Arvio: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia

Viime Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla juttelin Turun Sarjakuvakaupan ja Zum Teufel -kustantamon pääjehu Petteri Ojan kanssa mahdollisista arvioitavista sarjakuvista. Totesin sitten, että edellinen lukemani Altan, muutama vuosi sitten ilmestynyt Ada viidakossa, ei ollut minuun makuuni. Sen jatko-osaa, Ada Macaossa -kirjaa, en sitten viitsinyt edes lukea. Petteri, ikuinen optimisti, totesi siihen että “kokeile jos Altan maistuisi ilman Adaa”. Maailma tarvitsee toisia mahdollisuuksia, ja ihmisiä jotka ovat valmiita niitä antamaan. Siispä hän lykkäsi käteeni uusimman suomennetun Altanin, historiaa irvailevasti tulkitsevan Kolumbus – Erään haahuilijan tragedian. Joten nyt kiitän tästä mahdollisuudesta toteamalla, että ei lähde edelleenkään. Altanin kyyninen satiiri on minun silmääni epähauskaa ja tasapaksua. Siitä puuttuvat aksentit ja punchlinet ja kuvitus tappaa loputkin mahdolliset nyanssit. Ensimmäiseen Altaniin suhtauduin vielä kunnioittavan uteliaasti, mutta nyt en oikein jaksa enää sitäkään.

Jatka lukemista ”Arvio: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia”

Arvio: Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

On oikeastaan yllättävää, että minulla on kestänyt näin pitkään päästä Kent Staten pariin. Sen tekijä Derf Backderf ei ole sarjakuvantekijöistä tuotteliaimmasta päästä, mutta sen minkä hän tekee, hän tekee huolella ja laadukkaasti. Vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vain hänen tunnetuimman teoksensa, Ystäväni Dahmerin, pääsi Backderf yhden sarjiksen myötä automaattisesti seurattavien listalle. Kent State ilmestyi englanniksi 2020 ja suomeksi heti seuraavana vuonna, ja kaikki arviot siitä ovat olleet melkoisen ylistäviä. Mutta joskus asiat vain viivästyvät, eikä sille ole sen kummempaa syytä. Ehkä siinä on kuitenkin puolensakin, että puhun Kent Statesta nyt vuotta kaikkia muita myöhemmin, sillä sarjakuvan laatu ja relevanssi eivät ole kadonneet mihinkään. Backderfin teesi on, että Kent Staten tapahtumia ei pidä unohtaa, ja minun, että niistä kertovaa sarjakuvaa ei myöskään. Katsotaan, löytyykö sarjakuvasta vielä jotain uutta sanottavaa, vai päädynkö vain kaikukopaksi aiemmille kirjoituksille.

Jatka lukemista ”Arvio: Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa”

Arvio: Pari piensarjista Pokutolta – Tuulinen päivä / Aini, Helka ja uimakaksoset

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Sarjiksissahan on siis kaiken muun erinomaisen lisäksi erinomaista myös se, että niitä voi tehdä juuri sen kokoisina kuin haluaa. Jos joku julkaisisi kolmenkymmenen sivun kirjan muuten kuin osana novellikokoelmaa, niin jo oltaisiin motkottamassa että mitäs hittoa tämä tämmöinen on, mutta sarjisformaatissa kansien väliin saa pistää juuri niin pienoisen tarinan kuin haluaa. Sellaisia voi nauttia sitten vaikka useamman kerralla, kuten tällä kertaa. Pokuto-kustantamon kautta ilmestyneet P.S.H. Palovuoren Tuulinen päivä sekä Mirjam Sumun ja Leena Sinitiaisen Aini, Helka ja uimakaksoset ovat kokonsa puolesta juuri sopiva double header. Molemmat sarjakuvat ovat omaelämäkerrallisia, mutta tyylin, teemojen tai oikeastaan minkään muun suhteen niillä ei ole yhteistä. Toisesta pidin, toisesta en niinkään, mutta vertailla niitä ei missään tapauksessa voi. Ovatpahan kaksi pientä sarjakuvaa yhden päivän ratoksi.

Jatka lukemista ”Arvio: Pari piensarjista Pokutolta – Tuulinen päivä / Aini, Helka ja uimakaksoset”

Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2

Pitäiskin talviaikaan lukea vaan tällaisia sarjiksia, joiden tunnelmaan sopii köppäinen valaistus

Uskaltanee sanoa, että Tapani Baggen etsivähahmo Väinö Mujusen toista sarjisseikkailua on kypsytelty kiireettömästi ja harkiten, kun ykkös- ja kakkososien välissä on ehtinyt kulua reilut viisi vuotta. Koska dekkarikirjallisuus ei ole omia kiinnostuksenkohteitani, en tiedä mitä Bagge on välissä puuhaillut, mutta sen osaa kyllä sanoa, että kuvittaja Aapo Kukko on kyllä pitänyt itsensä kiireisenä tässä välissäkin. Tauko ei ole Mujusen kohdalla kuitenkaan oikeastaan minkäänlainen ongelma. Tarinat ovat itsenäisiä, eikä Mujusen hahmo ole niin poikkeava, että edellisiä vaiheita tarvitsisi erityisemmin muistaa. Mujus-tarinoiden pihvi on päästä tarkastelemaan Suomen eri vaiheita itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä hahmon silmien kautta. Ensimmäinen osa Harmaa susi oli toiseen maailmansotaan sijoittuva sukellusveneseikkailu, Marius puolestaan perinteinen rikosmysteeri sodan jälkeiseltä ajalta. Perinteisyydestään huolimatta Marius on edeltäjäänsä rikkaampi, kiehtovampi ja koukuttavampi tarina.

Jatka lukemista ”Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2”

Arvio: Logistiikkakeskus 5 – Sarjakuvantekijän ankea elämä ja paskamainen kuolema

Tiedättekö, mikä on tällaisen harrastelijasarjisbloggaajan ehdottomasti suurin epämukavuusalue? Se on sellaiset kotimaiset, monitasoiset ja taiteelliselle tulkinnalle avoimet laatusarjakuvat, joita ei tunne aivan täysin tajunneensa. Muutenhan minulle ei ole mikään ongelma myöntää daijuuttani tai yli hilseen menevää taideteosta, mutta suomalaisten tekijöiden kohdalla lisäjännityksen tuo aina se, että tekijä saattaa ainakin teoriassa päätyä lukemaan arvion, ja todeta että tuollaisen aivan tyhjänpäiväisen ja täysin arvottoman suherruksen se nyt sitten kyhäsi kasaan, Hyllyyn Eero. Usein epämukavuutta lisää se, jos taiteilijalla on takanaan jo useampi teos, mutta itse tutustun töihin ensimmäistä kertaa, ja siten minulta puuttuu myös historian konteksti. Sellainen fiilis oli vaikka Marko Turusen Kotolan mies ja Loinen –teoksen kanssa, tai nyttemmin Jarno Latva-Nikkolan Logistiikkakeskus 5:en kanssa. Oma typeryys haisee jotenkin tosi paljon pistävämmälle, kun sitä voi joutua esittelemään tekijälle (tai tämän tuttaville) itselleen.

Jatka lukemista ”Arvio: Logistiikkakeskus 5 – Sarjakuvantekijän ankea elämä ja paskamainen kuolema”

Arvio: Taide – Miten onkin näin ehdoton julistaminen näin sympaattista

Kun teoksen nimi on jotain niin geneeristä kuin Taide, täytyy olla hieman varuillaan. Taustalla on monia mahdollisia syitä, ja vain murto-osa niistä on positiivisia. Ensimmäiset epäilykset liittyvät siihen, että tekijä on pyrkinyt kattamaan niin laajan aihealueen, että sitä on mahdoton kattaa, tai sitten hän ei ole reflektoinut omaa teostaan edes sen vertaa, että pystyisi nimeä sille määrittelemään. Keijo Ahlqvistin Taide-sarjakuvan kohdalla huoli on kuitenkin turhaa: nimi on kohdallaan, ja erittäin perusteltu. Hiljattain edesmennyt sarjakuvaneuvos Ahlqvist opetti sarjakuvaa ja taidetta vuosikymmenet, ja Taide on hänen määritelmänsä vaikeasti määriteltävälle. Se on sarjakuvaessee yhden ihmisen kokemuksesta siitä, mitä taide on, mitä se ei ole, ja miten sitä pitää lähestyä. Ahlqvist oli suomalaisen sarjisskenen sisäinen legenda, ja skenen ulkopuolisena aiheen lähestyminen tuntuu sikäli jopa vähän vaikealta. Ehkä se on kuitenkin tarpeen, ei kai taitavia tekijöitä ole pienen piirin salaisuuksiksi tarkoitettu.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Jatka lukemista ”Arvio: Taide – Miten onkin näin ehdoton julistaminen näin sympaattista”

Arvio: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä

Uhhuh, en ollut aivan valmistautunut siihen, että sarjakuvan lukemisesta tulee jopa vähän fyysisesti ikävä fiilis. Niin kuitenkin kävi Riika Ruottisen kolme vuotta sitten ilmestyneen Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä -teoksen kanssa. Ikävä fiilis ei siis ole indikaattori sarjakuvan huonoudesta, vaan päinvastoin sen vaikuttavuudesta. Monta vuotta opettajansijaisuuksia tehneen Ruottisen kuvaukset kaikkein inhottavimmista kokemuksistaan ovat niin sydämeenkäyviä, että niitä lukiessa olokin muuttuu inhottavaksi. En tiedä, olisiko kokemus ollut yhtä vahva ilman omastakin tuttavapiiristä löytyviä alan ammattilaisia, joiden tarinoiden perusteella Ruottisen kokemuksia on helppo uskoa. Toki täytyy muistaa, että teoksen pointti ei ole antaa kattavaa kuvaa koko opetuslaitoksen tilasta, vaan nostaa näkyviin yleisesti tiedossa olevia epäkohtia. Mutta ei Porno sijainen kyllä kovin optimistiseksi mieltä koululaitoksen tilasta saa.

Jatka lukemista ”Arvio: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä”

Arvio: Kersantti Napalm – Barracuda

Otetaanpas pieni tauko vuosikymmenten takaisesta pulp-matskusta ja tsekataan välillä uunituoretta pulp-matskua. Kersantti Napalm on esiintynyt blogissa kerran aiemminkin, mutta silloin testailtiin lyhäreitä, ja nyt on tarjolla ihan oikea pitkä seikkailu. Pienenä muistinvirkistyksenä, Kersantti Napalmhan on siis supisuomalainen tulkinta GI Joe -ja supersankarihenkisestä amerikkalaisesta sarjakuvaperinteestä. Barracuda on jonkinlainen yhdistelmä agenttiseikkailua, takaumajaksoja ja perinteistä Napalm-paahtoa eli loputtomia tappelukohtauksia. Tarinasta vastaavat hahmon 30 vuotta sitten luonut Vesa Vitikainen ja alkuaskeleilta saakka tarinoita kuvittanut Markus Tuppurainen. Barracuda on ehkä yllättävänkin vähän kieli poskessa tehty agenttimättö, mikä saa toisaalta lukijan kaipaamaan myös hieman enemmän.

Jatka lukemista ”Arvio: Kersantti Napalm – Barracuda”

Arvio: Kuinka poikani katosi – Raaka tragedia vie lukijan mukanaan

Juttelin Pokuto-kollektiivin puuhamiehen, Anssi Vieruahon kanssa jokunen viikko sitten. Keskustelussa tuli esiin Pokuton kautta julkaistu sarjakuva, joka oli aiemmin mennyt minulta ohi, vaikka se on julkaistu jo kolme vuotta sitten. Kyseessä on Mirjam Sumun omaelämäkerrallinen tragedia Kuinka poikani katosi, äidin näkökulmasta kerrottu tarina oman pojan menettämisestä huumeriippuvuudelle. Anssin kuvaukset sarjakuvasta tuntuivat heti siltä, että tämä on päästävä kokemaan. Kun poikani katosi on sellainen sarjakuva, jonka kohdalla “arviointi” tuntuu todella banaalilta, lähes loukkaukselta. Kun joku tekee jotain näin raa’an henkilökohtaista, aivan säästelemättömän brutaalia taidetta ja jakaa sen maailman kanssa, ei tee mieli miettiä, että kuljetettiinko tarinaa nyt luontevasti ja oliko kuvitus elinvoimaista. Kuinka poikani katosi on ainutlaatuinen teos siinä, miten se 40 lyhyen sivun aikana, ilman erityisempää draaman kaarta, onnistuu jättämään lähtemättömän jäljen.

Jatka lukemista ”Arvio: Kuinka poikani katosi – Raaka tragedia vie lukijan mukanaan”

Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani

Yksi lukuisista sokeista pisteistäni kotimaisessa sarjakuvassa on ollut jo pitkään Marko Turunen. Nimi nousee esiin säännöllisesti, yleensä erittäin kehuvassa ja kiittävässä sävyssä, mutta parin teoksen nimiä lukuunottamatta en ole tiennyt lainkaan, mistä Turusen sarjakuvissa on kyse. Tilaisuus paikata aukkoa tuli eteen kun Turunen julkaisi uuden Kotolan mies ja Loinen -teoksensa. Se kiinnitti huomioni tekijän lisäksi myös silkalla koollaan: yli 400-sivuinen järkäle kotimaisessa sarjakuvassa on aina ilahduttava näky. Tässä mitassa Turusen tyylistä ja maailmankatsomuksesta saisi varmaan jo jonkinlaisen käsityksen? No, jonkinlaisen joo. Pääosin Kotolan mies ja Loinen aiheutti kuitenkin hämmennystä ja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kiinnostavaa? Kyllä. Hyvää vai huonoa? En edelleenkään tiedä.

Jatka lukemista ”Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani”