Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella

En uskalla sanoa tätä varmaksi, koska olen edelleen verkkosarjisskenessä aloittelija, mutta Otava Heikkilän sarjakuvanovelli Shattered Spear näyttäytyy minulle jonkinasteisena kotimaisen verkkosarjiksen modernina klassikkona. Sarjakuvan nimi nousee esiin säännöllisesti siellä sun täällä keskusteluissa, joissa omia suosikkeja nimetään tai nostetaan esiin lisänäkyvyyttä ansaitsevia helmiä. Onpa sitä suositeltu minullekin muutamaan otteeseen, joskus ihan jopa blogissa saakka. Ja kyllä siinä onkin paljon mieleenjääviä elementtejä: harvoin nähty neoliittisen ajan miljöö, vähäpuheinen mutta monivivahteinen kerronta, auringon kierto kaiken rytmittäjänä. Tietyllä tavalla sen tunnelmoiva kerrontatapa muistuttaa minua elokuvista, joiden nimi on Once upon a time in -jossain- (tiedättehän, the west, America, Hollywood, Mexico, China). Niissäkään ei ole tärkeintä koskaan se, mitä tapahtuu vaan missä, miten ja miltä tapahtuma tuntuu. Shattered Spearin mitta on myös sellainen, joka hyötyy verkkojakelusta, ainakin minunkaltaiseni vanhan liiton lukijan mielestä.

Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä

Memento mori on varmastikin kehujen, mediakeskustelun ja myyntien määrällä mitattuna viime vuoden kotimainen sarjakuvatapaus. Siihen on myös erittäin hyvät syyt, nimittäin Tiitu Takalo on niin hyvä sarjakuvantekijä. Hän on hyvä samalla vähän selittämättömällä tavalla kuin Cyril Pedrosa. En koko ajan ihan ymmärrä, miksi tunnen lukiessani niin kuin tunnen, mutta en myöskään kyseenalaista sitä tippaakaan. Memento mori tekee tämän hyvin selväksi alkupuoliskollaan, joka on sellaista herkkien aivokohtien akuhierontaa että olo tuntuu välillä emotionaalisesti lähinnä mankeloidulta. Kirjan rytmi on vähän hassu, sillä loppupuolisko on sitten huomattavasti seesteisempi kokemus, jopa vaisu ajoittain. Siihenkin on aivan ymmärrettävät ja hyvät syyt, enkä tiedä, olisiko kirjaa voinut muulla tavoin toteuttaakaan. Ja olisi aika helvetin typerää väittää, että tietäisin Tiitu Takaloa paremmin. Hän on niin hyvä sarjakuvantekijä.

Arvio: Viime vuonna Frankfurtissa – Minä vihaan sarjakuvia, ne ovat mahtavia

Hmm, tässäpä sarjis josta tuntuu kovin vaikealta kirjoittaa arvostelua. Eikä pidä käsittää väärin, Viime vuonna Frankfurtissa oli minusta kovin viihdyttävä, hauska ja tervetullut sarjisteos, jonka lukemisesta nautin suuresti. Se on kuitenkin aihepiiriltään erittäin meta, koska se on sarjakuvatoimittajan tekemä sarjakuva siitä, millaista on ollut olla sarjakuvatoimittaja viime vuosikymmeninä. Viime vuonna Frankfurtissa on niin valtavan tietoinen itsestään, että siitä puhuminen tuntuu kritiikissä oudolta. Tårta på tårta, niin sanoakseni. Vähän kuin käyttäisi ”perinteisen” sarjakuvan koko blogimitan juonen kuvaamiseen ruutu ruudulta. Jos haluatte tietää, mitä mielipiteitä Viime vuonna Frankfurtissa herättää, lukekaa se, se kyllä kertoo. Toisaalta, minä olen aina ollut suoran puheen fani, ja helppo tie sydämeeni on maustaa kyynistä maailmankuvaa muutamalla vitsillä ja blastata nihilistinen cocktail suoraan suoneen. Tästä ei välttämättä niinkään tule arviota, vaan jonkinlainen vapaa-assosioiva ajatuslanka. Pitkästä aikaa sarjis siivitti kelat oikein kunnon kierroksille ja pisti laittamaan otsikkoon Kanye West -viittauksen.

Arvio: Kaukaa haettua – Antologia on ehkä enemmänkin katalogi

Sain arvioitavaksi pitkästä aikaa kotimaisen sarjakuva-antologian. Asialla on 13 graafisen suunnittelun opiskelijaa Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta ja Kaukaa haettua on näyteikkunamainen katsaus tekijöiden tyyleihin ja kykyihin. Kokoelma on saatavilla netistä, ja lisäksi sitä ilmeisesti jaetaan ilmaiseksi Tampereen seudulla valikoiduissa sijainneissa. Ilmaisjakelu on Kaukaa haettua -kirjalle juuri oikea levitystapa, sillä lyhyet pätkät ilman yhdistävää teemaa ovat enemmänkin katalogi tekijöistä ja heidän taidoistaan kuin varsinainen antologia, näin ulkopuoliselle lukijalle. En hetkeäkään epäile, etteikö Kaukaa haettua voisi olla tekijöilleen tai heitä yhdistävälle koululle tärkeämpi merkkipaalu, mutta minulle jolla ei ole tekijöihin tai töihin minkäänlaista sidettä Kaukaa haettua on nopea katsaus ja osoitus siihen, että osaavia tekijöitä on paljon, mutta kovin syviä tunteita tai ajatuksia se ei ehdi herättämään.

Arvio: Be Finnish Without Suffering – Hieno idea kantaa melkein maalin asti

Sami Nyyssölän uusi sarjakuvakirja Be Finnish Without Suffering, ajoi minut aluksi hetkeksi pohtimaan sen edeltäjää, Learn Finnish Without Studyingiä. Muistelin viihtyneeni kirjan parissa, vaikka normaalisti vierastan hieman suomalaisia ”näin kerrot itsestäsi ulkomaalaiselle enemmän kuin hän koskaan halusi tietää” -teoksia. Lisäksi tämän henkisen jatko-osan (vain henkisen, sillä kirjat ovat täysin itsenäisiä teoksia) nimi kieli siitä, että tarkastelun näkökulmaa oli ehkä haluttu laajentaa silkasta stereotypianaureskelusta hieman laajemmalle. Näin olikin. Be Finnish Without Suffering ei enää oikeastaan ole tieto- tai oppikirja edeltäjänsä tavoin, vaan enemmänkin pitkä sarjakuvamainen essee siitä, mitä kansallinen identiteetti tarkoittaa, mistä se rakentuu ja onko suomalaisuudessa nyt sitten lopulta niin paljon eroja mihinkään muuhun. Kirjan kunnianhimo on juuri siellä missä sen kuuluukin olla. Valitettavasti tämä myös johtaa siihen, että lopputulos hieman kompuroi. Be Finnish Without Suffering ei missään nimessä ole huono sarjakuva, mutta sitä lukiessa törmää useampaan otteeseen tunteeseen siitä, että vitsi kun tämä olisi vielä hieman onnistuneempi, niin oltaisiin jossain erittäin arvokkaiden asioiden äärellä.

Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne

Ajatelkaa tästä mitä haluatte, mutta kyllä, aion arvioida saamani arvostelukappaleet Tuomas Myllylän tuotannosta jaottelulla porno – kaikki muu. Tämä on se ”kaikki muu” -osuus. Myllylä on varsin tuottelias sarjakuvantekijä, joka on ehtinyt kymmenvuotisen uransa aikana julkaisemaan vaikka ja mitä. Tässä tekstissä käsiteltävät viisi paperback-kirjaa ovat ilmestyneet vuosina 2018-2020, joten kyse on suht tuoreesta Myllylästä kaikin puolin. Ne ovat myös hyvä katsaus tyylilajeihin, joista Myllylä on tunnetuin. Pakanat on suht tarkasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa fiktiota, Alhaiset ja Jumalsurma perinteistä peikot ja haltijat -fantasiaa, ja Syvänne kokoelma lyhyitä kauhutarinoita enemmän ja vähemmän yliluonnollisilla asetelmilla. Katan ne kaikki yhdessä tekstissä, koska yksikään kirjoista ei ole aivan valtavan laaja, ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi niistä yksitellen riittävästi sanottavaa. Myllylän omaleimainen tyyli on viihdyttävä, mutta en löydä tarinoista hirveästi tarttumapintaa.

Arvio: Leatherbound Classics – Kädet köysiin, suut tukkoon ja kulttuuria kansalle

Tällä viikolla käsitellään hyvin suorasukaista BDSM-pornoa, joten jos sellainen materiaali ei ole makuusi, kannattaa jättää tämä väliin ja venailla seuraavan viikon postausta. Silloin taas tarjolla jotain muuta! Niin ja tietty NSFW myös.

Sain hiljattain yllättäen ja pyytämättä paketin sarjiksia arvioitavaksi. Kyseessä oli katsaus tuotteliaan Tuomas Myllylän tuotantoon. Myllylää on luettu blogissakin pariin otteeseen, ja tekijä on Suomessa tunnettu pääasiassa miekanheilutuksesta, barbaariparroista ja sen sellaisesta. Paketista löytyi kuitenkin myös Myllylän kansainvälisesti levinneintä materiaalia, eli PORNOA. Ja kun PORNOA on tarjolla, niin voitte arvata, että siihenhän minä ensimmäisenä tartun. Kyllä ne miekat ja parrat malttavat hetken odottaa! Leatherbound Classics on kokoelma Myllylän BDSM-aiheisia sarjakuvia ja piirroksia, joissa kaikennäköiset ja -kokoiset ihmiset löytävät itsensä mitä moninaisimmista tilanteista sidottuina ja suukapuloituina. Myllylä kertoo itse esipuheessa tehneensä tämän kaltaista materiaalia jo pitkään, aluksi omaksi ilokseen, ja myöhemmin myös yleisölle, kun vastaanotto oli innostunut. Tällaisella meiningillä on Hyllyyn täysi tuki. Sarjakuvat ovat mitä mahtavin seksuaalisen itseilmaisun ja -tutkiskelun muoto, ja on kerrassaan hienoa, että Suomessakin tällaista materiaalia pääsee ihan printatuksi saakka. 

Arvio: Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa

Hmm, nyt onkin haastava paikka. Olen arvioinut Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa -teoksen edeltäjän, Ugly Monstersin puolisentoista vuotta sitten ja muistan hyvin, miltä se tuntui. Rivo homostelu yllätti ihastuttavasti ja sarjis jäi lähtemättömästi mieleen. Muistan sen erittäin hyvin siksi, että jatko-osan lukeminen tuntuu tismalleen samalta, sekä hyvässä että pahassa. Joakim Juvelén on tehnyt toisen kirjan tismalleen samanlaista tavaraa, enkä sano tätä yhtään negatiivisessa mielessä. Samanlaisuutta on nimittäin monenlaista. Jos tuntuisi siltä, että samoja vitsejä kierrätettäisiin uudestaan ja mikään ei enää yllättäisi, oltaisiin ongelmissa. Rumat möröt onnistuu kuitenkin edelleen loksauttamaan leukoja säännöllisesti sillä, millaisia strippejä Juvelén yksinkertaisesti keksii ja kehtaa tehdä. Rumat möröt on edelleen positiivisuudessaan ja häikäilemättömyydessään vastustamaton. Tässä mielessä samanlaisuus on itse asiassa aika harvinaista. Kun tietää mitä odottaa, saa juuri sitä, ja silti yllättyy, niin materiaalissa on jotain erityistä. Haastavaa on vain se, että keksisi siitä jotain uutta kirjoitettavaa arvioblogiinsa.

Arvio: Kehittymättömät ufot – Joskus ei vain lähde, vaikka kuinka haluaisi

Onpa harmi. Ensimmäistä kertaa bloggausuralla olen tilanteessa, jossa tekstin aloittaminen Jyrki Nissisen sarjakuvasta ei tunnu lähtevän. Tekstien tuottaminen on vähän sellaista arpapeliä, ja joskus niiden eteen joutuu ponnistelemaan enemmän. Kirjoittamisen helppous ei missään nimessä ole myöskään laatusidonnaista, usein niistä höyryävimmistä pökäleistä on kaikkein vaivattominta pistää ajatukset paperille. Pidän Nissisen töistä kovasti, ja Kehittymättömissä ufoissa on ehdottomasti Nissis-leima, eli siitä ei ole kyse. Lisäksi Kehittymättömät ufot vastaa myös toiseen harvinaiseen kiinnostuksenkohteeseen, monimedialliseen sarjakuvataiteeseen. Kirjan mukana tulee Janne Westerlundin säveltämä soundtrack (sekä cd:nä että vinyylinä), joka kulkee samaa tahtia sarjakuvan kanssa ja on suunniteltu suoranaiseksi taustanauhaksi lukemiselle. Kyllä tässä siis pitäisi olla kirjoitettavaa postauksen verran ihan mennen tullen, mutta jotenkin tämä kokonaisuus jäi minulle valitettavasti osiaan pienemmäksi summaksi.

Arvio: Bull Mentulan niskan seikkailut jatkuvat – Dicktaattori/Tsuu Tsuu

Muistatteko keväällä blogissa esitellyn, Bull Mentulan niskasta kertovan Bull-zinen? Tyhmä kysymys, tietysti muistatte. Miten kukaan voisi unohtaa tällaisen konseptin, kun siitä on kerran kuullut. Onneksi myöskään visionääri näiden sivujen takana eli Dorka ei unohtanut. Viimeksi arviossa ei hänen nimeään mainittu, mutta sittemmin Bull on tullut saataville Turun Sarjakuvakauppaan ja julkaisusta on puhuttu hieman muuallakin, joten otetaan nyt tekijän pseudonyymi käyttöön. Itse nimittäin haluan tälle Bull Mentula Cinematic Universelle (BMCU, nimi oma keksimä eli ei kandee googlata) kaiken sen huomion, mitä pienen sarjisblogin kautta voin antaa. Nämä sarjakuvat antavat minulle niin paljon iloa, energiaa ja toivoa, että sitä on vähän vaikea perustella. En tiedä, ovatko ne oikeasti niin hyviä, mutta minulle ne ovat juuri sitä, mitä kaipaan. Bull jatkuu nyt siis kahdella numerolla, Dicktaattorilla ja Tsuu Tsuulla. Ja voi pojat, herkkua oli tarjolla.