoarvoa kuin kirjan keskivaiheilla. Akirassa on paljon kiehtovia elementtejä, mutta miten tätä kokonaisuutta pitäisi arvioida, en ole ihan varma.

Arvio: Hiilijalanjälkeen jääneet – Huolellinen ja ajankohtainen sarjakuva hilpeisiin ilmastonmuutosahdistushetkiin

Jos jostakusta teistäkin on tuntunut, että aika paljon se Eero arvioi noita Pokuton teoksia, niin ette ole ihan väärässä. Tekstejä niistä on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, ja syitä on kaksi: ensinnäkin, Pokuton talliiin kuuluvat tekijät ovat aktiivisesti tarjonneet teoksiaan luettavaksi ja toiseksi ja tärkeimmäksi, Pokutosta tulee ulos monipuolista ja mielenkiintoista tavaraa. Tokikaan jokainen teos ei ole napakymppi, mutta kattaus on teemoiltaan ja tyyleiltään erittäin vaihteleva, kuitenkin ilman omakustanteen kaltaista tempoilua. Sellaista suunniteltua kokeilevuutta, jossa kaikkea lukijaystävällisyyttä ei ole uhrattu taiteellisen tinkimättömyyden alttarille. Näitä ominaisuuksia löytyy myös tuoreimmasta Pokuto-julkaisusta, Sami Nyyssölän ilmastonmuutosdystopiatarinasta Hiilijalanjälkeen jääneet. Nyyssölän teoksia on blogissa aiemmin arvioitu parikin, mutta niiden perusteella ei olisi voinut arvata, mitä uunista tällä kertaa tuli ulos. Tekijän tahti on melkoisen kova ottaen huomioon, että kaikki ovat ihan oikeita kirjoja, ja myös niin huolella rakennettuja, ettei näitä missään viikonloppusessioissa kyhätä. Hiilijalanjälkeen jääneet sisältää kiinnostavia ideoita, mutta kompastelee hieman myös lajityyppikliseisiin.

Arvio: Salem 2232 – 213 vuotta tulevaisuuteen on paluu 80-luvulle

Tämä arvio on laajennettu versio alun perin Sarjainfo 3/2019 -lehdessä julkaistusta tekstistä.

Käsikirjoittajana Yhdysvalloissa itselleen nimeä luova Hannu Kesola päätti hiljattain parantaa töidensä saatavuutta myös täällä Suomessa. Keväällä toimintansa aloitti hänen pyörittämänsä kustantamo Ilmein Entertainment, joka tuo saataville ainakin Kesolan omia töitä ja mahdollisesti myös muuta kauhuun ja scifiin kallellaan olevaa sarjakuvaa. Salem 2232 on Ilmeinin ensimmäinen julkaisu, jossa käsikirjoituksesta vastaavat Kesola ja Ken Janssens, ja kuvituksesta Paul Moore. Lyhyt kertomus on perinteistä ammentavaa scifikauhua ilman yllätyksiä. Eniten mieleen tulevat 1980-luvun toimintarymistelyt, joissa köppäinen dialogi ja kliseiset karikatyyrit olivat meriittejä, eivät puutteita. Salem 2232:ssa sekoittuvat asiantuntevasti monet scifikauhun konventiot ja suljetun tilan trillereiden inhimillisemmät jännitteet, mutta omia mausteita soppaan on lisätty laihanlaisesti.