Hyllyy 4 vuotta – perinteiset hittilistat ja pohdintaa lukumotivaatiosta

Ihme4
Neljä, mikä fantastinen numero. Y’all didn’t know I was a graphic designer too!

S’om taas vuoden verran vettä Vantaan-, Aura-, Touru- ja Oulunsiikaonpyhäkala-joessa virrannut. Hyllyy täyttää neljä vuotta, ja on aika katsella jälleen TILASTOJA. Aah, synttäri, mikä ihana tekosyy numeronmurskaukselle. Perinteiseen tapaan listataan jälleen parhaat, luetuimmat ja ylinukutuimmat. Lisäksi ajattelin hieman pohdiskella omaa lukumotivaatiotani, kun olen sen kanssa viime aikoina aika paljon paininut. Tekstiä on paljon, että toivottavasti teillä on sellainen mukava sunnuntai-asento. Jatka lukemista ”Hyllyy 4 vuotta – perinteiset hittilistat ja pohdintaa lukumotivaatiosta”

”Arvio”: Terms and Conditions – Visionääristä dadaa ja idioottimaista sekoilua, tästä minä nautin

TermsAndConditions_kansi

Aijaijai kun maistuu, pitkästä aikaa pääsen laittamaan otsikon ”arvio”-sanan lainausmerkkeihin. Se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: tarjolla on sen luokan häröilyä, että en tiedä pitäisikö tässä hiljentyä nerouden äärellä vai kirjoitella vain pieruääniä aanelosen verran. R. Sikoryakin verkkosarjakuvasta romaaniksi laajentunut Terms and Conditions on valtavan uniikki yhdistelmä asioita, joista mikään ei ole Sikoryakin omaa tuotosta. Käsikirjoituksena sarjakuvassa toimivat iTunesin käyttöehdot (vuodelta 2015), eikä mitään muuta. Ne ovat ainoa teksti, jota tämä sarjakuva sisältää, ja ne käydään läpi alusta loppuun, ilman selkokielistämistä tai oikomista. Kuvitukseksi Sikoryak on valinnut noin sata klassista sarjakuvasivua, jotka hän on piirtänyt uudelleen ja korvannut jonkun sarjakuvan alkuperäishenkilöistä Steve Jobsilla, joka näissä mitä monipuolisimmissa ympäristöissä seikkailee tykittäen samalla käyttöehtoja pykälä pykälältä. ARE YOU NOT ENTERTAINED? Jatka lukemista ””Arvio”: Terms and Conditions – Visionääristä dadaa ja idioottimaista sekoilua, tästä minä nautin”

Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa

SaimaannorppamiesValleJaPalle_kansi

Pari kuukautta sitten järkätyiltä Helsingin Sarjakuvafestivaaleilta tarttui mukaan suunniteltujen hankintojen lisäksi myös pari arvostelukappaletta. Keski-Suomen Sarjakuvaseuran tekijöitä oli paikan päällä muutamia, ja sieltä tassuun tarttuivat omakustanteet Saimaannorppamies sekä Valle ja Palle. Tekijöiden nimiin on tullut törmättyä KESSin antologioissa aiemmin, mutta nyt niistä sai toki hieman paremmin otetta. Saimaannorppamies tosin on tyyliltään antologiamainen – nimihahmon ympärille rakennetusta mytologiasta on eri tekijöiden voimin koottu kasa tulkintoja ja pistetty ne yksien kansien väliin. Valle ja Palle puolestaan on puhtaasti kahden tekijän, Ville Rautiaisen ja Antti Arvolan hengentuote. Kumpikin kirja tuntuu lukiessa tietynlaiselta harjoitustyöltä. Viimeistely tai itselle asetettu rima ei vielä ole sillä tasolla, missä sarjakuvaa kannattaisi suurelle yleisölle levittää. Jatka lukemista ”Arvio: Saimaannorppamies / Valle ja Palle – KESS-taustaisilla uutuuksilla on sarjiksen suurkuluttajalle vain vähän annettavaa”

Arvio: Kaamio – Kauhusarjis tekee paluun Suomen kielellä

Kaamio1_kansi

Pari viikkoa takaperin blogissa ensiesiintymisensä teki Ilmein Entertainment, ja tuskin ovat ehtineet aallot edellisestä tekstistä laskeutua, kun lisää tuutataan jo tuuttiin. Kustantamon kakkosjulkaisu on paluun tekevä kauhulehti Kaamio, jossa julkaistaan eri tekijöiden lyhyitä kauhusävytteisiä novelleja. Kauhusävytteisiä siksi, että harva kirjan kertomuksista aiheuttaa kauhulle ominaisia kuumotuksen tai epämukavuuden tunteita. Pääasiallisesti kyse on leikittelystä kauhusarjakuvan tutuilla tarinakaavoilla ja tyylikokeiluista erilaisissa tapahtumaympäristöissä. Kaamiota ei voi kutsua erityisen kotimaiseksi, sillä tekijöistä ainoastaan Hannu Kesola on suomalaistaustainen, ja kun tarinoiden tyylit vielä ovat puhdasta jenkkiherkuttelua, niin amerikkalaisina käännössarjiksina Kaamiota on oikeastaan käsiteltävä, ainakin toistaiseksi. Laadultaan Kaamio ei huimaa päätä, mutta väläyttelee potentiaaliaan parissa tarinassa. Jatka lukemista ”Arvio: Kaamio – Kauhusarjis tekee paluun Suomen kielellä”

Arvio: Valas – Huolellinen sovitus tuntuu omalta

Valas_kansi
Tein oikeastaan ostopäätöksen jo pelkän kannen perusteella. Miten hieno!

En tiedä, olenko vain havahtunut jostain subjektiivisesta kuplasta, vai onko todella niin, että viimeisin murrettu muuri suomalaisessa sarjakuvassa on ns. jyhkeä romaani. On toki ymmärrettävää, että suurin osa julkaistavasta tavarasta on hieman kevyempiä tuotoksia, onhan niissä sekä tekijälle että kustantajalle vähemmän riskiä kuin vuosia ja tonneja nielevässä tiiliskivessä. Silti viime vuosina myös suurempia töitä on ilmestynyt suht säännöllisesti. Kaltaiselleni helppouden tavoittelijalle tämä on tietysti erittäin tervetullutta, sillä mitä enemmän laatusarjista yksien kansien välistä löytyy, sitä helpompi sitä on ahmia. Täysin loogista, eikö? Lienee siis sanomattakin selvää, että kun Janne Torisevan sarjakuvatulkinta Moby Dickista ilmoitettiin ilmestyväksi, niin tuntosarvet olivat saman tien pystyssä. Valas ei ole aivan innoittajansa kokoinen monoliitti, mutta silti kyse on raskaan sarjan sarjakuvasta. Toriseva on työstänyt teosta vuosikausia pieteetillä, ja lopputulos on varsin vaikuttava. Jälleen kerran voi riemuita kotimaisen sarjiksen monipuolisuudesta ja laadukkuudesta. Jatka lukemista ”Arvio: Valas – Huolellinen sovitus tuntuu omalta”

Arvio: Salem 2232 – 213 vuotta tulevaisuuteen on paluu 80-luvulle

Salem2232_kansi

Tämä arvio on laajennettu versio alun perin Sarjainfo 3/2019 -lehdessä julkaistusta tekstistä.

Käsikirjoittajana Yhdysvalloissa itselleen nimeä luova Hannu Kesola päätti hiljattain parantaa töidensä saatavuutta myös täällä Suomessa. Keväällä toimintansa aloitti hänen pyörittämänsä kustantamo Ilmein Entertainment, joka tuo saataville ainakin Kesolan omia töitä ja mahdollisesti myös muuta kauhuun ja scifiin kallellaan olevaa sarjakuvaa. Salem 2232 on Ilmeinin ensimmäinen julkaisu, jossa käsikirjoituksesta vastaavat Kesola ja Ken Janssens, ja kuvituksesta Paul Moore. Lyhyt kertomus on perinteistä ammentavaa scifikauhua ilman yllätyksiä. Eniten mieleen tulevat 1980-luvun toimintarymistelyt, joissa köppäinen dialogi ja kliseiset karikatyyrit olivat meriittejä, eivät puutteita. Salem 2232:ssa sekoittuvat asiantuntevasti monet scifikauhun konventiot ja suljetun tilan trillereiden inhimillisemmät jännitteet, mutta omia mausteita soppaan on lisätty laihanlaisesti. Jatka lukemista ”Arvio: Salem 2232 – 213 vuotta tulevaisuuteen on paluu 80-luvulle”

Arvio: Einsteinin vaimo – Miesmyyttien murskajaiset

EinsteininVaimo_kansi

Tämä arvio on pidempi versio alun perin Sarjainfo 3/2019-lehdessä julkaistusta tekstistä.

Ainakin näin sarjiskuplan sisäpuolelta näyttää, että Liv Strömquist on modernin sarjakuvan juhlituimpia nimiä. Tarkkanäköistä feminististä sarjakuvaa tekevä Strömquist kasvattaa suosiotaan jokaisen teoksensa myötä ja murtautuu hiljalleen myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Einsteinin vaimo on kokoelma satunnaisia lyhäreitä, joiden yhdistävänä teemana ovat naisten elämät miesten varjossa. Strömquist tuhoaa miesneron myyttejä sivu sivulta osoittaen, miten yhdessä asiassa hyvät miehet olivat usein täysiä surkimuksia tai hirviöitä elämänsä naisten suhteen. Einsteinin vaimo osoittaa miksi Strömquist on tyylilajinsa kuumimpia nimiä: sarjakuvat ovat teräviä, häikäilemättömiä, hauskoja ja ennen kaikkea viihdyttäviä. Kukaan ei tykkää lukea, jos lukeminen tuntuu läksyiltä, mutta Strömquist valistaa lukijoitaan vangitsevasti lähes varkain. Jatka lukemista ”Arvio: Einsteinin vaimo – Miesmyyttien murskajaiset”

Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa

LevinasinKasvot_kansi

Yllättävästi suomalaisten kustantamoiden menneestä katalogista löytää aika ajoin sellaisia teoksia, joiden ei ikinä olisi uskonut näkevän päivänvaloa muussa kuin omakustannemuodossa. Tarkoitan siis sitä, kun tätä nykyä lähinnä pomminvarmoihin hitteihin keskittyvät keskisuuret kustantajat poikkeavat selvästi omasta linjastaan, oletettavasti joko koska linja on muutama vuosi sitten ollut vielä hyvin erilainen, tai sitten sarjakuvassa on nähty poikkeuksellista potentiaalia, jota ei vain voi ohittaa. Hyvistä esimerkeistä käyvät vaikkapa Egmontin kustantama Pikku Närhi tai Liken koneistosta ulos ilmestynyt Levinasin kasvot. Lissu Lehtimajan sarjakuva on nimittäin suurelle yleisölle tuntemattoman filosofin elämäkerta, koulutuksen lopputyö ja ei-erityisen-helposti-lähestyttävä pohdiskelu etiikan, rakkauden ja ihmisten välisen yhteyden luonteesta. Kokonaisuus on sen verran monipolvinen, että se asettaa kerronnallisia haasteita. Levinasin kasvot ei aivan nouse haasteiden tasolle, mutta teoksena se on silti miellyttävän kunnianhimoinen ja omalaatuinen. Jatka lukemista ”Arvio: Levinasin kasvot – Idea on hyvä, mutta tekijä rakastaa sitä silti hieman liikaa”

Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin

Akira5-8_kansi

Jotenkin tämä bloggaushomma on viime aikoina varkain hiipinyt tilanteeseen, jossa minulla on yhtäaikaisesti auki ihan törkeä määrä lukuprojekteja. Siis aloitettuja sarjoja/kertomuksia, joita pitäisi saattaa loppuunkin. Osasyynä on varmasti suositusten haaliminen sieltä sun täältä sen kummemmin tarkistamatta, onko kyseessä jonkin sarjan ykkösosa vai itsenäinen sarjakuva, ja kakkossyynä ihan puhtaasti kiinnostus kaikkea mahdollista kohtaan. Tämä ei olisi varmaan ongelma kaaoksessa viihtyvälle ihmiselle, mutta minulla on tietokoneeni työpöydällä yksi kuvake (roskakori), selaimessa korkeintaan neljä välilehteä yhtäaikaa auki ja sähköpostin inbox aina nolla. Kertonee jotain siitä, miten hyvin keskeneräiset projektit sopivat tyyliini. Tästä päästään toiseen ongelmaan: on erittäin tyydyttävää saada edistettyä näitä keskeneräisyyksiä, kuten nyt vaikkapa Akiraa. Haaste on se, että blogivinkkelistä on aika kinkkistä keksiä jatkuvasti sanottavaa samoista sarjiksista. Onhan Katsuhiro Otomosta ja Akirasta kirjoitettu kokonaisia kirjoja ja tuhansien sivujen edestä tekstiä, mutta kun minun asiantuntemukseni ei ole ihan sillä tasolla. Onneksi pokkarit 5-8, eli tarinan toinen kolmannes, kiristävät tahtia entisestään ja korostavat Akiran parhaita puolia, niin ei tarvitse tyytyä aivan pelkkään käsien heilutteluun tekstissäkään. Jatka lukemista ”Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin”

Arvio: Maggy Garrisson 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin

MaggyGarrisson3_kansi

Hiukkasen hirvitti tarttua Maggy Garrisson kolmoseen kun Sininen jänis arvostelukappaleen ystävällisesti minulle tarjosi. Ei niinkään sarjakuvan laadun vuoksi, sillä Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn ammattitaitoon on voinut luottaa järkähtämättä koko tarinan ajan. Ennemminkin kuumotusta syntyi siksi, että edellisosan kanssa minulla oli todella paljon vaikeuksia keksiä kirjasta sanottavaa. Jos kaksi kokenutta tekijää päättää kertoa tarinan joka kustannuksellisista ja julkaisupoliittisista syistä päätetään pätkäistä kolmeen osaan, onko mitään järkeä kirjoittaa jokaisesta osasta erikseen? Kuinka todennäköistä on, että tarina muuttuisi niin paljon että teksteillä olisi jokin olemassaolon oikeutus? Ketä tällainen kolmen tekstin rykelmä edes palvelee? Päättääkö joku hommata kaikki osat luettuaan tämän kolmosen arvion? Edellisen osan kohdalla tuntui, että ei enää ikinä näitä kolmen osan blogauksia, tämän kolmannen osan kohdalla homma taas on ihan perusteltu. Trondheim ja Oiry vetävät tapahtumat yhteen, mutta sen lisäksi tarinaan esitellään vielä selkeä yhteiskunnallinen teema, joka tuo analyysiin ja lukemiseenkin uutta särmää. Jatka lukemista ”Arvio: Maggy Garrisson 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin”