Arvio: Sosialisti ja nihilisti – Varoittava esimerkki vai kohkailun romantisointia vai jotain ihan muuta

SosialistiJaNihilisti_kansi

Lisää syksyn kotimaisia suursarjakuvateoksia! Jos ei puuttunut Valaasta kunnianhimoa, niin ilman ei ole myöskään Aapo Kukon historiantulkinta Sosialisti ja nihilisti. Aatteen paloa ja deliriumia pursuava matkakertomus seuraa runoilija Arvo Turtiaisen ja kuvittaja-kirjailija Henrik Tikkasen impulsiivista matkaa Suomesta Italiaan toisen maailmansodan jälkimainingeissa, suurten aatteellisten aaltojen vyöryessä ja törmäillessä halki Euroopan. Teos perustuu sekä Turtiaisen että Tikkasen omiin muistelmiin ja on sikäli tositapahtumiin nojaava, mutta Kukolle ominaiseen tyyliin esitystapa on unen ja todellisuuden välillä tasapainoileva, vapaasti ajassa ja paikassa haahuileva teos. Toteutuksessa on paljon ideaa ja Kukon tyylivalinnat tuntuvat perustelluilta. Kun kikkailua kuitenkin riisuu tarinan yltä, niin huomaa, että itse substanssi on yllättävän ohutta. En tiedä, onko kusipäisen sekoilun romantisoinnista syytettävä enemmän Turtiaista ja Tikkasta vai Kukkoa, mutta joku tässä on melkoisen suopeasti miesten perseilyä tulkinnut. Jatka lukemista ”Arvio: Sosialisti ja nihilisti – Varoittava esimerkki vai kohkailun romantisointia vai jotain ihan muuta”

”Arvio”: Terms and Conditions – Visionääristä dadaa ja idioottimaista sekoilua, tästä minä nautin

TermsAndConditions_kansi

Aijaijai kun maistuu, pitkästä aikaa pääsen laittamaan otsikon ”arvio”-sanan lainausmerkkeihin. Se voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: tarjolla on sen luokan häröilyä, että en tiedä pitäisikö tässä hiljentyä nerouden äärellä vai kirjoitella vain pieruääniä aanelosen verran. R. Sikoryakin verkkosarjakuvasta romaaniksi laajentunut Terms and Conditions on valtavan uniikki yhdistelmä asioita, joista mikään ei ole Sikoryakin omaa tuotosta. Käsikirjoituksena sarjakuvassa toimivat iTunesin käyttöehdot (vuodelta 2015), eikä mitään muuta. Ne ovat ainoa teksti, jota tämä sarjakuva sisältää, ja ne käydään läpi alusta loppuun, ilman selkokielistämistä tai oikomista. Kuvitukseksi Sikoryak on valinnut noin sata klassista sarjakuvasivua, jotka hän on piirtänyt uudelleen ja korvannut jonkun sarjakuvan alkuperäishenkilöistä Steve Jobsilla, joka näissä mitä monipuolisimmissa ympäristöissä seikkailee tykittäen samalla käyttöehtoja pykälä pykälältä. ARE YOU NOT ENTERTAINED? Jatka lukemista ””Arvio”: Terms and Conditions – Visionääristä dadaa ja idioottimaista sekoilua, tästä minä nautin”

Arvio: Valas – Huolellinen sovitus tuntuu omalta

Valas_kansi
Tein oikeastaan ostopäätöksen jo pelkän kannen perusteella. Miten hieno!

En tiedä, olenko vain havahtunut jostain subjektiivisesta kuplasta, vai onko todella niin, että viimeisin murrettu muuri suomalaisessa sarjakuvassa on ns. jyhkeä romaani. On toki ymmärrettävää, että suurin osa julkaistavasta tavarasta on hieman kevyempiä tuotoksia, onhan niissä sekä tekijälle että kustantajalle vähemmän riskiä kuin vuosia ja tonneja nielevässä tiiliskivessä. Silti viime vuosina myös suurempia töitä on ilmestynyt suht säännöllisesti. Kaltaiselleni helppouden tavoittelijalle tämä on tietysti erittäin tervetullutta, sillä mitä enemmän laatusarjista yksien kansien välistä löytyy, sitä helpompi sitä on ahmia. Täysin loogista, eikö? Lienee siis sanomattakin selvää, että kun Janne Torisevan sarjakuvatulkinta Moby Dickista ilmoitettiin ilmestyväksi, niin tuntosarvet olivat saman tien pystyssä. Valas ei ole aivan innoittajansa kokoinen monoliitti, mutta silti kyse on raskaan sarjan sarjakuvasta. Toriseva on työstänyt teosta vuosikausia pieteetillä, ja lopputulos on varsin vaikuttava. Jälleen kerran voi riemuita kotimaisen sarjiksen monipuolisuudesta ja laadukkuudesta. Jatka lukemista ”Arvio: Valas – Huolellinen sovitus tuntuu omalta”

Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi

SatakieliJokaEiLaulanut_kansi

Tämähän meni hienosti. Kun kuppi hienoisesti meni nurin edellisen omaelämäkertatyyppisen sarjakuvan kanssa, niin olin vielä samaan kirjastosatsiin ottanut yhden lisää. Tässä tapauksessa minun ja teidän onneksi Satakieli joka ei laulanut ei kuitenkaan ole tyylipuhdasta autofiktiota. Minun siksi, että en teosta miettiessäni jää jumiin muotoseikkoihin, ja teidän siksi, ettei teidän tarvitse kuunnella silkkaa itseään toistavaa marinaa 700 sanan verran. Kirja sisältää 6 lyhyttä tarinaa erilaisista lapsuuksista. Kertoja voisi periaatteessa olla sama henkilö, mutta muuttuvat asetelmat ja ympäristöt kielivät, että tarinoiden ympärille ei ole tarkoitus rakentaa kronologiaa. Hyrri onkin sanonut, että tarinat ammentavat sekä hänen että hänen lähipiirinsä muistoista. Yhdistävä tekijä kertomuksissa on lapsen törmääminen traumaan tai pelkoon, jota mieli ei vielä ole aivan valmis käsittelemään. Juliana Hyrri vaihtelee kertomusten sävyjä trauman vakavuudesta ihan konkreettisiin muutoksiin esim. kuvitus- tai kerrontatyyleissä. Yhtä kaikki, epämukavuuden tunne saadaan päälle ensimmäisestä tarinasta lähtien, ja se ei muutu koko kirjan aikana minnekään. Jatka lukemista ”Arvio: Satakieli joka ei laulanut – Lupaus jää minulle vielä lyhyeksi”

Arvio: Upgrade Soul – Hillitty scifi paisuu mestariteokseksi

UpgradeSoul_kansi

Upgrade Soul on taas niitä sarjakuvia, joista en ole ihan varma, kuinka paljon kannattaa kertoa etukäteen. Itse avasin kirjan täysin pystymetsästä ja Ezra Claytan Daniels pääsi vetäisemään maton jalkojeni alta aivan täysin. Järisyttävän kova luku oli tämä, ja melko jämäkkää tavaraa saa loppuvuodesta tulla luetuksi, jos Upgrade Soul ei marraskuussa löydä tietään vuoden top-listauksiin. Kyseessä ei varsinaisesti ole mikään shokkikäänteille tai yllätyksille perustuva kertomus, vaan hyvinkin pienieleinen scifipohdinta ihmisyyden luonteesta, mutta silti askellan varoen kuvaillessani teoksen juonta. Tärkeintä on, että Upgrade Soul on parasta tässä blogissa koskaan luettua scifiä, ja myös yksi parhaista sarjakuvista ylipäätään. Se on samaan aikaan todella huolellinen, pienien yksityiskohtien päälle rakentuva henkilökuvaus ja todella intensiivinen trilleri, jossa paineet tuntuvat jokaista sivua käännettäessä. Että lukemaan tämä, heti! Kaikki! Jatka lukemista ”Arvio: Upgrade Soul – Hillitty scifi paisuu mestariteokseksi”

Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä

Mielikuvitustyttö_kansi

Kun blogin pitämisen myötä olen moninkertaistanut sarjisten lukutahtini, huomaan kärsiväni jos jonkinlaisista sivuvaikutuksista. Positiivisia ovat esimerkiksi yleisen kirjasivistyksen lisääntyminen, taiteen ja kulttuurin kulutuksen monikertaistuminen, laajentunut maailmankuva ja parempi henkinen tasapaino. Negatiivisia sitten ovat esimerkiksi jatkuva hyllytilan puute ja tiettyjä genrejä kohtaan tapahtuva kyynistyminen. Huomaan muutaman tyylilajin kohdalla huokaavani jo alkusivuilla että jahas, tämä oli taas näitä. Tällaisia genrejä löytyy sarjisspektrin äärilaidoilta, toisella puolella esimerkiksi patsasteleva ja machoileva sankarisarjis, toisella taas hauras ja pienieleinen omaelämäkertasarjis/autofiktio. Aino Louhen tuore romaani Mielikuvitustyttö menee näistä jälkimmäiseen lokeroon. Kirjasta ei voi päätellä, ovatko tapahtumat aidosti tapahtuneita vai värittyneitä, tai no nimi ehkä vihjaisi, että aivan yksi yhteen todellisista tapahtumista ei ole kyse. Tässä tapauksessa minusta on kuitenkin perusteltua kutsua teosta omaelämäkerralliseksi, koska kerronta tehdään minä-muodossa, päähenkilö on kirjoittajan taustainen ja  ja tekijä kertoo tapahtumat ”omina muistoinaan”. Olennaista ei siis ole sataprosenttinen todenmukaisuus, vaan se, että kirja ammentaa selvästi paljon tekijänsä omista kokemuksista. En tiedä, olenko päätynyt jonkinlaiseen vinoumaulottuvuuteen, mutta minusta tuntuu, että omaelämäkerrallista sarjista tehdään ihan helvetisti ja siksi sieltä esiin nouseminen on erityisen haastavaa. Mielikuvitustyttökin on aivan hyvin tehty sarjakuva, mutta en näe mitään syytä toiste palata sen pariin. Jatka lukemista ”Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä”

Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu

Kalevala_kansi

Tämä teksti on laajennettu versio Sarjainfo-lehdessä 2/2019 julkaistusta arviosta.

Muistan nuorena lukeneeni Frank Millerin esipuheen Batman: Year One -sarjakuvaan. Siinä hän toteaa ihmetelleensä 60-luvun campmaista Batmania, ja asettaa omien tarinoidensa sävyn yhdellä päälauseella: ”Minusta Batman ei koskaan ollut hauska”. Siitä lauseesta käynnistyi synkän ja yltiönihilistisen supersankarisarjiksen voittokulku, jonka jälkiä siivoillaan edelleen. Toki trendi synnytti hyviäkin sarjakuvia, mutta paljon tuotettiin ihan vain synkkää synkän vuoksi. Samanlainen fiilis tulee Sami Makkosen Kalevalasta. Jos Kalevalan sarjisversioinnit ovat olleet enemmän tai vähemmän hauskoja Petri Hiltusen, Marko Raassinan ja tietysti Mauri Kunnaan käsissä, Makkoselle on tärkeää kahlita Kalevala tosikkomaisen jenkkisarjakuvan tyyleihin. Kirja on ensimmäinen puolikas kaksiosaista Kalevala-tulkintaa, ja tarjolla on machoilua, uhoa ja geneerisiä partalihaskimppuja koko rahalla. Jatka lukemista ”Arvio: Kalevala – Nyt loppuu se Väinämöiselle naureskelu”

Arvio: Roughneck – Selkeitä vahvuuksia, selkeitä heikkouksia, valitse niistä

Roughneck_kansi

Kylläpäs jotenkin helpotti. Olen aiemmin yrittänyt pariinkin otteeseen päästä sisään kehutun sarjakuvantekijä Jeff Lemiren töihin, mutta valitut näytteet eivät ole täysin vakuuttaneet. Olin jo puolihyväksynyt asiain tilaksi sen, että Lemiren kehutut työtä olisi joko skipattava tai nautittava suolahippusen kanssa. Fiilis kuitenkin muuttui, kun sain luettua 2017 ilmestyneen Roughneckin, Lemiren soolosuorituksen itseluotujen hahmojen kanssa. Tämä oli hyvä sarjakuva, vihdoinkin. Ei virheetön eikä unohtumaton, mutta selkeä todiste siitä, että Jeff Lemirellä ja minulla voi sittenkin olla yhteistä tulevaisuutta. Kirjastosta kannattaa jatkossakin kantaa kotiin silmiin osuvat Lemiret, hurraa! Kirjan teemoissa itsessään ei sitten hurraamista olekaan. Roughneck on kyyninen ja kova kertomus vanhempiensa rikkomista lapsista, joille aikuisten ihmisten tavalla eläminen on ihan kauhean vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Juoni ei sisällä yllätyksiä ja on ratkaisuissaan erittäin suoraviivainen, mutta Lemire kertoo tarinan kiehtovasti, riittävän rauhallisesti ja hahmoja rakentaen. Roughneckillä ei ole kiire, ja siinä on sisältöä juuri sopivasti. Lisäksi Lemiren piirrosjälki ja elokuvalliset rajaukset toimivat tässä kirjassa erityisen hienosti. Jatka lukemista ”Arvio: Roughneck – Selkeitä vahvuuksia, selkeitä heikkouksia, valitse niistä”

Arvio: The Lie and How We Told It – Kaikki ihmissuhteemme ovat vain kurkistuksia toisiin maailmoihin

TheLieAndHowWeToldIt_kansi

Viime aikoina on tuntunut siltä, että elämästä puuttuu jotain, mutta en ole oikein osannut sanoa, että mitä. Nythän se selvisi The Lie and How We Told It -teoksen myötä. Elimistöni on nimittäin huutanut kunnon taidesarjakuvaa, ja nyt kun sitä sain, niin taas tuntuu iho hengittävän, ripset 73% pidemmiltä ja värit kirkkaammilta. Rehellisesti sanottuna, onhan tässä koko ajan tullut arvioitua myös taidesarjakuviksi laskettavia teoksia, mutta jotenkin tämä TLAHWTI jätti taiteellisemman fiiliksen. Ehkä tässä on kyse vain ankeuden marinoimasta suomalaisesta mielenlaadusta, mutta kun sarjiksen aiheena on kahden entisen nuoruudenystävän kasvutraumat, joita käsitellään minimaalisen dialogin voimin arkisissa ympäristöissä, niin se se vasta taiteelta tuntuu! Tommi Parrish, vaikka onkin kanadalaistunut australialainen, voisi yhtä hyvin olla Tommi Pärssinen, sen verran kotoisalta hänen kerrontansa tuntuu. TLAHWTI on surullinen, yksinäinen ja outo kertomus nuoruuden vaikeuksista, jotka jalostuvat aikuisuuden vaikeuksiksi. Käytännössä valmis kuvakäsis Jim Jarmuschille. Jatka lukemista ”Arvio: The Lie and How We Told It – Kaikki ihmissuhteemme ovat vain kurkistuksia toisiin maailmoihin”

Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä

AdaViidakossa_kansi

Ada viidakossa on varmaan sellainen sarjiskuplan sarjakuva. Kun itse seuraa keskustelua suht aktiivisesti, vaikutti siltä, että Adasta kohistiin viime vuonna melkoisen paljon, mutta ei tarvitse kauheasti skenen ulkopuolelle kurottaa, niin asiasta ollaan jo totaalisen tietämättömiä. Tietylle porukalle Ada olikin todennäköisesti fyysistä kokoaan suurempi sarjakuva, yhteisvoimin eloon tuotu muisto paremmista ajoista. Francisco Tulio Altanin teos on julkaistu alun perin 1970-luvulla, ja Suomessa se on nähty Tapiiri-lehdessä kasarin puolivälin paikkeilla. Ada viidakossa on eurooppalaista undergroundia ja historiallista satiiria, eli ei todellakaan mikään suuren yleisön vetonaula. Altan piirtää karikatyyrimäisesti mutta ei erityisen selkeästi, ja tarinan tapahtumapaikka ja -aika hyppivät kovalla tahdilla. Adaa täytyy haluta ymmärtää nauttiakseen siitä täysillä. Se on paitsi itsellinen sarjakuvateos, Suomessa myös todiste ajasta, jolloin sarjakuvalehti saattoi julkaista tällaista tavaraa ja silti myydä ihan järkevän määrän kopioita, ihan ihmisten lehtikioskeista. Sinänsä en ihmettele, että julkaisun taustalta löytyy kolme pienkustantajaa, joiden puikoissa puuhaa melkoinen määrä Suomi-sarjiksen kermaa, sellaisia nimiä kuin Pertti Jarla, Ville Ranta ja Petteri Oja. Voin hyvin uskoa, että tämän porukan sydämissä Adalla on erityinen asema. Kyyninen milleniaalibloggaaja sen sijaan jää miettimään, oliko tämä nyt aivan niiiin hyvä sarjakuva kuitenkaan. Jatka lukemista ”Arvio: Ada viidakossa – Hypejunaan ei kannata aivan kaikkien hypätä”