Arvio: Cognac 1 – Demonien osuus

mde

Tärkein konjakkikokemukseni on nuoruusvuosilta, kun olin alkanut briljeerata olemattomalla yleistiedollani. Tuolloin arvostelin asiantuntevasti liköörikarkkeja isälleni, kunnes vastaan tuli tuntematon alkoholi. Jouduin kysymään isältäni, mitä on tämä kog-nak, jota muiden hienojen viinojen seasta löytyi. Siinä tuli opittua, että ehkä 16-vuotiaana ei tiedä vielä kaikkea. Samanlaisen yllätyksen, joskin positiivisemman, sai tuoreen Cognac 1 – Demonien osuus -sarjakuvan lukemisesta. Viimeaikaiset lukukokemukset tuoreista eurosarjiksista ovat olleet luokkaa ”ihan jees, mutta ei tässä rynnätä seuraavia osia hankkimaan”, mutta Jean-Charles Chapuzet’n ja Corbeyranin käsikirjoittama ja Luc Brahyn kuvittama Cognac tuntui tuoreelta, mielenkiintoiselta ja erottuvalta. Paras Zoom Teufel -julkaisu, johon toistaiseksi olen perehtynyt. Jatka lukemista ”Arvio: Cognac 1 – Demonien osuus”

Mainokset

Arvio: Palestiina – Klassikkoteos opettaa, että mistään ei tule mitään

cof

Haluaisin tietää, miten Joe Sacco on aikanaan pitchannut ensimmäisen suurteoksensa Palestiinan kustantajalle. ”Haluan tehdä laajan silminnäkijäreportaasin edelleen hengenvaarallisesta Palestiinan tilanteesta keskittyen Israelin valtion harjoittamaan epäinhimilliseen toimintaan. Kirja tulee kuitenkin Yhdysvaltain markkinoille, missä Israelista on perinteisesti pidetty, ja sitten haluan tehdä sen koko homman sarjakuvana. Muistathan räkäiset ug-sarjakuvani? Niiden tyylistä”. Ja kustantaja vaan totesi, että tässä rahat, painuhan Palestiinaan, mikä voisi mennä vikaan? Ihan ensiksi nostan siis hattua niin Saccolle, kuin sille riskiaddiktillekin, joka hommaan on tuohet alun perin tarjonnut. Palestiina on nimittäin ihan uniikki teos, jollaista ei ikinä pääsisi syntymään ilman poikkeuksellisia yksilöitä. Lisäksi se on lakoninen, lohduton ja omiaan vakuuttamaan, että ei tästä paskasta maailmasta koskaan tule parempaa. Jatka lukemista ”Arvio: Palestiina – Klassikkoteos opettaa, että mistään ei tule mitään”

Arvio: Maggy Garrisson 1 – Hymyile vähän, Maggy

cof

Uusien pienkustantajien uusiin käännösavauksiin lukeutuu viime vuonna ilmestynyt Maggy Garrisson 1- Hymyile vähän, Maggy. Niiden joukossa sitä voinee kutsua jopa avauksista onnistuneimmaksi, sillä Maggy Garrisson voitti Kvaak.fi-sivustolla parhaan käännössarjakuvan Herra Koipeliini -palkinnon ja menestyi hyvin myös Sarjainfon käännössarjakuvaäänestyksessä. Ymmärrän hyvin, mikä Maggyssa vetoaa. Se on peruselementeiltään melko klassista dekkaritarinaa, mutta etenkin päähenkilö väistää monta kliseetä raikkaalla tavalla ja kiehtoo sivu sivulta enemmän. Myös juonessa kierretään monta ilmeistä sudenkuoppaa, joihin vähäisempi dekkaristi olisi langennut. Genrekameleontin käsikirjoittaja Lewis Trondheimin kynä on jälleen terävänä, eikä kuvittaja Stéphane Oiry jää jälkeen lainkaan. Maggy Garrisson on helppoa ja viihdyttävää luettavaa, jossa yksi tällainen eurooppalaistyylisen lyhyt albumi ei riitä vielä mihinkään. Jatka lukemista ”Arvio: Maggy Garrisson 1 – Hymyile vähän, Maggy”

Arvio: Kiki de Montparnasse – Elämäniloa hinnalla millä hyvänsä

mde

Olipas melkoinen sattuma, että peräkkäisiksi blogiteksteiksi sattuivat juuri Habibi ja Kiki de Montparnasse. Vaikka niillä ei aiheidensa puolesta ole mitään yhteistä, molempien tärkeitä teemoja ovat naisen seksuaalisuus ja seksuaalinen vallankäyttö. Habibin kohdalla kritisoin kirjaa eksploitatiivisesta otteesta, joten on erittäin mainiota heti sen jälkeen kirjoittaa Kikistä, jossa samanlaisia ongelmallisuuksia ei ole havaittavissa. Ranskalaisten José-Luis Bocquet’n ja Catel Mullerin elämäkertasarjakuva ei kerro onnellista tarinaa, mutta se kertoo silti naisesta, joka teki juuri sitä mitä halusi. Alice Prin eli Kiki oli yksi boheemin ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Pariisin symboleista. Hänen innoittamanaan luotiin suuri määrä taidetta ja Kiki näki myös itsensä tietyllä tavalla taideteoksena. Kiki oli toki aikakauden arvomaailmojen ja hierarkioiden uhri, mutta vallitsevissa olosuhteissa hän oli silti uuden ajan naisen ilmentymä. Minua Kiki de Montparnasse innoitti, huolimatta tarinan raadollisuudesta. Jatka lukemista ”Arvio: Kiki de Montparnasse – Elämäniloa hinnalla millä hyvänsä”

Arvio: Habibi – Mitä tästä pitäisi ajatella

cof

Craig Thompson on kiistatta erittäin taitava sarjakuvantekijä. Se osoitettiin jo nuoruuden ensirakkaudesta kertovassa Blanketsissa. Fiktiiviseen Lähi-idän valtioon sijoittuva rakkaustarina Habibi osoittaa samoja vahvuuksia kuin Blankets. Thompsonin visio sekä kuvituksen ja juonenkuljetuksen yhteispeli ovat saumattomia, toteutus varsinkin visuaalisesti virtuoosimainen ja korni rakkaustarina onnistuu edelleen lämmittämään sydäntä rautalankamaisuudestaan huolimatta. Kokonaisuutena Habibin jättämä olo on kuitenkin ennen kaikkea epämukava. Thompson käsittelee vaikeita ja tulenarkoja aiheita, eikä erityisen silkkihansikkain tai tahdikkaasti. Habibi on samaan aikaan siltoja rakentava ja kaunis sekä ylimielinen ja ennakkoluuloja ruokkiva. Kirja vaikuttaa sympaattiselta ja sen puolella olisi mukava olla, mutta se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Kalevauvan sanoin, ”mitä tästä pitäisi ajatella – olen järkyttynyt”. Jatka lukemista ”Arvio: Habibi – Mitä tästä pitäisi ajatella”

Arvio: Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children – Ei niin erikoista fantasiaa kuin nimi lupaa

cof

Nappasin taas kirjastosta tavaraa sokkona sen suuremmin miettimättä ja perehtymättä. Liian pitkälle Miss Peregrine’s Home for Peculiar Childreniä (MPHfPC) ei tarvinnut lukea, kun ajattelin ensi kerran, että tämä voisi hyvin olla sarjissovitus jostain keskinkertaisesta nuortenkirjasta. Ja niinhän se olikin. Loppua kohti aloin miettiä, että tällaisesta lämminhenkisestä friikkisirkuksesta joku Tim Burton voisi tehdä hyvin leffan. Ja niinhän se saatana olikin tehnyt. Ransom Riggsin romaanitrilogian aloitusosan on kuvittanut sarjismuotoon Cassandra Jean, ja ilmeisesti minä olen maailman ainoa ihminen, jolle tämä koko höskä oli täysin tuntematon. Kirja on henkisesti sukua esimerkiksi Universumien tomu -trilogialle, Lemony Snicketille ja vaikkapa Ryhmä-X:lle. Premissi ei siis oikein vakuuta omaperäisyydellään ja  sarjiskäännös tuntuu kömpelöltä. Ei oikein ole meikäläisen juttu tämä. Jatka lukemista ”Arvio: Miss Peregrine’s Home for Peculiar Children – Ei niin erikoista fantasiaa kuin nimi lupaa”

Arvio: Kirottu sota! – Kaikki mitä et tiennyt ensimmäisestä maailmansodasta ja vähän päälle

cof

Eurosarjakuvan legenda Jacques Tardi ei päässyt yli ensimmäisestä maailmansodasta vielä yhden teoksen avulla. Aiemmin blogissa arvosteltu It Was The War of The Trenches sai vuonna 2008 seuraajakseen Kirottu sota! -teoksen, joka on sen jälkeen ehtinyt kääntymään suomeksikin. Tardin sotakirjoissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta Kirottu sota! on myös selkeästi oma teoksensa, joka tarkastelee sodista surkeinta omasta näkökulmastaan tuoden tapahtumiin uutta kontekstia. Tardin juttu on edelleen inhorealistinen pasifismi yhdistettynä pilkuntarkkaan autenttisuuteen. Näissä sarjakuvissa voi olla varma siitä, että paikannimet ovat just eikä melkein ja univormut ja kalusto viimeistä nappia ja mutteria myöten todenmukaisia. Myös voi olla varma siitä, että yhtään inspiroivaa sankaritarinaa tai kirkasotsaista sotaurhoa ei näiltä sivuilta löydy. Kirottu sota! käy yhden sotilaan näkökulmasta läpi koko myllyn vuodesta 1914 vuoteen 1919 saakka. Tardin tauotta jauhava tyyli on raskas ja vaativa siinä missä itse sotakin. Jatka lukemista ”Arvio: Kirottu sota! – Kaikki mitä et tiennyt ensimmäisestä maailmansodasta ja vähän päälle”