Arvio: Salainen Agentti X-9 – Enemmän historiantunti kuin sarjiselämys

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

En tiedä, mistä se johtuu, mutta vanhat sarjakuvat ovat minulle paljon ajatuksiaherättävämpi linkki menneisyyteen kuin vaikka vanhat leffat tai kirjat. Se on sikäli outoa, että sarjakuvat ovat usein vähemmän aikaan sidottuja kuin muut taidemuodot. Ei mikään Krazy Katissa alleviivaa, että se on sata vuotta vanhaa sarjakuvaa, eikä EC:n vanhoissa pulplehdissä erityisesti korostu, että toisesta maailmansodasta ei useassa tapauksessa ollut kymmentäkään vuotta. Mutta jotenkin päädyn vanhojen sarjisten kohdalla usein miettimään, millaisissa olosuhteissa niitä on tehty, mitkä nykypäivän itsestäänselvyydet olivat vielä odottamassa tapahtumistaan. Ehkä juuri sarjakuvien rajattu, todellisuudesta irrallinen maailma ja sen näennäinen ajattomuus auttavat samaistumaan sarjakuvien tekijöihin. Tällaisista ajatusleikeistä on iloa silloin, kun vanha sarjakuva on paitsi kiinnostava reliikki, myös selkeästi juuri reliikki. Agentti X-9:n ensimmäiset seikkailut 1930-luvulta ovat juuri tällaisia. Dashiel Hammettin ja Alex Raymondin sarjakuvaa ei voi oikein lukea nykypäivänä silkkana sarjiksena, vaan ajallinen konteksti on välttämätön, jotta se pysyisi mielenkiintoisena.

Jatka lukemista ”Arvio: Salainen Agentti X-9 – Enemmän historiantunti kuin sarjiselämys”

Arvio: Pilajuttuja ja piirroksia – miten Robert Crumbia pitäisi nykypäivänä lukea?

Nyt täytyy aloittaa niinkin rakentavalla toteamuksella, kuin että tässä kirjassa haiskahtaa tilkkasen päteminen ja ylimielisyys. Enkä puhu pelkästään Robert Crumbin klassisista sarjakuvista, joita Pilajuttuja ja piirroksia sisältää, vaan tavasta, jolla kirja on toimitettu. Kokoelma Crumbin töitä on ilmestynyt alun perin 1980, jolloin sarjispiirit ovat toki olleet Suomessa pienet ja Crumbinkin arvostajat sikäli vähässä. Crumbin sarjakuvat ovat undergroundin suunnannäyttäjinä olleet aina itsetietoisia ja tilkkasen itseään alentavalla tavalla omahyväisiä, joten ehkäpä kirjan toimittajuus sitten vain natsaa sarjisten sävyyn. Mutta saatesanat, joiden henki on käytännössä “Crumb on jumala ja jos et tajuu sitä niin oot vaan lammas niinku kaikki mainstream-sarjiksen lukijat”, tai kirjan nimen ja ulkoasun rinnastaminen suomalaiseen 1919-1950 toimineeseen Veli Giovannin Pilajuttuja ja piirroksia -julkaisuun ilman sen kummempaa syytä ovat niin selkeää nörttien pätemistä kuin mahdollista. Olen nörttipätenyt nuoruudessani ihan riittävästi sen tunnistaakseni. Mutta totisesti, Crumbin varmasti kuuluisin tuotanto, jota tämäkin kirja sisältää, on moninkertaisen ironian ja kyynisyyden läpitunkemaa, eli tunnelmaan on nyt vähintään virittäydytty.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Jatka lukemista ”Arvio: Pilajuttuja ja piirroksia – miten Robert Crumbia pitäisi nykypäivänä lukea?”

Arvio: New York – The Big City

Vettä on taas ehtiny virrata sekä East Riverissä että Hudsonissa sitten sen, kun Hyllyyssä viimeksi kirjoitettiin Will Eisnerin sarjakuvista. Säännöllisestä Eisner-annostelusta on kuitenkin tärkeä pitää huolta, sillä se on olennainen kulmakivi hyvässä elämässä. New York – The Big City on Eisnerin myöhäisehköä tuotantoa, alun perin 80-luvun puolivälissä ilmestynyt kokoelma kaupunkilyhäreitä. Virallisesti se on irrallinen teos, eikä liity esimerkiksi Eisnerin Bronx-trilogiaan, mutta sävy ja teemat ovat kyllä Eisnerin New York -sarjisten lukijoille oikeinkin tuttuja. New York on jälleen Eisnerille ominaisesti tyylillisesti kokeileva ja uudenlaista näkökulmaa tuttuun aiheeseen etsivä. Tällä kertaa osuma ei ole aivan täydellinen napakymppi, mutta parhaimmillaan New York soljuu eteenpäin sydäntäriipivän kauniisti.

Jatka lukemista ”Arvio: New York – The Big City”

Arvio: The Mutants by Berni Wrightson – Huonompikin Wrightson on edelleen aika hyvää

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Hehkuttelinkin tuossa Twitterissä muutama viikko takaperin, miten kohdalle osui ainutlaatuinen tilaisuus. Erään tuttavan sukulainen oli menehtynyt ja jättänyt jälkeensä massiivisen sarjiskokoelman täynnä harvinaisuuksia ja laatuteoksia. Kaivoin kaikki liikenevät pennoset sohvatyynyjen välistä, ja sain hankittua itselleni satsin mitä kiinnostavimpia sarjakuvia. Samalla ratkesivat lukusuunnitelmat tuleville kuukausille. Pohdin kyllä hieman, onko näistä kaikista järkeä kirjoittaa, osaa kun ei näytä oikein saavan käsiinsä kuin ulkomailta tilaamalla. Mutta ehkä niistä on sitäkin arvokkaampaa sitten jättää suomenkieliseen internetiin jonkinlainen jälki, eiköhän kappaleita jokunen täälläkin joskus kuitenkin kierrä. The Mutants on siis kokoelma legendaarisen kauhusarjispiirtäjä Bernie Wrightsonin varhaisia töitä 1960-70-lukujen taitteesta, ajalta ennen Wrightsonin klassisimpia Shokki-tarinoita, jolloin taiteilijanimestä puuttui yksi e-kirjain (uransa alkupuolella Wrightson kirjoitti nimensä Berninä välttääkseen sekoittumista nimikaima-uimahyppääjään) ja käsikirjoitusten laatu vaihteli vielä Shokkejakin enemmän.

Jatka lukemista ”Arvio: The Mutants by Berni Wrightson – Huonompikin Wrightson on edelleen aika hyvää”

Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys

Jos kukaan on sattumalta miettinyt, että miksikös on Hyllyyssä ollut vähän normaalia hiljaisempaa viime viikkoina, niin tässä on syyllinen. Sitten Läskimooseksen ei ole vastaan tullut sarjista, jonka lukemiselle on pitänyt varata aikaa ihan viikkokaupalla. Jotain toki olisi voinut päätellä siitä, että sana “Bible” on kirjan nimessä. Ei silloin ehkä ihan vartin suupalasta voikaan olla kyse. Meat Cake Bible on tuhti annos feminististä indiesarjakuvaa viidentoista vuoden ajalta. Se kokoaa yksiin kansiin Dame Darcyn Meat Cake -sarjakuvalehdet, joita ilmestyi 1-2 kappaletta vuodessa vuodesta 1993 aina vuoteen 2008 asti. Meat Cake on hyvin sekalainen kokoelma lyhäreitä, joita yhdistävät henkilöhahmojen lisäksi viktoriaaninen goottiestetiikka, absurdi huumori ja hengästyttävän täyteen tankatut sivut. Meat Cake Bible tuntuu alussa lähes työltä, mutta hiljalleen sen maailma alkaa tuntua aina vain nautinnollisemmalta.

Jatka lukemista ”Arvio: Meat Cake Bible – Salakavalan karismaattinen outouspläjäys”

Arvio: No Straight Lines – Four Decades of Queer Comics

On aina vähän kaksi- tai jopa kolmipiippuinen juttu tajuta, että omassa maailmankuvassa on täysiä sokeita pisteitä, joista ei ole aiemmin ollut tietoinen. Yleensä silmien aukeneminen vaikkapa itseltä piilossa olleen kansanosan historialle on alkuun kiusallista (minähän olen lukenut aikuinen ihminen, miten niin maailmankuvani ei olisikaan täydellisen valistunut), sitten inspiroivaa (täällähän on täysin uusi maailma, josta voi oppia vaikka mitä mielenkiintoista) ja lopulta myös hieman surullista (miksi opin näistä asioista vasta nyt, ja miksi tieto silloinkin tulee täysin sattumanvaraisista lähteistä, kuten viihdeohjelmista tai joltain sattumanvaraiselta Twitter-käyttäjältä). No, kaatunutta maitoa on turha kaivata ja yritetään jatkossa olla parempia. Esimerkiksi sillä tavalla, että kun kirjastossa vastaan tulee queer-sarjakuvien historiaa läpiluotaava No Straight Lines -kokoelma, niin se lainataan ja luetaan. Eihän tätä parempaa tapaa läksyjen lukemiseen olekaan. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen historiaa itse kerrottuna, neljän vuosikymmenen ajalta. Ja suurin osa vielä hyvää sarjakuvaakin!

Jatka lukemista ”Arvio: No Straight Lines – Four Decades of Queer Comics”

Arvio: Post Mortem – Joensuun sarjakuvaseuran kauhujulkaisu

Mitä tulee kotimaisiin sarjakuva-antologioihin, Post Mortemilla on monta joukosta edukseen erottuvaa etua. Ensimmäinen niistä on tietysti kauhuteema, joka on aina tervetullut ja jota toivotaan ainakin Hyllyyn yksihenkisen toimittajakunnan puolelta aina ja ikuisesti lisää. Toinen on silkka koko: Post Mortemin tekijäkunta on antologiaksi erittäin laaja, ja lyhyitä tarinoita on kirjassa peräti 22. Joensuun sarjakuvaseura on saanut mobilisoitua tekijät kiitettävästi. Kolmas on sitten kansi, joka on sitä perinteisen kauhusarjakuvan ystävän lempihilloa. Mika K. Saarelainen näyttää, että Corbenit ja Burnsit on luettu ja tyylitaju on kohdallaan. Näillä eväillä antologiaa on kiva ryhtyä kahlaamaan. Sisältä löytyy, kuten kokoelmajulkaisuun kuuluu, laadultaan ja tyyleiltään vaihteleva kattaus. Aidot kauhunväristykset jäävät ehkä melko vähäisiksi, mutta kyllä nautinnollisiakin tunnelmapaloja löytyy ihan asiallinen määrä.

Jatka lukemista ”Arvio: Post Mortem – Joensuun sarjakuvaseuran kauhujulkaisu”

Arvio: Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto

Jokainen miekan joskus elämässään itselleen valmistanut minkään väärti sepänpuolikas tietää, että on taottava kun rauta on kuumaa. Sen on hoksannut myös sarjiskustantamo Zum Teufel, joka ei jäänyt Usagi Yojimbon ykköskokoelman suosion myötä laakereilleen lepäämään, vaan puskee kakkososaa ulos jo nyt. Samuraijäniksen seikkailujen saattaminen suomeksi oli ehdottomasti kulttuuriteko, joka sai mielestäni sarjispiireissä myös ansaittua huomiota. Ironista toki on samaan aikaan se, että sarjan tekijä Stan Sakai vasta käynnisteli konettaan, ja todellinen Usagi-kokemus saavutetaan vasta useamman kirjan myötä. Kakkososa Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto pääsee jo syventämään Usagi Yojimbon maailmaa ja opettamaan lukijalle sen sääntöjä. Toivon todella, että tämäkin kirja löytää yleisönsä, sillä lukemisen pelkkään ykköskirjaan jättäminen on vähän kuin kattaisi pöydän istumatta koskaan aterialle.

Jatka lukemista ”Arvio: Usagi Yojimbo 2 – Ärjyvän lohikäärmeen salaliitto”

Arvio: Total Jazz – Jatsinörttäystä ja visuaalista musiikkia

Conan (barbaari) puhui siitä, että elämässä parasta on vihollisten murskaaminen ja heidän naistensa valituksen kuuleminen. Oletan, että se johtui lähinnä siitä, ettei Conan ollut koskaan kokeillut laittaa soimaan jazzmusiikkia lukien samaan aikaan jazz-aiheista sarjakuvaa. Se on nimittäin ihan parasta puuhaa. Totisesti minä sanon teille, jos olette musiikin ja sarjakuvan ystäviä mutta ette ole tätä yhdistelmää testanneet, riistätte itseltänne suuren ilon. Tarkoitukseen soveltuu mahtavasti vaikkapa blogissa aiemmin arvosteltu Monk saman artistin tuotannolla, tai tämänkertainen sarjakuva, ranskalaisen Blutchin lyhärikokoelma Total Jazz jollain albumissa mainituista artisteista. Blutch on pitkän linjan jazz-nörtti ja sarjiksetkin kerätty albumiin parinkymmenen vuoden katalogista. Tämä ei välttämättä ole mitään intromateriaalia jazzin maailmaan vaan diggarin horinoita toisille diggareille.

Jatka lukemista ”Arvio: Total Jazz – Jatsinörttäystä ja visuaalista musiikkia”

Arvio: Kaukaa haettua – Antologia on ehkä enemmänkin katalogi

Sain arvioitavaksi pitkästä aikaa kotimaisen sarjakuva-antologian. Asialla on 13 graafisen suunnittelun opiskelijaa Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksesta ja Kaukaa haettua on näyteikkunamainen katsaus tekijöiden tyyleihin ja kykyihin. Kokoelma on saatavilla netistä, ja lisäksi sitä ilmeisesti jaetaan ilmaiseksi Tampereen seudulla valikoiduissa sijainneissa. Ilmaisjakelu on Kaukaa haettua -kirjalle juuri oikea levitystapa, sillä lyhyet pätkät ilman yhdistävää teemaa ovat enemmänkin katalogi tekijöistä ja heidän taidoistaan kuin varsinainen antologia, näin ulkopuoliselle lukijalle. En hetkeäkään epäile, etteikö Kaukaa haettua voisi olla tekijöilleen tai heitä yhdistävälle koululle tärkeämpi merkkipaalu, mutta minulle jolla ei ole tekijöihin tai töihin minkäänlaista sidettä Kaukaa haettua on nopea katsaus ja osoitus siihen, että osaavia tekijöitä on paljon, mutta kovin syviä tunteita tai ajatuksia se ei ehdi herättämään.

Jatka lukemista ”Arvio: Kaukaa haettua – Antologia on ehkä enemmänkin katalogi”