Arvio: Berlin – Täysi trilogia ansaitsee oman artikkelinsa

Tämä artikkeli tekee Hyllyy-historiaa, sillä ensimmäistä kertaa kirjoitan toistamiseen samasta teoksesta. Toki aivan puhtaasta toisinnosta ei ole kyse, sillä nelisen vuotta sitten saatoin arvioida Jason Lutesin upeasta Berliini-trilogiasta vasta kaksi ensimmäistä osaa. Kolmas ja viimeinen osa ilmestyi pari vuotta takaperin pitkän hauduttelun jälkeen, ja pääsin sen pariin nyt tyttöystäväni suotuisalla avustuksella, kun pukinkontista tupsahti 600-sivuinen omnibus-järkäle, jolla ottaisi hengiltä jo vähän varttuneemmankin kynäniskan. Koska kahdesta ensimmäisestä osasta on sen verran aikaa, tankkasin toki päätösosan pohjalle myös edeltävät kirjat. Olin varautunut siihen, että aiempaa arviota pitäisi suomia kovinkin lujaa ja näkemyksiä korjata. Mutta vielä mitä, olinkin kirjoittanut ihan hyvin! Saatoin nyökytellä tekstille hyvillä mielin. Se ilahdutti lähes yhtä paljon kuin trilogian varsinainen päätösosa City of Light (suomennoksessa Kuohuva kaupunki), joka vie elokuvallisen tarinan maaliin upeasti.

Arvio: Blast 2-4 – Raju, ruma ja synkkä huippusarjis

Mulla on tällä hetkellä pieni puhelimen ja läppärin siirtymävaihe menossa, joten kuvat on välillä valitettavasti vähän tällaisia. Koettakaa kestää!

Kun kirjoitin arviota Manu Larcenetin ensimmäisestä Blast-sarjakuvan osasta, ounastelin moneen otteeseen, että tarinan sävy saattaisi muuttua vielä tavalla joka vaikuttaisi kokonaisuuden tulkintaan merkittävästi. Ensimmäisessä osassa päähuomion vei tietynlainen värittynyt sympatia päähenkilö Polza Mancinin itsensäetsimismatkaa kohtaan. Tällöinkään sarjakuvassa ei voinut täysin tuudittautua tunnelmoimaan, mutta yhä vaikeammaksi se kävi myöhemmissä osissa. Kakkoskirja Pyhän diilerin ilmestys tuo tarinaan paljon nihilistisemmän sävyn ja elämän rumia puolia, kolmoskirja Päätä pahkaa tekee lukemisesta osittain jo epämiellyttävää, ja neloskirja Toivottavasti buddhalaiset ovat väärässä moukaroi lukijan emotionaalista palleaa täysin armotta. Lopulta Blastista jää lähes yliajettu olo. Sen lukeminen ei tuntunut kivalta, mutta sen pariin haluaa silti palata uudestaan, niin koukuttava ja hyvä se on.

Arvio: Läskimooses – On

Luin viime syksyn megalomaanisinta sarjakuvajulkaisua, Matti Hagelbergin koottua Läskimooses-laitosta, varmaan yhteensä noin kolmen kuukauden ajan. Melkein 1500-sivuinen kolmikko kirjoja kokoaa yhteen vuosina 2012-2020 ilmestyneet Läskimooses-lehdet. Ensimmäinen osa on nimeltään Maailman kirkas aamunkoitto, toinen Päivän tuoksuvalla hetkellä ja kolmas Here comes trouble. Tämä on varmaankin kunnianhimoisin yksittäinen sarjakuvajulkaisu Suomessa koskaan, enkä ymmärrä, miten se voi edelleen maksaa vain 55 euroa. Olisin pulittanut kaksi kertaa tuon verran aivan mukisematta. Läskimooses on ansaitusti saanut kotimaiseksi sarjakuvaksi myös paljon mediahuomiota, ja arvioita on julkaistu laajasti. Sitä enemmän kuumottikin, kun vielä toisen kirjan lopuillakin tuntui siltä, ettei minulla ole tästä kamalasti mitään sanottavaa. No, kolmannen kirjan alkupuolella suurempi kuva alkoi hahmottua ja asioihin saatiin järjestys. On minulla Läskimooseksesta jotain sanottavaa, mutta ehkä tällaisen teoksen tärkein vaikutus on sen puhdas olemassaolo.Siitä saa pitää tai olla pitämättä, mutta nimensä planeetan mukaisesti se on monoliitti, jo syntyessään. Joskus se on kauempana ja joskus lähempänä, mutta alati taustalla. Darkseid is, Läskimooses on.

Arvio: Blast 1 – Röykkiö ihraa

Vaikka on vuosikausia levittänyt sarjakuvan monipuolisuuden ilosanomaa tällä tavalla julkisestikin, niin kummasti sitä jää itselleen kiinni ennakkoluuloista edelleen. Tiedättekö, siitä että on nähnyt jonkun sarjakuvan vaikka kirjaston hyllyssä 100 kertaa, mutta ohittanut sen aina koska se ”näyttää epäkiinnostavalta”. Mitä hittoa sekin muka tarkoittaa. No, Blast on juuri sellainen. Olen kävellyt sen ohi lukemattomia kertoja, koska tekijä Manu Larcenet on joku euroviisastelija, ja nehän on usein keskinkertaisen tylsiä. Ja kansi on kans valju ja liian taiteellinen, ja sehän tarkoittaa varmasti että jotain oman navan kaivelua on vaan tarjolla. Ja varmasti tekstiäkin on liikaa, eikä yhtään mitään visuaalisuutta. Koska se on just tosi usein sarjakuvien ongelma. #eijjumalauta miten typerää, kun tätä taas auki kirjoittaa. Mutta niin se vain menee. Onneksi joku ystävällinen blogin lukija laittoi Blastin aikanaan suosituslistalle, joten tuli idiotismin sijaan otettua sarjis pykälään. Ja sehän oli, jälleen kerran, erittäin kiehtova ja omalaatuinen. Itse asiassa niin paljon, että luettuani kirjaston ykkösosan ostaa pätkäytin kaikki neljä volyymiä itselleni.

Arvio: MW – Nyt ei ole mestarin jälki vanhentunut kovin arvokkaasti

Nappasin jälleen kirjaston hyllystä täysin sokkona mangan grand old man Osamu Tezukaa suht luottavaisena siihen, että mestarin kanssa ei voi mennä vikaan umpimähkäänkään. Sen verran vakuuttava oli edellinen häneltä lukemani Message to Adolf -epookki. Aivan en kuitenkaan päässyt huokailemaan ihastuksesta lukiessani MW:tä, minisarjaa, joka on alun perin ilmestynyt Japanissa 1976-1978 ja koottu sittemmin yhdeksi järkälemäiseksi laitokseksi. MW on toki taitavasti rakennettu ja sarjakuvallisesti hyvin toimiva, mutta nykyvinkkelistä katsottuna juonessa on niin paljon arveluttavia ja ongelmallisia elementtejä, että lukemiseen heittäytyminen ja nauttiminen häiriintyi jatkuvasti. Lopputuloksena oli lähinnä todella hämmentynyt bloggaaja.

Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989

No niin, tätä postausta on odottanut analytiikan mukaan ainakin neljä ihmistä! Jos kirjoittaisin blogia puhtaasti isojen lukujen perässä, olisin lopettanut Showasta kirjoittamisen jo aikaa sitten, kyseessä on nimittäin yksi selkeästi vähiten luetuista Hyllyyn postaussarjoista. Toisaalta, jos kirjoittaisin lukijamäärien perässä, niin varmaan pitäisi valokuvata jotain jalkineita, pastareseptejä ja matkakohteita muutenkin eikä nyhjätä seksittömien sarjakuvien parissa (toim. huom. sarjakuvat eivät ole seksittömiä, lainkaan! Ei edes Showa! Sen seksijutut ovat lähinnä ankeita ja vaivaannuttavia, mutta siellä ne ovat!). Mutta jos olisin katkaissut Showan lennon aiemmin, en olisi ollut rehellinen itselleni. Shigeru Mizukin jättihistoriikki on nimittäin erittäin mielenkiintoinen ja hyvin tiukasta formaatistaan huolimatta jokainen kirja on täysin erilainen. Itse odotin tätä Showan neljättä ja viimeistä osaa ehkä kirjoista eniten, sillä tässä viidensadan sivun aikana haukataan historiaa peräti 36 vuotta, enemmän kuin kolmessa edellisessä kirjassa yhteensä. Lisäksi ankeasta ja epäonnisesta vuosisadan alkupuolikkaasta päästään eroon ja ihastelemaan Japanin nousua maailmanlaajuiseksi teollisuus-, raha-, viihde- ja teknologiajättiläiseksi. Mizuki ei kuitenkaan petä. Yleiskyynisestä elämänkatsomuksesta ei tingitä, ja mangamestarin silmissä nousukaudetkin tarkoittavat lähinnä laiminlyöntejä ja pahoinvointia. Showa tarjoilee siis hyvää mieltä loppuun asti!

Arvio: Super Mario Adventures – Huono sarjis, jota haluaa ymmärtää

Oletko muuten koskaan nähnyt maanisempaa meininkiä sarjiksen kannessa? Ei oo jotku Jokerin naurut mitään tän rinnalla.

En ole koskaan tainnut ihan hirveästi muistella blogissa henkilökohtaista sarjislapsuuttani tai -nuoruuttani. Toki Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä -postauksissa puhutaan kasvusta ja identiteetistä, mutta konkreettiset fiilistelyt ovat loistaneet poissaolollaan. Pääsyy tähän varmasti on, että ennen Twitteriä ja tätä blogia en oikeastaan ollut löytänyt sarjisyhteisön pariin. Lukioaikoina löysin ensimmäisen ystävän, jonka kanssa saatoin intoilla sarjiksista, ja pitkään hän olikin ainoa kiintopisteeni siihen, että jotakuta muutakin sama supersankarihömppä kiinnosti. Makumme eivät mene yksi yhteen, mutta tunnemme toistemme kiinnostukset jo kohtalaisen hyvin. Niinpä otan hänen suosituksensa vakavasti. Tällä kertaa en aivan tiedä, onko ”vakava” oikea sana, mutta kun käteen lykättiin vierailulla Super Mario Adventures, niin totta ihmeessä luen ja arvioin. Kentaro Takekuman ja Charlie Nozawan sarjis on alun perin ilmestynyt 1992-1993, mutta löytänyt tiensä englanniksi vasta 2016. Nintendo-nostalgikoille tässä on varmasti ajan ja vaivan väärti pala. Itse en ole Nintendo-nostalgikko.

Arvio: The Superior Foes of Spider-Man – Niin kuin sen kuuluu olla

Nyt täytyy sanoa, että helpotti. Supersankarisarjikset ovat olleet paitsiossa paitsi blogissa, myös omissa fiiliksissäni viime aikoina. Edes yleisesti kohtuullisen hyvänä pidetyt teokset, kuten Punatähden poika, eivät saaneet kovettunutta sarjisbloggaajan sydäntä pehmenemään. Hetken ehdin jo pelätä, että olen kadottanut sarjisjuureni, siirtynyt johonkin hähmäiseen eliittiin jossa supersankareita katsotaan pitkin nenänvartta. The Superior Foes of Spider-Man kuitenkin todisti, että tästä ei ole kyse. Tällaisia supersankarisarjiksia minä nykyään kaipaan. Itsetietoisia, moderneja, rehellisesti hölmöjä, melodramaattisia, tekijöidensä näköisiä. TSFOSM on oikein mukava minisarja, jossa kaivetaan naftaliinista mittava määrä Hämiksen historian nelosketjun hahmoja ja annetaan näille viisitoista minuuttia parrasvaloissa. Ja sitä ei tehdä millään Hushin tai Guardian Devilin tosikkomaisella metodilla, vaan sillä tavalla kuin hömppähahmot ansaitsevaktin. Hömpällä.

Arvio: Teräsmies – Punatähden poika

Rullailin tuossa Hyllyy-arkistoja taaksepäin ja tajusin, että supersankaritörmäilyt ovat olleet rankasti aliedustettuina jo melkein pari vuotta. Tarvetta täyttämään sopii hyvin yksi nykypäivänä jo varmaan tunnetuimmista Teräsmies-sarjakuvista, Punatähden poika. Sattumalta tämä on myös yksi Hyllyyltä yleisimmin kyselty arvio (mikä ei tietenkään ole kamalan paljon, mutta kuitenkin), ja viimeinen niitti oli kun Ahvenaarion Paavo oli jättänyt tämän ”perintölistalleen”, josta toivoi arvioita tehtävän oman bloginsa lopettamisen jälkeen. Että tässä sitä nyt ollaan. Mark Millarin, Dave Johnsonin ja Kilian Plunkettin vaihtoehtotodellisuus, jossa Teräsmiehen avaruusalus laskeutuikin Yhdysvaltain sijaan Neuvostoliittoon. Pelkäänpä, että joudun tuottamaan pettymyksen tämän arvion perään kyselleille todetessani, että Punatähden poika on mielestäni sarjakuva, jonka idea kuulostaa vinkeämmältä kuin itse sisältö. Neuvostoliitto jää tarinassa pikkunäppäräksi yksityiskohdaksi, kun jälleen kerran pohditaan absoluuttisen vallan absoluuttista turmeluvoimaa ja asetetaan Teris vastakkain niin Batmanin kuin Lex Luthorinkin kanssa.

Arvio: Showa – A History of Japan 1944-1953

Nyt on kyllä tosi kökkö kuva, mutta enpä jaksa ottaa uutta. Sori siitä!

Enpä olisi arvannut vielä puolisen vuotta sitten, että näin sanoisin, mutta nyt olen hetkeksi lukenut riittävästi toisesta maailmansodasta japanilaisten näkökulmasta. Lähestymistapa, joka oli tuohon saakka minulle lähes tuntematon on yhtäkkiä hallinnut sarjakuvalukemistoani hämmentävän paljon. Homma alkoi tietysti Showan edellisosalla, jossa koko kirjan mitta käsitellään sodan etenemistä ja tapahtumia. Siitä jatkoin saman tekijän, eli Shigeru Mizukin erilliseen sotaromaaniin Onward Towards Our Noble Deaths, jonka jälkeen vuorossa oli Osamu Tezukan Message to Adolf. Nyt, Showan kolmannen osan kohdalla, josta siitäkin reilusti yli puolet keskittyy sodan aikaan, tunnen tarvetta sanoa ääneen, että muutkin aiheet kelpaisivat jo hiljalleen. Onneksi tämänkertainen Showa pääsee vihdoin yli sodasta, vaikka ymmärrän hyvin myös, miksi sitä oli käsiteltävä perusteellisesti.