Arvio: Sandman Deluxe 6 & 7 – Sepitteitä ja kajastusta / Kerratut elämät

cof

Kävin tätä tekstiä varten lukemassa vanhoja Sandmanarvioitani, ja ne eivät rehellisesti sanottuna olleet kamalan hyviä. RW Kustannuksen Sandman-urakka on edennyt jo seitsemänteen osaansa ja sarjakuva kypsyy Neil Gaimanin käsissä. Toivottavasti sama kävisi blogiteksteillekin, sillä jälkikäteen tarkasteltuna noissa aiemmissa raapustuksissa on hirveästi tarvetta keksiä merkitystä paikoista, joista sitä ei ole oikeastaan löytynyt. Niistä paistaa läpi se, että haluaisin kamalasti olla Sandmanin ällikällä lyömä, mutta oikeastaan niin ei ole käynyt. Kutos- ja seiskakirjojen kohdalla yritän lopettaa teeskentelyn. Vaikka vieläkään en ole haltioissani, niin onneksi kirjoista löytyy sentään osioita, joita kelpaa ihastella ihan aidostikin. Jatka lukemista ”Arvio: Sandman Deluxe 6 & 7 – Sepitteitä ja kajastusta / Kerratut elämät”

Mainokset

Arvio: Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children – Ei niin erikoista fantasiaa kuin nimi lupaa

cof

Nappasin taas kirjastosta tavaraa sokkona sen suuremmin miettimättä ja perehtymättä. Liian pitkälle Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childreniä (MPHfPC) ei tarvinnut lukea, kun ajattelin ensi kerran, että tämä voisi hyvin olla sarjissovitus jostain keskinkertaisesta nuortenkirjasta. Ja niinhän se olikin. Loppua kohti aloin miettiä, että tällaisesta lämminhenkisestä friikkisirkuksesta joku Tim Burton voisi tehdä hyvin leffan. Ja niinhän se saatana olikin tehnyt. Ransom Riggsin romaanitrilogian aloitusosan on kuvittanut sarjismuotoon Cassandra Jean, ja ilmeisesti minä olen maailman ainoa ihminen, jolle tämä koko höskä oli täysin tuntematon. Kirja on henkisesti sukua esimerkiksi Universumien tomu -trilogialle, Lemony Snicketille ja vaikkapa Ryhmä-X:lle. Premissi ei siis oikein vakuuta omaperäisyydellään ja  sarjiskäännös tuntuu kömpelöltä. Ei oikein ole meikäläisen juttu tämä. Jatka lukemista ”Arvio: Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children – Ei niin erikoista fantasiaa kuin nimi lupaa”

Arvio: Foederati – Myrskyntuoja/Ivan Karhunkaataja

cof

Foederati on kotimainen omakustannesarjakuva, jonka rima on laitettu heti kärkeen kunnolla korkealle. Tämän näkee lähtien fyysisistä ominaisuuksista kuten laatupaperista ja väripainatuksesta aina kunnianhimoon, jolla tarinaa aletaan rakennella. Myrskyntuoja on brutaalin miekkasaagan aloitusosa ja Ivan Karkunkaataja spin-off ennen virallista toista osaa. Pääjehuna operoi käsikirjoittaja Toni Karonen, jonka kuvittajaparina on Myrskyntuojassa Juuso Laasonen ja Ivan Karhunkaatajassa Tuomas Myllylä. Foederati on melko perinteinen keskiaikainen miekanheilutussaaga kevyillä fantasiaelementeillä, oikein sellaista hevimetallin peruskuvastoa. Se vertautuu teemoiltaan ja kerronnaltaan esimerkiksi Alex Alicen Siegfriediin. Jos Siegfried on mahtipontisuudessaan Manowar, on Foederati silloin Teräsbetoni. Hieman kotikutoisempi ja sympaattisempi versio esikuvastaan, joka on kuitenkin tehty taidolla ja asiantuntemuksella. Jatka lukemista ”Arvio: Foederati – Myrskyntuoja/Ivan Karhunkaataja”

Arvio: Three Shadows – Sydän särkyy hiljalleen sivu sivulta

cof

Nyt on päällä laatusarjisten putki. Siinä missä edelliset luetut huippukirjat on tullut valittua ennakkokehujen perusteella, Three Shadows tarttui kirjastosta tassuun summamutikassa, mutta teki vähintään yhtä suuren vaikutuksen kuin edelliset lukemistot. Cyril Pedrosa on animaattoritaustainen sarjakuvantekijä, jonka Three Shadows muistuttaa joltain osin esimerkiksi Pixarin animaatioelokuvia. Se nykii lukijan sydänjuuria samalla tapaa pitäen kerrontansa simppelinä ja mukanaanvievänä. Ainoa ero on se, että Three Shadowsin teemat ovat koko perheen elokuvia synkempiä. Vaikka Pixar onkin tunnettu siitä, että se ei pelkää epämukavia tai mahdottomilta tuntuvia aiheita, saattaisi tämän sarjakuvan tematiikka olla heille liikaa. Omasta vinkkelistä haastavaa on myös se, että kirjasta ei voi puhua ihan kamalan tarkasti spoilaamatta sitä.  Todettakoon siis heti alkuun, että Three Shadows on kaunis ja vaivattomasti kehittyvä seikkailutarina, joka kostutti silmäkulmat väkisinkin muutamaan otteeseen. Jatka lukemista ”Arvio: Three Shadows – Sydän särkyy hiljalleen sivu sivulta”

Arvio: Siegfried – Muodollisesti pätevä paketti tosikkomaisia kliseitä

mde

Alkuvuodesta ilmestynyt Siegfried on ensimmäinen osa sarjakuvatrilogiasta, joka perustuu Richard Wagnerin Nibelungin sormus -oopperaan. Wagnerista on tullut nykykulttuurissa teoksiaan suurempi symboli niin oopperan mahtipontisuudelle, skandimytologioiden uudelle tulemiselle kuin nykynatsien kulttuurihistorian vääristelyllekin. Minulle Wagner tuo ensimmäiseksi mieleen yhden 1900-luvun merkittävimmän pastissimestariteoksen, Chuck Jonesin ”What’s Opera, Doc” -lyhärianimaation. Siegfriedillä ja What’s Opera, Docilla ei sitten paljon muuta yhteistä lähdemateriaalin lisäksi olekaan. Siinä missä Chuck Jones ja kumppanit löysivät oopperasta ironian ja tuoreuden kliseiden kautta, Alex Alicen Siegfried on ryppyotsaisen vakava ja lähes naurettavan pompöösi. Kuvitukseltaan kirja on komea ja juoni etenee sujuvasti, mutta tarinasta jää päällimmäiseksi fiilis, että draamaa ja mahtipontisuutta on kaivattu ja se on täräytetty sarjakuvan sivuille suodattamattomana. Jatka lukemista ”Arvio: Siegfried – Muodollisesti pätevä paketti tosikkomaisia kliseitä”

Arvio: The Gigantic Beard That Was Evil – Parran alta paljastuu kaikenlaista jännää

edf

Tiedättekö, kun näkee tuon kaltaisen nimen sarjiksella, niin iskee ns. Snakes On a Plane -pelko. Nimeämispolitiikkana tämä vetoaa minuun edelleen, mutta jos nimi on ainut hauska idea, niin pettymys on suuri. Onneksi The Gigantic Beard That Was Evil ei lankea Snakes On a Plane -kuoppaan. Se on omaperäinen, hauska ja yllättävän kaunis sarjakuva. Tarinan vaikutteet ovat selkeästi lastensaduissa ja symbolinen kerronta tuo siihen mukavasti lisätasoja. Kuvituksellisestikin Stephen Collinsin esikoisromaani on mieleenjäävä ja vaikuttava. Tästä puuttuu ainoastaan Samuel L. Jackson, muuten The Gigantic Beard That Was Evil on kaikilla osa-alueilla parempi kuin Snakes On a Plane. Snakes On a Plane ei ollut kovin hyvä, The Gigantic Beard That Was Evil sen sijaan on oikein hyvä. Eikö muuten huomaa, että kritiikit muuttuvat aina vain ammattimaisemmiksi kun niitä kirjoittaa enemmän? Jatka lukemista ”Arvio: The Gigantic Beard That Was Evil – Parran alta paljastuu kaikenlaista jännää”

Arvio: My Favorite Thing Is Monsters – Uniikki, huippulaadukas ja koukuttava murhamysteeri

edf

Hype yhtä tämän vuoden kehutuinta sarjakuvadebyyttiä kohtaan ehti nousta melkoiseksi. Emil Ferrisin My Favorite Thing Is Monsters on kerännyt ylistystä ja palkintoja alkuvuodesta tapahtuneen julkaisunsa jälkeen aika tahtia. Niteen saapuminen kirjastoon kesti kuitenkin melko pitkään, joten ehdin rakentaa odotuksia päässäni hyvän aikaa. Siksi onkin ihan älytöntä, että ensimmäisestä aukeamasta voi jo arvata tämän sarjiksen olevan juuri niin hyvä kuin on väitettykin. MFTIM näyttää aivan upealta ja uniikilta, se on viimeistä viivaansa (joita muuten riittää) myöten konseptoitu, monitasoinen ja kaikenkattava kertomus. Se on seikkailu, draama, yhteiskunta- ja taidehistoriikki, rakkauskirje kauhu-pulp-lajityypille, kommentaari sukupuolirooleista, yhteiskunnallinen kritiikki ja fantasianomainen sukellus nuoren tytön rikkaaseen mielikuvitusmaailmaan. Ja sanoinko jo, että se on aivan upean näköinen? Taisin sanoa, mutta siis oikeasti, katsokaa nyt: Jatka lukemista ”Arvio: My Favorite Thing Is Monsters – Uniikki, huippulaadukas ja koukuttava murhamysteeri”