Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin

Akira5-8_kansi

Jotenkin tämä bloggaushomma on viime aikoina varkain hiipinyt tilanteeseen, jossa minulla on yhtäaikaisesti auki ihan törkeä määrä lukuprojekteja. Siis aloitettuja sarjoja/kertomuksia, joita pitäisi saattaa loppuunkin. Osasyynä on varmasti suositusten haaliminen sieltä sun täältä sen kummemmin tarkistamatta, onko kyseessä jonkin sarjan ykkösosa vai itsenäinen sarjakuva, ja kakkossyynä ihan puhtaasti kiinnostus kaikkea mahdollista kohtaan. Tämä ei olisi varmaan ongelma kaaoksessa viihtyvälle ihmiselle, mutta minulla on tietokoneeni työpöydällä yksi kuvake (roskakori), selaimessa korkeintaan neljä välilehteä yhtäaikaa auki ja sähköpostin inbox aina nolla. Kertonee jotain siitä, miten hyvin keskeneräiset projektit sopivat tyyliini. Tästä päästään toiseen ongelmaan: on erittäin tyydyttävää saada edistettyä näitä keskeneräisyyksiä, kuten nyt vaikkapa Akiraa. Haaste on se, että blogivinkkelistä on aika kinkkistä keksiä jatkuvasti sanottavaa samoista sarjiksista. Onhan Katsuhiro Otomosta ja Akirasta kirjoitettu kokonaisia kirjoja ja tuhansien sivujen edestä tekstiä, mutta kun minun asiantuntemukseni ei ole ihan sillä tasolla. Onneksi pokkarit 5-8, eli tarinan toinen kolmannes, kiristävät tahtia entisestään ja korostavat Akiran parhaita puolia, niin ei tarvitse tyytyä aivan pelkkään käsien heilutteluun tekstissäkään. Jatka lukemista ”Arvio: Akira 5-8 – Tarinan käänteet pääsevät kerronnan vauhtiin”

Mainokset

Arvio: Unnatural vol. 1 – Awakening

Unnatural1_kansi

Nyt täytyy kyllä myöntää, että en olisi ikimaailmassa arvannut, millaisen sarjakuvan olin luettavaksi haalinut. Unnatural jatkaa viime vuoden kehuttujen sarjisten sarjaa, jotka pistin kirjastosta varaukseen sen suuremmin tutustumatta tai miettimättä. Kyseessä on italialaisen Mirka Andolfon ensimmäinen englanniksi käännetty sarjis. Kustantajaksi on tarttunut Image, eli Andolfo ei aloita jenkkitaivaltaan mistään pienistä taidepiireistä. Itse toki oli jälleen skeptinen Image-tuotteeseen tarttuessani, mutta nyt täytyy sanoa, että suurin osa kustantamon helmasynneistä loisti poissaolollaan. Siinä missä Image-kama on usein nähtyjen konseptien kierrättämistä, sisällöllisen ohuuden peittämistä silmäkarkkiin ja ”aikuisen sarjakuvan” varjolla läpipäästettyä sekavaa kerrontaa, Unnatural on aidosti koukuttava, alusta saakka hyvin rakentuva ja TODELLAKIN yllättävä sekoitus teemoja, joita en ole nähnyt sarjakuvassa yhteen naitettuna koskaan ennen. Jatka lukemista ”Arvio: Unnatural vol. 1 – Awakening”

Arvio: Fence vol. 1 – Perusvarma suorittaja ei kestä hengähdystaukoja

Fencevol1_kansi

Kun en kauheasti japanilaisen sarjakuvan maailmaa tunne, niin en uskalla sataprosenttisella varmuudella julistaa, mutta ymmärtääkseni urheilumanga ja -anime ovat ihan elinvoimainen alagenre. Ja sikäli mikäli edelleen olen ymmärtänyt oikein, tarina toistuu useasti melko samanlaisena altavastaajan kasvukertomuksena. Kun siis sanon, että kilpamiekkailun maailmaan sijoittuva Fence ammentaa Karate Kidin ja Rockyn perinteestä, niin mangaa lukeneelle tuoreempaakin verrokkimatskua voisi olla tarjolla. Oli miten oli, nuo muinaiset urheiluleffat tulivat mieleeni lähinnä siitä syystä, että Fence ei lajivalintansa lisäksi tarjoa auringon alle mitään uutta. Se ei ole pelkästään negatiivinen asia, sillä kilvoittelu ja kasvutarinat ovat hyvää matskua draamalle ihan samalla tavalla nykypäivänä kuin 40 vuotta sitten. Ja kyllähän Fenceäkin ihan hyvillä mielin lukee, mutta veikkaan, että tarinan tahmainen eteneminen tappaa silti innostukseni huomattavasti ennen kuin sarja ehtii päättymään. Jatka lukemista ”Arvio: Fence vol. 1 – Perusvarma suorittaja ei kestä hengähdystaukoja”

Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles

cof

En ihan tarkalleen tiedä, minkälainen ongelma minulla on Image-kustantamon kanssa, mutta useimmiten en ole heidän sarjakuvistaan vaikuttunut. Minun ja julkaisujohtajan maut eivät vain osu kauhean hyvin yksiin. Silti, Imagekin kun jonkinlaista mainetta sarjispiireissä nauttii, tulee aina aika ajoin tartuttua uuteen kustantamon tuotteeseen ja toivottua, että historia ei toistaisi itseään. Uusimpana tyrkkynä viime vuoden best of -listoille hiipinyt Ice Cream Man. Episodimainen sarjakuva on hengeltään sandmanmainen, joskin W. Maxwell Prince ja Martin Morazzo haluavat pitää homman ainakin näiden neljän ensimmäisen numeron perusteella Neil Gaimania kyynisempänä. Ice Cream Man on kokoelma tarinoita epäonnisista ihmiskohtaloista jossain kauhun, dekkarin ja fantasian välimaastossa. Omista Image-kokemuksistani tämä ei ole missään nimessä kehnoin, mutta en tiedä, tulenko silti muistamaan tästä sarjiksesta enää kolmen kuukauden kuluttua juuri mitään. Jatka lukemista ”Arvio: Ice Cream Man vol. 1 – Rainbow Sprinkles”

Arvio: Uzumaki – Spiral Into Horror

cof
Luin Uzumakista kahta eri versiota, peilattua ja peilaamatonta. Kannet olivat kyllä molemmissa totaalisen mitäänsanomattomia.

Kaiken muun sarjismouhauksen lisäksi taustalla on ollut käynnissä useamman kuukauden kestänyt projekti lukea loppuun kauhumestari Junji Iton tunnetuin painajainen, Uzumaki. Uzumakilla on mittaa kolme pokkaria, mutta projektia ei venyttänyt kirjan pituus, vaan se, että Uzumaki on koko ajan kirjastosta varattuna tai kysyttynä. Ottaen huomioon, että kyseessä on 20 vuotta vanha sarjakuva, jota ei tietääkseni ole käännetty suomeksi tai joka ei ole ollut missään erityisessä julkisuudessa viime vuosina, kertoo tuo kysyntä jotain Uzumakin maineesta. Itoa on blogissa luettu pariin otteeseen aiemminkin, ja tekijän kyvyistä on oltu vaikuttuneita alusta lähtien. Uzumaki on lukemistani Iton kirjoista selkeästi pisin. Kaikki luettu Ito on tehnyt vaikutuksen: lyhyet kauhunovellit tekivät vaikutuksen, ja pidemmässä Gyossa tarina pääsi häiritsemään uudella tavalla vaikka illuusio hieman särkyikin ilmiöiden liiallisen selittämisen vuoksi. Uzumaki ei kompastu selittämiseen vaan on tyydyttävän epämääräinen, vaikka kauhua ei ihan joka sivulle riitäkään. Jatka lukemista ”Arvio: Uzumaki – Spiral Into Horror”

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Sin City – Hell and Back

cof

Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä -sarja etenee jo kolmanteen osaansa. Kun olen retroaktiivisesti keksinyt sarjalle sääntöjä, olen tunnistanut kehityksestäni tietynlaisia käännekohtia. Lapsuuden ensimmäiset kunnon sarjismuistot (tämä on vielä tulossa), itsenäinen lukeminen ja tunne omasta kirjasta (Roope Ankan elämä ja teot), pottunokista ja eläinhahmoista ”realistisiin ihmishahmoihin” (Hämähäkkimies) ja ensimmäinen ”aikuisten sarjakuva”, joka on tämän osan teema. Voi olla, että keksin näitä käännekohtia joskus vielä lisääkin, mutta näillä näkymin neljä osaa on loppusaldo, joilla minuuteni on sarjakuvissa rakennettu.

cof

Heräsin ”vakaviin” sarjakuviin verrattaen myöhään. Yläasteella oli kiire soittaa bändissä ja kasvattaa finnejä naamaan ja lukiossa oli niin paljon luettavaa koulun puolesta, että suunnilleen kaikki vapaa-ajan lukeminen viikottaista Akkaria lukuunottamatta jäi taka-alalle. Niinpä henkisen kehityksen aika, jolloin muukin kuin huumori- tai seikkailumateriaali alkaa kiinnostamaan, meni enemmän tai vähemmän sarjispimennossa. Palasin sarjakuvien pariin 2005, kun teattereihin tärähti ensimmäinen Sin City -leffa. Elokuva itsessäänhän on ensiluokkaista pintakiiltoa ja kikkailua, niin hyvin tehtynä, että sitä on vaikea vastustaa. 17-vuotiaaseen se iski kovaa, joten elokuvan jälkeen oli pakko haalia näppeihin myös sarjista. Isä onnistuikin joltain työreissulta tuomaan tuliaisina Hell and Back -kirjan, joka tuolloin oli melko tuore ja sattumalta viimeiseksi jäänyt Sin City -julkaisu. Tässä tapauksessa se oli ensimmäinen lukemani Sin City, joten sain sarjaan melko erilaisen ensikosketuksen kuin suurin osa lukijoista. Ja Frank Millerkään ei ollut vielä kyseenalainen hahmo, oi niitä aikoja! Jatka lukemista ”Ilman tätä sarjakuvaa en olisi minä: Sin City – Hell and Back”

Arvio: Akira 1-4 – Mangaklassikko on hävitystä ja takaa-ajoja

cof

Lisää klassikkoaukkojen paikkaamista! Ajattelin, että nyt on oiva hetki tarttua yhteen mangan tunnetuimmista nimikkeistä, Katsuhiro Otomon Akiraan, tapahtumat kun sijoittuvat kyberpunk-henkisessä scifissä juuri vuoteen 2019. Sitten avasin ykköskirjan ja hommalta putosi pohja: suomennoksen mukaan kolmas maailmansota käytiinkin 1992, ei 1982, kuten lähteeni kertoivat, ja tapahtumat tapahtuvat vuodessa 2030, ei 2019. Välitön ryntäys Wikipediaan ei auta: englanninkielinen sivu kertoo mangan tapahtumien sijoittuvan vuoteen 2019, suomenkielinen puolestaan pitää kiinni Liken 2030-väitteestä. Olin kyllä valmistautunut siihen, että yhteensä yli 2000-sivuisen scifimangan perässä on vaikea välillä pysyä, mutta ihan näin alkumetreillä en kuvitellut joutuvani sekaisin. Tulkaahan nyt joku nestori sieltä kouluttamaan märkäkorvainen bloggaaja: onko Liken käännöksessä siirretty tapahtumia 10 vuotta eteenpäin tietoisesti esimerkiksi siksi, että suomijulkaisu on ilmestynyt yli 10 vuotta alkuperäisteoksen jälkeen? Vai onko kyseessä jokin muu lapsus? Onko 2019-linkkini Akiraan kuranttia tavaraa vai sössinkö koko homman häpeällisesti heti alkumetreillä ja blogin uskottavuus meni sen siliän tien? Onko minusta edes puhumaan mitään Akiran laadusta? Jatka lukemista ”Arvio: Akira 1-4 – Mangaklassikko on hävitystä ja takaa-ajoja”

Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä

cof

Viime vuoden sarjisten läpikäynti keskeytyi hetkellisesti, kun innostuin Snagglepuss Chroniclesista niin paljon, että sen käsikirjoittaja Mark Russellin aiempi Hanna-Barbera-tulkinta oli pakko saada käsiin suunnilleen heti. Niinpä 2018 pistettiin vaihtopenkille hetkeksi ja lukujonon kärkeen kiilasi The Flintstones, eli tuttavallisemmin Kiviset ja Soraset. 2016 käynnistynyt minisarja sai sekin oman osansa kiitosta ja positiivista huomiota, mutta vastaanotto ei ollut aivan yhtä yksimielisen ylistävä kuin Snagglepussilla, joten omakin innostus syttyi hitaammin. Kahteen volyymiin koottu 12-osainen kronikka rakentuu eri tavoin kuin Snagglepuss, sillä jokainen numero on käytännössä oma stand-alone-tarinansa. Alkuun Flintstones vaikutti juuri arvioiden mukaiselta ”aika jees mutta ei nyt ihan unohtumaton” -tason satiirilta, kunnes noin 7. tai 8. numeron paikkeilla Russel pistää turbot päälle. Sitten mennäänkin loppuun asti sellaisella rytinällä, että ei paremmasta väliä. Flintstones naurattaa, itkettää, viihdyttää ja piinaa noin sivun välein vaihtuvilla tunnetiloilla ihan suvereenisti. Lopputulos on, että härskin hyvä sarjakuva on tämäkin. Will Ferrelliä Zoolander-elokuvassa mukaillen: Mark Russell – so hot right now, so hot. Jatka lukemista ”Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä”

Arvio: Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles

cof

Viime vuoden parhaiden sarjisten läpikäynti jatkuu. Siinä, missä montaa listoille noussutta teosta saa kirjastosta jonottaa hetken, yllätyin kovasti huomatessani, että niistä ehkä laajimmalti kehuttu ja kiitetty oli saatavilla saman tien. Kyseessä on Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles. Tämä minisarja on osa DC:n Hanna-Barbera Universeä, jossa 1960-luvun klassisten HB-piirrettyjen hahmoja tuodaan uusiin ympäristöihin modernisoituina tulkintoina. Taustoista lisää ihan kohta, nyt on jo pakko korostaa, että Snagglepuss Chronicles on kehunsa ansainnut, ja monella tapaa. Sen yhteiskunnallinen kommentaari ja yhteydet nykyaikaan ovat ilmiselviä ja vaikuttavia. Tämän, ns. ilmiselvän tason lisäksi Snagglepuss Chronicles on kuitenkin älykäs, empaattinen, koskettava, tunnelmallinen ja hienosti tehty. Kaiken kaikkiaan, monella tapaa esimerkillinen sarjakuva. Jatka lukemista ”Arvio: Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles”

Arvio: The Filth – Jos tämä on fiksua sarjakuvaa, olen mielummin tyhmä

cof

”Jakaa mielipiteitä” tai ”ei jätä kylmäksi” on jännä ilmaus. Yleensä se tarkoittaa, että A on sanonut X:n olevan ihan paskaa, ja B ei uskalla sanoa, että X oli A:n mielestä paskaa, koska on itse eri mieltä eikä halua myöntää A:n mielipiteelle painoarvoa. Useimmiten ”ei jätä kylmäksi” tarkoittaa, että merkittävä osa ihmisistä pitää asiaa roskana, ja sitä ei haluta julkisesti kutsua roskaksi ja ”jakaa mielipiteitä” on poliitikon ilmaus asialle, josta ei uskalleta puhua oikeasti asiaa kuvaavilla termeillä. Jonkinasteisen internet-tutkimuksen jälkeen väittäisin, että Grant Morrisonin ja Chris Westonin minisarja The Filth jakaa oikeasti mielipiteitä. Puolen tunnin aikana vastaan ei tullut yhtään arviota tai kirjoitusta siitä, joka ei joko olisi ollut lähes varauksetonta hypeä tai hyvin ärsyyntynyttä lyttäystä. Morrison on tunnettu villeiksi äityvistä, metaforallisista tarinoista, joissa tapahtumien loogisuus ei aina ole yhtä tärkeää kuin niistä jäävä fiilis tai lukijan hämmentäminen ylipäätään. The Filth on tislattua Morrisonia, jonka ainesosat ovat shokeeraaminen, nyrkkeilyhansikkain esitetty yhteiskuntakritiikki, sekavan boschilaiset tapahtumaympäristöt ja noin kolme hyvää ideaa. Mielipiteiden jakaumassa olen tässä tapauksessa siis sitä mieltä, että The Filth on lähinnä ärsyttävä ja huono. Jatka lukemista ”Arvio: The Filth – Jos tämä on fiksua sarjakuvaa, olen mielummin tyhmä”