Arvio: Näkymättömät kädet – Tragedia lyö vatsaan ja potkii hereille

edf

Ville Tietäväisen vuonna 2011 ilmestynyt Näkymättömät kädet on suomalainen mestariteos. Tämä ei ole mikään uusi tieto, sillä Näkymättömät kädet sai ilmestyessään sarjakuvaksi poikkeuksellisen paljon huomiota ja siitä löytyy internetin ihmemaasta yksi jos toinenkin vaikuttunut kirjabloggaus ja  -arvostelu. Marokkolaisen Rashidin matka köyhästä kotimaasta unelmien Eurooppaan on lohduton tragedia, joka iskee ilmoja pihalle useaan kertaan. Viimeaikaisten tapahtumien valossa se on muodostunut mahdollisesti ajankohtaisemmaksi kuin kertaakaan aikaisemmin, joten uusi katsaus modernin kotimaisen sarjiksen merkkipaaluun on paikallaan. Näkymättömät kädet on armoton kuvaus siitä, miten mammona ja onni jakautuvat epätasaisesti ja kuinka tietämätöntä ja yksisilmäistä on tässäkin maassa vellova maahanmuuttokeskustelu. Näkymättömien käsien lukeminen ei ole kivaa. Lue loppuun

Mainokset

Arvio: Voro – Kolmen kuninkaan aarre

dav

Viime vuoden Sarjakuva-Finlandian voittajateos Voro – Kolmen kuninkaan aarre ei aina tunnu olevan aivan selvillä siitä, onko se lintu vai kala. Fantasiaseikkailussa yhdistyy elementtejä nuorille suunnatusta vauhdikkaasta menosta ja toisaalta selkeästi aikuisille tarkoitetusta eettisestä pohdinnasta ja graafisesta väkivallasta. Tekijänsä Janne Kukkosen esikoisteos kertoo nuoresta Lilja-varkaasta, joka haluaa edetä varkaiden killan arvoasteikolla ja päästä tekemään kunnon murtokeikkoja. Hän on neuvokas mutta rämäpäinen ja hieman itsekäs. Oikein perinteinen Disney-päähenkilö kaikin puolin. Lilja sotekutuu vallanpitäjien juoniin, jotka pakottavat hänet hylkäämään periaatteensa ja kokemaan kauhuja, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan. Ei ihan Disneytä enää. Toisaalta Kukkonen härnää lukijaa hauskasti iskemällä piirroselokuvamaiseen tyyliinsä toiminta- ja kauhuelementtejä, toisaalta takakannen lupaus ”kaikenikäisille lukijoille” tuntuu sekoituksen vuoksi liialliselta lupaukselta. Lue loppuun

Arvio: Piitles – Tarina erään rockbändin alkutaipaleesta

dav

Ei-mitenkään tilastollisesti merkitsevän otoksen perusteella väitän, että 1950-luvun paikkeilla syntyneiden miesten keskuudessa vallitsee todellisuusvääristymä, jossa kaikki muu musiikki ennen ja jälkeen Beatlesin on olemassa lähinnä suhteessa Beatlesiin. Se on joko Beatlesia inspiroinutta tai Beatlesin inspiroimaa (paitsi Bob Dylan. Bob on oma juttunsa). Tuossa vääristymässä oletetaan, että kaikki muutkin ovat tätä mieltä, ja jos eivät ole, niin eivät vain ole tajunneet vielä totuutta. Me, jotka olemme tuon ikäpolven vaikutuspiirissä, tiedämme Beatlesista kohtuuttoman paljon huomioiden, kuinka vähän olemme kuunnelleet itse albumeita. Niinpä Mauri Kunnaksen Piitles tuntuu tutulta: siinä hieman isääni vanhempi Kunnas vaahtoaa Beatles-triviaa, jota olen isältäni vastaanottanut vuosikaudet. Onneksi Kunnaksen anarkistinen tyyli ja röyhkeä tulkinta tekevät materiaalista mehukasta vielä kerran. Lue loppuun

Arvio: Perkeros – Hevi lähtee ihan käsistä

dav

Olen ryhtynyt seuraamaan kotimaista sarjakuvaa toden teolla vasta pari vuotta sitten. Tällaisia paljastuksia ei varmaan pitäisi tehdä, kun yrittää rakentaa uskottavuutta skenepoliisien keskuudessa. Muistan kuitenkin, että JP Ahosen ja KP Alaren Perkeros-sarjiksen nimi kaikui käytävillä jo ennen kuin tiesin tarkasti, mistä on kyse. 2013 ilmestynyt sarjakuvaromaani on monella tapaa poikkeuksellinen Suomi-sarjis: se on mitaltaan ihan oikea romaani, mutta aihe on kevyt ja helposti lähestyttävä. Se käsittelee hevimusiikkia tarpeeksi asiantuntevasti diggareille, mutta tarpeeksi ymmärrettävästi ummikoille. Sen kuvitus on selkeää ja eläväistä, mutta myös vimmaista ja mieleenjäävää. Ei varsinaisesti ole yllätys, että Perkeroksen nostattamat aallot ylettivät pelkkiä sarjisniiloja pidemmälle. Perkeroksesta näkyy intohimo projektia kohtaan, mutta siitä puuttuu kotikutoisuus. Se on kaiken kaikkiaan harvinaisen valmis paketti suuren yleisön sarjisromaaniksi. Lue loppuun

Arvio: Harmaa susi – Väinö Mujunen 1

dav

Noin vuosi sitten julkaistiin lyhyen ajan sisällä kolme kotimaista toimintasarjista, jotka avasivat pelin tyylilajille Suomessa. Kaksi näistä kirjoista, Nimettömien hautojen maa ja Raid ja mustempi lammas, on jo arvioitu Hyllyyssä, ja nyt on vuorossa kirjoista kolmas, Harmaa susi. Harmaa susi on lyhkäinen tunnelmapala, jossa päästään Das Boot –fiilikseen suomalaisessa kontekstissa: Toiseen maailmaansotaan sijoittuva kertomus esittelee jo aiemmin kirjoissa seikkailleen Väinö Mujusen, tällä kertaa sarjakuvin. Mujunen on Valpon ylietsivä, joka tässä kirjassa lähetetään tehtävään sukellusveneelle. Tapani Baggen hahmon kuvittaa sarjakuvaksi jo aiemmin kykyjään väläytellyt Aapo Kukko, joka on omanikäiseni sarjakuvantekijäsukupolven kiinnostavimpia nimiä. Kirja tuntuu kuitenkin enemmän hahmojen ja asetelman esittelyltä kuin kokonaiselta sarjisteokselta. Lue loppuun

Arvio: Rontticomics – Ihmismeri

dav

Juho Maurisen Rontticomics-stripit herättivät huomion jo ilmestyessään verkkoon ensimmäisiä kertoja. Suomalaisia strippisarjiksia ei ole liikaa, ja lehtien palstoja hallitsevat jättiläiset ovat viihtyneet siellä jo jonkin aikaa. Onhan Fingerporin konsepti edelleenkin älykäs ja stripit osuvat kohtuullisella prosentilla, mutta uuden aallon tekijälle on mielestäni ollut tilausta. Rontticomicsilla on sauma osua tähän markkinarakoon. Maurisen stripit ovat pelkistettyjä ja suoraviivaisia, mutta niillä on selkeä omaleimainen ote ja huumori on löytänyt oman äänensä ripeästi alusta alkaen. Ihmismeri on sarjan ensimmäinen kokoelma, josta löytyy blogista tuttuja kaskuja sekä kirjaa varten laadittua materiaalia. Ei strippisarjakuva koskaan täydellistä nauruparaatia sivulta toiselle ole, mutta Rontticomicsilla on paljon potentiaalia, minkä Ihmismeri osoittaa. Lue loppuun

Arvio: Minä, Mikko ja Annikki – Lämminhenkinen kotiseuturakkaustarina

dav

En oikein tiedä, mitä ajattelisin omaelämäkerrallisista sarjakuvista. Niitä on luettu tässäkin blogissa jo jokunen, ja tuntuu siltä, että sarjakuva taidemuotona houkuttelee pariinsa paljon omaelämäkerrallista kerrontaa. Toisaalta pienimuotoisuus ja samaistuttavuus kiehtoo, mutta toisaalta omaelämäkerrallisuus tuottaa paljon melko samankaltaista tavaraa. Jokainen tarina on toki yksilöllinen, mutta teemat ja havainnot ovat lopulta samasta puusta veistettyjä. Kuitenkin, silloin kun tekijä löytää omaelämäkerralliseen tarinaansa selkeän kulman, laajemman kontekstin ja perusteen tarinansa merkittävyyteen myös lukijalle, on paketti herkästi hurmaava. Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki on tällainen tarina. Takalon siihenastinen pääteos parin vuoden takaa kertoo tarinan Tampereesta ja rakkaudesta. Kertomus on perinteinen rakkaustarina Takalon ja hänen puolisonsa Mikon välillä, mutta vielä enemmän se on rakkauskirje Tampereelle ja ennen kaikkea Annikin puukorttelille Tammelan kaupunginosassa. Lue loppuun