Arvio: The Punisher – Welcome back, Frank

Päätinpä pitkästä aikaa ostaa lipun nostalgiakaruselliin ja lukea nuoruuden suosikkeja. Enkä mihin tahansa karuselliin, vaan siihen karuselliin johon mafia lahtasi Frank Castlen koko perheen ja synnytti niin jokaisen rikollisen ygös_kauhun, Tuomarin! Viime aikoina minusta on tuntunut siltä, että moni aikanaan hauskalta tuntunut asia ei enää jaksa naurattaa. Olen toki tietoinen siitä, että aikojen muuttuessa muuttuvat tarkastelunäkökulmat ja oma makukin, mutta vähän olen myös huolehtinut omasta huumorintajustani. Ei kai minusta vain olisi tulossa elitisti? Siksi päätin tarttua rienaajien ykkösketjun eli Garth Ennisin ja Steve Dillonin klassiseen Tuomari-pläjäykseen Welcome back, Frank. Tässä on kunnon happotesti sille, onko kaikki nuoruudesta jo menetetty, vai onko naiivia idealismia ja silmittömälle väkivallalle nauramista vielä lupa odottaa. Tuon teille ilouutisen: tämä Tuomari-tarina on edelleen todella kova.

Arvio: Sunstone 2-4 – Ilman BDSM:ää tämä saattaisi olla tylsä sarjakuva, nyt ei ole

Ja jälleen NSFW-varoitukset ja sen sellaiset, kuvamateriaalissa kaikenlaisia perversioita!

Täytyy varmaan päivittää täten lista ”näistä aiheista tehdyt sarjakuvat saavat Hyllyyssä armoa laatunsa suhteen, ihan vain koska teema on kirjoittajalle tärkeä”. Aiemmin siellä olivat räpmusiikki ja showpaini, nyt ilmeisesti myös BDSM. Lueskellessani Sunstone-saagan osia kahdesta neljään huomasin nimittäin toistuvasti pohtivani, että vähän on raskasta nyt tämä Stjepan Sejicin kerronta, mutta silti sivut kääntyivät taajaan ja seuraava kirja tuli aloitettua lähes heti edellisen päätyttyä. Aihepiirin kiehtovuus ja sen käsittely rakkaudella tulevat nimittäin läpi niinäkin hetkinä, kun Sunstone sortuu saarnaavuuteen tai romanttisten tarinoiden uuvuttaviin lajityyppikliseisiin. Sunstonen suurin ansio on edelleen sen moniäänisyys ja tietynlainen neutraalius. Vaikka tarinassa käsitellään tabuja aivan jatkuvasti, Sunstone tuntuu kaikkea muuta kuin sensaatiohakuiselta.

Arvio: Sunstone vol. 1 – BDSM-rakkaustarina tarjoilee fantasioita ja ripauksia realismia

Tämä sarjakuva kertoo BDSM-seksisuhteesta joten kuvamateriaalissakin sitten on vähän sellaista mukana, NSFW

Aluksi olin lähestulkoon sitä mieltä, että Sunstone-sarjiksesta minun ei kannata yrittää sanoa mitään. Kahden naisen välistä BDSM-suhdetta ja sen ympärille kehittyvää rakkautta käsittelevä sarjis on nimittäin niin kaukana oman elämänpiirini kokemuksista, että kauemmas on jo vaikea päästä. Sitten kuitenkin ajattelin, että vaikken pystyisi sarjakuvan sisältöä kamalasti kommentoimaankaan, on tällaisen sarjiksen saattaminen kuitenkin ihmisten tietoon itsessään arvokasta. Sain itse tietää Sunstonesta suosituksen kautta, ja se paineli juuri täysin vieraan ja erittäin kiinnostavan aiheensa vuoksi suoraan lukujononi kärkeen. Hieman (eikä ainoastaan hieman) fiilistä laski, kun huomasin tekijä Stjepan Sejicin olevan ihan tavallinen heteroäijänkäppänä. Olin jotenkin toivonut, että tässä ääneen ja edustetuksi pääsisi sarjakuvan kaltainen henkilö, eikä kyseessä olisi niinkään mikään fantasiakertomus. Lopputulos ei ole niin paha kuin se voisi olla, mutta ei niin hyväkään. Sunstone ei ole puhtaasti halpaa tirkistelyä, jos ei myöskään mikään representaation riemujuhla.

Arvio: Lobo by Keith Giffen & Alan Grant Vol. 1 – Keskenkasvuisin sarjakuva miesmuistiin

On sinänsä outoa, että nykyään minulla on hirveä kynnys lähteä tutustumaan mihinkään sarjakuvaan muualta kuin sen oikeasta alusta. Onhan esimerkiksi supersankarisarjisten tai minkä tahansa pitkään jatkuneiden nimikkeiden mukaan hypätty aikoinaan ihan mistä sattuu, ja aivan hyvin on pärjätty. Silti nykyään tulee ajateltua ”miten voisin ymmärtää hahmoa, jos en ymmärrä mistä se on tullut”. Ehkä yritän päästä tästä ajattelutavasta hiljalleen eroon. Yksi keino siihen on tutustua hahmoihin, joissa on syvyyttä keskiverron lastenaltaan verran, eli ei mitään ymmärrettävää alunperinkään. Sellaisiin hahmoihin kuin Lobo. DC Comicsin talliin kuuluva antisankarin irvikuva on niin laiskaa teiniyleisön kosiskelua kuin olla saattaa. Lobo by Keith Giffen & Alan Grant esittelee Lobon ensimmäiset sooloseikkailut, ja on samalla opetus minulle lakata stressaamasta ”oikeista aluista”. Nyt ainakin näin, mistä mahdollisesti maailman keskenkasvuisin sarjakuva on saanut alkunsa.

Arvio: Batman – The War of Jokes and Riddles

Olen niin noheva supersankarisarjakuvan seuraaja, että näköjään saan luettua yhden Batman-tarinan kustakin DC-universumin uudelleenkäynnistyksestä. 2010-luvun alkupuolta hallinneesta New 52 -sarjasta tuli luettua Pöllöjen hovi/Pöllöjen kaupunki -kaksikko, ja DC Rebirth-kokonaisuudesta on nyt vuorossa The War of Jokes and Riddles. Jos laatu on tällaista, niin enempää en kaipaakaan, vaan keskityn jatkossakin haalimaan materiaalini virallisen universumi-aikajanan ulkopuolelta. Satunnaislukijalle The War of Jokes and Riddles näyttäytyy ilottomana, teennäisen kohtalokkaana ja jotenkin epämääräisenä. Siinä on mukana pari mielenkiintoista ja kunniamaininnan arvoista ideaa, mutta suuremmilta osin se tuntuu ihmeelliseltä Shaft/DC-sotahybridiltä. Käsikirjoittaja Tom King on kovasti kiitelty supersankarivisionääri, ja kuvittajapari Mikel Janínin ja Clay Mannin ote on tuoreen moderni, mutta molemmat tuntuvat silti kompastuvan kliseisiin ja modernin supersankarisarjiksen ärsyttäviin tyylikeinoihin. Tai sitten yleinen negailuni vain esti näkemästä sarjakuvassa kauheasti mitään onnistumisia, tiedä häntä.

Arvio: Jeff Lemiren ja Andrea Sorrentinon Green Arrow – Taitavasti toteutettuja kuluneita juttuja supersankaribingosta

Ikäpolveni Suomessa varttuneet sarjakuvafanit on nuoruudessaan marinoitu melkoisen Marvel-painotteisesti, mitä supersankarisarjiksiin tulee. Näin aikuisiälläkin huomaa vielä usein, ettei tiedä jostain nimellisesti tutusta sankarista juuri mitään. Tällaiseen kategoriaan lankeaa itselläni Green Arrow, eli suomalaisittain Vihreä Nuoli. Kaveri on toki seikkaillut omassa tv-sarjassaan jo vuosikaudet, mutta ylisaturoituneessa supersankarimarkkinassa kaikkea ei vain voi seurata, joten jaksoakaan en ole sarjaa katsonut. Näin ollen Nuoli on ollut itselleni tuttu lähinnä parista vierailusta ja Alan Moore -kokoelmissa olleista kollaboraatioista Vihreän Lyhdyn kanssa. DC:n New 52-tarinanollauksen jälkeen ilmestynyt käsikirjoittaja Jeff Lemiren ja kuvittaja Andrea Sorrentinon pätkä sarjan parissa oli saanut kuitenkin kehuja. Tästä oli siis helppo ahmaista 500 sivua yleissivistystä ja tsekata, mikä Vihreässä Nuolessa viehättää, vai viehättääkö mitään. Marvel-kyynikolle kokonaisuus näyttäytyi melkoisena tilkkutäkkinä kierrätettyjä ideoita, vaikka Lemiren ja Sorrentinon tarina on ehdottomasti päällisin puoli sitä laadukkaampaa jenkkisupersankarisarjakuvaa.

Arvio: Sandman Deluxe 6 & 7 – Sepitteitä ja kajastusta / Kerratut elämät

Kävin tätä tekstiä varten lukemassa vanhoja Sandman–arvioitani, ja ne eivät rehellisesti sanottuna olleet kamalan hyviä. RW Kustannuksen Sandman-urakka on edennyt jo seitsemänteen osaansa ja sarjakuva kypsyy Neil Gaimanin käsissä. Toivottavasti sama kävisi blogiteksteillekin, sillä jälkikäteen tarkasteltuna noissa aiemmissa raapustuksissa on hirveästi tarvetta keksiä merkitystä paikoista, joista sitä ei ole oikeastaan löytynyt. Niistä paistaa läpi se, että haluaisin kamalasti olla Sandmanin ällikällä lyömä, mutta oikeastaan niin ei ole käynyt. Kutos- ja seiskakirjojen kohdalla yritän lopettaa teeskentelyn. Vaikka vieläkään en ole haltioissani, niin onneksi kirjoista löytyy sentään osioita, joita kelpaa ihastella ihan aidostikin.

Arvio: Saga 5-7 – Olenko minä tullut vanhaksi vai mikä on vikana

Olen lueskellut paljon haipattua Sagaa eteenpäin hiljakseen kirja kerrallaan, kun niitä on kirjastosta eteen sattunut. Nyt olen taas vaihteeksi päässyt Suomen julkaisutahdissa ajan tasalle, joten on hyvä hetki kirjoittaa. Olen rehellisesti sanottuna vältellyt Sagasta kirjoittamista, koska en meinaa saada siitä enää mitään otetta. Jos listaan Sagan ominaisuuksia, kaikki on kunnossa, kuten ennenkin, jopa loistavasti: Brian K. Vaughanin käsis rullaa eteenpäin kuin hirvi: tarinassa tapahtuu, hahmot kehittyvät mutta pysyvät uskottavina, ennakko-oletuksia ravistellaan, toiminta-huumori-draama-tasapaino on kohdallaan jne jne. Fiona Staplesin kuvitus on röyhkeää, kaunista ja helppolukuista. Mistä sitten johtuu, että aina kun aloitan uuden Saga-kirjan, en muista yhtään, mitä edellisissä osissa on tapahtunut? Yritin Wikipedian avulla kasata päässäni kokonaistarinaa tähänastisesta Sagasta, mutta olisin yhtä hyvin voinut lukea uutta tarinaa. En muistanut nimiä, en tapahtumia, en paikkoja. Olenko se minä, vai voisiko Sagassa olla jotain vikaa?

Arvio: The Saga of The Swamp Thing 4-6 – Avaruusajan goottitunnelmaa

Jonkinlainen hutera ympyrä sulkeutuu. Alan Mooren Swamp Thingin osat 1-3 olivat toinen Hyllyyssä koskaan julkaistu teksti. Heti perään – kaksi vuotta myöhemmin – sain vihdoin tartuttua myös jälkimmäiseen puolikkaaseen, osiin 4-6. Näissä kirjoissa saatetaan loppuun aiemmin aloitettu juonikuvio, americanan perisyntejä tarkasteleva American Gothic, jossa John Constantine johdattaa Rämeen olentoa yhä syvemmälle koko maailmaa uhkaavan pimeyden äärelle. Lisäksi sivutaan tuolloin DC:tä ravistellutta Crisis on Infinite Earths -tarinaa ja levittäydytään kotisuolta niin Gotham Cityyn kuin ulkoavaruuteenkin. Jokaiselle kolmesta kirjasta voidaan nimetä jonkinlainen teema, mutta muutoin tyyli rönsyilee Mooren kynästä sinne sun tänne. Teksteissä toistuu samoja teemoja kuin Mooren muissakin töissä tuolla aikakaudella jopa silmiinpistävän paljon, mutta tyylitietoisuus niin kauhun, tragedian kuin scifinkin parissa pitää sivut kääntymässä.

Arvio: Shokki, tekijänä Richard Corben 1 & 2 – Ihailtavaa pioneerityötä, vaihtelevaa tarinoiden laatua

Edellistä Shokki-kokoelmaa lukiessani oivalsin, että pidän Shokin höpsöjen kauhulyhäreiden formaatista. Eli ei sitten mitään muuta kuin seuraavaa tuuttiin, bring on Shokki, tekijänä Richard Corben 1&2! Richard Corbenin ansioluettelo on sitä luokkaa, että vastaavia löytyy vain kouralliselta sarjakuvantekijöitä. Corben on aloittanut kuvitusuransa jo 1960-luvulla ja on jatkanut sitä tälle vuosikymmenelle saakka. Corbenin tyyli on erittäin tunnistettava. Hahmot ovat lähes pilakuvamaisia, mutta Corben pystyy välittämään käsialallaan niin huumoria, draamaa kuin kauhuakin. Vakaan viivan lisäksi Corben on myös värityksen pioneeri, joka on kehittänyt tekniikoita häiriintyneiden visioidensa välittämiseen 60-70-luvulta lähtien. Shokki-kokoelmat tekevät oikeutta Corbenin uran alkuajoille, ja tekevät selväksi, miksi hän on tätä nykyä siinä asemassa missä on.