Arvio: Learn Finnish Without Studying – Pätevä perehdytys, mutta onko tämä oikeastaan sarjakuva?

cof

En tiedä, ajattelevatko muut samoin, mutta mielestäni yksi takuuvarma bestseller-kategoria Suomessa on Suomesta kertovat, mukamas ulkomaalaisille suunnatut teokset, joita kuitenkin kuluttavat 90-prosenttisesti ihan perushärmäläiset. Kun halutaan nähdä, että mitäs niille ulkomaaneläville voi meistä kertoa, ja mitähän ne meistä sitten ajattelee. Sympaattinen ajatus siitä, että Suomen ulkopuolella ihmisiä kiinnostaa, millaista Suomessa on. Sellaiset sarjakuvat kuin Finnish Nightmares tai Learn Finnish Without Studying ovat kelpo esimerkkejä. Ne ovat hyvin tehtyjä sarjakuvia ja samaistumisen tunne kirvoittaa nauruja suomalaisesta lukijasta, mutta kansainvälinen menestys syntynee lähinnä siitä, että suomalaiset ostavat näitä ulkomaalaisille tuttavilleen nenäkarvat innosta väristen, ja sanotut tuttavat laittavat sen jälkeen kirjan hyllyyn pölyä keräämään, kunnes se jossain muutossa häviää. En tiedä, onko tämä turhan kyyninen asenne, mutta ei minua kiinnostaisi lukea tuvalulaista sarjakuvaa tuvalulaisten mielenlaadusta, oli se kuinka hyvä vain. Toisaalta jokainen myyty kotimainen sarjakuva on kotiinpäin, joten mielestäni tarkoitus pyhittää täysin keinot. Kaikki tuki myös Learn Finnish Without Studyingille ja Sami Nyyssölälle, varsinkin kun toteutus on huolellinen ja mietitty. Jatka lukemista ”Arvio: Learn Finnish Without Studying – Pätevä perehdytys, mutta onko tämä oikeastaan sarjakuva?”

Mainokset

Arvio: Beauty – Aikuisten satu yllättää niin monta kertaa, että perässä ei meinaa pysyä

cof

Sain jokin aika sitten blogin vinkkaustoiminnon kautta viestin siitä, että herran olisi hyvä lukea hieman Kerascoëtia, jos mielii piireissä pysyä. Koska haluan vain viihdyttää ja mahdollisesti kiihdyttää, laitoin sopivan selektion tekijän töitä varaukseen. Näitä siis tulee lähiaikoina ainakin kolme, ja ensimmäisenä tassuun osui kirjakassista Beauty. Kerascoët on tarinoiden kuvittaja, tai itse asiassa kaksi. Taiteilijanimen takaa paljastuu pariskunta Marie Pommepuy ja Sebastién Cosset, mutta jonkinlaisen lukuselvyyden säilyttämisen nimissä aion viitata Kerascoëtiin tässä tekstissä yksikössä. Beautyssä Kerascoëtille sanoja kuvitettavaksi tarjoaa Hubert. En tiedä, kuka tekijäkolmikosta on vaikuttanut Beautyn juonessa mihinkin, mutta kyseessä on niin hämmentävä satu, että siitä on tosi vaikea muodostaa kantaa. Ajattelin, että kun nukun luettuani yön yli, niin ajatus blogia varten selkenee. Tässä sitä ollaan, yhtä yötä viisaampana ja tämän sarjiksen suhteen ihan yhtä tyhjänä kuin eilenkin. Jatka lukemista ”Arvio: Beauty – Aikuisten satu yllättää niin monta kertaa, että perässä ei meinaa pysyä”

Arvio: Akira 1-4 – Mangaklassikko on hävitystä ja takaa-ajoja

cof

Lisää klassikkoaukkojen paikkaamista! Ajattelin, että nyt on oiva hetki tarttua yhteen mangan tunnetuimmista nimikkeistä, Katsuhiro Otomon Akiraan, tapahtumat kun sijoittuvat kyberpunk-henkisessä scifissä juuri vuoteen 2019. Sitten avasin ykköskirjan ja hommalta putosi pohja: suomennoksen mukaan kolmas maailmansota käytiinkin 1992, ei 1982, kuten lähteeni kertoivat, ja tapahtumat tapahtuvat vuodessa 2030, ei 2019. Välitön ryntäys Wikipediaan ei auta: englanninkielinen sivu kertoo mangan tapahtumien sijoittuvan vuoteen 2019, suomenkielinen puolestaan pitää kiinni Liken 2030-väitteestä. Olin kyllä valmistautunut siihen, että yhteensä yli 2000-sivuisen scifimangan perässä on vaikea välillä pysyä, mutta ihan näin alkumetreillä en kuvitellut joutuvani sekaisin. Tulkaahan nyt joku nestori sieltä kouluttamaan märkäkorvainen bloggaaja: onko Liken käännöksessä siirretty tapahtumia 10 vuotta eteenpäin tietoisesti esimerkiksi siksi, että suomijulkaisu on ilmestynyt yli 10 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen? Vai onko kyseessä jokin muu lapsus? Onko 2019-linkkini Akiraan kuranttia tavaraa vai sössinkö koko homman häpeällisesti heti alkumetreillä ja blogin uskottavuus meni sen siliän tien? Onko minusta edes puhumaan mitään Akiran laadusta? Jatka lukemista ”Arvio: Akira 1-4 – Mangaklassikko on hävitystä ja takaa-ajoja”

Arvio: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia – Ensimmäiset tutkimukset / Rasputinin merkki / Ei kuutamoa katuojaan

cof

Ja tästä voidaankin käynnistää vuoden 2019 otos juuri retconnaamaani ”vuoden olennaisen eurosarjisaukon paikkaus” -sarjaan, jota olen aiempina vuosina edistänyt Corto Maltesella, Luutnantti Blueberryllä jaaaaaa vaikkapa Jacques Tardin sotasarjakuvilla, niin saan tähän retconnaukseen lähes ilmatiiviin ”sarjis per vuosi” -tahdin. Koska aukkoja riittää, täytyy puskea eteenpäin. Estradille siis, Tarkastaja Ankardon tutkimukset! Belgialaisen Benoît Sokal’n etsivähahmo on tehnyt ensimmäiset tutkimuksensa 1970-luvun lopussa tehdyissä lyhäreissä, mutta nykyisen muotonsa sarja löysi 1980-luvun puolella julkaistuissa pidemmissä tarinoissa. Aloitin tutustumiseni (vastoin hiljattain tekemääni lupausta) niillä ensimmäisillä lyhäreillä, joista siirryin pariin myöhäisempään kertomukseen. Koska en ole yltiösynkän klisee-noirin suurin ystävä, nuo varhaiset lyhärit tuntuivat jopa kiinnostavammilta. Niissä Ankardon vallitseva asenne on vielä sarjakuvallinen anarkismi. Myöhemmät pari tarinaa ovat kovinkin nihilistisiä, mutta niistä puuttuu ensimmäisiä kertomuksia leimaava itsetietoisuus. Jatka lukemista ”Arvio: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia – Ensimmäiset tutkimukset / Rasputinin merkki / Ei kuutamoa katuojaan”

Arvio: Aku Ankan Slangisota – Onnen koettelua murresarjakuvan lainalaisuuksilla

cof

Hei, pääsen taas nostamaan esiin guilty pleasure -sarjakuvagenreäni, murresarjakuvia! Kaapista tulin ulos tämän kyseenalaisen mieltymyksen kanssa jo pari vuotta sitten, mutta ehkäpä blogiin on sen jälkeen löytänyt pari uuttakin lukijaa, joille voin tässä tuottaa pettymyksen. Kyllä, tämä kynäniskabloggaaja ei vieläkään ole lukenut Akiraa alusta loppuun tai kaikkia Tinttejä, mutta murresarjakuvia on kyllä kahlattu mennen, tullen ja palatessa. Niinpä Sanoman uusin murrekokoelma Aku Ankan Slangisota löysi tiensä käsiini hyvinkin ripeästi. Genren ystävänä minun oli vaikea vastustaa tämän kirjan speksejä: pelkkiä Carl Barksin tarinoita ilman heikkolaatuista täytemateriaalia, vain Stadin slangia, jonka toimivuus Ankassa on minulle jo todistettu, ja kääntäjinä monia mielenkiintoisia helsinkiläisiä, kuten Asa, Tuomari Nurmio, Kati Kovács ja Cledos. Viimeisin toisaalta muodosti saman tien myös kirjan suurimman riskin: kun Ankan käännökset ovat aina olleet tiukasti säänneltyjä ja toimitettuja, ja se on niiden laadun perimmäinen syy, voiko laatu säilyä kun hommiin otetaan kokemattomia tekijöitä, joiden ansiot ja osaaminen ovat ihan jotain muuta kuin sarjakuvakääntämistä? Lyhyt vastaus: ei se ihan voi, vaikka Slangisota ei totaalinen floppi olekaan. Jatka lukemista ”Arvio: Aku Ankan Slangisota – Onnen koettelua murresarjakuvan lainalaisuuksilla”

Arvio: Siegfried II & III – Valkyyria / Jumalten iltahämärä

cof

Vaikka en aikoinani ollut valtavan innostunut Alex Alicen Siegfried-epookin avauksesta, lupasin kahlata trilogian kaksi jälkimmäistäkin osaa, jos ne tarpeeksi vaivattomasti tielle osuvat. Nyt tuo hetki koitti, kun sekä Valkyyria että Jumalten iltahämärä nököttivät lähikirjaston hyllyssä vieri vieressä. Pulinat siis pois, ja eihän sitä käy kieltäminen että Siegfried on silmäkarkkina aivan ensiluokkaista. Ei näiden alppareiden selailu siis mitään tervanjuontia ole. Siegfried-tarina on siis edelleen tulkinta Nibelungin sormus -oopperasta, tai toisin sanoen sitä alkuperäistä miekka ja magia -fantasiaa. Se on niin perinteinen fantasiakertomus toteutettuna suorinta mahdollista tietä, että en oikein ymmärrä mitä innostuttavaa näissä komeiden kuvien lisäksi on. Mutta hei, ainakin tässä sarjakuvassa on lohikäärme, millä saan yhden randomeimmista Sadan sarjakuvan haaste -kohdista täytettyä (tästä lisää tekstin lopussa)! Jatka lukemista ”Arvio: Siegfried II & III – Valkyyria / Jumalten iltahämärä”

Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää

cof

Sen lisäksi, että olen haalinut viime vuoden ulkomaisia sarjakuvia lukulistoilleni, Suuri Kurpitsa ystävällisesti lähetti minulle nipun viime vuoden kotimaisia julkaisujaan. Tämä on ihan paikallaan, sillä suomalaisesta tuotannosta vuosittaisia best of -listoja julkaistaan vain niukasti (ja joku vielä kyselee minultakin mielipiteitä, herra paratkoon). En siis voi pelkästään peesata asiaan vihkiytyneitä, vaan mielipiteitä pitäisi muodostaa itsekin. Kaikkien sarjakuvien tehtävä tosin ei ole päätyä ”parhaat ja järisyttävimmät” -listoille. Osa sarjakuvista on aivan paikallaan pienimuotoisina välipaloina, erimuotoisina testamentteina elämän kevyemmille osa-alueille. Jukka Tilsan omaelämäkerrallinen musamuistelokokoelma Julma jytä on juuri sellainen. Pienen pokkarin jälkeen tuskin kukaan muuttaa ajatteluaan tai katselee maailmaa eri kantilta, mutta voi silti innostua nostalgisoimaan ja saada iloa useiksi päiviksi. Jatka lukemista ”Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää”