Arvio: Voro – Kolmen kuninkaan aarre

Viime vuoden Sarjakuva-Finlandian voittajateos Voro – Kolmen kuninkaan aarre ei aina tunnu olevan aivan selvillä siitä, onko se lintu vai kala. Fantasiaseikkailussa yhdistyy elementtejä nuorille suunnatusta vauhdikkaasta menosta ja toisaalta selkeästi aikuisille tarkoitetusta eettisestä pohdinnasta ja graafisesta väkivallasta. Tekijänsä Janne Kukkosen esikoisteos kertoo nuoresta Lilja-varkaasta, joka haluaa edetä varkaiden killan arvoasteikolla ja päästä tekemään kunnon murtokeikkoja. Hän on neuvokas mutta rämäpäinen ja hieman itsekäs. Oikein perinteinen Disney-päähenkilö kaikin puolin. Lilja sotekutuu vallanpitäjien juoniin, jotka pakottavat hänet hylkäämään periaatteensa ja kokemaan kauhuja, joita hän ei tiennyt olevan olemassakaan. Ei ihan Disneytä enää. Toisaalta Kukkonen härnää lukijaa hauskasti iskemällä piirroselokuvamaiseen tyyliinsä toiminta- ja kauhuelementtejä, toisaalta takakannen lupaus ”kaikenikäisille lukijoille” tuntuu sekoituksen vuoksi liialliselta lupaukselta.

Arvio: Harmaa susi – Väinö Mujunen 1

Noin vuosi sitten julkaistiin lyhyen ajan sisällä kolme kotimaista toimintasarjista, jotka avasivat pelin tyylilajille Suomessa. Kaksi näistä kirjoista, Nimettömien hautojen maa ja Raid ja mustempi lammas, on jo arvioitu Hyllyyssä, ja nyt on vuorossa kirjoista kolmas, Harmaa susi. Harmaa susi on lyhkäinen tunnelmapala, jossa päästään Das Boot –fiilikseen suomalaisessa kontekstissa: Toiseen maailmaansotaan sijoittuva kertomus esittelee jo aiemmin kirjoissa seikkailleen Väinö Mujusen, tällä kertaa sarjakuvin. Mujunen on Valpon ylietsivä, joka tässä kirjassa lähetetään tehtävään sukellusveneelle. Tapani Baggen hahmon kuvittaa sarjakuvaksi jo aiemmin kykyjään väläytellyt Aapo Kukko, joka on omanikäiseni sarjakuvantekijäsukupolven kiinnostavimpia nimiä. Kirja tuntuu kuitenkin enemmän hahmojen ja asetelman esittelyltä kuin kokonaiselta sarjisteokselta.

Arvio: Notes from a Defeatist – Muutamat naurut ja puhdistavaa vihaa

Joe Sacco on maltalaistaustainen underground-sarjakuvataiteilija, jonka kiitetyimpiä teoksia ovat nykypäivän kriisialueita käsitelleet journalistiset sarjakuvat. Hän on dokumentoinut esimerkiksi Palestiinan ja Bosnian tilanteita konfliktien vielä ollessa meneillään. Notes from a Defeatist ei kuitenkaan ole näitä Saccolle Eisner-palkinnon ja muita tunnustuksia ansainneita teoksia. Kyseessä on kokoelma tekijän varhaisia sarjakuvia uran alkupuolelta. Näissä sivutaan myös sotia ja etenkin niiden vaikutuksia siviileihin, mutta pääasiallisesti aiheet ovat arkisempia nuoren ja kyynisen miehen valituksia. Saccon tyyli on näissä varhaisissa stripeissä varsin raivokas ja hyökkäävä. Tyylissä on paljon robertcrumbmaista räiskyntää ja anarkismia, joka tuntuu välillä tarkkanäköiseltä, mutta välillä myös itsetarkoituksellisen omahyväiseltä.

Arvio: Raid ja mustempi lammas – Tutut kaverit tuttuun tapaan

Harri Nykäsen Raid-kirjat ovat suomalaisen kevyen kirjallisuuden aatelistoa. Pitkäikäinen sarja on elänyt jo useamman kymmenen vuotta, ja harva suomalainen on onnistunut välttämään Raidin täysin, sen verran laajalle se on lonkeroitaan ulottanut. En itse ole koskaan ollut dekkarikirjallisuuden perään, joten Nykäsen kirjat ovat jääneet lukematta, mutta Raid-tv-sarja ja sitä seurannut elokuva ovat painuneet mieleen. Mustempi lammas on julkaistu alun perin Nykäsen kirjana vuonna 2001, ja 15 vuotta myöhemmin se valikoitui ensimmäiseksi Raidin sarjakuva-adaptaatioksi. Nykäsen kumppaniksi on liittynyt Jussi Piironen, joka kuvittaa Nykäsen elokuvallista kerrontaa tummanpuhuvaksi sarjakuvaksi. Raid ja mustempi lammas on tunnelmaltaan ja tyyliltään klassista Raidia, mutta mitään ihmeitä siltä ei kannata odottaa.

Arvio: The Invisibles Omnibus – Kun kirjoittaja saa 1500 sivua ja vapaat kädet

Huhhuh, loppuihan se. Vaikka sarjakuvien lukeminen on ennen kaikkea nautinto eikä suoritus, niin tuntui hyvältä laskea viimeistä kertaa käsistään Grant Morrisonin 90-luvun intohimoprojekti The Invisibles. Vuosina 1994-2000 ilmestynyt lehti on kasattu yksiin kansiin ja tuloksena on järkäle, jolla ottaa hengiltä oikein tähdättynä varmaan jopa aikuisen ihmisen. Fyysisen vaikeuskertoimensa lisäksi Invisibles haastaa myös sisällöllään. Morrison on pakannut tarinaan salaliittoja, aikamatkailua, ulottuvuuksien välistä hyppelyä, suoraviivaista toimintaa, irrallisia tarinoita, alusta loppuun ulottuvaa juonta, happoisia huumehoureita ja ufojen abduktiokokemuksia toinen toisensa päälle. Perässä pysyminen on työlästä ja välistä kärryiltä tippuu väkisinkin. Invisibles on kunnianhimoinen, mutta kärsii tekijänsä malttamattomuudesta keskittyä hiomaan hyviä ideoita timanteiksi.

Arvio: Mikin hulluimmat seikkailut – Disneykin uskaltaa joskus irrotella

Disney ei ole sarjakuvatalona varsinaisesti tunnettu riskien otosta tai kaavojen rikkomisesta. Läpikaupallinen koko perheen sarjakuva ei ehkä ole se rohkeimpien kokeilujen alusta, ja siksi sen pienet taiteelliset irtiotot jäävät herkästi mieleen. Muistan vuodelta 2000 edelleen sellaisia tarinoita kuin Erään ankan nousu ja tuho Akkarista, joka esitteli minulle epäsäännöllisen ruutujaon kerronnan keinona. Tai muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneen lyhärin, jossa Roope menettää hajuaistinsa ja hänen maailmansa muuttuu mustavalkoiseksi (sen nimeä en saa valitettavasti juuri nyt kaivettua). Molempien tarinoiden jälkeen vettä on virrannut melkoisesti, joten kun törmäsin Mikin hulluimpiin seikkailuihin, mielenkiintoni heräsi heti. Lewis Trondheimin ja Keramidasin teos on Ankka-kaanonissa harvinainen irtiotto perinteistä.

Arvio: Aku Ankan Suuri suomalainen murrekirja – Voiko murre tuoda sarjakuvalle lisäarvoa, vai onko kyseessä silkka nostalginen rahastustemppu?

Nyt täytyy tehdä sarjisuskottavuutta nakertava tunnustus: olen aina pitänyt murresarjakuvista. Ne ovat minulle vähän kuin musikaalit: tiedostan, että teos saattaa olla puutteellinen tai jopa luokaton, ja silti pystyn nauttimaan siitä osittain pelkästään tyylilajin vuoksi. Murresarjiksen tai musikaalin ei tarvitse olla mikään klassikko, jotta palaisin sen pariin useammankin kerran.

Murresarjakuvien buumi ajoittui 2000-luvun alkupuolelle ja tuolloin julkaisuja suollettiin eurojen kiilto silmissä melkoiseen tahtiin. Ensimmäisenä apajille ehtivät muistaakseni Asterixit, kuten Opeliksin orjalaeva, Luaksolaesten lempi ja Kallija tyttölöi, ja pian tuon jälkeen markkinoille ilmestyivät myös murre-Ankat (sekä monet muut viritelmät Lätsästä, Masista, Harald Hirmuisesta ja ties mistä). Carl Barksin tarinoita murteille vääntäneiden pienalbumeiden tarinoita on koottu nyt Suomi100-hengessä yksiin kansiin, ja mukaan on lisätty myös Akkarin omissa murrespesiaaleissa julkaistuja juttuja sekä pari uuttakin murrennosta. Lopputulos on uunituore Aku Ankan Suuri suomalainen murrekirja. Oli pakko päästä tarkistamaan, vieläkö murresarjikset voivat toimia, vai onko ajan hammas jättänyt jäljelle pelkkää vaivaantunutta pakottamista.