Arvio: Sosialisti ja nihilisti – Varoittava esimerkki vai kohkailun romantisointia vai jotain ihan muuta

Lisää syksyn kotimaisia suursarjakuvateoksia! Jos ei puuttunut Valaasta kunnianhimoa, niin ilman ei ole myöskään Aapo Kukon historiantulkinta Sosialisti ja nihilisti. Aatteen paloa ja deliriumia pursuava matkakertomus seuraa runoilija Arvo Turtiaisen ja kuvittaja-kirjailija Henrik Tikkasen impulsiivista matkaa Suomesta Italiaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa, suurten aatteellisten aaltojen vyöryessä ja törmäillessä halki Euroopan. Teos perustuu sekä Turtiaisen että Tikkasen omiin muistelmiin ja on sikäli tositapahtumiin nojaava, mutta Kukolle ominaiseen tyyliin esitystapa on unen ja todellisuuden välillä tasapainoileva, vapaasti ajassa ja paikassa haahuileva teos. Toteutuksessa on paljon ideaa ja Kukon tyylivalinnat tuntuvat perustelluilta. Kun kikkailua kuitenkin riisuu tarinan yltä, niin huomaa, että itse substanssi on yllättävän ohutta. En tiedä, onko kusipäisen sekoilun romantisoinnista syytettävä enemmän Turtiaista ja Tikkasta vai Kukkoa, mutta joku tässä on melkoisen suopeasti miesten perseilyä tulkinnut.

Arvio: Mistä toi on? – Kun on alkuun päästy

Olen melko varma siitä, että nörtti-identiteetissä tarpeeton triviatieto ja hirveä määrä ulkoa opeteltuja sitaatteja kulkevat usein käsi kädessä. Sitä ei oikeastaan tarvitse mitenkään yrittää, vaan kun joku asia kiinnostaa, niin siitä jää hirveät määrät tarpeetonta dataa päähän. Tässä mielessä nörtit taipumukset ovat auttaneet ainakin itseäni esimerkiksi opintiellä, sillä kun datan tankkauksen on kerran kääntänyt päälle, se toimii kohtalaisen mukavasti myös vähemmän kiinnostavien aiheiden kohdalla. Tämä tahtoo sanoa, että esimerkiksi laulujen sanoja on tarttunut päähän vuosien varrella melkoinen määrä. Siitä vinkkelistä Mistä toi on? -sarjiksen premissi voisi kutkuttaa omia mieltymyksiäni. Ilkka ja Katariina Lapin strippisarjassa jokainen strippi päättyy suomenkieliseen laulusitaattiin, joihin saavutaan joskus luontevammin ja joskus kankeammin. Jokin yhtälössä kuitenkin hiertää, eikä Mistä toi on? oikein saanu minua puolelleen. Tyyli on harmiton ja mukiinmenevä, mutta luonnetta tai huumoria siitä ei minun silmääni löydy.

Arvio: Valas – Huolellinen sovitus tuntuu omalta

Tein oikeastaan ostopäätöksen jo pelkän kannen perusteella. Miten hieno!

En tiedä, olenko vain havahtunut jostain subjektiivisesta kuplasta, vai onko todella niin, että viimeisin murrettu muuri suomalaisessa sarjakuvassa on ns. jyhkeä romaani. On toki ymmärrettävää, että suurin osa julkaistavasta tavarasta on hieman kevyempiä tuotoksia, onhan niissä sekä tekijälle että kustantajalle vähemmän riskiä kuin vuosia ja tonneja nielevässä tiiliskivessä. Silti viime vuosina myös suurempia töitä on ilmestynyt suht säännöllisesti. Kaltaiselleni helppouden tavoittelijalle tämä on tietysti erittäin tervetullutta, sillä mitä enemmän laatusarjista yksien kansien välistä löytyy, sitä helpompi sitä on ahmia. Täysin loogista, eikö? Lienee siis sanomattakin selvää, että kun Janne Torisevan sarjakuvatulkinta Moby Dickista ilmoitettiin ilmestyväksi, niin tuntosarvet olivat saman tien pystyssä. Valas ei ole aivan innoittajansa kokoinen monoliitti, mutta silti kyse on raskaan sarjan sarjakuvasta. Toriseva on työstänyt teosta vuosikausia pieteetillä, ja lopputulos on varsin vaikuttava. Jälleen kerran voi riemuita kotimaisen sarjiksen monipuolisuudesta ja laadukkuudesta.

Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa

Yllättävästi suomalaisten kustantamoiden menneestä katalogista löytää aika ajoin sellaisia teoksia, joiden ei ikinä olisi uskonut näkevän päivänvaloa muussa kuin omakustannemuodossa. Tarkoitan siis sitä, kun tätä nykyä lähinnä pomminvarmoihin hitteihin keskittyvät keskisuuret kustantajat poikkeavat selvästi omasta linjastaan, oletettavasti joko koska linja on muutama vuosi sitten ollut vielä hyvin erilainen, tai sitten sarjakuvassa on nähty poikkeuksellista potentiaalia, jota ei vain voi ohittaa. Hyvistä esimerkeistä käyvät vaikkapa Egmontin kustantama Pikku Närhi tai Liken koneistosta ulos ilmestynyt Levinasin kasvot. Lissu Lehtimajan sarjakuva on nimittäin suurelle yleisölle tuntemattoman filosofin elämäkerta, koulutuksen lopputyö ja ei-erityisen-helposti-lähestyttävä pohdiskelu etiikan, rakkauden ja ihmisten välisen yhteyden luonteesta. Kokonaisuus on sen verran monipolvinen, että se asettaa kerronnallisia haasteita. Levinasin kasvot ei aivan nouse haasteiden tasolle, mutta teoksena se on silti miellyttävän kunnianhimoinen ja omalaatuinen.

Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi

Tämähän meni hienosti. Kun kuppi hienoisesti meni nurin edellisen omaelämäkertatyyppisen sarjakuvan kanssa, niin olin vielä samaan kirjastosatsiin ottanut yhden lisää. Tässä tapauksessa minun ja teidän onneksi Satakieli joka ei laulanut ei kuitenkaan ole tyylipuhdasta autofiktiota. Minun siksi, että en teosta miettiessäni jää jumiin muotoseikkoihin, ja teidän siksi, ettei teidän tarvitse kuunnella silkkaa itseään toistavaa marinaa 700 sanan verran. Kirja sisältää 6 lyhyttä tarinaa erilaisista lapsuuksista. Kertoja voisi periaatteessa olla sama henkilö, mutta muuttuvat asetelmat ja ympäristöt kielivät, että tarinoiden ympärille ei ole tarkoitus rakentaa kronologiaa. Hyrri onkin sanonut, että tarinat ammentavat sekä hänen että hänen lähipiirinsä muistoista. Yhdistävä tekijä kertomuksissa on lapsen törmääminen traumaan tai pelkoon, jota mieli ei vielä ole aivan valmis käsittelemään. Juliana Hyrri vaihtelee kertomusten sävyjä trauman vakavuudesta ihan konkreettisiin muutoksiin esim. kuvitus- tai kerrontatyyleissä. Yhtä kaikki, epämukavuuden tunne saadaan päälle ensimmäisestä tarinasta lähtien, ja se ei muutu koko kirjan aikana minnekään.

Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä

Kun blogin pitämisen myötä olen moninkertaistanut sarjisten lukutahtini, huomaan kärsiväni jos jonkinlaisista sivuvaikutuksista. Positiivisia ovat esimerkiksi yleisen kirjasivistyksen lisääntyminen, taiteen ja kulttuurin kulutuksen monikertaistuminen, laajentunut maailmankuva ja parempi henkinen tasapaino. Negatiivisia sitten ovat esimerkiksi jatkuva hyllytilan puute ja tiettyjä genrejä kohtaan tapahtuva kyynistyminen. Huomaan muutaman tyylilajin kohdalla huokaavani jo alkusivuilla että jahas, tämä oli taas näitä. Tällaisia genrejä löytyy sarjisspektrin äärilaidoilta, toisella puolella esimerkiksi patsasteleva ja machoileva sankarisarjis, toisella taas hauras ja pienieleinen omaelämäkertasarjis/autofiktio. Aino Louhen tuore romaani Mielikuvitustyttö menee näistä jälkimmäiseen lokeroon. Kirjasta ei voi päätellä, ovatko tapahtumat aidosti tapahtuneita vai värittyneitä, tai no nimi ehkä vihjaisi, että aivan yksi yhteen todellisista tapahtumista ei ole kyse. Tässä tapauksessa minusta on kuitenkin perusteltua kutsua teosta omaelämäkerralliseksi, koska kerronta tehdään minä-muodossa, päähenkilö on kirjoittajan taustainen ja  ja tekijä kertoo tapahtumat ”omina muistoinaan”. Olennaista ei siis ole sataprosenttinen todenmukaisuus, vaan se, että kirja ammentaa selvästi paljon tekijänsä omista kokemuksista. En tiedä, olenko päätynyt jonkinlaiseen vinoumaulottuvuuteen, mutta minusta tuntuu, että omaelämäkerrallista sarjista tehdään ihan helvetisti ja siksi sieltä esiin nouseminen on erityisen haastavaa. Mielikuvitustyttökin on aivan hyvin tehty sarjakuva, mutta en näe mitään syytä toiste palata sen pariin.

Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu

Tämä teksti on laajennettu versio Sarjainfo-lehdessä 2/2019 julkaistusta arviosta.

Muistan nuorena lukeneeni Frank Millerin esipuheen Batman: Year One -sarjakuvaan. Siinä hän toteaa ihmetelleensä 60-luvun campmaista Batmania, ja asettaa omien tarinoidensa sävyn yhdellä päälauseella: ”Minusta Batman ei koskaan ollut hauska”. Siitä lauseesta käynnistyi synkän ja yltiönihilistisen supersankarisarjiksen voittokulku, jonka jälkiä siivoillaan edelleen. Toki trendi synnytti hyviäkin sarjakuvia, mutta paljon tuotettiin ihan vain synkkää synkän vuoksi. Samanlainen fiilis tulee Sami Makkosen Kalevalasta. Jos Kalevalan sarjisversioinnit ovat olleet enemmän tai vähemmän hauskoja Petri Hiltusen, Marko Raassinan ja tietysti Mauri Kunnaan käsissä, Makkoselle on tärkeää kahlita Kalevala tosikkomaisen jenkkisarjakuvan tyyleihin. Kirja on ensimmäinen puolikas kaksiosaista Kalevala-tulkintaa, ja tarjolla on machoilua, uhoa ja geneerisiä partalihaskimppuja koko rahalla.

Arvio: Otus – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2019

Viime vuonna pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa pienen mutta pippurisen paikallisen sarjisseuran kädenjälkeen, kun Keski-Suomen Sarjakuvaseura KESS tarjosi vuosijulkaisunsa arvioitavaksi. Tänä vuonna jatkettiin samalla mallilla, ja tuorein vuosijulkaisu Otus löysi tiensä luettavaksi jo ihan fyysisenä kopiona. Aiempina vuosina antologioita on sidottu yhteen hieman rajaavammilla teemoilla, kuten viime vuoden tulevaisuus ja ihmissuhteet -sekoitus. Tänä vuonna suitset on tarkoituksella jätetty löyhemmälle, ja ainoa tarinoita yhdistävä teema on antologian nimi, eli otus. Ulkopuolisesta näkökulmasta kriteerien löyhennyksellä on sekä hyvät että huonot puolensa. Positiiviseksi voidaan nähdä se, että tekijöitä ja tarinoita on Otuksessa reilusti edeltäjäänsä enemmän. Toki on vaikea sanoa, onko syynä helpompi teema, kasvanut aktiivisuus vai ainoastaan hyvä tuuri aikataulujen kanssa, mutta joka tapauksessa. Negatiivista sitten puolestaan on se, että tarinoista suuri osa on melkoisen alkeellisia, ja niistä ei kauheasti jää käteen.

Arvio: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers

Natural Born Loversin kansi herättää epäilyksiä. Siitä käy ilmi, että on haluttu kuvastaa kahden hahmon intohimoista suudelmaa, mutta oma intuitio kirkuu päässä lähinnä, että kukaan ei suutele noin, ikinä missään. Kuinka pitkät kielet noilla henkilöillä oikein on? Kuinka paljon he erittävät sylkeä? Millainen on heidän kieliensä lihaksisto, että kielet taipuvat tuollaisiin asentoihin? Kysymyksiä herää paljon, ja epäluulot ovat ensimmäiselle sivulle siirryttäessä korkealla. Näin ei ehkä tarvitsisi olla, jos olisi lukenut Amorin aika -sarjakuvaa esimerkiksi Rumban netistä aiemmin. Tällöin tietäisi tätä kirjaa avatessaan, mikä on tekijäpari Saila Juutin ja Anne Lehtisen henki ja tyyli. Natural Born Lovers on ensimmäinen pidempi tarina, jossa seikkailevat Amorin aika -sarjakuvan hahmot. Sarjiksen pointtina on intohimoisen pariskunnan, Korpin ja Kissan, seksielämä, joka koostuu epäilemättä usean ihmisen todellisista, joskin väritetyistä kokemuksista. Taustalla soi jatkuvasti musiikki, jonka tahtiin niin mäntähommat kuin muukin elämä kulkevat. Kaikki on sanottu popmusiikissa aiemmin, kyse on vain oikean biisin löytämisestä oikeaan tilanteeseen. NBL on kanttaan parempi sarjakuva, mutta en silti ole aivan varma, kantaako sen perusajatus pitkää tarinaa, vai onko kyseessä enemmän juuri lyhäreihin sopiva niche-huvittelu.

Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta

Onpas viime vuosi tarjoillut taas erinomaisia kotimaisia sarjiksia. Ensin tajuntaa laajenteli Oksi, ja nyt hieman eri aivojen alueita kutittelee Ville Rannan tuorein sarjakuvaromaani Kuningas menettää päänsä. Häpeilemättömän osoitteleva satiiri on Rannan tunnistettavaa tyyliä, impressionistista mutta tarkkaa kuvitusta ja erittäin tunnistettavia häpeän tunteita ihmiselon banaaliudesta. Kuningas menettää päänsä (KMP) ei ole mitenkään hienovarainen, vaan keskiaika-metaforaa pusketaan lukijan aivopalloon kaikin mahdollisin röyhkein tehokeinoin. Kuten suurin osa Rannan töistä, KMP:kin on avoimen poliittinen, mutta vaikka sillä onkin mielipide, väitän aika harvan lukijan selviävän kirjan alusta loppuun ns. jalat kuivina, vaikka päällisin osin olisikin tekijän kanssa samoilla linjoilla. Ranta tökkii sen verran kiusallisia aiheita, että jossain vaiheessa huomaa jäävänsä kiinni epämukavana kiemurtelusta. KMP on virkistävän rienaava ja osoitteleva, vanhan hovinarriperinteen mukaisesti.