Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta

Olen joskus aiemminkin kuvannut kirjaston käyttömetodiani, joka perustuu suuren osan ajasta suunnitelman puutteeseen. Menen sarjishyllylle ja nostelen kassiin tavaraa ottamatta sarjiksista juurikaan selvää etukäteen. Nimet saattavat toki olla tuttuja, mutta suuren osan ajasta sisältö selviää vasta lukiessa. Tämä pohjustus tuntuu tarpeelliselta, kun tässä ajassa nostaa käsittelyyn Hannu Leimun viime vuonna ilmestyneen teoksen Kadonneet. En tiedä, olisinko ehdoin tahdoin ottanut luettavaksi kertomusta isän ja pojan vaelluksesta sodan autioittamassa maassa hylättyjen tankkien ja joukkohautojen keskellä. Varmaan on tosi inhimillistä vetää monesta asiasta yhteys Ukrainan sotaan, mutta Kadonneissa ollaan niin lähellä nykytodellisuutta kuin fiktion keinoin on ihan oikeasti mahdollista. Yllättäen tämä ei kuitenkaan pelkästään tehnyt lukemisesta painavaa, vaan fiktio salli myös jäsentää ajatuksia jollain tavalla, joka viime viikkoina on omasta repertuaarista puuttunut.

Jatka lukemista ”Arvio: Kadonneet – Fiktio tulee lähes epämukavan lähelle todellisuutta”

Arvio: Armo – Eri luettava tänään kuin ilmestyessään

Yksi järjettömimpiä sarjakuvabloggaamisesta tulleita lieveilmiöitä on se, että kirjan suosio voi olla syy viivytellä sen lukemisessa. Vaikka kirja itsessään olisi kiinnostava ja puhe siitä lähes yksinomaan positiivista, kuten Emmi Valveen Armon tapauksessa, jää kirja helposti “sitten syssymmällä” -mappiin. Välttämättä edes vuosittain kotimainen sarjakuvaromaani ei pääse Armon saavuttamaan asemaan, jossa siitä puhutaan ylistävästi valtavirtalehdistöä ja ulkomaisia palkintoja myöten. Koska minun lukumotiivini ovat jotain aivan muuta kuin uutuuksista kartalla pysyminen, tulee herkästi sellainen olo, että tästä sarjiksesta voi aivan hyvin puhua vähän myöhemmin, nyt sillä on huomiota aivan riittävästi. Sudenkuoppana tässä lähestymisessä on koittaa viisi vuotta myöhemmin löytää jotain lukemisen arvoista sanottavaa. Armo oli myös siinä mielessä ilmestyessään ajankohtainen, että se oli hyvin kaunistelemattoman mielen sairauksien kuvauksen ilmiön alkupään edustajia. Ehkä se on vain minun kuplani, mutta se, miten masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä tai muista sairauksista puhutaan, on mennyt valtavasti eteenpäin vuosien 2017 ja 2022 välissä. Armo on nykyään teos eri kontekstissa, kuin se oli ilmestyessään. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Epäröin hirveästi sanoa kirjasta mitään, koska se on niin paljas ja henkilökohtainen, ja kaikki minun tulkintani siitä ovat samoin kovin henkilökohtaisia. Tuntuu siltä, että vikaan menee kuitenkin.

Jatka lukemista ”Arvio: Armo – Eri luettava tänään kuin ilmestyessään”

Arvio: Pornojuttu – Limaiset myötähäpeäfestarit vai Jumalan työtä

Taas olen heti pettänyt lupaukseni. Viime viikon No Straight Lines -arviossa sanoin, etten heti ryntää hakemaan kirjassa esiteltyjen tekijöiden tuotteita lukujonoon, ja tässä sitä ollaan, käsiteltävänä kokoelmassa esiintyneen eurooppalaisen homosarjakuvan pitkänlinjalaisen Ralf Königin tuorein suomennettu teos. Kuitenkin sen verran pidin sanaani, että Königille epätyypillisesti Pornojuttu on ennen kaikkea heteroista kertova sarjakuva. Toki se on sitä niin irvailevasti, että Königin ymmärtää hyvin tarkastelevan asetelmaansa kuin luontodokumentin tekijä, ulkopuolelta kiehtovan outoa maailmaa linssin läpi ihmetellen. Ehkäpä siksi Pornojuttu tuntuukin niin pitkään vaivaannuttavalta luettavalta. Toki König kärjistää asioita, ja karnevalisoi näkökulmaansa pointin perillesaattamiseksi, mutta silti. Kaikenlaiset (hetero)pornoon liitettävät stigmat ja masentavimmat runkkaristereotypiat ovat läsnä, eikä niitä Pornojutussa pääse pakoon. Olen tässä kirjassa enkä pidä siitä.

Jatka lukemista ”Arvio: Pornojuttu – Limaiset myötähäpeäfestarit vai Jumalan työtä”

Arvio: Umma’s Table – Nihkeän pinnan alta kuoriutuu koskettava tarina

Sarjisharrastus on erityisen hienoa aina silloin, kun sarjakuva osoittautuu erinomaiseksi tavaksi käsitellä jotain yllättävää aihepiiriä. Aiemmin blogissa tällaisiksi ovat osoittautuneet vaikkapa musiikki, taidehistoria ja talous. Yksi aihepiiri, josta olen toistaiseksi hieman turhaan toivonut jatkoa tuolla joukolle on ruoka. Jotenkin tuntuisi siltä, että sarjakuvan visuaalisuus oikealla tavalla pikkutarkan ja intohimoisen tekijän käsissä voisi synnyttää ruokasarjiksen, joka saisi veden kielelle. Lähimmäksi sellaista on blogissa päässyt ehkäpä murhamysteeri Cognac, mutta yleisesti ottaen en ole vielä löytänyt sellaista ruokasarjista, joka täyttäisi odotukseni. Umma’s Table on ensimmäinen yrittäjä pitkään aikaan, eikä oikeastaan lainkaan huono sellainen. Yeon-Sik Hongin surumielisessä sarjakuvassa äidin perinnereseptit ovat lohtu ja turva vastoinkäymisten keskellä, vaikka lopulta joudunkin myöntämään, että Umma’s Table ei ole ruokasarjakuva, sillä siitä jää mieleen lopulta kaihoisa melankolia, ei chilinen jälkimaku.

Jatka lukemista ”Arvio: Umma’s Table – Nihkeän pinnan alta kuoriutuu koskettava tarina”

Arvio: Kuinka poikani katosi – Raaka tragedia vie lukijan mukanaan

Juttelin Pokuto-kollektiivin puuhamiehen, Anssi Vieruahon kanssa jokunen viikko sitten. Keskustelussa tuli esiin Pokuton kautta julkaistu sarjakuva, joka oli aiemmin mennyt minulta ohi, vaikka se on julkaistu jo kolme vuotta sitten. Kyseessä on Mirjam Sumun omaelämäkerrallinen tragedia Kuinka poikani katosi, äidin näkökulmasta kerrottu tarina oman pojan menettämisestä huumeriippuvuudelle. Anssin kuvaukset sarjakuvasta tuntuivat heti siltä, että tämä on päästävä kokemaan. Kun poikani katosi on sellainen sarjakuva, jonka kohdalla “arviointi” tuntuu todella banaalilta, lähes loukkaukselta. Kun joku tekee jotain näin raa’an henkilökohtaista, aivan säästelemättömän brutaalia taidetta ja jakaa sen maailman kanssa, ei tee mieli miettiä, että kuljetettiinko tarinaa nyt luontevasti ja oliko kuvitus elinvoimaista. Kuinka poikani katosi on ainutlaatuinen teos siinä, miten se 40 lyhyen sivun aikana, ilman erityisempää draaman kaarta, onnistuu jättämään lähtemättömän jäljen.

Jatka lukemista ”Arvio: Kuinka poikani katosi – Raaka tragedia vie lukijan mukanaan”

Arvio: Ulkoministeriö – Diplomaattisia merkintöjä 1 & 2

Jos olisin sellainen meemeihin taipuvainen viestijä, niin Ulkoministeriötä voisin kommentoida Gordon Ramsayn kuvalla, jossa lukisi “Finally, some good fucking poliittista satiirisarjakuvaa”. Poliittista sarjakuvaahan on Hyllyyssäkin luettu kyllä vuosien saatossa kunnon pino, mutta satiiri ei ehkä ole tyylilajina genressä kuitenkaan kauhean yleinen. Koomisemmatkin poliittiset sarjakuvat (ainakin minun lukemani) kommentoivat yhteiskuntaa laajemmin, eivät niinkään poliitikkoja tai poliittista järjestelmää. Toisaalta, voidaan myös helposti väittää ettei Ulkoministeriökään ole varsinaista satiiria, sillä sen yhteys tosielämään on hyvin suora ja selkeä. Käsikirjoittaja, pseudonyymi Abel Lanzacin takaa löytyy Ranskan entisen ulko- ja pääministerin erityisavustaja Antonin Baudry, joka kertaa Ulkoministeriössä omia kokemuksiaan hyvin nimellisesti todellisia tapahtumia naamioiden. Onko se sitten satiiria, jos Colin Powellin nimi on Jeffrey Cole ja Irak on Luusdem, vai onko tämä vain hieman keskimääräistä vapaammin tapahtumia kertaava muistelmateos?

Jatka lukemista ”Arvio: Ulkoministeriö – Diplomaattisia merkintöjä 1 & 2”

Arvio: Johnny Cash – I See A Darkness

Saattaa olla huonoin mahdollinen blogitekstin aloitus heti alkuun todeta, että ei minuakaan sytyttänyt kamalasti idea tästä Johnny Cash -elämäkerrasta. Kun bongasin sen kirjaston hyllystä, en ollut mitenkään erityisen innostunut. Ajattelin, että tuossa on varmaan yllätyksetön perussarjis jonka lukemisesta en tule hullua hurskaammaksi. Jäin kuitenkin miettimään syytä nihkeyteeni – pidän musiikkisarjakuvista ja Johnny Cashista aivan huolella. Mikä erottaisi Cash-sarjiksen vaikkapa siitä mahtavasta Thelonious Monk -sarjiksesta, tai siitä loistavasta Robert Johnson -sarjiksesta, miksi se ei voisi olla ihan yhtä iskevä? Päädyin ottamaan sarjiksen völjyyn ensireaktioni valjuudesta huolimatta. Tiesin, että jälkikäteen olisin kuitenkin halunnut harmitellut sen ohittamista. Tämän jaakopinpainin jälkeen onkin vähän pettymys myöntää, että ensiolettamus ei mennyt kauheasti huti. Johnny Cash – I See A Darkness ei ole erityisen unohtumaton. Syitä keksin parikin, mutta katsotaan onko niistä yleistettävissä jotain sääntöä tulevaisuuden varalle.

Jatka lukemista ”Arvio: Johnny Cash – I See A Darkness”

Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani

Yksi lukuisista sokeista pisteistäni kotimaisessa sarjakuvassa on ollut jo pitkään Marko Turunen. Nimi nousee esiin säännöllisesti, yleensä erittäin kehuvassa ja kiittävässä sävyssä, mutta parin teoksen nimiä lukuunottamatta en ole tiennyt lainkaan, mistä Turusen sarjakuvissa on kyse. Tilaisuus paikata aukkoa tuli eteen kun Turunen julkaisi uuden Kotolan mies ja Loinen -teoksensa. Se kiinnitti huomioni tekijän lisäksi myös silkalla koollaan: yli 400-sivuinen järkäle kotimaisessa sarjakuvassa on aina ilahduttava näky. Tässä mitassa Turusen tyylistä ja maailmankatsomuksesta saisi varmaan jo jonkinlaisen käsityksen? No, jonkinlaisen joo. Pääosin Kotolan mies ja Loinen aiheutti kuitenkin hämmennystä ja herätti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kiinnostavaa? Kyllä. Hyvää vai huonoa? En edelleenkään tiedä.

Jatka lukemista ”Arvio: Kotolan mies ja Loinen – Tämä taide pakenee otteestani”

Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä

Olen sanonut väsymykseen asti, ja tulen sanomaan vastakin, mutta onpa taas suomalainen sarjakuva ilahduttavan monipuolista, idearikasta ja laadukasta. Uusia, kiinnostavia avauksia ja monipuolisia kertomuksia tulee pihalle harva se viikko. Tällä kertaa ihastusta herättää Tessa Astren käsikirjoittama ja Aapo Kukon ja Niko-Petteri Nivan kuvittama punk-draama Huojuva torni. Kahdessa ajassa liikkuva kertomus saa erityistehoa kahdesta kuvittajasta, jotka pääosin jakavat vastuun ajallisesti toisen kuvatessa menneisyyttä ja toisen nykyisyyttä. Kerronta aiheuttaa välillä myös hämmennystä ja päänsärkyä, mutta on silti luova, vaikuttava ja mieleenjäävä tapa kertoa tarinaa. Huojuvan tornin kunnianhimo on muutenkin kohdillaan, mikä ajoittain näyttäytyy suoraan sieluun iskeytyvänä tunnelmana ja ajoittain lukemisen turhauttavana raskautena.

Jatka lukemista ”Arvio: Huojuva torni – Aikakausien välinen vuoropuhelu yhteyden etsimisestä”

Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin

Ja edelleen ollaan syksyn kotimaisella uutuuslaarilla. Täytyy sanoa, että Jarkko Räihän elämäkertateos Pekurinen oli etukäteen aihepiiri-toteutus-yhdistelmällään minua tästä uutuuskattauksesta eniten kiinnostanut teos. Suomen tunnetuimmasta pasifistista ja siviilipalveluslain voimaanpainostaja Arndt Pekurisesta on toki kirjoitettu paljonkin, mutta sarjakuvaa aiheesta en ole aiemmin nähnyt. Pekurinen seuraa nimihenkilönsä elämässä pääosin parin vuoden ajanjaksoa välillä 1929-1931. Tällöin Pekurista yritettiin pakottaa asepalvelukseen monin keinoin ja pääosan ajasta lukija viettääkin Pekurisen kaverina erilaisten armeija- ja oikeuslaitospehtoorien kasvoja tuijotellen. Vakavasta ja jopa byrokraattisesta aiheesta saa selkeän kontrastin kuvituksen avulla, joka on karrikoitua ja ajoittain hieman naivistisen oloista. Lopulta Pekurinen ei nouse ihan siihen lentoon, jota siltä odotin, mutta vähintään mielenkiintoinen sarjakuva on silti kyseessä.

Jatka lukemista ”Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin”