Arvio: Kuolleet puutarhat – Gijonin aamunkoi

cof

Vähän aikaa sitten surkuttelin (tai totesin), että sarjakuvan kaikista muodoista verkkosarjakuva on itselleni yksi vieraimpia. Kyseessä eivät ole juurikaan ennakkoluulot tai mitkään antipatiat, vaan puhtaasti opitut tavat. Luen kyllä toki satunnaisen verkkosarjiksen silloin tällöin, mutta jatkuva seuraaminen, sivu tai kaksi kerrallaan, tiettyjen verkkosarjisten tsekkaaminen osana netin viihdekäyttöä, se ei vain tartu omiin tapoihini. Onneksi on tekijöitä ja sarjakuvia, jotka rakentavat siltoja verkko- ja printtisarjisten välille. Yksi tällainen on Tiia Salmelin, jonka pitkäikäinen nettisarjakuva Kuolleet Puutarhat on saanut kaverikseen printtinä julkaistun standalone-tarinan Gijonin aamunkoi. Ajatus on erittäin kannatettava: Gijonin aamunkoi laajentaa Kuolleiden puutarhojen maailmaa, mutta sen pitäisi toimia myös itsenäisenä tarinana. Suurimmilta osin asia onkin näin, mutta loppua kohti alkaa tuntua siltä, että minä, Kuolleisiin puutarhoihin aiemmin perehtymätön lukija, en nyt aivan tiedä kaikkea mitä pitäisi tietää. Jatka lukemista ”Arvio: Kuolleet puutarhat – Gijonin aamunkoi”

Mainokset

Arvio: The Greatest Foes of Wolverine – Sopivan tyhmää ja huonoa kertakäyttölukemista

cof

Kuten aiemminkin olen todennut, silloin tällöin tekee mieli nostalgisoida typerimpien mahdollisten supersankarisarjisten kanssa. Tämänkertainen nostalgisointi on siitä poikkeuksellinen, että en ole lukenut The Greatest Foes of Wolverinea lapsena, ja sen tarinat olivat minulle sataprosenttisesti tuntemattomia. Nostalgiannälän kuitenkin tiivistää tarinoiden henki, joka on juuri sitä mitä toivoinkin. Silkinohuita juonia, hätäisesti sutaistuja kuvituksia ja Wolverinen kolmen siistin piirteen toistamista totaaliseen aivokuolemaan saakka. The Greatest Foes of Wolverine ei ole yhtä hyvää ja lukukertoja kestävää nostalgiamateriaalia kuin esimerkiksi Salatut Sodat, mutta köppäisyydessään se on samalla tietyllä tavalla vielä tyylipuhtaampaa roskaa. Minun on vaikea kuvitella, että näillä tarinoilla olisi juurikaan muuta kuin kertakäyttöarvoa, mutta facepalmaaminen joka sivulla tällaisen kirjan ajan on ihan huvittavaa ajanvietettä. Jatka lukemista ”Arvio: The Greatest Foes of Wolverine – Sopivan tyhmää ja huonoa kertakäyttölukemista”

Arvio: Mikki Hiiri – Zombi-sumppi

cof

Yksi viime vuosien kiitetyimpiä sarjakuva-aloitteita on ollut Sanoman julkaisusarja nykysarjakuvantekijöiden modernisoimia Disney-tulkintoja. Sarjan ensimmäinen osa, Mikin hulluimmat seikkailut, nousi hypessään jo vähän absurdille tasolle. Itse luulen, että suuri osa ihmisten innostusta johtui siitä, että Disney-brändin alla julkaistiin Suomessa uutta sarjakuvaa, joka trendistä poiketen ei ollut aivan sielutonta paskaa. Normaalisti laatutietoisen Disney-fanin on pitänyt tyytyä aina vain uusiin Barks/Rosa/Gottfredson-kokoelmiin ja muutoin lukea julkaisut aika armollisella sormien läpi -asenteella. Minusta Hulluimmat seikkailut ei ollut niin hyvä kuin väitettiin. Siinä oli hauskoja kikkoja, mutta kikoiksi ne jäivätkin, ja mikään niistä ei ollut kuitenkaan superoriginelli. Sarjan toinen osa, Zombi-sumppi, otettiin yleisesti vastaan edeltäjäänsä huomattavasti rauhallisemmin. Itselläni sen lukeminen siis kesti, koska oletin oman kokemukseni olevan samassa suhteessa nihkeämpi kuin Hulluimmissa seikkailuissa. Lopputulos on kuitenkin toinen: pidin Régis Loiselin kynäilemästä Zombi-sumpista lopulta enemmän kuin Hulluimmista seikkailuista. Zombi-sumppi yrittää edeltäjäänsä vähemmän, joten se tuntuu vaivattomammalta ja luontaisemmalta. Se pysyy paremmin kasassa ja viihdyttää kestonsa ajan. Disney-fanit kai pettyivät kun kirja ei ollutkaan yhtä levoton sekoilu kuin edeltäjänsä, mutta väärin tuomittu heiltä. Zombi-sumppi on hyvä ja ansaitsee kehut! Jatka lukemista ”Arvio: Mikki Hiiri – Zombi-sumppi”

Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin

cof

Cocco Bill on kummitellut kirjaston sarjishyllyssä vuosikausia. Siinä se nököttää, näyttäen siltä, että pitäisi varmaan lukea, mutta jostain kumman syystä ei ole kiinnostanut. Vakavan sarjisnörtteilyn nimissä tiesimme kuitenkin molemmat, sekä minä että Bill, että joku päivä meidän on kohdattava. Kohtaaminen ei lopulta ollut keskipäivään sovittu dramaattinen välienselvittely saluunan ulkopuolella, vaan hetken mielijohteesta sattunut satunnaispoiminta. Benito Jacovittin Cocco Bill on reikäpäistä länkkäriparodiaa anarkistisessa hengessä. Vahvin mielleyhtymä syntyy WB:n vanhoihin animaatiolyhäreihin. Bill on tuttu ainakin vanhemmille sarjisnestoreille 1970-luvulla julkaistuista suomennoksista, mutta me ei-tuolloin-vielä-edes-idean-asteella-olemassaolleet ovat hyvinkin voineet elää Cocottoman sarjisnuoruuden. Zum Teufel ansaitsi nestoreilta valtaisat aplodit julkaistessaan neljä varhaista Cocco Bill -seikkailua suomeksi muutama vuosi sitten. Jännä olisi tietää, käännyttikö kirja Billille myös uusia faneja, sillä ainakin minun lukemiseni tuntui todella nihkeältä ja väkinäiseltä. Jatka lukemista ”Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin”

Arvio: Sodan lieskat – Jos Korkkari olisi enimmäkseen ahdistusta

cof

Tässä sarjiksessa on outoa vetovoimaa. Sodan lieskat on kokoelma suorapuheisia sotasarjakuvia 1960-luvulta. Ne julkaistiin aikanaan Blazing Combat -lehdessä, joka lakkautettiin neljän numeron jälkeen, kun niin Yhdysvaltain armeija kuin sen veteraanijärjestökin masinoivat hiljentämiskampanjan epäamerikkalaisena pitämäänsä lehteä vastaan. Lehti haudattiin vähin äänin, mutta legenda siitä jäi elämään. Kauhulehdistään tunnettu pienkustantamo Warren ja käsikirjoittaja Archie Goodwin keräsivät mainetta laadukkaista tarinoista ja pelottomasta asenteestaan muutaman vuosikymmenen, kunnes julkaisuoikeudet saatiin 1990-luvulla selvitettyä uudelleen, ja Blazing Combat kyettiin saattamaan kansan ulottuville kunnolla, käytännössä ensimmäistä kertaa.

Kaikki tämä taustatieto on toki toissijaista ja tärkeintä ovat tarinat. Oli Marvelin Comix Bookinkin tarina kiehtova, mutta sisältö silti pääosin aivan turhapäiväistä soopaa. Mitä Sodan lieskojen tarinoihin tulee, ne ovat oikeasti hyviä, ainakin suurin osa. Kuvasto ja kerronta on korkkareista ja toisaalta esimerkiksi Shokki-lehdistä tuttua, mutta Goodwinin valitsemat näkökulmat ovat edelleen kiinnostavia ja relevantteja. Ja sitten on toki koko tämä nimi-kansi-homma. SODAN LIESKAT on todella häpeilemätön sarjiksen nimi ja Frank Frazettan kansi on niin överi että siitä ei voi olla pitämättä. Kuitenkin vähän hävetti lukea tätä julkisilla paikoilla, olisin halunnut selittää että ”tämä ei ole niin junttia kamaa kuin miltä kansi näyttää”. Toisaalta, en haluaisi mitään muunlaista kantta. Kuten sanoin, outoa vetovoimaa. Jatka lukemista ”Arvio: Sodan lieskat – Jos Korkkari olisi enimmäkseen ahdistusta”

Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 1 – Kasvetaanko samuraikliseistä legendastatukseen?

cof

Loppulokakuun Japani-trilogian päättää todellinen klassikko, lähes yhtä legendaarinen samuraitarina kuin Kurosawan Seitsemän Samuraita. Kazuo Koiken ja Goseki Kojiman valtaisa kostoeepos Lone Wolf & Cub on jo melkein viidenkymmenen vuoden ikään ehtinyt monoliitti, josta ovat vaikuttuneet ja inspiroituneet sekä lukijat että sarjakuvantekijät. Loputtomalta tuntuvaa kostoretkeä käyvä ronin, Ogami Ittō elättää itsensä ja pienen poikansa palkkamurhilla matkalla kohti väärintekijöitä, joiden petos johti hänen vaimonsa kuolemaan. Lone Wolf & Cubista löytyy monia samuraigenren arkkityyppejä, joita manga on aikanaan skeneen tuonut. Koko tarinalla on mittaa sellaiset ujot 8700 sivua. Tämä tarkoittaa sitä, että tekijäduo saa todella ammentaa historiasta ja soturikoodista kaiken, jos aikoo pitää tarinan tuoreena loppuun asti. Alussa toiston määrä herättää kovasti epäilyksiä sarjan kestävyydestä, mutta loppua kohti ensimmäinen 12:sta omnibus-osasta nostaa tasoaan jo varsin lupaavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 1 – Kasvetaanko samuraikliseistä legendastatukseen?”

Arvio: Gyo – The Death-Stench Creeps

cof

Puolivahingossa lokakuun loppupuolesta näyttää muodostuvan Japani-teemainen, puhtaasti siksi koska kirjaston varaukset tulivat saataville tässä järjestyksessä. Tyyleissä ja teemoissa ei kuitenkaan ole minkäänlaista yhtenäisyyttä. Japanilaisen trilogian aloitti viimeksi arvosteltu historiallisen huolellinen Showa, ja tällä kertaa vuorossa on ihan kunnon kauhusarjakuvaa, Junji Iton minisarja Gyo – The Death-Stench Creeps. Kiinnostuin Iton kauhukyvyistä lukiessani Fragments of Horrorin, joten kiitetympiin pitkiin romaaneihin oli tieni käyvä. Alkujaan 2003 ilmestynyt Gyo on sekoitus katastrofitarinaa ja intiimiä tuskaa ja kärsimystä. Se käynnistyy verkkaisesti, mutta lopulta Ito jää takaraivoon kytemään varsin inhottavien mielikuvien kera. Toimii siis kuten kauhun pitääkin. Jatka lukemista ”Arvio: Gyo – The Death-Stench Creeps”