Arvio: Ihmeellinen Miracleman – Suoraan unohduslimbosta supersankarisarjiksen kulmakiveksi

Miracleman on sarjakuvana samaa kategoriaa kuin aiemmin blogissa luettu Kapteeni Britannia. Se on brittiläinen supersankari-adaptaatio, jossa Yhdysvalloissa toimivia konsepteja on haluttu siirtää Euroopan markkinoille sopivammiksi. Molemmat sarjat ovat olleet myös Alan Mooren ja Alan Davisin ensimmäisiä näytön paikkoja ennen maailmanmainetta. Siinä missä Kapteeni Britannia on osa Marvelin universumia, Miracleman on irrallaan suuren maailman supersankareista. Hahmo on luotu alun perin 1950-luvulla nimellä Marvelman, ja tuolloin kyseessä oli melkoisen mielikuvitukseton Teräsmies-kopio (tai itse asiassa Kapteeni Marvel -kopio, joka puolestaan oli oikeudessa asti riidelty Teris-kopio). Nimi vaihtui myöhemmässä vaiheessa lakikahnauksien välttämiseksi, ja 1980-luvulla sarja herätettiin parinkymmenen vuoden koomasta Alan Mooren ohjattavaksi. Sitten Moore teki niin kuin Moore tekee, ja tuuletti sarjakuvasta pölyt isolla mattopiiskalla kääntäen asetelmia päälaelleen monella tapaa. 1980-luvun Miracleman on hyvin uniikki tutkielma supersankaruudesta, sen lieveilmiöistä ja varjopuolista, ja lisäksi se on myös oivaltava scifisarjakuva. Reilusti parempi kuin esimerkiksi Kapteeni Britannia.

Mainokset

Arvio: Krazy & Ignatz 1916-1918 – Love in a Kestle or Love in a Hut

Tähän kirjaan tartuin puhtaasti sivistävistä syistä. Vielä nykypäivänäkin on vaikea väittää itseään sarjakuvaharrastajaksi, jos ei pysty sanomaan mitään strippisarjakuvien suurimmasta legendasta, George Herrimanin Krazy Katista. Vuonna 1913 alkanut sarjakuva on inspiroinut käytännössä kaikkia jälkeensä tulevia strippisarjakuvia, lukemattomia kirjailijoita ja esimerkiksi animaatioiden kulta-ajan merkittäviä tekijöitä Chuck Jonesista Friz Frelengiin ja Tex Averyyn. Krazy Kat on perusasetelmaltaan mitä yksinkertaisin sarjis, jonka anarkistinen, absurdi ja korupuheisesta matalaotsaiseen sujuvasti liikkuva tyyli antaa sille viehätysvoimansa. Kissa Krazy rakastaa Ignatz-hiirtä, hiiri vihaa kissaa, hiiri heittää kissaa tiilellä, kissa pitää tätä rakkaudenosoituksena. Tästä asetelmasta Herriman ammensi 31 vuotta strippisarjakuvaa. Krazy & Ignatz on yksi sarjakuvan uusimpia kokoelmia, joita niitäkin on tehty jo kymmenien vuosien ajan. Kirjaan kuuluvat koko sivun mittaiset sunnuntaistripit niiden alusta huhtikuussa 1916 vuoden 1918 loppuun saakka.

Arvio: A Contract with God and Other Tenement Stories – Sarjakuvaromaanien suunnannäyttäjä

Yllätyin, kun luin ensi kerran Will Eisneria. Olin toki kuullut sarjakuvan grand old manin nimen ja olin perillä hänen maineestaan jo hyvän aikaa aiemmin. Se, mikä minut yllätti, oli Eisnerin suvereniteetti vielä vuonna 2017. Kun puhutaan vaikkapa elokuvan, popmusiikin tai television klassikoista, niitä täytyy usein arvioida aikansa lapsina. Selkeästi huippuhyvä leffa voi olla nykystandardeilla hidas, lavasteiltaan köppäinen ja dialogiltaan epäuskottava, ihan puhtaasti koska se on 50-60 vuotta vanha. Eisnerin sarjakuvien kohdalla mitään tällaista ”adjust for modern times” –korjausta ei tarvitse tehdä. Tarinat ovat vangitsevia, kerronta sujuvaa ja kuvitus upean ilmeikästä. Tämä koskee myös A Contract with God –kirjaa. 1978 ilmestynyttä kirjaa ei siis tarvitse lukea ainoastaan maailman ensimmäisenä sarjakuvaromaanina (miksi sitä usein väitetään), vaan yhtenä sarjakuvaromaanina kaikkien muiden joukossa, jolloin se ei häviä vertailussa lainkaan.

Arvio: Pjongjang – Kuriositeetit muuttuvat surullisuuksiksi

Kanadalaisen Guy Delislen matkapäiväkirjoja on Hyllyyssä luettu pariin otteeseen aiemminkin, ja on käynyt selväksi, että niiden mutkaton ja helposti lähestyttävä tyyli houkuttaa haalimaan käsiinsä tekijän kaikki teokset. Shenzhenin ja Jerusalemin jälkeen (ei kronologisesti) oli aika hypätä Pjongjangiin, joka on mahdollisesti Delislen aiheista kiehtovin. Pohjois-Korean sulkeutuneisuus yhdistettynä Delislen tapaan kuvata vieraita kulttuureja kiihkottomasti lupaa hyvää, ja onpa Pjongjang myös tekijän matkakirjoista kiitetyin. Kirja tuli avattua siis mielenkiinnolla ja tirkistelynhaluisena. Aika pian muiden Delisle-kirjojen lukemista leimannut uteliaisuus ja hämmästely vaihtui alavireisyydeksi.

Arvio: Blueberry – Rautahepo/Teräskäsi/Siouxien jäljillä

Viime vuoden recap-artikkelissa lupasin tututua tämän vuoden aikana Luutnantti Blueberryyn. 60-luvulla ranskalaisessa Pilote-lehdessä maailmaan marssinut unionin sotilas on eurosarjiksen ikoni siinä missä Asterix, Corto Maltese tai Valentina. Blueberryt edustavat kunnianhimoisemman, aikuisemman tyylin sarjakuvia ja villin lännen tarinoita. Ne jäivät aikanaan itseltäni lukematta samasta syystä kuin Cortot: hauskoista ja värikkäistä Ankoista, Asterixeista ja Lucky Lukeista tuli siirryttyä suoraan supersankareihin ja hieman vaikeammin lähestyttävä kama jäi paitsioon. Onneksi Like päätti viime vuoden lopulla ryhtyä tuuttaamaan Blueberry-tarinoita ulos uusintapainoksina. Ensimmäisenä vuoron saivat kolme tarinaa: Rautahepo, Teräskäsi ja Siouxien jäljillä. Ne eivät ole Blueberry-tarinoista ensimmäiset, mutta aloittavat uuden, pidemmän tarinakokonaisuuden ja soveltuvat siksi hyvin ensikosketukseksi sarjakuvaan.

Arvio: Shokki, tekijänä Richard Corben 1 & 2 – Ihailtavaa pioneerityötä, vaihtelevaa tarinoiden laatua

Edellistä Shokki-kokoelmaa lukiessani oivalsin, että pidän Shokin höpsöjen kauhulyhäreiden formaatista. Eli ei sitten mitään muuta kuin seuraavaa tuuttiin, bring on Shokki, tekijänä Richard Corben 1&2! Richard Corbenin ansioluettelo on sitä luokkaa, että vastaavia löytyy vain kouralliselta sarjakuvantekijöitä. Corben on aloittanut kuvitusuransa jo 1960-luvulla ja on jatkanut sitä tälle vuosikymmenelle saakka. Corbenin tyyli on erittäin tunnistettava. Hahmot ovat lähes pilakuvamaisia, mutta Corben pystyy välittämään käsialallaan niin huumoria, draamaa kuin kauhuakin. Vakaan viivan lisäksi Corben on myös värityksen pioneeri, joka on kehittänyt tekniikoita häiriintyneiden visioidensa välittämiseen 60-70-luvulta lähtien. Shokki-kokoelmat tekevät oikeutta Corbenin uran alkuajoille, ja tekevät selväksi, miksi hän on tätä nykyä siinä asemassa missä on.

Arvio: The Complete Crepax – Dracula, Frankenstein and Other Horror Stories

Nappasin The Complete Crepaxin kirjaston hyllystä, sillä tavoitteeni oli jo jonkin aikaa ollut päästä tutustumaan legendaarisen tekijän tuotantoon. Noviisina luulin kirjan sisältävän tekijän kaiken materiaalin, mutta kuvitelmani olivat rankasti alimitoitetut: The Complete Crepax – Dracula, Frankenstein and Other Horror Stories on Complete Crepax-antologian ensimmäinen osa kymmenestä. No, ei kun lukemaan. Italialainen Guido Crepax (alun perin Crepas) on yksi eurooppalaisen sarjakuvan pioneereja. Hugo Prattin tai Milo Manaran tavoin Crepax on kertonut sarjakuvilla tarinoita sellaisista aiheista ja sellaisella tyylillä, jota ei aiemmin ollut sarjikseen ajateltu sopivaksi. 60-luvulla sarjisuransa aloittanut Crepax on kerronnassaan hyvin elokuvallinen, ja yhteydet tuon aikaisiin elokuvan uudistajiin ovat ilmeisiä. Lisäksi Crepaxin tarinoiden vahvin toistuva elementti on erotiikka, ja etenkin BDSM-kuvasto, joka on osa lähestulkoon tarinaa kuin tarinaa. Crepax toi tabut aiheet osaksi seikkailun arkea ja teki näkyväksi aiemmin sarjakuvassa piiloon häveliäästi jätettyjä jännitteitä.