Arvio: Onni on iso taivas – Juonikas nostalgia-aihio

Vaikka sillä ei käytännössä ole mitään ihmeellistä merkitystä, on sarjisskenenörtille aina kiinnostavaa, kun jokin kustantamo kurottaa normileipänsä ulkopuolelle ja julkaisee jotain itselleen odottamatonta. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa supersankareista ja eurotavarasta tunnettu Egmont julkaisemassa kotimaisen Pikku Närhen tai Viime vuonna Frankfurtissan. Toinen esimerkki on kotimaisesta toiminnasta ja scifistä tunnettu Musta Ritari julkaisemassa heinäntuoksuisen maalaislapsuusmuistelon, kuten Esa Holopaisen Onni on iso taivas -teoksen. Kun asiaa hetken pohtii, on looginen yhteys kuitenkin löydettävissä. Holopainen muistelee lapsuuttaan maatalon poikana, ja nostalgia iskenee hyvin pitkälti samaan sarjakuvia ostavaan kansanosaan kuin ne toiminta- ja scifipläjäyksetkin. Onni on iso taivas onnistuu siirtämään lukijansa tismalleen oikeaan paikkaan ja mielentilaan, ainakin jos kosketuspintaa kirjan kokemuksiin on vähänkään.

Arvio: Päiväkirjani #1 – Kuinka kaikki alkoi

Uskaltaisin väittää, että kovin montaa sellaista sarjisnörttiä ei löydy, joka ei olisi joskus nuorempana kuvitellut elämäänsä lempparisarjiksen kaltaiseksi, oli kyseessä sitten supersankari, manga tai joku muu. Kyllä minä ainakin haaveilin Ryhmä-X:n Painajaisen lyhytteleporttausvoimasta ja koulumatkoilla visioin, minkä kattojen kautta pomppisin kotiin kaikkein kätevimmin. Bamf bamf bamf olisi vaan kaikunut Kuokkalan pienkerrostalojen nurkilla pienen rikinkäryn leijaillessa tuulessa. Uskallan myös väittää, että harva pitää kiinni näistä haaveista ja tuo ne lihaksi niin omistautuneesti kuin Mikael J. Mäkinen, jonka Päiväkirjani -sarjakuva on tuo ikiaikainen idea painettuina ihan oikeille paperisivuille, oikealla painomusteella. Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että Päiväkirjani olisi myötähäpeällistä teini-ikäisen ninjaintoilijan fanifiktiota, sillä tässä sarjakuvassa on myös pitkäaikaisen tekijän kokemusta.

Arvio: Transformation – S.E. Anthology

Transformation on sarjakuva-antologia, jonka taustalla ei vaihteeksi (ainakin itselleni) ole minkään kaupungin sarjakuvaseura, vaan mitä ilmeisimmin puhtaan sarjisintoilun ympärille syntynyt Discord-serveri Sarjakuva Elämää (sic), mistä juontuu myös nimen S.E.-lyhenne. Antologian esipuheessa kerrotaan, että serveri polkaistiin pystyyn Helsingin sarjakuvafestivaalien 2021 jälkeen ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Antologia on syntynyt sitten samanhenkisten sarjakuvaharrastajien yhteistyönä löyhän muodonmuutosteeman ympärille. Tästä antologiasta huokuu ehkä vielä seurojen kasaamia pakettejakin enemmän silkka hinku tehdä sarjakuvaa, luoda jotain. Siksi yritän asetella sanani tämän tekstin kanssa huolellisesti. Arvostan todella paljon tuota luomishalua ja sitä, että se lopulta manifestoituu tähän maailmaan järkevänä kokonaisuutena, kansiin pistettynä antologiana. Samaan aikaan on kuitenkin pakko hyväksyä tosiasiat: ainakin minun kaltaiselleni lukijalle Transformationilla on melko vähän annettavaa.

Arvio: Padovaland – Ei tarpeeksi hyvä ollakseen näin viheliäinen

Joidenkin kustannuspäätösten kohdalla toivoisin pääseeni kärpäseksi kattoon, esimerkiksi sellaisten kuin Padovaland. “Pitäskö julkaista suomeksi tää tuntemattoman debyyttitekijän pohjoisitalialaisista nuorista kertova hengailusarjis?” “Ainoastaan jos pistetään sen nimeks paikka, josta on kuullut ehkä kourallinen tyyppejä, ja vielä sellasessa muodossa että silmäyksellä ei edes arvaa tän olevan suomeksi” “Koviin kansiin?” “Tietty koviin kansiin”. Tällä kuvitellulla dialogilla haluan sanoa siis sitä, että minulla ei ole hajuakaan siitä todellisesta päätösprosessista, jolla Miguel Vilan sarjakuva on päädytty Suomessa julkaisemaan, mutta sellainen on pakko olla olemassa, ja sen on pakko olla jotain muuta kuin tuo yllä kuvailemani. Lähtökohtaisesti Padovaland on niin outolintu, että pakkohan siitä on kiinnostua.

Arvio: Eero – Rakkauden vuoksi

Eero – Rakkauden vuoksi -kokoelman ilmestymisessä on sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvä puoli on se, että Petteri Tikkasen jo toistakymmentä vuotta jatkunut pojasta mieheksi -saaga on saanut neljä ensimmäistä osaansa yksiin kansiin, ja meikäläiset, ensimmäisestä kelkasta aikanaan jääneet, saavat näin uuden mahdollisuuden hypätä kärryille. Huono puoli on se, että Eero – Rakkauden vuoksi on nyt pois mahdollisista nimistä omille muistelmilleni. Keskitytään kuitenkin tässä arviossa noihin hyviin puoliin, ja pohditaan uusia nimimahdollisuuksia muistelmille toisessa tekstissä. Eero-sarjikset ovat aika lailla kuin sarjakuvamuotoinen, kotimainen toteutus Boyhood-elokuvasta: yksittäisinä pieniä ja sympaattisia kohtauksia kasvamisesta, yhdessä lopulta kokonainen elämä.

Arvio: Tapio Tomsten – Työmiehen päiväkirja 2018-2022

Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni Aapo Kukon haastattelua, jossa hän puhui siitä, että haluaa viitata itseensä sarjakuvantekijänä sarjakuvataiteilijan sijaan, koska tekijyydessä on klangi käsityöläisyydestä. Minusta se oli mukavan kuuloinen ajatus, ja itsellenikin on jäänyt tavaksi puhua tekijöistä taiteilijoiden sijaan, jos ei ole erityistä syytä valita nimenomaan taide-sanaa. Tämä ajatus tuli mieleen, kun luin tuoretta kokoomaa Pentti Otsamon Tapio Tomsten-sarjakuvasta. Tapio Tomsten on työelämää kommentoiva sivun mittainen strippi, joka ilmestyi Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä vuodesta 2018 vuoteen 2022 asti. Ei liene sattumaa julkaisualustan huomioonottaen, että työläisyys ja tekijyys pyörivät mielessä, mutta Tapio Tomsten ilmentää niitä mielestäni odotettua useammilla tavoilla.

Sijoitin sarjakuvaan! – Hyvät Värinät 1

En kutsuisi tätä kaupalliseksi yhteistyöksi, kun ei postausta ole minulta kukaan tilannut, ostanut tai pyytänyt, mutta sarjiksen menestykseen olen pistänyt omaa massia likoon. Eli jotain sidonnaisuuksia tässä postauksessa ehdottomasti on, että olehan tietoinen!

Olen maininnut Niko-Petteri Nivan mainion, Instagramista löytyvän Hyvät Värinät -strippisarjiksen aiemminkin. Olen fiilistellyt tätä modernia toksiselle positiivisuudelle ja modernille idiotismille raivoavaa sarjista sen synnystä lähtien, ja lopulta sekaantunut soppaan itsekin. Joskus tammikuussa näin Nivan Facebook-postauksen, jossa hän pohdiskeli tapoja rahoittaa omakustannesarjakuvansa painaminen. Pureskeltuani asiaa pari päivää tulin siihen tulokseen, että voisin kokeilla sarjakuvan painamisen rahoittamista. Sarjisskene on minulle rakas, mutta sarjakuvan tekemiseen minusta ei koskaan tule olemaan – taiteellinen ilmaisukykyni on siihen hommaan liian rajoittunutta. Ehkäpä voin siis tehdä kuten kunnon ekonomi ainakin, ja kompensoida taitojen puutetta rahalla. Koin, että en oikein voi kirjoittaa sarjakuvasta perinteistä arviota, sillä sidonnaisuuteni on tässä kohtaa vähän liian syvä. Sen sijaan voinen vähän avata ajatustani tämän homman taustalla ja valottaa käytännön ratkaisuja. Ehkä se kiinnostaa jotakuta muutakin, tai joku voi jakaa minulle tietoa kaikesta siitä, minkä tein ihan typerästi!

Arvio: Sörnäisten tyttö – Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirja 1915-1918 sarjakuvana

Täysin sattumalta tulin lukeneeksi lyhyen ajan sisään parikin päiväkirjamuotoista sarjakuvaa. Janne Parviaisen Ulkopuolella oli dokumentti omasta elämästä ja hyvinkin tästä ajasta, kun taas Leena Virtasen ja Aino Sutisen Sörnäisten tyttö sijoittuu yli sadan vuoden taakse. Kuitenkin, elämä on elämää ja arki arkea, tapahtui se sitten kuusi vuotta tai reilu sata vuotta sitten. Tässä mielessä näiden kahden teoksen lähekkäin lukeminen oli uuden tason lukemiseen antava iloinen sattuma, varsinkin kun molemmat ovat päähenkilönsä elämän lisäksi myös täynnä tuokioita Helsingistä. Mutta siinä missä nykypäivän päiväkirjan hallitseva tunnelma on ehkä jonkinlainen hidas laahustaminen huonompaa kohti, Sylvi-Kyllikki Kilven päiväkirjoissa aistitaan myllertävä ja kaikenkäsittävä muutos.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Pax Avenue – Joensuun sarjakuvaseuran rauhanjulistus 2022

En seuraa suomalaista paikallissarjakuvaskeneä varmaan mitenkään maailman valppaimmin, mutta tuntuu siltä, että aktiivisimpien seurojen mantteli päivittyy parin vuoden välein, ainakin ulkopuolisen silmin. Itselleni tämä täysin keksitty titteli määräytyy käytännössä parin tekijän, someaktiivisuuden ja minun tutkaani osuneiden julkaisujen, muodossa. Joensuun sarjakuvaseura on ollut parina viime vuonna ehdottomasti tässä kahinassa kärkisijoilla. Viime vuoden kauhuteemainen vuosijulkaisu Post Mortem oli paikallisantologiaksi harvinaisen kattava ja laaja. Tämänvuotinen Pax Avenue ei aivan yllä samoihin mittoihin, mutta on silti varteenotettava painotuote. Toki paikallisuus näkyy lähinnä seuraa pyörittävissä nimissä, muuten tuntuu siltä, että aktiiviset samat nimet löytyvät näistä antologioista julkaisijasta riippumatta. Ja hyvä niin, kyllä sitä varmasti useampaan kokoelmaan mahtuu, jos intoa ja ideoita on.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Janne Parviainen -tupla – Ulkopuolella / Rooman rajoilla

Pitkän linjan kuvataiteilija Janne Parviainen on aiemmin julkaissut yhden sarjakuvan, mutta ollut tunnetumpi muiden taidemuotojen parissa. 2022 Parviainen sitten päätti rysäyttää sisään skeneen ihan karmit kaulassa kahden teoksen ja noin viidensadan sivun voimin. Omaelämäkerrallinen tupla Ulkopuolella / Rooman rajoilla on toisaalta kovinkin luonnollinen yhteensovitettu kaksikko, toisaalta kaksi täysin erillistä teosta. Päiväkirjana vuosina 2015-2017 toteutettu Ulkopuolella on alun perin ilmestynyt verkossa ja nyt pistetty kansiin. Rooman rajoilla on puolestaan varta vasten kokonaisuudeksi tarkoitettu matkakertomus. Ja siitäpä syntyy jännite: jos olette sattuneet lukemaan Hyllyytä aiemmin, olette saattaneet huomata, että sekä arkiset omaelämäkerrat että matkakertomukset saavat usein Hyllyyssä osakseen nuivaa suhtautumista. Meillä päin ei aina ole arvostettu silkkaa tavallisuuden dokumentointia. Ai jai jai, mitenhän tässä käy? Spoiler: ihan kohtalaisesti.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!