Arvio: Miracleman – Ihmeiden aika

cof

Uijuijuijui kun olen innoissani. Luulin, että olisin jo saanut kohtalaisen hyvän käsityksen siitä, mitä Neil Gaiman tekee, mihin supersankarisarjakuvat taipuvat ja mikä on Miraclemanin tarinan huippukohta. Olin väärässä näissä kaikissa. Neil Gaiman tekee suunnilleen sitä, mitä luulinkin hänen tekevän, mutta Miraclemanissa hän on tasolla, jota en ole ennen nähnyt. Supersankarisarjat ja -teemat muuttuvat Miraclemanin kakkososassa yllättävillä tavoilla aivan uudenlaisiksi tarinoiksi. Luulin, että Alan Mooren Miracleman-tarinat olisivat kertomuksen ehdoton huippukohta ja Gaimanin ja Mark Buckinghamin kakkoskirja lähinnä kelvollista jäähdyttelyä, mutta mitä vielä. Miracleman – Ihmeiden aika ottaa Alan Mooren jo valmiiksi loisteliaan tarinan, ja vie sen aivan uudenlaisiin paikkoihin. Tämä on ihan tosi, tosi hyvä supersankarisarjakuva. Yksi parhaista, joita olen lukenut. Pääsyy siihen varmaan on, että supersankaruus ei ole mitenkään kirjan pääpointti, vaan taustavoima, joka vaikuttaa ympärillään aivan kaikkeen sekä tahallisesti että tahattomasti. Jatka lukemista ”Arvio: Miracleman – Ihmeiden aika”

Mainokset

Arvio: Jeff Lemiren ja Andrea Sorrentinon Green Arrow – Taitavasti toteutettuja kuluneita juttuja supersankaribingosta

cof

Ikäpolveni Suomessa varttuneet sarjakuvafanit on nuoruudessaan marinoitu melkoisen Marvel-painotteisesti, mitä supersankarisarjiksiin tulee. Näin aikuisiälläkin huomaa vielä usein, ettei tiedä jostain nimellisesti tutusta sankarista juuri mitään. Tällaiseen kategoriaan lankeaa itselläni Green Arrow, eli suomalaisittain Vihreä Nuoli. Kaveri on toki seikkaillut omassa tv-sarjassaan jo vuosikaudet, mutta ylisaturoituneessa supersankarimarkkinassa kaikkea ei vain voi seurata, joten jaksoakaan en ole sarjaa katsonut. Näin ollen Nuoli on ollut itselleni tuttu lähinnä parista vierailusta ja Alan Moore -kokoelmissa olleista kollaboraatioista Vihreän Lyhdyn kanssa. DC:n New 52-tarinanollauksen jälkeen ilmestynyt käsikirjoittaja Jeff Lemiren ja kuvittaja Andrea Sorrentinon pätkä sarjan parissa oli saanut kuitenkin kehuja. Tästä oli siis helppo ahmaista 500 sivua yleissivistystä ja tsekata, mikä Vihreässä Nuolessa viehättää, vai viehättääkö mitään. Marvel-kyynikolle kokonaisuus näyttäytyi melkoisena tilkkutäkkinä kierrätettyjä ideoita, vaikka Lemiren ja Sorrentinon tarina on ehdottomasti päällisin puoli sitä laadukkaampaa jenkkisupersankarisarjakuvaa. Jatka lukemista ”Arvio: Jeff Lemiren ja Andrea Sorrentinon Green Arrow – Taitavasti toteutettuja kuluneita juttuja supersankaribingosta”

Arvio: Blueberry – Chihuahua Pearl / Puolen miljoonan dollarin mies / Ruumiskirstun balladi

cof

Vaikka edellinen Blueberry-integraali oli tunnelmiltaan hilpeä kuin erämaan ainoaan kaktukseen istuminen, jäi siitä nälkä jatkaa tarinan parissa suht piankin. Niinpä kokoelmien kolmas osa tuli haalittua ja luettua ripeästi. Chihuahua Pearl, Puolen miljoonan dollarin mies ja Ruumiskirstun balladi muodostavat Liken kokoamista kirjoista toistaiseksi ehjimmän kokonaisuuden. Trilogia kertoo yhden pitkän tarinan konfederaation kulta-aarteen jahtaamisesta. Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud jatkavat (ainakin väitetysti) realistisen Villin Lännen kuvauksia upottaen lukijat yhä syvemmälle Blueberryn maailmaan. Tämä tapahtuu sekä Charlier’n mukadokumentaarisilla taustakertomuksilla että Girin alati tunnelmallisemmaksi muuttuvalla kuvituksella. Huomasin pariinkin otteeseen kirjaa lukiessani unohtaneeni kokonaan ihastella Girin komeita kuvia, kun tarina vei niin mennessään. Ei kai sitäkään voi huonona ansiona sarjakuvalle pitää. Jatka lukemista ”Arvio: Blueberry – Chihuahua Pearl / Puolen miljoonan dollarin mies / Ruumiskirstun balladi”

Arvio: Tenavat – Parhaat sarjat 1950-1959 & 1960-1969

cof

Sarjakuvaliike Kulkukatin Pojassa oli vähän aikaa sitten myynnissä koko Complete Peanuts -paketti, 17 897 strippiä 26 kirjassa. Hetken siinä jo mietin, pitäisikö heittää perseelleen koko kesän budjetti/lomasuunnitelmat ja kantaa kokoelma kotiin, mutta onneksi järki vei voiton. Tenavat ei oikeastaan ole minulle sarjakuva, jonka täytyisi aina olla hyllyssä, mutta niitä tekee mieli lukea sopiva määrä parin vuoden välein. Charles M. Schulzin elämäntyöstä löytyy aina nautittavia vivahteita ja nostalgisoitavaa. Tenavat tarjoaa uuden oivaltamisen ja vanhan tutun sarjakuvan fiilistelyn samalla hinnalla. Se on niin valtava monoliitti sekä fyysisesti että merkitykseltään, että vastaavia ei taida muita olla. Tenavista on myös kirjoitettu niin paljon, että uusia näkökulmia on käytännössä mahdotonta löytää. Toisaalta, eipä Schulzkaan jokaisessa 17 897 stripistään mitään mullistavaa yrittänyt tarjoilla, joten ehkä minunkin on ok kierrättää muutamia mietelmiä, joita Otavan Tenavat-kokoelmat Parhaat sarjat 1950-1959 ja 1960-1969 herättivät. Jatka lukemista ”Arvio: Tenavat – Parhaat sarjat 1950-1959 & 1960-1969”

Arvio: Devil Tales – Aitoa nostalgiaroskaa ja hulppeita tulkintoja Paholaisesta

cof

Näköjään blogissa on menossa löyhä teemakokonaisuus laadusta, roskasta ja niiden keskinäisestä suhteesta. Kaksi edellistä sarjakuvaa, X-Men Gals on the Run ja Sarasvatin hiekkaa, ovat tietyllä tavalla edustaneet päinvastaisia lähestymistapoja sarjakuvaan. Seuraavaksi lukujonoon valikoitui jälleen roskaa, mutta paljon parempaa sellaista. Kustannustalo IDW Publishing on julkaissut vanhan liiton kauhusarjakuvaa tittelillä The Chilling Archives of Horror Comics keskittyen eri teemoihin ja tekijöihin. Devil Tales on osa tuota kirjasarjaa, ja keskittyy nimensä mukaisesti tarinoihin, joissa tärkeässä roolissa on Paholainen elikkäs Saatana elikkäs Lusifeerus elikkäs Vanha Vihtahousu. Tarinat ovat todellista nostalgiamatskua vuosilta 1951-1954, ajalta ennen sarjakuvien sisältöä kontrolloinutta Comics Codea. Tuolloin nuoria lukijoita kosiskeltiin suoltamalla ulos valtavat määrät geneeristä sarjakuvaa shokeeraavalla sisällöllä. Kirjan tarinat on koottu lukuisista tuon ajan julkaisuista, joilla on toinen toistaan loistavammat nimet: Adventures Into Darkness, Adventures Into The Unknown, Baffling Mysteries, Dark Mysteries, Strange Mysteries, Strange Suspense Stories, Witches Tales, Tales of Horror, Weird Terror, Web of Mystery, Web of Evil jne. Tarinoiden laadusta ihan siinä objektiivisessa mielessä ei kannata varsinaisesti puhua, paljon tärkeämpää näissä sarjakuvissa on niiden edustama arvomaailma ja ajankuva. Jatka lukemista ”Arvio: Devil Tales – Aitoa nostalgiaroskaa ja hulppeita tulkintoja Paholaisesta”

Hellboy-heinäkuu, kirja 5 – Darkness Calls / The Wild Hunt

cof

If you’re going through Hellboy, keep going, ja niin me totta vieköön teemme. Hellboy-kirjaston viidennessä osassa tuntuu, että monet palaset loksahtavat vihdoin paikoilleen. Kirja aloittaa Hellboyn toistaiseksi pisimmän kokonaisuuden, josta Darkness Calls- ja The Wild Hunt -tarinat käsittävät kaksi kolmasosaa. Lyhyet takaumatarinat on toistaiseksi taputeltu, ja kronologia palaa hetkeen heti kolmoskirjan The Island -tarinan jälkeen (aivan, se sama Island, josta on kipuiltu nyt jo kolmannen kirjan ajan). Mike Mignola ja kuvitusvastuun ottava Duncan Fegredo polkaisevat käyntiin tapahtumaketjun, joka edistää Hellboyn henkilökohtaista matkaa eniten sitten ykköskirjan ensimmäisten tarinoiden. Tämä tahdinvaihdos aiempiin kirjoihin verrattuna on erittäin tervetullut, ja tuntuu aukaisevan Mignolaltakin monia lukkoja, joiden myötä lukemiseen tulee uusi mielekkyyden taso. Se ei tosin tule ilmaiseksi, sillä yhtäkkiä linkit aiempiin stooreihin pursuavat kaikkialta ja jatkuvasti. Jatka lukemista ”Hellboy-heinäkuu, kirja 5 – Darkness Calls / The Wild Hunt”

Hellboy-heinäkuu, kirja 4 – The Crooked Man / The Troll Witch

mde

Heinäkuu ei taitu helpolla vaan hellboylla, ja neloskirjan myötä ylitämme puolivälin tässä kiirastulessa! Tällä kertaa päädyin pohtimaan, mikä lukijan suhde sarjakuvan tekijään on, jos pelkkä sarjakuvan lukeminen ja siitä nauttiminen ei riitä. Hellboy-kirjaston kolmososassa Mike Mignola jo kertoili, kuinka oli tuskaillut uuden materiaalin tuottamisen kanssa, ja The Crooked Man / The Troll Witch -niteessä jatketaan samalla linjalla. Edellisen kirjan The Island -tarina on todella traumatisoinut tekijän, kun sen synnyttämisen vaikeudesta ei päästä yli seuraavassakaan osassa. Kun stooreja lukee kokoelmateoksesta, ei vuosien tahmea tahti tietenkään näyttäydy mitenkään erityisen konkreettisesti. Siinä vaiheessa tekeekin mieli ryhtyä hakemalla hakemaan tarinoista merkkejä Mignolan kertoilemista itsetunto- ja stressiongelmista. Sarjakuvaa haluaa siis ymmärtää ymmärtämällä tekijän sielunelämää, mutta eihän se sarjakuvaan varsinaisesti vaikuta, tai ainakaan pitäisi vaikuttaa. Vai pitäisikö? Jatka lukemista ”Hellboy-heinäkuu, kirja 4 – The Crooked Man / The Troll Witch”