Arvio: Filosofia aloittelijoille – Erinomaista luettavaa, kehnoa sarjakuvaa

Filosofia aloittelijoille on suomennoksena tuore, mutta mistään untuvikosta ei muuten ole kyse. Richard Osbornen käsikirjoittama ja Ralph Edneyn kuvittama tuhti sukellus länsimaisen filosofian historiaan ja kehitykseen on ilmestynyt englanniksi alun perin jo 1992. Se kuuluu erinäisiä ilmiöitä kansantajuisesti selittävään For Beginners -sarjaan, jonka osilla on nimensä lisäksi hyvin vähän yhteistä. Tarkoitus on tuoda yleissivistäviä, joskus vaikeatajuisina pidettyjä aiheita sarjakuvamuodossa lähemmäs kansanihmisiä. Rehellisesti sanottuna hyvin vähän yhteistä on myös tällä teokselle ja sarjakuvagenrellä. En missään nimessä halua profiloitua sarjispuristiksi, mutta silti minusta on vähän huijausta kutsua pääosin kuvitettua tietokirjaa sarjakuvaksi. Filosofia aloittelijoille sisältää muutaman sarjakuvaksi laskettavan pätkän ja muutoin sen ansiot teoksena ovat mielestäni selvät ja myönnettävät, mutta sarjiksena se ei ole kummoinen. Filosofia aloittelijoille runtaa lukijan aivopalloon 180 sivussa melkoisen määrän tietoa. Se on kansantajuinen, mutta ei silti aliarvioi lukijaansa. En ole filosofiaa niin paljon lukenut, että voisin arvioida tekijöiden tulkintoja ja valintoja aihepiirien ja käsiteltävien henkilöiden suhteen. Tällaiselle yleissivistystä arvostavalle perustallukalle kirja meni kuitenkin ihan täydestä, ja sen luettuani tunsin oloni fiksummaksi kuin ennen.

Mainokset

Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu

Tämä teksti on laajennettu versio Sarjainfo-lehdessä 2/2019 julkaistusta arviosta.

Muistan nuorena lukeneeni Frank Millerin esipuheen Batman: Year One -sarjakuvaan. Siinä hän toteaa ihmetelleensä 60-luvun campmaista Batmania, ja asettaa omien tarinoidensa sävyn yhdellä päälauseella: ”Minusta Batman ei koskaan ollut hauska”. Siitä lauseesta käynnistyi synkän ja yltiönihilistisen supersankarisarjiksen voittokulku, jonka jälkiä siivoillaan edelleen. Toki trendi synnytti hyviäkin sarjakuvia, mutta paljon tuotettiin ihan vain synkkää synkän vuoksi. Samanlainen fiilis tulee Sami Makkosen Kalevalasta. Jos Kalevalan sarjisversioinnit ovat olleet enemmän tai vähemmän hauskoja Petri Hiltusen, Marko Raassinan ja tietysti Mauri Kunnaan käsissä, Makkoselle on tärkeää kahlita Kalevala tosikkomaisen jenkkisarjakuvan tyyleihin. Kirja on ensimmäinen puolikas kaksiosaista Kalevala-tulkintaa, ja tarjolla on machoilua, uhoa ja geneerisiä partalihaskimppuja koko rahalla.

Arvio: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers

Natural Born Loversin kansi herättää epäilyksiä. Siitä käy ilmi, että on haluttu kuvastaa kahden hahmon intohimoista suudelmaa, mutta oma intuitio kirkuu päässä lähinnä, että kukaan ei suutele noin, ikinä missään. Kuinka pitkät kielet noilla henkilöillä oikein on? Kuinka paljon he erittävät sylkeä? Millainen on heidän kieliensä lihaksisto, että kielet taipuvat tuollaisiin asentoihin? Kysymyksiä herää paljon, ja epäluulot ovat ensimmäiselle sivulle siirryttäessä korkealla. Näin ei ehkä tarvitsisi olla, jos olisi lukenut Amorin aika -sarjakuvaa esimerkiksi Rumban netistä aiemmin. Tällöin tietäisi tätä kirjaa avatessaan, mikä on tekijäpari Saila Juutin ja Anne Lehtisen henki ja tyyli. Natural Born Lovers on ensimmäinen pidempi tarina, jossa seikkailevat Amorin aika -sarjakuvan hahmot. Sarjiksen pointtina on intohimoisen pariskunnan, Korpin ja Kissan, seksielämä, joka koostuu epäilemättä usean ihmisen todellisista, joskin väritetyistä kokemuksista. Taustalla soi jatkuvasti musiikki, jonka tahtiin niin mäntähommat kuin muukin elämä kulkevat. Kaikki on sanottu popmusiikissa aiemmin, kyse on vain oikean biisin löytämisestä oikeaan tilanteeseen. NBL on kanttaan parempi sarjakuva, mutta en silti ole aivan varma, kantaako sen perusajatus pitkää tarinaa, vai onko kyseessä enemmän juuri lyhäreihin sopiva niche-huvittelu.

Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä

Ada viidakossa on varmaan sellainen sarjiskuplan sarjakuva. Kun itse seuraa keskustelua suht aktiivisesti, vaikutti siltä, että Adasta kohistiin viime vuonna melkoisen paljon, mutta ei tarvitse kauheasti skenen ulkopuolelle kurottaa, niin asiasta ollaan jo totaalisen tietämättömiä. Tietylle porukalle Ada olikin todennäköisesti fyysistä kokoaan suurempi sarjakuva, yhteisvoimin eloon tuotu muisto paremmista ajoista. Francisco Tulio Altanin teos on julkaistu alun perin 1970-luvulla, ja Suomessa se on nähty Tapiiri-lehdessä kasarin puolivälin paikkeilla. Ada viidakossa on eurooppalaista undergroundia ja historiallista satiiria, eli ei todellakaan mikään suuren yleisön vetonaula. Altan piirtää karikatyyrimäisesti mutta ei erityisen selkeästi, ja tarinan tapahtumapaikka ja -aika hyppivät kovalla tahdilla. Adaa täytyy haluta ymmärtää nauttiakseen siitä täysillä. Se on paitsi itsellinen sarjakuvateos, Suomessa myös todiste ajasta, jolloin sarjakuvalehti saattoi julkaista tällaista tavaraa ja silti myydä ihan järkevän määrän kopioita, ihan ihmisten lehtikioskeista. Sinänsä en ihmettele, että julkaisun taustalta löytyy kolme pienkustantajaa, joiden puikoissa puuhaa melkoinen määrä Suomi-sarjiksen kermaa, sellaisia nimiä kuin Pertti Jarla, Ville Ranta ja Petteri Oja. Voin hyvin uskoa, että tämän porukan sydämissä Adalla on erityinen asema. Kyyninen milleniaalibloggaaja sen sijaan jää miettimään, oliko tämä nyt aivan niiiin hyvä sarjakuva kuitenkaan.

Arvio: Fence vol. 1 – Perusvarma suorittaja ei kestä hengähdystaukoja

Kun en kauheasti japanilaisen sarjakuvan maailmaa tunne, niin en uskalla sataprosenttisella varmuudella julistaa, mutta ymmärtääkseni urheilumanga ja -anime ovat ihan elinvoimainen alagenre. Ja sikäli mikäli edelleen olen ymmärtänyt oikein, tarina toistuu useasti melko samanlaisena altavastaajan kasvukertomuksena. Kun siis sanon, että kilpamiekkailun maailmaan sijoittuva Fence ammentaa Karate Kidin ja Rockyn perinteestä, niin mangaa lukeneelle tuoreempaakin verrokkimatskua voisi olla tarjolla. Oli miten oli, nuo muinaiset urheiluleffat tulivat mieleeni lähinnä siitä syystä, että Fence ei lajivalintansa lisäksi tarjoa auringon alle mitään uutta. Se ei ole pelkästään negatiivinen asia, sillä kilvoittelu ja kasvutarinat ovat hyvää matskua draamalle ihan samalla tavalla nykypäivänä kuin 40 vuotta sitten. Ja kyllähän Fenceäkin ihan hyvillä mielin lukee, mutta veikkaan, että tarinan tahmainen eteneminen tappaa silti innostukseni huomattavasti ennen kuin sarja ehtii päättymään.

Arvio: Cognac 2 – Vainaja areenalla

Vaikka ranskalaisen Cognac-murhamysteerin ykkösosa teki minuun vaikutuksen, kakkososaan pääsy kesti yllättävän pitkään. Osittain voi syyttää ihan omaa laiskuutta ja suunnitelmattomuutta sarjisten hankinnassa, mutta suuri syyllinen on varmasti takaraivossa kytevä tieto siitä, että kakkososat ovat tällaisissa trilogiateoksissa usein niitä vähiten sykähdyttäviä osia. Kun alkuasetelmat on esitelty ja ratkaisuja ei useinkaan vielä uskalleta tarjota, täytyisi jännitettä ja mielenkiintoa saada aikaan muilla keinoin. Se ei missään nimessä ole mahdotonta, mutta usein sarjakuvantekijät päästävät itsensä tällaisissa tilanteissa vähän helpolla. Cognac ei valitettavasti ole täysi poikkeus tähän sääntöön. Se etenee edelleen kuin hirvi ja peruselementit ovat kunnossa, mutta mitään uutta Vainaja areenalla ei tarjoa. Corbeyranin ja Jean-Charles Chapuzet’n henkilöhahmojen suhteet syvenevät, mutta lukija ei oikeastaan opi heistä mitään uutta. Murhamysteeriä selvitellään, mutta lähinnä jo ykköskirjassa esitettyjä oletuksia vahvistaen. Cognac 2 ei yllätä kertaakaan.

Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles

En ihan tarkalleen tiedä, minkälainen ongelma minulla on Image-kustantamon kanssa, mutta useimmiten en ole heidän sarjakuvistaan vaikuttunut. Minun ja julkaisujohtajan maut eivät vain osu kauhean hyvin yksiin. Silti, Imagekin kun jonkinlaista mainetta sarjispiireissä nauttii, tulee aina aika ajoin tartuttua uuteen kustantamon tuotteeseen ja toivottua, että historia ei toistaisi itseään. Uusimpana tyrkkynä viime vuoden best of -listoille hiipinyt Ice Cream Man. Episodimainen sarjakuva on hengeltään sandmanmainen, joskin W. Maxwell Prince ja Martin Morazzo haluavat pitää homman ainakin näiden neljän ensimmäisen numeron perusteella Neil Gaimania kyynisempänä. Ice Cream Man on kokoelma tarinoita epäonnisista ihmiskohtaloista jossain kauhun, dekkarin ja fantasian välimaastossa. Omista Image-kokemuksistani tämä ei ole missään nimessä kehnoin, mutta en tiedä, tulenko silti muistamaan tästä sarjiksesta enää kolmen kuukauden kuluttua juuri mitään.

Arvio: Learn Finnish Without Studying – Pätevä perehdytys, mutta onko tämä oikeastaan sarjakuva?

En tiedä, ajattelevatko muut samoin, mutta mielestäni yksi takuuvarma bestseller-kategoria Suomessa on Suomesta kertovat, mukamas ulkomaalaisille suunnatut teokset, joita kuitenkin kuluttavat 90-prosenttisesti ihan perushärmäläiset. Kun halutaan nähdä, että mitäs niille ulkomaaneläville voi meistä kertoa, ja mitähän ne meistä sitten ajattelee. Sympaattinen ajatus siitä, että Suomen ulkopuolella ihmisiä kiinnostaa, millaista Suomessa on. Sellaiset sarjakuvat kuin Finnish Nightmares tai Learn Finnish Without Studying ovat kelpo esimerkkejä. Ne ovat hyvin tehtyjä sarjakuvia ja samaistumisen tunne kirvoittaa nauruja suomalaisesta lukijasta, mutta kansainvälinen menestys syntynee lähinnä siitä, että suomalaiset ostavat näitä ulkomaalaisille tuttavilleen nenäkarvat innosta väristen, ja sanotut tuttavat laittavat sen jälkeen kirjan hyllyyn pölyä keräämään, kunnes se jossain muutossa häviää. En tiedä, onko tämä turhan kyyninen asenne, mutta ei minua kiinnostaisi lukea tuvalulaista sarjakuvaa tuvalulaisten mielenlaadusta, oli se kuinka hyvä vain. Toisaalta jokainen myyty kotimainen sarjakuva on kotiinpäin, joten mielestäni tarkoitus pyhittää täysin keinot. Kaikki tuki myös Learn Finnish Without Studyingille ja Sami Nyyssölälle, varsinkin kun toteutus on huolellinen ja mietitty.

Arvio: Beauty – Aikuisten satu yllättää niin monta kertaa, että perässä ei meinaa pysyä

Sain jokin aika sitten blogin vinkkaustoiminnon kautta viestin siitä, että herran olisi hyvä lukea hieman Kerascoëtia, jos mielii piireissä pysyä. Koska haluan vain viihdyttää ja mahdollisesti kiihdyttää, laitoin sopivan selektion tekijän töitä varaukseen. Näitä siis tulee lähiaikoina ainakin kolme, ja ensimmäisenä tassuun osui kirjakassista Beauty. Kerascoët on tarinoiden kuvittaja, tai itse asiassa kaksi. Taiteilijanimen takaa paljastuu pariskunta Marie Pommepuy ja Sebastién Cosset, mutta jonkinlaisen lukuselvyyden säilyttämisen nimissä aion viitata Kerascoëtiin tässä tekstissä yksikössä. Beautyssä Kerascoëtille sanoja kuvitettavaksi tarjoaa Hubert. En tiedä, kuka tekijäkolmikosta on vaikuttanut Beautyn juonessa mihinkin, mutta kyseessä on niin hämmentävä satu, että siitä on tosi vaikea muodostaa kantaa. Ajattelin, että kun nukun luettuani yön yli, niin ajatus blogia varten selkenee. Tässä sitä ollaan, yhtä yötä viisaampana ja tämän sarjiksen suhteen ihan yhtä tyhjänä kuin eilenkin.

Arvio: Akira 1-4 – Mangaklassikko on hävitystä ja takaa-ajoja

Lisää klassikkoaukkojen paikkaamista! Ajattelin, että nyt on oiva hetki tarttua yhteen mangan tunnetuimmista nimikkeistä, Katsuhiro Otomon Akiraan, tapahtumat kun sijoittuvat kyberpunk-henkisessä scifissä juuri vuoteen 2019. Sitten avasin ykköskirjan ja hommalta putosi pohja: suomennoksen mukaan kolmas maailmansota käytiinkin 1992, ei 1982, kuten lähteeni kertoivat, ja tapahtumat tapahtuvat vuodessa 2030, ei 2019. Välitön ryntäys Wikipediaan ei auta: englanninkielinen sivu kertoo mangan tapahtumien sijoittuvan vuoteen 2019, suomenkielinen puolestaan pitää kiinni Liken 2030-väitteestä. Olin kyllä valmistautunut siihen, että yhteensä yli 2000-sivuisen scifimangan perässä on vaikea välillä pysyä, mutta ihan näin alkumetreillä en kuvitellut joutuvani sekaisin. Tulkaahan nyt joku nestori sieltä kouluttamaan märkäkorvainen bloggaaja: onko Liken käännöksessä siirretty tapahtumia 10 vuotta eteenpäin tietoisesti esimerkiksi siksi, että suomijulkaisu on ilmestynyt yli 10 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen? Vai onko kyseessä jokin muu lapsus? Onko 2019-linkkini Akiraan kuranttia tavaraa vai sössinkö koko homman häpeällisesti heti alkumetreillä ja blogin uskottavuus meni sen siliän tien? Onko minusta edes puhumaan mitään Akiran laadusta?