Arvio: The Prince and The Dressmaker – Oppitunti empatiasta lapsille ja aikuisille

cof

Ai että on mukavaa lukea näitä selkeästi uuden tekijäpolven moderneja sarjakuvia. Sellaisia kuin My Boyfriend Is A Bear tai The Prince and The Dressmaker. Sarjakuvia, jotka ovat hengeltään täysin ajassa kiinni, mutta asenteiltaan ja teemoiltaan täysin ajattomia. Sarjakuvia, joita todennäköisesti ei olisi tehty vielä edes viisi vuotta sitten, mutta jollaisia olisi pitänyt olla aina olemassa. Jen Wangin The Prince and The Dressmaker on koko perheen Disney-satu, aivan kiireestä kantapäähän, mutta siitä on riisuttu suuri osa sitä sukupuolirooleja kahlitsevaa asennemaailmaa, joka prinssi- ja prinsessakertomuksia on iät ja ajat riivannut. Tarina on monipolvinen ja pitää otteessaan, sen teemat ovat kiinnostavia ja persoonat sopivasti uskottavia ja satumaisia. Näin tehdään sekä aikuisia että lapsia koskettavia tarinoita, joita voi vieläpä suositella molemmille. The Prince and The Dressmaker osuu tässä ns. Pixar-maalitaulussa lähelle häränsilmää. Jatka lukemista ”Arvio: The Prince and The Dressmaker – Oppitunti empatiasta lapsille ja aikuisille”

Mainokset

Arvio: Hämärän prinssi – Ilmastonmuutoksen vastustaminen on tekoja, ei perseestä oloa

cof

Huom. Tässä tekstissä on tavallista vähemmän sarjakuvan arviointia, sillä ajauduin lähes kaikista tulokulmista vain haukkumaan sen päähenkilöä. Onneksi blogin ei tarvitse olla ammattimainen, sillä tämä teksti ei ole ammattimainen. Sori!

Minusta on varsin mahtavaa, että ilmastonmuutos on teemana alkanut näkyä sarjakuvissakin. Ilmastonmuutoksessa itsessään ei toki ole mitään mahtavaa, mutta aikamme suurin kriisi vaatii huomiota aivan kaikkialla uutisissa, taiteessa ja kulttuurissa. Uskon, että laadukkailla aihetta käsittelevillä sarjakuvilla, sellaisilla kuin esimerkiksi Sarasvatin hiekkaa, on mahdollisuus vaikuttaa ajatteluun ja sitä myöten myös ihmisten käytökseen. Sitten en yhtään tiedä, miten Hämärän prinssi vaikuttaisi käytökseen. Se on laadukas sarjakuva, jonka päähenkilö on niin raivostuttava märkä lapanen, että lukiessa on vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin hänen vihaamiseensa. Petteri Kantola ottaa sarjiksella riskin, sillä luulen että Hämärän prinssi voi johtaa kahteen lopputulokseen: joko ajatellaan että ilmastonmuutoksen vastustaminen on tuollaisten saamattomien kommunistihippien haihattelua ja siihen eivät paremmat ihmiset rupea, tai sitten sisuuntuu ja ajattelee että ilmaston korjaamista ei voi jättää saamattomien kommunistihippien käsiin, ja ryhtyy toimiin entistä reippaammin. En tiedä, jännä nähä! Jatka lukemista ”Arvio: Hämärän prinssi – Ilmastonmuutoksen vastustaminen on tekoja, ei perseestä oloa”

Arvio: Siegfried II & III – Valkyyria / Jumalten iltahämärä

cof

Vaikka en aikoinani ollut valtavan innostunut Alex Alicen Siegfried-epookin avauksesta, lupasin kahlata trilogian kaksi jälkimmäistäkin osaa, jos ne tarpeeksi vaivattomasti tielle osuvat. Nyt tuo hetki koitti, kun sekä Valkyyria että Jumalten iltahämärä nököttivät lähikirjaston hyllyssä vieri vieressä. Pulinat siis pois, ja eihän sitä käy kieltäminen että Siegfried on silmäkarkkina aivan ensiluokkaista. Ei näiden alppareiden selailu siis mitään tervanjuontia ole. Siegfried-tarina on siis edelleen tulkinta Nibelungin sormus -oopperasta, tai toisin sanoen sitä alkuperäistä miekka ja magia -fantasiaa. Se on niin perinteinen fantasiakertomus toteutettuna suorinta mahdollista tietä, että en oikein ymmärrä mitä innostuttavaa näissä komeiden kuvien lisäksi on. Mutta hei, ainakin tässä sarjakuvassa on lohikäärme, millä saan yhden randomeimmista Sadan sarjakuvan haaste -kohdista täytettyä (tästä lisää tekstin lopussa)! Jatka lukemista ”Arvio: Siegfried II & III – Valkyyria / Jumalten iltahämärä”

Arvio: Pieni hetki onnea – Suru ja onni sekoittuvat samaistuttavaksi pakkaukseksi

cof

Näköjään tulin Suurelta kurpitsalta sarjispakettia valikoidessani poimineeksi koriin lähinnä omaelämäkertoja. Kuten kaksi edellistäkin kirjaa, myös Pieni hetki onnea on muistelo tekijänsä menneisyydestä. Jussi Waltameri ei kuitenkaan varsinaisesti ota kantaa siihen, kuinka paljon väritystä todelliset tapahtumat ovat saaneet, mutta selvästi ainakin päähenkilö, hänen tuntemuksensa ja sisäinen maailmansa ovat Waltamerelle kovin läheisiä. Pieni hetki onnea on kertomus tietynlaisesta lapsuuden lopusta, elämän ensimmäisistä pettymyksistä ja menetyksistä. Periaatteessa se on lähes musertavan surullinen kertomus, mutta sävy ei silti ole synkkä. Surun ja tappioiden kanssa eläminen on osa elämää, ja ilman sitä pienet hetket onneakaan eivät tuntuisi juuri miltään. Waltameren kerronta on mukaansatempaavaa, mutta kokonaisvaikutelmaa vesittävät muutamat köppäisesti toteutetut tekniset yksityiskohdat. Jatka lukemista ”Arvio: Pieni hetki onnea – Suru ja onni sekoittuvat samaistuttavaksi pakkaukseksi”

Arvio: Hey, Kiddo – How I Lost My Mother, Found My Father and Dealt with Family Addiction

dav

Sarjakuvan ammattilaiset varmaan tietävät jo kulloinkin kuluvan vuoden aikana, mitkä tuoreet julkaisut ovat lukemisen arvoisia ja kiinnostavia. Itseni kaltaiset harrastelijat sen sijaan joutuvat odottelemaan loppuvuoden ”Parhaat 20XX” -listauksia, jotta voivat tulevana vuonna sitten lukea niitä viime vuoden helmiä. Nyt pääsen sen aloittamaan, ja ensimmäisenä vuoron saa Jarret J. Krosoczkan omaelämäkerrallinen Hey, Kiddo. Olen usein kyyninen omaelämäkertojen suhteen, mutta Hey, Kiddo riisui minut aseista melko nopeasti. Krosoczka kuvaa kirjassa monimutkaista lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hän ei tuntenut isäänsä, hänen äitinsä oli vankilakierteessä oleva narkkari ja Jarrettin kasvattivat hänen isovanhempansa. Asetelmaan liittyy paljon hämmennystä, mutta sen olisi voinut kertoa myös kyynisyyttä herättävästi. Se, missä Krosoczka onnistuu keskinkertaista massa paljon paremmin, on peloton rehellisyys. Hän ei tarjoa lukijalle yhtään helppoa asetelmaa, mustavalkoista henkilöä tai oiottua tunnetta. Hey, Kiddo on uskottava ja juuri siksi lohdullinen. Se ei myöskään ole ensisijaisesti minulle suunnattu, ja hyvä niin. Jatka lukemista ”Arvio: Hey, Kiddo – How I Lost My Mother, Found My Father and Dealt with Family Addiction”

Arvio: My Heroes Have Always Been Junkies – Palasia siisteistä sarjakuvista pikakelauksella

cof

Aina välillä tulee vastaan sellaisia sarjiksia, jotka tarttuvat mieleen pelkällä nimellään, ja muilla asioilla ei ole sen jälkeen kauheasti väliä. My Heroes Have Always Been Junkies (MHHABJ) oli tällainen. En oikein tiennyt, mistä kirjassa oli kyse ja luin jonkun ei-kovin-mairittelevan arvion siitä muutama kuukausi sitten, mutta silti se eksyi toivelistalle lähes ilmiselvästi. Kai tällaisessa tilanteessa on kyse siitä, että tarpeeksi-informatiivinen-mutta-ei-liian-rajaava nimi sallii minun heti muodostaa käsityksen siitä, mitä sarjis sisältää, ja sitä sitten peilataan omiin kiinnostuksenkohteisiin joko positiivisesti tai negatiivisesti. MHHABJ:n tapauksessa päätin suunnilleen heti, että tässä kirjassa on varmasti puhetta huumeriippuvaisista muusikoista, taiteilijoista, kirjailijoista, esiintyjistä tai jostain muusta, ja siinä ehkä käsitellään huumeiden ja taiteen välistä suhdetta. No, osui se ehkä 15% oikeaan. Virhearvioni olisi helposti ollut selvitettävissä myös parin arvion ja juonisynopsiksen avulla, mutta en halunnut takertua tällaisiin lillukanvarsiin. Halusin lukea sarjiksen, jonka nimi on My Heroes Have Always Been Junkies. MHHABJ on tarina narkkarista, jonka sankareita ovat nuo yllämainitut julkisuuden narkkarit, mutta tarina itsessään on tekijäpari Ed BrubakerSean Phillipsille ihan tutunlaista rikos-noir-draamaa ilman suurempia kommervenkkejä. Jatka lukemista ”Arvio: My Heroes Have Always Been Junkies – Palasia siisteistä sarjakuvista pikakelauksella”

Arvio: Feynman – Harvinaisen mukaansatempaava elämäkerta, kunnes ei olekaan

cof

Tämä sarjakuva kertoo fyysikko Richard Feynmanista, ja siinä on erittäin hyviä osioita, vaikka loppua kohti homma kangistuukin. Kerron tämän aluksi, jotta jaksaisit lukea hieman metahöpöttelyä elämäkerroista: on aina mukavaa törmätä oikeanlaisella pieteetillä laadittuun ja laadukkaseen elämäkertateokseen. Jos henkilö ja hänen vaiheensa oikeasti kiinnostavat, monet elämäkerrat jättävät epätyydyttyneen olon suppeudellaan. Keskittyminen vain tiettyyn pieneen ajanjaksoon tai teemaan henkilön elämässä voi hyvin olla taiteellisesti perusteltu näkökulma, joka pitää teoksen yhtenäisenä. Kuitenkin, jos ollaan rehellisiä, kun perehdyn elämäkertaan, haluan tietää sen kohteesta, en sen tekijöistä. Jos tunnen henkilön jo hyvin, voi olla mielenkiintoista nähdä, mikä on esimerkiksi sarjakuvantekijän, elokuvaohjaajan tai kirjailijan tulkinta tutuista vaiheista ja niiden merkityksestä. Jos kuitenkaan en tunne kohdehenkilöä, kaikki tuo on toissijaista, jos henkilön tarina itsessään on kertomisen arvoinen.

cof

Tietyllä tavalla puolustan siis mielikuvituksettomiakin elämäkertoja, ns. Wikipedia-rakenteen mukaan laadittuja ”ensin tapahtui tätä ja sitten tätä” -listoja. Sellaisia Timo Koivusalon ohjaamia. Ne voivat olla taiteellisesti erittäin kunnianhimottomia ja silti vastata odotuksiini. Taiteellinen merkityksellisyys ei toki myöskään ole pahasta, ja se toki tekee taideteoksesta paremman. Toiseksi taiteellinen merkitys jää, jos elämäkerrasta nauttiakseni minun olisi oikeasti pitänyt ensin lukea se Wikipedia-artikkeli. Yhdestä modernin ajan merkittävimmistä fyysikoista kertova sarjakuva Feynman on näiden asioiden suhteen nuorallakävelijä: se on tarpeeksi kattava ja perusteellinen tyydyttämään tiedonjanoni, ja toisaalta myös näkemyksellisesti laadittu ja kerrottu, suurimman osan ajasta. Loppupuolella kirjaa tekijät alkavan hukkua määrä+laatu-yhtälönsä alle. Ilokseni Feynman selviää kuitenkin loppuun asti, pienin kompuroinnein mutta lentämättä turvalleen. Jatka lukemista ”Arvio: Feynman – Harvinaisen mukaansatempaava elämäkerta, kunnes ei olekaan”