Arvio: Cognac 2 – Vainaja areenalla

Cognac2_kansi

Vaikka ranskalaisen Cognac-murhamysteerin ykkösosa teki minuun vaikutuksen, kakkososaan pääsy kesti yllättävän pitkään. Osittain voi syyttää ihan omaa laiskuutta ja suunnitelmattomuutta sarjisten hankinnassa, mutta suuri syyllinen on varmasti takaraivossa kytevä tieto siitä, että kakkososat ovat tällaisissa trilogiateoksissa usein niitä vähiten sykähdyttäviä osia. Kun alkuasetelmat on esitelty ja ratkaisuja ei useinkaan vielä uskalleta tarjota, täytyisi jännitettä ja mielenkiintoa saada aikaan muilla keinoin. Se ei missään nimessä ole mahdotonta, mutta usein sarjakuvantekijät päästävät itsensä tällaisissa tilanteissa vähän helpolla. Cognac ei valitettavasti ole täysi poikkeus tähän sääntöön. Se etenee edelleen kuin hirvi ja peruselementit ovat kunnossa, mutta mitään uutta Vainaja areenalla ei tarjoa. Corbeyranin ja Jean-Charles Chapuzet’n henkilöhahmojen suhteet syvenevät, mutta lukija ei oikeastaan opi heistä mitään uutta. Murhamysteeriä selvitellään, mutta lähinnä jo ykköskirjassa esitettyjä oletuksia vahvistaen. Cognac 2 ei yllätä kertaakaan. Jatka lukemista ”Arvio: Cognac 2 – Vainaja areenalla”

Mainokset

Arvio: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia – Ensimmäiset tutkimukset / Rasputinin merkki / Ei kuutamoa katuojaan

cof

Ja tästä voidaankin käynnistää vuoden 2019 otos juuri retconnaamaani ”vuoden olennaisen eurosarjisaukon paikkaus” -sarjaan, jota olen aiempina vuosina edistänyt Corto Maltesella, Luutnantti Blueberryllä jaaaaaa vaikkapa Jacques Tardin sotasarjakuvilla, niin saan tähän retconnaukseen lähes ilmatiiviin ”sarjis per vuosi” -tahdin. Koska aukkoja riittää, täytyy puskea eteenpäin. Estradille siis, Tarkastaja Ankardon tutkimukset! Belgialaisen Benoît Sokal’n etsivähahmo on tehnyt ensimmäiset tutkimuksensa 1970-luvun lopussa tehdyissä lyhäreissä, mutta nykyisen muotonsa sarja löysi 1980-luvun puolella julkaistuissa pidemmissä tarinoissa. Aloitin tutustumiseni (vastoin hiljattain tekemääni lupausta) niillä ensimmäisillä lyhäreillä, joista siirryin pariin myöhäisempään kertomukseen. Koska en ole yltiösynkän klisee-noirin suurin ystävä, nuo varhaiset lyhärit tuntuivat jopa kiinnostavammilta. Niissä Ankardon vallitseva asenne on vielä sarjakuvallinen anarkismi. Myöhemmät pari tarinaa ovat kovinkin nihilistisiä, mutta niistä puuttuu ensimmäisiä kertomuksia leimaava itsetietoisuus. Jatka lukemista ”Arvio: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia – Ensimmäiset tutkimukset / Rasputinin merkki / Ei kuutamoa katuojaan”

Arvio: Valotusaika – Kunnianhimoinen scifitrilleri ei kompastu nokkeluuteensa

cof

Valotusaika oli etukäteen tämän bloggaajan uran suurimpia kuumotuksia. Avi Heikkisen luomisprosessia on tullut seurattua aktiivisesti Twitterissä, ja arviokin oli sovittu tehtäväksi jo kuukausia sitten. Avin kanssa voisin jopa sanoa olevani tätä nykyä internet-kavereita. Tämä on varmaan kaltaiselleni outsiderille niin lähellä lähipiiriläisen sarjakuvan arviointia kuin pääsee. Mitä jos Valotusaika onkin ihan paska? Mitä jos siitä ei löydä muuta kuin kliseitä ja kiusallisia vitsejä? Mitä sitten tapahtuisi? Olisiko internet meille kahdelle enää tarpeeksi suuri? Niin mielenkiintoinen kuin tuo ajatusleikki olikin käydä päässään läpi, tosielämän seurauksia ei valitettavasti tulla näkemään. Valotusaika ei ole paska, vaan erittäin kunnianhimoinen esikoisteos, jonka ideat kantavat koko kirjan mitan. Se lankeaa muutamaan kliseeseen, enkä tiedä, onko sen huumori puhuttelevaa valikoidun pienen piirin ulkopuolella, mutta ottaen huomioon kirjan mitan, toteutustavan kunnianhimoisuuden ja kerronnan haastavuuden, suoritus ansaitsee huomiota ja kunniamainintoja. Huh että helpottaakin kun voi sanoa noin! Jatka lukemista ”Arvio: Valotusaika – Kunnianhimoinen scifitrilleri ei kompastu nokkeluuteensa”

Arvio: Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani

cof

Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn moderni dekkaritarina jatkaa kehittymistään toisessa osassaan. Maggy Garrissonin ensimmäinen osa esitteli tarinan pääpelurit, mutta onnistui silti samalla kertomaan jo kokonaisen salapoliisiseikkailun. Toinen otos, Mies, joka löytyi vuoteestani, jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Maggy on sekaantunut sekä rikollisten että poliisien toimintaan, eikä oikein tiedä, keneen tässä olisi luottaminen. Tuskaa helpottaa kotoa löytyvä 15 000 punnan potti, joskin sarjakuva muistuttaa niin päähenkilöä kuin lukijaakin Notorious B.I.G:n ikiaikaisesta viisaudesta, mo’ money mo’ problems. Tällä kertaa juoni kehittyy rauhallisemmin, jopa varkain. Maggy Garrisson 2 on toisaalta suvereenia kerrontaa ja toisaalta lähes harmillisen tasaisesti etenevää salapoliisintyötä. Jatka lukemista ”Arvio: Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani”

Arvio: Cognac 1 – Demonien osuus

mde

Tärkein konjakkikokemukseni on nuoruusvuosilta, kun olin alkanut briljeerata olemattomalla yleistiedollani. Tuolloin arvostelin asiantuntevasti liköörikarkkeja isälleni, kunnes vastaan tuli tuntematon alkoholi. Jouduin kysymään isältäni, mitä on tämä kog-nak, jota muiden hienojen viinojen seasta löytyi. Siinä tuli opittua, että ehkä 16-vuotiaana ei tiedä vielä kaikkea. Samanlaisen yllätyksen, joskin positiivisemman, sai tuoreen Cognac 1 – Demonien osuus -sarjakuvan lukemisesta. Viimeaikaiset lukukokemukset tuoreista eurosarjiksista ovat olleet luokkaa ”ihan jees, mutta ei tässä rynnätä seuraavia osia hankkimaan”, mutta Jean-Charles Chapuzet’n ja Corbeyranin käsikirjoittama ja Luc Brahyn kuvittama Cognac tuntui tuoreelta, mielenkiintoiselta ja erottuvalta. Paras Zoom Teufel -julkaisu, johon toistaiseksi olen perehtynyt. Jatka lukemista ”Arvio: Cognac 1 – Demonien osuus”

Arvio: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58

cof

Olen kyllä kokenut aiemmin maku- ja hajumuistoja, mutta sarjismuistoon en ole törmännyt. On aika yllättävää, että sarjakuva, jota ei ole koskaan aiemmin lukenut, vie suoraan menneisyyteen. Alun perin 2015 ilmestynyt ja vastikään suomennettu Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58 on nimittäin vedetty suoraan lapsuudessa mummolan vintillä luetuista enoni vanhoista Agentti-Korkeajännityksistä ja muista suoran toiminnan sarjakuvista, joskin Englannin ja Italian sijaan alkuperämaa on Ranska. Käsikirjoittaja Rodolphen hahmot ovat suorasukaisia parilla modernihkolla twistillä, juoni klassista vastavakoilua ja kuvittaja Louis Alloingin tapahtumaympäristö komeita autoja ja klassista kaupunkimaisemaa. Se, miten Robert Saxin kokee, on varmaankin paljon kiinni omasta suhteesta näihin perinteisiin poikain seikkailutarinoihin. Tässä on kyseessä varsin häpeilemätön nostalgiatrippi, ei enempää eikä vähempää. Jatka lukemista ”Arvio: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58”

Arvio: Maggy Garrisson 1 – Hymyile vähän, Maggy

cof

Uusien pienkustantajien uusiin käännösavauksiin lukeutuu viime vuonna ilmestynyt Maggy Garrisson 1- Hymyile vähän, Maggy. Niiden joukossa sitä voinee kutsua jopa avauksista onnistuneimmaksi, sillä Maggy Garrisson voitti Kvaak.fi-sivustolla parhaan käännössarjakuvan Herra Koipeliini -palkinnon ja menestyi hyvin myös Sarjainfon käännössarjakuvaäänestyksessä. Ymmärrän hyvin, mikä Maggyssa vetoaa. Se on peruselementeiltään melko klassista dekkaritarinaa, mutta etenkin päähenkilö väistää monta kliseetä raikkaalla tavalla ja kiehtoo sivu sivulta enemmän. Myös juonessa kierretään monta ilmeistä sudenkuoppaa, joihin vähäisempi dekkaristi olisi langennut. Genrekameleontin käsikirjoittaja Lewis Trondheimin kynä on jälleen terävänä, eikä kuvittaja Stéphane Oiry jää jälkeen lainkaan. Maggy Garrisson on helppoa ja viihdyttävää luettavaa, jossa yksi tällainen eurooppalaistyylisen lyhyt albumi ei riitä vielä mihinkään. Jatka lukemista ”Arvio: Maggy Garrisson 1 – Hymyile vähän, Maggy”

Arvio: Raid ja mustempi lammas – Tutut kaverit tuttuun tapaan

sdr

Harri Nykäsen Raid-kirjat ovat suomalaisen kevyen kirjallisuuden aatelistoa. Pitkäikäinen sarja on elänyt jo useamman kymmenen vuotta, ja harva suomalainen on onnistunut välttämään Raidin täysin, sen verran laajalle se on lonkeroitaan ulottanut. En itse ole koskaan ollut dekkarikirjallisuuden perään, joten Nykäsen kirjat ovat jääneet lukematta, mutta Raid-tv-sarja ja sitä seurannut elokuva ovat painuneet mieleen. Mustempi lammas on julkaistu alun perin Nykäsen kirjana vuonna 2001, ja 15 vuotta myöhemmin se valikoitui ensimmäiseksi Raidin sarjakuva-adaptaatioksi. Nykäsen kumppaniksi on liittynyt Jussi Piironen, joka kuvittaa Nykäsen elokuvallista kerrontaa tummanpuhuvaksi sarjakuvaksi. Raid ja mustempi lammas on tunnelmaltaan ja tyyliltään klassista Raidia, mutta mitään ihmeitä siltä ei kannata odottaa. Jatka lukemista ”Arvio: Raid ja mustempi lammas – Tutut kaverit tuttuun tapaan”

Arvio: The Complete Pistolwhip – Seikkailutarinoita seikkailutarinoiden ystäville

dav

Matt Kindtin ja Jason Hallin dekkarisarjakuva Pistolwhip kulkee tyylillisesti jossain Dick Tracyn ja Roger Rabbitin jalanjälkien puolivälissä. Kuten noir- ja dekkarityylilajeihin kuuluu, kliseet ja ominaispiirteet ovat tekijöillä hallussa, ja niiden käytössä ei ole säästelty. Välillä alkaa tuntua siltä, että olisi todella virkistävää lukea noir-sarjakuva ilman kyynistä kertojaääntä, kauniita mutta tappavia femme fatale –hahmoja tai pikkumaisia poliiseja, mutta tyydytään pieniin askeliin. Pistolwhipin päähenkilö, hotellin laukkupojasta yksityisetsiväksi siirtynyt Mitch Pistolwhip kiskoo viskin sijaan pannukakkuja. Kai siitä voi aloittaa. Jatka lukemista ”Arvio: The Complete Pistolwhip – Seikkailutarinoita seikkailutarinoiden ystäville”

Arvio: Blacksad 4 & 5 – Tyylikeskeisyydestä hahmokeskeisyyteen

dav

Etsiväkissa Blacksadin koettelemukset jatkuvat kirjasarjan 4. Ja 5. osassa Yhdysvaltain eteläosissa. New Orleansiin sijoittuva Hiljainen helvetti ja sieltä road tripin tavoin kohti Meksikon rajaa matkaava Amarillo ovat laadukkaita ja esittelevät Blacksadiin uusia näkökulmia, mutta ei toki niin paljoa, että perusasioista tingittäisiin. Ensimmäiset osat fiilistelivät noir-tyyliä ja 1950-luvun loppupuolen miljöötä. Näissä myöhemmissä osissa Juan Diaz Canales ja Juanjo Guarnido alkavat marssittaa esiin henkilöhahmoja yhä voimakkaammin. Jatka lukemista ”Arvio: Blacksad 4 & 5 – Tyylikeskeisyydestä hahmokeskeisyyteen”