Arvio: Syntax Terror – Perusteelliset luidenputsaustalkoot

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Viime syyskuussa järjestetyiltä Helsingin Sarjakuvamessuilta jäi käteen yhtä jos toistakin. Tein heräteostoksia, ruinasin arvostelukappaleita ja törsäsin omia rahoja. Yksi teos, jota varten olin laittanut ihan omat viikkorahat syrjään, oli Kari A. Sihvosen Syntax Terror. Pulp-kauhuperinteestä ja ilmeisesti etenkin kulttimaineisista Mars Attacks -keräilykorteista estetiikkaansa ammentava teos oli taas kerran minun marginaalimakuhermojani sen verran kutitteleva yhdistelmä, että siihen oli vaikea olla tarttumatta. Lisäksi Sihvosen Instagram-profiili oli tarttunut haaviini paria kuukautta aiemmin, ja sen kautta olin jo kovasti vakuuttunut tyyleistä. Syntax Terror onnistuu vastaamaan odotuksiin osittain, ja jopa yllättämään positiivisesti. Täysosuma se ei kuitenkaan valitettavasti ole, sillä lukuisista omaperäisistä tyyliratkaisuista osa on selkeästi sarjista hidastavia ja vaikutusta heikentäviä. Se on varmaan osittain ihan tietoinen riski, kun pakkaa paljon kaikenlaista yksiin kansiin ja katsoo, mikä siitä alkaa toimimaan.

Jatka lukemista ”Arvio: Syntax Terror – Perusteelliset luidenputsaustalkoot”

Arvio: Tissiscifi-tupla – Ulysses / Psychorock

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Tuossa kuolinpesäostoksessani, josta aion puhua edelleen, koska sarjakuvat eivät vain lopu, oli toki selkeitä helmiä, jotka kiinnittivät huomioni heti kokoelmaa selatessani. Sitten lisäksi siinä oli, luonnollisesti, paljon alemman kiinnostuksen tavaraa, jota sisällytin nippuihin matalammin odotuksin. On selvää, että Richard Corbenin työt Metal Hurlant / Heavy Metal -lehtiin ovat esimerkiksi valtaisan kiinnostavia. Corben nosti Heavy Metalin leipägenren, eli vähäpukeisen hömppäscifin omille tasoilleen kunnianhimon ja kiinnostavuuden suhteen. Mutta paljon Heavy Metalissa julkaistiin muitakin tekijöitä, ja heidän kohdallaan puhutaan sitten ihan vain rehellisesti siitä tissiscifistä, ilman ylevämpiä motiiveja. Mainioita esimerkkejä tästä ovat Jacques Lobin ja Georges Pichardin Ulysses tai Sergio Macedon Psychorock. Kummastakaan olisi vaikea keksiä kokonaisen blogitekstin verran sanottavaa, mutta yhdessä niistä tulee jo oikein sopiva huttutupla sekä luettavaksi että kirjoitettavaksi!

Jatka lukemista ”Arvio: Tissiscifi-tupla – Ulysses / Psychorock”

Arvio: Kersantti Napalm – Barracuda

Otetaanpas pieni tauko vuosikymmenten takaisesta pulp-matskusta ja tsekataan välillä uunituoretta pulp-matskua. Kersantti Napalm on esiintynyt blogissa kerran aiemminkin, mutta silloin testailtiin lyhäreitä, ja nyt on tarjolla ihan oikea pitkä seikkailu. Pienenä muistinvirkistyksenä, Kersantti Napalmhan on siis supisuomalainen tulkinta GI Joe -ja supersankarihenkisestä amerikkalaisesta sarjakuvaperinteestä. Barracuda on jonkinlainen yhdistelmä agenttiseikkailua, takaumajaksoja ja perinteistä Napalm-paahtoa eli loputtomia tappelukohtauksia. Tarinasta vastaavat hahmon 30 vuotta sitten luonut Vesa Vitikainen ja alkuaskeleilta saakka tarinoita kuvittanut Markus Tuppurainen. Barracuda on ehkä yllättävänkin vähän kieli poskessa tehty agenttimättö, mikä saa toisaalta lukijan kaipaamaan myös hieman enemmän.

Jatka lukemista ”Arvio: Kersantti Napalm – Barracuda”

Arvio: Pilajuttuja ja piirroksia – miten Robert Crumbia pitäisi nykypäivänä lukea?

Nyt täytyy aloittaa niinkin rakentavalla toteamuksella, kuin että tässä kirjassa haiskahtaa tilkkasen päteminen ja ylimielisyys. Enkä puhu pelkästään Robert Crumbin klassisista sarjakuvista, joita Pilajuttuja ja piirroksia sisältää, vaan tavasta, jolla kirja on toimitettu. Kokoelma Crumbin töitä on ilmestynyt alun perin 1980, jolloin sarjispiirit ovat toki olleet Suomessa pienet ja Crumbinkin arvostajat sikäli vähässä. Crumbin sarjakuvat ovat undergroundin suunnannäyttäjinä olleet aina itsetietoisia ja tilkkasen itseään alentavalla tavalla omahyväisiä, joten ehkäpä kirjan toimittajuus sitten vain natsaa sarjisten sävyyn. Mutta saatesanat, joiden henki on käytännössä “Crumb on jumala ja jos et tajuu sitä niin oot vaan lammas niinku kaikki mainstream-sarjiksen lukijat”, tai kirjan nimen ja ulkoasun rinnastaminen suomalaiseen 1919-1950 toimineeseen Veli Giovannin Pilajuttuja ja piirroksia -julkaisuun ilman sen kummempaa syytä ovat niin selkeää nörttien pätemistä kuin mahdollista. Olen nörttipätenyt nuoruudessani ihan riittävästi sen tunnistaakseni. Mutta totisesti, Crumbin varmasti kuuluisin tuotanto, jota tämäkin kirja sisältää, on moninkertaisen ironian ja kyynisyyden läpitunkemaa, eli tunnelmaan on nyt vähintään virittäydytty.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Jatka lukemista ”Arvio: Pilajuttuja ja piirroksia – miten Robert Crumbia pitäisi nykypäivänä lukea?”

Arvio: The Mutants by Berni Wrightson – Huonompikin Wrightson on edelleen aika hyvää

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Hehkuttelinkin tuossa Twitterissä muutama viikko takaperin, miten kohdalle osui ainutlaatuinen tilaisuus. Erään tuttavan sukulainen oli menehtynyt ja jättänyt jälkeensä massiivisen sarjiskokoelman täynnä harvinaisuuksia ja laatuteoksia. Kaivoin kaikki liikenevät pennoset sohvatyynyjen välistä, ja sain hankittua itselleni satsin mitä kiinnostavimpia sarjakuvia. Samalla ratkesivat lukusuunnitelmat tuleville kuukausille. Pohdin kyllä hieman, onko näistä kaikista järkeä kirjoittaa, osaa kun ei näytä oikein saavan käsiinsä kuin ulkomailta tilaamalla. Mutta ehkä niistä on sitäkin arvokkaampaa sitten jättää suomenkieliseen internetiin jonkinlainen jälki, eiköhän kappaleita jokunen täälläkin joskus kuitenkin kierrä. The Mutants on siis kokoelma legendaarisen kauhusarjispiirtäjä Bernie Wrightsonin varhaisia töitä 1960-70-lukujen taitteesta, ajalta ennen Wrightsonin klassisimpia Shokki-tarinoita, jolloin taiteilijanimestä puuttui yksi e-kirjain (uransa alkupuolella Wrightson kirjoitti nimensä Berninä välttääkseen sekoittumista nimikaima-uimahyppääjään) ja käsikirjoitusten laatu vaihteli vielä Shokkejakin enemmän.

Jatka lukemista ”Arvio: The Mutants by Berni Wrightson – Huonompikin Wrightson on edelleen aika hyvää”

Arvio: Maalarisiskot – Odotukseni olivat hieman väärässä asennossa

Maalarisiskot on vaikeasti määriteltävä sarjakuva. Päällisin puolin se on taidehistoriasarjis, joka fiktiivisyydestään huolimatta perustuu laajaan lähdemateriaaliin ja kertoo neljän suomalaisen taiteilijan nuoruudesta 1800-luvun lopulla. Toisaalta se on täysin nykyaikaan sidottu tulkinta käsittelemistään asioista, ja heijastelee siten vähintään yhtä paljon 2020-lukua ja tekijänsä Reetta Niemensivun ajatuksia kuin 1880-lukua ja henkilöhahmojensa sielunmaisemaa. Toisaalta, heti tuota virkettä tuhertaessani rupesin miettimään, miten tämä eroaa mistään muustakaan historiallista aikaa käsittelevästä teoksesta. Ainahan tekijä tulkitsee tapahtumia oman linssinsä läpi, ja tuo linssi on aina aikansa tuote. Että otanpa sanani heti takaisin, ei se mikään vaikeasti määriteltävä sarjis ole, se on fiktiivinen tulkinta taidehistoriasta, jossa nykyajan linssi on vain astetta selkeämmin näkyvissä kuin monissa muissa vastaavissa teoksissa. Ko. linssin tuoma lisäarvo on sitten se, mitä minun on oikeastaan vaikeampi määrittää.

Jatka lukemista ”Arvio: Maalarisiskot – Odotukseni olivat hieman väärässä asennossa”

Arvio: Wanted Lucky Luke – Tuulahdus uutta eloa

En edes muista, milloin olen viimeksi lukenut Lucky Luke -sarjiksen. Ainakaan blogin olemassaolon aikana en ole niihin tarttunut, syystä tai toisesta. Ehkäpä suhde Lukeen ei ole koskaan ollut niin läheinen kuin muihin eurosarjiksen isoihin nimiin, Asterixiin tai Pikoon ja Fantasioon. Mutta yhtäkkiä, viime vuosina Luke onkin tästä porukasta se, joka on löytänyt kiinnostavinta uutta elämää uusien tekijöiden käsissä. Siinä missä Piko ja Fantasio on myötähäpeää herättävää boomerointia ja Asterix melko hengetöntä kohkausta, Matthieu Bonhommen Lucky Luket ovat herättäneet huomiota selkeällä halullaan uudelleentulkita päähenkilöään. Wanted Lucky Luke on Bonhommen toinen suomennettu teos ja ensimmäinen, joka on minun käsiini päätynyt. Ei tämä nyt mannerlaattoja värisyttele, mutta on silti ilo nähdä jonkun tekevän tutulla hahmolla jotain uutta unohtamatta juuriaan.

Jatka lukemista ”Arvio: Wanted Lucky Luke – Tuulahdus uutta eloa”

Arvio: Audarya Lila – The Death of Tuomas Mäkinen

Olen ymmärtänyt, että näin Itä-Helsingissä asuvana paikalliset kierrätyskeskukset ovat melkoisia sarjakuvan aarreaittoja, mutta olen ollut aivan luvattoman saamaton hyödyntämään niitä itse. Tämän kevään aikana olen vihdoin saanut raahattua itseni paikalle, ja tulokset ovat olleet heti erinomaisia. Ensin bongasin Itäkeskuksen Fidasta muistaakseni kolmella eurolla Cyril Pedrosan Kolme varjoa, ja pari viikkoa sitten SPR:n kontista tarttui mukaan Kaisa ja Christoffer Lekan Audarya Lila – The Death of Tuomas Mäkinen hintaan 3,50 €. Ja kun kotona huomasin ensimmäisen sivun alakulmasta löytyvän vielä tekijän pienen omistuspiirroksen, niin ei tässä voi muuta todeta kuin että huhut ovat toistaiseksi pitäneet paikkansa. Tai siis, eivät tietenkään ole. Älkää te menkö noihin mainittuihin kauppoihin, menkää ihan muualle. Minä voin hoitaa sen noissa käymisen teidän puolestanne jatkossakin. Vaikkei Lekojen tuotanto ihan minun suosikkiani aina olekaan, eikä Audarya Lila kovin syvältä sykähdytä, on se silti erittäin kaunis ja omalaatuinen lisä hyllyyn.

Jatka lukemista ”Arvio: Audarya Lila – The Death of Tuomas Mäkinen”

Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta

Olen joskus aiemminkin kuvannut kirjaston käyttömetodiani, joka perustuu suuren osan ajasta suunnitelman puutteeseen. Menen sarjishyllylle ja nostelen kassiin tavaraa ottamatta sarjiksista juurikaan selvää etukäteen. Nimet saattavat toki olla tuttuja, mutta suuren osan ajasta sisältö selviää vasta lukiessa. Tämä pohjustus tuntuu tarpeelliselta, kun tässä ajassa nostaa käsittelyyn Hannu Leimun viime vuonna ilmestyneen teoksen Kadonneet. En tiedä, olisinko ehdoin tahdoin ottanut luettavaksi kertomusta isän ja pojan vaelluksesta sodan autioittamassa maassa hylättyjen tankkien ja joukkohautojen keskellä. Varmaan on tosi inhimillistä vetää monesta asiasta yhteys Ukrainan sotaan, mutta Kadonneissa ollaan niin lähellä nykytodellisuutta kuin fiktion keinoin on ihan oikeasti mahdollista. Yllättäen tämä ei kuitenkaan pelkästään tehnyt lukemisesta painavaa, vaan fiktio salli myös jäsentää ajatuksia jollain tavalla, joka viime viikkoina on omasta repertuaarista puuttunut.

Jatka lukemista ”Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta”

Arvio: Johnny Cash – I See A Darkness

Saattaa olla huonoin mahdollinen blogitekstin aloitus heti alkuun todeta, että ei minuakaan sytyttänyt kamalasti idea tästä Johnny Cash -elämäkerrasta. Kun bongasin sen kirjaston hyllystä, en ollut mitenkään erityisen innostunut. Ajattelin, että tuossa on varmaan yllätyksetön perussarjis jonka lukemisesta en tule hullua hurskaammaksi. Jäin kuitenkin miettimään syytä nihkeyteeni – pidän musiikkisarjakuvista ja Johnny Cashista aivan huolella. Mikä erottaisi Cash-sarjiksen vaikkapa siitä mahtavasta Thelonious Monk -sarjiksesta, tai siitä loistavasta Robert Johnson -sarjiksesta, miksi se ei voisi olla ihan yhtä iskevä? Päädyin ottamaan sarjiksen völjyyn ensireaktioni valjuudesta huolimatta. Tiesin, että jälkikäteen olisin kuitenkin halunnut harmitellut sen ohittamista. Tämän jaakopinpainin jälkeen onkin vähän pettymys myöntää, että ensiolettamus ei mennyt kauheasti huti. Johnny Cash – I See A Darkness ei ole erityisen unohtumaton. Syitä keksin parikin, mutta katsotaan onko niistä yleistettävissä jotain sääntöä tulevaisuuden varalle.

Jatka lukemista ”Arvio: Johnny Cash – I See A Darkness”