Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi

SatakieliJokaEiLaulanut_kansi

Tämähän meni hienosti. Kun kuppi hienoisesti meni nurin edellisen omaelämäkertatyyppisen sarjakuvan kanssa, niin olin vielä samaan kirjastosatsiin ottanut yhden lisää. Tässä tapauksessa minun ja teidän onneksi Satakieli joka ei laulanut ei kuitenkaan ole tyylipuhdasta autofiktiota. Minun siksi, että en teosta miettiessäni jää jumiin muotoseikkoihin, ja teidän siksi, ettei teidän tarvitse kuunnella silkkaa itseään toistavaa marinaa 700 sanan verran. Kirja sisältää 6 lyhyttä tarinaa erilaisista lapsuuksista. Kertoja voisi periaatteessa olla sama henkilö, mutta muuttuvat asetelmat ja ympäristöt kielivät, että tarinoiden ympärille ei ole tarkoitus rakentaa kronologiaa. Hyrri onkin sanonut, että tarinat ammentavat sekä hänen että hänen lähipiirinsä muistoista. Yhdistävä tekijä kertomuksissa on lapsen törmääminen traumaan tai pelkoon, jota mieli ei vielä ole aivan valmis käsittelemään. Juliana Hyrri vaihtelee kertomusten sävyjä trauman vakavuudesta ihan konkreettisiin muutoksiin esim. kuvitus- tai kerrontatyyleissä. Yhtä kaikki, epämukavuuden tunne saadaan päälle ensimmäisestä tarinasta lähtien, ja se ei muutu koko kirjan aikana minnekään. Jatka lukemista ”Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi”

Mainokset

Arvio: Brazen – Rebel Ladies Who Rocked The World

Brazen_kansi

Yksi tämän kesän valopilkkuja on Twitterissä meneillään oleva Maria Pettersonin sivistysprojekti #historianjännätnaiset. Petterson esittelee kesän aikana nipun vähän tunnettuja naisia, joiden elämäntarinat ovat toinen toistaan uskomattomampia. Jotkin tähdet ovat asettuneet kosmoksessa kohdalleen jo muutama kuukausi sitten, sillä alkuvuodesta kirjastosta varaamani Brazen – Rebel Ladies Who Rocked The World on täydellinen vastinpari Twitterin tarinoille. Juuri kun ehdin toivomaan, että olisipa tätä materiaalia enemmänkin, niin Brazen kolahti kirjastosta lainattavaksi. Kirjan motiivi on käytännössä tismalleen sama: lyhyitä muutaman sivun kertomuksia naisista, jotka ovat tehneet ihan mitä lystäävät, ja usein muutaneet maailmaa siinä sivussa. Pénélope Bagieun koostama kirja on riemukasta luettavaa. Vaikka se osoittaa, miten perseestä maailma on aina tähän päivään saakka naisille ollut, siinä ei ole yhtäkään surkuttelevaa tarinaa tai ruutua. Brazen on kunnianosoitus ja sotahuuto, osoitus siitä miten paljon maailma on menettänyt kirjoittaessaan tunnettua historiaa yleensä vain yhdestä rajoittuneesta näkökulmasta. Jatka lukemista ”Arvio: Brazen – Rebel Ladies Who Rocked The World”

Arvio: Upgrade Soul – Hillitty scifi paisuu mestariteokseksi

UpgradeSoul_kansi

Upgrade Soul on taas niitä sarjakuvia, joista en ole ihan varma, kuinka paljon kannattaa kertoa etukäteen. Itse avasin kirjan täysin pystymetsästä ja Ezra Claytan Daniels pääsi vetäisemään maton jalkojeni alta aivan täysin. Järisyttävän kova luku oli tämä, ja melko jämäkkää tavaraa saa loppuvuodesta tulla luetuksi, jos Upgrade Soul ei marraskuussa löydä tietään vuoden top-listauksiin. Kyseessä ei varsinaisesti ole mikään shokkikäänteille tai yllätyksille perustuva kertomus, vaan hyvinkin pienieleinen scifipohdinta ihmisyyden luonteesta, mutta silti askellan varoen kuvaillessani teoksen juonta. Tärkeintä on, että Upgrade Soul on parasta tässä blogissa koskaan luettua scifiä, ja myös yksi parhaista sarjakuvista ylipäätään. Se on samaan aikaan todella huolellinen, pienien yksityiskohtien päälle rakentuva henkilökuvaus ja todella intensiivinen trilleri, jossa paineet tuntuvat jokaista sivua käännettäessä. Että lukemaan tämä, heti! Kaikki! Jatka lukemista ”Arvio: Upgrade Soul – Hillitty scifi paisuu mestariteokseksi”

Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä

Mielikuvitustyttö_kansi

Kun blogin pitämisen myötä olen moninkertaistanut sarjisten lukutahtini, huomaan kärsiväni jos jonkinlaisista sivuvaikutuksista. Positiivisia ovat esimerkiksi yleisen kirjasivistyksen lisääntyminen, taiteen ja kulttuurin kulutuksen monikertaistuminen, laajentunut maailmankuva ja parempi henkinen tasapaino. Negatiivisia sitten ovat esimerkiksi jatkuva hyllytilan puute ja tiettyjä genrejä kohtaan tapahtuva kyynistyminen. Huomaan muutaman tyylilajin kohdalla huokaavani jo alkusivuilla että jahas, tämä oli taas näitä. Tällaisia genrejä löytyy sarjisspektrin äärilaidoilta, toisella puolella esimerkiksi patsasteleva ja machoileva sankarisarjis, toisella taas hauras ja pienieleinen omaelämäkertasarjis/autofiktio. Aino Louhen tuore romaani Mielikuvitustyttö menee näistä jälkimmäiseen lokeroon. Kirjasta ei voi päätellä, ovatko tapahtumat aidosti tapahtuneita vai värittyneitä, tai no nimi ehkä vihjaisi, että aivan yksi yhteen todellisista tapahtumista ei ole kyse. Tässä tapauksessa minusta on kuitenkin perusteltua kutsua teosta omaelämäkerralliseksi, koska kerronta tehdään minä-muodossa, päähenkilö on kirjoittajan taustainen ja  ja tekijä kertoo tapahtumat ”omina muistoinaan”. Olennaista ei siis ole sataprosenttinen todenmukaisuus, vaan se, että kirja ammentaa selvästi paljon tekijänsä omista kokemuksista. En tiedä, olenko päätynyt jonkinlaiseen vinoumaulottuvuuteen, mutta minusta tuntuu, että omaelämäkerrallista sarjista tehdään ihan helvetisti ja siksi sieltä esiin nouseminen on erityisen haastavaa. Mielikuvitustyttökin on aivan hyvin tehty sarjakuva, mutta en näe mitään syytä toiste palata sen pariin. Jatka lukemista ”Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä”

Arvio: Filosofia aloittelijoille – Erinomaista luettavaa, kehnoa sarjakuvaa

FilosofiaAloittelijoille_kansi

Filosofia aloittelijoille on suomennoksena tuore, mutta mistään untuvikosta ei muuten ole kyse. Richard Osbornen käsikirjoittama ja Ralph Edneyn kuvittama tuhti sukellus länsimaisen filosofian historiaan ja kehitykseen on ilmestynyt englanniksi alun perin jo 1992. Se kuuluu erinäisiä ilmiöitä kansantajuisesti selittävään For Beginners -sarjaan, jonka osilla on nimensä lisäksi hyvin vähän yhteistä. Tarkoitus on tuoda yleissivistäviä, joskus vaikeatajuisina pidettyjä aiheita sarjakuvamuodossa lähemmäs kansanihmisiä. Rehellisesti sanottuna hyvin vähän yhteistä on myös tällä teokselle ja sarjakuvagenrellä. En missään nimessä halua profiloitua sarjispuristiksi, mutta silti minusta on vähän huijausta kutsua pääosin kuvitettua tietokirjaa sarjakuvaksi. Filosofia aloittelijoille sisältää muutaman sarjakuvaksi laskettavan pätkän ja muutoin sen ansiot teoksena ovat mielestäni selvät ja myönnettävät, mutta sarjiksena se ei ole kummoinen. Filosofia aloittelijoille runtaa lukijan aivopalloon 180 sivussa melkoisen määrän tietoa. Se on kansantajuinen, mutta ei silti aliarvioi lukijaansa. En ole filosofiaa niin paljon lukenut, että voisin arvioida tekijöiden tulkintoja ja valintoja aihepiirien ja käsiteltävien henkilöiden suhteen. Tällaiselle yleissivistystä arvostavalle perustallukalle kirja meni kuitenkin ihan täydestä, ja sen luettuani tunsin oloni fiksummaksi kuin ennen. Jatka lukemista ”Arvio: Filosofia aloittelijoille – Erinomaista luettavaa, kehnoa sarjakuvaa”

Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu

Kalevala_kansi

Tämä teksti on laajennettu versio Sarjainfo-lehdessä 2/2019 julkaistusta arviosta.

Muistan nuorena lukeneeni Frank Millerin esipuheen Batman: Year One -sarjakuvaan. Siinä hän toteaa ihmetelleensä 60-luvun campmaista Batmania, ja asettaa omien tarinoidensa sävyn yhdellä päälauseella: ”Minusta Batman ei koskaan ollut hauska”. Siitä lauseesta käynnistyi synkän ja yltiönihilistisen supersankarisarjiksen voittokulku, jonka jälkiä siivoillaan edelleen. Toki trendi synnytti hyviäkin sarjakuvia, mutta paljon tuotettiin ihan vain synkkää synkän vuoksi. Samanlainen fiilis tulee Sami Makkosen Kalevalasta. Jos Kalevalan sarjisversioinnit ovat olleet enemmän tai vähemmän hauskoja Petri Hiltusen, Marko Raassinan ja tietysti Mauri Kunnaan käsissä, Makkoselle on tärkeää kahlita Kalevala tosikkomaisen jenkkisarjakuvan tyyleihin. Kirja on ensimmäinen puolikas kaksiosaista Kalevala-tulkintaa, ja tarjolla on machoilua, uhoa ja geneerisiä partalihaskimppuja koko rahalla. Jatka lukemista ”Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu”

Arvio: Otus – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2019

Otus_kansi

Viime vuonna pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa pienen mutta pippurisen paikallisen sarjisseuran kädenjälkeen, kun Keski-Suomen Sarjakuvaseura KESS tarjosi vuosijulkaisunsa arvioitavaksi. Tänä vuonna jatkettiin samalla mallilla, ja tuorein vuosijulkaisu Otus löysi tiensä luettavaksi jo ihan fyysisenä kopiona. Aiempina vuosina antologioita on sidottu yhteen hieman rajaavammilla teemoilla, kuten viime vuoden tulevaisuus ja ihmissuhteet -sekoitus. Tänä vuonna suitset on tarkoituksella jätetty löyhemmälle, ja ainoa tarinoita yhdistävä teema on antologian nimi, eli otus. Ulkopuolisesta näkökulmasta kriteerien löyhennyksellä on sekä hyvät että huonot puolensa. Positiiviseksi voidaan nähdä se, että tekijöitä ja tarinoita on Otuksessa reilusti edeltäjäänsä enemmän. Toki on vaikea sanoa, onko syynä helpompi teema, kasvanut aktiivisuus vai ainoastaan hyvä tuuri aikataulujen kanssa, mutta joka tapauksessa. Negatiivista sitten puolestaan on se, että tarinoista suuri osa on melkoisen alkeellisia, ja niistä ei kauheasti jää käteen. Jatka lukemista ”Arvio: Otus – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2019”

Arvio: Roughneck – Selkeitä vahvuuksia, selkeitä heikkouksia, valitse niistä

Roughneck_kansi

Kylläpäs jotenkin helpotti. Olen aiemmin yrittänyt pariinkin otteeseen päästä sisään kehutun sarjakuvantekijä Jeff Lemiren töihin, mutta valitut näytteet eivät ole täysin vakuuttaneet. Olin jo puolihyväksynyt asiain tilaksi sen, että Lemiren kehutut työtä olisi joko skipattava tai nautittava suolahippusen kanssa. Fiilis kuitenkin muuttui, kun sain luettua 2017 ilmestyneen Roughneckin, Lemiren soolosuorituksen itseluotujen hahmojen kanssa. Tämä oli hyvä sarjakuva, vihdoinkin. Ei virheetön eikä unohtumaton, mutta selkeä todiste siitä, että Jeff Lemirellä ja minulla voi sittenkin olla yhteistä tulevaisuutta. Kirjastosta kannattaa jatkossakin kantaa kotiin silmiin osuvat Lemiret, hurraa! Kirjan teemoissa itsessään ei sitten hurraamista olekaan. Roughneck on kyyninen ja kova kertomus vanhempiensa rikkomista lapsista, joille aikuisten ihmisten tavalla eläminen on ihan kauhean vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Juoni ei sisällä yllätyksiä ja on ratkaisuissaan erittäin suoraviivainen, mutta Lemire kertoo tarinan kiehtovasti, riittävän rauhallisesti ja hahmoja rakentaen. Roughneckillä ei ole kiire, ja siinä on sisältöä juuri sopivasti. Lisäksi Lemiren piirrosjälki ja elokuvalliset rajaukset toimivat tässä kirjassa erityisen hienosti. Jatka lukemista ”Arvio: Roughneck – Selkeitä vahvuuksia, selkeitä heikkouksia, valitse niistä”

Arvio: The Lie and How We Told It – Kaikki ihmissuhteemme ovat vain kurkistuksia toisiin maailmoihin

TheLieAndHowWeToldIt_kansi

Viime aikoina on tuntunut siltä, että elämästä puuttuu jotain, mutta en ole oikein osannut sanoa, että mitä. Nythän se selvisi The Lie and How We Told It -teoksen myötä. Elimistöni on nimittäin huutanut kunnon taidesarjakuvaa, ja nyt kun sitä sain, niin taas tuntuu iho hengittävän, ripset 73% pidemmiltä ja värit kirkkaammilta. Rehellisesti sanottuna, onhan tässä koko ajan tullut arvioitua myös taidesarjakuviksi laskettavia teoksia, mutta jotenkin tämä TLAHWTI jätti taiteellisemman fiiliksen. Ehkä tässä on kyse vain ankeuden marinoimasta suomalaisesta mielenlaadusta, mutta kun sarjiksen aiheena on kahden entisen nuoruudenystävän kasvutraumat, joita käsitellään minimaalisen dialogin voimin arkisissa ympäristöissä, niin se se vasta taiteelta tuntuu! Tommi Parrish, vaikka onkin kanadalaistunut australialainen, voisi yhtä hyvin olla Tommi Pärssinen, sen verran kotoisalta hänen kerrontansa tuntuu. TLAHWTI on surullinen, yksinäinen ja outo kertomus nuoruuden vaikeuksista, jotka jalostuvat aikuisuuden vaikeuksiksi. Käytännössä valmis kuvakäsis Jim Jarmuschille. Jatka lukemista ”Arvio: The Lie and How We Told It – Kaikki ihmissuhteemme ovat vain kurkistuksia toisiin maailmoihin”

Arvio: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers

NaturalBornLovers_kansi

Natural Born Loversin kansi herättää epäilyksiä. Siitä käy ilmi, että on haluttu kuvastaa kahden hahmon intohimoista suudelmaa, mutta oma intuitio kirkuu päässä lähinnä, että kukaan ei suutele noin, ikinä missään. Kuinka pitkät kielet noilla henkilöillä oikein on? Kuinka paljon he erittävät sylkeä? Millainen on heidän kieliensä lihaksisto, että kielet taipuvat tuollaisiin asentoihin? Kysymyksiä herää paljon, ja epäluulot ovat ensimmäiselle sivulle siirryttäessä korkealla. Näin ei ehkä tarvitsisi olla, jos olisi lukenut Amorin aika -sarjakuvaa esimerkiksi Rumban netistä aiemmin. Tällöin tietäisi tätä kirjaa avatessaan, mikä on tekijäpari Saila Juutin ja Anne Lehtisen henki ja tyyli. Natural Born Lovers on ensimmäinen pidempi tarina, jossa seikkailevat Amorin aika -sarjakuvan hahmot. Sarjiksen pointtina on intohimoisen pariskunnan, Korpin ja Kissan, seksielämä, joka koostuu epäilemättä usean ihmisen todellisista, joskin väritetyistä kokemuksista. Taustalla soi jatkuvasti musiikki, jonka tahtiin niin mäntähommat kuin muukin elämä kulkevat. Kaikki on sanottu popmusiikissa aiemmin, kyse on vain oikean biisin löytämisestä oikeaan tilanteeseen. NBL on kanttaan parempi sarjakuva, mutta en silti ole aivan varma, kantaako sen perusajatus pitkää tarinaa, vai onko kyseessä enemmän juuri lyhäreihin sopiva niche-huvittelu. Jatka lukemista ”Arvio: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers”