Arvio: Eternautti & Eternautti 1969 – Humaani ja epähumaani tulkinta samasta scifidystopiasta

Hoidetaan ne pienet risut pois alta heti kättelyssä, niin päästään asiaan. Eternautti on järjestyksessään toinen KVAAK Kirjan joukkorahoitettu käännössarjakuvaprojekti, kaikilla mittareilla menestyneen Dropsie Avenue -julkaisun seuraaja. Myös Eternautissa kaikki meni hienosti, mutta kun hain paketin postista viime viikolla, tarkistin huvikseni, kauanko itse rahoituksesta oli kulunut, ja hieman yli vuoden päivät toimituksessa kesti. Ei näitä kiireellä tarvitse julkaista, mutta tuo on oikeasti jo tilkkasen huvittava toimitusaika. Ei tässä mitään risteilyalusta kuitenkaan tilattu. Seuraavakin rahoitusprojekti on ollut sisässä jo hyvän aikaa, itselleni kelpaisi ehkä samalta kustantajalta yksi hanke kerrallaan. No niin, nyt ne risut on annettu ja voidaan mennä ruusuihin, joita onkin sitten paljon enemmän. Eternautti-paketti sisältää kaksi versiota samasta sarjakuvasta, molemmat erittäin laadukkaasti toteutettuja. Paketti on mitä kiehtovin kurkistus eteläamerikkalaiseen historiaan, kulttuuriin ja maailmankuvaan 50-60 vuoden takaa.

Arvio: Aarne Ankka – Kansankodin pesänjakajat / Mielipuolen kuvakirja

Osaako joku selittää, mistä sarjisten ankkahahmojen esiinmarssi juontaa juurensa? Siis joo, toki Akusta ja Repestä, mutta ei se mielestäni selitä sellaisia hahmoja kuin Howard the Duck, tarkastaja Ankardo tai Aarne Ankka. Nykyään vitsi on lienee jo itse itseään hengissä pitävää sorttia, mutta olisi kiva ymmärtää, mistä ankan asema hahmosapluunana oikein on saanut syntynsä. No, Aarne lienee noista edellä mainituista pienimmän maineen ankka. Charlie Christensenin keskikaljaa litkivä, epäonnistunut kirjailijahahmo on hyvin vahvasti sidoksissa Tukholmaan ja ruotsalaisen yhteiskunnan kommentointiin. Aarne Ankka ei tavoittele maailmanmainetta, vaan Pohjois-Eurooppa riittää aivan hyvin. Toisaalta tässä on myös keskieurooppalaista sävyä, nimittäin aika setäistä selittämistä, jonka nokkeluus ja oivaltavuus on vähintäänkin kyseenalaista. Se saattaa toisaalta olla myös kirjojen pointti.

Arvio: Ulkoministeriö – Diplomaattisia merkintöjä 1 & 2

Jos olisin sellainen meemeihin taipuvainen viestijä, niin Ulkoministeriötä voisin kommentoida Gordon Ramsayn kuvalla, jossa lukisi “Finally, some good fucking poliittista satiirisarjakuvaa”. Poliittista sarjakuvaahan on Hyllyyssäkin luettu kyllä vuosien saatossa kunnon pino, mutta satiiri ei ehkä ole tyylilajina genressä kuitenkaan kauhean yleinen. Koomisemmatkin poliittiset sarjakuvat (ainakin minun lukemani) kommentoivat yhteiskuntaa laajemmin, eivät niinkään poliitikkoja tai poliittista järjestelmää. Toisaalta, voidaan myös helposti väittää ettei Ulkoministeriökään ole varsinaista satiiria, sillä sen yhteys tosielämään on hyvin suora ja selkeä. Käsikirjoittaja, pseudonyymi Abel Lanzacin takaa löytyy Ranskan entisen ulko- ja pääministerin erityisavustaja Antonin Baudry, joka kertaa Ulkoministeriössä omia kokemuksiaan hyvin nimellisesti todellisia tapahtumia naamioiden. Onko se sitten satiiria, jos Colin Powellin nimi on Jeffrey Cole ja Irak on Luusdem, vai onko tämä vain hieman keskimääräistä vapaammin tapahtumia kertaava muistelmateos?

Arvio: Berlin – Täysi trilogia ansaitsee oman artikkelinsa

Tämä artikkeli tekee Hyllyy-historiaa, sillä ensimmäistä kertaa kirjoitan toistamiseen samasta teoksesta. Toki aivan puhtaasta toisinnosta ei ole kyse, sillä nelisen vuotta sitten saatoin arvioida Jason Lutesin upeasta Berliini-trilogiasta vasta kaksi ensimmäistä osaa. Kolmas ja viimeinen osa ilmestyi pari vuotta takaperin pitkän hauduttelun jälkeen, ja pääsin sen pariin nyt tyttöystäväni suotuisalla avustuksella, kun pukinkontista tupsahti 600-sivuinen omnibus-järkäle, jolla ottaisi hengiltä jo vähän varttuneemmankin kynäniskan. Koska kahdesta ensimmäisestä osasta on sen verran aikaa, tankkasin toki päätösosan pohjalle myös edeltävät kirjat. Olin varautunut siihen, että aiempaa arviota pitäisi suomia kovinkin lujaa ja näkemyksiä korjata. Mutta vielä mitä, olinkin kirjoittanut ihan hyvin! Saatoin nyökytellä tekstille hyvillä mielin. Se ilahdutti lähes yhtä paljon kuin trilogian varsinainen päätösosa City of Light (suomennoksessa Kuohuva kaupunki), joka vie elokuvallisen tarinan maaliin upeasti.

Arvio: Pekurinen – Historia kohtaa nykyajan ja Kafka Chuck Jonesin

Ja edelleen ollaan syksyn kotimaisella uutuuslaarilla. Täytyy sanoa, että Jarkko Räihän elämäkertateos Pekurinen oli etukäteen aihepiiri-toteutus-yhdistelmällään minua tästä uutuuskattauksesta eniten kiinnostanut teos. Suomen tunnetuimmasta pasifistista ja siviilipalveluslain voimaanpainostaja Arndt Pekurisesta on toki kirjoitettu paljonkin, mutta sarjakuvaa aiheesta en ole aiemmin nähnyt. Pekurinen seuraa nimihenkilönsä elämässä pääosin parin vuoden ajanjaksoa välillä 1929-1931. Tällöin Pekurista yritettiin pakottaa asepalvelukseen monin keinoin ja pääosan ajasta lukija viettääkin Pekurisen kaverina erilaisten armeija- ja oikeuslaitospehtoorien kasvoja tuijotellen. Vakavasta ja jopa byrokraattisesta aiheesta saa selkeän kontrastin kuvituksen avulla, joka on karrikoitua ja ajoittain hieman naivistisen oloista. Lopulta Pekurinen ei nouse ihan siihen lentoon, jota siltä odotin, mutta vähintään mielenkiintoinen sarjakuva on silti kyseessä.

Arvio: The Hard Tomorrow – Onko ongelma sarjakuvassa vai minussa?

The Hard Tomorrow ei tee itsestään puhumista helpoksi. Tässä on sarjakuva, joka on periaatteessa hyvällä asialla ja tärkeällä sanomalla, mutta samanaikaisesti melkoisen ärsyttävä. Ärsyttävyyttä ei kuitenkaan voi laittaa minkään tietyn ominaisuuden piikkiin. Joo, tässä on ärsyttäviä hahmoja, jotka tekevät ärsyttäviä päätöksiä, mutta Eleanor Davis onnistuu kyllä perustelemaan jokaisen sarjakuvassa tekemänsä valinnan uskottavasti. Tällöin mieleen kummittelemaan jää kysymys siitä, onko ärsyttävyys itse asiassa lukijassa ennemmin kuin luettavassa? Hard Tomorrow on eittämättä tarkkanäköinen ja pienieleisen vaikuttava sarjakuva. Onko vain niin, että en itse pidä siitä, miten peilaudun tästä sarjakuvasta? Katsotaan, ehdinkö reflektoimaan itseni ulos tästä labyrintista blogitekstin mitassa.

Arvio: Taipumaton Tanner – Väinö Tannerin elämä 1881-1966

On tietyllä tavalla ilahduttavaa, että pienestä koostaan huolimatta suomalainen sarjisskene on niin laaja, että valikoimasta löytyy jo jopa Väinö Tannerin elämäkerta. Toki aivan puhtaasta markkinaehtoisesta iloittelusta ei ole kyse, sillä Väinö Tannerin säätiö on ollut rahoittamassa ja kustantamassa projektia, mutta silti. Kirja löytyy, ihan kaupoista, saatavilla rahaa vastaan! Tämä on myös ensimmäinen Mika Lietzénin teos, joka on käsiini eksynyt. En kuitenkaan halua liian suuria leimoja tekijän otsaan lyödä (minkään) yhden teoksen perusteella, enkä varsinkaan tämän. Taipumaton Tanner on nimeä myöten hyvin suomalaistyypillistä suurmiesjumalointia. Toki jumaloinnin kohteena on tässä maassa useimmin Mannerheim, Niinistö tai alle 15 000 asukkaan kunnissa Kekkonen, mutta Taipumaton Tanner on vähän kuin demariversio näistä. Mietiskelin kovasti, millaista suoraa tai epäsuoraa vaikutusta säätiöllä tai sen taustavoimilla on ollut sarjakuvan sisältöön. En ole ihan varma sen sarjakuvallisista ansioista, mutta vähintään metakeskustelun tasolla sarjakuva on mitä mielenkiintoisin. Tästä blogauksesta saattaa jopa tulla ihan tilkkasen poliittinen!

Arvio: Tulevaisuuden arabi 4 – Lapsuus Lähi-idässä 1987-1992

Nyt lienee jo turvallista sanoa, että Tulevaisuuden arabi -sarja on onnistunut tekemään Suomessa sen harvinaisen tempun, eli loikkaamaan silkkojen sarjisharrastajien tietoisuudesta myös muun lukevan kansanosan tutkalle. Sarjakuvaksi ne saavat ilmestyessään poikkeuksellisen paljon mediahuomiota ja keskustelua osakseen. Riad Sattoufin omaelämäkerralliset muistelmat tekevät kyllä monta asiaa oikein, eli sinänsä syitä ei tarvitse etsiä kaukaa. Sarjakuva on helposti lähestyttävä, tarpeeksi arkinen mutta silti täynnä uskomattomia tarinoita, ja henkilöhahmot ovat riittävän karikatyyrimäisiä sekä ulkonäöltään että persoonaltaan jäädäkseen muistiin välittömästi. Samaan aikaan en itse aivan ymmärrä, mistä valtava suosio tulee. Minun mielestäni Tulevaisuuden arabi (niin nelososa kuin muutkin osat) on myös jankkaava ja välillä hämmentävän mustavalkoinen. Lisäksi Riadin isä saattaa olla kaiken kerronnan historian raivostuttavin hahmo. Harvoin meinaa silkan hahmovihan takia jäädä teos kesken, mutta tällä kertaa harkitsin sitäkin.

Arvio: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa

Voi pojat voi pojat. Ennen kuin mennään itse sarjakuvaan niin on pakko herkutella hetki Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -kirjan kulttuurista merkitystä. Kyseessä on nimittäin ensimmäinen joukkorahoitettu käännössarjakuva Suomessa. Näinä aikoina, joina myyntiluvut ovat pieniä ja käännöskustantaminen täytyy usein tehdä rakkaudesta lajiin, on kiinnostusta etukäteen selvittävä joukkorahoittaminen varsin tervetullut lisävoima käännössarjakuvan saamiseksi myös suomen kielellä. Siksi on hienoa, että tämä ensimmäinen hanke onnistui kaikilta osin upeasti. Rahoitustavoite tuli täyteen parissa päivässä, lopullinen tuote on toteutukseltaan erittäin laadukas ja sarjakuvakin aivan timanttinen. Toki prosessiin on sisältynyt säätöä ja viivästyksiä, mutta ne ovat hädin tuskin huomattavia virhemakuja tässä sopassa. Will Eisner ei suostu menemään hiljaa yöhön vaan jatkaa osallisuuttaan ainakin tämän kirjan verran myös nykypäivän historiallisissa sarjishetkissä. Itsenäisenäkin teoksena aivan sataprosenttisesti toimiiva Dropsie Avenue päättää Eisnerin Bronx-trilogian (osa 1 ja osa 2 myös Hyllyyssä) ja tekee sen rysäyksellä. En osaa sanoa, onko se kolmikon teoksista paras, mutta järisyttävin kokemus se ainakin on. Dropsie Avenuessa on valtavan paljon kaikkea. Kokonainen ihmiselämä, ja monta kertaa.

Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989

No niin, tätä postausta on odottanut analytiikan mukaan ainakin neljä ihmistä! Jos kirjoittaisin blogia puhtaasti isojen lukujen perässä, olisin lopettanut Showasta kirjoittamisen jo aikaa sitten, kyseessä on nimittäin yksi selkeästi vähiten luetuista Hyllyyn postaussarjoista. Toisaalta, jos kirjoittaisin lukijamäärien perässä, niin varmaan pitäisi valokuvata jotain jalkineita, pastareseptejä ja matkakohteita muutenkin eikä nyhjätä seksittömien sarjakuvien parissa (toim. huom. sarjakuvat eivät ole seksittömiä, lainkaan! Ei edes Showa! Sen seksijutut ovat lähinnä ankeita ja vaivaannuttavia, mutta siellä ne ovat!). Mutta jos olisin katkaissut Showan lennon aiemmin, en olisi ollut rehellinen itselleni. Shigeru Mizukin jättihistoriikki on nimittäin erittäin mielenkiintoinen ja hyvin tiukasta formaatistaan huolimatta jokainen kirja on täysin erilainen. Itse odotin tätä Showan neljättä ja viimeistä osaa ehkä kirjoista eniten, sillä tässä viidensadan sivun aikana haukataan historiaa peräti 36 vuotta, enemmän kuin kolmessa edellisessä kirjassa yhteensä. Lisäksi ankeasta ja epäonnisesta vuosisadan alkupuolikkaasta päästään eroon ja ihastelemaan Japanin nousua maailmanlaajuiseksi teollisuus-, raha-, viihde- ja teknologiajättiläiseksi. Mizuki ei kuitenkaan petä. Yleiskyynisestä elämänkatsomuksesta ei tingitä, ja mangamestarin silmissä nousukaudetkin tarkoittavat lähinnä laiminlyöntejä ja pahoinvointia. Showa tarjoilee siis hyvää mieltä loppuun asti!