Arvio: Blueberry – Chihuahua Pearl / Puolen miljoonan dollarin mies / Ruumiskirstun balladi

Vaikka edellinen Blueberry-integraali oli tunnelmiltaan hilpeä kuin erämaan ainoaan kaktukseen istuminen, jäi siitä nälkä jatkaa tarinan parissa suht piankin. Niinpä kokoelmien kolmas osa tuli haalittua ja luettua ripeästi. Chihuahua Pearl, Puolen miljoonan dollarin mies ja Ruumiskirstun balladi muodostavat Liken kokoamista kirjoista toistaiseksi ehjimmän kokonaisuuden. Trilogia kertoo yhden pitkän tarinan konfederaation kulta-aarteen jahtaamisesta. Jean-Michel Charlier ja Jean Giraud jatkavat (ainakin väitetysti) realistisen Villin Lännen kuvauksia upottaen lukijat yhä syvemmälle Blueberryn maailmaan. Tämä tapahtuu sekä Charlier’n mukadokumentaarisilla taustakertomuksilla että Girin alati tunnelmallisemmaksi muuttuvalla kuvituksella. Huomasin pariinkin otteeseen kirjaa lukiessani unohtaneeni kokonaan ihastella Girin komeita kuvia, kun tarina vei niin mennessään. Ei kai sitäkään voi huonona ansiona sarjakuvalle pitää.

Mainokset

Arvio: Tenavat – Parhaat sarjat 1950-1959 & 1960-1969

Sarjakuvaliike Kulkukatin Pojassa oli vähän aikaa sitten myynnissä koko Complete Peanuts -paketti, 17 897 strippiä 26 kirjassa. Hetken siinä jo mietin, pitäisikö heittää perseelleen koko kesän budjetti/lomasuunnitelmat ja kantaa kokoelma kotiin, mutta onneksi järki vei voiton. Tenavat ei oikeastaan ole minulle sarjakuva, jonka täytyisi aina olla hyllyssä, mutta niitä tekee mieli lukea sopiva määrä parin vuoden välein. Charles M. Schulzin elämäntyöstä löytyy aina nautittavia vivahteita ja nostalgisoitavaa. Tenavat tarjoaa uuden oivaltamisen ja vanhan tutun sarjakuvan fiilistelyn samalla hinnalla. Se on niin valtava monoliitti sekä fyysisesti että merkitykseltään, että vastaavia ei taida muita olla. Tenavista on myös kirjoitettu niin paljon, että uusia näkökulmia on käytännössä mahdotonta löytää. Toisaalta, eipä Schulzkaan jokaisessa 17 897 stripistään mitään mullistavaa yrittänyt tarjoilla, joten ehkä minunkin on ok kierrättää muutamia mietelmiä, joita Otavan Tenavat-kokoelmat Parhaat sarjat 1950-1959 ja 1960-1969 herättivät.

Hellboy-heinäkuu, kirja 7 – Hellboy in Hell

Näin siinä aina käy. Kun kulkee pitkän matkan yhdessä fiktiivisen hahmon kanssa, on olo lopussa tyhjä, lähes turta. Silloin on vaikea keksiä Hellboy-aiheista puujalkaa tekstin alkuun, vaikka sinäkin, ainoa lukijani, olet niitä jo oppinut odottamaan. Varmasti olet. Hellboy in Hell tuntuu kahden ystävän kotiinpaluulta. Yhteistyökumppaneiden ja isojen rymistelyiden jälkeen Mike Mignola ja Hellboy kulkevat viimeiset kilometrit kahden, mikä tuntuu ainoalta oikealta tavalta päättää tarina. Heti Hellboy in Hellin loppuun saatettuani tunnistin, että tätä pitänee pohtia hetki. Ensimmäinen fiilis oli latistunut, ”tässäkö se nyt oli”. Hellboy in Hell sisältää valtavia tapahtumia, mutta ne eivät ole tarinan kannalta erityisen olennaisia. Kirjan ydin on pienissä hetkissä ja hitaissa pohdinnoissa. Mignola vaatii lukijalta tahdin muutosta ja uudenlaista katsantokantaa. Salakavalaa tämä on siksi, että pinnallisesti Hellboy in Hell vaikuttaa hyvin perinteiseltä Hellboy-seikkailulta. Siinä mätetään demoneja ja jutellaan lakonisesti, mutta kaiken alla hiipii hiljainen melankolia. En vielä oikeasti tiedä, kuinka onnistunut lopetus Hellboy in Hell tarinalle on, mutta sen tiedän, että se ansaitsee tulla pureskelluksi huolellisesti.

Hellboy-heinäkuu, kirja 6 – The Storm and The Fury / The Bride of Hell

Jos ei heilaa Hellboy-heinäkuussa, niin hyvä. Saa lukea Hellboyta rauhassa sitten. Ja kutoskirjan kohdalla rauha on tervetullut olotila, sillä The Storm and The Fury laittaa koneeseen kierroksia oikein kunnolla. Hellboyn pääjuonen rakentelu ei ehkä ole koko aikaa ollut kaikkein tehokkainta ja tiiveintä kerrontaa, mutta kliimaksia lähennyttäessä Mike Mignolan punoma vyyhti on tiheä ja tiukka. Edellisessä kirjassa aloitettu tarinakokonaisuus viedään loppuun rytinällä The Storm and The Fury -kertomuksessa, jopa niin, että sitä seuraava The Bride of Hell -sikermä lyhyempiä kertomuksia tuntuu jäävän melko epäkiitolliseen asemaan. Lyhäreissä ei missään nimessä ole mitään vikaa, nekin ovat Hellboyn huipputasoa, mutta silti se on vähän kuin uuden tv-sarjan aloittaminen Hopeanuolen katsomisen jälkeen, eli vaikea saada tuntumaan missään, kun on juuri todistettu ylivoimaista loistavuutta.

Hellboy-heinäkuu, kirja 5 – Darkness Calls / The Wild Hunt

If you’re going through Hellboy, keep going, ja niin me totta vieköön teemme. Hellboy-kirjaston viidennessä osassa tuntuu, että monet palaset loksahtavat vihdoin paikoilleen. Kirja aloittaa Hellboyn toistaiseksi pisimmän kokonaisuuden, josta Darkness Calls- ja The Wild Hunt -tarinat käsittävät kaksi kolmasosaa. Lyhyet takaumatarinat on toistaiseksi taputeltu, ja kronologia palaa hetkeen heti kolmoskirjan The Island -tarinan jälkeen (aivan, se sama Island, josta on kipuiltu nyt jo kolmannen kirjan ajan). Mike Mignola ja kuvitusvastuun ottava Duncan Fegredo polkaisevat käyntiin tapahtumaketjun, joka edistää Hellboyn henkilökohtaista matkaa eniten sitten ykköskirjan ensimmäisten tarinoiden. Tämä tahdinvaihdos aiempiin kirjoihin verrattuna on erittäin tervetullut, ja tuntuu aukaisevan Mignolaltakin monia lukkoja, joiden myötä lukemiseen tulee uusi mielekkyyden taso. Se ei tosin tule ilmaiseksi, sillä yhtäkkiä linkit aiempiin stooreihin pursuavat kaikkialta ja jatkuvasti.

Hellboy-heinäkuu, kirja 4 – The Crooked Man / The Troll Witch

Heinäkuu ei taitu helpolla vaan hellboylla, ja neloskirjan myötä ylitämme puolivälin tässä kiirastulessa! Tällä kertaa päädyin pohtimaan, mikä lukijan suhde sarjakuvan tekijään on, jos pelkkä sarjakuvan lukeminen ja siitä nauttiminen ei riitä. Hellboy-kirjaston kolmososassa Mike Mignola jo kertoili, kuinka oli tuskaillut uuden materiaalin tuottamisen kanssa, ja The Crooked Man / The Troll Witch -niteessä jatketaan samalla linjalla. Edellisen kirjan The Island -tarina on todella traumatisoinut tekijän, kun sen synnyttämisen vaikeudesta ei päästä yli seuraavassakaan osassa. Kun stooreja lukee kokoelmateoksesta, ei vuosien tahmea tahti tietenkään näyttäydy mitenkään erityisen konkreettisesti. Siinä vaiheessa tekeekin mieli ryhtyä hakemalla hakemaan tarinoista merkkejä Mignolan kertoilemista itsetunto- ja stressiongelmista. Sarjakuvaa haluaa siis ymmärtää ymmärtämällä tekijän sielunelämää, mutta eihän se sarjakuvaan varsinaisesti vaikuta, tai ainakaan pitäisi vaikuttaa. Vai pitäisikö?

Hellboy-heinäkuu, kirja 3 – Conqueror Worm / Strange Places

Helvetinhurtat haukkuvat, kalman karavaani kulkee ja Hellboy-heinäkuu ryskii huoneeseen kuin viikatetta heiluttava Kool-Aid-mies. Kolmannessa kirjassa palataan päätarinan pariin pidempien kertomusten keinoin. Mike Mignolan oma suosikki pidemmistä tarinoista on kirjan ”päätarina” Conqueror Worm, ja sen suurten vaikutusten jälkimainingeissa kellutaan kahdessa muussa Strange Places -nimen alle niputetussa kertomuksessa The Third Wish ja The Island. Kaikki Hellboyn perusasiat ovat edelleen kohdallaan: mytologia, mättäminen, massiiviset hirviöt ja onelinerit toimivat kuin häkä. Ainakin tällä lukutahdilla Mignolan resepti alkoi tuntua kolmoskirjan kohdalla todella itseään toistavalta, jopa häiritsevyyteen asti. Sinänsä on erittäin hyvä, että Mignola tekee sitä mistä tykkää ja fanit ahmivat kaiken, mutta kun rupesin mielessäni listaamaan toistuvat elementit, ei jäljelle jäänyt kauhean montaa tarinoille uniikkia tekijää.