Arvio: MW – Nyt ei ole mestarin jälki vanhentunut kovin arvokkaasti

Nappasin jälleen kirjaston hyllystä täysin sokkona mangan grand old man Osamu Tezukaa suht luottavaisena siihen, että mestarin kanssa ei voi mennä vikaan umpimähkäänkään. Sen verran vakuuttava oli edellinen häneltä lukemani Message to Adolf -epookki. Aivan en kuitenkaan päässyt huokailemaan ihastuksesta lukiessani MW:tä, minisarjaa, joka on alun perin ilmestynyt Japanissa 1976-1978 ja koottu sittemmin yhdeksi järkälemäiseksi laitokseksi. MW on toki taitavasti rakennettu ja sarjakuvallisesti hyvin toimiva, mutta nykyvinkkelistä katsottuna juonessa on niin paljon arveluttavia ja ongelmallisia elementtejä, että lukemiseen heittäytyminen ja nauttiminen häiriintyi jatkuvasti. Lopputuloksena oli lähinnä todella hämmentynyt bloggaaja.

Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?

The Hard Tomorrow ei tee itsestään puhumista helpoksi. Tässä on sarjakuva, joka on periaatteessa hyvällä asialla ja tärkeällä sanomalla, mutta samanaikaisesti melkoisen ärsyttävä. Ärsyttävyyttä ei kuitenkaan voi laittaa minkään tietyn ominaisuuden piikkiin. Joo, tässä on ärsyttäviä hahmoja, jotka tekevät ärsyttäviä päätöksiä, mutta Eleanor Davis onnistuu kyllä perustelemaan jokaisen sarjakuvassa tekemänsä valinnan uskottavasti. Tällöin mieleen kummittelemaan jää kysymys siitä, onko ärsyttävyys itse asiassa lukijassa ennemmin kuin luettavassa? Hard Tomorrow on eittämättä tarkkanäköinen ja pienieleisen vaikuttava sarjakuva. Onko vain niin, että en itse pidä siitä, miten peilaudun tästä sarjakuvasta? Katsotaan, ehdinkö reflektoimaan itseni ulos tästä labyrintista blogitekstin mitassa.

Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966

On tietyllä tavalla ilahduttavaa, että pienestä koostaan huolimatta suomalainen sarjisskene on niin laaja, että valikoimasta löytyy jo jopa Väinö Tannerin elämäkerta. Toki aivan puhtaasta markkinaehtoisesta iloittelusta ei ole kyse, sillä Väinö Tannerin säätiö on ollut rahoittamassa ja kustantamassa projektia, mutta silti. Kirja löytyy, ihan kaupoista, saatavilla rahaa vastaan! Tämä on myös ensimmäinen Mika Lietzénin teos, joka on käsiini eksynyt. En kuitenkaan halua liian suuria leimoja tekijän otsaan lyödä (minkään) yhden teoksen perusteella, enkä varsinkaan tämän. Taipumaton Tanner on nimeä myöten hyvin suomalaistyypillistä suurmiesjumalointia. Toki jumaloinnin kohteena on tässä maassa useimmin Mannerheim, Niinistö tai alle 15 000 asukkaan kunnissa Kekkonen, mutta Taipumaton Tanner on vähän kuin demariversio näistä. Mietiskelin kovasti, millaista suoraa tai epäsuoraa vaikutusta säätiöllä tai sen taustavoimilla on ollut sarjakuvan sisältöön. En ole ihan varma sen sarjakuvallisista ansioista, mutta vähintään metakeskustelun tasolla sarjakuva on mitä mielenkiintoisin. Tästä blogauksesta saattaa jopa tulla ihan tilkkasen poliittinen!

Arvio: Caravaggio – Armahdus

Nyt aukesikin poikkeuksellinen mahdollisuus. Ei niinkään siksi, että Milo Manaran taiteilijaelämäkerran toinen ja viimeinen osa Caravaggio – Armahdus olisi erityisen poikkeuksellinen sarjakuva, vaan siksi, että olen arvioinut ykkösosan lähes viisi vuotta sitten. Suomennosten ilmestymisen välissä vierähti poikkeuksellisen pitkään, joten keskinkertainen, aloitteleva sarjakuvabloggaajakin ehti siinä välissä muuttua hieman kokeneemmaksi, keskinkertaiseksi sarjakuvabloggaajaksi. Näyttääkö Caravaggio erilaiselta nyt, kun sarjakuvia on tullut eriteltyä ja paloiteltua tuhansia sivuja enemmän? Onko Manara edelleen mestari, kuten edellisessä tekstissä väitin? Onko bloggauksessa enemmän oikeaa pointtia ja vähemmän turhaa pätemistä? No, järjestyksessä: ei oikeastaan – ei oikeastaan – toivottavasti, mutta ei varmaankaan.

Arvio: Whoa Nellie! – Tämä paalujuntta ei tärähdä aivan toivotusti

Pidempiaikaiset lukijat saattavat muistaa, että sydämessäni on erityinen paikka showpainille ja showpainiaiheisille sarjakuville. Jopa siinä määrin, että niille on Hyllyyssä ihan oma Rässling-täginsä. Rässling-aiheisia sarjakuvia kuitenkin tulee vastaan suht harvoin. Eli jos teillä on hyviä tärppejä, joita saa käsiinsä suht helposti, otan vinkkejä mieluusti vastaan. Erityisesti olen kaivannut naisrässlingistä kertovia sarjakuvia, ja niiden kanssa ollaan jo melko marginaalisessa aiheessa. Nyt on kuitenkin sitä hyvää tarjolla: Jaime Hernandezin Whoa Nellie! on aiheeltaan minulle täydellinen sarjakuva. Hernandezin elämäntyö on latinoelämää Yhdysvalloissa kuvaava, vuosikymmeniä jatkunut Love & Rockets -sarja, jonka spin-offina Whoa Nellietä voidaan käsittääkseni pitää. En ole itse tutustunut Love & Rocketsiin sen enempää, mutta Kvaak.fissä julkaistiin aiheesta juuri erittäin kattava katsaus. Valitettavasti, täydellisestä aiheesta ja rikkaasta sarjakuvamaailmasta huolimatta Whoa Nellie on pikkuisen pettymys. Se, mitä sanotaan on juuri se mitä toivon, mutta miten se sanotaan ei tehnyt minuun vaikutusta.

Arvio: Sunstone 2-4 – Ilman BDSM:ää tämä saattaisi olla tylsä sarjakuva, nyt ei ole

Ja jälleen NSFW-varoitukset ja sen sellaiset, kuvamateriaalissa kaikenlaisia perversioita!

Täytyy varmaan päivittää täten lista ”näistä aiheista tehdyt sarjakuvat saavat Hyllyyssä armoa laatunsa suhteen, ihan vain koska teema on kirjoittajalle tärkeä”. Aiemmin siellä olivat räpmusiikki ja showpaini, nyt ilmeisesti myös BDSM. Lueskellessani Sunstone-saagan osia kahdesta neljään huomasin nimittäin toistuvasti pohtivani, että vähän on raskasta nyt tämä Stjepan Sejicin kerronta, mutta silti sivut kääntyivät taajaan ja seuraava kirja tuli aloitettua lähes heti edellisen päätyttyä. Aihepiirin kiehtovuus ja sen käsittely rakkaudella tulevat nimittäin läpi niinäkin hetkinä, kun Sunstone sortuu saarnaavuuteen tai romanttisten tarinoiden uuvuttaviin lajityyppikliseisiin. Sunstonen suurin ansio on edelleen sen moniäänisyys ja tietynlainen neutraalius. Vaikka tarinassa käsitellään tabuja aivan jatkuvasti, Sunstone tuntuu kaikkea muuta kuin sensaatiohakuiselta.

Arvio: Aron morsiamet 1&2 – Kevyt viihdesarjakuva uniikista teemasta. Ja hyypiöilyä.

Vaikka mangaa on Hyllyyssä arvosteltu (ainakin kirjoittajan ennakkoluuloihin nähden) ihan asiallinen määrä, niin Aron morsiamet saattaa hyvinkin olla ensimmäinen ns. stereotyyppinen manga, jota on blogiin eksynyt, tai sen puoleen minun luettavakseni muutenkaan. Tarkoitan stereotyyppisyydellä nuorelle lukijakohderyhmälle suunnattua, pitkäkestoista ja pääosin viihteellistä sarjaa: sellaista, jota myydään kioskeissa ja marketeissa eikä ainoastaan alan erikoisliikkeissä. No, ensin tärkeimmät: Aron morsiamet osoittaa, että ennakkoasenteet kioskimangaa kohtaan ovat suht tarpeettomia. Tarina rullaa eteenpäin toimivasti, kerronta on koukuttavaa mutta ei halpaa ja teemat ovat moninaisia eivätkä liian pahasti kaksiulotteisiksi prässättyjä. Toisaalta Kaoru Mori tarjoilee kohdeyleisölle varmasti juuri sitä, mitä se haluaa, eikä tarinasta ainakaan kahden kirjan aikana etsitä erityisen komplekseja sävyjä. Ja yksi mangastereotypia pitää puolensa: kulmakarvoja nostattavilta ongelmallisuuksilta ei Aron morsiamissa vältytä.

Arvio: Parker – The Hunter/The Outfit

Välillä se, että valikoi luettavat sarjikset täysin randomilla johtaa siihen, että ylistetyiltä tekijöiltä tulee eteen lähinnä niitä heikompia suorituksia. Näin on käynyt esimerkiksi Darwyn Cookelle, jolta on tässä blogissa käsitelty vain Vartijat ennen -pökälettä, ja siitäkin on vuosia aikaa. Joskus (suht kauan sitten) sain kuitenkin toisen Cooke-suosituksen, sarjakuvaversioinnin Parker-rikostarinoista. Nämä ovat ilmeisesti sarjakuvan ulkopuolellakin ihan joku juttu, useampiosainen sarja kertomuksia kovaksikeitetystä konnasta ja hänen edesottamuksistaan maailmassa, jossa ei ole hyviksiä ja pahiksia, vaan ainoastaan vihollisia ja pari väliaikaista ystävää. Kirjailija Donald Westlake on julkaissut Richard Stark -pseudonyymillä Parker-tarinoita 24 kappaletta, ja niitä on tehty leffoiksi eri nimillä muutamaankin otteeseen. Cooken tulkinta on supertyylitelty ja ottaa sarjakuvan mahdollisuuksista irti erittäin paljon. Nämä ovat todella komeita sarjiksia, mutta tarinoista en kyllä saa irti yhtään mitään. Rikostarinoista ja Parkerin maailmasta joko kiinnostuu tai sitten ei. Itse huomasin miettiväni useampaan kertaan, että mitä väliä näillä tarinoilla on. Ei mitään, tietenkään, mutta ei sitä pitäisi silti pohtimaan ajautua.

Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne

Ajatelkaa tästä mitä haluatte, mutta kyllä, aion arvioida saamani arvostelukappaleet Tuomas Myllylän tuotannosta jaottelulla porno – kaikki muu. Tämä on se ”kaikki muu” -osuus. Myllylä on varsin tuottelias sarjakuvantekijä, joka on ehtinyt kymmenvuotisen uransa aikana julkaisemaan vaikka ja mitä. Tässä tekstissä käsiteltävät viisi paperback-kirjaa ovat ilmestyneet vuosina 2018-2020, joten kyse on suht tuoreesta Myllylästä kaikin puolin. Ne ovat myös hyvä katsaus tyylilajeihin, joista Myllylä on tunnetuin. Pakanat on suht tarkasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa fiktiota, Alhaiset ja Jumalsurma perinteistä peikot ja haltijat -fantasiaa, ja Syvänne kokoelma lyhyitä kauhutarinoita enemmän ja vähemmän yliluonnollisilla asetelmilla. Katan ne kaikki yhdessä tekstissä, koska yksikään kirjoista ei ole aivan valtavan laaja, ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi niistä yksitellen riittävästi sanottavaa. Myllylän omaleimainen tyyli on viihdyttävä, mutta en löydä tarinoista hirveästi tarttumapintaa.

Arvio: Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa

Hmm, nyt onkin haastava paikka. Olen arvioinut Rumat möröt – Siellä missä persikat kasvaa -teoksen edeltäjän, Ugly Monstersin puolisentoista vuotta sitten ja muistan hyvin, miltä se tuntui. Rivo homostelu yllätti ihastuttavasti ja sarjis jäi lähtemättömästi mieleen. Muistan sen erittäin hyvin siksi, että jatko-osan lukeminen tuntuu tismalleen samalta, sekä hyvässä että pahassa. Joakim Juvelén on tehnyt toisen kirjan tismalleen samanlaista tavaraa, enkä sano tätä yhtään negatiivisessa mielessä. Samanlaisuutta on nimittäin monenlaista. Jos tuntuisi siltä, että samoja vitsejä kierrätettäisiin uudestaan ja mikään ei enää yllättäisi, oltaisiin ongelmissa. Rumat möröt onnistuu kuitenkin edelleen loksauttamaan leukoja säännöllisesti sillä, millaisia strippejä Juvelén yksinkertaisesti keksii ja kehtaa tehdä. Rumat möröt on edelleen positiivisuudessaan ja häikäilemättömyydessään vastustamaton. Tässä mielessä samanlaisuus on itse asiassa aika harvinaista. Kun tietää mitä odottaa, saa juuri sitä, ja silti yllättyy, niin materiaalissa on jotain erityistä. Haastavaa on vain se, että keksisi siitä jotain uutta kirjoitettavaa arvioblogiinsa.