Arvio: Pari piensarjista Pokutolta – Tuulinen päivä / Aini, Helka ja uimakaksoset

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Sarjiksissahan on siis kaiken muun erinomaisen lisäksi erinomaista myös se, että niitä voi tehdä juuri sen kokoisina kuin haluaa. Jos joku julkaisisi kolmenkymmenen sivun kirjan muuten kuin osana novellikokoelmaa, niin jo oltaisiin motkottamassa että mitäs hittoa tämä tämmöinen on, mutta sarjisformaatissa kansien väliin saa pistää juuri niin pienoisen tarinan kuin haluaa. Sellaisia voi nauttia sitten vaikka useamman kerralla, kuten tällä kertaa. Pokuto-kustantamon kautta ilmestyneet P.S.H. Palovuoren Tuulinen päivä sekä Mirjam Sumun ja Leena Sinitiaisen Aini, Helka ja uimakaksoset ovat kokonsa puolesta juuri sopiva double header. Molemmat sarjakuvat ovat omaelämäkerrallisia, mutta tyylin, teemojen tai oikeastaan minkään muun suhteen niillä ei ole yhteistä. Toisesta pidin, toisesta en niinkään, mutta vertailla niitä ei missään tapauksessa voi. Ovatpahan kaksi pientä sarjakuvaa yhden päivän ratoksi.

Arvio: Syntax Terror – Perusteelliset luidenputsaustalkoot

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Viime syyskuussa järjestetyiltä Helsingin Sarjakuvamessuilta jäi käteen yhtä jos toistakin. Tein heräteostoksia, ruinasin arvostelukappaleita ja törsäsin omia rahoja. Yksi teos, jota varten olin laittanut ihan omat viikkorahat syrjään, oli Kari A. Sihvosen Syntax Terror. Pulp-kauhuperinteestä ja ilmeisesti etenkin kulttimaineisista Mars Attacks -keräilykorteista estetiikkaansa ammentava teos oli taas kerran minun marginaalimakuhermojani sen verran kutitteleva yhdistelmä, että siihen oli vaikea olla tarttumatta. Lisäksi Sihvosen Instagram-profiili oli tarttunut haaviini paria kuukautta aiemmin, ja sen kautta olin jo kovasti vakuuttunut tyyleistä. Syntax Terror onnistuu vastaamaan odotuksiin osittain, ja jopa yllättämään positiivisesti. Täysosuma se ei kuitenkaan valitettavasti ole, sillä lukuisista omaperäisistä tyyliratkaisuista osa on selkeästi sarjista hidastavia ja vaikutusta heikentäviä. Se on varmaan osittain ihan tietoinen riski, kun pakkaa paljon kaikenlaista yksiin kansiin ja katsoo, mikä siitä alkaa toimimaan.

Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2

Pitäiskin talviaikaan lukea vaan tällaisia sarjiksia, joiden tunnelmaan sopii köppäinen valaistus

Uskaltanee sanoa, että Tapani Baggen etsivähahmo Väinö Mujusen toista sarjisseikkailua on kypsytelty kiireettömästi ja harkiten, kun ykkös- ja kakkososien välissä on ehtinyt kulua reilut viisi vuotta. Koska dekkarikirjallisuus ei ole omia kiinnostuksenkohteitani, en tiedä mitä Bagge on välissä puuhaillut, mutta sen osaa kyllä sanoa, että kuvittaja Aapo Kukko on kyllä pitänyt itsensä kiireisenä tässä välissäkin. Tauko ei ole Mujusen kohdalla kuitenkaan oikeastaan minkäänlainen ongelma. Tarinat ovat itsenäisiä, eikä Mujusen hahmo ole niin poikkeava, että edellisiä vaiheita tarvitsisi erityisemmin muistaa. Mujus-tarinoiden pihvi on päästä tarkastelemaan Suomen eri vaiheita itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä hahmon silmien kautta. Ensimmäinen osa Harmaa susi oli toiseen maailmansotaan sijoittuva sukellusveneseikkailu, Marius puolestaan perinteinen rikosmysteeri sodan jälkeiseltä ajalta. Perinteisyydestään huolimatta Marius on edeltäjäänsä rikkaampi, kiehtovampi ja koukuttavampi tarina.

Arvio: Logistiikkakeskus 5 – Sarjakuvantekijän ankea elämä ja paskamainen kuolema

Tiedättekö, mikä on tällaisen harrastelijasarjisbloggaajan ehdottomasti suurin epämukavuusalue? Se on sellaiset kotimaiset, monitasoiset ja taiteelliselle tulkinnalle avoimet laatusarjakuvat, joita ei tunne aivan täysin tajunneensa. Muutenhan minulle ei ole mikään ongelma myöntää daijuuttani tai yli hilseen menevää taideteosta, mutta suomalaisten tekijöiden kohdalla lisäjännityksen tuo aina se, että tekijä saattaa ainakin teoriassa päätyä lukemaan arvion, ja todeta että tuollaisen aivan tyhjänpäiväisen ja täysin arvottoman suherruksen se nyt sitten kyhäsi kasaan, Hyllyyn Eero. Usein epämukavuutta lisää se, jos taiteilijalla on takanaan jo useampi teos, mutta itse tutustun töihin ensimmäistä kertaa, ja siten minulta puuttuu myös historian konteksti. Sellainen fiilis oli vaikka Marko Turusen Kotolan mies ja Loinen –teoksen kanssa, tai nyttemmin Jarno Latva-Nikkolan Logistiikkakeskus 5:en kanssa. Oma typeryys haisee jotenkin tosi paljon pistävämmälle, kun sitä voi joutua esittelemään tekijälle (tai tämän tuttaville) itselleen.

Arvio: Taide – Miten onkin näin ehdoton julistaminen näin sympaattista

Kun teoksen nimi on jotain niin geneeristä kuin Taide, täytyy olla hieman varuillaan. Taustalla on monia mahdollisia syitä, ja vain murto-osa niistä on positiivisia. Ensimmäiset epäilykset liittyvät siihen, että tekijä on pyrkinyt kattamaan niin laajan aihealueen, että sitä on mahdoton kattaa, tai sitten hän ei ole reflektoinut omaa teostaan edes sen vertaa, että pystyisi nimeä sille määrittelemään. Keijo Ahlqvistin Taide-sarjakuvan kohdalla huoli on kuitenkin turhaa: nimi on kohdallaan, ja erittäin perusteltu. Hiljattain edesmennyt sarjakuvaneuvos Ahlqvist opetti sarjakuvaa ja taidetta vuosikymmenet, ja Taide on hänen määritelmänsä vaikeasti määriteltävälle. Se on sarjakuvaessee yhden ihmisen kokemuksesta siitä, mitä taide on, mitä se ei ole, ja miten sitä pitää lähestyä. Ahlqvist oli suomalaisen sarjisskenen sisäinen legenda, ja skenen ulkopuolisena aiheen lähestyminen tuntuu sikäli jopa vähän vaikealta. Ehkä se on kuitenkin tarpeen, ei kai taitavia tekijöitä ole pienen piirin salaisuuksiksi tarkoitettu.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä

Uhhuh, en ollut aivan valmistautunut siihen, että sarjakuvan lukemisesta tulee jopa vähän fyysisesti ikävä fiilis. Niin kuitenkin kävi Riika Ruottisen kolme vuotta sitten ilmestyneen Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä -teoksen kanssa. Ikävä fiilis ei siis ole indikaattori sarjakuvan huonoudesta, vaan päinvastoin sen vaikuttavuudesta. Monta vuotta opettajansijaisuuksia tehneen Ruottisen kuvaukset kaikkein inhottavimmista kokemuksistaan ovat niin sydämeenkäyviä, että niitä lukiessa olokin muuttuu inhottavaksi. En tiedä, olisiko kokemus ollut yhtä vahva ilman omastakin tuttavapiiristä löytyviä alan ammattilaisia, joiden tarinoiden perusteella Ruottisen kokemuksia on helppo uskoa. Toki täytyy muistaa, että teoksen pointti ei ole antaa kattavaa kuvaa koko opetuslaitoksen tilasta, vaan nostaa näkyviin yleisesti tiedossa olevia epäkohtia. Mutta ei Porno sijainen kyllä kovin optimistiseksi mieltä koululaitoksen tilasta saa.

Mikko Valtonen -rautaisannos: Syvään päätyyn -näyttely ja Muna kalastus muna -sarjakuva

Olen siinä mielessä edelleen hyvin noviisi kyldyyrharrastaja, että en tiedä monenkaan mahtavan taiteilijan olemassaolosta, ennen kuin jokin suht valtavirtainen taho niistä minulle kertoo. En ole pöyhinyt kenttää tai skeneä niin montaa vuotta, että olisin päässyt seuraamaan kovinkaan monen taiteilijan kehittymistä reaaliajassa, vaan löydöt täytyy tehdä kertarysäyksillä, tai joissain tapauksissa valitettavasti retrospektiivien kautta. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Tämän kesän löytö, jonka pääsin validoimaan vasta syksymmällä, oli ehdottomasti Mikko Valtonen. Pohjoissavolainen taiteilija ja sarjakuvantekijä, jonka Syvään päätyyn -näyttely Kuopion taidemuseossa aukesi alkukesästä ja jatkuu vielä syyskuun 18. päivään saakka. Noteerasin jo näyttelystä uutisoidessa, että tuo on varmaan sitä minun hilloani, ja merkkasin käynnin kalenteriin, kun tiesin Kuopioon olevan menoa hieman myöhemmin. Ja näin totisesti oli. Joskus harvoin heti näyttelytilaan astuessaan tietää, että tämä taide on minulle: sitä ei ole tehty varsinaisesti minua varten, mutta minun sieluni elää tästä taiteesta heti välittömästi. Kokemus oli niin vahva, että lupasin heti itselleni kopata mukaan myös Valtosen sarjakuvia, jos museokauppa niitä vain myy, ja myihän se. Käteen tarttui Muna kalastus muna -julkaisu vuodelta 1997. Valtosen pelkistetty, naiivin absurdi tyyli on vastaanpanematonta niin maalauksissa, veistoksissa kuin sarjakuvissakin.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Kersantti Napalm – Barracuda

Otetaanpas pieni tauko vuosikymmenten takaisesta pulp-matskusta ja tsekataan välillä uunituoretta pulp-matskua. Kersantti Napalm on esiintynyt blogissa kerran aiemminkin, mutta silloin testailtiin lyhäreitä, ja nyt on tarjolla ihan oikea pitkä seikkailu. Pienenä muistinvirkistyksenä, Kersantti Napalmhan on siis supisuomalainen tulkinta GI Joe -ja supersankarihenkisestä amerikkalaisesta sarjakuvaperinteestä. Barracuda on jonkinlainen yhdistelmä agenttiseikkailua, takaumajaksoja ja perinteistä Napalm-paahtoa eli loputtomia tappelukohtauksia. Tarinasta vastaavat hahmon 30 vuotta sitten luonut Vesa Vitikainen ja alkuaskeleilta saakka tarinoita kuvittanut Markus Tuppurainen. Barracuda on ehkä yllättävänkin vähän kieli poskessa tehty agenttimättö, mikä saa toisaalta lukijan kaipaamaan myös hieman enemmän.

Arvio: Maalarisiskot – Odotukseni olivat hieman väärässä asennossa

Maalarisiskot on vaikeasti määriteltävä sarjakuva. Päällisin puolin se on taidehistoriasarjis, joka fiktiivisyydestään huolimatta perustuu laajaan lähdemateriaaliin ja kertoo neljän suomalaisen taiteilijan nuoruudesta 1800-luvun lopulla. Toisaalta se on täysin nykyaikaan sidottu tulkinta käsittelemistään asioista, ja heijastelee siten vähintään yhtä paljon 2020-lukua ja tekijänsä Reetta Niemensivun ajatuksia kuin 1880-lukua ja henkilöhahmojensa sielunmaisemaa. Toisaalta, heti tuota virkettä tuhertaessani rupesin miettimään, miten tämä eroaa mistään muustakaan historiallista aikaa käsittelevästä teoksesta. Ainahan tekijä tulkitsee tapahtumia oman linssinsä läpi, ja tuo linssi on aina aikansa tuote. Että otanpa sanani heti takaisin, ei se mikään vaikeasti määriteltävä sarjis ole, se on fiktiivinen tulkinta taidehistoriasta, jossa nykyajan linssi on vain astetta selkeämmin näkyvissä kuin monissa muissa vastaavissa teoksissa. Ko. linssin tuoma lisäarvo on sitten se, mitä minun on oikeastaan vaikeampi määrittää.

Arvio: Audarya Lila – The Death of Tuomas Mäkinen

Olen ymmärtänyt, että näin Itä-Helsingissä asuvana paikalliset kierrätyskeskukset ovat melkoisia sarjakuvan aarreaittoja, mutta olen ollut aivan luvattoman saamaton hyödyntämään niitä itse. Tämän kevään aikana olen vihdoin saanut raahattua itseni paikalle, ja tulokset ovat olleet heti erinomaisia. Ensin bongasin Itäkeskuksen Fidasta muistaakseni kolmella eurolla Cyril Pedrosan Kolme varjoa, ja pari viikkoa sitten SPR:n kontista tarttui mukaan Kaisa ja Christoffer Lekan Audarya Lila – The Death of Tuomas Mäkinen hintaan 3,50 €. Ja kun kotona huomasin ensimmäisen sivun alakulmasta löytyvän vielä tekijän pienen omistuspiirroksen, niin ei tässä voi muuta todeta kuin että huhut ovat toistaiseksi pitäneet paikkansa. Tai siis, eivät tietenkään ole. Älkää te menkö noihin mainittuihin kauppoihin, menkää ihan muualle. Minä voin hoitaa sen noissa käymisen teidän puolestanne jatkossakin. Vaikkei Lekojen tuotanto ihan minun suosikkiani aina olekaan, eikä Audarya Lila kovin syvältä sykähdytä, on se silti erittäin kaunis ja omalaatuinen lisä hyllyyn.