Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm

KevytMetalliKersanttiNapalm_kansi

Kun muutama viikko sitten vinkkasin, että nyt on poikkeusolojen vuoksi hyvä hetki päästä arviojonon kärkeen, tarttui mahdollisuuteen ensimmäisenä kustantamo, jonka olemassaolosta olen kyllä ollut tietoinen, mutta en ole aiemmin ottanut asiakseni tutustua tuotteisiin yhtään kansikuvia enempää. Rakkaudesta lajiin operoiva Musta Ritari kustannus tekee todellista ruohonjuuritason työtä pitääkseen hengissä kotimaista genresarjakuvaa ja pulpin hengenperintöä. Ei-niin-hienovaraisesti maailmankuulua esikuvaansa kanavoiva Kevyt Metalli on lehti, joka kokoaa lyhyitä sarjakuvatarinoita yksiin kansiin hyvin avoimella otteella, löyhästi scifin ja fantasian ympärille kietoutuen, mutta ei mitenkään puristisesti lajiin suhtautuen. Kersantti Napalm puolestaan on yhden hahmon ympärille kasattu kokoelma G.I. Joe-Kapteeni Amerikka-Schwarzenegger-estetiikkaa, joka omistautuu valitsemalleen vitsille sataprosenttisesti. Molemmista sarjakuvista huokuu into ja rakkaus valittuihin tyylilajeihin, ja tärkeintä on saada tuotoksia kerätyksi kansiin, joskus ehkä jopa enemmän tekijöiden kuin lukjoiden iloksi. Jatka lukemista ”Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm”

Arvio: Kriminaali – Rikostarinoiden tyylit ovat hallussa, mutta käsikirjoitukset loppuvat kesken

Kriminaali_kansi

Viime vuonna Suomen sarjiskenttään rehellisen viihdyttävää huttua rupesi tuottamaan uusi kustantamo Ilmein Entertainment, jonka takana häärii kokenut käsikirjoittaja ja tussaaja Hannu Kesola. Ilmeinin katalogi on käsitelty Hyllyyssä poikkeuksellisen tarkkaan, sillä kolmesta ilmestyneestä albumista arvion on saanut jokainen, viimesimpänä rikoslyhäreistä koostuva Kriminaali. Mainittakoon favoritismiepäilyjen hälventämiseksi, että mitään erityisempää sidettä minulla ei Ilmeiniin ole. Tykkäänpähän vain silloin tällöin nauttia myös ns. synninkevyttä sarjakuvaa, jota Ilmein tarjoilee. Kriminaali jatkaa totutulla linjalla: teemana ovat tällä kertaa realistisemmat rikostarinat, joita Kesolan lisäksi tarjoilevat käsikirjoittaja Simone Guglielmini sekä kuvittajat Mauro Bueno, Sergio Acampora, Antti Kosonen, Alex Diotto ja DEli Kashmirghost. Kriminaali vertautuu vahvasti kauhukokoelma Kaamioon: tarinoiden sävy on samanlainen ja tunnelma yhtenäinen, mutta tarinat tuntuvat ajoittain rakenteeltaan hieman lepsuilta. Jatka lukemista ”Arvio: Kriminaali – Rikostarinoiden tyylit ovat hallussa, mutta käsikirjoitukset loppuvat kesken”

Arvio: Not #ZeroWaste, I Just Grew up Poor – Säästeliäs elämä ei ole trenditemppu

Näyttökuva 2020-01-23 kello 12.09.47

Olen jo pitkään halunnut tutustua verkkosarjakuvaskeneen ja sen ominaispiirteisiin, etenkin kaupallisesta näkökulmasta. Olen sen verran kalkkis, että verkkosarjakuvat eivät konseptina ole vetäneet minua valtaisasti puoleensa, mutta niiden ympärille rakentunut ekosysteemi kiehtoo minua sitäkin enemmän. Omien töiden omistaminen, jakelu ja markkinointi on kovin modernia ja lähtökohtaisesti globaaleille yleisöille suunnatut sarjikset mahdollistavat oman äänen käyttämisen ihan eri tavalla kuin pienen markkinan fyysinen tuote. Tästä loistava esimerkki on H-P Lehkonen, joka on jo useamman vuoden tuottanut sarjakuviaan ainoastaan verkkoalustoilta ostettaviksi ja luettaviksi, ja viime vuonna otti kenttää vielä enemmän hallintaansa perustamalla oman sarjakuvien myynti- ja markkinointiportaalin, Queerwebcomic.comin. Portaali edustaa useita sarjakuvantekijöitä ja tekee pienten sarjakuvien ostokynnyksen supermatalaksi. Not #ZeroWaste, I Just Grew up Poor on Lehkosen oma tuote, johon tartuin kiinnostavan teeman vuoksi. Se on hauska sekoitus tietokirjaa ja poliittista kannanottoa, jonka Lehkonen maustaa omalla ilmeikkäällä kuvituksellaan. Formaatti mahdollistaa hieman puisevammankin asian esittämisen kiinnostavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Not #ZeroWaste, I Just Grew up Poor – Säästeliäs elämä ei ole trenditemppu”

Arvio: Hiilijalanjälkeen jääneet – Huolellinen ja ajankohtainen sarjakuva hilpeisiin ilmastonmuutosahdistushetkiin

HiilijalanjälkeenJääneet_kansi

Jos jostakusta teistäkin on tuntunut, että aika paljon se Eero arvioi noita Pokuton teoksia, niin ette ole ihan väärässä. Tekstejä niistä on ilmestynyt tasaiseen tahtiin, ja syitä on kaksi: ensinnäkin, Pokuton talliiin kuuluvat tekijät ovat aktiivisesti tarjonneet teoksiaan luettavaksi ja toiseksi ja tärkeimmäksi, Pokutosta tulee ulos monipuolista ja mielenkiintoista tavaraa. Tokikaan jokainen teos ei ole napakymppi, mutta kattaus on teemoiltaan ja tyyleiltään erittäin vaihteleva, kuitenkin ilman omakustanteen kaltaista tempoilua. Sellaista suunniteltua kokeilevuutta, jossa kaikkea lukijaystävällisyyttä ei ole uhrattu taiteellisen tinkimättömyyden alttarille. Näitä ominaisuuksia löytyy myös tuoreimmasta Pokuto-julkaisusta, Sami Nyyssölän ilmastonmuutosdystopiatarinasta Hiilijalanjälkeen jääneet. Nyyssölän teoksia on blogissa aiemmin arvioitu parikin, mutta niiden perusteella ei olisi voinut arvata, mitä uunista tällä kertaa tuli ulos. Tekijän tahti on melkoisen kova ottaen huomioon, että kaikki ovat ihan oikeita kirjoja, ja myös niin huolella rakennettuja, ettei näitä missään viikonloppusessioissa kyhätä. Hiilijalanjälkeen jääneet sisältää kiinnostavia ideoita, mutta kompastelee hieman myös lajityyppikliseisiin. Jatka lukemista ”Arvio: Hiilijalanjälkeen jääneet – Huolellinen ja ajankohtainen sarjakuva hilpeisiin ilmastonmuutosahdistushetkiin”

Arvio: Aivan helmiä zinejä sarjisfestareilta – Bull / Jeesus tulee, oletko valmis?

Bull_JeesusTuleeOletkoValmis_kansi

Kuten olen useaan otteeseen korostanut, niin käsitykseni ja tuntemukseni suomalaisesta sarjisskenestä ei ole erityisen syvää. Esimerkiksi zine-kulttuuri on monelta osin itselleni hyvin vierasta, enkä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillessanikaan osannut muuta kuin lähinnä kävellä zine-osastojen läpi tyhjä katse kasvoillani. Onneksi saan aina silloin tällöin apua, ja jälkikäteen minulle tarjottiin luettaviksi paria sarjisfestareille tehtyä zineä. Teokset Bull ja Jeesus tulee, oletko valmis? esiteltiin niin vetoavilla synopsiksilla, että lukeminen oli no-brainer. Ja olenpa tyytyväinen, että joku minua tähänkin kulttuuriin päin päätti sysäistä, nimittäin ainakin nämä zinet olivat ehdottomasti lukemisen väärtejä. Ilahduttava yhdistelmä huolettomuutta ja ajatuksella ja sydämellä tehtyä sarjakuvaa. Jatka lukemista ”Arvio: Aivan helmiä zinejä sarjisfestareilta – Bull / Jeesus tulee, oletko valmis?”

Arvio: Sosialisti ja nihilisti – Varoittava esimerkki vai kohkailun romantisointia vai jotain ihan muuta

SosialistiJaNihilisti_kansi

Lisää syksyn kotimaisia suursarjakuvateoksia! Jos ei puuttunut Valaasta kunnianhimoa, niin ilman ei ole myöskään Aapo Kukon historiantulkinta Sosialisti ja nihilisti. Aatteen paloa ja deliriumia pursuava matkakertomus seuraa runoilija Arvo Turtiaisen ja kuvittaja-kirjailija Henrik Tikkasen impulsiivista matkaa Suomesta Italiaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa, suurten aatteellisten aaltojen vyöryessä ja törmäillessä halki Euroopan. Teos perustuu sekä Turtiaisen että Tikkasen omiin muistelmiin ja on sikäli tositapahtumiin nojaava, mutta Kukolle ominaiseen tyyliin esitystapa on unen ja todellisuuden välillä tasapainoileva, vapaasti ajassa ja paikassa haahuileva teos. Toteutuksessa on paljon ideaa ja Kukon tyylivalinnat tuntuvat perustelluilta. Kun kikkailua kuitenkin riisuu tarinan yltä, niin huomaa, että itse substanssi on yllättävän ohutta. En tiedä, onko kusipäisen sekoilun romantisoinnista syytettävä enemmän Turtiaista ja Tikkasta vai Kukkoa, mutta joku tässä on melkoisen suopeasti miesten perseilyä tulkinnut. Jatka lukemista ”Arvio: Sosialisti ja nihilisti – Varoittava esimerkki vai kohkailun romantisointia vai jotain ihan muuta”

Arvio: Mistä toi on? – Kun on alkuun päästy

MistäToiOn_kansi

Olen melko varma siitä, että nörtti-identiteetissä tarpeeton triviatieto ja hirveä määrä ulkoa opeteltuja sitaatteja kulkevat usein käsi kädessä. Sitä ei oikeastaan tarvitse mitenkään yrittää, vaan kun joku asia kiinnostaa, niin siitä jää hirveät määrät tarpeetonta dataa päähän. Tässä mielessä nörtit taipumukset ovat auttaneet ainakin itseäni esimerkiksi opintiellä, sillä kun datan tankkauksen on kerran kääntänyt päälle, se toimii kohtalaisen mukavasti myös vähemmän kiinnostavien aiheiden kohdalla. Tämä tahtoo sanoa, että esimerkiksi laulujen sanoja on tarttunut päähän vuosien varrella melkoinen määrä. Siitä vinkkelistä Mistä toi on? -sarjiksen premissi voisi kutkuttaa omia mieltymyksiäni. Ilkka ja Katariina Lapin strippisarjassa jokainen strippi päättyy suomenkieliseen laulusitaattiin, joihin saavutaan joskus luontevammin ja joskus kankeammin. Jokin yhtälössä kuitenkin hiertää, eikä Mistä toi on? oikein saanu minua puolelleen. Tyyli on harmiton ja mukiinmenevä, mutta luonnetta tai huumoria siitä ei minun silmääni löydy. Jatka lukemista ”Arvio: Mistä toi on? – Kun on alkuun päästy”

Arvio: Valas – Huolellinen sovitus tuntuu omalta

Valas_kansi
Tein oikeastaan ostopäätöksen jo pelkän kannen perusteella. Miten hieno!

En tiedä, olenko vain havahtunut jostain subjektiivisesta kuplasta, vai onko todella niin, että viimeisin murrettu muuri suomalaisessa sarjakuvassa on ns. jyhkeä romaani. On toki ymmärrettävää, että suurin osa julkaistavasta tavarasta on hieman kevyempiä tuotoksia, onhan niissä sekä tekijälle että kustantajalle vähemmän riskiä kuin vuosia ja tonneja nielevässä tiiliskivessä. Silti viime vuosina myös suurempia töitä on ilmestynyt suht säännöllisesti. Kaltaiselleni helppouden tavoittelijalle tämä on tietysti erittäin tervetullutta, sillä mitä enemmän laatusarjista yksien kansien välistä löytyy, sitä helpompi sitä on ahmia. Täysin loogista, eikö? Lienee siis sanomattakin selvää, että kun Janne Torisevan sarjakuvatulkinta Moby Dickista ilmoitettiin ilmestyväksi, niin tuntosarvet olivat saman tien pystyssä. Valas ei ole aivan innoittajansa kokoinen monoliitti, mutta silti kyse on raskaan sarjan sarjakuvasta. Toriseva on työstänyt teosta vuosikausia pieteetillä, ja lopputulos on varsin vaikuttava. Jälleen kerran voi riemuita kotimaisen sarjiksen monipuolisuudesta ja laadukkuudesta. Jatka lukemista ”Arvio: Valas – Huolellinen sovitus tuntuu omalta”

Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa

LevinasinKasvot_kansi

Yllättävästi suomalaisten kustantamoiden menneestä katalogista löytää aika ajoin sellaisia teoksia, joiden ei ikinä olisi uskonut näkevän päivänvaloa muussa kuin omakustannemuodossa. Tarkoitan siis sitä, kun tätä nykyä lähinnä pomminvarmoihin hitteihin keskittyvät keskisuuret kustantajat poikkeavat selvästi omasta linjastaan, oletettavasti joko koska linja on muutama vuosi sitten ollut vielä hyvin erilainen, tai sitten sarjakuvassa on nähty poikkeuksellista potentiaalia, jota ei vain voi ohittaa. Hyvistä esimerkeistä käyvät vaikkapa Egmontin kustantama Pikku Närhi tai Liken koneistosta ulos ilmestynyt Levinasin kasvot. Lissu Lehtimajan sarjakuva on nimittäin suurelle yleisölle tuntemattoman filosofin elämäkerta, koulutuksen lopputyö ja ei-erityisen-helposti-lähestyttävä pohdiskelu etiikan, rakkauden ja ihmisten välisen yhteyden luonteesta. Kokonaisuus on sen verran monipolvinen, että se asettaa kerronnallisia haasteita. Levinasin kasvot ei aivan nouse haasteiden tasolle, mutta teoksena se on silti miellyttävän kunnianhimoinen ja omalaatuinen. Jatka lukemista ”Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa”

Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi

SatakieliJokaEiLaulanut_kansi

Tämähän meni hienosti. Kun kuppi hienoisesti meni nurin edellisen omaelämäkertatyyppisen sarjakuvan kanssa, niin olin vielä samaan kirjastosatsiin ottanut yhden lisää. Tässä tapauksessa minun ja teidän onneksi Satakieli joka ei laulanut ei kuitenkaan ole tyylipuhdasta autofiktiota. Minun siksi, että en teosta miettiessäni jää jumiin muotoseikkoihin, ja teidän siksi, ettei teidän tarvitse kuunnella silkkaa itseään toistavaa marinaa 700 sanan verran. Kirja sisältää 6 lyhyttä tarinaa erilaisista lapsuuksista. Kertoja voisi periaatteessa olla sama henkilö, mutta muuttuvat asetelmat ja ympäristöt kielivät, että tarinoiden ympärille ei ole tarkoitus rakentaa kronologiaa. Hyrri onkin sanonut, että tarinat ammentavat sekä hänen että hänen lähipiirinsä muistoista. Yhdistävä tekijä kertomuksissa on lapsen törmääminen traumaan tai pelkoon, jota mieli ei vielä ole aivan valmis käsittelemään. Juliana Hyrri vaihtelee kertomusten sävyjä trauman vakavuudesta ihan konkreettisiin muutoksiin esim. kuvitus- tai kerrontatyyleissä. Yhtä kaikki, epämukavuuden tunne saadaan päälle ensimmäisestä tarinasta lähtien, ja se ei muutu koko kirjan aikana minnekään. Jatka lukemista ”Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi”