Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta

Olen joskus aiemminkin kuvannut kirjaston käyttömetodiani, joka perustuu suuren osan ajasta suunnitelman puutteeseen. Menen sarjishyllylle ja nostelen kassiin tavaraa ottamatta sarjiksista juurikaan selvää etukäteen. Nimet saattavat toki olla tuttuja, mutta suuren osan ajasta sisältö selviää vasta lukiessa. Tämä pohjustus tuntuu tarpeelliselta, kun tässä ajassa nostaa käsittelyyn Hannu Leimun viime vuonna ilmestyneen teoksen Kadonneet. En tiedä, olisinko ehdoin tahdoin ottanut luettavaksi kertomusta isän ja pojan vaelluksesta sodan autioittamassa maassa hylättyjen tankkien ja joukkohautojen keskellä. Varmaan on tosi inhimillistä vetää monesta asiasta yhteys Ukrainan sotaan, mutta Kadonneissa ollaan niin lähellä nykytodellisuutta kuin fiktion keinoin on ihan oikeasti mahdollista. Yllättäen tämä ei kuitenkaan pelkästään tehnyt lukemisesta painavaa, vaan fiktio salli myös jäsentää ajatuksia jollain tavalla, joka viime viikkoina on omasta repertuaarista puuttunut.

Arvio: Johnny Cash – I See A Darkness

Saattaa olla huonoin mahdollinen blogitekstin aloitus heti alkuun todeta, että ei minuakaan sytyttänyt kamalasti idea tästä Johnny Cash -elämäkerrasta. Kun bongasin sen kirjaston hyllystä, en ollut mitenkään erityisen innostunut. Ajattelin, että tuossa on varmaan yllätyksetön perussarjis jonka lukemisesta en tule hullua hurskaammaksi. Jäin kuitenkin miettimään syytä nihkeyteeni – pidän musiikkisarjakuvista ja Johnny Cashista aivan huolella. Mikä erottaisi Cash-sarjiksen vaikkapa siitä mahtavasta Thelonious Monk -sarjiksesta, tai siitä loistavasta Robert Johnson -sarjiksesta, miksi se ei voisi olla ihan yhtä iskevä? Päädyin ottamaan sarjiksen völjyyn ensireaktioni valjuudesta huolimatta. Tiesin, että jälkikäteen olisin kuitenkin halunnut harmitellut sen ohittamista. Tämän jaakopinpainin jälkeen onkin vähän pettymys myöntää, että ensiolettamus ei mennyt kauheasti huti. Johnny Cash – I See A Darkness ei ole erityisen unohtumaton. Syitä keksin parikin, mutta katsotaan onko niistä yleistettävissä jotain sääntöä tulevaisuuden varalle.

Arvio: Post Mortem – Joensuun sarjakuvaseuran kauhujulkaisu

Mitä tulee kotimaisiin sarjakuva-antologioihin, Post Mortemilla on monta joukosta edukseen erottuvaa etua. Ensimmäinen niistä on tietysti kauhuteema, joka on aina tervetullut ja jota toivotaan ainakin Hyllyyn yksihenkisen toimittajakunnan puolelta aina ja ikuisesti lisää. Toinen on silkka koko: Post Mortemin tekijäkunta on antologiaksi erittäin laaja, ja lyhyitä tarinoita on kirjassa peräti 22. Joensuun sarjakuvaseura on saanut mobilisoitua tekijät kiitettävästi. Kolmas on sitten kansi, joka on sitä perinteisen kauhusarjakuvan ystävän lempihilloa. Mika K. Saarelainen näyttää, että Corbenit ja Burnsit on luettu ja tyylitaju on kohdallaan. Näillä eväillä antologiaa on kiva ryhtyä kahlaamaan. Sisältä löytyy, kuten kokoelmajulkaisuun kuuluu, laadultaan ja tyyleiltään vaihteleva kattaus. Aidot kauhunväristykset jäävät ehkä melko vähäisiksi, mutta kyllä nautinnollisiakin tunnelmapaloja löytyy ihan asiallinen määrä.

Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani

Yksi lukuisista sokeista pisteistäni kotimaisessa sarjakuvassa on ollut jo pitkään Marko Turunen. Nimi nousee esiin säännöllisesti, yleensä erittäin kehuvassa ja kiittävässä sävyssä, mutta parin teoksen nimiä lukuunottamatta en ole tiennyt lainkaan, mistä Turusen sarjakuvissa on kyse. Tilaisuus paikata aukkoa tuli eteen kun Turunen julkaisi uuden Kotolan mies ja Loinen -teoksensa. Se kiinnitti huomioni tekijän lisäksi myös silkalla koollaan: yli 400-sivuinen järkäle kotimaisessa sarjakuvassa on aina ilahduttava näky. Tässä mitassa Turusen tyylistä ja maailmankatsomuksesta saisi varmaan jo jonkinlaisen käsityksen? No, jonkinlaisen joo. Pääosin Kotolan mies ja Loinen aiheutti kuitenkin hämmennystä ja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kiinnostavaa? Kyllä. Hyvää vai huonoa? En edelleenkään tiedä.

Arvio: Numb 1 – Rönsyilevä kertomus väläyttelee lupauksia laadusta

Näin syksyn arvostelukappalepino on saapunut ainakin toistaiseksi viimeiseen jäseneensä. Niina Eveliina Salmelinin kunnianhimoinen verkkosarjakuva Numb on joukkorahoituksen voimin nähnyt päivänvalon myös painotuotteena. Itselleni tämä sopi mitä parhaiten, sillä Numbin konsepti on kiinnostanut itseänikin jo pitkään, mutta onnettomana verkkosarjisten lukijana asiaan tarttuminen on jäänyt puolitiehen. Kiinnostavan Numbista minulle tekivät sen tyylilaji, kauhun kanssa flirttaileva mysteeritrilleri, ja tyylillinen valinta toteuttaa kuvitus kokonaan vesivärein. Tämän tarinan avaavan ykköskirjan perusteella näistä ensimmäinen toimii vähintäänkin mukiinmenevästi, ja toisellakin on ehdottomasti hetkensä.

Arvio: Satu Sammalkorpi – Melankolian auringon alla ja muita kertomuksia

Olisikohan pääteltävä, että Helsingin sarjakuvafestivaalit ovat kohta tuloillaan, kun viimeisten viikkojen aikana on postiluukusta pudonnut enemmän arvostelukappaleita kuin koko edeltävänä vuotena? No, en missään nimessä valita vaan otan kaikki julkaisut luettavaksi ja arvioitavaksi ilolla. Tämä on sitä aikaa, kun voi tehdä sellaisia löytöjä, joiden olemassaolosta ei aiemmin tiennyt mitään. Sellainen löytö on vaikkapa Mikael Salon episodisarjakuva Satu Sammalkorpi, joka ehti arvostelujonoon syksyn uutuuksista ensimmäisenä. Sarjislehti Sarjarin sivuilla ilmeisen säännöllisesti seikkaileva hahmo on nyt pistetty itselleen pyhitettyjen kansien väliin ensimmäistä kertaa. Minulle Satu Sammalkorpi ei ollut ennestään tuttu, mutta se jää ehdottomasti mieleen. Sarjakuva ei ole täysin valmis, mutta hiomattoman timantin ominaisuuksia siinä on ehdottomasti.

Arvio: Bouncer 1&2 – Kainin silmä / Armottomien laupeus

En missään nimessä väitä, että länkkäri olisi sarjakuvan kuninkuuslaji, mutta ajoittain on silti hauska huomata, miten kovin monen ihan muista hommista tunnetun tekijän katalogistakin jonkinlainen lännenviritys löytyy. Kyllä sillä selkeästi jonkinlainen, suhteellisen monoliittinen asema sarjisten maailmassa on. Siksi kai se on houkutellut puoleensa esimerkiksi enemmänkin happoisista leffoistaan tunnettua Alejandro Jodorowskya, joka on kuvittajakumppaninsa Francois Boucqin kanssa synnyttänyt Bouncer-lännensarjan. Bouncer kertoo ajoittain paikallisen saluunan ovimiehenä työskentelevästä Bouncerista, joka ajautuu osalliseksi seikkailuihin suht kylmässä ja brutaalissa tulkinnassa villistä lännestä. Tästä päästään myös lännensarjakuvan suurimpaan haasteeseen: kun kaikki haluavat tehdä oman versiointinsa samoista aiheista niin kuin kyseessä olisi suomielokuva ja Tuntematon sotilas, miten massasta voi erottua?

Arvio: MW – Nyt ei ole mestarin jälki vanhentunut kovin arvokkaasti

Nappasin jälleen kirjaston hyllystä täysin sokkona mangan grand old man Osamu Tezukaa suht luottavaisena siihen, että mestarin kanssa ei voi mennä vikaan umpimähkäänkään. Sen verran vakuuttava oli edellinen häneltä lukemani Message to Adolf -epookki. Aivan en kuitenkaan päässyt huokailemaan ihastuksesta lukiessani MW:tä, minisarjaa, joka on alun perin ilmestynyt Japanissa 1976-1978 ja koottu sittemmin yhdeksi järkälemäiseksi laitokseksi. MW on toki taitavasti rakennettu ja sarjakuvallisesti hyvin toimiva, mutta nykyvinkkelistä katsottuna juonessa on niin paljon arveluttavia ja ongelmallisia elementtejä, että lukemiseen heittäytyminen ja nauttiminen häiriintyi jatkuvasti. Lopputuloksena oli lähinnä todella hämmentynyt bloggaaja.

Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?

The Hard Tomorrow ei tee itsestään puhumista helpoksi. Tässä on sarjakuva, joka on periaatteessa hyvällä asialla ja tärkeällä sanomalla, mutta samanaikaisesti melkoisen ärsyttävä. Ärsyttävyyttä ei kuitenkaan voi laittaa minkään tietyn ominaisuuden piikkiin. Joo, tässä on ärsyttäviä hahmoja, jotka tekevät ärsyttäviä päätöksiä, mutta Eleanor Davis onnistuu kyllä perustelemaan jokaisen sarjakuvassa tekemänsä valinnan uskottavasti. Tällöin mieleen kummittelemaan jää kysymys siitä, onko ärsyttävyys itse asiassa lukijassa ennemmin kuin luettavassa? Hard Tomorrow on eittämättä tarkkanäköinen ja pienieleisen vaikuttava sarjakuva. Onko vain niin, että en itse pidä siitä, miten peilaudun tästä sarjakuvasta? Katsotaan, ehdinkö reflektoimaan itseni ulos tästä labyrintista blogitekstin mitassa.

Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966

On tietyllä tavalla ilahduttavaa, että pienestä koostaan huolimatta suomalainen sarjisskene on niin laaja, että valikoimasta löytyy jo jopa Väinö Tannerin elämäkerta. Toki aivan puhtaasta markkinaehtoisesta iloittelusta ei ole kyse, sillä Väinö Tannerin säätiö on ollut rahoittamassa ja kustantamassa projektia, mutta silti. Kirja löytyy, ihan kaupoista, saatavilla rahaa vastaan! Tämä on myös ensimmäinen Mika Lietzénin teos, joka on käsiini eksynyt. En kuitenkaan halua liian suuria leimoja tekijän otsaan lyödä (minkään) yhden teoksen perusteella, enkä varsinkaan tämän. Taipumaton Tanner on nimeä myöten hyvin suomalaistyypillistä suurmiesjumalointia. Toki jumaloinnin kohteena on tässä maassa useimmin Mannerheim, Niinistö tai alle 15 000 asukkaan kunnissa Kekkonen, mutta Taipumaton Tanner on vähän kuin demariversio näistä. Mietiskelin kovasti, millaista suoraa tai epäsuoraa vaikutusta säätiöllä tai sen taustavoimilla on ollut sarjakuvan sisältöön. En ole ihan varma sen sarjakuvallisista ansioista, mutta vähintään metakeskustelun tasolla sarjakuva on mitä mielenkiintoisin. Tästä blogauksesta saattaa jopa tulla ihan tilkkasen poliittinen!