Arvio: Merkintöjä Burmasta – Uniikkeja huomioita maasta, jota ei enää ole

cof

Henkilökohtainen Guy Delisle -matkapäiväkirjojen ympyräni sulkeutui, kun sain vihdoin ja viimein etsittyä käsiini myös viimeisen lukemattoman kirjan. Kronologisesti sarjan kolmas osa, Merkintöjä Burmasta, on jonkinlainen hybridi muista matkapäiväkirjoista. Siinä on elementtejä Pjongjangin sotilasdiktatuurista, Jerusalemin uskonnollisuudesta ja Shenzhenin tylsyydestä. Varhaisimmissa kirjoissa, eli Shenzhenissä ja Pjongjangissa Delisle matkasi maailmalle oman animaattorityönsä myötä, kun taas Burmassa ja Jerusalemissa kriisialueille vie Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevä puoliso. Ero näissä kahdessa ”matkustustavassa” on se, että Shenzhen ja Pjongjang olivat parin kuukauden komennuksia, kun taas sekä Burmassa että Jerusalemissa Delisle ehtii oleskella yli vuoden. Tästä syystä kirjoilla on mittaa enemmän, ja arjen rutiinit, niin erikoisia kuin ne kussakin maassa ovatkin, tulevat todella tutuiksi. Jatka lukemista ”Arvio: Merkintöjä Burmasta – Uniikkeja huomioita maasta, jota ei enää ole”

Mainokset

Arvio: Marbles – Mania, Depression, Michelangelo & Me

cof

En tiedä, olenko vain ruvennut kiinnittämään asiaan huomiota viime aikoina, mutta mielenterveysongelmien käsittely taiteessa tuntuu olevan kovasti tapetilla. Viime aikoina kotimaisista sarjakuvista on noussut esiin dokumentaatioita masennuksesta, ahdistuksesta ja muista mielen sairauksista. Hip hopissa kuumimpia uusia artisteja ovat omaa pahaa oloaan kartoittavat emoräppärit. Ehkä tässä ollaan pikku hiljaa pääsemässä pois aikamme syövästä, tsemppaavan sankarin narratiivista. Jokaista Ellen Jokikunnaalle kerrottavaa selviytymistarinaa kohden on kymmeniä onnettomampia tarinoita, joilla ei vain saada mainosminuutteja myytyä, mutta jotka ovat useimmin todellisuutta mielen sairauksien kanssa kamppaileville. En ole saanut vielä tartuttua kovin tuoreisiin depressiokuvauksiin, mutta Ellen Forneyn Marbles kiinnosti välittömästi. Aihe on tärkeä käsiteltävä, ja Forneyn elämännälkäinen tyyli on vakuuttanut minut jo aiemmin. Marbles onnistuukin tasapainoilemaan Forneyn naiivin ja energisen ilmaisun ja raskaiden aiheiden välillä oikein mukavasti. Jatka lukemista ”Arvio: Marbles – Mania, Depression, Michelangelo & Me”

Arvio: Tour d’Europe – Meditaatiota polkupyörän selässä

cof

Sarjakuvan muoto venyy ja paukkuu, ja siitä on esimerkkinä tuorein Sarjakuva-Finlandian voittaja Imperfect, joka koostuu pyöräilijä-taitelija-pariskunta Kaisa ja Christoffer Lekan lähettämistä postikorteista heidän pyörämatkaltaan Yhdysvaltain itärannikolta länsirannikolle. Koska Hyllyy on ajankohtainen kuin isäsi Kanarialta tuoma huumoripaita, en tietenkään ole lukenut Imperfectiä. Käteen onnistui kuitenkin tarttumaan Lekojen tuotantoa, ja vieläpä pyöräretkestä. Vuoden 2010 Tour d’Europe on dokumentaarinen sarjakuva tekijöiden pyörämatkasta Porvoosta Nizzaan. Sen formaatti on vielä melko perinteisen sarjakuvamainen, vaikkakin Lekojen lähestyminen sarjakuvaan on tuntuu käsittelevän sarjakuvaa ylipäätään enemmän taulukankaana kuin aihiona tarinalle. Tour d’Europen tunnelma on hyvin symbolinen, niin tarinan vertauskuvallisuudessa kuin kuvituksen vapaudessakin. Kerronnassa ei tunnu olevan minkäänlaisia pakkoja tehdä asioita tietyllä tapaa, vaan tärkeintä on sanoa sanottavansa. Juuri vapaus konventioista ja tiukasta kehyksestä tekee Lekojen sarjakuvasta taideteosmaista. Jatka lukemista ”Arvio: Tour d’Europe – Meditaatiota polkupyörän selässä”

Arvio: Black Peider – Ura

cof

Se on kyllä hämmentävää, kun eteen tulee jotakin mikä sopii omaan makuun täydellisesti, ja sitten saat tietää että se on ollut olemassa jo iät ja ajat. Vähän kuin joku unelmoisi 2018 siitä, että joku yhdistäisi vihdoin hedelmäkarkit ja suklaan, ja sitten sille kerrottaisiin Tutti Frutti Choco Mixistä. Tai toivoisi, että aivot sulaisivat samalla kun olo on epämukava ja iloton, ja sillä hetkellä hän törmäisi Maikkarilla Posseen kanavia selatessaan. Hämmennys siitä, että on onnistunut luovimaan elämässään näin pitkälle kuulematta tästä täydellisesti itselleen sopivasta ilmiöstä on suuri. Black Peider on minulle melkein sellainen. Petteri Tikkasen alter ego-sarjakuvasankari-painija-muusikko yhdistää paljon minulle rakkainta kulttuuria. Räkäinen punk, showpaini, sarjakuvat ja niin edelleen. Olen kuullut Peideristä aiemmin vain ihan tosi vähän, Peiderin noise-punk on melkein sitä, jota kuuntelen, hänen showpaini-estetiikkansa ovat lähes kunnollista. Ehkä on ihan hyvä, että kyse ei ole kuitenkaan täysosumasta, niin minun ei tarvitse harmitella ihan hirveästi, että olen aiemmin missannut Tikkasen ja kumppaneiden sekavat keikat ja oudot taideperformanssit. Jatka lukemista ”Arvio: Black Peider – Ura”

Arvio: We Won’t See Auschwitz – Valju sarjis ilman tarttumapintaa

edf

Meinaan turhautua, kun aina vain tartun nuorten sarjakuvantekijöiden omaelämäkerrallisiin teoksiin, vaikka ne ärsyttävät jo lähtökohdiltaan. Palaan aina miettimään, mikä ohjaa sarjakuvantekijän ensimmäiseksi kertomaan itsestään ja mihin saakka tavanomaisten henkilöhistorioiden kertominen on perusteltua. Onko oma tarinasi varmasti se kertomisen arvoisin kaikista? Toisaalta, markkinatalous kunniaan ja antaa tyyppien piirtää. Ei minun olisi pakko näitä lukea, ja tässä sitä silti taas ollaan. Ranskanjuutalaisen Jérémie Dres’n kirja We Won’t See Auschwitz kertoo Jérémien ja tämän veljen Martinin matkasta Puolaan heidän oman sukunsa juurille. Tekijän juutalaisuus on ns. kolmatta polvea, jossa heidän ja keskitysleirien väliin on jo mahtunut yksi sukupolvi. Kirjan nimi viittaa veljesten lähes pakonomaiseen tarpeeseen jättää Auschwitz väliin matkalta. Nuoret juutalaiset haluavat tuntea sukunsa tarinat heidän elämästään, eivät ainoastaan heidän kuolemastaan. Jatka lukemista ”Arvio: We Won’t See Auschwitz – Valju sarjis ilman tarttumapintaa”

Arvio: Trash Market – Surumielisiä tarinoita tuntemattomasta Japanista

edf

Yritän pitää mielen avoimena ja puhtaana ennakkoluuloista, kun valikoin sarjiksia lukujonoon. Yhdestä en kuitenkaan ole päässyt yli: mangaa ei käsiin eksy käytännössä koskaan. En voi edes perustella sitä mitenkään erityisen hyvin, sillä en ole koskaan lukenut mangaa satunnaista kahdeksansivuista enempää. Anime on hieman tutumpi genre, ja siitä olen päätellyt, että japanilainen kuvakerronta ja tarinoiden rytmitys ei vaan maistu. Kyse on toki puhtaasti kulttuurieroista, mutta niin hyvää tarinaa ei ole vastaan tullut, että saisin keskityttyä kokonaisuuteen tarttumatta ärsyttäviin yksityiskohtiin. Tadao Tsugen Trash Market korjaa tuota tilannetta hieman. Tosin kyseessä ei ole manga siinä mielessä, miten termi yleiskielessä mielletään. Tadao on 1950-luvulta lähtien useissa omakustanne- ja indiejulkaisuissa vaikuttanut vaihtoehtoisen mangan kärkinimi. Hänen tyylinsä on realistinen, lakoninen ja rauhallinen. Tarinat pohjaavat hänen omiin kokemuksiinsa sotien jälkeisessä Japanissa, joka kipuilee katoavan vanhan kulttuurin ja onton yhteiskuntakehityksen välimaastossa. Trash Marketissa on nähtävissä japanilaisen kerronnan piirteitä, mutta lopulta kyse on melkein mihin päin maailmaa vain sopivista ihmiskohtaloista ja tarinoista. Jatka lukemista ”Arvio: Trash Market – Surumielisiä tarinoita tuntemattomasta Japanista”

Arvio: Blankets – Teinidraama ei ole ihmeellistä mutta se ei haittaa

cof

Teiniromanssidraama on vaikea laji. Tai on ainakin silloin, kun halutaan tehdä oikeasti vakavasti otettavaa jälkeä eikä vain lypsää helpolta kohderyhmältä nopeita pikavoittoja pois. Kun haluaa pois pelkkien kliseiden viidakosta, on vision ja laadun oltava erittäin hyvin kohdillaan. Ensimmäinen yhden virkkeen kuvaus, joka tulee mieleen Craig Thompsonin Blanketsista on ”Rehellisesti juustoinen tarina teinien lyhyestä rakkaudesta, jossa ei metaforia säästellä”. Kamalaltahan se kuulostaa, tuolla kuvauksella en olisi itse ollut koskemassa kirjaan pitkällä tikullakaan. Blankets onnistuu kuitenkin luovimaan itsensä lähes mahdottomasta vaikeuskertoimesta huolimatta oikein hyväksi sarjakuvaksi. Sen kornius ei ärsytä ja alleviivaavatkin metaforat sopivat tarinan henkeen. Blankets tuntuu samaistuttavalta ja luulin tunnistavani nuoren itseni useammastakin kohdasta. Kun jälkikäteen yritin etsiä elämästäni vaiheita, joiden ajattelin olleen samoja kuin Thompsonilla, huomasin, että ei se ihan niin oikeastaan kovin usein mennytkään. Blankets onnistuu tuntumaan siltä, kuin se tapahtuisi lukijalle, vaikka niin ei olisikaan. Viekasta paskaa tämmöinen. Jatka lukemista ”Arvio: Blankets – Teinidraama ei ole ihmeellistä mutta se ei haittaa”