Arvio: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia

Viime Helsingin Sarjakuvafestivaaleilla juttelin Turun Sarjakuvakaupan ja Zum Teufel -kustantamon pääjehu Petteri Ojan kanssa mahdollisista arvioitavista sarjakuvista. Totesin sitten, että edellinen lukemani Altan, muutama vuosi sitten ilmestynyt Ada viidakossa, ei ollut minuun makuuni. Sen jatko-osaa, Ada Macaossa -kirjaa, en sitten viitsinyt edes lukea. Petteri, ikuinen optimisti, totesi siihen että “kokeile jos Altan maistuisi ilman Adaa”. Maailma tarvitsee toisia mahdollisuuksia, ja ihmisiä jotka ovat valmiita niitä antamaan. Siispä hän lykkäsi käteeni uusimman suomennetun Altanin, historiaa irvailevasti tulkitsevan Kolumbus – Erään haahuilijan tragedian. Joten nyt kiitän tästä mahdollisuudesta toteamalla, että ei lähde edelleenkään. Altanin kyyninen satiiri on minun silmääni epähauskaa ja tasapaksua. Siitä puuttuvat aksentit ja punchlinet ja kuvitus tappaa loputkin mahdolliset nyanssit. Ensimmäiseen Altaniin suhtauduin vielä kunnioittavan uteliaasti, mutta nyt en oikein jaksa enää sitäkään.

Jatka lukemista ”Arvio: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia”

Arvio: I Know What I Am – The Life and Times of Artemisia Gentileschi

Lukiessani barokkimaalari Artemisia Gentileschin erittäin yksityiskohtaista sarjiselämäkertaa mielessäni pyöri Lapinlahden Lintujen sketsi “Vittuilupuhelin”. Ai että mitenkä? No, reilu puoli vuotta sitten luin toisen naistaiteilijoista kertovan sarjakuvan, Reetta Niemensivun Maalarisiskot. Sen kohdalla olo jäi sellaiseksi, että hieman raskaamman sarjan taideanalyysi olisi maistunut. Vittuilupuhelimessa Mikko Kivinen kysyy puhelimeen soittavalta Markku Toikalta, haluaako tämä normaalia, keskirankkaa vai rankkaa vittuilua, ja kun Toikka toivoo raskasta, huutaa Kivinen puhelimeen “AI SINÄ HALUAT RASKAAN?!”. Vähän samanlainen olo tuli kun tankkasi I Know What I Amia. Sarjisjumalat kuulivat ajatukseni edelliskerralta ja totesivat “AI SINÄ HALUAT RASKAAN?!”. Gina Siciliano on nimittäin tehnyt taidehistoriasarjiksen, jossa on substanssia toisellekin jalalle.

Jatka lukemista ”Arvio: I Know What I Am – The Life and Times of Artemisia Gentileschi”

Arvio: Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

On oikeastaan yllättävää, että minulla on kestänyt näin pitkään päästä Kent Staten pariin. Sen tekijä Derf Backderf ei ole sarjakuvantekijöistä tuotteliaimmasta päästä, mutta sen minkä hän tekee, hän tekee huolella ja laadukkaasti. Vaikka olen lukenut häneltä aiemmin vain hänen tunnetuimman teoksensa, Ystäväni Dahmerin, pääsi Backderf yhden sarjiksen myötä automaattisesti seurattavien listalle. Kent State ilmestyi englanniksi 2020 ja suomeksi heti seuraavana vuonna, ja kaikki arviot siitä ovat olleet melkoisen ylistäviä. Mutta joskus asiat vain viivästyvät, eikä sille ole sen kummempaa syytä. Ehkä siinä on kuitenkin puolensakin, että puhun Kent Statesta nyt vuotta kaikkia muita myöhemmin, sillä sarjakuvan laatu ja relevanssi eivät ole kadonneet mihinkään. Backderfin teesi on, että Kent Staten tapahtumia ei pidä unohtaa, ja minun, että niistä kertovaa sarjakuvaa ei myöskään. Katsotaan, löytyykö sarjakuvasta vielä jotain uutta sanottavaa, vai päädynkö vain kaikukopaksi aiemmille kirjoituksille.

Jatka lukemista ”Arvio: Kent State – Neljä kuollutta Ohiossa”

Arvio: Syntax Terror – Perusteelliset luidenputsaustalkoot

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Viime syyskuussa järjestetyiltä Helsingin Sarjakuvamessuilta jäi käteen yhtä jos toistakin. Tein heräteostoksia, ruinasin arvostelukappaleita ja törsäsin omia rahoja. Yksi teos, jota varten olin laittanut ihan omat viikkorahat syrjään, oli Kari A. Sihvosen Syntax Terror. Pulp-kauhuperinteestä ja ilmeisesti etenkin kulttimaineisista Mars Attacks -keräilykorteista estetiikkaansa ammentava teos oli taas kerran minun marginaalimakuhermojani sen verran kutitteleva yhdistelmä, että siihen oli vaikea olla tarttumatta. Lisäksi Sihvosen Instagram-profiili oli tarttunut haaviini paria kuukautta aiemmin, ja sen kautta olin jo kovasti vakuuttunut tyyleistä. Syntax Terror onnistuu vastaamaan odotuksiin osittain, ja jopa yllättämään positiivisesti. Täysosuma se ei kuitenkaan valitettavasti ole, sillä lukuisista omaperäisistä tyyliratkaisuista osa on selkeästi sarjista hidastavia ja vaikutusta heikentäviä. Se on varmaan osittain ihan tietoinen riski, kun pakkaa paljon kaikenlaista yksiin kansiin ja katsoo, mikä siitä alkaa toimimaan.

Jatka lukemista ”Arvio: Syntax Terror – Perusteelliset luidenputsaustalkoot”

Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2

Pitäiskin talviaikaan lukea vaan tällaisia sarjiksia, joiden tunnelmaan sopii köppäinen valaistus

Uskaltanee sanoa, että Tapani Baggen etsivähahmo Väinö Mujusen toista sarjisseikkailua on kypsytelty kiireettömästi ja harkiten, kun ykkös- ja kakkososien välissä on ehtinyt kulua reilut viisi vuotta. Koska dekkarikirjallisuus ei ole omia kiinnostuksenkohteitani, en tiedä mitä Bagge on välissä puuhaillut, mutta sen osaa kyllä sanoa, että kuvittaja Aapo Kukko on kyllä pitänyt itsensä kiireisenä tässä välissäkin. Tauko ei ole Mujusen kohdalla kuitenkaan oikeastaan minkäänlainen ongelma. Tarinat ovat itsenäisiä, eikä Mujusen hahmo ole niin poikkeava, että edellisiä vaiheita tarvitsisi erityisemmin muistaa. Mujus-tarinoiden pihvi on päästä tarkastelemaan Suomen eri vaiheita itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä hahmon silmien kautta. Ensimmäinen osa Harmaa susi oli toiseen maailmansotaan sijoittuva sukellusveneseikkailu, Marius puolestaan perinteinen rikosmysteeri sodan jälkeiseltä ajalta. Perinteisyydestään huolimatta Marius on edeltäjäänsä rikkaampi, kiehtovampi ja koukuttavampi tarina.

Jatka lukemista ”Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2”

Arvio: Logistiikkakeskus 5 – Sarjakuvantekijän ankea elämä ja paskamainen kuolema

Tiedättekö, mikä on tällaisen harrastelijasarjisbloggaajan ehdottomasti suurin epämukavuusalue? Se on sellaiset kotimaiset, monitasoiset ja taiteelliselle tulkinnalle avoimet laatusarjakuvat, joita ei tunne aivan täysin tajunneensa. Muutenhan minulle ei ole mikään ongelma myöntää daijuuttani tai yli hilseen menevää taideteosta, mutta suomalaisten tekijöiden kohdalla lisäjännityksen tuo aina se, että tekijä saattaa ainakin teoriassa päätyä lukemaan arvion, ja todeta että tuollaisen aivan tyhjänpäiväisen ja täysin arvottoman suherruksen se nyt sitten kyhäsi kasaan, Hyllyyn Eero. Usein epämukavuutta lisää se, jos taiteilijalla on takanaan jo useampi teos, mutta itse tutustun töihin ensimmäistä kertaa, ja siten minulta puuttuu myös historian konteksti. Sellainen fiilis oli vaikka Marko Turusen Kotolan mies ja Loinen –teoksen kanssa, tai nyttemmin Jarno Latva-Nikkolan Logistiikkakeskus 5:en kanssa. Oma typeryys haisee jotenkin tosi paljon pistävämmälle, kun sitä voi joutua esittelemään tekijälle (tai tämän tuttaville) itselleen.

Jatka lukemista ”Arvio: Logistiikkakeskus 5 – Sarjakuvantekijän ankea elämä ja paskamainen kuolema”

Arvio: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä

Uhhuh, en ollut aivan valmistautunut siihen, että sarjakuvan lukemisesta tulee jopa vähän fyysisesti ikävä fiilis. Niin kuitenkin kävi Riika Ruottisen kolme vuotta sitten ilmestyneen Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä -teoksen kanssa. Ikävä fiilis ei siis ole indikaattori sarjakuvan huonoudesta, vaan päinvastoin sen vaikuttavuudesta. Monta vuotta opettajansijaisuuksia tehneen Ruottisen kuvaukset kaikkein inhottavimmista kokemuksistaan ovat niin sydämeenkäyviä, että niitä lukiessa olokin muuttuu inhottavaksi. En tiedä, olisiko kokemus ollut yhtä vahva ilman omastakin tuttavapiiristä löytyviä alan ammattilaisia, joiden tarinoiden perusteella Ruottisen kokemuksia on helppo uskoa. Toki täytyy muistaa, että teoksen pointti ei ole antaa kattavaa kuvaa koko opetuslaitoksen tilasta, vaan nostaa näkyviin yleisesti tiedossa olevia epäkohtia. Mutta ei Porno sijainen kyllä kovin optimistiseksi mieltä koululaitoksen tilasta saa.

Jatka lukemista ”Arvio: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä”

Arvio: Veripuu – Aivan kelpo kertomus erään legendan synnystä

On melko harvinaista, että sarjakuva, jolta ei itse odota aivan kauheita, ja ympäristökään ei toisenlaista viestiä anna, päätyy yllättämään laadullaan. Siksi se on myös erittäin nautittava tilanne. Veripuu oli tämänkaltainen yllättäjä. Sarjakuva, johon tartuin melko sokkona odottaen geneeristä keskieurooppa-matskua olikin tarinaltaan (vastuussa François Migeat) hyvin rakennettu ja kuvitukseltaan (vastuussa Claude Auclair) oikein komea. Siksi olikin yllättävää, että muutoin edelleen suurta intoilua osakseen saavassa Jalavan Sarjakuvan Mestareita -julkaisusarjassa, jossa Veripuukin on suomeksi ilmestynyt, se on internetissä lähes kuoliaaksivaiettu sarjis. Divareissa kirjaa on saatavilla reilusti, eikä hinta ole kummoinen. Ainoa arvio tai sisältöä kommentoiva teksti, jonka löysin, oli Sarjainfon ei-kovin-innostunut teksti vuodelta 1986. Olisi ihan kiinnostava tietää, onko Veripuun digitaalinen jalanjälki todenmukainen, vai ovatko muut kommentit siitä vain jääneet analogisiin medioihin. Kyllä sitä paljon ankeammatkin sarjikset ovat ylistystä osakseen saaneet. Veripuun aihe on kiinnostava ja toteutus pätevä. Mitä muuta te oikein haluatte?

Jatka lukemista ”Arvio: Veripuu – Aivan kelpo kertomus erään legendan synnystä”

Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta

Hoidetaan ne pienet risut pois alta heti kättelyssä, niin päästään asiaan. Eternautti on järjestyksessään toinen KVAAK Kirjan joukkorahoitettu käännössarjakuvaprojekti, kaikilla mittareilla menestyneen Dropsie Avenue -julkaisun seuraaja. Myös Eternautissa kaikki meni hienosti, mutta kun hain paketin postista viime viikolla, tarkistin huvikseni, kauanko itse rahoituksesta oli kulunut, ja hieman yli vuoden päivät toimituksessa kesti. Ei näitä kiireellä tarvitse julkaista, mutta tuo on oikeasti jo tilkkasen huvittava toimitusaika. Ei tässä mitään risteilyalusta kuitenkaan tilattu. Seuraavakin rahoitusprojekti on ollut sisässä jo hyvän aikaa, itselleni kelpaisi ehkä samalta kustantajalta yksi hanke kerrallaan. No niin, nyt ne risut on annettu ja voidaan mennä ruusuihin, joita onkin sitten paljon enemmän. Eternautti-paketti sisältää kaksi versiota samasta sarjakuvasta, molemmat erittäin laadukkaasti toteutettuja. Paketti on mitä kiehtovin kurkistus eteläamerikkalaiseen historiaan, kulttuuriin ja maailmankuvaan 50-60 vuoden takaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta”

Arvio: Minne tuuli kuljettaa – Meidän kaikkien isovanhemmat ydinsodan keskellä

Tämän sarjakuvan on tehnyt Raymond Briggs, ja hänellä oli mahdollisesti maailmanhistorian nihilistisin elämäntehtävä. Suurelle suomalaiselle yleisölle hän on tuttu Lumiukko-tarinan (1978) luojana, eli miehenä, joka piti jo lapsuudessa huolen siitä, että jouluaattona myös itketään ja muistetaan elämän katoavaisuus. Minne tuuli kuljettaa (1982) on puolestaan jo takakantensakin mukaan aikuisille suunnattu kertomus, tarina ydinsodasta kerrottuna herttaisen, iäkkään brittipariskunnan näkökulmasta. Ja kyllä, arvasitte oikein, Briggs ei lähesty ydinsotaa toiveikkaan optimistisesti. Muutaman vuoden sisään kaksi tarinaa, jotka jäävät varmasti mielen sopukoihin kummittelemaan loppuiäksi. Raymond Briggs, pahaa mieltä vauvasta vaariin jo neljänkymmenen vuoden ajan. Mutta jos onkin pahaa mieltä, niin on sitä kyllä erittäin taiten toimitettuna.

Jatka lukemista ”Arvio: Minne tuuli kuljettaa – Meidän kaikkien isovanhemmat ydinsodan keskellä”