Arvio: Tallipiällikkö – Surrealistinen parisuhdesekoilu hukkuu dialogin määrään

Hirveä kuumotus kirjoittaa internettiin Kasper Strömmanin tekemästä sarjakuvasta. Strömman, influesseri supreme, synnyttää ja tappaa ilmiöitä silkoilla Burt Reynolds -poseerauksilla ja Bo Hagerin yleisönosastokirjoituksilla. No, hänen näkyvyys-imperiumissaan Hyllyy on hädintuskin himmeä välkähdys tutkassa, että ehkä blogi selviää tästäkin tekstistä hengissä. Armoa, Kasper. Mutta niin, pari vuotta sitten ilmestynyt Tallipiällikkö on hyvin omalaatuinen sarjis: se on tekijänsä näköinen, arjen absurdiuksista ja putkinäköisestä elämäntyylistä huumoria repivä kertomus. Dialogia on helvetisti, ja Tallipiällikön voisi monelta osin kuvitella toimivan esimerkiksi radiokuunnelmana. Ei sekään toki uusi aluevaltaus Strömmanille olisi, sillä mies on ottanut haltuunsa viime vuosina blogin lisäksi ainakin radion, television, podcastit, kirjallisuuden ja sarjakuvat. Odottelen lähinnä konserttisalikiertuetta ja instrumentaalilevyä. Sillä välin Tallipiällikkö on oikein kelvollinen annos päivän Kasperia.

Mainokset

Arvio: Kyllä eikä ei – Aina saa kärsiä ja hävetä

Olipas virkistävää lukea sarjakuva historiallisesta Suomesta, jossa kaupunkimiljöö on valittu reilusti normaalia pohjoisemmasta. Kyllä eikä ei on historiallista fiktiota 1800-luvun Oulusta, jossa talvipakkaset ovat purevia ja kesäyöt loputtomia. Ihmiset elävät Herran nuhteessa vaatimatonta elämää, mutta valistus tekee tuloaan ja Oulustakin löytyy jo selkeät seurapiirit. Kirjan henkilöhahmot ovat ilmeisesti kaikki oikeasti eläneitä henkilöitä, mutta heidän vaiheitaan, toimiaan ja ajatuksiaan on väritetty taiteilijan vapauksin reilusti. Tarina kertoo kaksi näkökulmaa elämään, jota hallitsevat jumalanpelko, valistusihanteet, ulkokorea hurskastelukilpailu sekä kosketuksen ja seksin kaipuu. Ville Ranta maalaa (kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti) tyylilleen uskollisen impressionistisen kokonaisuuden, jossa kuvien tärkeintä antia eivät ole tapahtumat vaan tunteet ja tunnelmat. Kyllä eikä ei on koukuttava, kiinnostava ja sivistävä sarjis, jonka tarina vain tuntuu loppuvan kesken.

Arvio: Sarasvatin hiekkaa – Älykäs kuva tulevaisuudesta, joka on jo melkein täällä

Sarasvatin hiekkaa on oikein sopiva sarjis luettavaksi lahopäisen X-Menin jälkeen, nimittäin monessa mielessä nämä kaksi kirjaa ovat toistensa vastakohtia. Sarasvatin hiekkaa on älykäs ja opettavainen scifi-teos, jossain mielessä sitä voisi väittää jopa vaativaksi sarjakuvaksi. Risto Isomäen kirjaan perustuva kertomus on paitsi uskottavaa scifiä, myös vakavasti otettava varoitus nykyisen(kin) ilmastopolitiikan mahdollisista seurauksista. Sarjakuvasovituksen takana ovat käsikirjoittaja Petri Tolppanen ja kuvittaja Jussi Kaakinen. Alkuperäinen kirja on ilmestynyt 2005, pokannut Tähtivaeltaja-palkinnon ja ollut ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi. Sarjis nappasi Sarjakuva-Finlandian ilmestymisvuonnaan 2008. Mistään aivan tuoreesta ilmiöstä ei siis ole kyse, mutta Sarasvatin hiekkaa puhuttelee 13 vuotta ilmestymisensä jälkeen vähintään yhtä kovaa kuin aiemmin. Tämän vuoden alkupuolella olin katsomassa näytelmäadaptaation Jyväskylän Huoneteatterissa samasta teoksesta, ja  elokuvastakin on joskus vuosien saatossa ollut puhetta. Tosin ohjaajan pallilla piti istua Aku Louhimiehen, että hiljaista saattaa sillä rintamalla olla. Alkuperäistä kirjaa en ole lukenut, mutta sarjakuvan ja näytelmän perusteella tarina tarjoaa enemmän tarttumapintaa vuosi vuodelta.

Arvio: Suku, sisu, sotu – Suomalaisen sosiaaliturvan historiaa

Kaikkeen sitä sarjakuvaharrastuksen varjolla suostuukin. Kela julkaisi viime vuonna 100-vuotiaan Suomen ja 80-vuotiaan Kelan kunniaksi sosiaaliturvan historiaa kertaavan teoksen Suku, sisu, sotu, joka on paketoitu kaiken lisäksi vielä sarjakuvaksi. Joten tässä, kesälomapäiväni aamuna, nousin sängystä lukeakseni vapaaehtoisesti Kelan evankeliumia suomalaisen sosiaaliturvan erinomaisuudesta ja kunniakkaasta historiasta. Kirjoitetaan nyt tämä teksti ensin, mutta sen jälkeen joudun ehkä pohtimaan elämäni prioriteetteja uudestaan. Kirjan sarjakuvasovituksen ovat tehneet seitsemän suomalaista sarjakuvataiteilijaa: käsikirjoituksen on laatinut Jarkko Remahl, ja taiteilijat ovat Aapo Kukko, Petrus Louhio, Iina Sofia Silventoinen, Niilo Kämäräinen, Tessa Astre ja Emma Haapamäki. Kirjaan sai tarttumaan tuttu Kukon nimi. Olen aiemmin diggaillut hänen töitään, joten ennakkoluulot jäähylle ja sosiaaliturvaa tuuttiin. Lukiessa huomaa kyllä nopeasti, että sarjakuva on tälle kirjalle vähän pakotettu nimitys, vaikka tarkoitusperät hyvät olisivatkin.

Arvio: Pikku Närhi – Surullinen trilleri yllättää takavasemmalta

En tiedä, onko olemassa ”epätyypillistä suomalaista sarjakuvaa”, mutta jos on, niin Pikku Närhi on sellainen. Lauri ja Jaakko Ahosen lukijat yllättänyt ja Sarjakuva-Finlandiankin 2012 pokannut Pikku Närhi hiippailee jossain mainstreamin ja taidesarjakuvan välimaastossa, mihin Suomessa harvoin eksytään. Yleensä tekijät haluavat asemoitua jompaan kumpaan lokeroon, mutta Pikku Närhi on hahmoiltaan ja kuvitukseltaan erittäin myytävää tavaraa, kun taas synkkä aihe ja verkkaisen hiljainen kerronta vaativat sitoutumista perusfingerporinlukijaa enemmän. Ulkosarjakuvallisesti Pikku Närhi tuntuu myös paradoksilta: sen on ottanut kustantaakseen Egmont, joka yleensä pitäytyy visusti käännössarjakuvissa, Dark Horse on julkaissut sen englanniksi, ja olipa Pikku Närhi oikein Eisner-ehdokkaanakin. Tällaiset meriitit väistelevät Suomi-sarjiksen yleensä kaukaa, joten mistäs tässä oikein on kyse?

Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki

Villimpi pohjola on jännä strippisarjis. Sillä ei ole samanlaista statusta kuin Viivillä ja Wagnerilla, Fingerporilla tai nuorempien lukijoiden keskuudessa esimerkiksi Fok_itillä. JP Ahosta ei kaiveta vakiohaastateltavaksi sarjakuva-aiheisiin lehtijuttuihin samalla tavalla kuin Pertti Jarlaa. Silti Ahonen ja Villimpi pohjola ovat vuosien saatossa salakavalasti hiipineet arkikäyttöön ja VP-strippejä pomppaa aika ajoin  esiin toimistojen seiniltä tai yksittäisinä nettimeemeinä. Luettuani neljä strippejä kokoavaa kirjaa ymmärrän hiukan, miksei suosio ole kasvanut suuremmaksi. VP:n olisi ainakin muutama vuosi sitten pitänyt olla täysin minun juttuni: yliopisto-opiskelijoista kertova sarjis nörtti- ja kaljavitseillä höystettynä kuulostaa optimaaliselta samaistumiskokemukselta, mutta jokin VP:ssä estää kiintymästä siihen täysillä. Minulla on muutamia arvauksia, mikä se voisi olla, mutta mitään varmaa en ole vielä löytänyt.

Arvio: Tour d’Europe – Meditaatiota polkupyörän selässä

Sarjakuvan muoto venyy ja paukkuu, ja siitä on esimerkkinä tuorein Sarjakuva-Finlandian voittaja Imperfect, joka koostuu pyöräilijä-taitelija-pariskunta Kaisa ja Christoffer Lekan lähettämistä postikorteista heidän pyörämatkaltaan Yhdysvaltain itärannikolta länsirannikolle. Koska Hyllyy on ajankohtainen kuin isäsi Kanarialta tuoma huumoripaita, en tietenkään ole lukenut Imperfectiä. Käteen onnistui kuitenkin tarttumaan Lekojen tuotantoa, ja vieläpä pyöräretkestä. Vuoden 2010 Tour d’Europe on dokumentaarinen sarjakuva tekijöiden pyörämatkasta Porvoosta Nizzaan. Sen formaatti on vielä melko perinteisen sarjakuvamainen, vaikkakin Lekojen lähestyminen sarjakuvaan on tuntuu käsittelevän sarjakuvaa ylipäätään enemmän taulukankaana kuin aihiona tarinalle. Tour d’Europen tunnelma on hyvin symbolinen, niin tarinan vertauskuvallisuudessa kuin kuvituksen vapaudessakin. Kerronnassa ei tunnu olevan minkäänlaisia pakkoja tehdä asioita tietyllä tapaa, vaan tärkeintä on sanoa sanottavansa. Juuri vapaus konventioista ja tiukasta kehyksestä tekee Lekojen sarjakuvasta taideteosmaista.