Arvio: Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1

Jatketaan syksyn kotimaisten uutuuksien läpikäyntiä. Seuraavana postiluukusta putosi Tiia Salmelinin fantasiasarja Kuolleiden puutarhojen ykkösosa Unten kaupunki. Salmelin on julkaissut Kuolleita puutarhoja verkossa muodossa tai toisessa jo vuodesta 2007 alkaen, mutta nyt tarina on saatettu ensimmäistä kertaa myös fyysiseen muotoon. Tosin tarinan esiosa Gijonin aamunkoi ilmestyi kirjana jo pari vuotta takaperin, ja se on silloin Hyllyyssäkin luettu. Nyt julkaisussa ollaan kuitenkin siirrytty seuraavalle ammattimaisuuden ja kunnianhimon tasolle, kun itse päätarinaa on lähdetty kertomaan. Sivut ovat muuttuneet mustavalkoisista värillisiksi ja sen myötä koko tarina tuntuu rikkaammalta ja ennen kaikkea tunnelmallisemmalta. Juoni ei ehkä ehdi kirjan aikana vielä valtavan pitkälle, mutta selväksi tuntuu käyvän, millaista tarinaa Salmelin haluaa kertoa. Varmuus vakuuttaa, vaikka kaikista valinnoista en olisikaan samaa mieltä.

Jatka lukemista ”Arvio: Unten kaupunki – Kuolleet puutarhat 1”

Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne

Ajatelkaa tästä mitä haluatte, mutta kyllä, aion arvioida saamani arvostelukappaleet Tuomas Myllylän tuotannosta jaottelulla porno – kaikki muu. Tämä on se ”kaikki muu” -osuus. Myllylä on varsin tuottelias sarjakuvantekijä, joka on ehtinyt kymmenvuotisen uransa aikana julkaisemaan vaikka ja mitä. Tässä tekstissä käsiteltävät viisi paperback-kirjaa ovat ilmestyneet vuosina 2018-2020, joten kyse on suht tuoreesta Myllylästä kaikin puolin. Ne ovat myös hyvä katsaus tyylilajeihin, joista Myllylä on tunnetuin. Pakanat on suht tarkasti historiallisiin tosiasioihin nojaavaa fiktiota, Alhaiset ja Jumalsurma perinteistä peikot ja haltijat -fantasiaa, ja Syvänne kokoelma lyhyitä kauhutarinoita enemmän ja vähemmän yliluonnollisilla asetelmilla. Katan ne kaikki yhdessä tekstissä, koska yksikään kirjoista ei ole aivan valtavan laaja, ja rehellisesti sanottuna minulla ei olisi niistä yksitellen riittävästi sanottavaa. Myllylän omaleimainen tyyli on viihdyttävä, mutta en löydä tarinoista hirveästi tarttumapintaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Tuomas Myllylä -katsaus – Pakanat/Alhaiset/Jumalsurma/Syvänne”

Arvio: Phantomland – Erittäin laadukkaasti toteutettua kyttäviihdettä

Phantomland_kansi

Jatkamme sarjaa ”Hyllyy tutustuu verkkosarjakuvien ihmeelliseen maailmaan ja ällistyy taas siitä, kuinka laadukkaita ne ovatkaan”. Tänään asialistalla on vuodesta 2015 ilmestynyt Phantomland, joka on Maaria Laurisen hengentuotos. Materiaalia on verkossa saatavilla jo useamman kokonaisen tarinan tai yhden ihan paksuhkon kirjan verran. Seuratessa Phantomlandin tarinaa voi myös ihastella sitä, miten valmis kirjan konsepti ja taide tuntuu olleen jo alusta asti. Ei tämä mitään rajoja rikkovaa ja mannerlaattoja liikuttavaa sarjakuvataidetta ole, mutta ihan tosi vakuuttavasti kerrottua poliisifantasiaa. Myöskään usein parjaamani mangavaikutteet eivät tässä häiritse, koska tyyli ei tunnu kopioidulta vaan ihan selkeästi omalta. Tällaista lukiessa tulee taas sellainen olo, että on tuo printti- ja verkkosarjakuvien lukijakuntien niin selkeä ero vähän höpsö. Tällaisen materiaalin nostamisesta nauttisivat ja hyötyisivät varmasti ihan kaikki kevyemmän viihdesarjakuvan ystävät. Jatka lukemista ”Arvio: Phantomland – Erittäin laadukkaasti toteutettua kyttäviihdettä”

Arvio: Around Trees – Moderni ja siisti fantasia-porno

AroundTrees_kansi

Disclaimer: tässä arviossa puhun aika kasuaalisti sarjakuvan juonesta, koska sen paljastuminen lukiessa ei mielestäni ole olennainen osa tämän nimenomaisen sarjiksen lukukokemusta, ja analysointi vaatii tapahtumien kertausta. Spoileriherkät siis olkoot täten varoitetut. Niin, ja NSFW myös.

Muutama kuukausi sitten kirjoitin verkkosarjakuvaportaali Queerwebcomic.comista ja sen perustaja H-P Lehkosen sarjakuvasta Not #ZeroWaste, I Just Grew Up Poor. Sen, mitä olen portaalin tiedotusta ja valikoimaa seurannut, niin ehkä myös muut aiheet kuin kierrätys ansaitsevat  tulla valikoimasta nostetuiksi. H-P antoi minulle ystävällisesti pari suositusta perehdyttäviksi, ja niistä ensimmäisenä tartuin Around Treesiin, romanttiseen fantasiasarjakuvaan joka alkaa suorastaan kainosti mutta eskaloituu lopulta ihan rehelliseksi pornoksi. Sara Vallan sarjakuva on mielenkiintoisesti rakennettu, silllä se on ihan sarjakuvaromaanin mitoissa, mutta kuvaa silti käytännössä vain yhden kohtauksen laajasta maailmasta kahden hahmon välillä. Kahden henkilön suhdetta kuvataan modernisti hyvin perinteisessä miekka ja magia -ympäristössä. Around Trees on kuitenkin fantasiaa sanan monessa merkityksessä. Tarina ei ole erityisen tärkeä, vaan tärkeää ovat miljöö, tunteet, kiihko ja täyttymys. Kaikki osia fantasiassa, jonka Around Trees rakentaa. Hei, sehän täyttää varmaan aika hyvin  myös pornografisen materiaalin määritelmän olematta mitenkään arveluttavaa tai visvaista! Kuka olisi arvannut että niinkin voi tehdä?

Jatka lukemista ”Arvio: Around Trees – Moderni ja siisti fantasia-porno”

Arvio: SpectraSpell – En pidä genrestä tarpeeksi välittääkseni tästä tarpeeksi

SpectraSpell_kansi

Mikä tekee sarjakuvasta modernin? Millaisia yhdistäviä tekijöitä te huomaatte tarinoista, jotka tuntuvat resonoivan nykyisen maailman ja maailmankuvanne kanssa? Ja mitä jos huomaatte, että tämä sarjakuva on nyt jo pidemmällä kuin oma maailmankuvanne? Onko sarjakuva, jonka jotain aspektia ei ymmärrä moderni, wannabe-moderni, postmoderni vai ehkä ihan vaan sarjakuva jota ei ymmärrä? Tällaisia kysymyksiä mielessäni pyöri kun luin melko tuoretta verkkosarjakuva SpectraSpelliä, joka on oletettavasti nuorille suunnattu fantasiakertomus nuorista, ja jossa näkyy selvästi uuden sukupolven arvostama moniäänisyys ja uudenlainen tapa käsitellä henkilöhahmoja, mutta samaan aikaan myös tietynlainen hyvin tuttujen ja tietyllä tapaa helppojen tunteiden ja teemojen kierrättäminen, jota voisi kutsua varmaan turvallisuudeksi. Ja se turvallisuus on ihan tarkoituksellista, ei mitään jänistämistä vaikeampien teemojen äärellä, vaan tietoinen ratkaisu käsitellä nuoruutta, erilaisuutta, ystävyyttä ja oman paikan löytämistä. Se on ikään kuin suodatettua Disneytä, josta on jätetty pois stereotypiat ja väsyneet kärjistykset, mutta säilytetty viattomuus ja kirkassilmäisyys. Tekijä Lisa Harald on samaa ikäluokkaa kanssani, mutta ilmaisultaan selkeästi ns. nuorempaa koulukuntaa. Jatka lukemista ”Arvio: SpectraSpell – En pidä genrestä tarpeeksi välittääkseni tästä tarpeeksi”

Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm

KevytMetalliKersanttiNapalm_kansi

Kun muutama viikko sitten vinkkasin, että nyt on poikkeusolojen vuoksi hyvä hetki päästä arviojonon kärkeen, tarttui mahdollisuuteen ensimmäisenä kustantamo, jonka olemassaolosta olen kyllä ollut tietoinen, mutta en ole aiemmin ottanut asiakseni tutustua tuotteisiin yhtään kansikuvia enempää. Rakkaudesta lajiin operoiva Musta Ritari kustannus tekee todellista ruohonjuuritason työtä pitääkseen hengissä kotimaista genresarjakuvaa ja pulpin hengenperintöä. Ei-niin-hienovaraisesti maailmankuulua esikuvaansa kanavoiva Kevyt Metalli on lehti, joka kokoaa lyhyitä sarjakuvatarinoita yksiin kansiin hyvin avoimella otteella, löyhästi scifin ja fantasian ympärille kietoutuen, mutta ei mitenkään puristisesti lajiin suhtautuen. Kersantti Napalm puolestaan on yhden hahmon ympärille kasattu kokoelma G.I. Joe-Kapteeni Amerikka-Schwarzenegger-estetiikkaa, joka omistautuu valitsemalleen vitsille sataprosenttisesti. Molemmista sarjakuvista huokuu into ja rakkaus valittuihin tyylilajeihin, ja tärkeintä on saada tuotoksia kerätyksi kansiin, joskus ehkä jopa enemmän tekijöiden kuin lukjoiden iloksi. Jatka lukemista ”Arvio: Musta Ritari Kustannuksen julkaisuja – Kevyt Metalli/Kersantti Napalm”

Arvio: Elfquest – Sympaattinen fantasiasarjis kaipaisi hieman editointia, mutta toimii yhtä kaikki

Elfquest_kansi

Siitä on jo melkein kaksi kuukautta, kun Twitterissä törmäsin sarjakuvantekijä Mari Ahokoivun jakamaan ilouutiseen: klassinen fantasiasarjakuva Elfquest on internetissä ilmaiseksi luettavissa, ihan tekijöiden siunauksella. Muistin Elfquestin jostain varhaisteini-iän kynnykseltä, jolloin olen lukenut pari albumia ja ollut kovin vaikuttunut etenkin päähenkilöpari Cutterin (Terä suomenkielisten kavereiden kesken) ja Leetah’n romanssista. Muutoin muistikuvat olivat kovasti hälvenneet. Eipä tuossa, ajattelin. Hyvä tilaisuus nostalgisoida ja tehdä ensi viikon blogiteksti tästä. Kaksi kuukautta myöhemmin olen oppinut pari asiaa: 1) Elfquestia on tehty vähän helvetin paljon, ei ihan viikon luku-urakka ja 2) se ei ollut aivan niin suvereenin mukaansatempaavaa tavaraa kuin muistin. Mutta lopulta tahti löytyi, ja sain tahkottua läpi tekijäpariskunta Wendy & Richard Pinin alkuperäisen, 20 albumia käsittäneen tarinakokonaisuuden. Elfquest on sympaattinen fantasiataru, josta löytyy hyvin aikaa kestävää sanomaa, huvittavia esteettisiä ratkaisuja ja paljon omakustanteiden ja fantasian helmasyntiä, editoimatonta paatosta. Jatka lukemista ”Arvio: Elfquest – Sympaattinen fantasiasarjis kaipaisi hieman editointia, mutta toimii yhtä kaikki”

Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta

KuningasMenettääPäänsä_kansi

Onpas viime vuosi tarjoillut taas erinomaisia kotimaisia sarjiksia. Ensin tajuntaa laajenteli Oksi, ja nyt hieman eri aivojen alueita kutittelee Ville Rannan tuorein sarjakuvaromaani Kuningas menettää päänsä. Häpeilemättömän osoitteleva satiiri on Rannan tunnistettavaa tyyliä, impressionistista mutta tarkkaa kuvitusta ja erittäin tunnistettavia häpeän tunteita ihmiselon banaaliudesta. Kuningas menettää päänsä (KMP) ei ole mitenkään hienovarainen, vaan keskiaika-metaforaa pusketaan lukijan aivopalloon kaikin mahdollisin röyhkein tehokeinoin. Kuten suurin osa Rannan töistä, KMP:kin on avoimen poliittinen, mutta vaikka sillä onkin mielipide, väitän aika harvan lukijan selviävän kirjan alusta loppuun ns. jalat kuivina, vaikka päällisin osin olisikin tekijän kanssa samoilla linjoilla. Ranta tökkii sen verran kiusallisia aiheita, että jossain vaiheessa huomaa jäävänsä kiinni epämukavana kiemurtelusta. KMP on virkistävän rienaava ja osoitteleva, vanhan hovinarriperinteen mukaisesti. Jatka lukemista ”Arvio: Kuningas menettää päänsä – Vähemmän hienovaraisuutta ja enemmän kunnon rienausta”

Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles

cof

En ihan tarkalleen tiedä, minkälainen ongelma minulla on Image-kustantamon kanssa, mutta useimmiten en ole heidän sarjakuvistaan vaikuttunut. Minun ja julkaisujohtajan maut eivät vain osu kauhean hyvin yksiin. Silti, Imagekin kun jonkinlaista mainetta sarjispiireissä nauttii, tulee aina aika ajoin tartuttua uuteen kustantamon tuotteeseen ja toivottua, että historia ei toistaisi itseään. Uusimpana tyrkkynä viime vuoden best of -listoille hiipinyt Ice Cream Man. Episodimainen sarjakuva on hengeltään sandmanmainen, joskin W. Maxwell Prince ja Martin Morazzo haluavat pitää homman ainakin näiden neljän ensimmäisen numeron perusteella Neil Gaimania kyynisempänä. Ice Cream Man on kokoelma tarinoita epäonnisista ihmiskohtaloista jossain kauhun, dekkarin ja fantasian välimaastossa. Omista Image-kokemuksistani tämä ei ole missään nimessä kehnoin, mutta en tiedä, tulenko silti muistamaan tästä sarjiksesta enää kolmen kuukauden kuluttua juuri mitään. Jatka lukemista ”Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles”

Arvio: Siegfried II & III – Valkyyria / Jumalten iltahämärä

cof

Vaikka en aikoinani ollut valtavan innostunut Alex Alicen Siegfried-epookin avauksesta, lupasin kahlata trilogian kaksi jälkimmäistäkin osaa, jos ne tarpeeksi vaivattomasti tielle osuvat. Nyt tuo hetki koitti, kun sekä Valkyyria että Jumalten iltahämärä nököttivät lähikirjaston hyllyssä vieri vieressä. Pulinat siis pois, ja eihän sitä käy kieltäminen että Siegfried on silmäkarkkina aivan ensiluokkaista. Ei näiden alppareiden selailu siis mitään tervanjuontia ole. Siegfried-tarina on siis edelleen tulkinta Nibelungin sormus -oopperasta, tai toisin sanoen sitä alkuperäistä miekka ja magia -fantasiaa. Se on niin perinteinen fantasiakertomus toteutettuna suorinta mahdollista tietä, että en oikein ymmärrä mitä innostuttavaa näissä komeiden kuvien lisäksi on. Mutta hei, ainakin tässä sarjakuvassa on lohikäärme, millä saan yhden randomeimmista Sadan sarjakuvan haaste -kohdista täytettyä (tästä lisää tekstin lopussa)! Jatka lukemista ”Arvio: Siegfried II & III – Valkyyria / Jumalten iltahämärä”