Arvio: The Complete Crepax vol. 3 – Evil Spells

cof

Massiivinen Guido Crepax -teosten kahlaaminen jatkuu tässä complete-sarjan kolmannessa osassa. Pohdiskelin lukiessani, että en varmaan petaile tässä mitään blogihittiä, kun jatko-osien käsittely ei muutenkaan ole varmaan lukijaystävällisintä matskua, ja puhutaan muutenkin ehkä suhteellisen pientä lukijakuntaa kiinnostavasta teoksesta. Tästä huolimatta haluan ehdottomasti kirjoittaa tästäkin Crepax’n volyymistä, sillä toistaiseksi nämä ovat aina herättäneet kovin erilaisia ajatuksia ja tuntemuksia, ja lukijakunta ansaitsisi ehdottomasti kasvaa. Complete-sarjan volyymit on sitä paitsi fiksusti koottu löyhiin teemakokonaisuuksiin esimerkiksi kronologisuuden sijaan, mikä mahdollistaa yksittäisenkin osan lukemisen ilman aiempiin perehtymistä. Leijonaosan kirjasta haukkaavat Valentina-tarinat toki viittaavat aiempien seikkailujen tapahtumiin, mutta meno on joka tapauksessa sen verran happoista, että pari lisäsivua kärryiltä pudonneena lukijana ei oikeastaan tunnu missään. Satunnaislukija kuten minä saa muutenkin olla suuren osuuden kirjasta hölmönä kuin Ö aapisen nurkassa, mutta ei muuta kuin turvavyö kiinni ja nautitaan kyydistä. Evil Spells -kirja palaa kauhutyyppisiin tarinoihin, joita yhdistävät löyhästi muodonmuutokset ja ”asiat eivät ole sitä miltä näyttävät” -käänteet. Tämä volyymi ei vakuuttanut minua yhtä kovasti kuin edelliset, ja välillä aloin jo väsyä Crepax’n itseääntoistavaan naishahmojen kaltoinkohteluun. Jatka lukemista ”Arvio: The Complete Crepax vol. 3 – Evil Spells”

Mainokset

Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 2 – Samuraikoodin kunnia, oikeudenmukaisuus ja ennalta-arvattavuus

cof

Pari kuukautta sitten aloitettu massiivinen Lone Wolf & Cub -urakka törmäsi tiesulkuun harmittavan varhaisessa vaiheessa. Helsingin kirjastojen valikoimasta ei näytä nimittäin löytyvän omnibus-julkaisuja kuin kaksi ensimmäistä, kun koko potti olisi kaksitoista kirjaa. Toki omnibusit eivät ole ainoa formaatti, eikä kirjasto niiden ainoa lähde, mutta sarjan valtaisa koko ei houkuttele kovin pienissä pätkissä matskuja haalimaan. Koska en edelleenkään ole aivan varma LW&C:n jatkuvasta laadusta/koukuttavuudesta ja sen minussa herättämistä intohimoista, en halua myöskään polttaa sarjishankintabudjettiani näihin. Kazuo Koiken tarinat ovat sujuvia, ja nyt kun niiden standardipituus on nostettu noin 60 sivuun, juonen ja tilanteiden kehittyminen saa paremmin tilaa. Goseki Kojiman kuvitus on komeaa, ja se toimii niin rauhallisissa tunnelmoinneissa kuin toimintakohtauksissakin. Kaikki tämä on vain tehty tosi tosi tosi perinteisesti. Ōgami Ittō on niin kliseinen samuraipäähenkilö ja hänen kohtaamansa haasteet samasta puusta veistettyjä, että tällaisesta kerronnasta täytyy todella nauttia, jotta tarinoita jaksaisi ahmia tuhansien sivujen ajan. Jatka lukemista ”Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 2 – Samuraikoodin kunnia, oikeudenmukaisuus ja ennalta-arvattavuus”

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Roope Ankan elämä ja teot

cof

Kokeilenpa aloittaa uutta juttutyyppiä, jossa palaan koko elämäni rakkaimpien sarjakuvien pariin ja koitan löytää niistä vielä kerran jotain uutta sanottavaa. Itseoikeutetusti sarjan saa avata Roope Ankan elämä ja teot, jota olen aiemmin käsitellyt vain hyvin pikaisesti sivuten. Toivotaan, että juttusarja ei jää yhden kirjoituksen mittaiseksi!

Kävipä harvinaislaatuinen tilanne. Lukujono oli päässyt tyhjenemään, ja seuraavat kirjaston varaukset olisivat noudettavissa vasta muutaman päivän päästä. Rahat olivat menneet joululahjoihin ja kaikenlaiseen riettaaseen elämään, joten sarjiskauppaankaan ei ollut juuri nyt asiaa. Piti siis palata hyllystä jo valmiiksi löytyvien klassikoiden pariin. Pläräilin kaikenlaisia vaihtoehtoja, mutta lopulta päädyin kuitenkin sarjakuvaan, jonka olen lukenut ehkä useammin kuin minkään muun painotuotteen. Viime vuosina taukoa on tullut, mutta vuosien 1998 ja 2010 välillä luin kirjan suunnilleen kerran vuodessa. Sen jälkeen nide on tullut avattua ehkä kerran tai kaksi, kun muut sarjikset ovat vallanneet vapaat, lukemiseen käytettävissä olevat ajat. Nyt oli taas aika avata ja tavata Roope Ankan elämä ja teot. Jatka lukemista ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Roope Ankan elämä ja teot”

Arvio: Creepy Presents Alex Toth – Kunpa kuvituksen laatu valuisi vähän tarinoihinkin

cof

Kun Creepy Presents Alex Toth -kirjan esipuheessa kuvaillaan Alex Tothia epätasaiseksi mestariksi ilman mestariteosta, kuulostaa kuvaus melko uskottavalta. Olen törmännyt Tothin nimeen sarjisharrastellessani erilaisissa kokoelmissa useita kertoja. Useimmiten Toth on myös ollut niitä nimiä, joita kokoelmista on halunnut jälkikäteen nostaa esiin lauman parhaina. Hän ei kuitenkaan ole yhtä tunnistettava kuin esimerkiksi edellisten Shokki-kokoelmien tähdet Bernie Wrightson ja Richard Corben, eikä hänen CV:stään löydy yhtä kattavaa valikoimaa erilaisia töitä. Siinä missä Wrightson ja Corben hankkivat kannuksensa Warren-kustantamon kauhulehdissä ja siirtyivät eteenpäin toteuttamaan visioitaan isompien kokonaisuuksien parissa, Tothin päätyöt löytyvät juuri näistä kuuden ja seitsemän sivun hömppätarinoista. Creepy Presents Alex Toth on siis sukellus Tothin tärkeimpiin teoksiin, joskin niiden kokonaislaatu kärsii ajoittain vielä normaaliakin hätäisemmistä käsikirjoituksista. Jatka lukemista ”Arvio: Creepy Presents Alex Toth – Kunpa kuvituksen laatu valuisi vähän tarinoihinkin”

Arvio: Barbarella and The Wrath of The Minute-Eater – Seksipositiivinen kannanotto vai kahden pennin pehmopornoa?

cof

Olen viime aikoina katsellut Netflixistä RuPaul’s Drag Racea. Hiljalleen olen ymmärtänyt, etten tiedä drag-kulttuurista tai -historiasta käytännössä mitään. Ohjelman queenit heittelevät tuon tuostakin ug-termistöä tai nimiä, jotka eivät sano minulle yhtään mitään. Yksi nimi, joka on muutaman kerran noussut esiin inspiraationa ja jonkinlaisena instituutiona on Barbarella. 1960-luvulla synnytetty scifi-sankaritar on, ilmeisesti ainakin joissain piireissä, seksuaalisen vapautumisen ja itsenäisen naisen ikoni. Jean-Claude Forestin luoma sarjakuva aiheutti 1960-luvulla skandaaleja ja sensuuria, ja onpa Barbarellaa nimitetty jopa ensimmäiseksi ”aikuisten sarjakuvaksi”, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa lähinnä sivuilta löytyvää pehmopornoa. Nykyvinkkelistä vallankumouksellisuutta ei juurikaan huomaa, eivätkä kirjasta löytyvät kaksi Barbarella-tarinaa ole mitenkään erityisen hyviä sarjakuvia, mutta hölmöydessään ja kiusoittelevassa eroottisuudessaan Barbarella on silti vangitsevaa luettavaa. Jatka lukemista ”Arvio: Barbarella and The Wrath of The Minute-Eater – Seksipositiivinen kannanotto vai kahden pennin pehmopornoa?”

Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin

cof

Cocco Bill on kummitellut kirjaston sarjishyllyssä vuosikausia. Siinä se nököttää, näyttäen siltä, että pitäisi varmaan lukea, mutta jostain kumman syystä ei ole kiinnostanut. Vakavan sarjisnörtteilyn nimissä tiesimme kuitenkin molemmat, sekä minä että Bill, että joku päivä meidän on kohdattava. Kohtaaminen ei lopulta ollut keskipäivään sovittu dramaattinen välienselvittely saluunan ulkopuolella, vaan hetken mielijohteesta sattunut satunnaispoiminta. Benito Jacovittin Cocco Bill on reikäpäistä länkkäriparodiaa anarkistisessa hengessä. Vahvin mielleyhtymä syntyy WB:n vanhoihin animaatiolyhäreihin. Bill on tuttu ainakin vanhemmille sarjisnestoreille 1970-luvulla julkaistuista suomennoksista, mutta me ei-tuolloin-vielä-edes-idean-asteella-olemassaolleet ovat hyvinkin voineet elää Cocottoman sarjisnuoruuden. Zum Teufel ansaitsi nestoreilta valtaisat aplodit julkaistessaan neljä varhaista Cocco Bill -seikkailua suomeksi muutama vuosi sitten. Jännä olisi tietää, käännyttikö kirja Billille myös uusia faneja, sillä ainakin minun lukemiseni tuntui todella nihkeältä ja väkinäiseltä. Jatka lukemista ”Arvio: Cocco Bill osa 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin”

Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 1 – Kasvetaanko samuraikliseistä legendastatukseen?

cof

Loppulokakuun Japani-trilogian päättää todellinen klassikko, lähes yhtä legendaarinen samuraitarina kuin Kurosawan Seitsemän Samuraita. Kazuo Koiken ja Goseki Kojiman valtaisa kostoeepos Lone Wolf & Cub on jo melkein viidenkymmenen vuoden ikään ehtinyt monoliitti, josta ovat vaikuttuneet ja inspiroituneet sekä lukijat että sarjakuvantekijät. Loputtomalta tuntuvaa kostoretkeä käyvä ronin, Ogami Ittō elättää itsensä ja pienen poikansa palkkamurhilla matkalla kohti väärintekijöitä, joiden petos johti hänen vaimonsa kuolemaan. Lone Wolf & Cubista löytyy monia samuraigenren arkkityyppejä, joita manga on aikanaan skeneen tuonut. Koko tarinalla on mittaa sellaiset ujot 8700 sivua. Tämä tarkoittaa sitä, että tekijäduo saa todella ammentaa historiasta ja soturikoodista kaiken, jos aikoo pitää tarinan tuoreena loppuun asti. Alussa toiston määrä herättää kovasti epäilyksiä sarjan kestävyydestä, mutta loppua kohti ensimmäinen 12:sta omnibus-osasta nostaa tasoaan jo varsin lupaavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Lone Wolf and Cub Omnibus 1 – Kasvetaanko samuraikliseistä legendastatukseen?”