Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944

Opintie Japanin historian parissa jatkuu massiivisen Showa-tetralogian toisessa osassa. Keisari Hirohiton vallan ajan Japania kuvaavassa kokonaisuudessa vuosien välinen epäsuhta korostuu tässä osassa kaikkein näkyvimmin. Vaikka neljä kirjaa kattavat yhteensä yli 60 vuotta elämää, käytetään sivumäärällisesti neljäsosa koko tarinasta toisen maailmansodan vuosien käsittelyyn. Mainitsin jo edellisessä Showa-tekstissä, että odotan tätä volyymia hieman varautuneesti, sillä Shigeru Mizukin erittäin yksityiskohtainen tyyli käy sitä uuvuttavammaksi, mitä enemmän yhdelle vuodelle annetaan sarjakuvassa tilaa. Tai näin ainakin odotin. Enää en ole niin varma, sillä Showan kakkososa ei ollutkaan sellaista umpihankihiihtoa kuin olin pelännyt. Se tuntuu rytmiltään hyvin paljon edeltäjältään, eikä käy liian sekavaksi. Kuitenkin, tällä osalla oli selkeästi myös puutteensa, jotka löytyivät paikoista, joista en osannut niitä alun perin odottaa tuleviksi.

Mainokset

Arvio: Imperfect – Näen, mistä Finlandia myönnettiin, mutta itse en olisi sitä antanut

Vielä hetken tuoreimman Sarjakuva-Finlandian manttelia kantaa yllään Imperfect, joka on käytännössä tittelinsä antiteesi: se ei oikein ole sarjakuva, ja kaiken lisäksi se on julkaistu vain englanniksi. Pyöräilevä, hengellinen graafikkopariskunta Kaisa ja Christoffer Leka on tuottanut jälleen yhden travelogin omasta meditatiivisesta matkakokemuksestaan, tällä kertaa Yhdysvaltojen halki New Yorkista San Franciscoon. Teoksen muoto on epätavallinen ja huolella mietitty. Kaikki kirjan toteutuksessa vaikuttaa tarkoitukselliselta ja havainnollistaa Lekojen pääviestiä epätäydellisistä kokemuksista. Valitettavasti kirjasta vain tulee sellainen olo, että se on ollut tekijöilleen valtavan tärkeä, mutta minun on vaikea löytää syitä välittää siitä erityisemmin.

Arvio: Kuolleet puutarhat – Gijonin aamunkoi

Vähän aikaa sitten surkuttelin (tai totesin), että sarjakuvan kaikista muodoista verkkosarjakuva on itselleni yksi vieraimpia. Kyseessä eivät ole juurikaan ennakkoluulot tai mitkään antipatiat, vaan puhtaasti opitut tavat. Luen kyllä toki satunnaisen verkkosarjiksen silloin tällöin, mutta jatkuva seuraaminen, sivu tai kaksi kerrallaan, tiettyjen verkkosarjisten tsekkaaminen osana netin viihdekäyttöä, se ei vain tartu omiin tapoihini. Onneksi on tekijöitä ja sarjakuvia, jotka rakentavat siltoja verkko- ja printtisarjisten välille. Yksi tällainen on Tiia Salmelin, jonka pitkäikäinen nettisarjakuva Kuolleet Puutarhat on saanut kaverikseen printtinä julkaistun standalone-tarinan Gijonin aamunkoi. Ajatus on erittäin kannatettava: Gijonin aamunkoi laajentaa Kuolleiden puutarhojen maailmaa, mutta sen pitäisi toimia myös itsenäisenä tarinana. Suurimmilta osin asia onkin näin, mutta loppua kohti alkaa tuntua siltä, että minä, Kuolleisiin puutarhoihin aiemmin perehtymätön lukija, en nyt aivan tiedä kaikkea mitä pitäisi tietää.

Arvio: Tallipiällikkö – Surrealistinen parisuhdesekoilu hukkuu dialogin määrään

Hirveä kuumotus kirjoittaa internettiin Kasper Strömmanin tekemästä sarjakuvasta. Strömman, influesseri supreme, synnyttää ja tappaa ilmiöitä silkoilla Burt Reynolds -poseerauksilla ja Bo Hagerin yleisönosastokirjoituksilla. No, hänen näkyvyys-imperiumissaan Hyllyy on hädintuskin himmeä välkähdys tutkassa, että ehkä blogi selviää tästäkin tekstistä hengissä. Armoa, Kasper. Mutta niin, pari vuotta sitten ilmestynyt Tallipiällikkö on hyvin omalaatuinen sarjis: se on tekijänsä näköinen, arjen absurdiuksista ja putkinäköisestä elämäntyylistä huumoria repivä kertomus. Dialogia on helvetisti, ja Tallipiällikön voisi monelta osin kuvitella toimivan esimerkiksi radiokuunnelmana. Ei sekään toki uusi aluevaltaus Strömmanille olisi, sillä mies on ottanut haltuunsa viime vuosina blogin lisäksi ainakin radion, television, podcastit, kirjallisuuden ja sarjakuvat. Odottelen lähinnä konserttisalikiertuetta ja instrumentaalilevyä. Sillä välin Tallipiällikkö on oikein kelvollinen annos päivän Kasperia.

Arvio: The Cigar That Fell in Love with a Pipe – Outo rakkaustarina monellakin tapaa

Kaksi marginaalista genreä, jotka kovasti viehättävät minua, ovat oudot rakkaustarinat ja huolella laaditut rakkauskirjeet jollekin marginaaliselle taiteenlajille. Kiehtovan mystisesti nimetty The Cigar That Fell in Love with a Pipe solahtaa molempiin genremääritelmiin. Se on sukellus sikarien maailmaan ja kaikkeen siihen uniikkiin käsityöhön, mitä täydellisen sikarin kääriminen vaatii. Se on myös rakkaustarina, joskin traaginen sellainen. Ja myös erittäin outo. Oudoin pitkään aikaan. Käsikirjoittaja David Camus on antanut luovuutensa todella virrata, sillä tällaisia tarinavyyhtiä ei tule vastaan joka kuukausi. Kuvittaja Nick Abadzisin duuni lankojen pitämisestä käsissä ei ole ollut helpoin mahdollinen, kun Camus poukkoilee ajassa, paikassa ja elämän ja kuoleman välissä jatkuvasti sinne sun tänne. TCTFILWAP on viehättävä pieni tarina, toisaalta kaunis ja toisaalta erittäin surullinen kertomus alusta saakka onnettomaksi tuomitusta elämästä.

Arvio: Step Aside, Pops – A Hark! A Vagrant Collection

Takavuosien nettisuosikki Hark! A Vagrantista tulee jotenkin ristiriitainen olo. Kate Beatonin verkkosarjiksena mainetta hankkinut strippi on omalaatuista huumoria todella marginaalisista aiheista. Useimmiten Beaton esittää stripeissä omia näkemyksiään historiallisiin tapahtumiin tai kirjallisuuden klassikoihin, joista kaikki ovat varmaankin todella harvoille lukijoista tuttuja. Toisaalta Hark! A Vagrant osoittaa, miksi nettisarjikset ovat demokratisoineet sarjakuvaa hienosti, sillä nyt yleisönsä saattaa löytää feministinen sarjakuva Franz Lisztin ja Frederic Chopinin ystävyydestä, eikä alhaisimman yhteisen nimittäjän diktatuuri enää hallitse strippien maailmaa kuten aiempina vuosikymmeninä. Toisaalta Hark! A Vagrant tuntuu omahyväiseltä pätemiseltä. Sarjakuvan nimi kuulostaa joltain, mitä kirjoitetaan lukiolehteen, kun on katsottu pari kautta Monty Pythonia ja halutaan briljeerata omalla sanavarastolla. Tiedättehän, itsetarkoituksellisen harvinaiset sanavalinnat ja tahallisen monimutkaiset lauserakenteet? Ettekö te muka tehneet sitä? Että minä olin ainoa teennäinen mulkku lukiossa? No en ainakaan ollut maailman ainoa, sillä sama viba tulee stripeistäkin silloin tällöin. Step Aside, Pops kokoaa yhteen nipun Hark! A Vagrant -strippejä, joista osa naurattaa, osa menee yli hilseen ja osa tympäisee. Ehkä se on tämäntyyppiselle sarjikselle ihan sopiva reaktioiden vaihtelu.

Arvio: Devil Tales – Aitoa nostalgiaroskaa ja hulppeita tulkintoja Paholaisesta

Näköjään blogissa on menossa löyhä teemakokonaisuus laadusta, roskasta ja niiden keskinäisestä suhteesta. Kaksi edellistä sarjakuvaa, X-Men Gals on the Run ja Sarasvatin hiekkaa, ovat tietyllä tavalla edustaneet päinvastaisia lähestymistapoja sarjakuvaan. Seuraavaksi lukujonoon valikoitui jälleen roskaa, mutta paljon parempaa sellaista. Kustannustalo IDW Publishing on julkaissut vanhan liiton kauhusarjakuvaa tittelillä The Chilling Archives of Horror Comics keskittyen eri teemoihin ja tekijöihin. Devil Tales on osa tuota kirjasarjaa, ja keskittyy nimensä mukaisesti tarinoihin, joissa tärkeässä roolissa on Paholainen elikkäs Saatana elikkäs Lusifeerus elikkäs Vanha Vihtahousu. Tarinat ovat todellista nostalgiamatskua vuosilta 1951-1954, ajalta ennen sarjakuvien sisältöä kontrolloinutta Comics Codea. Tuolloin nuoria lukijoita kosiskeltiin suoltamalla ulos valtavat määrät geneeristä sarjakuvaa shokeeraavalla sisällöllä. Kirjan tarinat on koottu lukuisista tuon ajan julkaisuista, joilla on toinen toistaan loistavammat nimet: Adventures Into Darkness, Adventures Into The Unknown, Baffling Mysteries, Dark Mysteries, Strange Mysteries, Strange Suspense Stories, Witches Tales, Tales of Horror, Weird Terror, Web of Mystery, Web of Evil jne. Tarinoiden laadusta ihan siinä objektiivisessa mielessä ei kannata varsinaisesti puhua, paljon tärkeämpää näissä sarjakuvissa on niiden edustama arvomaailma ja ajankuva.