Arvio: Pilajuttuja ja piirroksia – miten Robert Crumbia pitäisi nykypäivänä lukea?

Nyt täytyy aloittaa niinkin rakentavalla toteamuksella, kuin että tässä kirjassa haiskahtaa tilkkasen päteminen ja ylimielisyys. Enkä puhu pelkästään Robert Crumbin klassisista sarjakuvista, joita Pilajuttuja ja piirroksia sisältää, vaan tavasta, jolla kirja on toimitettu. Kokoelma Crumbin töitä on ilmestynyt alun perin 1980, jolloin sarjispiirit ovat toki olleet Suomessa pienet ja Crumbinkin arvostajat sikäli vähässä. Crumbin sarjakuvat ovat undergroundin suunnannäyttäjinä olleet aina itsetietoisia ja tilkkasen itseään alentavalla tavalla omahyväisiä, joten ehkäpä kirjan toimittajuus sitten vain natsaa sarjisten sävyyn. Mutta saatesanat, joiden henki on käytännössä “Crumb on jumala ja jos et tajuu sitä niin oot vaan lammas niinku kaikki mainstream-sarjiksen lukijat”, tai kirjan nimen ja ulkoasun rinnastaminen suomalaiseen 1919-1950 toimineeseen Veli Giovannin Pilajuttuja ja piirroksia -julkaisuun ilman sen kummempaa syytä ovat niin selkeää nörttien pätemistä kuin mahdollista. Olen nörttipätenyt nuoruudessani ihan riittävästi sen tunnistaakseni. Mutta totisesti, Crumbin varmasti kuuluisin tuotanto, jota tämäkin kirja sisältää, on moninkertaisen ironian ja kyynisyyden läpitunkemaa, eli tunnelmaan on nyt vähintään virittäydytty.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Jatka lukemista ”Arvio: Pilajuttuja ja piirroksia – miten Robert Crumbia pitäisi nykypäivänä lukea?”

Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys

Jos kukaan on sattumalta miettinyt, että miksikös on Hyllyyssä ollut vähän normaalia hiljaisempaa viime viikkoina, niin tässä on syyllinen. Sitten Läskimooseksen ei ole vastaan tullut sarjista, jonka lukemiselle on pitänyt varata aikaa ihan viikkokaupalla. Jotain toki olisi voinut päätellä siitä, että sana “Bible” on kirjan nimessä. Ei silloin ehkä ihan vartin suupalasta voikaan olla kyse. Meat Cake Bible on tuhti annos feminististä indiesarjakuvaa viidentoista vuoden ajalta. Se kokoaa yksiin kansiin Dame Darcyn Meat Cake -sarjakuvalehdet, joita ilmestyi 1-2 kappaletta vuodessa vuodesta 1993 aina vuoteen 2008 asti. Meat Cake on hyvin sekalainen kokoelma lyhäreitä, joita yhdistävät henkilöhahmojen lisäksi viktoriaaninen goottiestetiikka, absurdi huumori ja hengästyttävän täyteen tankatut sivut. Meat Cake Bible tuntuu alussa lähes työltä, mutta hiljalleen sen maailma alkaa tuntua aina vain nautinnollisemmalta.

Jatka lukemista ”Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys”

Arvio: Bull Mentulan niskan seikkailut jatkuvat – Dicktaattori/Tsuu Tsuu

Muistatteko keväällä blogissa esitellyn, Bull Mentulan niskasta kertovan Bull-zinen? Tyhmä kysymys, tietysti muistatte. Miten kukaan voisi unohtaa tällaisen konseptin, kun siitä on kerran kuullut. Onneksi myöskään visionääri näiden sivujen takana eli Dorka ei unohtanut. Viimeksi arviossa ei hänen nimeään mainittu, mutta sittemmin Bull on tullut saataville Turun Sarjakuvakauppaan ja julkaisusta on puhuttu hieman muuallakin, joten otetaan nyt tekijän pseudonyymi käyttöön. Itse nimittäin haluan tälle Bull Mentula Cinematic Universelle (BMCU, nimi oma keksimä eli ei kandee googlata) kaiken sen huomion, mitä pienen sarjisblogin kautta voin antaa. Nämä sarjakuvat antavat minulle niin paljon iloa, energiaa ja toivoa, että sitä on vähän vaikea perustella. En tiedä, ovatko ne oikeasti niin hyviä, mutta minulle ne ovat juuri sitä, mitä kaipaan. Bull jatkuu nyt siis kahdella numerolla, Dicktaattorilla ja Tsuu Tsuulla. Ja voi pojat, herkkua oli tarjolla.

Jatka lukemista ”Arvio: Bull Mentulan niskan seikkailut jatkuvat – Dicktaattori/Tsuu Tsuu”

Arvio: El Borbah – Tylymmänpuoleinen dekkari

ElBorbah_kansi

Kirjoitin Charles Burnsista ensimmäisen kerran muutama kuukausi takaperin, aloittaen toki hänen tunnetuimmasta teoksestaan Black Holesta. Tuolloin kommenteissa nousi muutamaan otteeseen esiin Burnsin toinen teos El Borbah, jota suositeltiin kovasti lukulistoille. Onnekkaasti Turun Sarjakuvakaupasta oli saatavilla vielä käytettynä Oulun Sarjakuvaseuran 1990-luvulla julkaisemaa suomennosta erittäin sopuisaan hintaan, joten tsekkaus oli itsestäänselvyys. Jos lisäargumentteja vielä tarvittiin, niin sarjakuvan nimihenkilö on meksikolainen vapaapainija-yksityisetsivä, mikä on tietääkseni virallisesi tunnustettu Asiallisin Mahdollinen Yhdistelmä ammatteja. El Borbah on kokoelma absurdeja noir-dekkareita, joiden sävy ja toteutus saattaa hämmentää, kunnes lukee takakannesta Burnsin sitaatin: ”Ne ovat vain sitä, minkä parissa kasvoin – katsellen kamalia elokuvia ja lukien huonoja sarjakuvia.” Ja yhtäkkiä kaikki loksahtaa kohdalleen. Jatka lukemista ”Arvio: El Borbah – Tylymmänpuoleinen dekkari”

Arvio: Aivan helmiä zinejä sarjisfestareilta – Bull / Jeesus tulee, oletko valmis?

Bull_JeesusTuleeOletkoValmis_kansi

Kuten olen useaan otteeseen korostanut, niin käsitykseni ja tuntemukseni suomalaisesta sarjisskenestä ei ole erityisen syvää. Esimerkiksi zine-kulttuuri on monelta osin itselleni hyvin vierasta, enkä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillessanikaan osannut muuta kuin lähinnä kävellä zine-osastojen läpi tyhjä katse kasvoillani. Onneksi saan aina silloin tällöin apua, ja jälkikäteen minulle tarjottiin luettaviksi paria sarjisfestareille tehtyä zineä. Teokset Bull ja Jeesus tulee, oletko valmis? esiteltiin niin vetoavilla synopsiksilla, että lukeminen oli no-brainer. Ja olenpa tyytyväinen, että joku minua tähänkin kulttuuriin päin päätti sysäistä, nimittäin ainakin nämä zinet olivat ehdottomasti lukemisen väärtejä. Ilahduttava yhdistelmä huolettomuutta ja ajatuksella ja sydämellä tehtyä sarjakuvaa. Jatka lukemista ”Arvio: Aivan helmiä zinejä sarjisfestareilta – Bull / Jeesus tulee, oletko valmis?”

Arvio: The Best of Comix Book – When Marvel Comics Went Underground

cof

Olen huomannut viime aikoina trendin omissa lukutavoissani. Aina kun ryhdyn lukemaan underground-sarjista, oletan kyseessä olevan kepeä yhden-kahden illan rupeama, mutta lopulta huomaan tahkonneeni kirjaa läpi viikkokaupalla. Valitettavasti kyse ei ole siitä, että uskomattoman laadukkaan materiaalin parissa haluaisi herkutella mahdollisimman pitkään, vaan siitä, että ug-sarjiksen lajityyppiin kuuluu innostusta laskeviä tekijöitä kuten kankeaa kerrontaa, vaihtelevaa laatua ja itsetarkoituksellista radikaaliutta, joka nykypäivänä tuntuu lähinnä puuduttavalta. Tähän tuskailuun törmäsin esimerkiksi lukiessani Notes From a Defeatistia tai Wonder Wart-Hogia, ja nyt törmäsin siihen The Best of Comix Book -kokoelman kanssa. Comix Book on mielenkiintoinen kuriositeetti sarjishistoriassa, Marvelin yritys hypätä 1970-luvun alussa suosittuun underground-sarjakuvien trendiin. Paljon muuta se ei sitten olekaan. Lehteä tehtiin kokonaiset viisi numeroa, joista ilmestyä ehti kolme. Muutamaa myöhemmin maineeseen noussutta tekijää lukuunottamatta Comix Book ei erityisesti tee vaikutusta. Tarinat ovat paradoksaalisesti itsetarkoituksellisen kapinallisia ja kuitenkin jotenkin hampaattomia. Hyvät ideat vesitetään venyttämällä tai typistämällä, huonot saavat liikaa tilaa. Jatka lukemista ”Arvio: The Best of Comix Book – When Marvel Comics Went Underground”

Arvio: Black Peider – Ura

cof

Se on kyllä hämmentävää, kun eteen tulee jotakin mikä sopii omaan makuun täydellisesti, ja sitten saat tietää että se on ollut olemassa jo iät ja ajat. Vähän kuin joku unelmoisi 2018 siitä, että joku yhdistäisi vihdoin hedelmäkarkit ja suklaan, ja sitten sille kerrottaisiin Tutti Frutti Choco Mixistä. Tai toivoisi, että aivot sulaisivat samalla kun olo on epämukava ja iloton, ja sillä hetkellä hän törmäisi Maikkarilla Posseen kanavia selatessaan. Hämmennys siitä, että on onnistunut luovimaan elämässään näin pitkälle kuulematta tästä täydellisesti itselleen sopivasta ilmiöstä on suuri. Black Peider on minulle melkein sellainen. Petteri Tikkasen alter ego-sarjakuvasankari-painija-muusikko yhdistää paljon minulle rakkainta kulttuuria. Räkäinen punk, showpaini, sarjakuvat ja niin edelleen. Olen kuullut Peideristä aiemmin vain ihan tosi vähän, Peiderin noise-punk on melkein sitä, jota kuuntelen, hänen showpaini-estetiikkansa ovat lähes kunnollista. Ehkä on ihan hyvä, että kyse ei ole kuitenkaan täysosumasta, niin minun ei tarvitse harmitella ihan hirveästi, että olen aiemmin missannut Tikkasen ja kumppaneiden sekavat keikat ja oudot taideperformanssit. Jatka lukemista ”Arvio: Black Peider – Ura”

Arvio: The Best of Wonder Wart-Hog – Supersankariparodian 350-kiloinen jättiläinen on tanakkaa ja tympeää

edf

Gilbert Sheltonin Wonder Wart-Hog, suomalaisittain Terässika, ei ollut ensimmäinen supersankariparodia. Mad-lehti ja pari muuta tahoa olivat irvailleet Teräsmiehelle jo ennen 1960-lukua, mutta nuo viritelmät eivät jääneet elämään. Vuonna 1962 teksasilaisessa opiskelijalehdessä ensiesiintymisensä tehnyt Wonder Wart-Hog sen sijaan on porskuttanut muodossa tai toisessa 2000-luvulle saakka. Vuonna 2013 ilmestyneeseen The Best of Wonder Wart-Hog -niteeseen on kasattu varsin kattava nippu Wart-Hog -sarjiksia, vaikka läheskään kaikkia tarinoita ei kirjasta löydy. Tämä on toisaalta hyvä, sillä yli 400-sivuisena tämä kokoelma oli ainakin itselleni aivan riittävästi. Wonder Wart-Hog on hengeltään amerikkalaista undergroundia ja tekijänsä kokeilualusta, mikä näyttäytyy laadun epätasaisuutena ja raskaslukuisuutena. Osuessaan Wonder Wart-Hog naurattaa edelleen, mutta tämän opuksen läpi kahlaaminen oli loppuvaiheessa enemmän työtä kuin huvia. Jatka lukemista ”Arvio: The Best of Wonder Wart-Hog – Supersankariparodian 350-kiloinen jättiläinen on tanakkaa ja tympeää”

Arvio: Notes from a Defeatist – Muutamat naurut ja puhdistavaa vihaa

dav

Joe Sacco on maltalaistaustainen underground-sarjakuvataiteilija, jonka kiitetyimpiä teoksia ovat nykypäivän kriisialueita käsitelleet journalistiset sarjakuvat. Hän on dokumentoinut esimerkiksi Palestiinan ja Bosnian tilanteita konfliktien vielä ollessa meneillään. Notes from a Defeatist ei kuitenkaan ole näitä Saccolle Eisner-palkinnon ja muita tunnustuksia ansainneita teoksia. Kyseessä on kokoelma tekijän varhaisia sarjakuvia uran alkupuolelta. Näissä sivutaan myös sotia ja etenkin niiden vaikutuksia siviileihin, mutta pääasiallisesti aiheet ovat arkisempia nuoren ja kyynisen miehen valituksia. Saccon tyyli on näissä varhaisissa stripeissä varsin raivokas ja hyökkäävä. Tyylissä on paljon robertcrumbmaista räiskyntää ja anarkismia, joka tuntuu välillä tarkkanäköiseltä, mutta välillä myös itsetarkoituksellisen omahyväiseltä. Jatka lukemista ”Arvio: Notes from a Defeatist – Muutamat naurut ja puhdistavaa vihaa”

Arvio: Pure Shores – Paljonko pitää nähdä vaivaa näyttääkseen siltä, ettei yritä

dav

Hmmh. Mitähän tästä oikein sanoisi. Jaakko Pallasvuo on sarjakuvantekijä ja monipuolinen taiteilija, ja hänen 2015 julkaistu teoksensa Pure Shores yhdistelee ehdottomasti paljon taiteellisia elementtejä sarjakuvaformaattiin. Pure Shores on lähitulevaisuuteen sijoittuva kertomus nuoresta kirjailijasta, jolla on takanaan teineille suunnattu hittikirja, ja edessään eksistentiaalinen kriisi. Hän ei pidä teoksistaan eikä niiden tuomasta suosiosta, mutta ei osaa elää ilmankaan. Hän kohtaa juhlissa miehen, joka jakaa samankaltaisen kohtalon. Tyytymättömyys ylelliseen elämään ja itseensä yhdistää miehiä, jotka päätyvät yhteen ei niinkään rakkauden, vaan yksinäisyyden vuoksi. Urbaania yläluokkaista kriiseilyä, jota on markkinoilla tänä Post-Alfa –aikana melko paljon. Jatka lukemista ”Arvio: Pure Shores – Paljonko pitää nähdä vaivaa näyttääkseen siltä, ettei yritä”