Arvio: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58

cof

Olen kyllä kokenut aiemmin maku- ja hajumuistoja, mutta sarjismuistoon en ole törmännyt. On aika yllättävää, että sarjakuva, jota ei ole koskaan aiemmin lukenut, vie suoraan menneisyyteen. Alun perin 2015 ilmestynyt ja vastikään suomennettu Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58 on nimittäin vedetty suoraan lapsuudessa mummolan vintillä luetuista enoni vanhoista Agentti-Korkeajännityksistä ja muista suoran toiminnan sarjakuvista, joskin Englannin ja Italian sijaan alkuperämaa on Ranska. Käsikirjoittaja Rodolphen hahmot ovat suorasukaisia parilla modernihkolla twistillä, juoni klassista vastavakoilua ja kuvittaja Louis Alloingin tapahtumaympäristö komeita autoja ja klassista kaupunkimaisemaa. Se, miten Robert Saxin kokee, on varmaankin paljon kiinni omasta suhteesta näihin perinteisiin poikain seikkailutarinoihin. Tässä on kyseessä varsin häpeilemätön nostalgiatrippi, ei enempää eikä vähempää. Jatka lukemista ”Arvio: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58”

Mainokset

Arvio: Saga 5-7 – Olenko minä tullut vanhaksi vai mikä on vikana

edf

Olen lueskellut paljon haipattua Sagaa eteenpäin hiljakseen kirja kerrallaan, kun niitä on kirjastosta eteen sattunut. Nyt olen taas vaihteeksi päässyt Suomen julkaisutahdissa ajan tasalle, joten on hyvä hetki kirjoittaa. Olen rehellisesti sanottuna vältellyt Sagasta kirjoittamista, koska en meinaa saada siitä enää mitään otetta. Jos listaan Sagan ominaisuuksia, kaikki on kunnossa, kuten ennenkin, jopa loistavasti: Brian K. Vaughanin käsis rullaa eteenpäin kuin hirvi: tarinassa tapahtuu, hahmot kehittyvät mutta pysyvät uskottavina, ennakko-oletuksia ravistellaan, toiminta-huumori-draama-tasapaino on kohdallaan jne jne. Fiona Staplesin kuvitus on röyhkeää, kaunista ja helppolukuista. Mistä sitten johtuu, että aina kun aloitan uuden Saga-kirjan, en muista yhtään, mitä edellisissä osissa on tapahtunut? Yritin Wikipedian avulla kasata päässäni kokonaistarinaa tähänastisesta Sagasta, mutta olisin yhtä hyvin voinut lukea uutta tarinaa. En muistanut nimiä, en tapahtumia, en paikkoja. Olenko se minä, vai voisiko Sagassa olla jotain vikaa? Jatka lukemista ”Arvio: Saga 5-7 – Olenko minä tullut vanhaksi vai mikä on vikana”

Arvio: Habibi – Mitä tästä pitäisi ajatella

cof

Craig Thompson on kiistatta erittäin taitava sarjakuvantekijä. Se osoitettiin jo nuoruuden ensirakkaudesta kertovassa Blanketsissa. Fiktiiviseen Lähi-idän valtioon sijoittuva rakkaustarina Habibi osoittaa samoja vahvuuksia kuin Blankets. Thompsonin visio sekä kuvituksen ja juonenkuljetuksen yhteispeli ovat saumattomia, toteutus varsinkin visuaalisesti virtuoosimainen ja korni rakkaustarina onnistuu edelleen lämmittämään sydäntä rautalankamaisuudestaan huolimatta. Kokonaisuutena Habibin jättämä olo on kuitenkin ennen kaikkea epämukava. Thompson käsittelee vaikeita ja tulenarkoja aiheita, eikä erityisen silkkihansikkain tai tahdikkaasti. Habibi on samaan aikaan siltoja rakentava ja kaunis sekä ylimielinen ja ennakkoluuloja ruokkiva. Kirja vaikuttaa sympaattiselta ja sen puolella olisi mukava olla, mutta se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Kalevauvan sanoin, ”mitä tästä pitäisi ajatella – olen järkyttynyt”. Jatka lukemista ”Arvio: Habibi – Mitä tästä pitäisi ajatella”

Arvio: Rakkaus 2.0 – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2018

Rakkaus20_kansi

Hyllyyllä on todistettavasti ainakin kaksi lukijaa, sillä kahden ihmisen kanssa juttelen teksteistä säännöllisen epäsäännöllisesti. Toinen on isäni, ja toinen on keskisuomalainen sarjakuvantekijä ja harrastaja Avi Heikkinen. Ylävitoset molemmille hei! Heikkinen (taiteilijanimeltä ilmeisesti vain Avi) on myös Keski-Suomen Sarjakuvaseura KESSin aktiiveja, ja tätä kautta puheeksi tulikin joskus seuran vuosijulkaisu. Pari klikkiä myöhemmin Rakkaus 2.0 odottikin sähköpostissa lukemista ja tuomiota. Virallisesti Tampere Kuplii -festivaaleilla julkaistava teos sisältää lyhyitä sarjakuvia kuudelta keskisuomalaiselta tekijältä. Avin lisäksi mukana ovat Juho Hautala, Antti Arvola, Ville Rautiainen, Juuso Laasonen ja Ella-Leena Anttila. Vuosijulkaisuilla on aina jokin teema, ja Rakkaus 2.0:n kohdalla nimikin paljastaa, että tarinoissa risteilevät scifi ja ihmissuhteet. Rakkaus 2.0 on antaumuksella kasattu harrastajaprojekti, jossa taso vaihtelee runsaasti, mutta sydämellisyys ja sympaattisuus pitävät julkaisun pään vedenpinnan yläpuolella. Jatka lukemista ”Arvio: Rakkaus 2.0 – Keski-Suomen Sarjakuvaseuran vuosijulkaisu 2018”

Arvio: Ihmenainen – Todellinen amatsoni

mde

Minun on vaikea selittää tahatonta tunnereaktiota, joka iski päälle Wonder Woman -leffan alussa ja pysyi päällä melkein sen koko ajan. Silmäkulmat meinasivat kostua jatkuvasti, etenkin taistelukohtausten aikana, kun tuli niin iloinen fiilis voimaannutetun naissukupuolen puolesta. En toki voi oikeasti tietää, kuinka paljon joku tuntematon nainen leffasta voimaantuu. Silti olo siitä, että tässä nähdään jotain sellaista, mitä on odotettu iät ja ajat, oli niin vahvana minussa, että se yritti purkautua kyynelinä lähes kaksi tuntia. Suomessa fiilis voi helposti olla tämä, sen verran vähälle huomiolle Ihmenainen on täällä jäänyt. Oikeuden puolustajien riveissä on tullut esiinnyttyä muutaman kerran, mutta leffan jälkimainingeissa julkaistu Jill Thompsonin Todellinen amatsoni on ensimmäinen Ihmenaisen nimeä kantava nimike. Ei voi muuta sanoa kuin oli jo aikakin. Toisaalta Todellinen amatsoni on ensimmäiseksi suomenkieliseksi Ihmenainen-julkaisuksi minusta outo valinta. Se on sarjakuvana ihan ok, mutta ei antanut ainakaan minulle lainkaan sitä, mitä kirjalta odotin saavani. Jatka lukemista ”Arvio: Ihmenainen – Todellinen amatsoni”

Arvio: Siegfried – Muodollisesti pätevä paketti tosikkomaisia kliseitä

mde

Alkuvuodesta ilmestynyt Siegfried on ensimmäinen osa sarjakuvatrilogiasta, joka perustuu Richard Wagnerin Nibelungin sormus -oopperaan. Wagnerista on tullut nykykulttuurissa teoksiaan suurempi symboli niin oopperan mahtipontisuudelle, skandimytologioiden uudelle tulemiselle kuin nykynatsien kulttuurihistorian vääristelyllekin. Minulle Wagner tuo ensimmäiseksi mieleen yhden 1900-luvun merkittävimmän pastissimestariteoksen, Chuck Jonesin ”What’s Opera, Doc” -lyhärianimaation. Siegfriedillä ja What’s Opera, Docilla ei sitten paljon muuta yhteistä lähdemateriaalin lisäksi olekaan. Siinä missä Chuck Jones ja kumppanit löysivät oopperasta ironian ja tuoreuden kliseiden kautta, Alex Alicen Siegfried on ryppyotsaisen vakava ja lähes naurettavan pompöösi. Kuvitukseltaan kirja on komea ja juoni etenee sujuvasti, mutta tarinasta jää päällimmäiseksi fiilis, että draamaa ja mahtipontisuutta on kaivattu ja se on täräytetty sarjakuvan sivuille suodattamattomana. Jatka lukemista ”Arvio: Siegfried – Muodollisesti pätevä paketti tosikkomaisia kliseitä”

Arvio: Slayer – Repentless – Naurettavan hurmeiset hevikekkerit

edf

Erilaiset sarjakuvan crossoverit eri medioiden kanssa kiinnostavat aina. Fiilistelin viime vuonna kovasti suomalaisräppäreiden Planeetta Funk -sarjakuva-biisi-hybridiä, ja tänä vuonna samalle apajalle hyppää thrash metallin (suom. rässi) jättiläinen Slayer. Siihen ne yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Planeetta Funk oli taiteellinen tunnelmointi, Repentless taas ultraväkivaltainen aistihyökkäys, kuten Slayerin musiikkikin. Bändin uusimpaan albumiin ”Repentless” (onko niiltä tullut uusi albumi?) liitettiin kolmen musiikkivideon trilogia (tekeekö Slayer musiikkivideoita?) ja tämä albumin nimeä kantava sarjakuvakirja. Musavideot ja sarjakuva limittyvät toisiinsa ja kertovat samaa tarinaa perheensä menettäneen miehen kostoretkestä. Käsikirjoittaja Jon Schnepp ja kuvittaja Guiu Vilanova ovat tehneet yhteistyötä musiikkivideot ohjanneen BJ McDonnellin ja bändin kanssa saadakseen tarinasta yhtenäisen kokonaisuuden. Jatka lukemista ”Arvio: Slayer – Repentless – Naurettavan hurmeiset hevikekkerit”