Arvio: Troll Patrol – Jos Hellboy tulisi Härmään

Maailmassa on tosi paljon sarjakuvia. Niitä on niin paljon, että vaikka Hyllyyssä on tämän tekstin julkaisuhetkellä yli 470 tekstiä, niin sieltä puuttuu aivan valtavasti aivan todella merkittäviä teoksia ja sarjakuvantekijöitä. Yksi räikeimmistä häpeäpilkuista on tähän saakka ollut varmasti Petri Hiltusen puuttuminen. Syy siihen, että minun ei tule Hiltusta juurikaan luettua tai hänestä kirjoitettua, on melko simppeli. Hiltusen leipälaji, miekka ja magia -fantasia ei ole juurikaan minun juttuni, ja minun on vaikea löytää siitä merkityksellistä kirjoitettavaa. Olen seurannut Hiltusen tekemisiä ilolla, sillä hänen uransa, kokemuksensa ja intonsa omaan asiaansa on inspiroivaa. Olin valtavan iloinen Praedor-joukkorahoituskamppiksen onnistumisesta, mutta itse en kirjaa tilannut. Se ei vain ole minun sarjakuvaani, ja jos kirjoittaisin Hiltusesta tällä skeneymmärryksen tasolla, voisin yhtä hyvin kirjoittaa vaikka koripallosta – kukaan asiasta ymmärtävä tai välittävä ei tekisi minun mielipiteelläni aiheesta yhtään mitään. Nyt löytyi kuitenkin ainakin pieni tapa korjata asia. Hiltusen ja Tuomas Myllylän Troll Patrol on ihan eri lailla minun juttuni – Hellboy-henkistä mystiikan sekoittumista toimintasarjikseen, ja vielä monta kertaa suomalaisemmin, hurmeisemmin ja hurtimmin. Kyllä kiitos.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Viihdealus DreamZone – Hirveiden ihmisten hirveät kohtalot

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Olen aiemminkin esittänyt väitteen siitä, että Jyrki Nissinen on Suomen siteerattavin sarjakuvataiteilija. Lähtökohtaisesti sarjakuva ei ehkä ole sellainen taidelaji, joka synnyttäisi nimenomaan sitaattivarastoa lukijalleen, mutta Nissis-lohkaisuja ainakin minun päässäni asuu pysyvästi useampia. Tällä hetkellä mieltä asuttavat “Ihmisiä kiinnostaa mm. ‘siistit logot’” tai “Ikävä juttu, mutta se kuuluu evoluutioon”. Oli aikakin päästä myös aiemmin ylistämäni suomalaisuuskilpailun lähteelle, sillä se löytyy tästä teoksesta, Viihdealus DreamZonesta. Tämä myös kertoo siitä, että Nissisen kerronta ja huumori on yleisesti ottaen aika paljon minun makuuni. Satavarmoja hittejä kirjat eivät ole, kuten tuli huomattua Kehittymättömät ufot -kirjan kanssa, mutta nihilistinen tulevaisuusdystopia Viihdealus DreamZone palauttaa taas uskoa minun ja Nissisen yhteisymmärrykseen.

Arvio: Näkymättömät ihmiset – Ylikyynisyys syö parhaan terän

Sarjisharrastus on hyvin vapaamuotoista, ja sitä voi toteuttaa miljoonalla eri tavalla, ja varmasti toteutetaankin. Hyvin vähän on minkäänlaisia yleisiä sääntöjä- korkeintaan jonkinasteisia ohjenuoria voi koettaa suositella, mutta niitäkin vain hyvän jakamisen nimissä, ei suinkaan ketään toista kontrolloidakseen. Sellaisia ohjenuoria kuten “kaikille tyylilajeille kannattaa antaa mahdollisuus, uusi suosikki voi löytyä mistä vain” tai “Fantagraphics kustantaa pääosin laatua ja Image pääosin skeidaa” tai “ihmisellä on hyvä olla Will Eisner -kokoelma, jota täydentää aina tilaisuuden tullen”. Tänään ollaan tuon viimeksi mainitun äärellä, kun hiljan Tampereella vieraillessani koppasin divarista mukaan Näkymättömät ihmiset -teoksen. Eisneria voi hyvin ostaa sokkona, sillä lähes kaikki mestarin kynästä lähtenyt on vähintään lukemisen arvoista. Sääntö pätee myös Näkymättömiin ihmisiin, vaikka se ei suurin surminkaan ole Eisnerin vahvinta tuotantoa.

Arvio: Kuinka valloitin Ranskan – Ilahduttava julkinen häpeäpaalu

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Yksi kuumottavimpia asioita sarjisbloggaamisessa on ajatus siitä, että joku kotimainen tekijä törmää tekstiini omasta sarjakuvastaan ja pitäisi sitä aivan urpona tulkintana omasta työstään. Tätä käy siis varmasti ajoittain, ja kyseessä on sellainen pelko, josta pääsee myös vuosien saatossa jonkin verran yli, mutta ajatus ei koskaan jätä täysin rauhaan. Siispä kun muutama vuosi takaperin kirjoitin Ville Rannan Kuningas menettää päänsä -kirjasta, ja Ranta päätyi kommentoimaan tekstiäni omassa FB:ssään, niin pulssi nousi heti. Ei siinä kommentissa mitään erityistä ollut, mutta silkka ajatus siitä, että Ville Ranta on tietoinen minun horinoistani aiheuttaa jonkinlaista pakoreaktiota. Tosi loogista, tiedän. Blogiahan kirjoitetaan juuri siksi, ettei kukaan näitä tekstejä näkisi. En ole mitenkään vältellyt Rannan töitä sen jälkeen, mutta en myöskään rynnännyt niitä päin heti julkaisupäivänä. Sarjakuvan lukijana tekisin kuitenkin itselleni valtaisan karhunpalveluksen, jos en lukisi ja bloggaisi Rannan töistä. Ne ovat sen verran tarkkanäköisiä, uniikkeja ja ennen kaikkea yllättäviä. Kuinka valloitin Ranskan ei ole poikkeus sääntöön.

Arvio: Onni on iso taivas – Juonikas nostalgia-aihio

Vaikka sillä ei käytännössä ole mitään ihmeellistä merkitystä, on sarjisskenenörtille aina kiinnostavaa, kun jokin kustantamo kurottaa normileipänsä ulkopuolelle ja julkaisee jotain itselleen odottamatonta. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa supersankareista ja eurotavarasta tunnettu Egmont julkaisemassa kotimaisen Pikku Närhen tai Viime vuonna Frankfurtissan. Toinen esimerkki on kotimaisesta toiminnasta ja scifistä tunnettu Musta Ritari julkaisemassa heinäntuoksuisen maalaislapsuusmuistelon, kuten Esa Holopaisen Onni on iso taivas -teoksen. Kun asiaa hetken pohtii, on looginen yhteys kuitenkin löydettävissä. Holopainen muistelee lapsuuttaan maatalon poikana, ja nostalgia iskenee hyvin pitkälti samaan sarjakuvia ostavaan kansanosaan kuin ne toiminta- ja scifipläjäyksetkin. Onni on iso taivas onnistuu siirtämään lukijansa tismalleen oikeaan paikkaan ja mielentilaan, ainakin jos kosketuspintaa kirjan kokemuksiin on vähänkään.

Arvio: Putin’s Russia – The Rise of a Dictator

Meillä täällä blogissa arvostetaan erittäin korkealle Darryl Cunninghamia, joka on ottanut asiakseen tehdä tämän maailman komplekseista ja vaikeasti hahmotettavista kokonaisuuksista yhteistä omaisuutta vääntämällä niitä sarjakuvamuotoon. Aiemmin hän on selittänyt maailmaa omien linssiensä läpi Ayn Randinsta, objektivismista sekä finanssikriisistä, ja miljardöörien vaikutuksesta maailmaan jossa elämme. Nyt kapitalismikriitikko Cunningham kääntää katsettaan hieman pois taloudesta ja Yhdysvalloista ja tarkastelee Vladimir Putinin henkilöhistoriaa ja valtakautta Venäjän ohjaksissa. Putin’s Russia – The Rise of a Dictator on ilmestynyt ennen Ukrainan sodan käynnistymistä ja se toimii varoituksena siitä, mihin Putin pystyy. Se on tullut kaikille meille ihan liian selväksi, mutta kuten Cunningham osoittaa, kaikki merkit ovat olleet nähtävillä jo vuosikymmenien ajan. Putin’s Russia on yksityiskohtainen, toteava ja aivan helvetin kylmäävä luettava.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Tappajakondomi / Luihin ja ytimiin – Riemukas tupla-annos kaikkea sopimatonta

Olenhan minä vuosien saatossa kirjoittanut yhdestä jos toisestakin sarjakuvaklassikosta reilusti jälkijunassa, mutta näiden Ralf Königin teosten äärellä banaalien itsestäänselvyyksien toistelemisen uhka tuntuu leijuvan pääni päällä normaaliakin painostavampana. Riippuu varmaan ikäluokasta, mikä on itse kenenkin ensimmäinen muisto Tappajakondomista. Itselleni se on VHS-kotelon bongaaminen Jyväskylän Kuokkalan Cult Video -videovuokraamon hyllyssä joskus ysärin jälkipuoliskolla. Ja Tappajakondomi on sellainen sanapari, että kun se kerran verkkokalvoilta aivoihin siirtyy, niin se ei sieltä poistu. Sitten elin nimittäin vajaat 30 vuotta elämää, ennenkö sain luettua alkuperäisen sarjakuvan, johon se elokuvakin perustuu. Ja silti, kun tartuin Tappajakondomiin, olin olevinani kuin tietäisin siitä paljonkin, ihan vain siksi että olen ollut tietoinen sen olemassaolosta pitkään. Mutta kuten nopeasti kävi ilmi, en tiennyt mitään. Onneksi sentään Ralf Königistä tiesin, vähän. Tämä kirja sisältää myös Tappajakondomin jatko-osan, Luihin ja ytimiin. Yhdessä ne ovat sellainen trippi, jota kannatti odottaa kolme vuosikymmentä.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Padovaland – Ei tarpeeksi hyvä ollakseen näin viheliäinen

Joidenkin kustannuspäätösten kohdalla toivoisin pääseeni kärpäseksi kattoon, esimerkiksi sellaisten kuin Padovaland. “Pitäskö julkaista suomeksi tää tuntemattoman debyyttitekijän pohjoisitalialaisista nuorista kertova hengailusarjis?” “Ainoastaan jos pistetään sen nimeks paikka, josta on kuullut ehkä kourallinen tyyppejä, ja vielä sellasessa muodossa että silmäyksellä ei edes arvaa tän olevan suomeksi” “Koviin kansiin?” “Tietty koviin kansiin”. Tällä kuvitellulla dialogilla haluan sanoa siis sitä, että minulla ei ole hajuakaan siitä todellisesta päätösprosessista, jolla Miguel Vilan sarjakuva on päädytty Suomessa julkaisemaan, mutta sellainen on pakko olla olemassa, ja sen on pakko olla jotain muuta kuin tuo yllä kuvailemani. Lähtökohtaisesti Padovaland on niin outolintu, että pakkohan siitä on kiinnostua.

Arvio: Tšernobylin koirat – Tuore näkökulma tuttuun katastrofiin

On aina ilahduttavaa, kun joku kotimainen sarjis onnistuu hiipimään hieman tutkan alla pelkän oman skenensä ulkopuolelle, ja tuplailahduttavaa, jos sen tekijätaho ei ole aivan ilmiselvin mahdollinen. Tällaiset ehdot täyttää mielestäni Johanna Aulénin viime vuonna julkaistu debyytti Tšernobylin koirat. Maailman kuuluisimmasta ydinonnettomuudesta on toki puhuttu paljon, mutta näkökulmat ovat usein joko tuhon massiivisuutta tai neuvostojärjestelmän epäpätevyyttä päivitteleviä. Vaikka Tšernobylin koirat pelaa lopulta ihan samoilla materiaaleilla kuin kaikki muutkin aihetta käsittelevät teokset, sen näkökulma pitää teoksen mielenkiintoisena mittansa ajan. Lopputulos ei mullista ajattelua tai ravistele maailmankuvaa, mutta se on tervetullut puheenvuoro mittakaavoihin ja elämän kokoisten näkökulmien löytämiseen jättimäisten asioiden käsittelyssä.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Tapio Tomsten – Työmiehen päiväkirja 2018-2022

Muistan joskus vuosia sitten lukeneeni Aapo Kukon haastattelua, jossa hän puhui siitä, että haluaa viitata itseensä sarjakuvantekijänä sarjakuvataiteilijan sijaan, koska tekijyydessä on klangi käsityöläisyydestä. Minusta se oli mukavan kuuloinen ajatus, ja itsellenikin on jäänyt tavaksi puhua tekijöistä taiteilijoiden sijaan, jos ei ole erityistä syytä valita nimenomaan taide-sanaa. Tämä ajatus tuli mieleen, kun luin tuoretta kokoomaa Pentti Otsamon Tapio Tomsten-sarjakuvasta. Tapio Tomsten on työelämää kommentoiva sivun mittainen strippi, joka ilmestyi Teollisuusliiton Tekijä-lehdessä vuodesta 2018 vuoteen 2022 asti. Ei liene sattumaa julkaisualustan huomioonottaen, että työläisyys ja tekijyys pyörivät mielessä, mutta Tapio Tomsten ilmentää niitä mielestäni odotettua useammilla tavoilla.