Kalervo Palsa -rautaisannos: Eläkeläinen muistelee -sarjakuva ja vierailu taitelijan ateljeessa

Valveutuneet lukijat saattavat muistaa, että blogissa on aiemmin ihasteltu Kalervo Palsan sarjakuvia ja niiden kaikenlaisia sovinnaisuuksia ravistelevaa yleisasennetta. Viime viikolla toteutin yhden pitkäaikaisen haaveeni, kun sain viimein aikaiseksi matkustaa Kittilään katsomaan Palsan taitelija-ateljee Getsemanea ja kotipirttiä. Siksi olikin vain sopivaa, että Palsa-päissäni heti seuraavalla kirjastoreissulla hyllystä osui silmään Palsan pahamaineinen/legendaarinen sarjakuvateos Eläkeläinen muistelee. Palsan töihin tutustuessa on toki oppinut siihen, että eteen aukeaviin kuviin on melko mahdoton valmistautua ja omiakin käsityksiä maailmasta ja siitä mitä siihen mahtuu joutuu venyttämään useaan otteeseen, joskus miellyttävästi ja usein epämiellyttävästi. Silti nekrofilian ympärille rakentuva satiiri Eläkeläinen muistelee pääsi taas yllättämään hirveydellään. Tarkoituksena on ollut kaivaa sivuille mielen pimeimmistä sopukoista löytyvät, kaikkein karmeimmat ajatukset ja lätkäistä ne sarjakuvan sivuille, ja se tuntuu onnistuneen. Eläkeläinen muistelee vahvistaa Palsan asemaa yhtenä suosikkitaiteilijoistani, mutta eihän tätä nyt ollut sekuntiakaan erityisen kiva lukea. Kokeilen myös hieman siipiäni taiteesta kirjoittajana, koska tilaisuus oli nyt niin houkutteleva, antakaa haparoivat Bambin askeleeni anteeksi.

Jatka lukemista ”Kalervo Palsa -rautaisannos: Eläkeläinen muistelee -sarjakuva ja vierailu taitelijan ateljeessa”

Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys

Äh, minusta tuntuu, että lankean toistuvasti ns. ämöriikkäläisen sarjakuvan ylisanaharhaan. Luen takakansien ja kansilehtien ylistysblurbeja, ja rakennan odotuksiani niiden päälle. Mitä valtavirtaisemmasta sarjakuvasta on kyse, sitä vähemmän noita kommentteja pitäisi koskaan uskoa, oli niiden allerkirjoittaja kuka willeisner tai charlesschulz tahansa. Aina on tarjolla pettymyksiä. Se pätee myös parinkymmenen vuoden takaiseen kansansuosikkiin, Max Allan Collinsin ja Richard Piers Paynerin Matkalla Perditioniin -sarjikseen. Ihan isoksi, oikeaksi elokuvaksikin kääntynyt mafia-pakomatka-isäpoika-kertomus on kelpo sarjakuva, mutta ei valitettavasti mitään sen ihmeellisempää.

Jatka lukemista ”Arvio: Matkalla Perditioniin – Joskus perushyvä sarjakuvakin on pettymys”

Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?

The Hard Tomorrow ei tee itsestään puhumista helpoksi. Tässä on sarjakuva, joka on periaatteessa hyvällä asialla ja tärkeällä sanomalla, mutta samanaikaisesti melkoisen ärsyttävä. Ärsyttävyyttä ei kuitenkaan voi laittaa minkään tietyn ominaisuuden piikkiin. Joo, tässä on ärsyttäviä hahmoja, jotka tekevät ärsyttäviä päätöksiä, mutta Eleanor Davis onnistuu kyllä perustelemaan jokaisen sarjakuvassa tekemänsä valinnan uskottavasti. Tällöin mieleen kummittelemaan jää kysymys siitä, onko ärsyttävyys itse asiassa lukijassa ennemmin kuin luettavassa? Hard Tomorrow on eittämättä tarkkanäköinen ja pienieleisen vaikuttava sarjakuva. Onko vain niin, että en itse pidä siitä, miten peilaudun tästä sarjakuvasta? Katsotaan, ehdinkö reflektoimaan itseni ulos tästä labyrintista blogitekstin mitassa.

Jatka lukemista ”Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?”

Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966

On tietyllä tavalla ilahduttavaa, että pienestä koostaan huolimatta suomalainen sarjisskene on niin laaja, että valikoimasta löytyy jo jopa Väinö Tannerin elämäkerta. Toki aivan puhtaasta markkinaehtoisesta iloittelusta ei ole kyse, sillä Väinö Tannerin säätiö on ollut rahoittamassa ja kustantamassa projektia, mutta silti. Kirja löytyy, ihan kaupoista, saatavilla rahaa vastaan! Tämä on myös ensimmäinen Mika Lietzénin teos, joka on käsiini eksynyt. En kuitenkaan halua liian suuria leimoja tekijän otsaan lyödä (minkään) yhden teoksen perusteella, enkä varsinkaan tämän. Taipumaton Tanner on nimeä myöten hyvin suomalaistyypillistä suurmiesjumalointia. Toki jumaloinnin kohteena on tässä maassa useimmin Mannerheim, Niinistö tai alle 15 000 asukkaan kunnissa Kekkonen, mutta Taipumaton Tanner on vähän kuin demariversio näistä. Mietiskelin kovasti, millaista suoraa tai epäsuoraa vaikutusta säätiöllä tai sen taustavoimilla on ollut sarjakuvan sisältöön. En ole ihan varma sen sarjakuvallisista ansioista, mutta vähintään metakeskustelun tasolla sarjakuva on mitä mielenkiintoisin. Tästä blogauksesta saattaa jopa tulla ihan tilkkasen poliittinen!

Jatka lukemista ”Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966”

Arvio: The Sculptor – Eniten tunteita, ei paras sarjakuva

Ah, tässäpä todella monella tapaa mielenkiintoinen sarjis. The Sculptor on spefijärkäle, jonka tekijä Scott McCloud on varmastikin tunnetuin sarjistietokirjastaan Sarjakuva – Näkymätön taide (käsitelty ansiokkaasti vaikkapa Ahvenaariossa). Joku Sculptorin blurbeissa toteaakin, että Näkymätön taide oli McCloudin korkeakoulu sarjakuvasta ja The Sculptor puolestaan opinnäytetyö. Ja se on ihan validi väite. The Sculptor on monella tapaa tyylipuhdas ja jopa täydellinen sarjakuva. Sen kerronta on mukaansatempaavaa ja vaivatonta, se käsittelee valtavan määrän teemoja tuntumatta pakotetulta ollen samanaikaisesti todella, todella kaunis ja koskettava. McCloud todella tuntee sarjakuvan ja etenkin amerikkalaisen viihdeperinteen tarinankerrontakonventiot. Tunteet tarjoillaan vastustamattomasti ja puhtaasti, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa jokin pieni ääni. Se toistaa, että jotain puuttuu. Tai jotain on liikaa. Tai jotain. Paras analyysi, johon pystyn on se, että lukijaa halutaan ohjata niiden tunteiden suuntaan niin voimakkaasti, että substanssi niiden alta jää puuttumaan. Miten sarjakuva voi samaan aikaan olla lähes täydellinen ja silti puutteellinen?

Jatka lukemista ”Arvio: The Sculptor – Eniten tunteita, ei paras sarjakuva”

Arvio: Billionaires – The Lives of the Rich and Powerful

Kävin viime viikolla oikeassa kirjastossa, oikeasti selaamassa hyllyjä, ensimmäistä kertaa melkein puoleentoista vuoteen. Kyllä tuntui hyvältä. Lähikirjastoni on tosi lähellä, mutta valikoima niin suppea että varaukset ovat oikeastaan ainoa tapa käyttää sitä. Nyt sain aikaiseksi lähteä (valtaisan 3-4 kilometrin päähän Itäkeskukseen) kunnon kokoisen valikoiman äärelle. En oikein ollut tajunnutkaan, miten paljon blogimateriaalin hankkiminen varauksilla tai ostamalla kuormittaa verrattuna siihen, että saa vain napsia tavaraa kassiin kirjastossa mielensä mukaan. On ihan eri asia joutua tietämään mitä etsii kuin vain antaa inspiraation iskeä selkämyksiä silmäillessä. Melkein kuin henki olisi kulkenut helpommin. Koska  tämä oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan, otin kuitenkin aiheeseen pehmeähkön laskun ja valikoin lähinnä tuttuja tekijöitä. Sellainen on myös Darryl Cunningham, jonka blogin lukijat saattavat muistaa Ayn Randia, talousliberalismia ja finanssikriisiä käsitelleestä tietosarjiksesta Age of Selfishness. Cunningham on edelleen pilkuntarkka ja hellittämätön kapitalismikriitikko, joka kääntää Billionaires-teoksessa katsettaan niihin, joiden omaisuus sallii heidän kontrolloida maailmaa ympärillään häikäisevissä määrin.

Jatka lukemista ”Arvio: Billionaires – The Lives of the Rich and Powerful”

Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä

Memento mori on varmastikin kehujen, mediakeskustelun ja myyntien määrällä mitattuna viime vuoden kotimainen sarjakuvatapaus. Siihen on myös erittäin hyvät syyt, nimittäin Tiitu Takalo on niin hyvä sarjakuvantekijä. Hän on hyvä samalla vähän selittämättömällä tavalla kuin Cyril Pedrosa. En koko ajan ihan ymmärrä, miksi tunnen lukiessani niin kuin tunnen, mutta en myöskään kyseenalaista sitä tippaakaan. Memento mori tekee tämän hyvin selväksi alkupuoliskollaan, joka on sellaista herkkien aivokohtien akuhierontaa että olo tuntuu välillä emotionaalisesti lähinnä mankeloidulta. Kirjan rytmi on vähän hassu, sillä loppupuolisko on sitten huomattavasti seesteisempi kokemus, jopa vaisu ajoittain. Siihenkin on aivan ymmärrettävät ja hyvät syyt, enkä tiedä, olisiko kirjaa voinut muulla tavoin toteuttaakaan. Ja olisi aika helvetin typerää väittää, että tietäisin Tiitu Takaloa paremmin. Hän on niin hyvä sarjakuvantekijä.

Jatka lukemista ”Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä”

Arvio: Satania – Satukirjamaisia visioita Helvetistä

Hei, sehän on kaikkien suosikki-painajais-tiimi Vehlmann & Kerascoët! Ranskalaistekijät ovat kuin nykypäivän Grimmin veljekset siinä mielessä, että heitä luettuaan muistaa elämän ja maailman julmuuksien olemassaolon harvinaisen kouriintuntuvasti. Kerascoëtin leipälaji ovat epäreilut ihmiskohtalot ja pahuus siinä missä Vehlmann puolestaan keskittyy maailman taianomaisuuteen ja turvattomuuteen. Yhdessä näistä tulee ehdottoman mieleenjäävä sekoitus, ja se pitää paikkansa myös Satanian kohdalla. Käsissä on jälleen ainutlaatuinen satukirja, jota ei missään nimessä kannata lukea yhdessä lasten kanssa. Satania ei juonellisesti säväytä aivan maksimaalisesti, mutta taiteeltaan se on huikaiseva.

Jatka lukemista ”Arvio: Satania – Satukirjamaisia visioita Helvetistä”

Arvio: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa

Voi pojat voi pojat. Ennen kuin mennään itse sarjakuvaan niin on pakko herkutella hetki Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -kirjan kulttuurista merkitystä. Kyseessä on nimittäin ensimmäinen joukkorahoitettu käännössarjakuva Suomessa. Näinä aikoina, joina myyntiluvut ovat pieniä ja käännöskustantaminen täytyy usein tehdä rakkaudesta lajiin, on kiinnostusta etukäteen selvittävä joukkorahoittaminen varsin tervetullut lisävoima käännössarjakuvan saamiseksi myös suomen kielellä. Siksi on hienoa, että tämä ensimmäinen hanke onnistui kaikilta osin upeasti. Rahoitustavoite tuli täyteen parissa päivässä, lopullinen tuote on toteutukseltaan erittäin laadukas ja sarjakuvakin aivan timanttinen. Toki prosessiin on sisältynyt säätöä ja viivästyksiä, mutta ne ovat hädin tuskin huomattavia virhemakuja tässä sopassa. Will Eisner ei suostu menemään hiljaa yöhön vaan jatkaa osallisuuttaan ainakin tämän kirjan verran myös nykypäivän historiallisissa sarjishetkissä. Itsenäisenäkin teoksena aivan sataprosenttisesti toimiiva Dropsie Avenue päättää Eisnerin Bronx-trilogian (osa 1 ja osa 2 myös Hyllyyssä) ja tekee sen rysäyksellä. En osaa sanoa, onko se kolmikon teoksista paras, mutta järisyttävin kokemus se ainakin on. Dropsie Avenuessa on valtavan paljon kaikkea. Kokonainen ihmiselämä, ja monta kertaa.

Jatka lukemista ”Arvio: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa”

Arvio: Peikkojen kuningas – Appelsiinimehua ja maitoa

Jälleen ollaan Ahvenaarion perinnön yllätyslaatikolla tietämättä lainkaan, mistä on kyse! Tämä on näinä sulkutila-aikoina varmaan lähinnä sitä kokemusta, että kirjaston hyllystä nostaa itselleen luettavaa täysin sokkona. Kolbeinn Karlssonin Peikkojen kuninkaan takakansitekstikin tuntuu sellaiselta vapaa-assosioinnilta että on vaikea hahmottaa, mistä ihmeestä teoksessa on oikein kyse. Kyseessä on jonkinlainen satu, mutta ei kovin perinteinen. Tyylilaji on vähän arvoitus. Kun kirjaa lähtee kahlaamaan, homman luulee selkeytyvän. Alkuun Peikkojen kuningas vaikuttaa anarkistiselta mutta lämminhenkiseltä satukirjalta, jota voisi kuvitella lukevansa lapsillekin. Ensimmäisiltä aukeamilta muodostettu kuva ei kauhean pitkään pidä kutiaan. Jo ennen puoliväliä on selvää, että lastenkirjasta ei todellakaan ole kyse. Peikkojen kuninkaan sävy vaihtuu kirjan aikana muutamankin kerran eikä sille ole tosiaankaan helppo laittaa leimoja, mutta kun takakannen sulkee kirjan luettuaan, tuntuu siltä että se olikin ihan looginen paketti. Ja kun asiaa tarkemmin miettii, niin ei välttämättä ollutkaan. Peikkojen kuningas ohjailee lukijaa vaivihkaa ja ovelasti omaan maailmaansa, jossa järjettömyys alkaa tuntua järkevältä.

Jatka lukemista ”Arvio: Peikkojen kuningas – Appelsiinimehua ja maitoa”