Arvio: Dropsie Avenue – Katu Bronxissa

Voi pojat voi pojat. Ennen kuin mennään itse sarjakuvaan niin on pakko herkutella hetki Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -kirjan kulttuurista merkitystä. Kyseessä on nimittäin ensimmäinen joukkorahoitettu käännössarjakuva Suomessa. Näinä aikoina, joina myyntiluvut ovat pieniä ja käännöskustantaminen täytyy usein tehdä rakkaudesta lajiin, on kiinnostusta etukäteen selvittävä joukkorahoittaminen varsin tervetullut lisävoima käännössarjakuvan saamiseksi myös suomen kielellä. Siksi on hienoa, että tämä ensimmäinen hanke onnistui kaikilta osin upeasti. Rahoitustavoite tuli täyteen parissa päivässä, lopullinen tuote on toteutukseltaan erittäin laadukas ja sarjakuvakin aivan timanttinen. Toki prosessiin on sisältynyt säätöä ja viivästyksiä, mutta ne ovat hädin tuskin huomattavia virhemakuja tässä sopassa. Will Eisner ei suostu menemään hiljaa yöhön vaan jatkaa osallisuuttaan ainakin tämän kirjan verran myös nykypäivän historiallisissa sarjishetkissä. Itsenäisenäkin teoksena aivan sataprosenttisesti toimiiva Dropsie Avenue päättää Eisnerin Bronx-trilogian (osa 1 ja osa 2 myös Hyllyyssä) ja tekee sen rysäyksellä. En osaa sanoa, onko se kolmikon teoksista paras, mutta järisyttävin kokemus se ainakin on. Dropsie Avenuessa on valtavan paljon kaikkea. Kokonainen ihmiselämä, ja monta kertaa.

Arvio: Showa – A History of Japan 1953-1989

No niin, tätä postausta on odottanut analytiikan mukaan ainakin neljä ihmistä! Jos kirjoittaisin blogia puhtaasti isojen lukujen perässä, olisin lopettanut Showasta kirjoittamisen jo aikaa sitten, kyseessä on nimittäin yksi selkeästi vähiten luetuista Hyllyyn postaussarjoista. Toisaalta, jos kirjoittaisin lukijamäärien perässä, niin varmaan pitäisi valokuvata jotain jalkineita, pastareseptejä ja matkakohteita muutenkin eikä nyhjätä seksittömien sarjakuvien parissa (toim. huom. sarjakuvat eivät ole seksittömiä, lainkaan! Ei edes Showa! Sen seksijutut ovat lähinnä ankeita ja vaivaannuttavia, mutta siellä ne ovat!). Mutta jos olisin katkaissut Showan lennon aiemmin, en olisi ollut rehellinen itselleni. Shigeru Mizukin jättihistoriikki on nimittäin erittäin mielenkiintoinen ja hyvin tiukasta formaatistaan huolimatta jokainen kirja on täysin erilainen. Itse odotin tätä Showan neljättä ja viimeistä osaa ehkä kirjoista eniten, sillä tässä viidensadan sivun aikana haukataan historiaa peräti 36 vuotta, enemmän kuin kolmessa edellisessä kirjassa yhteensä. Lisäksi ankeasta ja epäonnisesta vuosisadan alkupuolikkaasta päästään eroon ja ihastelemaan Japanin nousua maailmanlaajuiseksi teollisuus-, raha-, viihde- ja teknologiajättiläiseksi. Mizuki ei kuitenkaan petä. Yleiskyynisestä elämänkatsomuksesta ei tingitä, ja mangamestarin silmissä nousukaudetkin tarkoittavat lähinnä laiminlyöntejä ja pahoinvointia. Showa tarjoilee siis hyvää mieltä loppuun asti!

Arvio: Einsteinin vaimo – Miesmyyttien murskajaiset

Tämä arvio on pidempi versio alun perin Sarjainfo 3/2019-lehdessä julkaistusta tekstistä.

Ainakin näin sarjiskuplan sisäpuolelta näyttää, että Liv Strömquist on modernin sarjakuvan juhlituimpia nimiä. Tarkkanäköistä feminististä sarjakuvaa tekevä Strömquist kasvattaa suosiotaan jokaisen teoksensa myötä ja murtautuu hiljalleen myös suuremman yleisön tietoisuuteen. Einsteinin vaimo on kokoelma satunnaisia lyhäreitä, joiden yhdistävänä teemana ovat naisten elämät miesten varjossa. Strömquist tuhoaa miesneron myyttejä sivu sivulta osoittaen, miten yhdessä asiassa hyvät miehet olivat usein täysiä surkimuksia tai hirviöitä elämänsä naisten suhteen. Einsteinin vaimo osoittaa miksi Strömquist on tyylilajinsa kuumimpia nimiä: sarjakuvat ovat teräviä, häikäilemättömiä, hauskoja ja ennen kaikkea viihdyttäviä. Kukaan ei tykkää lukea, jos lukeminen tuntuu läksyiltä, mutta Strömquist valistaa lukijoitaan vangitsevasti lähes varkain.

Arvio: 24 päivää – Ajankohtainen fiktio koputtaa journalismin ovelle

Kuulutin edellisessä Pokuto-kustantamon näytepaketista saamani sarjiksen arvostelussa tekijältä sarjakuvamaisempaa otetta, kun Sami Nyyssölän Learn Finnish Without Studying tuntui enemmän kuvitetulta tietokirjalta. Vähänpä siinä vaiheessa tiesin, että ratkaisu oli lähempänä kuin arvasinkaan. Viimeinen Pokutolta arvioon saapuva sarjakuva on nimittäin myöskin Nyyssölän kädenjälkeä. Yhteistyössä Anssi Vieruahon kanssa toteutettu 24 päivää on ihan tyylipuhdasta sarjista, vaikka siinäkin on ideaa ja omaperäisyyttä ihan mukavasti. Sarjakuva on kertomus Irakista Suomeen saapuvasta pakolaisesta, jonka rankka ja pelottava matka kestää 24 vuorokautta. Tarina on koostettu Nyyssölän ja Vieruahon haastattelemien turvapaikanhakijoiden kokemuksista. Se on siis tarkasti ottaen fiktiota, mutta melkein yhtä hyvin sitä voisi kutsua journalismiksi. 24 päivää on ajankohtainen ja ansiokas puheenvuoro nykypäivän kylmäksi ja idioottimaiseksi äityvässä maahanmuuttokeskustelussa.

Arvio: The Flintstones vol 1 & 2 – Kiviset ja Soraset keskiluokkaisen kapitalismin kriisikeskiössä

Viime vuoden sarjisten läpikäynti keskeytyi hetkellisesti, kun innostuin Snagglepuss Chroniclesista niin paljon, että sen käsikirjoittaja Mark Russellin aiempi Hanna-Barbera-tulkinta oli pakko saada käsiin suunnilleen heti. Niinpä 2018 pistettiin vaihtopenkille hetkeksi ja lukujonon kärkeen kiilasi The Flintstones, eli tuttavallisemmin Kiviset ja Soraset. 2016 käynnistynyt minisarja sai sekin oman osansa kiitosta ja positiivista huomiota, mutta vastaanotto ei ollut aivan yhtä yksimielisen ylistävä kuin Snagglepussilla, joten omakin innostus syttyi hitaammin. Kahteen volyymiin koottu 12-osainen kronikka rakentuu eri tavoin kuin Snagglepuss, sillä jokainen numero on käytännössä oma stand-alone-tarinansa. Alkuun Flintstones vaikutti juuri arvioiden mukaiselta ”aika jees mutta ei nyt ihan unohtumaton” -tason satiirilta, kunnes noin 7. tai 8. numeron paikkeilla Russel pistää turbot päälle. Sitten mennäänkin loppuun asti sellaisella rytinällä, että ei paremmasta väliä. Flintstones naurattaa, itkettää, viihdyttää ja piinaa noin sivun välein vaihtuvilla tunnetiloilla ihan suvereenisti. Lopputulos on, että härskin hyvä sarjakuva on tämäkin. Will Ferrelliä Zoolander-elokuvassa mukaillen: Mark Russell – so hot right now, so hot.

Arvio: Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles

Viime vuoden parhaiden sarjisten läpikäynti jatkuu. Siinä, missä montaa listoille noussutta teosta saa kirjastosta jonottaa hetken, yllätyin kovasti huomatessani, että niistä ehkä laajimmalti kehuttu ja kiitetty oli saatavilla saman tien. Kyseessä on Exit Stage Left – The Snagglepuss Chronicles. Tämä minisarja on osa DC:n Hanna-Barbera Universeä, jossa 1960-luvun klassisten HB-piirrettyjen hahmoja tuodaan uusiin ympäristöihin modernisoituina tulkintoina. Taustoista lisää ihan kohta, nyt on jo pakko korostaa, että Snagglepuss Chronicles on kehunsa ansainnut, ja monella tapaa. Sen yhteiskunnallinen kommentaari ja yhteydet nykyaikaan ovat ilmiselviä ja vaikuttavia. Tämän, ns. ilmiselvän tason lisäksi Snagglepuss Chronicles on kuitenkin älykäs, empaattinen, koskettava, tunnelmallinen ja hienosti tehty. Kaiken kaikkiaan, monella tapaa esimerkillinen sarjakuva.

Arvio: Merkintöjä Burmasta – Uniikkeja huomioita maasta, jota ei enää ole

Henkilökohtainen Guy Delisle -matkapäiväkirjojen ympyräni sulkeutui, kun sain vihdoin ja viimein etsittyä käsiini myös viimeisen lukemattoman kirjan. Kronologisesti sarjan kolmas osa, Merkintöjä Burmasta, on jonkinlainen hybridi muista matkapäiväkirjoista. Siinä on elementtejä Pjongjangin sotilasdiktatuurista, Jerusalemin uskonnollisuudesta ja Shenzhenin tylsyydestä. Varhaisimmissa kirjoissa, eli Shenzhenissä ja Pjongjangissa Delisle matkasi maailmalle oman animaattorityönsä myötä, kun taas Burmassa ja Jerusalemissa kriisialueille vie Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevä puoliso. Ero näissä kahdessa ”matkustustavassa” on se, että Shenzhen ja Pjongjang olivat parin kuukauden komennuksia, kun taas sekä Burmassa että Jerusalemissa Delisle ehtii oleskella yli vuoden. Tästä syystä kirjoilla on mittaa enemmän, ja arjen rutiinit, niin erikoisia kuin ne kussakin maassa ovatkin, tulevat todella tutuiksi.

Arvio: Palestiina – Klassikkoteos opettaa, että mistään ei tule mitään

Haluaisin tietää, miten Joe Sacco on aikanaan pitchannut ensimmäisen suurteoksensa Palestiinan kustantajalle. ”Haluan tehdä laajan silminnäkijäreportaasin edelleen hengenvaarallisesta Palestiinan tilanteesta keskittyen Israelin valtion harjoittamaan epäinhimilliseen toimintaan. Kirja tulee kuitenkin Yhdysvaltain markkinoille, missä Israelista on perinteisesti pidetty, ja sitten haluan tehdä sen koko homman sarjakuvana. Muistathan räkäiset ug-sarjakuvani? Niiden tyylistä”. Ja kustantaja vaan totesi, että tässä rahat, painuhan Palestiinaan, mikä voisi mennä vikaan? Ihan ensiksi nostan siis hattua niin Saccolle, kuin sille riskiaddiktillekin, joka hommaan on tuohet alun perin tarjonnut. Palestiina on nimittäin ihan uniikki teos, jollaista ei ikinä pääsisi syntymään ilman poikkeuksellisia yksilöitä. Lisäksi se on lakoninen, lohduton ja omiaan vakuuttamaan, että ei tästä paskasta maailmasta koskaan tule parempaa.

Arvio: Berliini 1 & 2 – Kivikaupunki / Savuinen kaupunki

Kaikenlaisia intohimoprojekteja ja iisakinkirkkoja tulee taiteen ja kulttuurin saralla silloin tällöin vastaan. Jason Lutesin historiallinen trilogia Berliini on varmasti ansainnut paikkansa tuossa kategoriassa. Vuonna 1996 alkaneen trilogian viimeinen osa julkaistaan tämän vuoden 2018 aikana, jos suunnitelmat pitävät kutinsa. Toki suomennosta viimeisestä osasta odoteltaneen jonkin aikaa, jos olemme vielä tarpeeksi onnekkaita käännöksen saamaan. Sillä aikaa on hyvä paneutua kahteen edelliseen Like Kustannuksen julkaisemaan osaan. Berliini-trilogia kertoo Saksan pääkaupungista maailmansotien välissä Weimarin tasavallan viimeisinä aikoina. Ensimmäinen kirja Kivikaupunki kattaa vuodet 1928-1930 ja toinen, Savuinen kaupunki, vuodet 1930-1932. Lutesin metodina on kuvata useita ihmiskohtaloita poliittisen myllerryksen pyörteissä ja näyttää monipuolisen kaupungin monia kasvoja lukijoille vuosien saatossa. Berliini-kirjoihin täytyy paneutua huolella kartalla pysyäkseen, mutta ne palkitsevat lukijan työn. Kirjat ovat informatiivisia, viihdyttäviä ja erittäin koukuttavia.

Arvio: Economix – Sarjakuva siitä, kuinka talous toimii (ja ei toimi)

Tämä sarjakuva on tuhti paketti. Michael Goodwinin ja Dan E. Burrin Economix – Sarjakuva siitä kuinka talous toimii (ja ei toimi) ottaa käsiteltäväkseen ei vähempää kuin koko modernin talousjärjestelmän historian ja sen vaikutukset maailmaan, jossa elämme tänä päivänä. Kyseessä on ihan puhdas tietokirja, joka on kirjoitettu sarjakuvamuotoon. Siinä on hyvin paljon samaa kuin aiemmin blogissa käsitellyssä The Age of Selfishness -kirjassa. Monimutkaisten vaikutussuhteiden ja taloustieteellisen teorian kiemuroita kansantajuistetaan ja lankoja ilmiöiden välille vedellään erittäin havainnollistavasti. Siinä, missä Age of Selfishness paneutui ainoastaan 1900-luvun kehitykseen, Economix aloittaa talouden käsittelyn 1600-luvulta jatkaen siitä Adam Smithin teorioihin, päätyen lopulta moderniin yritystalouteen. Se on avoimen asenteellinen, mutta pohjaa argumenttinsa faktoihin ja historiaan. Economix on erittäin vaikuttava infopaketti, joka onnistuu kunnianhimoisessa tavoitteessaan ihailtavasti. Jos haluaa hankkia esimerkiksi Twitterissä huudeltaville talouspoliittisille argumenteille helposti lihaa luiden ympärille, voi kirjaa suositella lämpimästi.