Arvio: The Filth – Jos tämä on fiksua sarjakuvaa, olen mielummin tyhmä

cof

”Jakaa mielipiteitä” tai ”ei jätä kylmäksi” on jännä ilmaus. Yleensä se tarkoittaa, että A on sanonut X:n olevan ihan paskaa, ja B ei uskalla sanoa, että X oli A:n mielestä paskaa, koska on itse eri mieltä eikä halua myöntää A:n mielipiteelle painoarvoa. Useimmiten ”ei jätä kylmäksi” tarkoittaa, että merkittävä osa ihmisistä pitää asiaa roskana, ja sitä ei haluta julkisesti kutsua roskaksi ja ”jakaa mielipiteitä” on poliitikon ilmaus asialle, josta ei uskalleta puhua oikeasti asiaa kuvaavilla termeillä. Jonkinasteisen internet-tutkimuksen jälkeen väittäisin, että Grant Morrisonin ja Chris Westonin minisarja The Filth jakaa oikeasti mielipiteitä. Puolen tunnin aikana vastaan ei tullut yhtään arviota tai kirjoitusta siitä, joka ei joko olisi ollut lähes varauksetonta hypeä tai hyvin ärsyyntynyttä lyttäystä. Morrison on tunnettu villeiksi äityvistä, metaforallisista tarinoista, joissa tapahtumien loogisuus ei aina ole yhtä tärkeää kuin niistä jäävä fiilis tai lukijan hämmentäminen ylipäätään. The Filth on tislattua Morrisonia, jonka ainesosat ovat shokeeraaminen, nyrkkeilyhansikkain esitetty yhteiskuntakritiikki, sekavan boschilaiset tapahtumaympäristöt ja noin kolme hyvää ideaa. Mielipiteiden jakaumassa olen tässä tapauksessa siis sitä mieltä, että The Filth on lähinnä ärsyttävä ja huono. Jatka lukemista ”Arvio: The Filth – Jos tämä on fiksua sarjakuvaa, olen mielummin tyhmä”

Mainokset

Arvio: Barbarella and The Wrath of The Minute-Eater – Seksipositiivinen kannanotto vai kahden pennin pehmopornoa?

cof

Olen viime aikoina katsellut Netflixistä RuPaul’s Drag Racea. Hiljalleen olen ymmärtänyt, etten tiedä drag-kulttuurista tai -historiasta käytännössä mitään. Ohjelman queenit heittelevät tuon tuostakin ug-termistöä tai nimiä, jotka eivät sano minulle yhtään mitään. Yksi nimi, joka on muutaman kerran noussut esiin inspiraationa ja jonkinlaisena instituutiona on Barbarella. 1960-luvulla synnytetty scifi-sankaritar on, ilmeisesti ainakin joissain piireissä, seksuaalisen vapautumisen ja itsenäisen naisen ikoni. Jean-Claude Forestin luoma sarjakuva aiheutti 1960-luvulla skandaaleja ja sensuuria, ja onpa Barbarellaa nimitetty jopa ensimmäiseksi ”aikuisten sarjakuvaksi”, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa lähinnä sivuilta löytyvää pehmopornoa. Nykyvinkkelistä vallankumouksellisuutta ei juurikaan huomaa, eivätkä kirjasta löytyvät kaksi Barbarella-tarinaa ole mitenkään erityisen hyviä sarjakuvia, mutta hölmöydessään ja kiusoittelevassa eroottisuudessaan Barbarella on silti vangitsevaa luettavaa. Jatka lukemista ”Arvio: Barbarella and The Wrath of The Minute-Eater – Seksipositiivinen kannanotto vai kahden pennin pehmopornoa?”

Arvio: Sarasvatin hiekkaa – Älykäs kuva tulevaisuudesta, joka on jo melkein täällä

cof

Sarasvatin hiekkaa on oikein sopiva sarjis luettavaksi lahopäisen X-Menin jälkeen, nimittäin monessa mielessä nämä kaksi kirjaa ovat toistensa vastakohtia. Sarasvatin hiekkaa on älykäs ja opettavainen scifi-teos, jossain mielessä sitä voisi väittää jopa vaativaksi sarjakuvaksi. Risto Isomäen kirjaan perustuva kertomus on paitsi uskottavaa scifiä, myös vakavasti otettava varoitus nykyisen(kin) ilmastopolitiikan mahdollisista seurauksista. Sarjakuvasovituksen takana ovat käsikirjoittaja Petri Tolppanen ja kuvittaja Jussi Kaakinen. Alkuperäinen kirja on ilmestynyt 2005, pokannut Tähtivaeltaja-palkinnon ja ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Sarjis nappasi Sarjakuva-Finlandian ilmestymisvuonnaan 2008. Mistään aivan tuoreesta ilmiöstä ei siis ole kyse, mutta Sarasvatin hiekkaa puhuttelee 13 vuotta ilmestymisensä jälkeen vähintään yhtä kovaa kuin aiemmin. Tämän vuoden alkupuolella olin katsomassa näytelmäadaptaation Jyväskylän Huoneteatterissa samasta teoksesta, ja  elokuvastakin on joskus vuosien saatossa ollut puhetta. Tosin ohjaajan pallilla piti istua Aku Louhimiehen, että hiljaista saattaa sillä rintamalla olla. Alkuperäistä kirjaa en ole lukenut, mutta sarjakuvan ja näytelmän perusteella tarina tarjoaa enemmän tarttumapintaa vuosi vuodelta. Jatka lukemista ”Arvio: Sarasvatin hiekkaa – Älykäs kuva tulevaisuudesta, joka on jo melkein täällä”

Arvio: Saga 5-7 – Olenko minä tullut vanhaksi vai mikä on vikana

edf

Olen lueskellut paljon haipattua Sagaa eteenpäin hiljakseen kirja kerrallaan, kun niitä on kirjastosta eteen sattunut. Nyt olen taas vaihteeksi päässyt Suomen julkaisutahdissa ajan tasalle, joten on hyvä hetki kirjoittaa. Olen rehellisesti sanottuna vältellyt Sagasta kirjoittamista, koska en meinaa saada siitä enää mitään otetta. Jos listaan Sagan ominaisuuksia, kaikki on kunnossa, kuten ennenkin, jopa loistavasti: Brian K. Vaughanin käsis rullaa eteenpäin kuin hirvi: tarinassa tapahtuu, hahmot kehittyvät mutta pysyvät uskottavina, ennakko-oletuksia ravistellaan, toiminta-huumori-draama-tasapaino on kohdallaan jne jne. Fiona Staplesin kuvitus on röyhkeää, kaunista ja helppolukuista. Mistä sitten johtuu, että aina kun aloitan uuden Saga-kirjan, en muista yhtään, mitä edellisissä osissa on tapahtunut? Yritin Wikipedian avulla kasata päässäni kokonaistarinaa tähänastisesta Sagasta, mutta olisin yhtä hyvin voinut lukea uutta tarinaa. En muistanut nimiä, en tapahtumia, en paikkoja. Olenko se minä, vai voisiko Sagassa olla jotain vikaa? Jatka lukemista ”Arvio: Saga 5-7 – Olenko minä tullut vanhaksi vai mikä on vikana”

Arvio: Judge Dredd – The Complete Brian Bolland

dav

Jotain Judge Dreddin ikonisuudesta kertoo se, että vaikka muutaman vuoden takainen Dredd-elokuva olikin kohtalaisen onnistunut, niin ensimmäisen leffansa hahmo sai jo 1990-luvulla. Silloin sarjiselokuvat olivat useammin paskoja kuin hyviä, tekijät eivät arvostaneet lähdemateriaalia eikä studioita kiinnostanut muu kuin sarjisyleisön rahastus ilman laatupaineita. Stallonen tähdittämä Judge Dredd -pökäle on erinomainen esimerkki näistä toisen aallon sarjisleffoista. Taustamateriaalin puutteesta ei voi ainakaan olla kyse, sillä Dreddin tähdittämä 2000 AD-scifiehti on ilmestynyt Iso-Britanniassa jo 1970-luvulta lähtien. Tekijöitä hahmolla on ollut useita, kuten lukemani kokoelman johtotähdeksi nostettu Brian Bolland, kuvittaja, jonka tunnetuinta jälkeä lienee Batman-klassikko Tappava pila. Ainakin tämä kokoelma on koottu niin idioottimaisesti ja päin persettä, että mikäli ysäri-Dreddin tekijät ammensivat oppinsa vastaavista niteistä, ei sieluton ja sekava lopputulos ole mikään ihme. Jatka lukemista ”Arvio: Judge Dredd – The Complete Brian Bolland”

Arvio: Rakkaus 2.0 – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2018

Rakkaus20_kansi

Hyllyyllä on todistettavasti ainakin kaksi lukijaa, sillä kahden ihmisen kanssa juttelen teksteistä säännöllisen epäsäännöllisesti. Toinen on isäni, ja toinen on keskisuomalainen sarjakuvantekijä ja harrastaja Avi Heikkinen. Ylävitoset molemmille hei! Heikkinen (taiteilijanimeltä ilmeisesti vain Avi) on myös Keski-Suomen Sarjakuvaseura KESSin aktiiveja, ja tätä kautta puheeksi tulikin joskus seuran vuosijulkaisu. Pari klikkiä myöhemmin Rakkaus 2.0 odottikin sähköpostissa lukemista ja tuomiota. Virallisesti Tampere Kuplii -festivaaleilla julkaistava teos sisältää lyhyitä sarjakuvia kuudelta keskisuomalaiselta tekijältä. Avin lisäksi mukana ovat Juho Hautala, Antti Arvola, Ville Rautiainen, Juuso Laasonen ja Ella-Leena Anttila. Vuosijulkaisuilla on aina jokin teema, ja Rakkaus 2.0:n kohdalla nimikin paljastaa, että tarinoissa risteilevät scifi ja ihmissuhteet. Rakkaus 2.0 on antaumuksella kasattu harrastajaprojekti, jossa taso vaihtelee runsaasti, mutta sydämellisyys ja sympaattisuus pitävät julkaisun pään vedenpinnan yläpuolella. Jatka lukemista ”Arvio: Rakkaus 2.0 – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2018”

Arvio: The Complete Crepax vol. 2 – The Time Eater and Other Stories

cof

Italialaisen Guido Crepax’n koottujen tarinoiden ensimmäinen osa yllätti minut viime vuonna, ja jätti jälkeensä hämmentyneen fiiliksen, jota piti pureskella melko pitkään. Luonnollisestikin lisää piti saada, ja nyt Fantagraphicsin massiivisesta kymmenosaisesta kokonaisuudesta käsiin eksyi toinen osa. Siinä missä ensimmäinen kirja oli koottu löyhän kauhuteeman ympärille, The Time Eater and Other Stories vetää enemmän scifin suuntaan. Kirjan kantava voima on edellisen volyymin tapaan Crepax’n tunnetuin hahmo Valentina Rosselli, joka törmää arjessaan mitä erikoisimpiin tilanteisiin, jotka useimmiten johtavat jonkinlaiseen bondage-henkiseen pinteeseen. Valentinaa reippaampi ja camp-henkisempi tapaus on Belinda, joka seikkailee kirjan loppupuolella. Vähemmän yllättävästi molempia sankarittaria yhdistää näyttävä muodokkuus ja taipumus alastomuuteen, jonka kuvailuun Crepax käyttää ruutuja jälleen ihan urakalla. The Time Eater and Other Stories ei ole käsikirjoituksiltaan mitään erityisen syvällistä tiedepohdintaa, vaan Crepax’n fokukset ovat edelleen huuruinen unen ja todellisuuden välillä pomppiminen, sekä pistämättömän upea kuvitus. Suosikkijuttuni Time Eaterissa on päästä vastaamaan ”psykedeelis-eroottista retroscifiä”, kun joku kysyy, mitä luin viimeksi. Jatka lukemista ”Arvio: The Complete Crepax vol. 2 – The Time Eater and Other Stories”