Arvio: Sarasvatin hiekkaa – Älykäs kuva tulevaisuudesta, joka on jo melkein täällä

Sarasvatin hiekkaa on oikein sopiva sarjis luettavaksi lahopäisen X-Menin jälkeen, nimittäin monessa mielessä nämä kaksi kirjaa ovat toistensa vastakohtia. Sarasvatin hiekkaa on älykäs ja opettavainen scifi-teos, jossain mielessä sitä voisi väittää jopa vaativaksi sarjakuvaksi. Risto Isomäen kirjaan perustuva kertomus on paitsi uskottavaa scifiä, myös vakavasti otettava varoitus nykyisen(kin) ilmastopolitiikan mahdollisista seurauksista. Sarjakuvasovituksen takana ovat käsikirjoittaja Petri Tolppanen ja kuvittaja Jussi Kaakinen. Alkuperäinen kirja on ilmestynyt 2005, pokannut Tähtivaeltaja-palkinnon ja ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Sarjis nappasi Sarjakuva-Finlandian ilmestymisvuonnaan 2008. Mistään aivan tuoreesta ilmiöstä ei siis ole kyse, mutta Sarasvatin hiekkaa puhuttelee 13 vuotta ilmestymisensä jälkeen vähintään yhtä kovaa kuin aiemmin. Tämän vuoden alkupuolella olin katsomassa näytelmäadaptaation Jyväskylän Huoneteatterissa samasta teoksesta, ja  elokuvastakin on joskus vuosien saatossa ollut puhetta. Tosin ohjaajan pallilla piti istua Aku Louhimiehen, että hiljaista saattaa sillä rintamalla olla. Alkuperäistä kirjaa en ole lukenut, mutta sarjakuvan ja näytelmän perusteella tarina tarjoaa enemmän tarttumapintaa vuosi vuodelta.

Mainokset

Arvio: Saga 5-7 – Olenko minä tullut vanhaksi vai mikä on vikana

Olen lueskellut paljon haipattua Sagaa eteenpäin hiljakseen kirja kerrallaan, kun niitä on kirjastosta eteen sattunut. Nyt olen taas vaihteeksi päässyt Suomen julkaisutahdissa ajan tasalle, joten on hyvä hetki kirjoittaa. Olen rehellisesti sanottuna vältellyt Sagasta kirjoittamista, koska en meinaa saada siitä enää mitään otetta. Jos listaan Sagan ominaisuuksia, kaikki on kunnossa, kuten ennenkin, jopa loistavasti: Brian K. Vaughanin käsis rullaa eteenpäin kuin hirvi: tarinassa tapahtuu, hahmot kehittyvät mutta pysyvät uskottavina, ennakko-oletuksia ravistellaan, toiminta-huumori-draama-tasapaino on kohdallaan jne jne. Fiona Staplesin kuvitus on röyhkeää, kaunista ja helppolukuista. Mistä sitten johtuu, että aina kun aloitan uuden Saga-kirjan, en muista yhtään, mitä edellisissä osissa on tapahtunut? Yritin Wikipedian avulla kasata päässäni kokonaistarinaa tähänastisesta Sagasta, mutta olisin yhtä hyvin voinut lukea uutta tarinaa. En muistanut nimiä, en tapahtumia, en paikkoja. Olenko se minä, vai voisiko Sagassa olla jotain vikaa?

Arvio: Judge Dredd – The Complete Brian Bolland

Jotain Judge Dreddin ikonisuudesta kertoo se, että vaikka muutaman vuoden takainen Dredd-elokuva olikin kohtalaisen onnistunut, niin ensimmäisen leffansa hahmo sai jo 1990-luvulla. Silloin sarjiselokuvat olivat useammin paskoja kuin hyviä, tekijät eivät arvostaneet lähdemateriaalia eikä studioita kiinnostanut muu kuin sarjisyleisön rahastus ilman laatupaineita. Stallonen tähdittämä Judge Dredd -pökäle on erinomainen esimerkki näistä toisen aallon sarjisleffoista. Taustamateriaalin puutteesta ei voi ainakaan olla kyse, sillä Dreddin tähdittämä 2000 AD-scifiehti on ilmestynyt Iso-Britanniassa jo 1970-luvulta lähtien. Tekijöitä hahmolla on ollut useita, kuten lukemani kokoelman johtotähdeksi nostettu Brian Bolland, kuvittaja, jonka tunnetuinta jälkeä lienee Batman-klassikko Tappava pila. Ainakin tämä kokoelma on koottu niin idioottimaisesti ja päin persettä, että mikäli ysäri-Dreddin tekijät ammensivat oppinsa vastaavista niteistä, ei sieluton ja sekava lopputulos ole mikään ihme.

Arvio: Rakkaus 2.0 – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2018

Hyllyyllä on todistettavasti ainakin kaksi lukijaa, sillä kahden ihmisen kanssa juttelen teksteistä säännöllisen epäsäännöllisesti. Toinen on isäni, ja toinen on keskisuomalainen sarjakuvantekijä ja harrastaja Avi Heikkinen. Ylävitoset molemmille hei! Heikkinen (taiteilijanimeltä ilmeisesti vain Avi) on myös Keski-Suomen Sarjakuvaseura KESSin aktiiveja, ja tätä kautta puheeksi tulikin joskus seuran vuosijulkaisu. Pari klikkiä myöhemmin Rakkaus 2.0 odottikin sähköpostissa lukemista ja tuomiota. Virallisesti Tampere Kuplii -festivaaleilla julkaistava teos sisältää lyhyitä sarjakuvia kuudelta keskisuomalaiselta tekijältä. Avin lisäksi mukana ovat Juho Hautala, Antti Arvola, Ville Rautiainen, Juuso Laasonen ja Ella-Leena Anttila. Vuosijulkaisuilla on aina jokin teema, ja Rakkaus 2.0:n kohdalla nimikin paljastaa, että tarinoissa risteilevät scifi ja ihmissuhteet. Rakkaus 2.0 on antaumuksella kasattu harrastajaprojekti, jossa taso vaihtelee runsaasti, mutta sydämellisyys ja sympaattisuus pitävät julkaisun pään vedenpinnan yläpuolella.

Arvio: The Complete Crepax vol. 2 – The Time Eater and Other Stories

Italialaisen Guido Crepax’n koottujen tarinoiden ensimmäinen osa yllätti minut viime vuonna, ja jätti jälkeensä hämmentyneen fiiliksen, jota piti pureskella melko pitkään. Luonnollisestikin lisää piti saada, ja nyt Fantagraphicsin massiivisesta kymmenosaisesta kokonaisuudesta käsiin eksyi toinen osa. Siinä missä ensimmäinen kirja oli koottu löyhän kauhuteeman ympärille, The Time Eater and Other Stories vetää enemmän scifin suuntaan. Kirjan kantava voima on edellisen volyymin tapaan Crepax’n tunnetuin hahmo Valentina Rosselli, joka törmää arjessaan mitä erikoisimpiin tilanteisiin, jotka useimmiten johtavat jonkinlaiseen bondage-henkiseen pinteeseen. Valentinaa reippaampi ja camp-henkisempi tapaus on Belinda, joka seikkailee kirjan loppupuolella. Vähemmän yllättävästi molempia sankarittaria yhdistää näyttävä muodokkuus ja taipumus alastomuuteen, jonka kuvailuun Crepax käyttää ruutuja jälleen ihan urakalla. The Time Eater and Other Stories ei ole käsikirjoituksiltaan mitään erityisen syvällistä tiedepohdintaa, vaan Crepax’n fokukset ovat edelleen huuruinen unen ja todellisuuden välillä pomppiminen, sekä pistämättömän upea kuvitus. Suosikkijuttuni Time Eaterissa on päästä vastaamaan ”psykedeelis-eroottista retroscifiä”, kun joku kysyy, mitä luin viimeksi.

Arvio: Spawn of Mars And Other Stories – Rautaisannos wanhaa kunnon scifiä

1950-luvulla sarjakuvat olivat kovassa nosteessa: suosio kasvoi, Comics Code ei vielä sensuroinut sisältöjä ja uusia aluevaltauksia genrejen saralla tehtiin. Tämän aallon harjalla ratsasti myös Wallace ”Wally” Wood, varsinainen sarjakuvan renessanssilapsi. Ensisijaisesti kuvittajana tunnettu Wood myös kirjoitti ja tussasi eikä rajoittunut pelkkään sarjakuvaan. Lisäksi #torille, koska Wood oli kolmanne polven suomenamerikkalainen. Spawn of Mars on kokoelma Woodin varhaisia scifitarinoita EC-kustantamon lehdistä. Tämä on niin rehellistä pulp-materiaalia, että en halua kirjoittaa kirjan nimeä kielioppisääntöjen hillitsemällä tavalla. Tämä kirja on SPAWN OF MARS!, muuten sen korni sensaatiokauhuscifi ei pääse oikeuksiinsa. Itseään toistavat juonikuviot seitsensivuisissa avaruusfantasioissa, hirveät määrät selitystekstiä, komea retrokuvitus ja vahingossa pari hyvääkin ideaa ovat tämän kirjan rakennuspalikat. Kokoelmassa on sen verran monta samankaavaista ja tahmeatahtista tarinaa, että jonkinlaista viehätystä roskascifiin on tunnettava tästä nauttiakseen.

Arvio: The Saga of The Swamp Thing 4-6 – Avaruusajan goottitunnelmaa

Jonkinlainen hutera ympyrä sulkeutuu. Alan Mooren Swamp Thingin osat 1-3 olivat toinen Hyllyyssä koskaan julkaistu teksti. Heti perään – kaksi vuotta myöhemmin – sain vihdoin tartuttua myös jälkimmäiseen puolikkaaseen, osiin 4-6. Näissä kirjoissa saatetaan loppuun aiemmin aloitettu juonikuvio, americanan perisyntejä tarkasteleva American Gothic, jossa John Constantine johdattaa Rämeen olentoa yhä syvemmälle koko maailmaa uhkaavan pimeyden äärelle. Lisäksi sivutaan tuolloin DC:tä ravistellutta Crisis on Infinite Earths -tarinaa ja levittäydytään kotisuolta niin Gotham Cityyn kuin ulkoavaruuteenkin. Jokaiselle kolmesta kirjasta voidaan nimetä jonkinlainen teema, mutta muutoin tyyli rönsyilee Mooren kynästä sinne sun tänne. Teksteissä toistuu samoja teemoja kuin Mooren muissakin töissä tuolla aikakaudella jopa silmiinpistävän paljon, mutta tyylitietoisuus niin kauhun, tragedian kuin scifinkin parissa pitää sivut kääntymässä.