Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä

Mielikuvitustyttö_kansi

Kun blogin pitämisen myötä olen moninkertaistanut sarjisten lukutahtini, huomaan kärsiväni jos jonkinlaisista sivuvaikutuksista. Positiivisia ovat esimerkiksi yleisen kirjasivistyksen lisääntyminen, taiteen ja kulttuurin kulutuksen monikertaistuminen, laajentunut maailmankuva ja parempi henkinen tasapaino. Negatiivisia sitten ovat esimerkiksi jatkuva hyllytilan puute ja tiettyjä genrejä kohtaan tapahtuva kyynistyminen. Huomaan muutaman tyylilajin kohdalla huokaavani jo alkusivuilla että jahas, tämä oli taas näitä. Tällaisia genrejä löytyy sarjisspektrin äärilaidoilta, toisella puolella esimerkiksi patsasteleva ja machoileva sankarisarjis, toisella taas hauras ja pienieleinen omaelämäkertasarjis/autofiktio. Aino Louhen tuore romaani Mielikuvitustyttö menee näistä jälkimmäiseen lokeroon. Kirjasta ei voi päätellä, ovatko tapahtumat aidosti tapahtuneita vai värittyneitä, tai no nimi ehkä vihjaisi, että aivan yksi yhteen todellisista tapahtumista ei ole kyse. Tässä tapauksessa minusta on kuitenkin perusteltua kutsua teosta omaelämäkerralliseksi, koska kerronta tehdään minä-muodossa, päähenkilö on kirjoittajan taustainen ja  ja tekijä kertoo tapahtumat ”omina muistoinaan”. Olennaista ei siis ole sataprosenttinen todenmukaisuus, vaan se, että kirja ammentaa selvästi paljon tekijänsä omista kokemuksista. En tiedä, olenko päätynyt jonkinlaiseen vinoumaulottuvuuteen, mutta minusta tuntuu, että omaelämäkerrallista sarjista tehdään ihan helvetisti ja siksi sieltä esiin nouseminen on erityisen haastavaa. Mielikuvitustyttökin on aivan hyvin tehty sarjakuva, mutta en näe mitään syytä toiste palata sen pariin. Jatka lukemista ”Arvio: Mielikuvitustyttö – En onnistu erottamaan teosta genrestä”

Arvio: Pieni hetki onnea – Suru ja onni sekoittuvat samaistuttavaksi pakkaukseksi

cof

Näköjään tulin Suurelta kurpitsalta sarjispakettia valikoidessani poimineeksi koriin lähinnä omaelämäkertoja. Kuten kaksi edellistäkin kirjaa, myös Pieni hetki onnea on muistelo tekijänsä menneisyydestä. Jussi Waltameri ei kuitenkaan varsinaisesti ota kantaa siihen, kuinka paljon väritystä todelliset tapahtumat ovat saaneet, mutta selvästi ainakin päähenkilö, hänen tuntemuksensa ja sisäinen maailmansa ovat Waltamerelle kovin läheisiä. Pieni hetki onnea on kertomus tietynlaisesta lapsuuden lopusta, elämän ensimmäisistä pettymyksistä ja menetyksistä. Periaatteessa se on lähes musertavan surullinen kertomus, mutta sävy ei silti ole synkkä. Surun ja tappioiden kanssa eläminen on osa elämää, ja ilman sitä pienet hetket onneakaan eivät tuntuisi juuri miltään. Waltameren kerronta on mukaansatempaavaa, mutta kokonaisvaikutelmaa vesittävät muutamat köppäisesti toteutetut tekniset yksityiskohdat. Jatka lukemista ”Arvio: Pieni hetki onnea – Suru ja onni sekoittuvat samaistuttavaksi pakkaukseksi”

Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä

cof

Suuren Kurpitsan viime vuoden julkaisuihin perehtymisessä on seuraavana vuorossa Suvi Ermilän kakkosteos Jälki. En ole lukenut Ermilän edellistä teosta, Hauhoa, mutta kuulemani ja näkemieni näytteiden perusteella on kyse hyvin samanlaisesta materiaalista. Ermilä dokumentoi omaelämäkerrallisia muistoja lyijykynällä hyvin pienieleisesti. Maisemat ja tunnelma ovat ankeita ja dialogi vähäistä ja töksähtelevää. Tunnelma on suorastaan kaurismäkeläinen, sillä erolla että Ermilän kuvaamat hetket loppuvat melko nopeasti ja päästävät lukijan piinasta, siinä missä Kaurismäki pistää kaikki kiemurtelemaan kanssaan paljon pidemmiksi ajoiksi. Ja samanlailla kuin Kaurismäen elokuvat, Jäljen tarinat saavat minut miettimään menikö jotain ohi. Valtaisaa vaikutusta Jälki ei nimittäin tee, ja suurin kysymys kirjan loputtua on, miksi juuri nämä hetket valikoituivat sarjakuvaksi. En oikeasti tiedä. Jatka lukemista ”Arvio: Jälki – Pintapuolista tunnemuistojen herättelyä”

Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää

cof

Sen lisäksi, että olen haalinut viime vuoden ulkomaisia sarjakuvia lukulistoilleni, Suuri Kurpitsa ystävällisesti lähetti minulle nipun viime vuoden kotimaisia julkaisujaan. Tämä on ihan paikallaan, sillä suomalaisesta tuotannosta vuosittaisia best of -listoja julkaistaan vain niukasti (ja joku vielä kyselee minultakin mielipiteitä, herra paratkoon). En siis voi pelkästään peesata asiaan vihkiytyneitä, vaan mielipiteitä pitäisi muodostaa itsekin. Kaikkien sarjakuvien tehtävä tosin ei ole päätyä ”parhaat ja järisyttävimmät” -listoille. Osa sarjakuvista on aivan paikallaan pienimuotoisina välipaloina, erimuotoisina testamentteina elämän kevyemmille osa-alueille. Jukka Tilsan omaelämäkerrallinen musamuistelokokoelma Julma jytä on juuri sellainen. Pienen pokkarin jälkeen tuskin kukaan muuttaa ajatteluaan tai katselee maailmaa eri kantilta, mutta voi silti innostua nostalgisoimaan ja saada iloa useiksi päiviksi. Jatka lukemista ”Arvio: Julma jytä – Itse tekemisen ääni on laatua tärkeämpää”

Arvio: Hey, Kiddo – How I Lost My Mother, Found My Father and Dealt with Family Addiction

dav

Sarjakuvan ammattilaiset varmaan tietävät jo kulloinkin kuluvan vuoden aikana, mitkä tuoreet julkaisut ovat lukemisen arvoisia ja kiinnostavia. Itseni kaltaiset harrastelijat sen sijaan joutuvat odottelemaan loppuvuoden ”Parhaat 20XX” -listauksia, jotta voivat tulevana vuonna sitten lukea niitä viime vuoden helmiä. Nyt pääsen sen aloittamaan, ja ensimmäisenä vuoron saa Jarret J. Krosoczkan omaelämäkerrallinen Hey, Kiddo. Olen usein kyyninen omaelämäkertojen suhteen, mutta Hey, Kiddo riisui minut aseista melko nopeasti. Krosoczka kuvaa kirjassa monimutkaista lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Hän ei tuntenut isäänsä, hänen äitinsä oli vankilakierteessä oleva narkkari ja Jarrettin kasvattivat hänen isovanhempansa. Asetelmaan liittyy paljon hämmennystä, mutta sen olisi voinut kertoa myös kyynisyyttä herättävästi. Se, missä Krosoczka onnistuu keskinkertaista massa paljon paremmin, on peloton rehellisyys. Hän ei tarjoa lukijalle yhtään helppoa asetelmaa, mustavalkoista henkilöä tai oiottua tunnetta. Hey, Kiddo on uskottava ja juuri siksi lohdullinen. Se ei myöskään ole ensisijaisesti minulle suunnattu, ja hyvä niin. Jatka lukemista ”Arvio: Hey, Kiddo – How I Lost My Mother, Found My Father and Dealt with Family Addiction”

Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944

cof

Opintie Japanin historian parissa jatkuu massiivisen Showa-tetralogian toisessa osassa. Keisari Hirohiton vallan ajan Japania kuvaavassa kokonaisuudessa vuosien välinen epäsuhta korostuu tässä osassa kaikkein näkyvimmin. Vaikka neljä kirjaa kattavat yhteensä yli 60 vuotta elämää, käytetään sivumäärällisesti neljäsosa koko tarinasta toisen maailmansodan vuosien käsittelyyn. Mainitsin jo edellisessä Showa-tekstissä, että odotan tätä volyymia hieman varautuneesti, sillä Shigeru Mizukin erittäin yksityiskohtainen tyyli käy sitä uuvuttavammaksi, mitä enemmän yhdelle vuodelle annetaan sarjakuvassa tilaa. Tai näin ainakin odotin. Enää en ole niin varma, sillä Showan kakkososa ei ollutkaan sellaista umpihankihiihtoa kuin olin pelännyt. Se tuntuu rytmiltään hyvin paljon edeltäjältään, eikä käy liian sekavaksi. Kuitenkin, tällä osalla oli selkeästi myös puutteensa, jotka löytyivät paikoista, joista en osannut niitä alun perin odottaa tuleviksi. Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1939-1944”

Arvio: Imperfect – Näen, mistä Finlandia myönnettiin, mutta itse en olisi sitä antanut

cof

Vielä hetken tuoreimman Sarjakuva-Finlandian manttelia kantaa yllään Imperfect, joka on käytännössä tittelinsä antiteesi: se ei oikein ole sarjakuva, ja kaiken lisäksi se on julkaistu vain englanniksi. Pyöräilevä, hengellinen graafikkopariskunta Kaisa ja Christoffer Leka on tuottanut jälleen yhden travelogin omasta meditatiivisesta matkakokemuksestaan, tällä kertaa Yhdysvaltojen halki New Yorkista San Franciscoon. Teoksen muoto on epätavallinen ja huolella mietitty. Kaikki kirjan toteutuksessa vaikuttaa tarkoitukselliselta ja havainnollistaa Lekojen pääviestiä epätäydellisistä kokemuksista. Valitettavasti kirjasta vain tulee sellainen olo, että se on ollut tekijöilleen valtavan tärkeä, mutta minun on vaikea löytää syitä välittää siitä erityisemmin.

Jatka lukemista ”Arvio: Imperfect – Näen, mistä Finlandia myönnettiin, mutta itse en olisi sitä antanut”

Arvio: Showa – A History of Japan 1926-1939

cof
Koska kirja luetaan japanilaisittain oikealta vasemmalle, kirjasto on lätkäissyt viivakoodin suoraan kanteen. Nice.

Minulle ei ole tullut vastaan järkälemäisempää sarjakuvatietokirjasarjaa (yrittäkääpäs muuten keksiä yhtä pitkä yhdyssana joka alkaa ja loppuu samalla sanalla!) kuin Shigeru Mizukin valtava Showa. Jos teoksen lukeminenkin tuntuu jo ihan kunnon työrupeamalta, hirvittää edes ajatella millainen duuni Showan tekeminen on ollut. Neljäosainen sarja kattaa Japanin historian vuodesta 1926 aina vuoteen 1989 saakka, ja osilla on mittaa reilut 500 sivua kappale. Aloitin oman urakkani ensimmäisellä osalla, joka kattaa elämää Japanissa kolmentoista vuoden ajan, niin laajalla yhteiskunnallisella tasolla kuin tekijänsä omina lapsuusmuistoinakin. Shigeru Mizuki on syntynyt vuonna 1922, joten hän puhuu koko Showan ajan kokemuksesta. Kirja on todella yksityiskohtainen ja ajoittain vaikeakin seurattava, mutta pitää ehdottomasti otteessaan ja jää myös mieleen. Jatka lukemista ”Arvio: Showa – A History of Japan 1926-1939”

Arvio: Merkintöjä Burmasta – Uniikkeja huomioita maasta, jota ei enää ole

cof

Henkilökohtainen Guy Delisle -matkapäiväkirjojen ympyräni sulkeutui, kun sain vihdoin ja viimein etsittyä käsiini myös viimeisen lukemattoman kirjan. Kronologisesti sarjan kolmas osa, Merkintöjä Burmasta, on jonkinlainen hybridi muista matkapäiväkirjoista. Siinä on elementtejä Pjongjangin sotilasdiktatuurista, Jerusalemin uskonnollisuudesta ja Shenzhenin tylsyydestä. Varhaisimmissa kirjoissa, eli Shenzhenissä ja Pjongjangissa Delisle matkasi maailmalle oman animaattorityönsä myötä, kun taas Burmassa ja Jerusalemissa kriisialueille vie Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevä puoliso. Ero näissä kahdessa ”matkustustavassa” on se, että Shenzhen ja Pjongjang olivat parin kuukauden komennuksia, kun taas sekä Burmassa että Jerusalemissa Delisle ehtii oleskella yli vuoden. Tästä syystä kirjoilla on mittaa enemmän, ja arjen rutiinit, niin erikoisia kuin ne kussakin maassa ovatkin, tulevat todella tutuiksi. Jatka lukemista ”Arvio: Merkintöjä Burmasta – Uniikkeja huomioita maasta, jota ei enää ole”

Arvio: Marbles – Mania, Depression, Michelangelo & Me

cof

En tiedä, olenko vain ruvennut kiinnittämään asiaan huomiota viime aikoina, mutta mielenterveysongelmien käsittely taiteessa tuntuu olevan kovasti tapetilla. Viime aikoina kotimaisista sarjakuvista on noussut esiin dokumentaatioita masennuksesta, ahdistuksesta ja muista mielen sairauksista. Hip hopissa kuumimpia uusia artisteja ovat omaa pahaa oloaan kartoittavat emoräppärit. Ehkä tässä ollaan pikku hiljaa pääsemässä pois aikamme syövästä, tsemppaavan sankarin narratiivista. Jokaista Ellen Jokikunnaalle kerrottavaa selviytymistarinaa kohden on kymmeniä onnettomampia tarinoita, joilla ei vain saada mainosminuutteja myytyä, mutta jotka ovat useimmin todellisuutta mielen sairauksien kanssa kamppaileville. En ole saanut vielä tartuttua kovin tuoreisiin depressiokuvauksiin, mutta Ellen Forneyn Marbles kiinnosti välittömästi. Aihe on tärkeä käsiteltävä, ja Forneyn elämännälkäinen tyyli on vakuuttanut minut jo aiemmin. Marbles onnistuukin tasapainoilemaan Forneyn naiivin ja energisen ilmaisun ja raskaiden aiheiden välillä oikein mukavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Marbles – Mania, Depression, Michelangelo & Me”