Arvio: Shokki, tekijänä Richard Corben 1 & 2 – Ihailtavaa pioneerityötä, vaihtelevaa tarinoiden laatua

dav

Edellistä Shokki-kokoelmaa lukiessani oivalsin, että pidän Shokin höpsöjen kauhulyhäreiden formaatista. Eli ei sitten mitään muuta kuin seuraavaa tuuttiin, bring on Shokki, tekijänä Richard Corben 1&2Richard Corbenin ansioluettelo on sitä luokkaa, että vastaavia löytyy vain kouralliselta sarjakuvantekijöitä. Corben on aloittanut kuvitusuransa jo 1960-luvulla ja on jatkanut sitä tälle vuosikymmenelle saakka. Corbenin tyyli on erittäin tunnistettava. Hahmot ovat lähes pilakuvamaisia, mutta Corben pystyy välittämään käsialallaan niin huumoria, draamaa kuin kauhuakin. Vakaan viivan lisäksi Corben on myös värityksen pioneeri, joka on kehittänyt tekniikoita häiriintyneiden visioidensa välittämiseen 60-70-luvulta lähtien. Shokki-kokoelmat tekevät oikeutta Corbenin uran alkuajoille, ja tekevät selväksi, miksi hän on tätä nykyä siinä asemassa missä on. Lue loppuun

Arvio: Kabuki vol. 1 – Salamurhamättöä ja tekijänsä kasvukertomus

dav

David Mackin Kabuki on oppikirjaesimerkki 90-lukulaisesta tekijäomisteisesta sarjakuvasta. Kabuki on lähitulevaisuuden Japania kontrolloivan organisaation palkkalistoilla toimiva tappaja. Maata hallitsevat poliitikot ja gangsterit, ja edellä mainitun NOH-nimisen jengin tehtävä on pitää osapuolet asioissa. Alkuasetelma on sekoitus dystopiaa, scifiä ja mystiikkaa. Mackin luoma maailma, hahmot ja kerronta flirttailevat syvällisyydellä ja kokeellisuudella, mutta tukeutuvat kuitenkin klassiseen toimintaan ja kostotarinoihin. Kabukin ensimmäiset tarinat on julkaistu 1994, ja toistaiseksi viimeisin osa näki päivänvalon 2009. Vol. 1 –kirjaan on koottu kaksi ensimmäistä tarinakokonaisuutta, Circle of Blood ja Dreams. Molemmat ovat Mackin kädenjälkeä niin tarinan kuin taiteenkin osalta, ja niissä näkyy selkeästi nuoren tekijän kehittyminen numero numerolta. Kabuki sisältää melkoisen nipun tuttuja kikkoja, mutta ne eivät pääse häiritsemään, sillä tarina tietää, mistä naruista vetää pysyäkseen vangitsevana. Lue loppuun

Arvio: Shokki, tekijänä Bernie Wrightson – Kalmanhajuinen suuri sydän

sdr

Viime kuussa sarjakuvamaailma menetti yhden tyylilajia muovanneen mestarin, kun kauhulegenda Bernie Wrightson siirtyi tuonpuoleiseen, josta oli vuosikymmenet tarinoita kertonut. On siis mitä sopivin hetki tarttua Egmontin vuonna 2012 julkaisemaan kokoelmaan, johon on kasattu Wrightsonin klassisimpia tarinoita Creepy- ja Eerie-lehdistä, kotoisemmin Shokki-materiaalia. Vaikka 12 tarinasta vain kolme on julkaistu aiemmin suomeksi alkuperäisen Shokki-lehden sivuilla, on kirja kiistatta oikeutettu nimeensä – onhan Shokki ennen kaikkea mielentila enemmän kuin julkaistujen tarinoiden listaus. Tarinat on luotu niin kauhusarjakuvien kuin Wrightsoninkin kultakaudella 1970-luvun aikana, ja ne ovat kuin kauhusarjiksen peruskurssi. Wrightsonin piirrosjälki on omaperäistä ja muuntautumiskykyistä, ja nostaa suuren osan keskinkertaisia tarinoita astetta korkeammalle tasolle. Parempien käsikirjoitusten osuessa kohdalle puhutaankin jo sitten ihan oikeasti kaihertamaan jäävistä lyhäreistä. Lue loppuun

Arvio: The Invisibles Omnibus – Kun kirjoittaja saa 1500 sivua ja vapaat kädet

dav

Huhhuh, loppuihan se. Vaikka sarjakuvien lukeminen on ennen kaikkea nautinto eikä suoritus, niin tuntui hyvältä laskea viimeistä kertaa käsistään Grant Morrisonin 90-luvun intohimoprojekti The Invisibles. Vuosina 1994-2000 ilmestynyt lehti on kasattu yksiin kansiin ja tuloksena on järkäle, jolla ottaa hengiltä oikein tähdättynä varmaan jopa aikuisen ihmisen. Fyysisen vaikeuskertoimensa lisäksi Invisibles haastaa myös sisällöllään. Morrison on pakannut tarinaan salaliittoja, aikamatkailua, ulottuvuuksien välistä hyppelyä, suoraviivaista toimintaa, irrallisia tarinoita, alusta loppuun ulottuvaa juonta, happoisia huumehoureita ja ufojen abduktiokokemuksia toinen toisensa päälle. Perässä pysyminen on työlästä ja välistä kärryiltä tippuu väkisinkin. Invisibles on kunnianhimoinen, mutta kärsii tekijänsä malttamattomuudesta keskittyä hiomaan hyviä ideoita timanteiksi. Lue loppuun

Arvio: Mahtava Thor – Klassista sankarisarjista puhtaimmillaan ja parhaimmillaan

dav

Kirjastosta löytyi viime reissulla lähes uutuuksia, kun viime vuonna julkaistu Mahtava Thor kiilteli hyllyssä. Kirja kokoaa kansien väliin 13 numeroa Stan Leen ja Jack Kirbyn klassisia Thor-seikkailuja vuosilta 1968-1969. Thor oli tuossa vaiheessa ehtinyt seikkailemaan lehtien sivuilla kuutisen vuotta, joten sankarin taival oli vielä nuori. Tässä kirjassa mistään hapuilusta ei ole tietoakaan. Vaikka kosmisuus ja vanhat sarjikset ovat vaarallinen yhdistelmä, joka tarkoittaa herkästi kulmikasta pökkelöintiä ja typeriä juonia, Thorissa homma toimii kuin rasvattu. Homma on oikealla tavalla mahtipontista ja machoa, ja kuvitus sopivasti klassisen jäykkää. Sekä Lee että Kirby ovat näissä tarinoissa huippukunnossa. Lue loppuun

Arvio: X-Men Xenogenesis – Ryhmä-X käy päälle, mutta loppuu ennen kuin alkaakaan

dav

En ole lukenut uutta Ryhmä-X:ää vuosikausiin. Mutanttitarpeeni ovat tyydyttyneet Chris Claremontin ja John Byrnen vanhojen klassikoiden selailulla uudestaan ja uudestaan. Harppaus Xenogenesikseen on siis melkoinen. 2010-2011 Yhdysvalloissa ilmestynyt viisiosainen tarina kertoo nykyisen Ryhmä-X:än otteista ja siinä on nähtävissä jo merkkejä Marvel-yhtiön 2010-luvun suunnanmuutoksesta. Tarinan takana ovat käsikirjoittaja Warren Ellis ja kuvittaja Kaare Andrews. Suoraan tähän tarinaan ilman kontekstia sukeltavalle lukijalle (kuten minä) tästä tarinasta vahvimmin jää mieleen kuvitus. Andrewsin jälki on samaan aikaan kumimaisen piirrettymäistä ja mahtailevan macho-jyhkeää. Se on äärimmäisyyksien kanssa pelaamista. Ellisin tarinassa on kivoja elementtejä ja viittauksia menneeseen, mutta viiden lehden mittainen stoori ei pääse kovinkaan syvälle pintansa alle. Lue loppuun

Arvio: Salatut sodat – Hölmöä purkkaviihdettä, mutta rehellisesti

dav

Tämä viikko oli melko raskas, ja jo maanantai-iltana tuntui siltä, että tarvetta olisi uudelle viikonlopulle. Minulle iski tarve tyhjentää päätä palaamalla yksinkertaisempiin aikoihin. Hyvikset hyviksinä, pahikset pahiksina, kirkkaita värejä ja mäiskettä. Salatut sodat vastaa tähän tarpeeseen loistavasti. Alun perin 1984-1985 ilmestynyt tarinakokonaisuus on supersankarisarjisten ensimmäinen iso team-up-tapahtuma. Kostajat, Ryhmä-X, Hämähäkkimies ja pari muuta siirtyvät sotaplaneetalle, jossa kaikkivoipa Tuonpuoleinen usuttaa heidät taistelemaan pahimpia vihollisiaan vastaan. Vihupuolelta löytyvät mm. tohtorit Doom ja Mustekala, Molekyylimies, Lisko, Lumoojatar, Imijä (parhaita nimikäännöksiä koskaan) ja muutama muu kehveli. Jim Shooterin käsikirjoittama sarjis ei yritä esittää olevansa erityisen fiksu tai perusteltu. Se on rehellistä purkkaviihdettä. Lue loppuun