Arvio: Troll Patrol – Jos Hellboy tulisi Härmään

Maailmassa on tosi paljon sarjakuvia. Niitä on niin paljon, että vaikka Hyllyyssä on tämän tekstin julkaisuhetkellä yli 470 tekstiä, niin sieltä puuttuu aivan valtavasti aivan todella merkittäviä teoksia ja sarjakuvantekijöitä. Yksi räikeimmistä häpeäpilkuista on tähän saakka ollut varmasti Petri Hiltusen puuttuminen. Syy siihen, että minun ei tule Hiltusta juurikaan luettua tai hänestä kirjoitettua, on melko simppeli. Hiltusen leipälaji, miekka ja magia -fantasia ei ole juurikaan minun juttuni, ja minun on vaikea löytää siitä merkityksellistä kirjoitettavaa. Olen seurannut Hiltusen tekemisiä ilolla, sillä hänen uransa, kokemuksensa ja intonsa omaan asiaansa on inspiroivaa. Olin valtavan iloinen Praedor-joukkorahoituskamppiksen onnistumisesta, mutta itse en kirjaa tilannut. Se ei vain ole minun sarjakuvaani, ja jos kirjoittaisin Hiltusesta tällä skeneymmärryksen tasolla, voisin yhtä hyvin kirjoittaa vaikka koripallosta – kukaan asiasta ymmärtävä tai välittävä ei tekisi minun mielipiteelläni aiheesta yhtään mitään. Nyt löytyi kuitenkin ainakin pieni tapa korjata asia. Hiltusen ja Tuomas Myllylän Troll Patrol on ihan eri lailla minun juttuni – Hellboy-henkistä mystiikan sekoittumista toimintasarjikseen, ja vielä monta kertaa suomalaisemmin, hurmeisemmin ja hurtimmin. Kyllä kiitos.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Viihdealus DreamZone – Hirveiden ihmisten hirveät kohtalot

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen aiemminkin esittänyt väitteen siitä, että Jyrki Nissinen on Suomen siteerattavin sarjakuvataiteilija. Lähtökohtaisesti sarjakuva ei ehkä ole sellainen taidelaji, joka synnyttäisi nimenomaan sitaattivarastoa lukijalleen, mutta Nissis-lohkaisuja ainakin minun päässäni asuu pysyvästi useampia. Tällä hetkellä mieltä asuttavat “Ihmisiä kiinnostaa mm. ‘siistit logot’” tai “Ikävä juttu, mutta se kuuluu evoluutioon”. Oli aikakin päästä myös aiemmin ylistämäni suomalaisuuskilpailun lähteelle, sillä se löytyy tästä teoksesta, Viihdealus DreamZonesta. Tämä myös kertoo siitä, että Nissisen kerronta ja huumori on yleisesti ottaen aika paljon minun makuuni. Satavarmoja hittejä kirjat eivät ole, kuten tuli huomattua Kehittymättömät ufot -kirjan kanssa, mutta nihilistinen tulevaisuusdystopia Viihdealus DreamZone palauttaa taas uskoa minun ja Nissisen yhteisymmärrykseen.

Arvio: Kuinka valloitin Ranskan – Ilahduttava julkinen häpeäpaalu

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Yksi kuumottavimpia asioita sarjisbloggaamisessa on ajatus siitä, että joku kotimainen tekijä törmää tekstiini omasta sarjakuvastaan ja pitäisi sitä aivan urpona tulkintana omasta työstään. Tätä käy siis varmasti ajoittain, ja kyseessä on sellainen pelko, josta pääsee myös vuosien saatossa jonkin verran yli, mutta ajatus ei koskaan jätä täysin rauhaan. Siispä kun muutama vuosi takaperin kirjoitin Ville Rannan Kuningas menettää päänsä -kirjasta, ja Ranta päätyi kommentoimaan tekstiäni omassa FB:ssään, niin pulssi nousi heti. Ei siinä kommentissa mitään erityistä ollut, mutta silkka ajatus siitä, että Ville Ranta on tietoinen minun horinoistani aiheuttaa jonkinlaista pakoreaktiota. Tosi loogista, tiedän. Blogiahan kirjoitetaan juuri siksi, ettei kukaan näitä tekstejä näkisi. En ole mitenkään vältellyt Rannan töitä sen jälkeen, mutta en myöskään rynnännyt niitä päin heti julkaisupäivänä. Sarjakuvan lukijana tekisin kuitenkin itselleni valtaisan karhunpalveluksen, jos en lukisi ja bloggaisi Rannan töistä. Ne ovat sen verran tarkkanäköisiä, uniikkeja ja ennen kaikkea yllättäviä. Kuinka valloitin Ranskan ei ole poikkeus sääntöön.

Arvio: Joonas – Representaatiolla on väliä

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen ihan blogin alkuaikoina kirjoittanut tuolloin Päivälehden museossa nähtävillä olleesta Joonas ja kisällit -näyttelystä. Kuten silloin oli tapana, esitin tietäväni aiheesta enemmän kuin oikeasti tiesinkään, ja en sitä ennen tai sen jälkeenkään ollut koskaan lukenut yhtään Veikko “Joonas” Savolaisen Joonas-sarjakuvaa. Joonas toki oli tuttu käsitteenä jo silloin – kotimaista sarjakuvaa samotessa kun ei yleensä kauhean pitkälle pääse törmäämättä vähintään Joonaksen nimeen. Sarjakuvaa tutkineille ja aiempien sukupolvien tekijöille Joonaksen keskeisyys on ymmärrettävää – sen lisäksi, että Joonas oli valtavan tuottelias ja monipuolisen portfolion omistaja, hän oli myös aktiivinen mentori ja kotimaisen skenen tukija. Perinteinen epäilys kuitenkin leijui aina mielessä – ovatko ne sarjakuvat myös ihan oikeasti lukemisen arvoisia, vai ainoastaan ulkosarjiksellisista syistä? Neljä pidempää jatkosarjaa sekä pari lyhyempää hupailua kokoava, ytimekkäästi nimetty Joonas-kokoelma antaa hyvän yleiskuvan hahmosta, tarinoista ja tyyleistä.

Arvio: Onni on iso taivas – Juonikas nostalgia-aihio

Vaikka sillä ei käytännössä ole mitään ihmeellistä merkitystä, on sarjisskenenörtille aina kiinnostavaa, kun jokin kustantamo kurottaa normileipänsä ulkopuolelle ja julkaisee jotain itselleen odottamatonta. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa supersankareista ja eurotavarasta tunnettu Egmont julkaisemassa kotimaisen Pikku Närhen tai Viime vuonna Frankfurtissan. Toinen esimerkki on kotimaisesta toiminnasta ja scifistä tunnettu Musta Ritari julkaisemassa heinäntuoksuisen maalaislapsuusmuistelon, kuten Esa Holopaisen Onni on iso taivas -teoksen. Kun asiaa hetken pohtii, on looginen yhteys kuitenkin löydettävissä. Holopainen muistelee lapsuuttaan maatalon poikana, ja nostalgia iskenee hyvin pitkälti samaan sarjakuvia ostavaan kansanosaan kuin ne toiminta- ja scifipläjäyksetkin. Onni on iso taivas onnistuu siirtämään lukijansa tismalleen oikeaan paikkaan ja mielentilaan, ainakin jos kosketuspintaa kirjan kokemuksiin on vähänkään.

Arvio: Päiväkirjani #1 – Kuinka kaikki alkoi

Uskaltaisin väittää, että kovin montaa sellaista sarjisnörttiä ei löydy, joka ei olisi joskus nuorempana kuvitellut elämäänsä lempparisarjiksen kaltaiseksi, oli kyseessä sitten supersankari, manga tai joku muu. Kyllä minä ainakin haaveilin Ryhmä-X:n Painajaisen lyhytteleporttausvoimasta ja koulumatkoilla visioin, minkä kattojen kautta pomppisin kotiin kaikkein kätevimmin. Bamf bamf bamf olisi vaan kaikunut Kuokkalan pienkerrostalojen nurkilla pienen rikinkäryn leijaillessa tuulessa. Uskallan myös väittää, että harva pitää kiinni näistä haaveista ja tuo ne lihaksi niin omistautuneesti kuin Mikael J. Mäkinen, jonka Päiväkirjani -sarjakuva on tuo ikiaikainen idea painettuina ihan oikeille paperisivuille, oikealla painomusteella. Ei pidä kuitenkaan kuvitella, että Päiväkirjani olisi myötähäpeällistä teini-ikäisen ninjaintoilijan fanifiktiota, sillä tässä sarjakuvassa on myös pitkäaikaisen tekijän kokemusta.

Arvio: Transformation – S.E. Anthology

Transformation on sarjakuva-antologia, jonka taustalla ei vaihteeksi (ainakin itselleni) ole minkään kaupungin sarjakuvaseura, vaan mitä ilmeisimmin puhtaan sarjisintoilun ympärille syntynyt Discord-serveri Sarjakuva Elämää (sic), mistä juontuu myös nimen S.E.-lyhenne. Antologian esipuheessa kerrotaan, että serveri polkaistiin pystyyn Helsingin sarjakuvafestivaalien 2021 jälkeen ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Antologia on syntynyt sitten samanhenkisten sarjakuvaharrastajien yhteistyönä löyhän muodonmuutosteeman ympärille. Tästä antologiasta huokuu ehkä vielä seurojen kasaamia pakettejakin enemmän silkka hinku tehdä sarjakuvaa, luoda jotain. Siksi yritän asetella sanani tämän tekstin kanssa huolellisesti. Arvostan todella paljon tuota luomishalua ja sitä, että se lopulta manifestoituu tähän maailmaan järkevänä kokonaisuutena, kansiin pistettynä antologiana. Samaan aikaan on kuitenkin pakko hyväksyä tosiasiat: ainakin minun kaltaiselleni lukijalle Transformationilla on melko vähän annettavaa.

Arvio: Tšernobylin koirat – Tuore näkökulma tuttuun katastrofiin

On aina ilahduttavaa, kun joku kotimainen sarjis onnistuu hiipimään hieman tutkan alla pelkän oman skenensä ulkopuolelle, ja tuplailahduttavaa, jos sen tekijätaho ei ole aivan ilmiselvin mahdollinen. Tällaiset ehdot täyttää mielestäni Johanna Aulénin viime vuonna julkaistu debyytti Tšernobylin koirat. Maailman kuuluisimmasta ydinonnettomuudesta on toki puhuttu paljon, mutta näkökulmat ovat usein joko tuhon massiivisuutta tai neuvostojärjestelmän epäpätevyyttä päivitteleviä. Vaikka Tšernobylin koirat pelaa lopulta ihan samoilla materiaaleilla kuin kaikki muutkin aihetta käsittelevät teokset, sen näkökulma pitää teoksen mielenkiintoisena mittansa ajan. Lopputulos ei mullista ajattelua tai ravistele maailmankuvaa, mutta se on tervetullut puheenvuoro mittakaavoihin ja elämän kokoisten näkökulmien löytämiseen jättimäisten asioiden käsittelyssä.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Eero – Rakkauden vuoksi

Eero – Rakkauden vuoksi -kokoelman ilmestymisessä on sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvä puoli on se, että Petteri Tikkasen jo toistakymmentä vuotta jatkunut pojasta mieheksi -saaga on saanut neljä ensimmäistä osaansa yksiin kansiin, ja meikäläiset, ensimmäisestä kelkasta aikanaan jääneet, saavat näin uuden mahdollisuuden hypätä kärryille. Huono puoli on se, että Eero – Rakkauden vuoksi on nyt pois mahdollisista nimistä omille muistelmilleni. Keskitytään kuitenkin tässä arviossa noihin hyviin puoliin, ja pohditaan uusia nimimahdollisuuksia muistelmille toisessa tekstissä. Eero-sarjikset ovat aika lailla kuin sarjakuvamuotoinen, kotimainen toteutus Boyhood-elokuvasta: yksittäisinä pieniä ja sympaattisia kohtauksia kasvamisesta, yhdessä lopulta kokonainen elämä.

Arvio: Kivet kannot tähdet kuuta – Idea on mitä kiehtovin, toteutus jättää nälkäiseksi

Jos mietitään puhtaasti paperilla, niin “uusi tapa katsella muinaista suomalaista kansanperinnettä” kutittelee minun uteliaisuuttani aika herkullisella tavalla. Muinaisen suomalaisen kansanperinteen tilalla voisi olla käytännössä mikä tahansa muukin perinnetieto tai ammoisten aikojen dokumentti. Jotenkin sen oivaltaminen, että se kapea näkökulma, josta usein taaksepäin tulee katsottua on ihan kamalan rajattu näkymä siihen, mitä oikeasti joskus oli, on yksi tämän elämän rikastuttavimpia tunteita. Siihen tarpeeseen Mitja Mikael Malinin esikoisteos Kivet kannot tähdet kuuta vastaa täydellisesti. Suomalaisten ja karjalaisten kansantarujen tulkinnat sateenkaarevista näkökulmista ovat aivan erinomainen idea. Ne eivät muuta vanhoja tarinoita mitenkään, vaan ovat muistutus siitä, että riippumatta tarinan alkuperäisistä motiiveista, kaikki elämän moninaisuuden ilmentymät ovat olleet täällä aina. Toteutus ei ole aivan kaikkea mitä toivoin, mutta vähintäänkin puhutaan erinomaisesta pelinavauksesta.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!