Arvio: Troll Patrol – Jos Hellboy tulisi Härmään

Maailmassa on tosi paljon sarjakuvia. Niitä on niin paljon, että vaikka Hyllyyssä on tämän tekstin julkaisuhetkellä yli 470 tekstiä, niin sieltä puuttuu aivan valtavasti aivan todella merkittäviä teoksia ja sarjakuvantekijöitä. Yksi räikeimmistä häpeäpilkuista on tähän saakka ollut varmasti Petri Hiltusen puuttuminen. Syy siihen, että minun ei tule Hiltusta juurikaan luettua tai hänestä kirjoitettua, on melko simppeli. Hiltusen leipälaji, miekka ja magia -fantasia ei ole juurikaan minun juttuni, ja minun on vaikea löytää siitä merkityksellistä kirjoitettavaa. Olen seurannut Hiltusen tekemisiä ilolla, sillä hänen uransa, kokemuksensa ja intonsa omaan asiaansa on inspiroivaa. Olin valtavan iloinen Praedor-joukkorahoituskamppiksen onnistumisesta, mutta itse en kirjaa tilannut. Se ei vain ole minun sarjakuvaani, ja jos kirjoittaisin Hiltusesta tällä skeneymmärryksen tasolla, voisin yhtä hyvin kirjoittaa vaikka koripallosta – kukaan asiasta ymmärtävä tai välittävä ei tekisi minun mielipiteelläni aiheesta yhtään mitään. Nyt löytyi kuitenkin ainakin pieni tapa korjata asia. Hiltusen ja Tuomas Myllylän Troll Patrol on ihan eri lailla minun juttuni – Hellboy-henkistä mystiikan sekoittumista toimintasarjikseen, ja vielä monta kertaa suomalaisemmin, hurmeisemmin ja hurtimmin. Kyllä kiitos.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Joonas – Representaatiolla on väliä

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen ihan blogin alkuaikoina kirjoittanut tuolloin Päivälehden museossa nähtävillä olleesta Joonas ja kisällit -näyttelystä. Kuten silloin oli tapana, esitin tietäväni aiheesta enemmän kuin oikeasti tiesinkään, ja en sitä ennen tai sen jälkeenkään ollut koskaan lukenut yhtään Veikko “Joonas” Savolaisen Joonas-sarjakuvaa. Joonas toki oli tuttu käsitteenä jo silloin – kotimaista sarjakuvaa samotessa kun ei yleensä kauhean pitkälle pääse törmäämättä vähintään Joonaksen nimeen. Sarjakuvaa tutkineille ja aiempien sukupolvien tekijöille Joonaksen keskeisyys on ymmärrettävää – sen lisäksi, että Joonas oli valtavan tuottelias ja monipuolisen portfolion omistaja, hän oli myös aktiivinen mentori ja kotimaisen skenen tukija. Perinteinen epäilys kuitenkin leijui aina mielessä – ovatko ne sarjakuvat myös ihan oikeasti lukemisen arvoisia, vai ainoastaan ulkosarjiksellisista syistä? Neljä pidempää jatkosarjaa sekä pari lyhyempää hupailua kokoava, ytimekkäästi nimetty Joonas-kokoelma antaa hyvän yleiskuvan hahmosta, tarinoista ja tyyleistä.

Arvio: Onni on iso taivas – Juonikas nostalgia-aihio

Vaikka sillä ei käytännössä ole mitään ihmeellistä merkitystä, on sarjisskenenörtille aina kiinnostavaa, kun jokin kustantamo kurottaa normileipänsä ulkopuolelle ja julkaisee jotain itselleen odottamatonta. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa supersankareista ja eurotavarasta tunnettu Egmont julkaisemassa kotimaisen Pikku Närhen tai Viime vuonna Frankfurtissan. Toinen esimerkki on kotimaisesta toiminnasta ja scifistä tunnettu Musta Ritari julkaisemassa heinäntuoksuisen maalaislapsuusmuistelon, kuten Esa Holopaisen Onni on iso taivas -teoksen. Kun asiaa hetken pohtii, on looginen yhteys kuitenkin löydettävissä. Holopainen muistelee lapsuuttaan maatalon poikana, ja nostalgia iskenee hyvin pitkälti samaan sarjakuvia ostavaan kansanosaan kuin ne toiminta- ja scifipläjäyksetkin. Onni on iso taivas onnistuu siirtämään lukijansa tismalleen oikeaan paikkaan ja mielentilaan, ainakin jos kosketuspintaa kirjan kokemuksiin on vähänkään.

Arvio: Padovaland – Ei tarpeeksi hyvä ollakseen näin viheliäinen

Joidenkin kustannuspäätösten kohdalla toivoisin pääseeni kärpäseksi kattoon, esimerkiksi sellaisten kuin Padovaland. “Pitäskö julkaista suomeksi tää tuntemattoman debyyttitekijän pohjoisitalialaisista nuorista kertova hengailusarjis?” “Ainoastaan jos pistetään sen nimeks paikka, josta on kuullut ehkä kourallinen tyyppejä, ja vielä sellasessa muodossa että silmäyksellä ei edes arvaa tän olevan suomeksi” “Koviin kansiin?” “Tietty koviin kansiin”. Tällä kuvitellulla dialogilla haluan sanoa siis sitä, että minulla ei ole hajuakaan siitä todellisesta päätösprosessista, jolla Miguel Vilan sarjakuva on päädytty Suomessa julkaisemaan, mutta sellainen on pakko olla olemassa, ja sen on pakko olla jotain muuta kuin tuo yllä kuvailemani. Lähtökohtaisesti Padovaland on niin outolintu, että pakkohan siitä on kiinnostua.

Arvio: Tapio Tomsten – Työmiehen päiväkirja 2018-2022

Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni Aapo Kukon haastattelua, jossa hän puhui siitä, että haluaa viitata itseensä sarjakuvantekijänä sarjakuvataiteilijan sijaan, koska tekijyydessä on klangi käsityöläisyydestä. Minusta se oli mukavan kuuloinen ajatus, ja itsellenikin on jäänyt tavaksi puhua tekijöistä taiteilijoiden sijaan, jos ei ole erityistä syytä valita nimenomaan taide-sanaa. Tämä ajatus tuli mieleen, kun luin tuoretta kokoomaa Pentti Otsamon Tapio Tomsten-sarjakuvasta. Tapio Tomsten on työelämää kommentoiva sivun mittainen strippi, joka ilmestyi Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä vuodesta 2018 vuoteen 2022 asti. Ei liene sattumaa julkaisualustan huomioonottaen, että työläisyys ja tekijyys pyörivät mielessä, mutta Tapio Tomsten ilmentää niitä mielestäni odotettua useammilla tavoilla.

Arvio: Pax Avenue – Joensuun sarjakuvaseuran rauhanjulistus 2022

En seuraa suomalaista paikallissarjakuvaskeneä varmaan mitenkään maailman valppaimmin, mutta tuntuu siltä, että aktiivisimpien seurojen mantteli päivittyy parin vuoden välein, ainakin ulkopuolisen silmin. Itselleni tämä täysin keksitty titteli määräytyy käytännössä parin tekijän, someaktiivisuuden ja minun tutkaani osuneiden julkaisujen, muodossa. Joensuun sarjakuvaseura on ollut parina viime vuonna ehdottomasti tässä kahinassa kärkisijoilla. Viime vuoden kauhuteemainen vuosijulkaisu Post Mortem oli paikallisantologiaksi harvinaisen kattava ja laaja. Tämänvuotinen Pax Avenue ei aivan yllä samoihin mittoihin, mutta on silti varteenotettava painotuote. Toki paikallisuus näkyy lähinnä seuraa pyörittävissä nimissä, muuten tuntuu siltä, että aktiiviset samat nimet löytyvät näistä antologioista julkaisijasta riippumatta. Ja hyvä niin, kyllä sitä varmasti useampaan kokoelmaan mahtuu, jos intoa ja ideoita on.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Janne Parviainen -tupla – Ulkopuolella / Rooman rajoilla

Pitkän linjan kuvataiteilija Janne Parviainen on aiemmin julkaissut yhden sarjakuvan, mutta ollut tunnetumpi muiden taidemuotojen parissa. 2022 Parviainen sitten päätti rysäyttää sisään skeneen ihan karmit kaulassa kahden teoksen ja noin viidensadan sivun voimin. Omaelämäkerrallinen tupla Ulkopuolella / Rooman rajoilla on toisaalta kovinkin luonnollinen yhteensovitettu kaksikko, toisaalta kaksi täysin erillistä teosta. Päiväkirjana vuosina 2015-2017 toteutettu Ulkopuolella on alun perin ilmestynyt verkossa ja nyt pistetty kansiin. Rooman rajoilla on puolestaan varta vasten kokonaisuudeksi tarkoitettu matkakertomus. Ja siitäpä syntyy jännite: jos olette sattuneet lukemaan Hyllyytä aiemmin, olette saattaneet huomata, että sekä arkiset omaelämäkerrat että matkakertomukset saavat usein Hyllyyssä osakseen nuivaa suhtautumista. Meillä päin ei aina ole arvostettu silkkaa tavallisuuden dokumentointia. Ai jai jai, mitenhän tässä käy? Spoiler: ihan kohtalaisesti.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Creepshow – Pastissi on vaikea laji

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Nyt kun olen tässä viime aikoina päässyt hieman näiden EC-sarjisten makuun, on ollut myös hauska huomata, miten paljon niiden perintö näkyy amerikkalaisessa popkulttuurissa. Monet popkulttuuriamme 80-luvulta eteenpäin rakentaneet ja muovanneet tarinankertojat ovat EC:n kanssa kasvaneita, ja moni heistä on myöhemmin kanavoinut EC-vaikutteita omiin töihinsä. Yksi ilmiselvimmistä ja asian myös ääneen sanoneista lienee Stephen King, ja missään sanomista ei ole tehty selvemmin ja kovaäänisemmin kuin Creepshow’ssa, joka on tyylipuhdas EC-pastissi. Creepshow on sekä elokuva että siitä sovitettu sarjakuva, joka sisältää viisi lyhyttä tarinaa karmivan kertojahahmon esitteleminä. Tyylilaji on tietysti kauhukomedia. Olisin kovasti halunnut tehdä tästä sekä elokuvan että sarjiksen sisältävän vertailupostauksen, mutta leffa jäi valitettavasti hankalan saatavuuden vuoksi katsomatta. Ja sarjakuvan perusteella menetys ei välttämättä ollut valtaisa, valitettavasti.

Arvio: Painajaisen varjo – Kuolleet puutarhat 2

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Tyyleiltään teokset ovat täysin erilaisia, mutta jos puhutaan silkasta mittakaavasta ja massiivisuudesta, niin Tiia Salmelinin fantasiasaaga Kuolleet puutarhat on jonkinasteinen manttelinperijä Janne Kukkosen Vorolle. Tosin jos tarina ja julkaisut jatkuvat samanlaisina kuin tähän asti, jättää Kuolleet puutarhat äkkiä muut kotimaiset fantasiasarjikset jalkoihinsa. Toinen osa Painajaisen varjo on edeltäjäänsä paksumpi, eikä se ensimmäinenkään ihan höyhensarjalainen ollut. Tarinaa kehitellään sen verran rauhallisesti, että kahden osan ja 400 sivun jälkeenkään ei ole vielä hajuakaan, mitkä ne nimen Kuolleet puutarhat ovat. Se, onko tahti juuri sopivan herkullinen vai tilkkasen tahmainen, voidaan sitten varmaan keskustella. 

Arvio: Syntax Terror – Perusteelliset luidenputsaustalkoot

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Viime syyskuussa järjestetyiltä Helsingin Sarjakuvamessuilta jäi käteen yhtä jos toistakin. Tein heräteostoksia, ruinasin arvostelukappaleita ja törsäsin omia rahoja. Yksi teos, jota varten olin laittanut ihan omat viikkorahat syrjään, oli Kari A. Sihvosen Syntax Terror. Pulp-kauhuperinteestä ja ilmeisesti etenkin kulttimaineisista Mars Attacks -keräilykorteista estetiikkaansa ammentava teos oli taas kerran minun marginaalimakuhermojani sen verran kutitteleva yhdistelmä, että siihen oli vaikea olla tarttumatta. Lisäksi Sihvosen Instagram-profiili oli tarttunut haaviini paria kuukautta aiemmin, ja sen kautta olin jo kovasti vakuuttunut tyyleistä. Syntax Terror onnistuu vastaamaan odotuksiin osittain, ja jopa yllättämään positiivisesti. Täysosuma se ei kuitenkaan valitettavasti ole, sillä lukuisista omaperäisistä tyyliratkaisuista osa on selkeästi sarjista hidastavia ja vaikutusta heikentäviä. Se on varmaan osittain ihan tietoinen riski, kun pakkaa paljon kaikenlaista yksiin kansiin ja katsoo, mikä siitä alkaa toimimaan.