Arvio: The Ladies-In-Waiting – En tiennyt, että taidehistoria voi olla näin koukuttavaa

cof

Jälleen olen vahvistanut itselleni uuden marginaalisen suosikkigenren: sarjakuvat taidehistoriasta. Yhden taiteilijan tai jopa yhden teoksen ympärille rakentuvat sarjakuvat ovat paitsi sisällöltään kiehtovia, myös ylivoimaisia juuri sarjakuvana esitettynä. Kommentaari maalauksesta saa aivan uusia puolia, kun luomisprosessi esitetään yhtä lailla visuaalisesti kuin lopputuloskin. Priima lajityypin edustaja on The Ladies-In-Waiting, joka kertoo 1600-luvulla eläneestä Espanjan kuninkaallisten hovitaiteilijasta, Diego Velázquezista. Kirja kattaa Velázquezin elämää, perintöä, merkitystä ja roolia monessa eri kerroksessa tyylejä, kertojia ja näkökulmia vaihdellen. Ensisivuilla kerrontatapa hieman hämmentää, mutta kun Santiago Garcían ja Javier Olivaresin rytmiin pääsee sisään, The Ladies-In-Waiting koukuttaa tiukemmin kuin kovinkaan moni muu viime aikoina vastaan tullut sarjakuva. Jatka lukemista ”Arvio: The Ladies-In-Waiting – En tiennyt, että taidehistoria voi olla näin koukuttavaa”

Mainokset

Arvio: ASDF Boot – Synkkäteemainen visuaalinen tykittely

cof

On ollut kiva huomata viime aikoina, että Hyllyy on saanut sen verran nimeä, että olen ruvennut saamaan enemmän yhteydenottoja sarjakuvantekijöiltä. Tätä kautta tulee nimittäin luettua ja levitettyä sanaa sarjakuvista, jotka eivät muuten olisi välttämättä koskaan osuneet omalle tutkalle. Heikki Rönkön ASDF Boot on juuri tällainen sarjakuva. Pienen painoksen suht marginaalinen teos, joka yllättää laadullaan ja jota on ehdottoman ilo lukea. ASDF Boot on erikoinen hybridi taidesarjakuvaa, ligne claire -seikkailua, hurttia huumoria ja synkkiä teemoja. Ja kaikki tämä muutamassa kymmenessä sivussa ilman dialogia. Sekaan mahtuu pari tyylikikkaa, jotka tekevät lukemisesta välillä hankalaa, ja mykille taidesarjakuville ominaisesti hämmennystä syntyy muutamaan otteeseen. Loppujen lopuksi ASDF Boot on kuitenkin ehdottomasti plussan puolella. Se on myös fyysisesti todella kaunis sarjakuva, jota tekee lukemisen lisäksi mieli ihan ihastella. Jatka lukemista ”Arvio: ASDF Boot – Synkkäteemainen visuaalinen tykittely”

Arvio: Coyote Doggirl – moderni feministiwestern ei kuuntele lässytystä

cof

Nyt oli taas varsin hyvän sarjakuvan löytyminen aika monen sattuman takana. Silmään sattui Twitter-virrassa joku linkki arvioon Lisa Hanawaltin Coyote Doggirlistä. Klikkasin, jotta olen vakava sarjakuvaharrastaja, tietämättä yhtään mistä on kyse. Ensimmäisessä kappaleessa mainittiin, että Lisa Hanawalt on sarjakuvien lisäksi vaikuttanut mm. BoJack Horsemanin taustajoukoissa. Nyt alkoi kiinnostaa jo hieman enemmän, onhan BoJack kuitenkin nykypäivän terävintä ja sielua satuttavinta televisiota. Lisäsin sitten Coyote Doggirlin puolihuolimattomasti Goodreadsin ”vois joskus lukea” -listalle. Myöhemmin olin tukkimassa kirjaston varausjonoani ko. listan teoksilla, ja jonkun todella kummallisen kohtalon oikun kautta edelleen painotuore Coyote Doggirl löytyi jo kirjaston listoilta. Kaikki yhteensattumat olivat ehdottomasti onnellisten tähtien alla syntyneitä, sillä Coyote Doggirl on oikein hyvä, moderni sarjakuva. Sen tyyli on uniikki, ääni samaistuttava ja teemat tätä päivää. Feministinen länkkäridraamakomedia antropomorfisilla eläinhahmoilla – miten tämä muka ei voisi viihdyttää? Jatka lukemista ”Arvio: Coyote Doggirl – moderni feministiwestern ei kuuntele lässytystä”

Arvio: Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani

cof

Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn moderni dekkaritarina jatkaa kehittymistään toisessa osassaan. Maggy Garrissonin ensimmäinen osa esitteli tarinan pääpelurit, mutta onnistui silti samalla kertomaan jo kokonaisen salapoliisiseikkailun. Toinen otos, Mies, joka löytyi vuoteestani, jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Maggy on sekaantunut sekä rikollisten että poliisien toimintaan, eikä oikein tiedä, keneen tässä olisi luottaminen. Tuskaa helpottaa kotoa löytyvä 15 000 punnan potti, joskin sarjakuva muistuttaa niin päähenkilöä kuin lukijaakin Notorious B.I.G:n ikiaikaisesta viisaudesta, mo’ money mo’ problems. Tällä kertaa juoni kehittyy rauhallisemmin, jopa varkain. Maggy Garrisson 2 on toisaalta suvereenia kerrontaa ja toisaalta lähes harmillisen tasaisesti etenevää salapoliisintyötä. Jatka lukemista ”Arvio: Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani”

Arvio: Isle of 100,000 Graves – Miten kirja, jossa on pelkästään huonoja ja hirveitä asioita, voi olla näin sympaattinen ja hauska?

cof

Alan parin työnäytteen jälkeen olla sitä mieltä, että norjalainen Jason on sarjakuvantekijä aivan sieltä parhaasta päästä. Aiemmin vaikutuksen teki I Killed Adolf Hitler, ja nyt hyvin samanlaisia fiiliksiä herättää Isle of 100,000 Graves. Näiden kahden erona on se, että Hitler oli Jasonin soolotyö, kun taas 100 000 hautaa antaa Jasonin tulitueksi käsikirjoittaja Fabien Vehlmannin. On tosin vaikea sanoa, onko Vehlmann tullut tekemään tilaustyötä, ovatko käsikirjoittaja ja kuvittaja täysin samasta puusta veistetyt, vai onko Vehlmann lähinnä hionut kulmia. Koko tarina on nimittäin ihan puhdasta Jasonia. Lakonista, mustaa, vähäeleistä, mutta samaan aikaan jotenkin vinksahtaneesti lämminhenkistä ja sympaattista. Jasonin sarjakuvat ovat ehdottomasti hirtehisiä ja maailman outouksia käsitteleviä, mutta niissä ei ole jälkeäkään kyynisyydestä tai nihilismistä. Jasonin henkilöhahmot ovat todella pelkistettyjä, mutta alastoman inhimillisiä. Isle of 100,000 Graves on hyvä sarjakuva. Jatka lukemista ”Arvio: Isle of 100,000 Graves – Miten kirja, jossa on pelkästään huonoja ja hirveitä asioita, voi olla näin sympaattinen ja hauska?”

Arvio: Danten Inferno – Mainio modernisointi törkeästä klassikosta

mde

Pidän todella siitä, kun taitavat sarjakuvantekijät ottavat asiakseen adaptoida kirjallisuuden klassikoita. Niin kuin Crumb teki Genesiksen kanssa, Wrightson Mustan Kissan kanssa tai Crepax Draculan ja Frankensteinin kanssa, tekee nyt brittiläinen ug-legenda Hunt Emerson Danten Infernon kanssa. 1300-luvun kahvipöytäkeskustelujen kuumin puhuttaja koko Firenzessä on nyt täällä, sarjakuvamuodossa, reilut 700 vuotta myöhemmin! Emersonin versio Jumalaisen näytelmän ensimmäisestä osasta on alkuperäisteokselle uskollinen. Se tekee muutamia tulkintoja ja oikoo pari mutkaa, mutta Emersonin pääasiallinen viesti tuntuu olevan, että Dante oli jo itsessään niin luova, härski, itsevarma ja taitava, että Inferno kiehtoo vielä nykypäivänäkin täysin omine avuineen. Jos ovat alkuperäiskirjoittaja ja -kuvittaja kovaa luokkaa, niin Suomi-versionkaan ei tarvitse hävetä: Juhani Tolvasen käännös Eino Leinon avustuksella on eläväinen, sopivasti vanhaa ja uutta yhdistelevä sekä huumorintajua hivelevä. Danten Inferno herää todella eloon, lieskat polttavat ja paska haisee. Hyvä meininki! Jatka lukemista ”Arvio: Danten Inferno – Mainio modernisointi törkeästä klassikosta”

Arvio: Tallipiällikkö – Surrealistinen parisuhdesekoilu hukkuu dialogin määrään

cof

Hirveä kuumotus kirjoittaa internettiin Kasper Strömmanin tekemästä sarjakuvasta. Strömman, influesseri supreme, synnyttää ja tappaa ilmiöitä silkoilla Burt Reynolds -poseerauksilla ja Bo Hagerin yleisönosastokirjoituksilla. No, hänen näkyvyys-imperiumissaan Hyllyy on hädintuskin himmeä välkähdys tutkassa, että ehkä blogi selviää tästäkin tekstistä hengissä. Armoa, Kasper. Mutta niin, pari vuotta sitten ilmestynyt Tallipiällikkö on hyvin omalaatuinen sarjis: se on tekijänsä näköinen, arjen absurdiuksista ja putkinäköisestä elämäntyylistä huumoria repivä kertomus. Dialogia on helvetisti, ja Tallipiällikön voisi monelta osin kuvitella toimivan esimerkiksi radiokuunnelmana. Ei sekään toki uusi aluevaltaus Strömmanille olisi, sillä mies on ottanut haltuunsa viime vuosina blogin lisäksi ainakin radion, television, podcastit, kirjallisuuden ja sarjakuvat. Odottelen lähinnä konserttisalikiertuetta ja instrumentaalilevyä. Sillä välin Tallipiällikkö on oikein kelvollinen annos päivän Kasperia. Jatka lukemista ”Arvio: Tallipiällikkö – Surrealistinen parisuhdesekoilu hukkuu dialogin määrään”