Arvio: Jeff Hawke – Charmantti ja omaperäinen scifiklassikko

On jotenkin todellinen power move laittaa sarjikseen ruskea kansi. Niin ankea ja ruma, että sarjiksen on pakko olla tosi hyvä kun kannella ei varmasti myydä yhtään kappaletta.

Ah, lisää sokkopoimintoja joista meikämillenniaalilla ei ollut kirjaan tartuttaessa mitään hajua. Jalavan Sarjakuvan mestareita -sarjan julkaisut ovat kokemukseni mukaan aina vähintään yleissivistäviä, mutta sarjisnautintoa ei voi ihan yhtä lailla taata. Hyvin klassinen realismikuvasto yhdistettynä yllätyksettömään ruutujakoon herätti aluksi pieniä varauksia – onko Jeff Hawke jälleen yksi Agentti X-9 -kokemus, jossa odotukset täytyy asetella historialliselle reliikille, ei aidosti mukaansatempaavalle sarjikselle? Onneksi ei, sillä käsikirjoituksiltaan tämä brittiscifisarja on mukavan omaperäinen ja sarjan ikä näyttäytyy lähinnä charmina. Kanteen on nostettu kuvittajan, sarjan luoja Sydney Jordanin nimi, mutta käsikirjoituksista vastaava William Patterson on minun vähäisen ymmärrykseni perusteella vähintään yhtä vastuullinen Jeff Hawken vetovoimasta.

Arvio: Joakim Pirinen ja myrsky hiekkalaatikossa / Kaasua, komisario Likanen

Harvoin enää tulee sellaista oloa sarjakuvaa lukiessa, että nyt saisi kyllä joku tulla selittämään tämän minulle. Suurimman osan ajasta sitä taiteenlajin tuntemusta on jo tarpeeksi, että asioita osaa asettaa kontekstiin, ja vähän obskyyrimmätkin taidepläjäykset ovat mieluisaa luettavaa. En tietenkään tajua kaikkea lukemaani täydellisesti, mutta silloin kun en tajua, olen sujut sen kanssa. Näiden kahden Joakim Pirisen albumin kanssa tuntui sen sijaan siltä, että nyt en aivan tajua, vaikka pitäisi. Se on paljon epäkiitollisempi tunne kuin tajuamattomuus luvan kanssa. Että nyt sitten, luvan kanssa, jos joku kokee että voisi minulle tulla pätemään Pirisen erinomaisuudesta, olkaa hyvät. Kertokaa minulle, mitä kasarilla julkaistut juttukokoelmat … ja myrsky hiekkalaatikossa ja Kaasua, komisario Likanen minulle sanovat niin hienostuneesti, että minä juntti en sitä ymmärrä.

Arvio: Veripuu – Aivan kelpo kertomus erään legendan synnystä

On melko harvinaista, että sarjakuva, jolta ei itse odota aivan kauheita, ja ympäristökään ei toisenlaista viestiä anna, päätyy yllättämään laadullaan. Siksi se on myös erittäin nautittava tilanne. Veripuu oli tämänkaltainen yllättäjä. Sarjakuva, johon tartuin melko sokkona odottaen geneeristä keskieurooppa-matskua olikin tarinaltaan (vastuussa François Migeat) hyvin rakennettu ja kuvitukseltaan (vastuussa Claude Auclair) oikein komea. Siksi olikin yllättävää, että muutoin edelleen suurta intoilua osakseen saavassa Jalavan Sarjakuvan Mestareita -julkaisusarjassa, jossa Veripuukin on suomeksi ilmestynyt, se on internetissä lähes kuoliaaksivaiettu sarjis. Divareissa kirjaa on saatavilla reilusti, eikä hinta ole kummoinen. Ainoa arvio tai sisältöä kommentoiva teksti, jonka löysin, oli Sarjainfon ei-kovin-innostunut teksti vuodelta 1986. Olisi ihan kiinnostava tietää, onko Veripuun digitaalinen jalanjälki todenmukainen, vai ovatko muut kommentit siitä vain jääneet analogisiin medioihin. Kyllä sitä paljon ankeammatkin sarjikset ovat ylistystä osakseen saaneet. Veripuun aihe on kiinnostava ja toteutus pätevä. Mitä muuta te oikein haluatte?

Arvio: Salainen Agentti X-9 – Enemmän historiantunti kuin sarjiselämys

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

En tiedä, mistä se johtuu, mutta vanhat sarjakuvat ovat minulle paljon ajatuksiaherättävämpi linkki menneisyyteen kuin vaikka vanhat leffat tai kirjat. Se on sikäli outoa, että sarjakuvat ovat usein vähemmän aikaan sidottuja kuin muut taidemuodot. Ei mikään Krazy Katissa alleviivaa, että se on sata vuotta vanhaa sarjakuvaa, eikä EC:n vanhoissa pulplehdissä erityisesti korostu, että toisesta maailmansodasta ei useassa tapauksessa ollut kymmentäkään vuotta. Mutta jotenkin päädyn vanhojen sarjisten kohdalla usein miettimään, millaisissa olosuhteissa niitä on tehty, mitkä nykypäivän itsestäänselvyydet olivat vielä odottamassa tapahtumistaan. Ehkä juuri sarjakuvien rajattu, todellisuudesta irrallinen maailma ja sen näennäinen ajattomuus auttavat samaistumaan sarjakuvien tekijöihin. Tällaisista ajatusleikeistä on iloa silloin, kun vanha sarjakuva on paitsi kiinnostava reliikki, myös selkeästi juuri reliikki. Agentti X-9:n ensimmäiset seikkailut 1930-luvulta ovat juuri tällaisia. Dashiel Hammettin ja Alex Raymondin sarjakuvaa ei voi oikein lukea nykypäivänä silkkana sarjiksena, vaan ajallinen konteksti on välttämätön, jotta se pysyisi mielenkiintoisena.

Arvio: Silence – Tekijänsä parempi versio belgialaisesta noitajutusta

Minulla on henkilökohtainen ärsytyksen kohde. Tai siis on useita, mutta yksi niistä on suomennetut sarjikset, joiden nimestä ei voi päätellä, että ne ovat suomenkielisiä. Kuten Silence. Se on muutenkin huono nimi sarjakuvalle, ohjaa vaan arvailemaan sisällöstä epäolennaisia asioita. Lähtökohdat ovat siis hieman tikkuiset, kun yritän toista kertaa bloggausuran aikana päästä sisään Didier Comès’n tuotantoon. Edellisellä kerralla homma ei mennyt aivan täydellisesti: Lumikko ei koskaan jäsentynyt päässäni erityisen tarttuvaksi kokonaisuudeksi. Toisaalta Silence on sopiva sarjakuva yrittää uudelleen, sillä se on monilta osin täysin sama sarjakuva kuin Lumikkokin. Alun perin Silence on ilmestynyt Lumikkoa ennen, mutta itse olisin veikannut järjestystä toisinpäin. Silence nimittäin tuntuu ehjemmältä, paremmin kerrotulta ja kypsemmältä.

Arvio: Bouncer 1&2 – Kainin silmä / Armottomien laupeus

En missään nimessä väitä, että länkkäri olisi sarjakuvan kuninkuuslaji, mutta ajoittain on silti hauska huomata, miten kovin monen ihan muista hommista tunnetun tekijän katalogistakin jonkinlainen lännenviritys löytyy. Kyllä sillä selkeästi jonkinlainen, suhteellisen monoliittinen asema sarjisten maailmassa on. Siksi kai se on houkutellut puoleensa esimerkiksi enemmänkin happoisista leffoistaan tunnettua Alejandro Jodorowskya, joka on kuvittajakumppaninsa Francois Boucqin kanssa synnyttänyt Bouncer-lännensarjan. Bouncer kertoo ajoittain paikallisen saluunan ovimiehenä työskentelevästä Bouncerista, joka ajautuu osalliseksi seikkailuihin suht kylmässä ja brutaalissa tulkinnassa villistä lännestä. Tästä päästään myös lännensarjakuvan suurimpaan haasteeseen: kun kaikki haluavat tehdä oman versiointinsa samoista aiheista niin kuin kyseessä olisi suomielokuva ja Tuntematon sotilas, miten massasta voi erottua?

Arvio: Elinvoima – Eisner tarjoilee vaihteeksi kerronnallisen voimannäytteen

Blogin puolella ei ole tainnutkaan vielä olla mainintaa yhdestä tämän vuoden parhaista sarjisprojekteista, nimittäin Katu Bronxissa -kirjan joukkorahoituksesta! Kvaak-foorumin aktiivijoukko pisti pystyyn keräyksen, jolla suomennetaan ja julkaistaan viimeinen osa Will Eisnerin Bronx-trilogiasta. Kyseessä on siis yksi sarjakuvan kulmakivistä, jonka ensimmäistä osaa, A Contract with Godia (suom. Talo Bronxissa), pidetään usein ensimmäisenä sarjakuvaromaanina. Tuon kirjan olen arvostellut aiemmin, ja ilmeisesti arvio on tulossa mukaan myös joukkorahoitetun kirjan ekstramateriaaleihin! Toinen osa, A Life Force (suom. Elinvoima) on siis ehdottomasti paikallaan käsitellä tässä blogissakin ennen kolmannen osan ilmestymistä loppuvuodesta. Ja hyvä, että rahoituskampanja antoi sysäyksen tämän lukemiselle, sillä mielestäni Elinvoima on selkeä askel eteenpäin A Contract with Godista, mitä kerronnan kunnianhimoon ja taitavuuteen tulee.

Arvio: Pari vanhaa Manaraa – Kultainen aasi/Giuseppe Bergmanin Odysseia

Lienee sanomattakin selvää, että tässä bloggauksessa on sekä tekstissä että kuvissa yhtä sun toista NSFW:tä ja lapsille sopimatonta.

Eristys alkaa näkyä blogissa sen verran, että suunnitelmallisten arvioitavien kokonaisuuksien sekaan saattaa eksyä ns. keräilyeriä, kuten tämä. Erinomainen antikvariaatti Lukuhetki piti varastontyhjennysalen joku viikko sitten (taitaa olla edelleen menossa!), ja sieltä virtuaaliseen ostoskoriin eksyi suomennettu versio jo aiemmin arvioidusta Krazy Kat -kokoelmasta, sekä nämä pari Milo Manaran albumia. Eroottisten sarjakuvien isoin nimi on jälleen ajankohtainen, sillä ehkä hänen mainstream-ystävällisimmästä teoksestaan, taiteilija Caravaggion elämäkerrasta on vihdoin ilmestynyt suomeksi myös sen toinen osa. Tällä kertaa käsiteltävä kama on kuitenkin vanhempaa tuotantoa, alun perin 1980-luvulta. Kultainen aasi on sarjakuvasovitus maailman vanhimmasta säilyneestä latinankielisestä romaanista, ja Giuseppe Bergmanin Odysseia sekoitus Manaran oman Giuseppe Bergman -hahmon seikkailuja ja Homeroksen myyttejä. Ja toki pornoa, ihan suht suorasukaisesta jynkkytouhusta vihjailevampaan pehmomeininkiin. Tarinalliset ansiot näillä Manaran kertomuksilla ovat melko olemattomia, mutta komean näköisiähän ne ovat, ja lisäksi tämä törkytavaran uittaminen korkeampaan kulttuuriin on ihan kauhean kiehtova aihe mietittäväksi.

Arvio: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia – Ensimmäiset tutkimukset / Rasputinin merkki / Ei kuutamoa katuojaan

Ja tästä voidaankin käynnistää vuoden 2019 otos juuri retconnaamaani ”vuoden olennaisen eurosarjisaukon paikkaus” -sarjaan, jota olen aiempina vuosina edistänyt Corto Maltesella, Luutnantti Blueberryllä jaaaaaa vaikkapa Jacques Tardin sotasarjakuvilla, niin saan tähän retconnaukseen lähes ilmatiiviin ”sarjis per vuosi” -tahdin. Koska aukkoja riittää, täytyy puskea eteenpäin. Estradille siis, Tarkastaja Ankardon tutkimukset! Belgialaisen Benoît Sokal’n etsivähahmo on tehnyt ensimmäiset tutkimuksensa 1970-luvun lopussa tehdyissä lyhäreissä, mutta nykyisen muotonsa sarja löysi 1980-luvun puolella julkaistuissa pidemmissä tarinoissa. Aloitin tutustumiseni (vastoin hiljattain tekemääni lupausta) niillä ensimmäisillä lyhäreillä, joista siirryin pariin myöhäisempään kertomukseen. Koska en ole yltiösynkän klisee-noirin suurin ystävä, nuo varhaiset lyhärit tuntuivat jopa kiinnostavammilta. Niissä Ankardon vallitseva asenne on vielä sarjakuvallinen anarkismi. Myöhemmät pari tarinaa ovat kovinkin nihilistisiä, mutta niistä puuttuu ensimmäisiä kertomuksia leimaava itsetietoisuus.

Arvio: Kirottu sota! – Kaikki mitä et tiennyt ensimmäisestä maailmansodasta ja vähän päälle

Eurosarjakuvan legenda Jacques Tardi ei päässyt yli ensimmäisestä maailmansodasta vielä yhden teoksen avulla. Aiemmin blogissa arvosteltu It Was The War of The Trenches sai vuonna 2008 seuraajakseen Kirottu sota! -teoksen, joka on sen jälkeen ehtinyt kääntymään suomeksikin. Tardin sotakirjoissa on paljon yhtäläisyyksiä, mutta Kirottu sota! on myös selkeästi oma teoksensa, joka tarkastelee sodista surkeinta omasta näkökulmastaan tuoden tapahtumiin uutta kontekstia. Tardin juttu on edelleen inhorealistinen pasifismi yhdistettynä pilkuntarkkaan autenttisuuteen. Näissä sarjakuvissa voi olla varma siitä, että paikannimet ovat just eikä melkein ja univormut ja kalusto viimeistä nappia ja mutteria myöten todenmukaisia. Myös voi olla varma siitä, että yhtään inspiroivaa sankaritarinaa tai kirkasotsaista sotaurhoa ei näiltä sivuilta löydy. Kirottu sota! käy yhden sotilaan näkökulmasta läpi koko myllyn vuodesta 1914 vuoteen 1919 saakka. Tardin tauotta jauhava tyyli on raskas ja vaativa siinä missä itse sotakin.