Arvio: Siegfried II & III – Valkyyria / Jumalten iltahämärä

cof

Vaikka en aikoinani ollut valtavan innostunut Alex Alicen Siegfried-epookin avauksesta, lupasin kahlata trilogian kaksi jälkimmäistäkin osaa, jos ne tarpeeksi vaivattomasti tielle osuvat. Nyt tuo hetki koitti, kun sekä Valkyyria että Jumalten iltahämärä nököttivät lähikirjaston hyllyssä vieri vieressä. Pulinat siis pois, ja eihän sitä käy kieltäminen että Siegfried on silmäkarkkina aivan ensiluokkaista. Ei näiden alppareiden selailu siis mitään tervanjuontia ole. Siegfried-tarina on siis edelleen tulkinta Nibelungin sormus -oopperasta, tai toisin sanoen sitä alkuperäistä miekka ja magia -fantasiaa. Se on niin perinteinen fantasiakertomus toteutettuna suorinta mahdollista tietä, että en oikein ymmärrä mitä innostuttavaa näissä komeiden kuvien lisäksi on. Mutta hei, ainakin tässä sarjakuvassa on lohikäärme, millä saan yhden randomeimmista Sadan sarjakuvan haaste -kohdista täytettyä (tästä lisää tekstin lopussa)! Jatka lukemista ”Arvio: Siegfried II & III – Valkyyria / Jumalten iltahämärä”

Mainokset

Arvio: Kuolleet puutarhat – Gijonin aamunkoi

cof

Vähän aikaa sitten surkuttelin (tai totesin), että sarjakuvan kaikista muodoista verkkosarjakuva on itselleni yksi vieraimpia. Kyseessä eivät ole juurikaan ennakkoluulot tai mitkään antipatiat, vaan puhtaasti opitut tavat. Luen kyllä toki satunnaisen verkkosarjiksen silloin tällöin, mutta jatkuva seuraaminen, sivu tai kaksi kerrallaan, tiettyjen verkkosarjisten tsekkaaminen osana netin viihdekäyttöä, se ei vain tartu omiin tapoihini. Onneksi on tekijöitä ja sarjakuvia, jotka rakentavat siltoja verkko- ja printtisarjisten välille. Yksi tällainen on Tiia Salmelin, jonka pitkäikäinen nettisarjakuva Kuolleet Puutarhat on saanut kaverikseen printtinä julkaistun standalone-tarinan Gijonin aamunkoi. Ajatus on erittäin kannatettava: Gijonin aamunkoi laajentaa Kuolleiden puutarhojen maailmaa, mutta sen pitäisi toimia myös itsenäisenä tarinana. Suurimmilta osin asia onkin näin, mutta loppua kohti alkaa tuntua siltä, että minä, Kuolleisiin puutarhoihin aiemmin perehtymätön lukija, en nyt aivan tiedä kaikkea mitä pitäisi tietää. Jatka lukemista ”Arvio: Kuolleet puutarhat – Gijonin aamunkoi”

Hellboy-heinäkuu: Hellboy-elokuvien menneisyys ja tulevaisuus

HellboyElokuvat_kuva4

Viel’, ystävät, viel’ yksi ryntäys, ja heinäkuu Hellboylla täyttäkäämme! Teemakuukautta ei millään malta jättää silkkoihin sarjiksiin, kun ajankohtaisinta Hellboyta tällä hetkellä on ehdottomasti ensi vuoden tammikuussa ensi-iltaan tulossa oleva elokuva-reboot. Nimiroolissa pökkelöi Stranger Thingsistä tuttu David Harbour. Pahista, kirjoistakin tuttua verikuningatar Nimueta esittää Milla Jovovich ja ohjaajana heiluu parista pienen budjetin kulttikauhusuosikista vastannut Neil Marshall. Trailereita ei vielä kirjoitushetkellä ole elokuvasta näkynyt, joten olemme tekijöiden puheiden varassa tarkemmista tiedoista. Marshallin tahtotila on viedä Hellboy-elokuvia synkempään suuntaan Mignolan sarjakuvien hengessä. Leffalle on lätkäisty ikärajoitus R, mikä puhuisi tämän puolesta, mutta laadusta se ei tietenkään kerro vielä mitään. Mike Mignola on omien sanojensa mukaan ollut tämän elokuvan teossa mukana vähemmän kuin aiemmin, mutta tarkoittaako se jotain? Jatka lukemista ”Hellboy-heinäkuu: Hellboy-elokuvien menneisyys ja tulevaisuus”

Hellboy-heinäkuu, kirja 6 – The Storm and The Fury / The Bride of Hell

cof

Jos ei heilaa Hellboy-heinäkuussa, niin hyvä. Saa lukea Hellboyta rauhassa sitten. Ja kutoskirjan kohdalla rauha on tervetullut olotila, sillä The Storm and The Fury laittaa koneeseen kierroksia oikein kunnolla. Hellboyn pääjuonen rakentelu ei ehkä ole koko aikaa ollut kaikkein tehokkainta ja tiiveintä kerrontaa, mutta kliimaksia lähennyttäessä Mike Mignolan punoma vyyhti on tiheä ja tiukka. Edellisessä kirjassa aloitettu tarinakokonaisuus viedään loppuun rytinällä The Storm and The Fury -kertomuksessa, jopa niin, että sitä seuraava The Bride of Hell -sikermä lyhyempiä kertomuksia tuntuu jäävän melko epäkiitolliseen asemaan. Lyhäreissä ei missään nimessä ole mitään vikaa, nekin ovat Hellboyn huipputasoa, mutta silti se on vähän kuin uuden tv-sarjan aloittaminen Hopeanuolen katsomisen jälkeen, eli vaikea saada tuntumaan missään, kun on juuri todistettu ylivoimaista loistavuutta. Jatka lukemista ”Hellboy-heinäkuu, kirja 6 – The Storm and The Fury / The Bride of Hell”

Arvio: Sandman Deluxe 6 & 7 – Sepitteitä ja kajastusta / Kerratut elämät

cof

Kävin tätä tekstiä varten lukemassa vanhoja Sandmanarvioitani, ja ne eivät rehellisesti sanottuna olleet kamalan hyviä. RW Kustannuksen Sandman-urakka on edennyt jo seitsemänteen osaansa ja sarjakuva kypsyy Neil Gaimanin käsissä. Toivottavasti sama kävisi blogiteksteillekin, sillä jälkikäteen tarkasteltuna noissa aiemmissa raapustuksissa on hirveästi tarvetta keksiä merkitystä paikoista, joista sitä ei ole oikeastaan löytynyt. Niistä paistaa läpi se, että haluaisin kamalasti olla Sandmanin ällikällä lyömä, mutta oikeastaan niin ei ole käynyt. Kutos- ja seiskakirjojen kohdalla yritän lopettaa teeskentelyn. Vaikka vieläkään en ole haltioissani, niin onneksi kirjoista löytyy sentään osioita, joita kelpaa ihastella ihan aidostikin. Jatka lukemista ”Arvio: Sandman Deluxe 6 & 7 – Sepitteitä ja kajastusta / Kerratut elämät”

Arvio: Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children – Ei niin erikoista fantasiaa kuin nimi lupaa

cof

Nappasin taas kirjastosta tavaraa sokkona sen suuremmin miettimättä ja perehtymättä. Liian pitkälle Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childreniä (MPHfPC) ei tarvinnut lukea, kun ajattelin ensi kerran, että tämä voisi hyvin olla sarjissovitus jostain keskinkertaisesta nuortenkirjasta. Ja niinhän se olikin. Loppua kohti aloin miettiä, että tällaisesta lämminhenkisestä friikkisirkuksesta joku Tim Burton voisi tehdä hyvin leffan. Ja niinhän se saatana olikin tehnyt. Ransom Riggsin romaanitrilogian aloitusosan on kuvittanut sarjismuotoon Cassandra Jean, ja ilmeisesti minä olen maailman ainoa ihminen, jolle tämä koko höskä oli täysin tuntematon. Kirja on henkisesti sukua esimerkiksi Universumien tomu -trilogialle, Lemony Snicketille ja vaikkapa Ryhmä-X:lle. Premissi ei siis oikein vakuuta omaperäisyydellään ja  sarjiskäännös tuntuu kömpelöltä. Ei oikein ole meikäläisen juttu tämä. Jatka lukemista ”Arvio: Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children – Ei niin erikoista fantasiaa kuin nimi lupaa”

Arvio: Foederati – Myrskyntuoja/Ivan Karhunkaataja

cof

Foederati on kotimainen omakustannesarjakuva, jonka rima on laitettu heti kärkeen kunnolla korkealle. Tämän näkee lähtien fyysisistä ominaisuuksista kuten laatupaperista ja väripainatuksesta aina kunnianhimoon, jolla tarinaa aletaan rakennella. Myrskyntuoja on brutaalin miekkasaagan aloitusosa ja Ivan Karkunkaataja spin-off ennen virallista toista osaa. Pääjehuna operoi käsikirjoittaja Toni Karonen, jonka kuvittajaparina on Myrskyntuojassa Juuso Laasonen ja Ivan Karhunkaatajassa Tuomas Myllylä. Foederati on melko perinteinen keskiaikainen miekanheilutussaaga kevyillä fantasiaelementeillä, oikein sellaista hevimetallin peruskuvastoa. Se vertautuu teemoiltaan ja kerronnaltaan esimerkiksi Alex Alicen Siegfriediin. Jos Siegfried on mahtipontisuudessaan Manowar, on Foederati silloin Teräsbetoni. Hieman kotikutoisempi ja sympaattisempi versio esikuvastaan, joka on kuitenkin tehty taidolla ja asiantuntemuksella. Jatka lukemista ”Arvio: Foederati – Myrskyntuoja/Ivan Karhunkaataja”