Arvio: Siegfried II & III – Valkyyria / Jumalten iltahämärä

cof

Vaikka en aikoinani ollut valtavan innostunut Alex Alicen Siegfried-epookin avauksesta, lupasin kahlata trilogian kaksi jälkimmäistäkin osaa, jos ne tarpeeksi vaivattomasti tielle osuvat. Nyt tuo hetki koitti, kun sekä Valkyyria että Jumalten iltahämärä nököttivät lähikirjaston hyllyssä vieri vieressä. Pulinat siis pois, ja eihän sitä käy kieltäminen että Siegfried on silmäkarkkina aivan ensiluokkaista. Ei näiden alppareiden selailu siis mitään tervanjuontia ole. Siegfried-tarina on siis edelleen tulkinta Nibelungin sormus -oopperasta, tai toisin sanoen sitä alkuperäistä miekka ja magia -fantasiaa. Se on niin perinteinen fantasiakertomus toteutettuna suorinta mahdollista tietä, että en oikein ymmärrä mitä innostuttavaa näissä komeiden kuvien lisäksi on. Mutta hei, ainakin tässä sarjakuvassa on lohikäärme, millä saan yhden randomeimmista Sadan sarjakuvan haaste -kohdista täytettyä (tästä lisää tekstin lopussa)! Jatka lukemista ”Arvio: Siegfried II & III – Valkyyria / Jumalten iltahämärä”

Mainokset

Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää

cof

Sen lisäksi, että olen haalinut viime vuoden ulkomaisia sarjakuvia lukulistoilleni, Suuri Kurpitsa ystävällisesti lähetti minulle nipun viime vuoden kotimaisia julkaisujaan. Tämä on ihan paikallaan, sillä suomalaisesta tuotannosta vuosittaisia best of -listoja julkaistaan vain niukasti (ja joku vielä kyselee minultakin mielipiteitä, herra paratkoon). En siis voi pelkästään peesata asiaan vihkiytyneitä, vaan mielipiteitä pitäisi muodostaa itsekin. Kaikkien sarjakuvien tehtävä tosin ei ole päätyä ”parhaat ja järisyttävimmät” -listoille. Osa sarjakuvista on aivan paikallaan pienimuotoisina välipaloina, erimuotoisina testamentteina elämän kevyemmille osa-alueille. Jukka Tilsan omaelämäkerrallinen musamuistelokokoelma Julma jytä on juuri sellainen. Pienen pokkarin jälkeen tuskin kukaan muuttaa ajatteluaan tai katselee maailmaa eri kantilta, mutta voi silti innostua nostalgisoimaan ja saada iloa useiksi päiviksi. Jatka lukemista ”Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää”

Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944

cof

Opintie Japanin historian parissa jatkuu massiivisen Showa-tetralogian toisessa osassa. Keisari Hirohiton vallan ajan Japania kuvaavassa kokonaisuudessa vuosien välinen epäsuhta korostuu tässä osassa kaikkein näkyvimmin. Vaikka neljä kirjaa kattavat yhteensä yli 60 vuotta elämää, käytetään sivumäärällisesti neljäsosa koko tarinasta toisen maailmansodan vuosien käsittelyyn. Mainitsin jo edellisessä Showa-tekstissä, että odotan tätä volyymia hieman varautuneesti, sillä Shigeru Mizukin erittäin yksityiskohtainen tyyli käy sitä uuvuttavammaksi, mitä enemmän yhdelle vuodelle annetaan sarjakuvassa tilaa. Tai näin ainakin odotin. Enää en ole niin varma, sillä Showan kakkososa ei ollutkaan sellaista umpihankihiihtoa kuin olin pelännyt. Se tuntuu rytmiltään hyvin paljon edeltäjältään, eikä käy liian sekavaksi. Kuitenkin, tällä osalla oli selkeästi myös puutteensa, jotka löytyivät paikoista, joista en osannut niitä alun perin odottaa tuleviksi. Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944”

Arvio: Imperfect – Näen, mistä Finlandia myönnettiin, mutta itse en olisi sitä antanut

cof

Vielä hetken tuoreimman Sarjakuva-Finlandian manttelia kantaa yllään Imperfect, joka on käytännössä tittelinsä antiteesi: se ei oikein ole sarjakuva, ja kaiken lisäksi se on julkaistu vain englanniksi. Pyöräilevä, hengellinen graafikkopariskunta Kaisa ja Christoffer Leka on tuottanut jälleen yhden travelogin omasta meditatiivisesta matkakokemuksestaan, tällä kertaa Yhdysvaltojen halki New Yorkista San Franciscoon. Teoksen muoto on epätavallinen ja huolella mietitty. Kaikki kirjan toteutuksessa vaikuttaa tarkoitukselliselta ja havainnollistaa Lekojen pääviestiä epätäydellisistä kokemuksista. Valitettavasti kirjasta vain tulee sellainen olo, että se on ollut tekijöilleen valtavan tärkeä, mutta minun on vaikea löytää syitä välittää siitä erityisemmin.

Jatka lukemista ”Arvio: Imperfect – Näen, mistä Finlandia myönnettiin, mutta itse en olisi sitä antanut”

Arvio: Kuolleet puutarhat – Gijonin aamunkoi

cof

Vähän aikaa sitten surkuttelin (tai totesin), että sarjakuvan kaikista muodoista verkkosarjakuva on itselleni yksi vieraimpia. Kyseessä eivät ole juurikaan ennakkoluulot tai mitkään antipatiat, vaan puhtaasti opitut tavat. Luen kyllä toki satunnaisen verkkosarjiksen silloin tällöin, mutta jatkuva seuraaminen, sivu tai kaksi kerrallaan, tiettyjen verkkosarjisten tsekkaaminen osana netin viihdekäyttöä, se ei vain tartu omiin tapoihini. Onneksi on tekijöitä ja sarjakuvia, jotka rakentavat siltoja verkko- ja printtisarjisten välille. Yksi tällainen on Tiia Salmelin, jonka pitkäikäinen nettisarjakuva Kuolleet Puutarhat on saanut kaverikseen printtinä julkaistun standalone-tarinan Gijonin aamunkoi. Ajatus on erittäin kannatettava: Gijonin aamunkoi laajentaa Kuolleiden puutarhojen maailmaa, mutta sen pitäisi toimia myös itsenäisenä tarinana. Suurimmilta osin asia onkin näin, mutta loppua kohti alkaa tuntua siltä, että minä, Kuolleisiin puutarhoihin aiemmin perehtymätön lukija, en nyt aivan tiedä kaikkea mitä pitäisi tietää. Jatka lukemista ”Arvio: Kuolleet puutarhat – Gijonin aamunkoi”

Arvio: Tallipiällikkö – Surrealistinen parisuhdesekoilu hukkuu dialogin määrään

cof

Hirveä kuumotus kirjoittaa internettiin Kasper Strömmanin tekemästä sarjakuvasta. Strömman, influesseri supreme, synnyttää ja tappaa ilmiöitä silkoilla Burt Reynolds -poseerauksilla ja Bo Hagerin yleisönosastokirjoituksilla. No, hänen näkyvyys-imperiumissaan Hyllyy on hädintuskin himmeä välkähdys tutkassa, että ehkä blogi selviää tästäkin tekstistä hengissä. Armoa, Kasper. Mutta niin, pari vuotta sitten ilmestynyt Tallipiällikkö on hyvin omalaatuinen sarjis: se on tekijänsä näköinen, arjen absurdiuksista ja putkinäköisestä elämäntyylistä huumoria repivä kertomus. Dialogia on helvetisti, ja Tallipiällikön voisi monelta osin kuvitella toimivan esimerkiksi radiokuunnelmana. Ei sekään toki uusi aluevaltaus Strömmanille olisi, sillä mies on ottanut haltuunsa viime vuosina blogin lisäksi ainakin radion, television, podcastit, kirjallisuuden ja sarjakuvat. Odottelen lähinnä konserttisalikiertuetta ja instrumentaalilevyä. Sillä välin Tallipiällikkö on oikein kelvollinen annos päivän Kasperia. Jatka lukemista ”Arvio: Tallipiällikkö – Surrealistinen parisuhdesekoilu hukkuu dialogin määrään”

Arvio: The Cigar That Fell in Love with a Pipe – Outo rakkaustarina monellakin tapaa

cof

Kaksi marginaalista genreä, jotka kovasti viehättävät minua, ovat oudot rakkaustarinat ja huolella laaditut rakkauskirjeet jollekin marginaaliselle taiteenlajille. Kiehtovan mystisesti nimetty The Cigar That Fell in Love with a Pipe solahtaa molempiin genremääritelmiin. Se on sukellus sikarien maailmaan ja kaikkeen siihen uniikkiin käsityöhön, mitä täydellisen sikarin kääriminen vaatii. Se on myös rakkaustarina, joskin traaginen sellainen. Ja myös erittäin outo. Oudoin pitkään aikaan. Käsikirjoittaja David Camus on antanut luovuutensa todella virrata, sillä tällaisia tarinavyyhtiä ei tule vastaan joka kuukausi. Kuvittaja Nick Abadzisin duuni lankojen pitämisestä käsissä ei ole ollut helpoin mahdollinen, kun Camus poukkoilee ajassa, paikassa ja elämän ja kuoleman välissä jatkuvasti sinne sun tänne. TCTFILWAP on viehättävä pieni tarina, toisaalta kaunis ja toisaalta erittäin surullinen kertomus alusta saakka onnettomaksi tuomitusta elämästä. Jatka lukemista ”Arvio: The Cigar That Fell in Love with a Pipe – Outo rakkaustarina monellakin tapaa”