Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta

Onpas viime vuosi tarjoillut taas erinomaisia kotimaisia sarjiksia. Ensin tajuntaa laajenteli Oksi, ja nyt hieman eri aivojen alueita kutittelee Ville Rannan tuorein sarjakuvaromaani Kuningas menettää päänsä. Häpeilemättömän osoitteleva satiiri on Rannan tunnistettavaa tyyliä, impressionistista mutta tarkkaa kuvitusta ja erittäin tunnistettavia häpeän tunteita ihmiselon banaaliudesta. Kuningas menettää päänsä (KMP) ei ole mitenkään hienovarainen, vaan keskiaika-metaforaa pusketaan lukijan aivopalloon kaikin mahdollisin röyhkein tehokeinoin. Kuten suurin osa Rannan töistä, KMP:kin on avoimen poliittinen, mutta vaikka sillä onkin mielipide, väitän aika harvan lukijan selviävän kirjan alusta loppuun ns. jalat kuivina, vaikka päällisin osin olisikin tekijän kanssa samoilla linjoilla. Ranta tökkii sen verran kiusallisia aiheita, että jossain vaiheessa huomaa jäävänsä kiinni epämukavana kiemurtelusta. KMP on virkistävän rienaava ja osoitteleva, vanhan hovinarriperinteen mukaisesti.

Mainokset

Arvio: Tallipiällikkö – Surrealistinen parisuhdesekoilu hukkuu dialogin määrään

Hirveä kuumotus kirjoittaa internettiin Kasper Strömmanin tekemästä sarjakuvasta. Strömman, influesseri supreme, synnyttää ja tappaa ilmiöitä silkoilla Burt Reynolds -poseerauksilla ja Bo Hagerin yleisönosastokirjoituksilla. No, hänen näkyvyys-imperiumissaan Hyllyy on hädintuskin himmeä välkähdys tutkassa, että ehkä blogi selviää tästäkin tekstistä hengissä. Armoa, Kasper. Mutta niin, pari vuotta sitten ilmestynyt Tallipiällikkö on hyvin omalaatuinen sarjis: se on tekijänsä näköinen, arjen absurdiuksista ja putkinäköisestä elämäntyylistä huumoria repivä kertomus. Dialogia on helvetisti, ja Tallipiällikön voisi monelta osin kuvitella toimivan esimerkiksi radiokuunnelmana. Ei sekään toki uusi aluevaltaus Strömmanille olisi, sillä mies on ottanut haltuunsa viime vuosina blogin lisäksi ainakin radion, television, podcastit, kirjallisuuden ja sarjakuvat. Odottelen lähinnä konserttisalikiertuetta ja instrumentaalilevyä. Sillä välin Tallipiällikkö on oikein kelvollinen annos päivän Kasperia.

Arvio: Merkintöjä Burmasta – Uniikkeja huomioita maasta, jota ei enää ole

Henkilökohtainen Guy Delisle -matkapäiväkirjojen ympyräni sulkeutui, kun sain vihdoin ja viimein etsittyä käsiini myös viimeisen lukemattoman kirjan. Kronologisesti sarjan kolmas osa, Merkintöjä Burmasta, on jonkinlainen hybridi muista matkapäiväkirjoista. Siinä on elementtejä Pjongjangin sotilasdiktatuurista, Jerusalemin uskonnollisuudesta ja Shenzhenin tylsyydestä. Varhaisimmissa kirjoissa, eli Shenzhenissä ja Pjongjangissa Delisle matkasi maailmalle oman animaattorityönsä myötä, kun taas Burmassa ja Jerusalemissa kriisialueille vie Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevä puoliso. Ero näissä kahdessa ”matkustustavassa” on se, että Shenzhen ja Pjongjang olivat parin kuukauden komennuksia, kun taas sekä Burmassa että Jerusalemissa Delisle ehtii oleskella yli vuoden. Tästä syystä kirjoilla on mittaa enemmän, ja arjen rutiinit, niin erikoisia kuin ne kussakin maassa ovatkin, tulevat todella tutuiksi.

Arvio: Kyllä eikä ei – Aina saa kärsiä ja hävetä

Olipas virkistävää lukea sarjakuva historiallisesta Suomesta, jossa kaupunkimiljöö on valittu reilusti normaalia pohjoisemmasta. Kyllä eikä ei on historiallista fiktiota 1800-luvun Oulusta, jossa talvipakkaset ovat purevia ja kesäyöt loputtomia. Ihmiset elävät Herran nuhteessa vaatimatonta elämää, mutta valistus tekee tuloaan ja Oulustakin löytyy jo selkeät seurapiirit. Kirjan henkilöhahmot ovat ilmeisesti kaikki oikeasti eläneitä henkilöitä, mutta heidän vaiheitaan, toimiaan ja ajatuksiaan on väritetty taiteilijan vapauksin reilusti. Tarina kertoo kaksi näkökulmaa elämään, jota hallitsevat jumalanpelko, valistusihanteet, ulkokorea hurskastelukilpailu sekä kosketuksen ja seksin kaipuu. Ville Ranta maalaa (kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti) tyylilleen uskollisen impressionistisen kokonaisuuden, jossa kuvien tärkeintä antia eivät ole tapahtumat vaan tunteet ja tunnelmat. Kyllä eikä ei on koukuttava, kiinnostava ja sivistävä sarjis, jonka tarina vain tuntuu loppuvan kesken.

Arvio: Villimpi pohjola – Pelinavaus / Kypsyyskoe / Lapsus / Valomerkki

Villimpi pohjola on jännä strippisarjis. Sillä ei ole samanlaista statusta kuin Viivillä ja Wagnerilla, Fingerporilla tai nuorempien lukijoiden keskuudessa esimerkiksi Fok_itillä. JP Ahosta ei kaiveta vakiohaastateltavaksi sarjakuva-aiheisiin lehtijuttuihin samalla tavalla kuin Pertti Jarlaa. Silti Ahonen ja Villimpi pohjola ovat vuosien saatossa salakavalasti hiipineet arkikäyttöön ja VP-strippejä pomppaa aika ajoin  esiin toimistojen seiniltä tai yksittäisinä nettimeemeinä. Luettuani neljä strippejä kokoavaa kirjaa ymmärrän hiukan, miksei suosio ole kasvanut suuremmaksi. VP:n olisi ainakin muutama vuosi sitten pitänyt olla täysin minun juttuni: yliopisto-opiskelijoista kertova sarjis nörtti- ja kaljavitseillä höystettynä kuulostaa optimaaliselta samaistumiskokemukselta, mutta jokin VP:ssä estää kiintymästä siihen täysillä. Minulla on muutamia arvauksia, mikä se voisi olla, mutta mitään varmaa en ole vielä löytänyt.

Arvio: Palestiina – Klassikkoteos opettaa, että mistään ei tule mitään

Haluaisin tietää, miten Joe Sacco on aikanaan pitchannut ensimmäisen suurteoksensa Palestiinan kustantajalle. ”Haluan tehdä laajan silminnäkijäreportaasin edelleen hengenvaarallisesta Palestiinan tilanteesta keskittyen Israelin valtion harjoittamaan epäinhimilliseen toimintaan. Kirja tulee kuitenkin Yhdysvaltain markkinoille, missä Israelista on perinteisesti pidetty, ja sitten haluan tehdä sen koko homman sarjakuvana. Muistathan räkäiset ug-sarjakuvani? Niiden tyylistä”. Ja kustantaja vaan totesi, että tässä rahat, painuhan Palestiinaan, mikä voisi mennä vikaan? Ihan ensiksi nostan siis hattua niin Saccolle, kuin sille riskiaddiktillekin, joka hommaan on tuohet alun perin tarjonnut. Palestiina on nimittäin ihan uniikki teos, jollaista ei ikinä pääsisi syntymään ilman poikkeuksellisia yksilöitä. Lisäksi se on lakoninen, lohduton ja omiaan vakuuttamaan, että ei tästä paskasta maailmasta koskaan tule parempaa.

Arvio: Näkymättömät kädet – Tragedia lyö vatsaan ja potkii hereille

Ville Tietäväisen vuonna 2011 ilmestynyt Näkymättömät kädet on suomalainen mestariteos. Tämä ei ole mikään uusi tieto, sillä Näkymättömät kädet sai ilmestyessään sarjakuvaksi poikkeuksellisen paljon huomiota ja siitä löytyy internetin ihmemaasta yksi jos toinenkin vaikuttunut kirjabloggaus ja  -arvostelu. Marokkolaisen Rashidin matka köyhästä kotimaasta unelmien Eurooppaan on lohduton tragedia, joka iskee ilmoja pihalle useaan kertaan. Viimeaikaisten tapahtumien valossa se on muodostunut mahdollisesti ajankohtaisemmaksi kuin kertaakaan aikaisemmin, joten uusi katsaus modernin kotimaisen sarjiksen merkkipaaluun on paikallaan. Näkymättömät kädet on armoton kuvaus siitä, miten mammona ja onni jakautuvat epätasaisesti ja kuinka tietämätöntä ja yksisilmäistä on tässäkin maassa vellova maahanmuuttokeskustelu. Näkymättömien käsien lukeminen ei ole kivaa.

Arvio: Tulevaisuuden arabi 1-3 – Pöhlä isä vie perheensä ankeisiin paikkoihin

Tulevaisuuden arabi on kuin varkain noussut yhdeksi tämän hetken puhutuimmista sarjakuvista. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelut lapsuudesta Lähi-idän eri maissa ovat ”jostain” syystä puhutelleet eurooppalaisia kovasti viime vuosina, aina meitä peräpohjalaisia myöten. Ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika Riad pystyy tarjoamaan eurooppalaiselle ymmärrettävän ja melko helposti lähestyttävän kurkistuksen Lähi-idän maiden kulttuuriin ja poliittiseen sekamelskaan 1980-luvulla. Tämä kaikki selittää osaltaan toki sitä, miksi Lähi-itä on edelleen niin perseellään kuin se on, ja siksi Sattoufia on kuunneltu herkällä korvalla juuri viime vuosina. Tulevaisuuden arabi –kirjat ovat arkisia, yksityiskohtaisia ja ilmeikkäitä. Ranskalaisen sarjakuvan kanssa kasvaneille ne ovat helppoa seurattavaa, mikä kasvattanee markkinapotentiaalia täällä päin entisestään.

Arvio: Perkeros – Hevi lähtee ihan käsistä

Olen ryhtynyt seuraamaan kotimaista sarjakuvaa toden teolla vasta pari vuotta sitten. Tällaisia paljastuksia ei varmaan pitäisi tehdä, kun yrittää rakentaa uskottavuutta skenepoliisien keskuudessa. Muistan kuitenkin, että JP Ahosen ja KP Alaren Perkeros-sarjiksen nimi kaikui käytävillä jo ennen kuin tiesin tarkasti, mistä on kyse. 2013 ilmestynyt sarjakuvaromaani on monella tapaa poikkeuksellinen Suomi-sarjis: se on mitaltaan ihan oikea romaani, mutta aihe on kevyt ja helposti lähestyttävä. Se käsittelee hevimusiikkia tarpeeksi asiantuntevasti diggareille, mutta tarpeeksi ymmärrettävästi ummikoille. Sen kuvitus on selkeää ja eläväistä, mutta myös vimmaista ja mieleenjäävää. Ei varsinaisesti ole yllätys, että Perkeroksen nostattamat aallot ylettivät pelkkiä sarjisniiloja pidemmälle. Perkeroksesta näkyy intohimo projektia kohtaan, mutta siitä puuttuu kotikutoisuus. Se on kaiken kaikkiaan harvinaisen valmis paketti suuren yleisön sarjisromaaniksi.

Arvio: Pjongjang – Kuriositeetit muuttuvat surullisuuksiksi

Kanadalaisen Guy Delislen matkapäiväkirjoja on Hyllyyssä luettu pariin otteeseen aiemminkin, ja on käynyt selväksi, että niiden mutkaton ja helposti lähestyttävä tyyli houkuttaa haalimaan käsiinsä tekijän kaikki teokset. Shenzhenin ja Jerusalemin jälkeen (ei kronologisesti) oli aika hypätä Pjongjangiin, joka on mahdollisesti Delislen aiheista kiehtovin. Pohjois-Korean sulkeutuneisuus yhdistettynä Delislen tapaan kuvata vieraita kulttuureja kiihkottomasti lupaa hyvää, ja onpa Pjongjang myös tekijän matkakirjoista kiitetyin. Kirja tuli avattua siis mielenkiinnolla ja tirkistelynhaluisena. Aika pian muiden Delisle-kirjojen lukemista leimannut uteliaisuus ja hämmästely vaihtui alavireisyydeksi.