Arvio: The Best of Comix Book – When Marvel Comics Went Underground

cof

Olen huomannut viime aikoina trendin omissa lukutavoissani. Aina kun ryhdyn lukemaan underground-sarjista, oletan kyseessä olevan kepeä yhden-kahden illan rupeama, mutta lopulta huomaan tahkonneeni kirjaa läpi viikkokaupalla. Valitettavasti kyse ei ole siitä, että uskomattoman laadukkaan materiaalin parissa haluaisi herkutella mahdollisimman pitkään, vaan siitä, että ug-sarjiksen lajityyppiin kuuluu innostusta laskeviä tekijöitä kuten kankeaa kerrontaa, vaihtelevaa laatua ja itsetarkoituksellista radikaaliutta, joka nykypäivänä tuntuu lähinnä puuduttavalta. Tähän tuskailuun törmäsin esimerkiksi lukiessani Notes From a Defeatistia tai Wonder Wart-Hogia, ja nyt törmäsin siihen The Best of Comix Book -kokoelman kanssa. Comix Book on mielenkiintoinen kuriositeetti sarjishistoriassa, Marvelin yritys hypätä 1970-luvun alussa suosittuun underground-sarjakuvien trendiin. Paljon muuta se ei sitten olekaan. Lehteä tehtiin kokonaiset viisi numeroa, joista ilmestyä ehti kolme. Muutamaa myöhemmin maineeseen noussutta tekijää lukuunottamatta Comix Book ei erityisesti tee vaikutusta. Tarinat ovat paradoksaalisesti itsetarkoituksellisen kapinallisia ja kuitenkin jotenkin hampaattomia. Hyvät ideat vesitetään venyttämällä tai typistämällä, huonot saavat liikaa tilaa. Jatka lukemista ”Arvio: The Best of Comix Book – When Marvel Comics Went Underground”

Mainokset

Arvio: Black Peider – Ura

cof

Se on kyllä hämmentävää, kun eteen tulee jotakin mikä sopii omaan makuun täydellisesti, ja sitten saat tietää että se on ollut olemassa jo iät ja ajat. Vähän kuin joku unelmoisi 2018 siitä, että joku yhdistäisi vihdoin hedelmäkarkit ja suklaan, ja sitten sille kerrottaisiin Tutti Frutti Choco Mixistä. Tai toivoisi, että aivot sulaisivat samalla kun olo on epämukava ja iloton, ja sillä hetkellä hän törmäisi Maikkarilla Posseen kanavia selatessaan. Hämmennys siitä, että on onnistunut luovimaan elämässään näin pitkälle kuulematta tästä täydellisesti itselleen sopivasta ilmiöstä on suuri. Black Peider on minulle melkein sellainen. Petteri Tikkasen alter ego-sarjakuvasankari-painija-muusikko yhdistää paljon minulle rakkainta kulttuuria. Räkäinen punk, showpaini, sarjakuvat ja niin edelleen. Olen kuullut Peideristä aiemmin vain ihan tosi vähän, Peiderin noise-punk on melkein sitä, jota kuuntelen, hänen showpaini-estetiikkansa ovat lähes kunnollista. Ehkä on ihan hyvä, että kyse ei ole kuitenkaan täysosumasta, niin minun ei tarvitse harmitella ihan hirveästi, että olen aiemmin missannut Tikkasen ja kumppaneiden sekavat keikat ja oudot taideperformanssit. Jatka lukemista ”Arvio: Black Peider – Ura”

Arvio: The Best of Wonder Wart-Hog – Supersankariparodian 350-kiloinen jättiläinen on tanakkaa ja tympeää

edf

Gilbert Sheltonin Wonder Wart-Hog, suomalaisittain Terässika, ei ollut ensimmäinen supersankariparodia. Mad-lehti ja pari muuta tahoa olivat irvailleet Teräsmiehelle jo ennen 1960-lukua, mutta nuo viritelmät eivät jääneet elämään. Vuonna 1962 teksasilaisessa opiskelijalehdessä ensiesiintymisensä tehnyt Wonder Wart-Hog sen sijaan on porskuttanut muodossa tai toisessa 2000-luvulle saakka. Vuonna 2013 ilmestyneeseen The Best of Wonder Wart-Hog -niteeseen on kasattu varsin kattava nippu Wart-Hog -sarjiksia, vaikka läheskään kaikkia tarinoita ei kirjasta löydy. Tämä on toisaalta hyvä, sillä yli 400-sivuisena tämä kokoelma oli ainakin itselleni aivan riittävästi. Wonder Wart-Hog on hengeltään amerikkalaista undergroundia ja tekijänsä kokeilualusta, mikä näyttäytyy laadun epätasaisuutena ja raskaslukuisuutena. Osuessaan Wonder Wart-Hog naurattaa edelleen, mutta tämän opuksen läpi kahlaaminen oli loppuvaiheessa enemmän työtä kuin huvia. Jatka lukemista ”Arvio: The Best of Wonder Wart-Hog – Supersankariparodian 350-kiloinen jättiläinen on tanakkaa ja tympeää”

Arvio: Notes from a Defeatist – Muutamat naurut ja puhdistavaa vihaa

dav

Joe Sacco on maltalaistaustainen underground-sarjakuvataiteilija, jonka kiitetyimpiä teoksia ovat nykypäivän kriisialueita käsitelleet journalistiset sarjakuvat. Hän on dokumentoinut esimerkiksi Palestiinan ja Bosnian tilanteita konfliktien vielä ollessa meneillään. Notes from a Defeatist ei kuitenkaan ole näitä Saccolle Eisner-palkinnon ja muita tunnustuksia ansainneita teoksia. Kyseessä on kokoelma tekijän varhaisia sarjakuvia uran alkupuolelta. Näissä sivutaan myös sotia ja etenkin niiden vaikutuksia siviileihin, mutta pääasiallisesti aiheet ovat arkisempia nuoren ja kyynisen miehen valituksia. Saccon tyyli on näissä varhaisissa stripeissä varsin raivokas ja hyökkäävä. Tyylissä on paljon robertcrumbmaista räiskyntää ja anarkismia, joka tuntuu välillä tarkkanäköiseltä, mutta välillä myös itsetarkoituksellisen omahyväiseltä. Jatka lukemista ”Arvio: Notes from a Defeatist – Muutamat naurut ja puhdistavaa vihaa”

Arvio: Pure Shores – Paljonko pitää nähdä vaivaa näyttääkseen siltä, ettei yritä

dav

Hmmh. Mitähän tästä oikein sanoisi. Jaakko Pallasvuo on sarjakuvantekijä ja monipuolinen taiteilija, ja hänen 2015 julkaistu teoksensa Pure Shores yhdistelee ehdottomasti paljon taiteellisia elementtejä sarjakuvaformaattiin. Pure Shores on lähitulevaisuuteen sijoittuva kertomus nuoresta kirjailijasta, jolla on takanaan teineille suunnattu hittikirja, ja edessään eksistentiaalinen kriisi. Hän ei pidä teoksistaan eikä niiden tuomasta suosiosta, mutta ei osaa elää ilmankaan. Hän kohtaa juhlissa miehen, joka jakaa samankaltaisen kohtalon. Tyytymättömyys ylelliseen elämään ja itseensä yhdistää miehiä, jotka päätyvät yhteen ei niinkään rakkauden, vaan yksinäisyyden vuoksi. Urbaania yläluokkaista kriiseilyä, jota on markkinoilla tänä Post-Alfa –aikana melko paljon. Jatka lukemista ”Arvio: Pure Shores – Paljonko pitää nähdä vaivaa näyttääkseen siltä, ettei yritä”

Arvio: I Love Led Zeppelin – Seksiä, huumeita ja elämäniloa

dav

Ellen Forneyn sarjakuvia on helpointa luonnehtia ei-fiktiivisiksi. I Love Led Zeppelin on kokoelma tekijän yksi- tai kaksisivuisia sarjakuvia vuosien varrelta. Osa niistä on omaelämäkerrallisia, ja osa muuten vain todelliseen elämään perustuvia. Forney eroaa monista vastaavan tyylin tekijöistä positiivisella pohjavireellään. Hän edustaa seksuaalivähemmistöä ja kärsii kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, mutta sarjakuvien peruspremissinä eivät hieman yllättäen ole näistä lähtökohdista selviytyminen tai niiden tuomat haasteet. Forney levittää sarjakuvillaan elämäniloa ja tukee ihmisiä näiden epävarmuuksien kanssa, mutta ei kohdista energiaansa vastustajiensa kampittamiseen (paitsi hieman poliisin). I Love Led Zeppelin sisältää sarjakuvia yli 10 vuoden ajalta, ja niitä yhdistää parhaiten hyvän tahdon lähettilyys. Kirja ei ole erityisen yhtenäinen kokonaisuus, mutta sen lukemisesta ei voi jäädä huono fiilis. Jatka lukemista ”Arvio: I Love Led Zeppelin – Seksiä, huumeita ja elämäniloa”

Arvio: Kaikki vierailuni italialaisessa kodissa – Täyslaidallinen mielipuolisuutta

dav

Jyrki Nissisen sarjakuvat ovat jänniä. Ne ovat anarkistisia ja älyvapaita, ja suuren osan ajasta myös monilla tavoin sopimattomia. Silti niissä on mainiota oivaltavuutta ja jopa koskettavuutta. Kokoelmakirja Kaikki vierailuni italialaisessa kodissa ei tosin keskity niinkään koskettavuuteen kuin täysin hallitsemattomaan kaaokseen. Kirja kokoaa yhteen Nissisen kolme pienjulkaisua, Ensimmäinen, Toinen ja Kolmas vierailuni italialaisessa kodissa vuosilta 2001-2004, ja se on jatkoa edelliselle kokoelmajulkaisulle Nuolee kuin eläin sipsiä. Lisäksi mukana on bonusmateriaalia ja luonnoksia. Välimerellistä tunnelmaa tarinoissa ei nimestä huolimatta paljolti löydy. Kertomukset ovat lyhyitä, absurdeja tarinoita kummallisista hahmoista. Tietämättä sen suuremmin kirjan taustoista tekisi mieli sanoa, että kyseessä on kokoelma deliriumtarinoita sekavasta maailmasta.

Jatka lukemista ”Arvio: Kaikki vierailuni italialaisessa kodissa – Täyslaidallinen mielipuolisuutta”