Arvio: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers

NaturalBornLovers_kansi

Natural Born Loversin kansi herättää epäilyksiä. Siitä käy ilmi, että on haluttu kuvastaa kahden hahmon intohimoista suudelmaa, mutta oma intuitio kirkuu päässä lähinnä, että kukaan ei suutele noin, ikinä missään. Kuinka pitkät kielet noilla henkilöillä oikein on? Kuinka paljon he erittävät sylkeä? Millainen on heidän kieliensä lihaksisto, että kielet taipuvat tuollaisiin asentoihin? Kysymyksiä herää paljon, ja epäluulot ovat ensimmäiselle sivulle siirryttäessä korkealla. Näin ei ehkä tarvitsisi olla, jos olisi lukenut Amorin aika -sarjakuvaa esimerkiksi Rumban netistä aiemmin. Tällöin tietäisi tätä kirjaa avatessaan, mikä on tekijäpari Saila Juutin ja Anne Lehtisen henki ja tyyli. Natural Born Lovers on ensimmäinen pidempi tarina, jossa seikkailevat Amorin aika -sarjakuvan hahmot. Sarjiksen pointtina on intohimoisen pariskunnan, Korpin ja Kissan, seksielämä, joka koostuu epäilemättä usean ihmisen todellisista, joskin väritetyistä kokemuksista. Taustalla soi jatkuvasti musiikki, jonka tahtiin niin mäntähommat kuin muukin elämä kulkevat. Kaikki on sanottu popmusiikissa aiemmin, kyse on vain oikean biisin löytämisestä oikeaan tilanteeseen. NBL on kanttaan parempi sarjakuva, mutta en silti ole aivan varma, kantaako sen perusajatus pitkää tarinaa, vai onko kyseessä enemmän juuri lyhäreihin sopiva niche-huvittelu. Jatka lukemista ”Arvio: Syntyneet rakastajiksi – Natural Born Lovers”

Mainokset

Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä

AdaViidakossa_kansi

Ada viidakossa on varmaan sellainen sarjiskuplan sarjakuva. Kun itse seuraa keskustelua suht aktiivisesti, vaikutti siltä, että Adasta kohistiin viime vuonna melkoisen paljon, mutta ei tarvitse kauheasti skenen ulkopuolelle kurottaa, niin asiasta ollaan jo totaalisen tietämättömiä. Tietylle porukalle Ada olikin todennäköisesti fyysistä kokoaan suurempi sarjakuva, yhteisvoimin eloon tuotu muisto paremmista ajoista. Francisco Tulio Altanin teos on julkaistu alun perin 1970-luvulla, ja Suomessa se on nähty Tapiiri-lehdessä kasarin puolivälin paikkeilla. Ada viidakossa on eurooppalaista undergroundia ja historiallista satiiria, eli ei todellakaan mikään suuren yleisön vetonaula. Altan piirtää karikatyyrimäisesti mutta ei erityisen selkeästi, ja tarinan tapahtumapaikka ja -aika hyppivät kovalla tahdilla. Adaa täytyy haluta ymmärtää nauttiakseen siitä täysillä. Se on paitsi itsellinen sarjakuvateos, Suomessa myös todiste ajasta, jolloin sarjakuvalehti saattoi julkaista tällaista tavaraa ja silti myydä ihan järkevän määrän kopioita, ihan ihmisten lehtikioskeista. Sinänsä en ihmettele, että julkaisun taustalta löytyy kolme pienkustantajaa, joiden puikoissa puuhaa melkoinen määrä Suomi-sarjiksen kermaa, sellaisia nimiä kuin Pertti Jarla, Ville Ranta ja Petteri Oja. Voin hyvin uskoa, että tämän porukan sydämissä Adalla on erityinen asema. Kyyninen milleniaalibloggaaja sen sijaan jää miettimään, oliko tämä nyt aivan niiiin hyvä sarjakuva kuitenkaan. Jatka lukemista ”Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä”

Arvio: Fence vol. 1 – Perusvarma suorittaja ei kestä hengähdystaukoja

Fencevol1_kansi

Kun en kauheasti japanilaisen sarjakuvan maailmaa tunne, niin en uskalla sataprosenttisella varmuudella julistaa, mutta ymmärtääkseni urheilumanga ja -anime ovat ihan elinvoimainen alagenre. Ja sikäli mikäli edelleen olen ymmärtänyt oikein, tarina toistuu useasti melko samanlaisena altavastaajan kasvukertomuksena. Kun siis sanon, että kilpamiekkailun maailmaan sijoittuva Fence ammentaa Karate Kidin ja Rockyn perinteestä, niin mangaa lukeneelle tuoreempaakin verrokkimatskua voisi olla tarjolla. Oli miten oli, nuo muinaiset urheiluleffat tulivat mieleeni lähinnä siitä syystä, että Fence ei lajivalintansa lisäksi tarjoa auringon alle mitään uutta. Se ei ole pelkästään negatiivinen asia, sillä kilvoittelu ja kasvutarinat ovat hyvää matskua draamalle ihan samalla tavalla nykypäivänä kuin 40 vuotta sitten. Ja kyllähän Fenceäkin ihan hyvillä mielin lukee, mutta veikkaan, että tarinan tahmainen eteneminen tappaa silti innostukseni huomattavasti ennen kuin sarja ehtii päättymään. Jatka lukemista ”Arvio: Fence vol. 1 – Perusvarma suorittaja ei kestä hengähdystaukoja”

Arvio: Cognac 2 – Vainaja areenalla

Cognac2_kansi

Vaikka ranskalaisen Cognac-murhamysteerin ykkösosa teki minuun vaikutuksen, kakkososaan pääsy kesti yllättävän pitkään. Osittain voi syyttää ihan omaa laiskuutta ja suunnitelmattomuutta sarjisten hankinnassa, mutta suuri syyllinen on varmasti takaraivossa kytevä tieto siitä, että kakkososat ovat tällaisissa trilogiateoksissa usein niitä vähiten sykähdyttäviä osia. Kun alkuasetelmat on esitelty ja ratkaisuja ei useinkaan vielä uskalleta tarjota, täytyisi jännitettä ja mielenkiintoa saada aikaan muilla keinoin. Se ei missään nimessä ole mahdotonta, mutta usein sarjakuvantekijät päästävät itsensä tällaisissa tilanteissa vähän helpolla. Cognac ei valitettavasti ole täysi poikkeus tähän sääntöön. Se etenee edelleen kuin hirvi ja peruselementit ovat kunnossa, mutta mitään uutta Vainaja areenalla ei tarjoa. Corbeyranin ja Jean-Charles Chapuzet’n henkilöhahmojen suhteet syvenevät, mutta lukija ei oikeastaan opi heistä mitään uutta. Murhamysteeriä selvitellään, mutta lähinnä jo ykköskirjassa esitettyjä oletuksia vahvistaen. Cognac 2 ei yllätä kertaakaan. Jatka lukemista ”Arvio: Cognac 2 – Vainaja areenalla”

Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles

cof

En ihan tarkalleen tiedä, minkälainen ongelma minulla on Image-kustantamon kanssa, mutta useimmiten en ole heidän sarjakuvistaan vaikuttunut. Minun ja julkaisujohtajan maut eivät vain osu kauhean hyvin yksiin. Silti, Imagekin kun jonkinlaista mainetta sarjispiireissä nauttii, tulee aina aika ajoin tartuttua uuteen kustantamon tuotteeseen ja toivottua, että historia ei toistaisi itseään. Uusimpana tyrkkynä viime vuoden best of -listoille hiipinyt Ice Cream Man. Episodimainen sarjakuva on hengeltään sandmanmainen, joskin W. Maxwell Prince ja Martin Morazzo haluavat pitää homman ainakin näiden neljän ensimmäisen numeron perusteella Neil Gaimania kyynisempänä. Ice Cream Man on kokoelma tarinoita epäonnisista ihmiskohtaloista jossain kauhun, dekkarin ja fantasian välimaastossa. Omista Image-kokemuksistani tämä ei ole missään nimessä kehnoin, mutta en tiedä, tulenko silti muistamaan tästä sarjiksesta enää kolmen kuukauden kuluttua juuri mitään. Jatka lukemista ”Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles”

Arvio: Learn Finnish Without Studying – Pätevä perehdytys, mutta onko tämä oikeastaan sarjakuva?

cof

En tiedä, ajattelevatko muut samoin, mutta mielestäni yksi takuuvarma bestseller-kategoria Suomessa on Suomesta kertovat, mukamas ulkomaalaisille suunnatut teokset, joita kuitenkin kuluttavat 90-prosenttisesti ihan perushärmäläiset. Kun halutaan nähdä, että mitäs niille ulkomaaneläville voi meistä kertoa, ja mitähän ne meistä sitten ajattelee. Sympaattinen ajatus siitä, että Suomen ulkopuolella ihmisiä kiinnostaa, millaista Suomessa on. Sellaiset sarjakuvat kuin Finnish Nightmares tai Learn Finnish Without Studying ovat kelpo esimerkkejä. Ne ovat hyvin tehtyjä sarjakuvia ja samaistumisen tunne kirvoittaa nauruja suomalaisesta lukijasta, mutta kansainvälinen menestys syntynee lähinnä siitä, että suomalaiset ostavat näitä ulkomaalaisille tuttavilleen nenäkarvat innosta väristen, ja sanotut tuttavat laittavat sen jälkeen kirjan hyllyyn pölyä keräämään, kunnes se jossain muutossa häviää. En tiedä, onko tämä turhan kyyninen asenne, mutta ei minua kiinnostaisi lukea tuvalulaista sarjakuvaa tuvalulaisten mielenlaadusta, oli se kuinka hyvä vain. Toisaalta jokainen myyty kotimainen sarjakuva on kotiinpäin, joten mielestäni tarkoitus pyhittää täysin keinot. Kaikki tuki myös Learn Finnish Without Studyingille ja Sami Nyyssölälle, varsinkin kun toteutus on huolellinen ja mietitty. Jatka lukemista ”Arvio: Learn Finnish Without Studying – Pätevä perehdytys, mutta onko tämä oikeastaan sarjakuva?”

Arvio: Beauty – Aikuisten satu yllättää niin monta kertaa, että perässä ei meinaa pysyä

cof

Sain jokin aika sitten blogin vinkkaustoiminnon kautta viestin siitä, että herran olisi hyvä lukea hieman Kerascoëtia, jos mielii piireissä pysyä. Koska haluan vain viihdyttää ja mahdollisesti kiihdyttää, laitoin sopivan selektion tekijän töitä varaukseen. Näitä siis tulee lähiaikoina ainakin kolme, ja ensimmäisenä tassuun osui kirjakassista Beauty. Kerascoët on tarinoiden kuvittaja, tai itse asiassa kaksi. Taiteilijanimen takaa paljastuu pariskunta Marie Pommepuy ja Sebastién Cosset, mutta jonkinlaisen lukuselvyyden säilyttämisen nimissä aion viitata Kerascoëtiin tässä tekstissä yksikössä. Beautyssä Kerascoëtille sanoja kuvitettavaksi tarjoaa Hubert. En tiedä, kuka tekijäkolmikosta on vaikuttanut Beautyn juonessa mihinkin, mutta kyseessä on niin hämmentävä satu, että siitä on tosi vaikea muodostaa kantaa. Ajattelin, että kun nukun luettuani yön yli, niin ajatus blogia varten selkenee. Tässä sitä ollaan, yhtä yötä viisaampana ja tämän sarjiksen suhteen ihan yhtä tyhjänä kuin eilenkin. Jatka lukemista ”Arvio: Beauty – Aikuisten satu yllättää niin monta kertaa, että perässä ei meinaa pysyä”