Arvio: Aarre – Mainio seikkailuromanssi ei muistuta Tinttiä

Millaisia ajatuksia teillä herää, jos jotain sarjista kutsutaan Tintti-henkiseksi? Minusta se on muille kuin varsinaisille Tinteille aina vähän epäilyksiä herättävää. Ovathan Tintit monelta osin erinomaisia, mutta ovat ne myös todella vanhanaikaisia ja monella nykymittarilla tilkkasen kankeita. Siispä en ollut aivan superinnoissani, kun Lucie Durbianon Aarre-sarjista luonnehdittiin takakannessa nimenomaan tuolla termillä. Ilokseni voin kuitenkin todeta, että Tintti-henkistä tarinassa on lähinnä aarteenmetsästys ja keskieurooppalaisuus. Muutoin, siinä missä Tintti on steriili ja seksitön, on Aarre vähintään yhtä paljon ihmissuhdedraamaa ja sydänten kujanjuoksua kuin sitä aarrekartan palapelien ratkaisua. Tasapaino on muutenkin kohdallaan, Aarre on oikein maistuva seikkailupala!

Jatka lukemista ”Arvio: Aarre – Mainio seikkailuromanssi ei muistuta Tinttiä”

Arvio: Eläimelliset aakkoset aikuisille – Ilahduttava hassuttelu ei onnistuisi aloittelijalta

Nyt aloitetaan taas sellaisella tunnustuksella, jollaisia ei pitäisi sarjisihmisen ikinä myöntää ääneen. En ole koskaan ennen lukenut Kati Kovácsin sarjakuvia, en yhtä ainutta. Mitään hyvää syytä ei ole, ei vaan koskaan ole Kovács ollut päätöksenteon mikrohetkellä kirjastossa tai kaupan hyllyssä tarpeeksi houkutteleva muiden saatavilla olevien teosten rinnalla. Hän on kuitenkin aivan kiistatta ja selkeästi suomalaisen sarjakuvan ehdottomia kunniataulunimiä lähes 30 vuotta kestäneellä urallaan ja Puupää-hatut ja Sarjis-Finlandiat kauan sitten pokattuna. Ajattelin, että tällaisia sokeita pisteitä on kuitenkin hyvä tuoda esiin. Tilastollisesti Suomessa on paljon enemmän ihmisiä, joille Kovács ei ole lainkaan tuttu kuin heitä, joille on. Ehkä joku heistä voi tekstin kautta innostua. Varsinkin kuin Eläimelliset aakkoset aikuisille, Kovácsin tuorein teos, on hulppean nokkelaa ja älyvapaata tykittelyä.

Jatka lukemista ”Arvio: Eläimelliset aakkoset aikuisille – Ilahduttava hassuttelu ei onnistuisi aloittelijalta”

Arvio: Ulkoministeriö – Diplomaattisia merkintöjä 1 & 2

Jos olisin sellainen meemeihin taipuvainen viestijä, niin Ulkoministeriötä voisin kommentoida Gordon Ramsayn kuvalla, jossa lukisi “Finally, some good fucking poliittista satiirisarjakuvaa”. Poliittista sarjakuvaahan on Hyllyyssäkin luettu kyllä vuosien saatossa kunnon pino, mutta satiiri ei ehkä ole tyylilajina genressä kuitenkaan kauhean yleinen. Koomisemmatkin poliittiset sarjakuvat (ainakin minun lukemani) kommentoivat yhteiskuntaa laajemmin, eivät niinkään poliitikkoja tai poliittista järjestelmää. Toisaalta, voidaan myös helposti väittää ettei Ulkoministeriökään ole varsinaista satiiria, sillä sen yhteys tosielämään on hyvin suora ja selkeä. Käsikirjoittaja, pseudonyymi Abel Lanzacin takaa löytyy Ranskan entisen ulko- ja pääministerin erityisavustaja Antonin Baudry, joka kertaa Ulkoministeriössä omia kokemuksiaan hyvin nimellisesti todellisia tapahtumia naamioiden. Onko se sitten satiiria, jos Colin Powellin nimi on Jeffrey Cole ja Irak on Luusdem, vai onko tämä vain hieman keskimääräistä vapaammin tapahtumia kertaava muistelmateos?

Jatka lukemista ”Arvio: Ulkoministeriö – Diplomaattisia merkintöjä 1 & 2”

Arvio: Blast 2-4 – Raju, ruma ja synkkä huippusarjis

Mulla on tällä hetkellä pieni puhelimen ja läppärin siirtymävaihe menossa, joten kuvat on välillä valitettavasti vähän tällaisia. Koettakaa kestää!

Kun kirjoitin arviota Manu Larcenetin ensimmäisestä Blast-sarjakuvan osasta, ounastelin moneen otteeseen, että tarinan sävy saattaisi muuttua vielä tavalla joka vaikuttaisi kokonaisuuden tulkintaan merkittävästi. Ensimmäisessä osassa päähuomion vei tietynlainen värittynyt sympatia päähenkilö Polza Mancinin itsensäetsimismatkaa kohtaan. Tällöinkään sarjakuvassa ei voinut täysin tuudittautua tunnelmoimaan, mutta yhä vaikeammaksi se kävi myöhemmissä osissa. Kakkoskirja Pyhän diilerin ilmestys tuo tarinaan paljon nihilistisemmän sävyn ja elämän rumia puolia, kolmoskirja Päätä pahkaa tekee lukemisesta osittain jo epämiellyttävää, ja neloskirja Toivottavasti buddhalaiset ovat väärässä moukaroi lukijan emotionaalista palleaa täysin armotta. Lopulta Blastista jää lähes yliajettu olo. Sen lukeminen ei tuntunut kivalta, mutta sen pariin haluaa silti palata uudestaan, niin koukuttava ja hyvä se on.

Jatka lukemista ”Arvio: Blast 2-4 – Raju, ruma ja synkkä huippusarjis”

Arvio: Blast 1 – Röykkiö ihraa

Vaikka on vuosikausia levittänyt sarjakuvan monipuolisuuden ilosanomaa tällä tavalla julkisestikin, niin kummasti sitä jää itselleen kiinni ennakkoluuloista edelleen. Tiedättekö, siitä että on nähnyt jonkun sarjakuvan vaikka kirjaston hyllyssä 100 kertaa, mutta ohittanut sen aina koska se ”näyttää epäkiinnostavalta”. Mitä hittoa sekin muka tarkoittaa. No, Blast on juuri sellainen. Olen kävellyt sen ohi lukemattomia kertoja, koska tekijä Manu Larcenet on joku euroviisastelija, ja nehän on usein keskinkertaisen tylsiä. Ja kansi on kans valju ja liian taiteellinen, ja sehän tarkoittaa varmasti että jotain oman navan kaivelua on vaan tarjolla. Ja varmasti tekstiäkin on liikaa, eikä yhtään mitään visuaalisuutta. Koska se on just tosi usein sarjakuvien ongelma. #eijjumalauta miten typerää, kun tätä taas auki kirjoittaa. Mutta niin se vain menee. Onneksi joku ystävällinen blogin lukija laittoi Blastin aikanaan suosituslistalle, joten tuli idiotismin sijaan otettua sarjis pykälään. Ja sehän oli, jälleen kerran, erittäin kiehtova ja omalaatuinen. Itse asiassa niin paljon, että luettuani kirjaston ykkösosan ostaa pätkäytin kaikki neljä volyymiä itselleni.

Jatka lukemista ”Arvio: Blast 1 – Röykkiö ihraa”

Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992

Nyt lienee jo turvallista sanoa, että Tulevaisuuden arabi -sarja on onnistunut tekemään Suomessa sen harvinaisen tempun, eli loikkaamaan silkkojen sarjisharrastajien tietoisuudesta myös muun lukevan kansanosan tutkalle. Sarjakuvaksi ne saavat ilmestyessään poikkeuksellisen paljon mediahuomiota ja keskustelua osakseen. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelmat tekevät kyllä monta asiaa oikein, eli sinänsä syitä ei tarvitse etsiä kaukaa. Sarjakuva on helposti lähestyttävä, tarpeeksi arkinen mutta silti täynnä uskomattomia tarinoita, ja henkilöhahmot ovat riittävän karikatyyrimäisiä sekä ulkonäöltään että persoonaltaan jäädäkseen muistiin välittömästi. Samaan aikaan en itse aivan ymmärrä, mistä valtava suosio tulee. Minun mielestäni Tulevaisuuden arabi (niin nelososa kuin muutkin osat) on myös jankkaava ja välillä hämmentävän mustavalkoinen. Lisäksi Riadin isä saattaa olla kaiken kerronnan historian raivostuttavin hahmo. Harvoin meinaa silkan hahmovihan takia jäädä teos kesken, mutta tällä kertaa harkitsin sitäkin.

Jatka lukemista ”Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992”

Arvio: Jussi Jänis – Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi

Jälleen on aika tonkia Ahvenaarion perintölaatikkoa. Tällä kertaa tosin ei olla aivan sokkona hapuilemassa, sillä asialla on blogissa aiemminkin käsitelty Lewis Trondheim. Omaelämäkerran ja Maggy Garrisson -teosten pohjalta on voitu jo päätellä, että Trondheimin juttuja ovat usein jonkinlainen nuoruuden ja aikuisuuden väliin jumittunut elämä ja sivutilan käyttäminen mitä arkisimpien asioiden kuvailemiseen. Nämä ovat hyvin totta myös Jussi Jänis -sarjakuvissa, jotka ovat jonkinlaisia antropomorfisten eläinhahmojen ja perinteisten seikkailujuonien äärimmäisen tylsistyttämisen kokeita. Trondheim rakentaa kuin kiusallaan asetelmia ja tilanteita joiden antaa sitten lässähtää. Tarinoiden imuun pääsemistä ei siis ole tehty helpoksi, mutta ei Jussi Jänis myöskään turhauta tai ärsytä, vaan kummasti se alkaa kiehtoa. Mitä täysin yhdentekevää seuraavaksi tapahtuu?

Jatka lukemista ”Arvio: Jussi Jänis – Jälkiä rinteessä / Blacktown / Epäonnen kivi”

Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä

Memento mori on varmastikin kehujen, mediakeskustelun ja myyntien määrällä mitattuna viime vuoden kotimainen sarjakuvatapaus. Siihen on myös erittäin hyvät syyt, nimittäin Tiitu Takalo on niin hyvä sarjakuvantekijä. Hän on hyvä samalla vähän selittämättömällä tavalla kuin Cyril Pedrosa. En koko ajan ihan ymmärrä, miksi tunnen lukiessani niin kuin tunnen, mutta en myöskään kyseenalaista sitä tippaakaan. Memento mori tekee tämän hyvin selväksi alkupuoliskollaan, joka on sellaista herkkien aivokohtien akuhierontaa että olo tuntuu välillä emotionaalisesti lähinnä mankeloidulta. Kirjan rytmi on vähän hassu, sillä loppupuolisko on sitten huomattavasti seesteisempi kokemus, jopa vaisu ajoittain. Siihenkin on aivan ymmärrettävät ja hyvät syyt, enkä tiedä, olisiko kirjaa voinut muulla tavoin toteuttaakaan. Ja olisi aika helvetin typerää väittää, että tietäisin Tiitu Takaloa paremmin. Hän on niin hyvä sarjakuvantekijä.

Jatka lukemista ”Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä”

Arvio: Portugali – En osaa selittää tämän hyvyyttä

Ensin manailin mörönperse-vuodenajan aiheuttamia hankaluuksia kuvaa ottaessa, mutta lopulta huono valo toi tähän just sopivaa paahteisuutta!

Lähdin lukemaan Cyril Pedrosan uusinta suomeksi saatettua teosta, Portugalia suht ristiriitaisella fiiliksellä. Muistan, että edellinen (ja ensimmäinen) kosketukseni Pedrosaan, järisyttävä fantasiasatu Kolme varjoa / Three shadows oli yksi suurimpia puskista tulleita yllättäjiä koko blogin historiassa. Olin siksi yllättynyt, kun pressimatskut ja ensimmäiset arviot Portugalista, joskin ylistäviä, kielivät totaalisesta tyylilajin ja kerrontatavan muutoksesta. Satumaailmasta on hypätty autofiktiiviseen kertomukseen juurien ja elämän tarkoituksen etsimisestä. En epäillyt lainkaan, etteikö Pedrosa osaisi sellaisenkin tarinan kertoa, mutta voisiko vaikutus olla yhtä suuri? Kolme varjoa tuntui niin koskettavalta, koska se tiivisti satumaailmaansa jotain niin inhimillistä elämisen kokemuksesta. Usein vastaavat oivallukset tulevat voimakkaimmin juuri spefi-ympäristöissä, jotka jotenkin sallivat tekijän kertoa juuri tällaisia voimakkaiksi tislattuja tarinoita. Voisiko sama onnistua realismin rajoittamassa kertomusmaailmassa? No, voisi. Ihan turhaa oli varautuneisuuteni. Pedrosa on vaan aivan sairaan hyvä sarjakuvantekijä, joka kykenee liikuttamaan jotain minun (ja monen muun) sisällä näköjään täysin tyylilajista riippumatta.

Jatka lukemista ”Arvio: Portugali – En osaa selittää tämän hyvyyttä”

Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta

KuningasMenettääPäänsä_kansi

Onpas viime vuosi tarjoillut taas erinomaisia kotimaisia sarjiksia. Ensin tajuntaa laajenteli Oksi, ja nyt hieman eri aivojen alueita kutittelee Ville Rannan tuorein sarjakuvaromaani Kuningas menettää päänsä. Häpeilemättömän osoitteleva satiiri on Rannan tunnistettavaa tyyliä, impressionistista mutta tarkkaa kuvitusta ja erittäin tunnistettavia häpeän tunteita ihmiselon banaaliudesta. Kuningas menettää päänsä (KMP) ei ole mitenkään hienovarainen, vaan keskiaika-metaforaa pusketaan lukijan aivopalloon kaikin mahdollisin röyhkein tehokeinoin. Kuten suurin osa Rannan töistä, KMP:kin on avoimen poliittinen, mutta vaikka sillä onkin mielipide, väitän aika harvan lukijan selviävän kirjan alusta loppuun ns. jalat kuivina, vaikka päällisin osin olisikin tekijän kanssa samoilla linjoilla. Ranta tökkii sen verran kiusallisia aiheita, että jossain vaiheessa huomaa jäävänsä kiinni epämukavana kiemurtelusta. KMP on virkistävän rienaava ja osoitteleva, vanhan hovinarriperinteen mukaisesti. Jatka lukemista ”Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta”