Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire

Grandville on suositus, jonka olen joskus aikoinaan saanut blogin kautta ja kirjannut ylös. Harvoin käy näin, mutta nyt tiesin jo ensimmäistä kolmesta seikkailusta lukiessani, että joudun tuottamaan suosittelijallle pettymyksen. Grandville ei nimittäin maistu. Bryan Talbotin kiitetty sarja on toiminnantäyteisiä rikosmysteereitä antropomorfisten eläinhahmojen steampunk-maailmassa, joka on täynnä intertekstuaalisia viitteitä niin kirjallisuuteen kuin sarjakuviinkin ja sen lisäksi myös historiallisiin tapahtumiin. Tuosta virkkeestä käy ilmi myös suurin osa sen ongelmista. Grandvillessä on aivan liikaa kaikkea. Lisäksi ratkaisu ylitäyden paletin ongelmaan on ollut myös ylituottaa kaikki. Lopputulos ei ole minun mielestäni erityisen tyylikäs tai eläväinen, pikemminkin päinvastoin. Olisipa ollut Talbotilla tiukempi kustannustoimittaja vetelemässä suitsista, niin tästä olisi voinut tulla aivan kelpo sarjakuva. Nyt jäljellä on pääasiassa hengetöntä ja itsetarkoituksellista kikkailua.

Arvio: The Spirit – Enpä olisi arvannut, miten hyviä nämä ovat

Nyt ollaankin taas hauskan pikku harjoituksen äärellä, kun koetetaan keksiä sanottavaa yhdestä sarjakuvahistorian legendaarisimmista nimikkeistä. Koittaa kirjoittaa jotenkin tuoreen oloisesti sarjisbloggaus The Spiritistä on kuin koittaisi kirjoittaa tuoreen leffabloggauksen Citizen Kanesta tai Casablancasta. Ehkä minun täytyy luottaa siihen, että Spirit, kuten esimerkkeinä mainitut elokuvatkin, ovat puhutumpia kuin aidosti koettuja tai nähtyjä. Tai että ainakaan jonnet ei muista. Pääsinhän minäkin näin pitkälle koskaan lukematta Spiritiä. Tosin nyt, tämän Will Eisnerin parhaita Spirit-tarinoita kokoavan kirjan jälkeen täytyy jälleen ihmetellä, että miksi. Kirjan tarinat ovat 70-80 vuotta vanhoja, mutta ne ovat niin täynnä ideoita ja näkemystä, että ei jää epäselväksi, miksi Eisneriä on kumarrettu jo ennen hänen omaelämäkerrallisia ja autofiktiivisiä teoksiaan.

Arvio: El Borbah – Tylymmänpuoleinen dekkari

Kirjoitin Charles Burnsista ensimmäisen kerran muutama kuukausi takaperin, aloittaen toki hänen tunnetuimmasta teoksestaan Black Holesta. Tuolloin kommenteissa nousi muutamaan otteeseen esiin Burnsin toinen teos El Borbah, jota suositeltiin kovasti lukulistoille. Onnekkaasti Turun Sarjakuvakaupasta oli saatavilla vielä käytettynä Oulun Sarjakuvaseuran 1990-luvulla julkaisemaa suomennosta erittäin sopuisaan hintaan, joten tsekkaus oli itsestäänselvyys. Jos lisäargumentteja vielä tarvittiin, niin sarjakuvan nimihenkilö on meksikolainen vapaapainija-yksityisetsivä, mikä on tietääkseni virallisesi tunnustettu Asiallisin Mahdollinen Yhdistelmä ammatteja. El Borbah on kokoelma absurdeja noir-dekkareita, joiden sävy ja toteutus saattaa hämmentää, kunnes lukee takakannesta Burnsin sitaatin: ”Ne ovat vain sitä, minkä parissa kasvoin – katsellen kamalia elokuvia ja lukien huonoja sarjakuvia.” Ja yhtäkkiä kaikki loksahtaa kohdalleen.

Arvio: Maggy Garrisson 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin

Hiukkasen hirvitti tarttua Maggy Garrisson kolmoseen kun Sininen jänis arvostelukappaleen ystävällisesti minulle tarjosi. Ei niinkään sarjakuvan laadun vuoksi, sillä Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn ammattitaitoon on voinut luottaa järkähtämättä koko tarinan ajan. Ennemminkin kuumotusta syntyi siksi, että edellisosan kanssa minulla oli todella paljon vaikeuksia keksiä kirjasta sanottavaa. Jos kaksi kokenutta tekijää päättää kertoa tarinan joka kustannuksellisista ja julkaisupoliittisista syistä päätetään pätkäistä kolmeen osaan, onko mitään järkeä kirjoittaa jokaisesta osasta erikseen? Kuinka todennäköistä on, että tarina muuttuisi niin paljon että teksteillä olisi jokin olemassaolon oikeutus? Ketä tällainen kolmen tekstin rykelmä edes palvelee? Päättääkö joku hommata kaikki osat luettuaan tämän kolmosen arvion? Edellisen osan kohdalla tuntui, että ei enää ikinä näitä kolmen osan blogauksia, tämän kolmannen osan kohdalla homma taas on ihan perusteltu. Trondheim ja Oiry vetävät tapahtumat yhteen, mutta sen lisäksi tarinaan esitellään vielä selkeä yhteiskunnallinen teema, joka tuo analyysiin ja lukemiseenkin uutta särmää.

Arvio: Cognac 2 – Vainaja areenalla

Vaikka ranskalaisen Cognac-murhamysteerin ykkösosa teki minuun vaikutuksen, kakkososaan pääsy kesti yllättävän pitkään. Osittain voi syyttää ihan omaa laiskuutta ja suunnitelmattomuutta sarjisten hankinnassa, mutta suuri syyllinen on varmasti takaraivossa kytevä tieto siitä, että kakkososat ovat tällaisissa trilogiateoksissa usein niitä vähiten sykähdyttäviä osia. Kun alkuasetelmat on esitelty ja ratkaisuja ei useinkaan vielä uskalleta tarjota, täytyisi jännitettä ja mielenkiintoa saada aikaan muilla keinoin. Se ei missään nimessä ole mahdotonta, mutta usein sarjakuvantekijät päästävät itsensä tällaisissa tilanteissa vähän helpolla. Cognac ei valitettavasti ole täysi poikkeus tähän sääntöön. Se etenee edelleen kuin hirvi ja peruselementit ovat kunnossa, mutta mitään uutta Vainaja areenalla ei tarjoa. Corbeyranin ja Jean-Charles Chapuzet’n henkilöhahmojen suhteet syvenevät, mutta lukija ei oikeastaan opi heistä mitään uutta. Murhamysteeriä selvitellään, mutta lähinnä jo ykköskirjassa esitettyjä oletuksia vahvistaen. Cognac 2 ei yllätä kertaakaan.

Arvio: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia – Ensimmäiset tutkimukset / Rasputinin merkki / Ei kuutamoa katuojaan

Ja tästä voidaankin käynnistää vuoden 2019 otos juuri retconnaamaani ”vuoden olennaisen eurosarjisaukon paikkaus” -sarjaan, jota olen aiempina vuosina edistänyt Corto Maltesella, Luutnantti Blueberryllä jaaaaaa vaikkapa Jacques Tardin sotasarjakuvilla, niin saan tähän retconnaukseen lähes ilmatiiviin ”sarjis per vuosi” -tahdin. Koska aukkoja riittää, täytyy puskea eteenpäin. Estradille siis, Tarkastaja Ankardon tutkimukset! Belgialaisen Benoît Sokal’n etsivähahmo on tehnyt ensimmäiset tutkimuksensa 1970-luvun lopussa tehdyissä lyhäreissä, mutta nykyisen muotonsa sarja löysi 1980-luvun puolella julkaistuissa pidemmissä tarinoissa. Aloitin tutustumiseni (vastoin hiljattain tekemääni lupausta) niillä ensimmäisillä lyhäreillä, joista siirryin pariin myöhäisempään kertomukseen. Koska en ole yltiösynkän klisee-noirin suurin ystävä, nuo varhaiset lyhärit tuntuivat jopa kiinnostavammilta. Niissä Ankardon vallitseva asenne on vielä sarjakuvallinen anarkismi. Myöhemmät pari tarinaa ovat kovinkin nihilistisiä, mutta niistä puuttuu ensimmäisiä kertomuksia leimaava itsetietoisuus.

Arvio: Valotusaika – Kunnianhimoinen scifitrilleri ei kompastu nokkeluuteensa

Valotusaika oli etukäteen tämän bloggaajan uran suurimpia kuumotuksia. Avi Heikkisen luomisprosessia on tullut seurattua aktiivisesti Twitterissä, ja arviokin oli sovittu tehtäväksi jo kuukausia sitten. Avin kanssa voisin jopa sanoa olevani tätä nykyä internet-kavereita. Tämä on varmaan kaltaiselleni outsiderille niin lähellä lähipiiriläisen sarjakuvan arviointia kuin pääsee. Mitä jos Valotusaika onkin ihan paska? Mitä jos siitä ei löydä muuta kuin kliseitä ja kiusallisia vitsejä? Mitä sitten tapahtuisi? Olisiko internet meille kahdelle enää tarpeeksi suuri? Niin mielenkiintoinen kuin tuo ajatusleikki olikin käydä päässään läpi, tosielämän seurauksia ei valitettavasti tulla näkemään. Valotusaika ei ole paska, vaan erittäin kunnianhimoinen esikoisteos, jonka ideat kantavat koko kirjan mitan. Se lankeaa muutamaan kliseeseen, enkä tiedä, onko sen huumori puhuttelevaa valikoidun pienen piirin ulkopuolella, mutta ottaen huomioon kirjan mitan, toteutustavan kunnianhimoisuuden ja kerronnan haastavuuden, suoritus ansaitsee huomiota ja kunniamainintoja. Huh että helpottaakin kun voi sanoa noin!

Arvio: Maggy Garrisson 2 – Mies, joka löytyi vuoteestani

Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn moderni dekkaritarina jatkaa kehittymistään toisessa osassaan. Maggy Garrissonin ensimmäinen osa esitteli tarinan pääpelurit, mutta onnistui silti samalla kertomaan jo kokonaisen salapoliisiseikkailun. Toinen otos, Mies, joka löytyi vuoteestani, jatkaa tarinaa suoraan siitä, mihin ensimmäinen osa jäi. Maggy on sekaantunut sekä rikollisten että poliisien toimintaan, eikä oikein tiedä, keneen tässä olisi luottaminen. Tuskaa helpottaa kotoa löytyvä 15 000 punnan potti, joskin sarjakuva muistuttaa niin päähenkilöä kuin lukijaakin Notorious B.I.G:n ikiaikaisesta viisaudesta, mo’ money mo’ problems. Tällä kertaa juoni kehittyy rauhallisemmin, jopa varkain. Maggy Garrisson 2 on toisaalta suvereenia kerrontaa ja toisaalta lähes harmillisen tasaisesti etenevää salapoliisintyötä.

Arvio: Cognac 1 – Demonien osuus

Tärkein konjakkikokemukseni on nuoruusvuosilta, kun olin alkanut briljeerata olemattomalla yleistiedollani. Tuolloin arvostelin asiantuntevasti liköörikarkkeja isälleni, kunnes vastaan tuli tuntematon alkoholi. Jouduin kysymään isältäni, mitä on tämä kog-nak, jota muiden hienojen viinojen seasta löytyi. Siinä tuli opittua, että ehkä 16-vuotiaana ei tiedä vielä kaikkea. Samanlaisen yllätyksen, joskin positiivisemman, sai tuoreen Cognac 1 – Demonien osuus -sarjakuvan lukemisesta. Viimeaikaiset lukukokemukset tuoreista eurosarjiksista ovat olleet luokkaa ”ihan jees, mutta ei tässä rynnätä seuraavia osia hankkimaan”, mutta Jean-Charles Chapuzet’n ja Corbeyranin käsikirjoittama ja Luc Brahyn kuvittama Cognac tuntui tuoreelta, mielenkiintoiselta ja erottuvalta. Paras Zoom Teufel -julkaisu, johon toistaiseksi olen perehtynyt.

Arvio: Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58

Olen kyllä kokenut aiemmin maku- ja hajumuistoja, mutta sarjismuistoon en ole törmännyt. On aika yllättävää, että sarjakuva, jota ei ole koskaan aiemmin lukenut, vie suoraan menneisyyteen. Alun perin 2015 ilmestynyt ja vastikään suomennettu Robert Sax 1 – Tapaus Nucleon 58 on nimittäin vedetty suoraan lapsuudessa mummolan vintillä luetuista enoni vanhoista Agentti-Korkeajännityksistä ja muista suoran toiminnan sarjakuvista, joskin Englannin ja Italian sijaan alkuperämaa on Ranska. Käsikirjoittaja Rodolphen hahmot ovat suorasukaisia parilla modernihkolla twistillä, juoni klassista vastavakoilua ja kuvittaja Louis Alloingin tapahtumaympäristö komeita autoja ja klassista kaupunkimaisemaa. Se, miten Robert Saxin kokee, on varmaankin paljon kiinni omasta suhteesta näihin perinteisiin poikain seikkailutarinoihin. Tässä on kyseessä varsin häpeilemätön nostalgiatrippi, ei enempää eikä vähempää.