Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa

Yllättävästi suomalaisten kustantamoiden menneestä katalogista löytää aika ajoin sellaisia teoksia, joiden ei ikinä olisi uskonut näkevän päivänvaloa muussa kuin omakustannemuodossa. Tarkoitan siis sitä, kun tätä nykyä lähinnä pomminvarmoihin hitteihin keskittyvät keskisuuret kustantajat poikkeavat selvästi omasta linjastaan, oletettavasti joko koska linja on muutama vuosi sitten ollut vielä hyvin erilainen, tai sitten sarjakuvassa on nähty poikkeuksellista potentiaalia, jota ei vain voi ohittaa. Hyvistä esimerkeistä käyvät vaikkapa Egmontin kustantama Pikku Närhi tai Liken koneistosta ulos ilmestynyt Levinasin kasvot. Lissu Lehtimajan sarjakuva on nimittäin suurelle yleisölle tuntemattoman filosofin elämäkerta, koulutuksen lopputyö ja ei-erityisen-helposti-lähestyttävä pohdiskelu etiikan, rakkauden ja ihmisten välisen yhteyden luonteesta. Kokonaisuus on sen verran monipolvinen, että se asettaa kerronnallisia haasteita. Levinasin kasvot ei aivan nouse haasteiden tasolle, mutta teoksena se on silti miellyttävän kunnianhimoinen ja omalaatuinen.

Mainokset

Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi

Tämähän meni hienosti. Kun kuppi hienoisesti meni nurin edellisen omaelämäkertatyyppisen sarjakuvan kanssa, niin olin vielä samaan kirjastosatsiin ottanut yhden lisää. Tässä tapauksessa minun ja teidän onneksi Satakieli joka ei laulanut ei kuitenkaan ole tyylipuhdasta autofiktiota. Minun siksi, että en teosta miettiessäni jää jumiin muotoseikkoihin, ja teidän siksi, ettei teidän tarvitse kuunnella silkkaa itseään toistavaa marinaa 700 sanan verran. Kirja sisältää 6 lyhyttä tarinaa erilaisista lapsuuksista. Kertoja voisi periaatteessa olla sama henkilö, mutta muuttuvat asetelmat ja ympäristöt kielivät, että tarinoiden ympärille ei ole tarkoitus rakentaa kronologiaa. Hyrri onkin sanonut, että tarinat ammentavat sekä hänen että hänen lähipiirinsä muistoista. Yhdistävä tekijä kertomuksissa on lapsen törmääminen traumaan tai pelkoon, jota mieli ei vielä ole aivan valmis käsittelemään. Juliana Hyrri vaihtelee kertomusten sävyjä trauman vakavuudesta ihan konkreettisiin muutoksiin esim. kuvitus- tai kerrontatyyleissä. Yhtä kaikki, epämukavuuden tunne saadaan päälle ensimmäisestä tarinasta lähtien, ja se ei muutu koko kirjan aikana minnekään.

Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä

Kun blogin pitämisen myötä olen moninkertaistanut sarjisten lukutahtini, huomaan kärsiväni jos jonkinlaisista sivuvaikutuksista. Positiivisia ovat esimerkiksi yleisen kirjasivistyksen lisääntyminen, taiteen ja kulttuurin kulutuksen monikertaistuminen, laajentunut maailmankuva ja parempi henkinen tasapaino. Negatiivisia sitten ovat esimerkiksi jatkuva hyllytilan puute ja tiettyjä genrejä kohtaan tapahtuva kyynistyminen. Huomaan muutaman tyylilajin kohdalla huokaavani jo alkusivuilla että jahas, tämä oli taas näitä. Tällaisia genrejä löytyy sarjisspektrin äärilaidoilta, toisella puolella esimerkiksi patsasteleva ja machoileva sankarisarjis, toisella taas hauras ja pienieleinen omaelämäkertasarjis/autofiktio. Aino Louhen tuore romaani Mielikuvitustyttö menee näistä jälkimmäiseen lokeroon. Kirjasta ei voi päätellä, ovatko tapahtumat aidosti tapahtuneita vai värittyneitä, tai no nimi ehkä vihjaisi, että aivan yksi yhteen todellisista tapahtumista ei ole kyse. Tässä tapauksessa minusta on kuitenkin perusteltua kutsua teosta omaelämäkerralliseksi, koska kerronta tehdään minä-muodossa, päähenkilö on kirjoittajan taustainen ja  ja tekijä kertoo tapahtumat ”omina muistoinaan”. Olennaista ei siis ole sataprosenttinen todenmukaisuus, vaan se, että kirja ammentaa selvästi paljon tekijänsä omista kokemuksista. En tiedä, olenko päätynyt jonkinlaiseen vinoumaulottuvuuteen, mutta minusta tuntuu, että omaelämäkerrallista sarjista tehdään ihan helvetisti ja siksi sieltä esiin nouseminen on erityisen haastavaa. Mielikuvitustyttökin on aivan hyvin tehty sarjakuva, mutta en näe mitään syytä toiste palata sen pariin.

Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu

Tämä teksti on laajennettu versio Sarjainfo-lehdessä 2/2019 julkaistusta arviosta.

Muistan nuorena lukeneeni Frank Millerin esipuheen Batman: Year One -sarjakuvaan. Siinä hän toteaa ihmetelleensä 60-luvun campmaista Batmania, ja asettaa omien tarinoidensa sävyn yhdellä päälauseella: ”Minusta Batman ei koskaan ollut hauska”. Siitä lauseesta käynnistyi synkän ja yltiönihilistisen supersankarisarjiksen voittokulku, jonka jälkiä siivoillaan edelleen. Toki trendi synnytti hyviäkin sarjakuvia, mutta paljon tuotettiin ihan vain synkkää synkän vuoksi. Samanlainen fiilis tulee Sami Makkosen Kalevalasta. Jos Kalevalan sarjisversioinnit ovat olleet enemmän tai vähemmän hauskoja Petri Hiltusen, Marko Raassinan ja tietysti Mauri Kunnaan käsissä, Makkoselle on tärkeää kahlita Kalevala tosikkomaisen jenkkisarjakuvan tyyleihin. Kirja on ensimmäinen puolikas kaksiosaista Kalevala-tulkintaa, ja tarjolla on machoilua, uhoa ja geneerisiä partalihaskimppuja koko rahalla.

Arvio: Otus – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2019

Viime vuonna pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa pienen mutta pippurisen paikallisen sarjisseuran kädenjälkeen, kun Keski-Suomen Sarjakuvaseura KESS tarjosi vuosijulkaisunsa arvioitavaksi. Tänä vuonna jatkettiin samalla mallilla, ja tuorein vuosijulkaisu Otus löysi tiensä luettavaksi jo ihan fyysisenä kopiona. Aiempina vuosina antologioita on sidottu yhteen hieman rajaavammilla teemoilla, kuten viime vuoden tulevaisuus ja ihmissuhteet -sekoitus. Tänä vuonna suitset on tarkoituksella jätetty löyhemmälle, ja ainoa tarinoita yhdistävä teema on antologian nimi, eli otus. Ulkopuolisesta näkökulmasta kriteerien löyhennyksellä on sekä hyvät että huonot puolensa. Positiiviseksi voidaan nähdä se, että tekijöitä ja tarinoita on Otuksessa reilusti edeltäjäänsä enemmän. Toki on vaikea sanoa, onko syynä helpompi teema, kasvanut aktiivisuus vai ainoastaan hyvä tuuri aikataulujen kanssa, mutta joka tapauksessa. Negatiivista sitten puolestaan on se, että tarinoista suuri osa on melkoisen alkeellisia, ja niistä ei kauheasti jää käteen.

Arvio: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers

Natural Born Loversin kansi herättää epäilyksiä. Siitä käy ilmi, että on haluttu kuvastaa kahden hahmon intohimoista suudelmaa, mutta oma intuitio kirkuu päässä lähinnä, että kukaan ei suutele noin, ikinä missään. Kuinka pitkät kielet noilla henkilöillä oikein on? Kuinka paljon he erittävät sylkeä? Millainen on heidän kieliensä lihaksisto, että kielet taipuvat tuollaisiin asentoihin? Kysymyksiä herää paljon, ja epäluulot ovat ensimmäiselle sivulle siirryttäessä korkealla. Näin ei ehkä tarvitsisi olla, jos olisi lukenut Amorin aika -sarjakuvaa esimerkiksi Rumban netistä aiemmin. Tällöin tietäisi tätä kirjaa avatessaan, mikä on tekijäpari Saila Juutin ja Anne Lehtisen henki ja tyyli. Natural Born Lovers on ensimmäinen pidempi tarina, jossa seikkailevat Amorin aika -sarjakuvan hahmot. Sarjiksen pointtina on intohimoisen pariskunnan, Korpin ja Kissan, seksielämä, joka koostuu epäilemättä usean ihmisen todellisista, joskin väritetyistä kokemuksista. Taustalla soi jatkuvasti musiikki, jonka tahtiin niin mäntähommat kuin muukin elämä kulkevat. Kaikki on sanottu popmusiikissa aiemmin, kyse on vain oikean biisin löytämisestä oikeaan tilanteeseen. NBL on kanttaan parempi sarjakuva, mutta en silti ole aivan varma, kantaako sen perusajatus pitkää tarinaa, vai onko kyseessä enemmän juuri lyhäreihin sopiva niche-huvittelu.

Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta

Onpas viime vuosi tarjoillut taas erinomaisia kotimaisia sarjiksia. Ensin tajuntaa laajenteli Oksi, ja nyt hieman eri aivojen alueita kutittelee Ville Rannan tuorein sarjakuvaromaani Kuningas menettää päänsä. Häpeilemättömän osoitteleva satiiri on Rannan tunnistettavaa tyyliä, impressionistista mutta tarkkaa kuvitusta ja erittäin tunnistettavia häpeän tunteita ihmiselon banaaliudesta. Kuningas menettää päänsä (KMP) ei ole mitenkään hienovarainen, vaan keskiaika-metaforaa pusketaan lukijan aivopalloon kaikin mahdollisin röyhkein tehokeinoin. Kuten suurin osa Rannan töistä, KMP:kin on avoimen poliittinen, mutta vaikka sillä onkin mielipide, väitän aika harvan lukijan selviävän kirjan alusta loppuun ns. jalat kuivina, vaikka päällisin osin olisikin tekijän kanssa samoilla linjoilla. Ranta tökkii sen verran kiusallisia aiheita, että jossain vaiheessa huomaa jäävänsä kiinni epämukavana kiemurtelusta. KMP on virkistävän rienaava ja osoitteleva, vanhan hovinarriperinteen mukaisesti.

Arvio: Oksi – Muistatteko kun muumit ratsasti niillä pilvillä? Siltä tämä tuntuu

Onpas muuten harvinaislaatuista ja ilahduttavaa, että avatessaan juuri ostamansa kotimaisen sarjakuvan silmään osuu ensimmäiseltä sivulta maininta ”3. painos”. Ei ole jokapäiväistä tällaisten näkeminen, varsinkaan jos kyseessä oleva sarjakuva on vasta muutaman kuukauden ikäinen. Usein ensimmäistäkin painosta myydään useampi vuosi. Mari Ahokoivun viimevuotinen Oksi kuitenkin tarjoaa tällaisen pienen ilon läikähdyksen ennen tarinan alkua. Sarjakuva on ollut pienimuotoinen yllätyshitti, joka on kerännyt kovasti ylistystä ja kiitosta arvioissa ympäri internettiä. Tietysti se näkyvin tunnustus eli Sarjakuva-Finlandia jäi pokkaamatta, diktaattorimalli kun on suunniteltu nimenomaan epäloogisuuksia varten. Ahokoivu pääsi kuitenkin apajille toista reittiä, osana Sisaret 1918 -antologian tekijäpoppoota, joten ei huono vuosi tekijällekään!

Jälkijättöisen bloggaajan elikkäs meikämignonmunan näkökulmasta haasteeksi muodostuukin lähinnä keksiä Oksista vielä jotain sanottavaa, tätä kun on käsitelty sarjakuvaksi poikkeuksellisen laajasti myös kirjablogeissa. Oksi on todella hyvä, huolella ja rakkaudella tehty kokonaisvaltainen sarjakuva, ja kuuluu mielestäni modernin Suomi-sarjiksen kulmakiviin. Se innoitti minut kokeilemaan jotan uutta myös arvion kanssa, nimittäin nyt aion siis lopettaa itseni suodattamisen ja annan sanojen vain virrata. Katsotaan, mihin päädytään!

Arvio: Ugly Monsters – Vastustamattoman riemukasta rappiota

Ugly Monstersia lukiessa tuntui, että sarjakuvassa on nyt jotain poikkeuksellista, mutta en oikein keksinyt mitä. Se on humoristinen alakulttuurisarjakuva homoseksuaalin kaveripiirin erittäin homosta elämästä, tämä luonnehdinta siis täysin positiivisessa mielessä. Riemukkaan umpihomo sarjakuva, samalla tavalla kuin esimerkiksi Wuvable Oaf. Se on myös kotimainen sarjakuva. Tekijä Joakim Juvelén ammentaa aiheita strippeihin oman ystäväpiirinsä elämästä ja arjesta. Lopulta keksin, että poikkeuksellisuus syntyy näiden kahden ominaisuuden kautta: tässä on suomalainen marginaalisarjakuva, joka kertoo vähemmistöistä puhtaan iloisesti ja riemukkaasti!

Marginalisoidut tahot saavat suomalaisessa sarjiskentässä mielestäni ääntään kohtalaisesti kuuluviin, mutta useasti näkökulma on oman aseman tuomat haasteet ja elämän poikkeavuus keskiluokkaisesta tavanomaisuudesta. Tällaiset sarjakuvat ovat todella tärkeitä näkökulman tuojia ja kaltaisilleni stereotyyppiheteroille arvokkaita valistajia. Yhtä arvokasta valistusta on kuitenkin oman alakulttuurin ja elämän iloiset, räävittömät ja harvemmin puhutut puolet: miesten perään kuolaaminen, sekavat irtosuhteet ja hedelmillä ja vihanneksilla masturbointi. Strippisarjakuva on vaikea laji, ja jokainen Ugly Monstersin vitseistä ei täysin osu, mutta Juvelén onnistui yllättämään silkalla mutkattomuudellaan ja härskiydellään sen verran monta kertaa, että nauruja kirposi paljon enemmän kuin keskiverron strippikokoelman parissa.

Arvio: 24 päivää – Ajankohtainen fiktio koputtaa journalismin ovelle

Kuulutin edellisessä Pokuto-kustantamon näytepaketista saamani sarjiksen arvostelussa tekijältä sarjakuvamaisempaa otetta, kun Sami Nyyssölän Learn Finnish Without Studying tuntui enemmän kuvitetulta tietokirjalta. Vähänpä siinä vaiheessa tiesin, että ratkaisu oli lähempänä kuin arvasinkaan. Viimeinen Pokutolta arvioon saapuva sarjakuva on nimittäin myöskin Nyyssölän kädenjälkeä. Yhteistyössä Anssi Vieruahon kanssa toteutettu 24 päivää on ihan tyylipuhdasta sarjista, vaikka siinäkin on ideaa ja omaperäisyyttä ihan mukavasti. Sarjakuva on kertomus Irakista Suomeen saapuvasta pakolaisesta, jonka rankka ja pelottava matka kestää 24 vuorokautta. Tarina on koostettu Nyyssölän ja Vieruahon haastattelemien turvapaikanhakijoiden kokemuksista. Se on siis tarkasti ottaen fiktiota, mutta melkein yhtä hyvin sitä voisi kutsua journalismiksi. 24 päivää on ajankohtainen ja ansiokas puheenvuoro nykypäivän kylmäksi ja idioottimaiseksi äityvässä maahanmuuttokeskustelussa.