Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä

Olen sanonut väsymykseen asti, ja tulen sanomaan vastakin, mutta onpa taas suomalainen sarjakuva ilahduttavan monipuolista, idearikasta ja laadukasta. Uusia, kiinnostavia avauksia ja monipuolisia kertomuksia tulee pihalle harva se viikko. Tällä kertaa ihastusta herättää Tessa Astren käsikirjoittama ja Aapo Kukon ja Niko-Petteri Nivan kuvittama punk-draama Huojuva torni. Kahdessa ajassa liikkuva kertomus saa erityistehoa kahdesta kuvittajasta, jotka pääosin jakavat vastuun ajallisesti toisen kuvatessa menneisyyttä ja toisen nykyisyyttä. Kerronta aiheuttaa välillä myös hämmennystä ja päänsärkyä, mutta on silti luova, vaikuttava ja mieleenjäävä tapa kertoa tarinaa. Huojuvan tornin kunnianhimo on muutenkin kohdillaan, mikä ajoittain näyttäytyy suoraan sieluun iskeytyvänä tunnelmana ja ajoittain lukemisen turhauttavana raskautena.

Jatka lukemista ”Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä”

Arvio: Numb 1 – Rönsyilevä kertomus väläyttelee lupauksia laadusta

Näin syksyn arvostelukappalepino on saapunut ainakin toistaiseksi viimeiseen jäseneensä. Niina Eveliina Salmelinin kunnianhimoinen verkkosarjakuva Numb on joukkorahoituksen voimin nähnyt päivänvalon myös painotuotteena. Itselleni tämä sopi mitä parhaiten, sillä Numbin konsepti on kiinnostanut itseänikin jo pitkään, mutta onnettomana verkkosarjisten lukijana asiaan tarttuminen on jäänyt puolitiehen. Kiinnostavan Numbista minulle tekivät sen tyylilaji, kauhun kanssa flirttaileva mysteeritrilleri, ja tyylillinen valinta toteuttaa kuvitus kokonaan vesivärein. Tämän tarinan avaavan ykköskirjan perusteella näistä ensimmäinen toimii vähintäänkin mukiinmenevästi, ja toisellakin on ehdottomasti hetkensä.

Jatka lukemista ”Arvio: Numb 1 – Rönsyilevä kertomus väläyttelee lupauksia laadusta”

Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin

Ja edelleen ollaan syksyn kotimaisella uutuuslaarilla. Täytyy sanoa, että Jarkko Räihän elämäkertateos Pekurinen oli etukäteen aihepiiri-toteutus-yhdistelmällään minua tästä uutuuskattauksesta eniten kiinnostanut teos. Suomen tunnetuimmasta pasifistista ja siviilipalveluslain voimaanpainostaja Arndt Pekurisesta on toki kirjoitettu paljonkin, mutta sarjakuvaa aiheesta en ole aiemmin nähnyt. Pekurinen seuraa nimihenkilönsä elämässä pääosin parin vuoden ajanjaksoa välillä 1929-1931. Tällöin Pekurista yritettiin pakottaa asepalvelukseen monin keinoin ja pääosan ajasta lukija viettääkin Pekurisen kaverina erilaisten armeija- ja oikeuslaitospehtoorien kasvoja tuijotellen. Vakavasta ja jopa byrokraattisesta aiheesta saa selkeän kontrastin kuvituksen avulla, joka on karrikoitua ja ajoittain hieman naivistisen oloista. Lopulta Pekurinen ei nouse ihan siihen lentoon, jota siltä odotin, mutta vähintään mielenkiintoinen sarjakuva on silti kyseessä.

Jatka lukemista ”Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin”

Arvio: Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1

Jatketaan syksyn kotimaisten uutuuksien läpikäyntiä. Seuraavana postiluukusta putosi Tiia Salmelinin fantasiasarja Kuolleiden puutarhojen ykkösosa Unten kaupunki. Salmelin on julkaissut Kuolleita puutarhoja verkossa muodossa tai toisessa jo vuodesta 2007 alkaen, mutta nyt tarina on saatettu ensimmäistä kertaa myös fyysiseen muotoon. Tosin tarinan esiosa Gijonin aamunkoi ilmestyi kirjana jo pari vuotta takaperin, ja se on silloin Hyllyyssäkin luettu. Nyt julkaisussa ollaan kuitenkin siirrytty seuraavalle ammattimaisuuden ja kunnianhimon tasolle, kun itse päätarinaa on lähdetty kertomaan. Sivut ovat muuttuneet mustavalkoisista värillisiksi ja sen myötä koko tarina tuntuu rikkaammalta ja ennen kaikkea tunnelmallisemmalta. Juoni ei ehkä ehdi kirjan aikana vielä valtavan pitkälle, mutta selväksi tuntuu käyvän, millaista tarinaa Salmelin haluaa kertoa. Varmuus vakuuttaa, vaikka kaikista valinnoista en olisikaan samaa mieltä.

Jatka lukemista ”Arvio: Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1”

Arvio: Satu Sammalkorpi – Melankolian auringon alla ja muita kertomuksia

Olisikohan pääteltävä, että Helsingin sarjakuvafestivaalit ovat kohta tuloillaan, kun viimeisten viikkojen aikana on postiluukusta pudonnut enemmän arvostelukappaleita kuin koko edeltävänä vuotena? No, en missään nimessä valita vaan otan kaikki julkaisut luettavaksi ja arvioitavaksi ilolla. Tämä on sitä aikaa, kun voi tehdä sellaisia löytöjä, joiden olemassaolosta ei aiemmin tiennyt mitään. Sellainen löytö on vaikkapa Mikael Salon episodisarjakuva Satu Sammalkorpi, joka ehti arvostelujonoon syksyn uutuuksista ensimmäisenä. Sarjislehti Sarjarin sivuilla ilmeisen säännöllisesti seikkaileva hahmo on nyt pistetty itselleen pyhitettyjen kansien väliin ensimmäistä kertaa. Minulle Satu Sammalkorpi ei ollut ennestään tuttu, mutta se jää ehdottomasti mieleen. Sarjakuva ei ole täysin valmis, mutta hiomattoman timantin ominaisuuksia siinä on ehdottomasti.

Jatka lukemista ”Arvio: Satu Sammalkorpi – Melankolian auringon alla ja muita kertomuksia”

Arvio: Muodonmuutoksia – Tässä sopassa on paljon aineksia ja uniikki jälkimaku

Lissu Lehtimaja on sarjakuvantekijä, josta jotenkin odottaisin kuulevani enemmän. Sarjakuvien aiheet ovat erittäin omaperäisiä ja täyttävät muutoin suomisarjiksen kentässä aika tyhjää tilaa. Luulisi siis näistä ainakin harrastajien piirissä meuhattavan. Mutta ehkä minun tutkani on sitten jotenkin väärin suunnattu, sillä kuten Levinasin kasvot, myös Muodonmuutoksia osui silmään täysin yllättäen ja pyytämättä. Kirjoilla ei ole tekijän lisäksi kyllä juurikaan yhteistä, paitsi se, etten tiedä kenenkään ainakaan tässä maassa tekevän samanlaista kamaa. Muodonmuutoksia on novellikokoelma jonkinlaisista suomalaisuuden ydinkokemuksista ja kansallisista myyteistä. Tyylilaji on jonkinlainen spekulatiivinen satiiri, jossa todelliset ilmiöt ja epäkohdat saavat unenomaista kohtelua. Ja kaikkien novellien päähenkilöitä esittävät Ansa Ikonen ja Tauno Palo. Tuo sekametelisoppa on sen verran rikas, että novellikokoelma on juuri oikea valinta. Yhtenä pitkänä tarinana jokin häiritsevä tyylivalinta olisi voinut vesittää koko kirjaa, mutta nyt Lehtimaja pääsee kokeilemaan viitekehyksen sisällä revittelyä useaan otteeseen. Lopputulos on vähintäänkin kiehtova.

Jatka lukemista ”Arvio: Muodonmuutoksia – Tässä sopassa on paljon aineksia ja uniikki jälkimaku”

Kalervo Palsa -rautaisannos: Eläkeläinen muistelee -sarjakuva ja vierailu taitelijan ateljeessa

Valveutuneet lukijat saattavat muistaa, että blogissa on aiemmin ihasteltu Kalervo Palsan sarjakuvia ja niiden kaikenlaisia sovinnaisuuksia ravistelevaa yleisasennetta. Viime viikolla toteutin yhden pitkäaikaisen haaveeni, kun sain viimein aikaiseksi matkustaa Kittilään katsomaan Palsan taitelija-ateljee Getsemanea ja kotipirttiä. Siksi olikin vain sopivaa, että Palsa-päissäni heti seuraavalla kirjastoreissulla hyllystä osui silmään Palsan pahamaineinen/legendaarinen sarjakuvateos Eläkeläinen muistelee. Palsan töihin tutustuessa on toki oppinut siihen, että eteen aukeaviin kuviin on melko mahdoton valmistautua ja omiakin käsityksiä maailmasta ja siitä mitä siihen mahtuu joutuu venyttämään useaan otteeseen, joskus miellyttävästi ja usein epämiellyttävästi. Silti nekrofilian ympärille rakentuva satiiri Eläkeläinen muistelee pääsi taas yllättämään hirveydellään. Tarkoituksena on ollut kaivaa sivuille mielen pimeimmistä sopukoista löytyvät, kaikkein karmeimmat ajatukset ja lätkäistä ne sarjakuvan sivuille, ja se tuntuu onnistuneen. Eläkeläinen muistelee vahvistaa Palsan asemaa yhtenä suosikkitaiteilijoistani, mutta eihän tätä nyt ollut sekuntiakaan erityisen kiva lukea. Kokeilen myös hieman siipiäni taiteesta kirjoittajana, koska tilaisuus oli nyt niin houkutteleva, antakaa haparoivat Bambin askeleeni anteeksi.

Jatka lukemista ”Kalervo Palsa -rautaisannos: Eläkeläinen muistelee -sarjakuva ja vierailu taitelijan ateljeessa”

Arvio: Iteratiivinen herrasmies – Vielä ei olla ihan valmiita

Muutama kuukausi takaperin arvioin blogissa kotimaisen Kaukaa haettua -antologian. Sen puuhamies Tero Visio on antologian jälkeen julkaissut nyt myös soolomateriaalia. Iteratiivinen herrasmies on Vision strippisarjakuva, joka perustuu päähenkilön aforistisiin pohdintoihin ja niistä seuraaviin muotokikkailuihin. Kirjassa on 20 aukeamalle levitettyä kuuden ruudun strippiä, joiden pointit jäävät minulle pitkälti hämäriksi. On hieman epäselvää, yrittääkö Iteratiivinen herrasmies olla itsetarkoituksellisen absurdi vai onko tekijän ajatusketjujen seuraaminen vain minimalistisesta esitystavasta johtuen hankalaa. Joka tapauksessa, lukijaa ei ole näiden strippien tekemisessä ihan kauheasti mietitty.

Jatka lukemista ”Arvio: Iteratiivinen herrasmies – Vielä ei olla ihan valmiita”

Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966

On tietyllä tavalla ilahduttavaa, että pienestä koostaan huolimatta suomalainen sarjisskene on niin laaja, että valikoimasta löytyy jo jopa Väinö Tannerin elämäkerta. Toki aivan puhtaasta markkinaehtoisesta iloittelusta ei ole kyse, sillä Väinö Tannerin säätiö on ollut rahoittamassa ja kustantamassa projektia, mutta silti. Kirja löytyy, ihan kaupoista, saatavilla rahaa vastaan! Tämä on myös ensimmäinen Mika Lietzénin teos, joka on käsiini eksynyt. En kuitenkaan halua liian suuria leimoja tekijän otsaan lyödä (minkään) yhden teoksen perusteella, enkä varsinkaan tämän. Taipumaton Tanner on nimeä myöten hyvin suomalaistyypillistä suurmiesjumalointia. Toki jumaloinnin kohteena on tässä maassa useimmin Mannerheim, Niinistö tai alle 15 000 asukkaan kunnissa Kekkonen, mutta Taipumaton Tanner on vähän kuin demariversio näistä. Mietiskelin kovasti, millaista suoraa tai epäsuoraa vaikutusta säätiöllä tai sen taustavoimilla on ollut sarjakuvan sisältöön. En ole ihan varma sen sarjakuvallisista ansioista, mutta vähintään metakeskustelun tasolla sarjakuva on mitä mielenkiintoisin. Tästä blogauksesta saattaa jopa tulla ihan tilkkasen poliittinen!

Jatka lukemista ”Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966”

Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella

En uskalla sanoa tätä varmaksi, koska olen edelleen verkkosarjisskenessä aloittelija, mutta Otava Heikkilän sarjakuvanovelli Shattered Spear näyttäytyy minulle jonkinasteisena kotimaisen verkkosarjiksen modernina klassikkona. Sarjakuvan nimi nousee esiin säännöllisesti siellä sun täällä keskusteluissa, joissa omia suosikkeja nimetään tai nostetaan esiin lisänäkyvyyttä ansaitsevia helmiä. Onpa sitä suositeltu minullekin muutamaan otteeseen, joskus ihan jopa blogissa saakka. Ja kyllä siinä onkin paljon mieleenjääviä elementtejä: harvoin nähty neoliittisen ajan miljöö, vähäpuheinen mutta monivivahteinen kerronta, auringon kierto kaiken rytmittäjänä. Tietyllä tavalla sen tunnelmoiva kerrontatapa muistuttaa minua elokuvista, joiden nimi on Once upon a time in -jossain- (tiedättehän, the west, America, Hollywood, Mexico, China). Niissäkään ei ole tärkeintä koskaan se, mitä tapahtuu vaan missä, miten ja miltä tapahtuma tuntuu. Shattered Spearin mitta on myös sellainen, joka hyötyy verkkojakelusta, ainakin minunkaltaiseni vanhan liiton lukijan mielestä.

Jatka lukemista ”Arvio: Shattered Spear – Olipa kerran kivikaudella”