Free Comic Book Day 2019 – 20 ihmeellisen ilmaista sarjakuvaa Ameriikasta asti, montako osui maaliin tänä vuonna?

FCBD2019_kansi

Viime vuoden ilmaisten sarjakuvien päivä meni blogimielessä niin mukavasti, että tänä vuonna oli pakko tehdä sama juttu, mutta vielä pikkaisen isommin. Jokavuotinen Free Comic Book Day on näkökulmasta riippuen joko sarjisfanin iloisin tai surullisin päivä. Silloin juhlitaan sarjakuvaa monessa muodossa, tutustutetaan ihmisiä uusiin nimikkeisiin ja annetaan tekijöille valtava näkyvyys, jollaisesta moni muuten voisi vain uneksia. Toisaalta sitä voi pitää merkkinä toimialan epätoivosta ja hiljalleen kuihtuvasta kulttuurista. Tosin viime vuonna sarjismyynti elpyi ainakin Yhdysvalloissa, josta FCBD ponnistaa. Suomessa laskua tuli Aku Ankan mukana jälleen rumasti (tosin kannattaa lukea tuota ketjua eteenkinpäin, tuosta tilastosta puuttuvat monet nykypäivän aktiivikustantajat), mutta ehkäpä Free Comic Book Day voi muutamassa vuodessa punnertaa meidän kotoisatkin käyrämme taas noususuuntaisiksi?

Yrittänyttä ei laiteta, joten sarjisostoksia hillottiin siis jälleen muutama kuukausi, ja toukokuun neljäntenä painelin paikalliseen Turun Sarjakuvakauppaani ainoana tavoitteena hankkia pyöreä luku ilmaisia sarjiksia. Hyvin sujui, 20 lehteä jäi tassuun. Tässä jälleen pikafiilikset jokaisesta. Arvosteluperusteet viime vuoden tapaan toimiiko tarina lehden mittaisena, saako siitä käsityksen mistä on laajemmin kyse, ja houkutteleeko se haalimaan tätä sarjista lisää. Vetäkäähän kypärät päähän ja polvisuojat jalkoihin, tästä se lähtee! Kansikuvat on lainattu viime vuoden tapaan freecomicbookday.com-sivustolta. Jatka lukemista ”Free Comic Book Day 2019 – 20 ihmeellisen ilmaista sarjakuvaa Ameriikasta asti, montako osui maaliin tänä vuonna?”

Arvio: Lobo by Keith Giffen & Alan Grant Vol. 1 – Keskenkasvuisin sarjakuva miesmuistiin

cof

On sinänsä outoa, että nykyään minulla on hirveä kynnys lähteä tutustumaan mihinkään sarjakuvaan muualta kuin sen oikeasta alusta. Onhan esimerkiksi supersankarisarjisten tai minkä tahansa pitkään jatkuneiden nimikkeiden mukaan hypätty aikoinaan ihan mistä sattuu, ja aivan hyvin on pärjätty. Silti nykyään tulee ajateltua ”miten voisin ymmärtää hahmoa, jos en ymmärrä mistä se on tullut”. Ehkä yritän päästä tästä ajattelutavasta hiljalleen eroon. Yksi keino siihen on tutustua hahmoihin, joissa on syvyyttä keskiverron lastenaltaan verran, eli ei mitään ymmärrettävää alunperinkään. Sellaisiin hahmoihin kuin Lobo. DC Comicsin talliin kuuluva antisankarin irvikuva on niin laiskaa teiniyleisön kosiskelua kuin olla saattaa. Lobo by Keith Giffen & Alan Grant esittelee Lobon ensimmäiset sooloseikkailut, ja on samalla opetus minulle lakata stressaamasta ”oikeista aluista”. Nyt ainakin näin, mistä mahdollisesti maailman keskenkasvuisin sarjakuva on saanut alkunsa. Jatka lukemista ”Arvio: Lobo by Keith Giffen & Alan Grant Vol. 1 – Keskenkasvuisin sarjakuva miesmuistiin”

Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä

cof

Viime vuoden sarjisten läpikäynti keskeytyi hetkellisesti, kun innostuin Snagglepuss Chroniclesista niin paljon, että sen käsikirjoittaja Mark Russellin aiempi Hanna-Barbera-tulkinta oli pakko saada käsiin suunnilleen heti. Niinpä 2018 pistettiin vaihtopenkille hetkeksi ja lukujonon kärkeen kiilasi The Flintstones, eli tuttavallisemmin Kiviset ja Soraset. 2016 käynnistynyt minisarja sai sekin oman osansa kiitosta ja positiivista huomiota, mutta vastaanotto ei ollut aivan yhtä yksimielisen ylistävä kuin Snagglepussilla, joten omakin innostus syttyi hitaammin. Kahteen volyymiin koottu 12-osainen kronikka rakentuu eri tavoin kuin Snagglepuss, sillä jokainen numero on käytännössä oma stand-alone-tarinansa. Alkuun Flintstones vaikutti juuri arvioiden mukaiselta ”aika jees mutta ei nyt ihan unohtumaton” -tason satiirilta, kunnes noin 7. tai 8. numeron paikkeilla Russel pistää turbot päälle. Sitten mennäänkin loppuun asti sellaisella rytinällä, että ei paremmasta väliä. Flintstones naurattaa, itkettää, viihdyttää ja piinaa noin sivun välein vaihtuvilla tunnetiloilla ihan suvereenisti. Lopputulos on, että härskin hyvä sarjakuva on tämäkin. Will Ferrelliä Zoolander-elokuvassa mukaillen: Mark Russell – so hot right now, so hot. Jatka lukemista ”Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä”

Arvio: Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles

cof

Viime vuoden parhaiden sarjisten läpikäynti jatkuu. Siinä, missä montaa listoille noussutta teosta saa kirjastosta jonottaa hetken, yllätyin kovasti huomatessani, että niistä ehkä laajimmalti kehuttu ja kiitetty oli saatavilla saman tien. Kyseessä on Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles. Tämä minisarja on osa DC:n Hanna-Barbera Universeä, jossa 1960-luvun klassisten HB-piirrettyjen hahmoja tuodaan uusiin ympäristöihin modernisoituina tulkintoina. Taustoista lisää ihan kohta, nyt on jo pakko korostaa, että Snagglepuss Chronicles on kehunsa ansainnut, ja monella tapaa. Sen yhteiskunnallinen kommentaari ja yhteydet nykyaikaan ovat ilmiselviä ja vaikuttavia. Tämän, ns. ilmiselvän tason lisäksi Snagglepuss Chronicles on kuitenkin älykäs, empaattinen, koskettava, tunnelmallinen ja hienosti tehty. Kaiken kaikkiaan, monella tapaa esimerkillinen sarjakuva. Jatka lukemista ”Arvio: Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles”

Arvio: Batman – The War of Jokes and Riddles

cof

Olen niin noheva supersankarisarjakuvan seuraaja, että näköjään saan luettua yhden Batman-tarinan kustakin DC-universumin uudelleenkäynnistyksestä. 2010-luvun alkupuolta hallinneesta New 52 -sarjasta tuli luettua Pöllöjen hovi/Pöllöjen kaupunki -kaksikko, ja DC Rebirth-kokonaisuudesta on nyt vuorossa The War of Jokes and Riddles. Jos laatu on tällaista, niin enempää en kaipaakaan, vaan keskityn jatkossakin haalimaan materiaalini virallisen universumi-aikajanan ulkopuolelta. Satunnaislukijalle The War of Jokes and Riddles näyttäytyy ilottomana, teennäisen kohtalokkaana ja jotenkin epämääräisenä. Siinä on mukana pari mielenkiintoista ja kunniamaininnan arvoista ideaa, mutta suuremmilta osin se tuntuu ihmeelliseltä Shaft/DC-sotahybridiltä. Käsikirjoittaja Tom King on kovasti kiitelty supersankarivisionääri, ja kuvittajapari Mikel Janínin ja Clay Mannin ote on tuoreen moderni, mutta molemmat tuntuvat silti kompastuvan kliseisiin ja modernin supersankarisarjiksen ärsyttäviin tyylikeinoihin. Tai sitten yleinen negailuni vain esti näkemästä sarjakuvassa kauheasti mitään onnistumisia, tiedä häntä. Jatka lukemista ”Arvio: Batman – The War of Jokes and Riddles”

Arvio: Jeff Lemiren ja Andrea Sorrentinon Green Arrow – Taitavasti toteutettuja kuluneita juttuja supersankaribingosta

cof

Ikäpolveni Suomessa varttuneet sarjakuvafanit on nuoruudessaan marinoitu melkoisen Marvel-painotteisesti, mitä supersankarisarjiksiin tulee. Näin aikuisiälläkin huomaa vielä usein, ettei tiedä jostain nimellisesti tutusta sankarista juuri mitään. Tällaiseen kategoriaan lankeaa itselläni Green Arrow, eli suomalaisittain Vihreä Nuoli. Kaveri on toki seikkaillut omassa tv-sarjassaan jo vuosikaudet, mutta ylisaturoituneessa supersankarimarkkinassa kaikkea ei vain voi seurata, joten jaksoakaan en ole sarjaa katsonut. Näin ollen Nuoli on ollut itselleni tuttu lähinnä parista vierailusta ja Alan Moore -kokoelmissa olleista kollaboraatioista Vihreän Lyhdyn kanssa. DC:n New 52-tarinanollauksen jälkeen ilmestynyt käsikirjoittaja Jeff Lemiren ja kuvittaja Andrea Sorrentinon pätkä sarjan parissa oli saanut kuitenkin kehuja. Tästä oli siis helppo ahmaista 500 sivua yleissivistystä ja tsekata, mikä Vihreässä Nuolessa viehättää, vai viehättääkö mitään. Marvel-kyynikolle kokonaisuus näyttäytyi melkoisena tilkkutäkkinä kierrätettyjä ideoita, vaikka Lemiren ja Sorrentinon tarina on ehdottomasti päällisin puoli sitä laadukkaampaa jenkkisupersankarisarjakuvaa. Jatka lukemista ”Arvio: Jeff Lemiren ja Andrea Sorrentinon Green Arrow – Taitavasti toteutettuja kuluneita juttuja supersankaribingosta”

Arvio: Yön ritari III – Herrakansa

Yön ritari 3 -sarjakuvan kansi, jossa mustavalkoinen Batman

Tieto siitä, että Frank Miller ja Brian Azzarello palaavat Yön ritari -sarjan pariin oli vähän kuin James Woods ja Zack Snyder ilmoittaisivat tekevänsä jatko-osan Suurelle gangsterisodalle. Periaatteessa on kiva nähdä erinomaisen alkuperäisen taideteoksen saavan uutta huomiota, mutta hhnngggghhh. Alkuperäiset tekijät ovat tässä välillä flipanneet vainoharhaiseen alt-rightiin, kun taas uudet vahvistukset ovat aiemmissa töissään olleet  hienovaraisia kuin kymmenen kilon leka ja tyylitajuisia kuin Vesa Keskinen. En kuitenkaan suostunut luopumaan toivosta, sillä olen pitänyt joistain Millerin parjatummistakin teoksista, Azzarello on tehnyt ainakin yhden hyvän Hulk-stoorin ja tykkään hieman salaa Snyderin 300-tulkinnasta. Yön ritari III – Herrakansa on juuri julkaistu suomeksi, joten ei muuta kuin tulta päin pelonsekaisin tuntein! Ja mikä helpotus: se ei ollut niin kamala kuin olisi voinut olla, jos nyt ei ihan täydellinen napakymppikään. Minun on vaikea olla kovinkaan objektiivinen arvostelija, joten tekstille täytyy antaa intoiluvaroitus. Jatka lukemista ”Arvio: Yön ritari III – Herrakansa”

Free Comic Book Day – 17 ilmaista sarjakuvaa, olivatko ne mistään kotoisin?

freecomicbookday

Joitain vuosia sitten amerikkalaiset sarjakuvatalot havahtuivat sarjisten laskeviin myyntitrendeihin, ja päättivät tehdä asialle jotain. Syntyi ajatus Free Comic Book Daysta, jossa kustantajat teettävät yhdeksi päiväksi jaettavia ilmaisnumeroita, joita sarjisten ostajat saavat ostosten yhteydessä. Periaatteessa FCBD on siis meidän alakulttuurimme Tokmannin avajaiset ja ilmainen ämpäri, joskin jonoa on hieman vähemmän ainakin toistaiseksi. FCBD-lehtien on tarkoitus toimia ikään kuin sisäänheittotuotteina ja esitellä franchiseja uusille potentiaalisille lukijoille. Onnistunut FCBD-läystäke toimii omillaan eikä siitä jää mainosmainen olo, mutta hinku saada lisää on herätetty. Suomeen FCBD:n on tuonut Karvisen kuvaa purjeissaan kantava sarjiskulttuurin Santa Maria, Turun Sarjakuvakauppa, jonka liikkeistä ilmaissarjiksia jaettiin jälleen 5.5.

Päätin tänä vuonna panostaa päivään ihan kunnolla, ja säästelin sarjisostojani pari kuukautta. Kohtalon päivänä tärskäytin TurSKan Helsingin-toimipisteeseen Porthaninkatu 9:ään kunnon potin, ja saapastelin kotiin 17 ilmaislehteä kassissani. Tässä pikaiset katsaukset niihin kaikkiin. Kansikuvat on napattu freecomicbookday.com-saitilta. Jatka lukemista ”Free Comic Book Day – 17 ilmaista sarjakuvaa, olivatko ne mistään kotoisin?”

Arvio: Ihmenainen – Todellinen amatsoni

mde

Minun on vaikea selittää tahatonta tunnereaktiota, joka iski päälle Wonder Woman -leffan alussa ja pysyi päällä melkein sen koko ajan. Silmäkulmat meinasivat kostua jatkuvasti, etenkin taistelukohtausten aikana, kun tuli niin iloinen fiilis voimaannutetun naissukupuolen puolesta. En toki voi oikeasti tietää, kuinka paljon joku tuntematon nainen leffasta voimaantuu. Silti olo siitä, että tässä nähdään jotain sellaista, mitä on odotettu iät ja ajat, oli niin vahvana minussa, että se yritti purkautua kyynelinä lähes kaksi tuntia. Suomessa fiilis voi helposti olla tämä, sen verran vähälle huomiolle Ihmenainen on täällä jäänyt. Oikeuden puolustajien riveissä on tullut esiinnyttyä muutaman kerran, mutta leffan jälkimainingeissa julkaistu Jill Thompsonin Todellinen amatsoni on ensimmäinen Ihmenaisen nimeä kantava nimike. Ei voi muuta sanoa kuin oli jo aikakin. Toisaalta Todellinen amatsoni on ensimmäiseksi suomenkieliseksi Ihmenainen-julkaisuksi minusta outo valinta. Se on sarjakuvana ihan ok, mutta ei antanut ainakaan minulle lainkaan sitä, mitä kirjalta odotin saavani. Jatka lukemista ”Arvio: Ihmenainen – Todellinen amatsoni”

Arvio: The Saga of The Swamp Thing 4-6 – Avaruusajan goottitunnelmaa

mde

Jonkinlainen hutera ympyrä sulkeutuu. Alan Mooren Swamp Thingin osat 1-3 olivat toinen Hyllyyssä koskaan julkaistu teksti. Heti perään – kaksi vuotta myöhemmin – sain vihdoin tartuttua myös jälkimmäiseen puolikkaaseen, osiin 4-6. Näissä kirjoissa saatetaan loppuun aiemmin aloitettu juonikuvio, americanan perisyntejä tarkasteleva American Gothic, jossa John Constantine johdattaa Rämeen olentoa yhä syvemmälle koko maailmaa uhkaavan pimeyden äärelle. Lisäksi sivutaan tuolloin DC:tä ravistellutta Crisis on Infinite Earths -tarinaa ja levittäydytään kotisuolta niin Gotham Cityyn kuin ulkoavaruuteenkin. Jokaiselle kolmesta kirjasta voidaan nimetä jonkinlainen teema, mutta muutoin tyyli rönsyilee Mooren kynästä sinne sun tänne. Teksteissä toistuu samoja teemoja kuin Mooren muissakin töissä tuolla aikakaudella jopa silmiinpistävän paljon, mutta tyylitietoisuus niin kauhun, tragedian kuin scifinkin parissa pitää sivut kääntymässä. Jatka lukemista ”Arvio: The Saga of The Swamp Thing 4-6 – Avaruusajan goottitunnelmaa”