Hellboy-heinäkuu: Hellboy-elokuvien menneisyys ja tulevaisuus

HellboyElokuvat_kuva4

Viel’, ystävät, viel’ yksi ryntäys, ja heinäkuu Hellboylla täyttäkäämme! Teemakuukautta ei millään malta jättää silkkoihin sarjiksiin, kun ajankohtaisinta Hellboyta tällä hetkellä on ehdottomasti ensi vuoden tammikuussa ensi-iltaan tulossa oleva elokuva-reboot. Nimiroolissa pökkelöi Stranger Thingsistä tuttu David Harbour. Pahista, kirjoistakin tuttua verikuningatar Nimueta esittää Milla Jovovich ja ohjaajana heiluu parista pienen budjetin kulttikauhusuosikista vastannut Neil Marshall. Trailereita ei vielä kirjoitushetkellä ole elokuvasta näkynyt, joten olemme tekijöiden puheiden varassa tarkemmista tiedoista. Marshallin tahtotila on viedä Hellboy-elokuvia synkempään suuntaan Mignolan sarjakuvien hengessä. Leffalle on lätkäisty ikärajoitus R, mikä puhuisi tämän puolesta, mutta laadusta se ei tietenkään kerro vielä mitään. Mike Mignola on omien sanojensa mukaan ollut tämän elokuvan teossa mukana vähemmän kuin aiemmin, mutta tarkoittaako se jotain? Jatka lukemista ”Hellboy-heinäkuu: Hellboy-elokuvien menneisyys ja tulevaisuus”

Mainokset

Hellboy-heinäkuu, kirja 6 – The Storm and The Fury / The Bride of Hell

cof

Jos ei heilaa Hellboy-heinäkuussa, niin hyvä. Saa lukea Hellboyta rauhassa sitten. Ja kutoskirjan kohdalla rauha on tervetullut olotila, sillä The Storm and The Fury laittaa koneeseen kierroksia oikein kunnolla. Hellboyn pääjuonen rakentelu ei ehkä ole koko aikaa ollut kaikkein tehokkainta ja tiiveintä kerrontaa, mutta kliimaksia lähennyttäessä Mike Mignolan punoma vyyhti on tiheä ja tiukka. Edellisessä kirjassa aloitettu tarinakokonaisuus viedään loppuun rytinällä The Storm and The Fury -kertomuksessa, jopa niin, että sitä seuraava The Bride of Hell -sikermä lyhyempiä kertomuksia tuntuu jäävän melko epäkiitolliseen asemaan. Lyhäreissä ei missään nimessä ole mitään vikaa, nekin ovat Hellboyn huipputasoa, mutta silti se on vähän kuin uuden tv-sarjan aloittaminen Hopeanuolen katsomisen jälkeen, eli vaikea saada tuntumaan missään, kun on juuri todistettu ylivoimaista loistavuutta. Jatka lukemista ”Hellboy-heinäkuu, kirja 6 – The Storm and The Fury / The Bride of Hell”

Arvio: Sandman Deluxe 6 & 7 – Sepitteitä ja kajastusta / Kerratut elämät

cof

Kävin tätä tekstiä varten lukemassa vanhoja Sandmanarvioitani, ja ne eivät rehellisesti sanottuna olleet kamalan hyviä. RW Kustannuksen Sandman-urakka on edennyt jo seitsemänteen osaansa ja sarjakuva kypsyy Neil Gaimanin käsissä. Toivottavasti sama kävisi blogiteksteillekin, sillä jälkikäteen tarkasteltuna noissa aiemmissa raapustuksissa on hirveästi tarvetta keksiä merkitystä paikoista, joista sitä ei ole oikeastaan löytynyt. Niistä paistaa läpi se, että haluaisin kamalasti olla Sandmanin ällikällä lyömä, mutta oikeastaan niin ei ole käynyt. Kutos- ja seiskakirjojen kohdalla yritän lopettaa teeskentelyn. Vaikka vieläkään en ole haltioissani, niin onneksi kirjoista löytyy sentään osioita, joita kelpaa ihastella ihan aidostikin. Jatka lukemista ”Arvio: Sandman Deluxe 6 & 7 – Sepitteitä ja kajastusta / Kerratut elämät”

Arvio: Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children – Ei niin erikoista fantasiaa kuin nimi lupaa

cof

Nappasin taas kirjastosta tavaraa sokkona sen suuremmin miettimättä ja perehtymättä. Liian pitkälle Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childreniä (MPHfPC) ei tarvinnut lukea, kun ajattelin ensi kerran, että tämä voisi hyvin olla sarjissovitus jostain keskinkertaisesta nuortenkirjasta. Ja niinhän se olikin. Loppua kohti aloin miettiä, että tällaisesta lämminhenkisestä friikkisirkuksesta joku Tim Burton voisi tehdä hyvin leffan. Ja niinhän se saatana olikin tehnyt. Ransom Riggsin romaanitrilogian aloitusosan on kuvittanut sarjismuotoon Cassandra Jean, ja ilmeisesti minä olen maailman ainoa ihminen, jolle tämä koko höskä oli täysin tuntematon. Kirja on henkisesti sukua esimerkiksi Universumien tomu -trilogialle, Lemony Snicketille ja vaikkapa Ryhmä-X:lle. Premissi ei siis oikein vakuuta omaperäisyydellään ja  sarjiskäännös tuntuu kömpelöltä. Ei oikein ole meikäläisen juttu tämä. Jatka lukemista ”Arvio: Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children – Ei niin erikoista fantasiaa kuin nimi lupaa”

Arvio: Foederati – Myrskyntuoja/Ivan Karhunkaataja

cof

Foederati on kotimainen omakustannesarjakuva, jonka rima on laitettu heti kärkeen kunnolla korkealle. Tämän näkee lähtien fyysisistä ominaisuuksista kuten laatupaperista ja väripainatuksesta aina kunnianhimoon, jolla tarinaa aletaan rakennella. Myrskyntuoja on brutaalin miekkasaagan aloitusosa ja Ivan Karkunkaataja spin-off ennen virallista toista osaa. Pääjehuna operoi käsikirjoittaja Toni Karonen, jonka kuvittajaparina on Myrskyntuojassa Juuso Laasonen ja Ivan Karhunkaatajassa Tuomas Myllylä. Foederati on melko perinteinen keskiaikainen miekanheilutussaaga kevyillä fantasiaelementeillä, oikein sellaista hevimetallin peruskuvastoa. Se vertautuu teemoiltaan ja kerronnaltaan esimerkiksi Alex Alicen Siegfriediin. Jos Siegfried on mahtipontisuudessaan Manowar, on Foederati silloin Teräsbetoni. Hieman kotikutoisempi ja sympaattisempi versio esikuvastaan, joka on kuitenkin tehty taidolla ja asiantuntemuksella. Jatka lukemista ”Arvio: Foederati – Myrskyntuoja/Ivan Karhunkaataja”

Arvio: Three Shadows – Sydän särkyy hiljalleen sivu sivulta

cof

Nyt on päällä laatusarjisten putki. Siinä missä edelliset luetut huippukirjat on tullut valittua ennakkokehujen perusteella, Three Shadows tarttui kirjastosta tassuun summamutikassa, mutta teki vähintään yhtä suuren vaikutuksen kuin edelliset lukemistot. Cyril Pedrosa on animaattoritaustainen sarjakuvantekijä, jonka Three Shadows muistuttaa joltain osin esimerkiksi Pixarin animaatioelokuvia. Se nykii lukijan sydänjuuria samalla tapaa pitäen kerrontansa simppelinä ja mukanaanvievänä. Ainoa ero on se, että Three Shadowsin teemat ovat koko perheen elokuvia synkempiä. Vaikka Pixar onkin tunnettu siitä, että se ei pelkää epämukavia tai mahdottomilta tuntuvia aiheita, saattaisi tämän sarjakuvan tematiikka olla heille liikaa. Omasta vinkkelistä haastavaa on myös se, että kirjasta ei voi puhua ihan kamalan tarkasti spoilaamatta sitä.  Todettakoon siis heti alkuun, että Three Shadows on kaunis ja vaivattomasti kehittyvä seikkailutarina, joka kostutti silmäkulmat väkisinkin muutamaan otteeseen. Jatka lukemista ”Arvio: Three Shadows – Sydän särkyy hiljalleen sivu sivulta”

Arvio: Siegfried – Muodollisesti pätevä paketti tosikkomaisia kliseitä

mde

Alkuvuodesta ilmestynyt Siegfried on ensimmäinen osa sarjakuvatrilogiasta, joka perustuu Richard Wagnerin Nibelungin sormus -oopperaan. Wagnerista on tullut nykykulttuurissa teoksiaan suurempi symboli niin oopperan mahtipontisuudelle, skandimytologioiden uudelle tulemiselle kuin nykynatsien kulttuurihistorian vääristelyllekin. Minulle Wagner tuo ensimmäiseksi mieleen yhden 1900-luvun merkittävimmän pastissimestariteoksen, Chuck Jonesin ”What’s Opera, Doc” -lyhärianimaation. Siegfriedillä ja What’s Opera, Docilla ei sitten paljon muuta yhteistä lähdemateriaalin lisäksi olekaan. Siinä missä Chuck Jones ja kumppanit löysivät oopperasta ironian ja tuoreuden kliseiden kautta, Alex Alicen Siegfried on ryppyotsaisen vakava ja lähes naurettavan pompöösi. Kuvitukseltaan kirja on komea ja juoni etenee sujuvasti, mutta tarinasta jää päällimmäiseksi fiilis, että draamaa ja mahtipontisuutta on kaivattu ja se on täräytetty sarjakuvan sivuille suodattamattomana. Jatka lukemista ”Arvio: Siegfried – Muodollisesti pätevä paketti tosikkomaisia kliseitä”