Arvio: Bouncer 1&2 – Kainin silmä / Armottomien laupeus

En missään nimessä väitä, että länkkäri olisi sarjakuvan kuninkuuslaji, mutta ajoittain on silti hauska huomata, miten kovin monen ihan muista hommista tunnetun tekijän katalogistakin jonkinlainen lännenviritys löytyy. Kyllä sillä selkeästi jonkinlainen, suhteellisen monoliittinen asema sarjisten maailmassa on. Siksi kai se on houkutellut puoleensa esimerkiksi enemmänkin happoisista leffoistaan tunnettua Alejandro Jodorowskya, joka on kuvittajakumppaninsa Francois Boucqin kanssa synnyttänyt Bouncer-lännensarjan. Bouncer kertoo ajoittain paikallisen saluunan ovimiehenä työskentelevästä Bouncerista, joka ajautuu osalliseksi seikkailuihin suht kylmässä ja brutaalissa tulkinnassa villistä lännestä. Tästä päästään myös lännensarjakuvan suurimpaan haasteeseen: kun kaikki haluavat tehdä oman versiointinsa samoista aiheista niin kuin kyseessä olisi suomielokuva ja Tuntematon sotilas, miten massasta voi erottua?

Arvio: Elinvoima – Eisner tarjoilee vaihteeksi kerronnallisen voimannäytteen

Blogin puolella ei ole tainnutkaan vielä olla mainintaa yhdestä tämän vuoden parhaista sarjisprojekteista, nimittäin Katu Bronxissa -kirjan joukkorahoituksesta! Kvaak-foorumin aktiivijoukko pisti pystyyn keräyksen, jolla suomennetaan ja julkaistaan viimeinen osa Will Eisnerin Bronx-trilogiasta. Kyseessä on siis yksi sarjakuvan kulmakivistä, jonka ensimmäistä osaa, A Contract with Godia (suom. Talo Bronxissa), pidetään usein ensimmäisenä sarjakuvaromaanina. Tuon kirjan olen arvostellut aiemmin, ja ilmeisesti arvio on tulossa mukaan myös joukkorahoitetun kirjan ekstramateriaaleihin! Toinen osa, A Life Force (suom. Elinvoima) on siis ehdottomasti paikallaan käsitellä tässä blogissakin ennen kolmannen osan ilmestymistä loppuvuodesta. Ja hyvä, että rahoituskampanja antoi sysäyksen tämän lukemiselle, sillä mielestäni Elinvoima on selkeä askel eteenpäin A Contract with Godista, mitä kerronnan kunnianhimoon ja taitavuuteen tulee.

Arvio: Pari vanhaa Manaraa – Kultainen aasi/Giuseppe Bergmanin Odysseia

Lienee sanomattakin selvää, että tässä bloggauksessa on sekä tekstissä että kuvissa yhtä sun toista NSFW:tä ja lapsille sopimatonta.

Eristys alkaa näkyä blogissa sen verran, että suunnitelmallisten arvioitavien kokonaisuuksien sekaan saattaa eksyä ns. keräilyeriä, kuten tämä. Erinomainen antikvariaatti Lukuhetki piti varastontyhjennysalen joku viikko sitten (taitaa olla edelleen menossa!), ja sieltä virtuaaliseen ostoskoriin eksyi suomennettu versio jo aiemmin arvioidusta Krazy Kat -kokoelmasta, sekä nämä pari Milo Manaran albumia. Eroottisten sarjakuvien isoin nimi on jälleen ajankohtainen, sillä ehkä hänen mainstream-ystävällisimmästä teoksestaan, taiteilija Caravaggion elämäkerrasta on vihdoin ilmestynyt suomeksi myös sen toinen osa. Tällä kertaa käsiteltävä kama on kuitenkin vanhempaa tuotantoa, alun perin 1980-luvulta. Kultainen aasi on sarjakuvasovitus maailman vanhimmasta säilyneestä latinankielisestä romaanista, ja Giuseppe Bergmanin Odysseia sekoitus Manaran oman Giuseppe Bergman -hahmon seikkailuja ja Homeroksen myyttejä. Ja toki pornoa, ihan suht suorasukaisesta jynkkytouhusta vihjailevampaan pehmomeininkiin. Tarinalliset ansiot näillä Manaran kertomuksilla ovat melko olemattomia, mutta komean näköisiähän ne ovat, ja lisäksi tämä törkytavaran uittaminen korkeampaan kulttuuriin on ihan kauhean kiehtova aihe mietittäväksi.

Arvio: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia – Ensimmäiset tutkimukset / Rasputinin merkki / Ei kuutamoa katuojaan

Ja tästä voidaankin käynnistää vuoden 2019 otos juuri retconnaamaani ”vuoden olennaisen eurosarjisaukon paikkaus” -sarjaan, jota olen aiempina vuosina edistänyt Corto Maltesella, Luutnantti Blueberryllä jaaaaaa vaikkapa Jacques Tardin sotasarjakuvilla, niin saan tähän retconnaukseen lähes ilmatiiviin ”sarjis per vuosi” -tahdin. Koska aukkoja riittää, täytyy puskea eteenpäin. Estradille siis, Tarkastaja Ankardon tutkimukset! Belgialaisen Benoît Sokal’n etsivähahmo on tehnyt ensimmäiset tutkimuksensa 1970-luvun lopussa tehdyissä lyhäreissä, mutta nykyisen muotonsa sarja löysi 1980-luvun puolella julkaistuissa pidemmissä tarinoissa. Aloitin tutustumiseni (vastoin hiljattain tekemääni lupausta) niillä ensimmäisillä lyhäreillä, joista siirryin pariin myöhäisempään kertomukseen. Koska en ole yltiösynkän klisee-noirin suurin ystävä, nuo varhaiset lyhärit tuntuivat jopa kiinnostavammilta. Niissä Ankardon vallitseva asenne on vielä sarjakuvallinen anarkismi. Myöhemmät pari tarinaa ovat kovinkin nihilistisiä, mutta niistä puuttuu ensimmäisiä kertomuksia leimaava itsetietoisuus.

Arvio: Kirottu sota! – Kaikki mitä et tiennyt ensimmäisestä maailmansodasta ja vähän päälle

Eurosarjakuvan legenda Jacques Tardi ei päässyt yli ensimmäisestä maailmansodasta vielä yhden teoksen avulla. Aiemmin blogissa arvosteltu It Was The War of The Trenches sai vuonna 2008 seuraajakseen Kirottu sota! -teoksen, joka on sen jälkeen ehtinyt kääntymään suomeksikin. Tardin sotakirjoissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta Kirottu sota! on myös selkeästi oma teoksensa, joka tarkastelee sodista surkeinta omasta näkökulmastaan tuoden tapahtumiin uutta kontekstia. Tardin juttu on edelleen inhorealistinen pasifismi yhdistettynä pilkuntarkkaan autenttisuuteen. Näissä sarjakuvissa voi olla varma siitä, että paikannimet ovat just eikä melkein ja univormut ja kalusto viimeistä nappia ja mutteria myöten todenmukaisia. Myös voi olla varma siitä, että yhtään inspiroivaa sankaritarinaa tai kirkasotsaista sotaurhoa ei näiltä sivuilta löydy. Kirottu sota! käy yhden sotilaan näkökulmasta läpi koko myllyn vuodesta 1914 vuoteen 1919 saakka. Tardin tauotta jauhava tyyli on raskas ja vaativa siinä missä itse sotakin.

Arvio: Lumikko – Mystiikkaa, josta on vaikea saada otetta

Joulun alla Aamulehti julkaisi pulmapaketin, joka koostui erinäisistä kuva-arvoituksista. Kun joukosta löytyi selkeästi sarjakuva-aiheinen vihje, joka ei soittanut mitään kelloja, bloggari-itsetunto otti taas vaihteeksi kovia kolauksia. Olisi ilmeisesti pitänyt tietää, että pitkäkasvoinen naishahmo oli nimihenkilö Didier Comes’n Lumikko-sarjakuvasta. Kun pulma lopulta ratkesi, niin eihän tässä ollut mitään muita vaihtoehtoja kuin paikata jälleen aukkoja sivistyksessä. Siispä Comes’ta kirjastosta kassiin. Lumikko on komean uran 1970-luvulta aina 2000-luvulle tehneen Comes’n alkupään tuotantoa. Kirjassa kaupunkilaisperhe muuttaa Belgian maaseudulle Amercœurin kylään, jossa viba on pikkukylämäisen karmiva. Naapurit ovat hyypiöitä ja paikalliset ovat sekaantuneet shamanismiin ja magiaan. Omahyväinen ja pinnallinen aviomies Gerald näkee kylähulluuden oivallisena tv-ohjelmien materiaalina, mutta raskaana oleva vaimo Anne kokee ympäristön paljon painostavampana. Lisäpainetta pariskunnan elämään tuo autistinen poika Pierre, joka ei ole eläessään puhunut, mutta joka Amercœurissa alkaa aktivoitua ennennäkemättömästi. Lumikko on tyylilajiltaan melko perinteinen pikkukylämysteeri. Se alkaa lähes trillerimäisesti, mutta loppua kohti karmivuus vähenee ja toiminta suoraviivaistuu. Se on vähän harmi, sillä True Detectiven ykköskauden häiriintyneisyyttä muistuttaneen alun kääntyminen toisensävyiseksi ei hyödynnä tarinan täyttä potentiaalia.

Arvio: Corto Maltese – Etiopialainen romanssi/Corto Maltese Siperiassa

Tänään aion olla rohkea ja puhua Corto Maltese -stigmasta: voiko Cortosta nauttia tajuamatta historiallista kontekstia ja onko ok, ettei sitä yritäkään ymmärtää? Corto Malteseiden hyvä puoli on se, että ne voi oikeastaan lukea melkein missä järjestyksessä vain. Kronologiaa tai julkaisujärjestystä voi pyrkiä noudattamaan, mutta suuremmassa mittakaavassa hahmojen taustoista, motiiveista ja historiallisista yhteyksistä on aina ihan yhtä ulalla. Loppujen lopuksi on kyse vain valinnasta: googlatako vaiko eikö googlata. Esipuheilla ja johdannoilla voi päästä tilanteen sisään, mutta Hugo Prattin tapa nostaa tikunnokkaan historian vähemmän tunnettuja tapahtumia takaa sen, että pihalla sarjiksesta on joka tapauksessa. Jos hyväksyy sen, että aina ei voi ymmärtää, miksi juuri tässä on nyt paikalla turkkilaisia/englantilaisia/mongoleja/japanilaisia, vaan yrittää keskittyä siihen, miten ihmiset käyttäytyvät ja mitä tapahtuu, voi Cortoista myös nauttia – ilman tuntien mittaisia Wikipedia-sulkeisia. Yritän tässä sanoa, että on ihan ok tuntea itsensä tyhmäksi lukiessaan Corto Maltesea, se ei ole mikään syy kieltää itseltään laatusarjakuvaa. Pelottomasti voi tarttua esimerkiksi albumeihin Etiopialainen romanssi tai Corto Maltese Siperiassa!

Arvio: Corto Maltese – Kelttiläistarinoita/Corto Maltese Sveitsissä

Corto Maltese –projekti etenee, tällä kertaa tarkastelussa ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvia lyhyitä seikkailuja sisältävä Kelttiläistarinoita, sekä sodanjälkeiselle 1920-luvulle siirtyvä Corto Maltese Sveitsissä. Näistä kirjoista on jo hieman haastavampi löytää yhteistä punaista lankaa, jos sellaiseksi ei lasketa sattumalta pikkuroolissa vierailevaa Merlin-velhoa.

Arvio: Corto Maltese – Nuoruus/Samarkandin kultainen talo

Näitä kahta 1980-luvun alussa julkaistua Corto Maltese –seikkailua yhdistävä teema on ystävyys, ja tässä tapauksessa Corto Maltesen erikoinen ystävyys venäläiseen Rasputiniin. Rasputin ja Corto Maltese ovat saman kolikon kaksi puolta: molemmat ovat seikkailijoita ja selviytyjiä, jotka eivät valitse puolia vaan luovivat kaaoksen keskellä. Siinä missä Corto Maltese on tyyni tarkkailija ja lojaali niille, jotka sen ansaitsevat, Rasputin on aggressiivinen hämmentäjä, jonka ainoa intressi on hänen oma hyvinvointinsa.

Arvio: Corto Maltese – Herra presidentin voodoo/Mysteerien laguunit

Corto-koulu jatkuu Jalavan värillisten uusintapainosten kahlaamisella. Tällä kertaa vuorossa olivat useamman lyhyen tarinan kokoavat Herra presidentin voodoo ja Mysteerien laguunit. Nämä lyhyet seikkailut avaavat Corto Maltesen hahmoa jopa enemmän kuin pitkä Suolaisen meren balladi teki. Näissä Hugo Pratt pääsee käsittelemään useita aiheita ja testailemaan eri kerrontatapoja. Tarinoiden tyyli vaihtelee perinteisestä seikkailusta veijaritarinoihin ja unenomaisempiin novelleihin. Yhdistävänä tekijänä molemmissa kirjoissa kulkee legenda El Doradosta ja Cibolan seitsemästä kultakaupungista.