Arvio: Kuinka valloitin Ranskan – Ilahduttava julkinen häpeäpaalu

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Yksi kuumottavimpia asioita sarjisbloggaamisessa on ajatus siitä, että joku kotimainen tekijä törmää tekstiini omasta sarjakuvastaan ja pitäisi sitä aivan urpona tulkintana omasta työstään. Tätä käy siis varmasti ajoittain, ja kyseessä on sellainen pelko, josta pääsee myös vuosien saatossa jonkin verran yli, mutta ajatus ei koskaan jätä täysin rauhaan. Siispä kun muutama vuosi takaperin kirjoitin Ville Rannan Kuningas menettää päänsä -kirjasta, ja Ranta päätyi kommentoimaan tekstiäni omassa FB:ssään, niin pulssi nousi heti. Ei siinä kommentissa mitään erityistä ollut, mutta silkka ajatus siitä, että Ville Ranta on tietoinen minun horinoistani aiheuttaa jonkinlaista pakoreaktiota. Tosi loogista, tiedän. Blogiahan kirjoitetaan juuri siksi, ettei kukaan näitä tekstejä näkisi. En ole mitenkään vältellyt Rannan töitä sen jälkeen, mutta en myöskään rynnännyt niitä päin heti julkaisupäivänä. Sarjakuvan lukijana tekisin kuitenkin itselleni valtaisan karhunpalveluksen, jos en lukisi ja bloggaisi Rannan töistä. Ne ovat sen verran tarkkanäköisiä, uniikkeja ja ennen kaikkea yllättäviä. Kuinka valloitin Ranskan ei ole poikkeus sääntöön.

Arvio: Onni on iso taivas – Juonikas nostalgia-aihio

Vaikka sillä ei käytännössä ole mitään ihmeellistä merkitystä, on sarjisskenenörtille aina kiinnostavaa, kun jokin kustantamo kurottaa normileipänsä ulkopuolelle ja julkaisee jotain itselleen odottamatonta. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa supersankareista ja eurotavarasta tunnettu Egmont julkaisemassa kotimaisen Pikku Närhen tai Viime vuonna Frankfurtissan. Toinen esimerkki on kotimaisesta toiminnasta ja scifistä tunnettu Musta Ritari julkaisemassa heinäntuoksuisen maalaislapsuusmuistelon, kuten Esa Holopaisen Onni on iso taivas -teoksen. Kun asiaa hetken pohtii, on looginen yhteys kuitenkin löydettävissä. Holopainen muistelee lapsuuttaan maatalon poikana, ja nostalgia iskenee hyvin pitkälti samaan sarjakuvia ostavaan kansanosaan kuin ne toiminta- ja scifipläjäyksetkin. Onni on iso taivas onnistuu siirtämään lukijansa tismalleen oikeaan paikkaan ja mielentilaan, ainakin jos kosketuspintaa kirjan kokemuksiin on vähänkään.

Arvio: Janne Parviainen -tupla – Ulkopuolella / Rooman rajoilla

Pitkän linjan kuvataiteilija Janne Parviainen on aiemmin julkaissut yhden sarjakuvan, mutta ollut tunnetumpi muiden taidemuotojen parissa. 2022 Parviainen sitten päätti rysäyttää sisään skeneen ihan karmit kaulassa kahden teoksen ja noin viidensadan sivun voimin. Omaelämäkerrallinen tupla Ulkopuolella / Rooman rajoilla on toisaalta kovinkin luonnollinen yhteensovitettu kaksikko, toisaalta kaksi täysin erillistä teosta. Päiväkirjana vuosina 2015-2017 toteutettu Ulkopuolella on alun perin ilmestynyt verkossa ja nyt pistetty kansiin. Rooman rajoilla on puolestaan varta vasten kokonaisuudeksi tarkoitettu matkakertomus. Ja siitäpä syntyy jännite: jos olette sattuneet lukemaan Hyllyytä aiemmin, olette saattaneet huomata, että sekä arkiset omaelämäkerrat että matkakertomukset saavat usein Hyllyyssä osakseen nuivaa suhtautumista. Meillä päin ei aina ole arvostettu silkkaa tavallisuuden dokumentointia. Ai jai jai, mitenhän tässä käy? Spoiler: ihan kohtalaisesti.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Pari piensarjista Pokutolta – Tuulinen päivä / Aini, Helka ja uimakaksoset

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Sarjiksissahan on siis kaiken muun erinomaisen lisäksi erinomaista myös se, että niitä voi tehdä juuri sen kokoisina kuin haluaa. Jos joku julkaisisi kolmenkymmenen sivun kirjan muuten kuin osana novellikokoelmaa, niin jo oltaisiin motkottamassa että mitäs hittoa tämä tämmöinen on, mutta sarjisformaatissa kansien väliin saa pistää juuri niin pienoisen tarinan kuin haluaa. Sellaisia voi nauttia sitten vaikka useamman kerralla, kuten tällä kertaa. Pokuto-kustantamon kautta ilmestyneet P.S.H. Palovuoren Tuulinen päivä sekä Mirjam Sumun ja Leena Sinitiaisen Aini, Helka ja uimakaksoset ovat kokonsa puolesta juuri sopiva double header. Molemmat sarjakuvat ovat omaelämäkerrallisia, mutta tyylin, teemojen tai oikeastaan minkään muun suhteen niillä ei ole yhteistä. Toisesta pidin, toisesta en niinkään, mutta vertailla niitä ei missään tapauksessa voi. Ovatpahan kaksi pientä sarjakuvaa yhden päivän ratoksi.

Arvio: Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä

Uhhuh, en ollut aivan valmistautunut siihen, että sarjakuvan lukemisesta tulee jopa vähän fyysisesti ikävä fiilis. Niin kuitenkin kävi Riika Ruottisen kolme vuotta sitten ilmestyneen Porno sijainen – Sarjakuvia työelämästä -teoksen kanssa. Ikävä fiilis ei siis ole indikaattori sarjakuvan huonoudesta, vaan päinvastoin sen vaikuttavuudesta. Monta vuotta opettajansijaisuuksia tehneen Ruottisen kuvaukset kaikkein inhottavimmista kokemuksistaan ovat niin sydämeenkäyviä, että niitä lukiessa olokin muuttuu inhottavaksi. En tiedä, olisiko kokemus ollut yhtä vahva ilman omastakin tuttavapiiristä löytyviä alan ammattilaisia, joiden tarinoiden perusteella Ruottisen kokemuksia on helppo uskoa. Toki täytyy muistaa, että teoksen pointti ei ole antaa kattavaa kuvaa koko opetuslaitoksen tilasta, vaan nostaa näkyviin yleisesti tiedossa olevia epäkohtia. Mutta ei Porno sijainen kyllä kovin optimistiseksi mieltä koululaitoksen tilasta saa.

Arvio: Armo – Eri luettava tänään kuin ilmestyessään

Yksi järjettömimpiä sarjakuvabloggaamisesta tulleita lieveilmiöitä on se, että kirjan suosio voi olla syy viivytellä sen lukemisessa. Vaikka kirja itsessään olisi kiinnostava ja puhe siitä lähes yksinomaan positiivista, kuten Emmi Valveen Armon tapauksessa, jää kirja helposti “sitten syssymmällä” -mappiin. Välttämättä edes vuosittain kotimainen sarjakuvaromaani ei pääse Armon saavuttamaan asemaan, jossa siitä puhutaan ylistävästi valtavirtalehdistöä ja ulkomaisia palkintoja myöten. Koska minun lukumotiivini ovat jotain aivan muuta kuin uutuuksista kartalla pysyminen, tulee herkästi sellainen olo, että tästä sarjiksesta voi aivan hyvin puhua vähän myöhemmin, nyt sillä on huomiota aivan riittävästi. Sudenkuoppana tässä lähestymisessä on koittaa viisi vuotta myöhemmin löytää jotain lukemisen arvoista sanottavaa. Armo oli myös siinä mielessä ilmestyessään ajankohtainen, että se oli hyvin kaunistelemattoman mielen sairauksien kuvauksen ilmiön alkupään edustajia. Ehkä se on vain minun kuplani, mutta se, miten masennuksesta, ahdistuneisuushäiriöstä tai muista sairauksista puhutaan, on mennyt valtavasti eteenpäin vuosien 2017 ja 2022 välissä. Armo on nykyään teos eri kontekstissa, kuin se oli ilmestyessään. Tai siltä minusta ainakin tuntuu. Epäröin hirveästi sanoa kirjasta mitään, koska se on niin paljas ja henkilökohtainen, ja kaikki minun tulkintani siitä ovat samoin kovin henkilökohtaisia. Tuntuu siltä, että vikaan menee kuitenkin.

Arvio: Kuinka poikani katosi – Raaka tragedia vie lukijan mukanaan

Juttelin Pokuto-kollektiivin puuhamiehen, Anssi Vieruahon kanssa jokunen viikko sitten. Keskustelussa tuli esiin Pokuton kautta julkaistu sarjakuva, joka oli aiemmin mennyt minulta ohi, vaikka se on julkaistu jo kolme vuotta sitten. Kyseessä on Mirjam Sumun omaelämäkerrallinen tragedia Kuinka poikani katosi, äidin näkökulmasta kerrottu tarina oman pojan menettämisestä huumeriippuvuudelle. Anssin kuvaukset sarjakuvasta tuntuivat heti siltä, että tämä on päästävä kokemaan. Kun poikani katosi on sellainen sarjakuva, jonka kohdalla “arviointi” tuntuu todella banaalilta, lähes loukkaukselta. Kun joku tekee jotain näin raa’an henkilökohtaista, aivan säästelemättömän brutaalia taidetta ja jakaa sen maailman kanssa, ei tee mieli miettiä, että kuljetettiinko tarinaa nyt luontevasti ja oliko kuvitus elinvoimaista. Kuinka poikani katosi on ainutlaatuinen teos siinä, miten se 40 lyhyen sivun aikana, ilman erityisempää draaman kaarta, onnistuu jättämään lähtemättömän jäljen.

Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992

Nyt lienee jo turvallista sanoa, että Tulevaisuuden arabi -sarja on onnistunut tekemään Suomessa sen harvinaisen tempun, eli loikkaamaan silkkojen sarjisharrastajien tietoisuudesta myös muun lukevan kansanosan tutkalle. Sarjakuvaksi ne saavat ilmestyessään poikkeuksellisen paljon mediahuomiota ja keskustelua osakseen. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelmat tekevät kyllä monta asiaa oikein, eli sinänsä syitä ei tarvitse etsiä kaukaa. Sarjakuva on helposti lähestyttävä, tarpeeksi arkinen mutta silti täynnä uskomattomia tarinoita, ja henkilöhahmot ovat riittävän karikatyyrimäisiä sekä ulkonäöltään että persoonaltaan jäädäkseen muistiin välittömästi. Samaan aikaan en itse aivan ymmärrä, mistä valtava suosio tulee. Minun mielestäni Tulevaisuuden arabi (niin nelososa kuin muutkin osat) on myös jankkaava ja välillä hämmentävän mustavalkoinen. Lisäksi Riadin isä saattaa olla kaiken kerronnan historian raivostuttavin hahmo. Harvoin meinaa silkan hahmovihan takia jäädä teos kesken, mutta tällä kertaa harkitsin sitäkin.

Arvio: Memento mori – Niin paljon niin vähällä

Memento mori on varmastikin kehujen, mediakeskustelun ja myyntien määrällä mitattuna viime vuoden kotimainen sarjakuvatapaus. Siihen on myös erittäin hyvät syyt, nimittäin Tiitu Takalo on niin hyvä sarjakuvantekijä. Hän on hyvä samalla vähän selittämättömällä tavalla kuin Cyril Pedrosa. En koko ajan ihan ymmärrä, miksi tunnen lukiessani niin kuin tunnen, mutta en myöskään kyseenalaista sitä tippaakaan. Memento mori tekee tämän hyvin selväksi alkupuoliskollaan, joka on sellaista herkkien aivokohtien akuhierontaa että olo tuntuu välillä emotionaalisesti lähinnä mankeloidulta. Kirjan rytmi on vähän hassu, sillä loppupuolisko on sitten huomattavasti seesteisempi kokemus, jopa vaisu ajoittain. Siihenkin on aivan ymmärrettävät ja hyvät syyt, enkä tiedä, olisiko kirjaa voinut muulla tavoin toteuttaakaan. Ja olisi aika helvetin typerää väittää, että tietäisin Tiitu Takaloa paremmin. Hän on niin hyvä sarjakuvantekijä.

Arvio: Viime vuonna Frankfurtissa – Minä vihaan sarjakuvia, ne ovat mahtavia

Hmm, tässäpä sarjis josta tuntuu kovin vaikealta kirjoittaa arvostelua. Eikä pidä käsittää väärin, Viime vuonna Frankfurtissa oli minusta kovin viihdyttävä, hauska ja tervetullut sarjisteos, jonka lukemisesta nautin suuresti. Se on kuitenkin aihepiiriltään erittäin meta, koska se on sarjakuvatoimittajan tekemä sarjakuva siitä, millaista on ollut olla sarjakuvatoimittaja viime vuosikymmeninä. Viime vuonna Frankfurtissa on niin valtavan tietoinen itsestään, että siitä puhuminen tuntuu kritiikissä oudolta. Tårta på tårta, niin sanoakseni. Vähän kuin käyttäisi ”perinteisen” sarjakuvan koko blogimitan juonen kuvaamiseen ruutu ruudulta. Jos haluatte tietää, mitä mielipiteitä Viime vuonna Frankfurtissa herättää, lukekaa se, se kyllä kertoo. Toisaalta, minä olen aina ollut suoran puheen fani, ja helppo tie sydämeeni on maustaa kyynistä maailmankuvaa muutamalla vitsillä ja blastata nihilistinen cocktail suoraan suoneen. Tästä ei välttämättä niinkään tule arviota, vaan jonkinlainen vapaa-assosioiva ajatuslanka. Pitkästä aikaa sarjis siivitti kelat oikein kunnon kierroksille ja pisti laittamaan otsikkoon Kanye West -viittauksen.