Arvio: Troll Patrol – Jos Hellboy tulisi Härmään

Maailmassa on tosi paljon sarjakuvia. Niitä on niin paljon, että vaikka Hyllyyssä on tämän tekstin julkaisuhetkellä yli 470 tekstiä, niin sieltä puuttuu aivan valtavasti aivan todella merkittäviä teoksia ja sarjakuvantekijöitä. Yksi räikeimmistä häpeäpilkuista on tähän saakka ollut varmasti Petri Hiltusen puuttuminen. Syy siihen, että minun ei tule Hiltusta juurikaan luettua tai hänestä kirjoitettua, on melko simppeli. Hiltusen leipälaji, miekka ja magia -fantasia ei ole juurikaan minun juttuni, ja minun on vaikea löytää siitä merkityksellistä kirjoitettavaa. Olen seurannut Hiltusen tekemisiä ilolla, sillä hänen uransa, kokemuksensa ja intonsa omaan asiaansa on inspiroivaa. Olin valtavan iloinen Praedor-joukkorahoituskamppiksen onnistumisesta, mutta itse en kirjaa tilannut. Se ei vain ole minun sarjakuvaani, ja jos kirjoittaisin Hiltusesta tällä skeneymmärryksen tasolla, voisin yhtä hyvin kirjoittaa vaikka koripallosta – kukaan asiasta ymmärtävä tai välittävä ei tekisi minun mielipiteelläni aiheesta yhtään mitään. Nyt löytyi kuitenkin ainakin pieni tapa korjata asia. Hiltusen ja Tuomas Myllylän Troll Patrol on ihan eri lailla minun juttuni – Hellboy-henkistä mystiikan sekoittumista toimintasarjikseen, ja vielä monta kertaa suomalaisemmin, hurmeisemmin ja hurtimmin. Kyllä kiitos.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Transformation – S.E. Anthology

Transformation on sarjakuva-antologia, jonka taustalla ei vaihteeksi (ainakin itselleni) ole minkään kaupungin sarjakuvaseura, vaan mitä ilmeisimmin puhtaan sarjisintoilun ympärille syntynyt Discord-serveri Sarjakuva Elämää (sic), mistä juontuu myös nimen S.E.-lyhenne. Antologian esipuheessa kerrotaan, että serveri polkaistiin pystyyn Helsingin sarjakuvafestivaalien 2021 jälkeen ilman sen kummempaa suunnitelmaa. Antologia on syntynyt sitten samanhenkisten sarjakuvaharrastajien yhteistyönä löyhän muodonmuutosteeman ympärille. Tästä antologiasta huokuu ehkä vielä seurojen kasaamia pakettejakin enemmän silkka hinku tehdä sarjakuvaa, luoda jotain. Siksi yritän asetella sanani tämän tekstin kanssa huolellisesti. Arvostan todella paljon tuota luomishalua ja sitä, että se lopulta manifestoituu tähän maailmaan järkevänä kokonaisuutena, kansiin pistettynä antologiana. Samaan aikaan on kuitenkin pakko hyväksyä tosiasiat: ainakin minun kaltaiselleni lukijalle Transformationilla on melko vähän annettavaa.

Arvio: Painajaisen varjo – Kuolleet puutarhat 2

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Tyyleiltään teokset ovat täysin erilaisia, mutta jos puhutaan silkasta mittakaavasta ja massiivisuudesta, niin Tiia Salmelinin fantasiasaaga Kuolleet puutarhat on jonkinasteinen manttelinperijä Janne Kukkosen Vorolle. Tosin jos tarina ja julkaisut jatkuvat samanlaisina kuin tähän asti, jättää Kuolleet puutarhat äkkiä muut kotimaiset fantasiasarjikset jalkoihinsa. Toinen osa Painajaisen varjo on edeltäjäänsä paksumpi, eikä se ensimmäinenkään ihan höyhensarjalainen ollut. Tarinaa kehitellään sen verran rauhallisesti, että kahden osan ja 400 sivun jälkeenkään ei ole vielä hajuakaan, mitkä ne nimen Kuolleet puutarhat ovat. Se, onko tahti juuri sopivan herkullinen vai tilkkasen tahmainen, voidaan sitten varmaan keskustella. 

Arvio: Neverwhere – Tyhmin ja tyhjin mahtava sarjakuva miesmuistiin

Nyt ollaan varmaan kiinnostavimman yksittäisen sarjakuvan äärellä, joka hiljattaisesta kuolinpesäostoksestani haaviin tarttui. Richard Corbenin fantasiasaaga Den on kulttimainetta vuosikymmenten ajan nauttinut legenda, ja Neverwhere sen ensimmäiset 12 Heavy Metal -lehdessä ilmestynyttä lukua aikanaan yksiin kansiin koonnut laitos. Toisaalta tätä kuumotti myös ryhtyä lukemaan, sillä pikaisella googlauksella kyseessä on suhteellisen arvokas paperback, ja samalla myös sellainen, jossa liimaukset eivät tunnu aivan maailman kestävimmiltä. Mutta sarjakuvat on tehty luettaviksi, joten syteen tai saveen aukeamia vain maltillisesti levittäen eteenpäin. Ja itse asiassa tämä teksti on lähestulkoon Kirja vs. Leffa, sillä Neverwhere on kulttisarjakuvan lisäksi myös kulttilyhytelokuva.

Arvio: Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1

Jatketaan syksyn kotimaisten uutuuksien läpikäyntiä. Seuraavana postiluukusta putosi Tiia Salmelinin fantasiasarja Kuolleiden puutarhojen ykkösosa Unten kaupunki. Salmelin on julkaissut Kuolleita puutarhoja verkossa muodossa tai toisessa jo vuodesta 2007 alkaen, mutta nyt tarina on saatettu ensimmäistä kertaa myös fyysiseen muotoon. Tosin tarinan esiosa Gijonin aamunkoi ilmestyi kirjana jo pari vuotta takaperin, ja se on silloin Hyllyyssäkin luettu. Nyt julkaisussa ollaan kuitenkin siirrytty seuraavalle ammattimaisuuden ja kunnianhimon tasolle, kun itse päätarinaa on lähdetty kertomaan. Sivut ovat muuttuneet mustavalkoisista värillisiksi ja sen myötä koko tarina tuntuu rikkaammalta ja ennen kaikkea tunnelmallisemmalta. Juoni ei ehkä ehdi kirjan aikana vielä valtavan pitkälle, mutta selväksi tuntuu käyvän, millaista tarinaa Salmelin haluaa kertoa. Varmuus vakuuttaa, vaikka kaikista valinnoista en olisikaan samaa mieltä.

Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne

Ajatelkaa tästä mitä haluatte, mutta kyllä, aion arvioida saamani arvostelukappaleet Tuomas Myllylän tuotannosta jaottelulla porno – kaikki muu. Tämä on se ”kaikki muu” -osuus. Myllylä on varsin tuottelias sarjakuvantekijä, joka on ehtinyt kymmenvuotisen uransa aikana julkaisemaan vaikka ja mitä. Tässä tekstissä käsiteltävät viisi paperback-kirjaa ovat ilmestyneet vuosina 2018-2020, joten kyse on suht tuoreesta Myllylästä kaikin puolin. Ne ovat myös hyvä katsaus tyylilajeihin, joista Myllylä on tunnetuin. Pakanat on suht tarkasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa fiktiota, Alhaiset ja Jumalsurma perinteistä peikot ja haltijat -fantasiaa, ja Syvänne kokoelma lyhyitä kauhutarinoita enemmän ja vähemmän yliluonnollisilla asetelmilla. Katan ne kaikki yhdessä tekstissä, koska yksikään kirjoista ei ole aivan valtavan laaja, ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi niistä yksitellen riittävästi sanottavaa. Myllylän omaleimainen tyyli on viihdyttävä, mutta en löydä tarinoista hirveästi tarttumapintaa.

Arvio: Phantomland – Erittäin laadukkaasti toteutettua kyttäviihdettä

Jatkamme sarjaa ”Hyllyy tutustuu verkkosarjakuvien ihmeelliseen maailmaan ja ällistyy taas siitä, kuinka laadukkaita ne ovatkaan”. Tänään asialistalla on vuodesta 2015 ilmestynyt Phantomland, joka on Maaria Laurisen hengentuotos. Materiaalia on verkossa saatavilla jo useamman kokonaisen tarinan tai yhden ihan paksuhkon kirjan verran. Seuratessa Phantomlandin tarinaa voi myös ihastella sitä, miten valmis kirjan konsepti ja taide tuntuu olleen jo alusta asti. Ei tämä mitään rajoja rikkovaa ja mannerlaattoja liikuttavaa sarjakuvataidetta ole, mutta ihan tosi vakuuttavasti kerrottua poliisifantasiaa. Myöskään usein parjaamani mangavaikutteet eivät tässä häiritse, koska tyyli ei tunnu kopioidulta vaan ihan selkeästi omalta. Tällaista lukiessa tulee taas sellainen olo, että on tuo printti- ja verkkosarjakuvien lukijakuntien niin selkeä ero vähän höpsö. Tällaisen materiaalin nostamisesta nauttisivat ja hyötyisivät varmasti ihan kaikki kevyemmän viihdesarjakuvan ystävät.

Arvio: Around Trees – Moderni ja siisti fantasia-porno

Disclaimer: tässä arviossa puhun aika kasuaalisti sarjakuvan juonesta, koska sen paljastuminen lukiessa ei mielestäni ole olennainen osa tämän nimenomaisen sarjiksen lukukokemusta, ja analysointi vaatii tapahtumien kertausta. Spoileriherkät siis olkoot täten varoitetut. Niin, ja NSFW myös.

Muutama kuukausi sitten kirjoitin verkkosarjakuvaportaali Queerwebcomic.comista ja sen perustaja H-P Lehkosen sarjakuvasta Not #ZeroWaste, I Just Grew Up Poor. Sen, mitä olen portaalin tiedotusta ja valikoimaa seurannut, niin ehkä myös muut aiheet kuin kierrätys ansaitsevat  tulla valikoimasta nostetuiksi. H-P antoi minulle ystävällisesti pari suositusta perehdyttäviksi, ja niistä ensimmäisenä tartuin Around Treesiin, romanttiseen fantasiasarjakuvaan joka alkaa suorastaan kainosti mutta eskaloituu lopulta ihan rehelliseksi pornoksi. Sara Vallan sarjakuva on mielenkiintoisesti rakennettu, silllä se on ihan sarjakuvaromaanin mitoissa, mutta kuvaa silti käytännössä vain yhden kohtauksen laajasta maailmasta kahden hahmon välillä. Kahden henkilön suhdetta kuvataan modernisti hyvin perinteisessä miekka ja magia -ympäristössä. Around Trees on kuitenkin fantasiaa sanan monessa merkityksessä. Tarina ei ole erityisen tärkeä, vaan tärkeää ovat miljöö, tunteet, kiihko ja täyttymys. Kaikki osia fantasiassa, jonka Around Trees rakentaa. Hei, sehän täyttää varmaan aika hyvin  myös pornografisen materiaalin määritelmän olematta mitenkään arveluttavaa tai visvaista! Kuka olisi arvannut että niinkin voi tehdä?

Arvio: SpectraSpell – En pidä genrestä tarpeeksi välittääkseni tästä tarpeeksi

Mikä tekee sarjakuvasta modernin? Millaisia yhdistäviä tekijöitä te huomaatte tarinoista, jotka tuntuvat resonoivan nykyisen maailman ja maailmankuvanne kanssa? Ja mitä jos huomaatte, että tämä sarjakuva on nyt jo pidemmällä kuin oma maailmankuvanne? Onko sarjakuva, jonka jotain aspektia ei ymmärrä moderni, wannabe-moderni, postmoderni vai ehkä ihan vaan sarjakuva jota ei ymmärrä? Tällaisia kysymyksiä mielessäni pyöri kun luin melko tuoretta verkkosarjakuva SpectraSpelliä, joka on oletettavasti nuorille suunnattu fantasiakertomus nuorista, ja jossa näkyy selvästi uuden sukupolven arvostama moniäänisyys ja uudenlainen tapa käsitellä henkilöhahmoja, mutta samaan aikaan myös tietynlainen hyvin tuttujen ja tietyllä tapaa helppojen tunteiden ja teemojen kierrättäminen, jota voisi kutsua varmaan turvallisuudeksi. Ja se turvallisuus on ihan tarkoituksellista, ei mitään jänistämistä vaikeampien teemojen äärellä, vaan tietoinen ratkaisu käsitellä nuoruutta, erilaisuutta, ystävyyttä ja oman paikan löytämistä. Se on ikään kuin suodatettua Disneytä, josta on jätetty pois stereotypiat ja väsyneet kärjistykset, mutta säilytetty viattomuus ja kirkassilmäisyys. Tekijä Lisa Harald on samaa ikäluokkaa kanssani, mutta ilmaisultaan selkeästi ns. nuorempaa koulukuntaa.

Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm

Kun muutama viikko sitten vinkkasin, että nyt on poikkeusolojen vuoksi hyvä hetki päästä arviojonon kärkeen, tarttui mahdollisuuteen ensimmäisenä kustantamo, jonka olemassaolosta olen kyllä ollut tietoinen, mutta en ole aiemmin ottanut asiakseni tutustua tuotteisiin yhtään kansikuvia enempää. Rakkaudesta lajiin operoiva Musta Ritari kustannus tekee todellista ruohonjuuritason työtä pitääkseen hengissä kotimaista genresarjakuvaa ja pulpin hengenperintöä. Ei-niin-hienovaraisesti maailmankuulua esikuvaansa kanavoiva Kevyt Metalli on lehti, joka kokoaa lyhyitä sarjakuvatarinoita yksiin kansiin hyvin avoimella otteella, löyhästi scifin ja fantasian ympärille kietoutuen, mutta ei mitenkään puristisesti lajiin suhtautuen. Kersantti Napalm puolestaan on yhden hahmon ympärille kasattu kokoelma G.I. Joe-Kapteeni Amerikka-Schwarzenegger-estetiikkaa, joka omistautuu valitsemalleen vitsille sataprosenttisesti. Molemmista sarjakuvista huokuu into ja rakkaus valittuihin tyylilajeihin, ja tärkeintä on saada tuotoksia kerätyksi kansiin, joskus ehkä jopa enemmän tekijöiden kuin lukjoiden iloksi.