Arvio: Hämärät kaupungit – Kuumetta Urbicandessa

Oletteko te samanlaisia kuin minä? Innostutte valtavasti, jos löydätte sarjakuvan aiheesta, josta ette ajatelleet sarjakuvia tehdyn. Jos vaikka löytää sarjiksen taidehistoriasta tai taloustieteestä tai ruuanlaitosta, niin tuskin malttaa odottaa, että pääsee lukemaan sen. Ja joskus yllättävää aihepiiriä ei arvaa päällepäin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että Hämärät kaupungit -sarjan ainoa suomennettu osa Kuumetta Urbicandessa olisi sukellus kaupunkisuunnitteluun ja -arkkitehtuuriin. Mutta kun tajusin tämän muutaman sivun jälkeen niin olin ihan että voi pojat! Kaupunkisuunnittelusarjakuva! Miten hyvä! No, melko hyvä. Jos aihepiiri ei sytytä, niin en usko, että tarinasta jää hirveästi jälkipolville kerrottavaa, mutta omaperäisenä scifikertomuksena Kuumetta Urbicandessa on kiehtovan karismaattinen sarjakuva. Tekijäpari Benoît Peeters ja François Schuiten ottaa aikansa ja antaa tarinan hengittää.

Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm

Kun muutama viikko sitten vinkkasin, että nyt on poikkeusolojen vuoksi hyvä hetki päästä arviojonon kärkeen, tarttui mahdollisuuteen ensimmäisenä kustantamo, jonka olemassaolosta olen kyllä ollut tietoinen, mutta en ole aiemmin ottanut asiakseni tutustua tuotteisiin yhtään kansikuvia enempää. Rakkaudesta lajiin operoiva Musta Ritari kustannus tekee todellista ruohonjuuritason työtä pitääkseen hengissä kotimaista genresarjakuvaa ja pulpin hengenperintöä. Ei-niin-hienovaraisesti maailmankuulua esikuvaansa kanavoiva Kevyt Metalli on lehti, joka kokoaa lyhyitä sarjakuvatarinoita yksiin kansiin hyvin avoimella otteella, löyhästi scifin ja fantasian ympärille kietoutuen, mutta ei mitenkään puristisesti lajiin suhtautuen. Kersantti Napalm puolestaan on yhden hahmon ympärille kasattu kokoelma G.I. Joe-Kapteeni Amerikka-Schwarzenegger-estetiikkaa, joka omistautuu valitsemalleen vitsille sataprosenttisesti. Molemmista sarjakuvista huokuu into ja rakkaus valittuihin tyylilajeihin, ja tärkeintä on saada tuotoksia kerätyksi kansiin, joskus ehkä jopa enemmän tekijöiden kuin lukjoiden iloksi.

Arvio: The Jetsons – Armageddon-henkinen pettymys

Tällä haavaa viimeinen osa viimeisten viikkojen ”mitä vuoden 2019 suosikit puuhasivat mestariteostensa jälkeen” -minisarjaan tulee tässä. Hanna-Barberan piirrosklassikkojen modernit tulkinnat Kivisistä ja Sorasista sekä Snagglepussista iskivät kuin svengaava hirvi. Päädyin googlailemaan saman sarjan muita uudelleenversiointeja, ja niistä valitsemaan The Jetsons -minisarjan, sen hahmot kun olivat jossain määrin tuttuja lapsuudesta. Erona blogipostaussarjan edellisiin osiin, BTTM FDRS:iin ja Stargazingiin, tällä kertaa yhdistävänä tekijänä eivät ole sarjan tekijät vaan brändi. Ja valitettavasti, kuten saattoi pelätä, käy ilmi että aiempien versiointien vahvuus oli nimenomaan tekijöissä. Siinä missä Kiviset ja Soraset sekä Snagglepuss olivat uskaliaita ja koskettavia tulkintoja, Jetsons on hyvin keskinkertaista scifiä ilman juurikaan mielenkiintoisia ideoita. Käsikirjoittaja Jimmy Palmiottilla ja kuvittaja Pier Britolla ei nyt vaan riitä, ei sitten millään. Syitä on useita, mutta suurin niistä tuntuu olevan uskalluksen puute.

Arvio: Akira 9-12 – Kun on aloittanut täysiä, niin millä vaihteella silloin lopettaa?

Ja näin, melkein vuoden 2019 puitteissa saimme päätökseen Akira-projektin. Ja selvisi muuten se ensimmäisessä kirjoituksessa hämmentänyt vuosilukusekaannuskin. Manga sijoittuu vuoteen 2019, mutta englanninkielisessä käännöksessä tapahtumia siirrettiin kymmenellä vuodella eteenpäin, oletettavasti juuri myöhäisemmän julkaisuajankohdan vuoksi. Sama logiikka on sitten siirretty suomennokseenkin. Vaan vähänpä tuolla on tarinan kokemisen kannalta merkitystä. Katsuhiro Otomon massiivinen kyberpunk-saaga saa päätöksensä näyttävästi, mutta jotenkin näiden kirjojen rytmitys (joka tuntuu olevan se yksi teema, johon palaan Akiran kohdalla uudestaan ja uudestaan) ei koukuta. Ennen loppufanfaaria tarina vaatii pienen suvantovaiheen, joka polkee ikävästi paikallaan, ja kun loppumähinä sitten alkaa, ei panoksiin tai tapahtumiin enää tunnu syntyvän sellaista painoarvoa kuin kirjan keskivaiheilla. Akirassa on paljon kiehtovia elementtejä, mutta miten tätä kokonaisuutta pitäisi arvioida, en ole ihan varma.

Arvio: Hiilijalanjälkeen jääneet – Huolellinen ja ajankohtainen sarjakuva hilpeisiin ilmastonmuutosahdistushetkiin

Jos jostakusta teistäkin on tuntunut, että aika paljon se Eero arvioi noita Pokuton teoksia, niin ette ole ihan väärässä. Tekstejä niistä on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, ja syitä on kaksi: ensinnäkin, Pokuton talliiin kuuluvat tekijät ovat aktiivisesti tarjonneet teoksiaan luettavaksi ja toiseksi ja tärkeimmäksi, Pokutosta tulee ulos monipuolista ja mielenkiintoista tavaraa. Tokikaan jokainen teos ei ole napakymppi, mutta kattaus on teemoiltaan ja tyyleiltään erittäin vaihteleva, kuitenkin ilman omakustanteen kaltaista tempoilua. Sellaista suunniteltua kokeilevuutta, jossa kaikkea lukijaystävällisyyttä ei ole uhrattu taiteellisen tinkimättömyyden alttarille. Näitä ominaisuuksia löytyy myös tuoreimmasta Pokuto-julkaisusta, Sami Nyyssölän ilmastonmuutosdystopiatarinasta Hiilijalanjälkeen jääneet. Nyyssölän teoksia on blogissa aiemmin arvioitu parikin, mutta niiden perusteella ei olisi voinut arvata, mitä uunista tällä kertaa tuli ulos. Tekijän tahti on melkoisen kova ottaen huomioon, että kaikki ovat ihan oikeita kirjoja, ja myös niin huolella rakennettuja, ettei näitä missään viikonloppusessioissa kyhätä. Hiilijalanjälkeen jääneet sisältää kiinnostavia ideoita, mutta kompastelee hieman myös lajityyppikliseisiin.

Arvio: Salem 2232 – 213 vuotta tulevaisuuteen on paluu 80-luvulle

Tämä arvio on laajennettu versio alun perin Sarjainfo 3/2019 -lehdessä julkaistusta tekstistä.

Käsikirjoittajana Yhdysvalloissa itselleen nimeä luova Hannu Kesola päätti hiljattain parantaa töidensä saatavuutta myös täällä Suomessa. Keväällä toimintansa aloitti hänen pyörittämänsä kustantamo Ilmein Entertainment, joka tuo saataville ainakin Kesolan omia töitä ja mahdollisesti myös muuta kauhuun ja scifiin kallellaan olevaa sarjakuvaa. Salem 2232 on Ilmeinin ensimmäinen julkaisu, jossa käsikirjoituksesta vastaavat Kesola ja Ken Janssens, ja kuvituksesta Paul Moore. Lyhyt kertomus on perinteistä ammentavaa scifikauhua ilman yllätyksiä. Eniten mieleen tulevat 1980-luvun toimintarymistelyt, joissa köppäinen dialogi ja kliseiset karikatyyrit olivat meriittejä, eivät puutteita. Salem 2232:ssa sekoittuvat asiantuntevasti monet scifikauhun konventiot ja suljetun tilan trillereiden inhimillisemmät jännitteet, mutta omia mausteita soppaan on lisätty laihanlaisesti.

Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin

Jotenkin tämä bloggaushomma on viime aikoina varkain hiipinyt tilanteeseen, jossa minulla on yhtäaikaisesti auki ihan törkeä määrä lukuprojekteja. Siis aloitettuja sarjoja/kertomuksia, joita pitäisi saattaa loppuunkin. Osasyynä on varmasti suositusten haaliminen sieltä sun täältä sen kummemmin tarkistamatta, onko kyseessä jonkin sarjan ykkösosa vai itsenäinen sarjakuva, ja kakkossyynä ihan puhtaasti kiinnostus kaikkea mahdollista kohtaan. Tämä ei olisi varmaan ongelma kaaoksessa viihtyvälle ihmiselle, mutta minulla on tietokoneeni työpöydällä yksi kuvake (roskakori), selaimessa korkeintaan neljä välilehteä yhtäaikaa auki ja sähköpostin inbox aina nolla. Kertonee jotain siitä, miten hyvin keskeneräiset projektit sopivat tyyliini. Tästä päästään toiseen ongelmaan: on erittäin tyydyttävää saada edistettyä näitä keskeneräisyyksiä, kuten nyt vaikkapa Akiraa. Haaste on se, että blogivinkkelistä on aika kinkkistä keksiä jatkuvasti sanottavaa samoista sarjiksista. Onhan Katsuhiro Otomosta ja Akirasta kirjoitettu kokonaisia kirjoja ja tuhansien sivujen edestä tekstiä, mutta kun minun asiantuntemukseni ei ole ihan sillä tasolla. Onneksi pokkarit 5-8, eli tarinan toinen kolmannes, kiristävät tahtia entisestään ja korostavat Akiran parhaita puolia, niin ei tarvitse tyytyä aivan pelkkään käsien heilutteluun tekstissäkään.

Arvio: Upgrade Soul – Hillitty scifi paisuu mestariteokseksi

Upgrade Soul on taas niitä sarjakuvia, joista en ole ihan varma, kuinka paljon kannattaa kertoa etukäteen. Itse avasin kirjan täysin pystymetsästä ja Ezra Claytan Daniels pääsi vetäisemään maton jalkojeni alta aivan täysin. Järisyttävän kova luku oli tämä, ja melko jämäkkää tavaraa saa loppuvuodesta tulla luetuksi, jos Upgrade Soul ei marraskuussa löydä tietään vuoden top-listauksiin. Kyseessä ei varsinaisesti ole mikään shokkikäänteille tai yllätyksille perustuva kertomus, vaan hyvinkin pienieleinen scifipohdinta ihmisyyden luonteesta, mutta silti askellan varoen kuvaillessani teoksen juonta. Tärkeintä on, että Upgrade Soul on parasta tässä blogissa koskaan luettua scifiä, ja myös yksi parhaista sarjakuvista ylipäätään. Se on samaan aikaan todella huolellinen, pienien yksityiskohtien päälle rakentuva henkilökuvaus ja todella intensiivinen trilleri, jossa paineet tuntuvat jokaista sivua käännettäessä. Että lukemaan tämä, heti! Kaikki!

Arvio: Unnatural vol. 1 – Awakening

Nyt täytyy kyllä myöntää, että en olisi ikimaailmassa arvannut, millaisen sarjakuvan olin luettavaksi haalinut. Unnatural jatkaa viime vuoden kehuttujen sarjisten sarjaa, jotka pistin kirjastosta varaukseen sen suuremmin tutustumatta tai miettimättä. Kyseessä on italialaisen Mirka Andolfon ensimmäinen englanniksi käännetty sarjis. Kustantajaksi on tarttunut Image, eli Andolfo ei aloita jenkkitaivaltaan mistään pienistä taidepiireistä. Itse toki oli jälleen skeptinen Image-tuotteeseen tarttuessani, mutta nyt täytyy sanoa, että suurin osa kustantamon helmasynneistä loisti poissaolollaan. Siinä missä Image-kama on usein nähtyjen konseptien kierrättämistä, sisällöllisen ohuuden peittämistä silmäkarkkiin ja ”aikuisen sarjakuvan” varjolla läpipäästettyä sekavaa kerrontaa, Unnatural on aidosti koukuttava, alusta saakka hyvin rakentuva ja TODELLAKIN yllättävä sekoitus teemoja, joita en ole nähnyt sarjakuvassa yhteen naitettuna koskaan ennen.

Arvio: Akira 1-4 – Mangaklassikko on hävitystä ja takaa-ajoja

Lisää klassikkoaukkojen paikkaamista! Ajattelin, että nyt on oiva hetki tarttua yhteen mangan tunnetuimmista nimikkeistä, Katsuhiro Otomon Akiraan, tapahtumat kun sijoittuvat kyberpunk-henkisessä scifissä juuri vuoteen 2019. Sitten avasin ykköskirjan ja hommalta putosi pohja: suomennoksen mukaan kolmas maailmansota käytiinkin 1992, ei 1982, kuten lähteeni kertoivat, ja tapahtumat tapahtuvat vuodessa 2030, ei 2019. Välitön ryntäys Wikipediaan ei auta: englanninkielinen sivu kertoo mangan tapahtumien sijoittuvan vuoteen 2019, suomenkielinen puolestaan pitää kiinni Liken 2030-väitteestä. Olin kyllä valmistautunut siihen, että yhteensä yli 2000-sivuisen scifimangan perässä on vaikea välillä pysyä, mutta ihan näin alkumetreillä en kuvitellut joutuvani sekaisin. Tulkaahan nyt joku nestori sieltä kouluttamaan märkäkorvainen bloggaaja: onko Liken käännöksessä siirretty tapahtumia 10 vuotta eteenpäin tietoisesti esimerkiksi siksi, että suomijulkaisu on ilmestynyt yli 10 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen? Vai onko kyseessä jokin muu lapsus? Onko 2019-linkkini Akiraan kuranttia tavaraa vai sössinkö koko homman häpeällisesti heti alkumetreillä ja blogin uskottavuus meni sen siliän tien? Onko minusta edes puhumaan mitään Akiran laadusta?