Arvio: Akira 1-4 – Mangaklassikko on hävitystä ja takaa-ajoja

Lisää klassikkoaukkojen paikkaamista! Ajattelin, että nyt on oiva hetki tarttua yhteen mangan tunnetuimmista nimikkeistä, Katsuhiro Otomon Akiraan, tapahtumat kun sijoittuvat kyberpunk-henkisessä scifissä juuri vuoteen 2019. Sitten avasin ykköskirjan ja hommalta putosi pohja: suomennoksen mukaan kolmas maailmansota käytiinkin 1992, ei 1982, kuten lähteeni kertoivat, ja tapahtumat tapahtuvat vuodessa 2030, ei 2019. Välitön ryntäys Wikipediaan ei auta: englanninkielinen sivu kertoo mangan tapahtumien sijoittuvan vuoteen 2019, suomenkielinen puolestaan pitää kiinni Liken 2030-väitteestä. Olin kyllä valmistautunut siihen, että yhteensä yli 2000-sivuisen scifimangan perässä on vaikea välillä pysyä, mutta ihan näin alkumetreillä en kuvitellut joutuvani sekaisin. Tulkaahan nyt joku nestori sieltä kouluttamaan märkäkorvainen bloggaaja: onko Liken käännöksessä siirretty tapahtumia 10 vuotta eteenpäin tietoisesti esimerkiksi siksi, että suomijulkaisu on ilmestynyt yli 10 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen? Vai onko kyseessä jokin muu lapsus? Onko 2019-linkkini Akiraan kuranttia tavaraa vai sössinkö koko homman häpeällisesti heti alkumetreillä ja blogin uskottavuus meni sen siliän tien? Onko minusta edes puhumaan mitään Akiran laadusta?

Mainokset

Arvio: Valotusaika – Kunnianhimoinen scifitrilleri ei kompastu nokkeluuteensa

Valotusaika oli etukäteen tämän bloggaajan uran suurimpia kuumotuksia. Avi Heikkisen luomisprosessia on tullut seurattua aktiivisesti Twitterissä, ja arviokin oli sovittu tehtäväksi jo kuukausia sitten. Avin kanssa voisin jopa sanoa olevani tätä nykyä internet-kavereita. Tämä on varmaan kaltaiselleni outsiderille niin lähellä lähipiiriläisen sarjakuvan arviointia kuin pääsee. Mitä jos Valotusaika onkin ihan paska? Mitä jos siitä ei löydä muuta kuin kliseitä ja kiusallisia vitsejä? Mitä sitten tapahtuisi? Olisiko internet meille kahdelle enää tarpeeksi suuri? Niin mielenkiintoinen kuin tuo ajatusleikki olikin käydä päässään läpi, tosielämän seurauksia ei valitettavasti tulla näkemään. Valotusaika ei ole paska, vaan erittäin kunnianhimoinen esikoisteos, jonka ideat kantavat koko kirjan mitan. Se lankeaa muutamaan kliseeseen, enkä tiedä, onko sen huumori puhuttelevaa valikoidun pienen piirin ulkopuolella, mutta ottaen huomioon kirjan mitan, toteutustavan kunnianhimoisuuden ja kerronnan haastavuuden, suoritus ansaitsee huomiota ja kunniamainintoja. Huh että helpottaakin kun voi sanoa noin!

Arvio: The Filth – Jos tämä on fiksua sarjakuvaa, olen mielummin tyhmä

”Jakaa mielipiteitä” tai ”ei jätä kylmäksi” on jännä ilmaus. Yleensä se tarkoittaa, että A on sanonut X:n olevan ihan paskaa, ja B ei uskalla sanoa, että X oli A:n mielestä paskaa, koska on itse eri mieltä eikä halua myöntää A:n mielipiteelle painoarvoa. Useimmiten ”ei jätä kylmäksi” tarkoittaa, että merkittävä osa ihmisistä pitää asiaa roskana, ja sitä ei haluta julkisesti kutsua roskaksi ja ”jakaa mielipiteitä” on poliitikon ilmaus asialle, josta ei uskalleta puhua oikeasti asiaa kuvaavilla termeillä. Jonkinasteisen internet-tutkimuksen jälkeen väittäisin, että Grant Morrisonin ja Chris Westonin minisarja The Filth jakaa oikeasti mielipiteitä. Puolen tunnin aikana vastaan ei tullut yhtään arviota tai kirjoitusta siitä, joka ei joko olisi ollut lähes varauksetonta hypeä tai hyvin ärsyyntynyttä lyttäystä. Morrison on tunnettu villeiksi äityvistä, metaforallisista tarinoista, joissa tapahtumien loogisuus ei aina ole yhtä tärkeää kuin niistä jäävä fiilis tai lukijan hämmentäminen ylipäätään. The Filth on tislattua Morrisonia, jonka ainesosat ovat shokeeraaminen, nyrkkeilyhansikkain esitetty yhteiskuntakritiikki, sekavan boschilaiset tapahtumaympäristöt ja noin kolme hyvää ideaa. Mielipiteiden jakaumassa olen tässä tapauksessa siis sitä mieltä, että The Filth on lähinnä ärsyttävä ja huono.

Arvio: Barbarella and The Wrath of The Minute-Eater – Seksipositiivinen kannanotto vai kahden pennin pehmopornoa?

Olen viime aikoina katsellut Netflixistä RuPaul’s Drag Racea. Hiljalleen olen ymmärtänyt, etten tiedä drag-kulttuurista tai -historiasta käytännössä mitään. Ohjelman queenit heittelevät tuon tuostakin ug-termistöä tai nimiä, jotka eivät sano minulle yhtään mitään. Yksi nimi, joka on muutaman kerran noussut esiin inspiraationa ja jonkinlaisena instituutiona on Barbarella. 1960-luvulla synnytetty scifi-sankaritar on, ilmeisesti ainakin joissain piireissä, seksuaalisen vapautumisen ja itsenäisen naisen ikoni. Jean-Claude Forestin luoma sarjakuva aiheutti 1960-luvulla skandaaleja ja sensuuria, ja onpa Barbarellaa nimitetty jopa ensimmäiseksi ”aikuisten sarjakuvaksi”, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa lähinnä sivuilta löytyvää pehmopornoa. Nykyvinkkelistä vallankumouksellisuutta ei juurikaan huomaa, eivätkä kirjasta löytyvät kaksi Barbarella-tarinaa ole mitenkään erityisen hyviä sarjakuvia, mutta hölmöydessään ja kiusoittelevassa eroottisuudessaan Barbarella on silti vangitsevaa luettavaa.

Arvio: Sarasvatin hiekkaa – Älykäs kuva tulevaisuudesta, joka on jo melkein täällä

Sarasvatin hiekkaa on oikein sopiva sarjis luettavaksi lahopäisen X-Menin jälkeen, nimittäin monessa mielessä nämä kaksi kirjaa ovat toistensa vastakohtia. Sarasvatin hiekkaa on älykäs ja opettavainen scifi-teos, jossain mielessä sitä voisi väittää jopa vaativaksi sarjakuvaksi. Risto Isomäen kirjaan perustuva kertomus on paitsi uskottavaa scifiä, myös vakavasti otettava varoitus nykyisen(kin) ilmastopolitiikan mahdollisista seurauksista. Sarjakuvasovituksen takana ovat käsikirjoittaja Petri Tolppanen ja kuvittaja Jussi Kaakinen. Alkuperäinen kirja on ilmestynyt 2005, pokannut Tähtivaeltaja-palkinnon ja ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Sarjis nappasi Sarjakuva-Finlandian ilmestymisvuonnaan 2008. Mistään aivan tuoreesta ilmiöstä ei siis ole kyse, mutta Sarasvatin hiekkaa puhuttelee 13 vuotta ilmestymisensä jälkeen vähintään yhtä kovaa kuin aiemmin. Tämän vuoden alkupuolella olin katsomassa näytelmäadaptaation Jyväskylän Huoneteatterissa samasta teoksesta, ja  elokuvastakin on joskus vuosien saatossa ollut puhetta. Tosin ohjaajan pallilla piti istua Aku Louhimiehen, että hiljaista saattaa sillä rintamalla olla. Alkuperäistä kirjaa en ole lukenut, mutta sarjakuvan ja näytelmän perusteella tarina tarjoaa enemmän tarttumapintaa vuosi vuodelta.

Arvio: Saga 5-7 – Olenko minä tullut vanhaksi vai mikä on vikana

Olen lueskellut paljon haipattua Sagaa eteenpäin hiljakseen kirja kerrallaan, kun niitä on kirjastosta eteen sattunut. Nyt olen taas vaihteeksi päässyt Suomen julkaisutahdissa ajan tasalle, joten on hyvä hetki kirjoittaa. Olen rehellisesti sanottuna vältellyt Sagasta kirjoittamista, koska en meinaa saada siitä enää mitään otetta. Jos listaan Sagan ominaisuuksia, kaikki on kunnossa, kuten ennenkin, jopa loistavasti: Brian K. Vaughanin käsis rullaa eteenpäin kuin hirvi: tarinassa tapahtuu, hahmot kehittyvät mutta pysyvät uskottavina, ennakko-oletuksia ravistellaan, toiminta-huumori-draama-tasapaino on kohdallaan jne jne. Fiona Staplesin kuvitus on röyhkeää, kaunista ja helppolukuista. Mistä sitten johtuu, että aina kun aloitan uuden Saga-kirjan, en muista yhtään, mitä edellisissä osissa on tapahtunut? Yritin Wikipedian avulla kasata päässäni kokonaistarinaa tähänastisesta Sagasta, mutta olisin yhtä hyvin voinut lukea uutta tarinaa. En muistanut nimiä, en tapahtumia, en paikkoja. Olenko se minä, vai voisiko Sagassa olla jotain vikaa?

Arvio: Judge Dredd – The Complete Brian Bolland

Jotain Judge Dreddin ikonisuudesta kertoo se, että vaikka muutaman vuoden takainen Dredd-elokuva olikin kohtalaisen onnistunut, niin ensimmäisen leffansa hahmo sai jo 1990-luvulla. Silloin sarjiselokuvat olivat useammin paskoja kuin hyviä, tekijät eivät arvostaneet lähdemateriaalia eikä studioita kiinnostanut muu kuin sarjisyleisön rahastus ilman laatupaineita. Stallonen tähdittämä Judge Dredd -pökäle on erinomainen esimerkki näistä toisen aallon sarjisleffoista. Taustamateriaalin puutteesta ei voi ainakaan olla kyse, sillä Dreddin tähdittämä 2000 AD-scifiehti on ilmestynyt Iso-Britanniassa jo 1970-luvulta lähtien. Tekijöitä hahmolla on ollut useita, kuten lukemani kokoelman johtotähdeksi nostettu Brian Bolland, kuvittaja, jonka tunnetuinta jälkeä lienee Batman-klassikko Tappava pila. Ainakin tämä kokoelma on koottu niin idioottimaisesti ja päin persettä, että mikäli ysäri-Dreddin tekijät ammensivat oppinsa vastaavista niteistä, ei sieluton ja sekava lopputulos ole mikään ihme.