Arvio: Nikke Knatterton 1 – Laukaus tekotakaraivoon

Disclaimer: tekstin kirjoittamisen jälkeen juttelin Knattertonista Sarjakupla-podcastin Anssin kanssa, ja Anssi huomautti, että Manfred Schmidtillä on hauskojen sarjisten lisäksi myös natsitausta. Hän vältteli värväystä muutaman vuoden, mutta tuli lopulta värvätyksi ja palveli propagandaosastossa piirtäen sarjakuvia (lähde: saksankielinen Wikipedia). Sodan jälkeen hän osallistui pasifistisen lehden tekemiseen, mutta natsi mikä natsi. Tämä ei muuta mielipidettäni Knattertonista, mutta lienee ihan hyvä pitää mielessä, että natsihommat eivät olleet kauhean kaukana takana.

Vaikka olen nuorempana katsonut legendaarisen Nikke Knatterton -animaation kaikki jaksot useaan kertaan ja kulttuurin miehenä niistä nauttinut, on hahmon historia ollut aiemmin itselleni tuntematon. Se, että Knatterton on syntynyt parodiaksi hahmoista, jotka ovat syntyneet hänen jälkeensä, on hauska aivojennyrjäyttäjä. Manfred Schmidtin esikuvia ovat olleet (tämän kirjan esipuheen mukaan) lähinnä Teräsmies, Sherlock Holmes, ja sarjakuvien väitetty typeryys. Toisaalta, Schmidt vaikuttaa myös siinä määrin sarkastiselta viisastelijalta, ettei mitään väitettyä voi ottaa aivan totena. On kuitenkin fakta, että Knattertonin hahmo on nähnyt päivänvalon jo 1935, ja tämä ensimmäinen “virallinenkin” seikkailu jo 1946. Kirjassa nähtävä versio on tosin uudelleenpiirretty tulkinta vuodelta 1952, jossa Nikke näyttää jo tutulta itseltään. En olisi uskonut, että Knatterton toimii sarjakuvana yhtä hyvin kuin animaationa, mutta niin vain tämä kehveli onnistui huvittamaan ja kirvoittamaan ääneenhöhötyksiä useammankin kerran.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Tappajakondomi / Luihin ja ytimiin – Riemukas tupla-annos kaikkea sopimatonta

Olenhan minä vuosien saatossa kirjoittanut yhdestä jos toisestakin sarjakuvaklassikosta reilusti jälkijunassa, mutta näiden Ralf Königin teosten äärellä banaalien itsestäänselvyyksien toistelemisen uhka tuntuu leijuvan pääni päällä normaaliakin painostavampana. Riippuu varmaan ikäluokasta, mikä on itse kenenkin ensimmäinen muisto Tappajakondomista. Itselleni se on VHS-kotelon bongaaminen Jyväskylän Kuokkalan Cult Video -videovuokraamon hyllyssä joskus ysärin jälkipuoliskolla. Ja Tappajakondomi on sellainen sanapari, että kun se kerran verkkokalvoilta aivoihin siirtyy, niin se ei sieltä poistu. Sitten elin nimittäin vajaat 30 vuotta elämää, ennenkö sain luettua alkuperäisen sarjakuvan, johon se elokuvakin perustuu. Ja silti, kun tartuin Tappajakondomiin, olin olevinani kuin tietäisin siitä paljonkin, ihan vain siksi että olen ollut tietoinen sen olemassaolosta pitkään. Mutta kuten nopeasti kävi ilmi, en tiennyt mitään. Onneksi sentään Ralf Königistä tiesin, vähän. Tämä kirja sisältää myös Tappajakondomin jatko-osan, Luihin ja ytimiin. Yhdessä ne ovat sellainen trippi, jota kannatti odottaa kolme vuosikymmentä.

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

Arvio: Marius – Väinö Mujunen 2

Pitäiskin talviaikaan lukea vaan tällaisia sarjiksia, joiden tunnelmaan sopii köppäinen valaistus

Uskaltanee sanoa, että Tapani Baggen etsivähahmo Väinö Mujusen toista sarjisseikkailua on kypsytelty kiireettömästi ja harkiten, kun ykkös- ja kakkososien välissä on ehtinyt kulua reilut viisi vuotta. Koska dekkarikirjallisuus ei ole omia kiinnostuksenkohteitani, en tiedä mitä Bagge on välissä puuhaillut, mutta sen osaa kyllä sanoa, että kuvittaja Aapo Kukko on kyllä pitänyt itsensä kiireisenä tässä välissäkin. Tauko ei ole Mujusen kohdalla kuitenkaan oikeastaan minkäänlainen ongelma. Tarinat ovat itsenäisiä, eikä Mujusen hahmo ole niin poikkeava, että edellisiä vaiheita tarvitsisi erityisemmin muistaa. Mujus-tarinoiden pihvi on päästä tarkastelemaan Suomen eri vaiheita itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä hahmon silmien kautta. Ensimmäinen osa Harmaa susi oli toiseen maailmansotaan sijoittuva sukellusveneseikkailu, Marius puolestaan perinteinen rikosmysteeri sodan jälkeiseltä ajalta. Perinteisyydestään huolimatta Marius on edeltäjäänsä rikkaampi, kiehtovampi ja koukuttavampi tarina.

Arvio: Salainen Agentti X-9 – Enemmän historiantunti kuin sarjiselämys

Välimainos: Diggaatko meiningistä? Haluatko varmistaa että saat kaikki päivitykset blogista? Tilaa Hyllyyn uutiskirje!

En tiedä, mistä se johtuu, mutta vanhat sarjakuvat ovat minulle paljon ajatuksiaherättävämpi linkki menneisyyteen kuin vaikka vanhat leffat tai kirjat. Se on sikäli outoa, että sarjakuvat ovat usein vähemmän aikaan sidottuja kuin muut taidemuodot. Ei mikään Krazy Katissa alleviivaa, että se on sata vuotta vanhaa sarjakuvaa, eikä EC:n vanhoissa pulplehdissä erityisesti korostu, että toisesta maailmansodasta ei useassa tapauksessa ollut kymmentäkään vuotta. Mutta jotenkin päädyn vanhojen sarjisten kohdalla usein miettimään, millaisissa olosuhteissa niitä on tehty, mitkä nykypäivän itsestäänselvyydet olivat vielä odottamassa tapahtumistaan. Ehkä juuri sarjakuvien rajattu, todellisuudesta irrallinen maailma ja sen näennäinen ajattomuus auttavat samaistumaan sarjakuvien tekijöihin. Tällaisista ajatusleikeistä on iloa silloin, kun vanha sarjakuva on paitsi kiinnostava reliikki, myös selkeästi juuri reliikki. Agentti X-9:n ensimmäiset seikkailut 1930-luvulta ovat juuri tällaisia. Dashiel Hammettin ja Alex Raymondin sarjakuvaa ei voi oikein lukea nykypäivänä silkkana sarjiksena, vaan ajallinen konteksti on välttämätön, jotta se pysyisi mielenkiintoisena.

Arvio: Grandville – Grandville / Mon Amour / Bête Noire

Grandville on suositus, jonka olen joskus aikoinaan saanut blogin kautta ja kirjannut ylös. Harvoin käy näin, mutta nyt tiesin jo ensimmäistä kolmesta seikkailusta lukiessani, että joudun tuottamaan suosittelijallle pettymyksen. Grandville ei nimittäin maistu. Bryan Talbotin kiitetty sarja on toiminnantäyteisiä rikosmysteereitä antropomorfisten eläinhahmojen steampunk-maailmassa, joka on täynnä intertekstuaalisia viitteitä niin kirjallisuuteen kuin sarjakuviinkin ja sen lisäksi myös historiallisiin tapahtumiin. Tuosta virkkeestä käy ilmi myös suurin osa sen ongelmista. Grandvillessä on aivan liikaa kaikkea. Lisäksi ratkaisu ylitäyden paletin ongelmaan on ollut myös ylituottaa kaikki. Lopputulos ei ole minun mielestäni erityisen tyylikäs tai eläväinen, pikemminkin päinvastoin. Olisipa ollut Talbotilla tiukempi kustannustoimittaja vetelemässä suitsista, niin tästä olisi voinut tulla aivan kelpo sarjakuva. Nyt jäljellä on pääasiassa hengetöntä ja itsetarkoituksellista kikkailua.

Arvio: The Spirit – Enpä olisi arvannut, miten hyviä nämä ovat

Nyt ollaankin taas hauskan pikku harjoituksen äärellä, kun koetetaan keksiä sanottavaa yhdestä sarjakuvahistorian legendaarisimmista nimikkeistä. Koittaa kirjoittaa jotenkin tuoreen oloisesti sarjisbloggaus The Spiritistä on kuin koittaisi kirjoittaa tuoreen leffabloggauksen Citizen Kanesta tai Casablancasta. Ehkä minun täytyy luottaa siihen, että Spirit, kuten esimerkkeinä mainitut elokuvatkin, ovat puhutumpia kuin aidosti koettuja tai nähtyjä. Tai että ainakaan jonnet ei muista. Pääsinhän minäkin näin pitkälle koskaan lukematta Spiritiä. Tosin nyt, tämän Will Eisnerin parhaita Spirit-tarinoita kokoavan kirjan jälkeen täytyy jälleen ihmetellä, että miksi. Kirjan tarinat ovat 70-80 vuotta vanhoja, mutta ne ovat niin täynnä ideoita ja näkemystä, että ei jää epäselväksi, miksi Eisneriä on kumarrettu jo ennen hänen omaelämäkerrallisia ja autofiktiivisiä teoksiaan.

Arvio: El Borbah – Tylymmänpuoleinen dekkari

Kirjoitin Charles Burnsista ensimmäisen kerran muutama kuukausi takaperin, aloittaen toki hänen tunnetuimmasta teoksestaan Black Holesta. Tuolloin kommenteissa nousi muutamaan otteeseen esiin Burnsin toinen teos El Borbah, jota suositeltiin kovasti lukulistoille. Onnekkaasti Turun Sarjakuvakaupasta oli saatavilla vielä käytettynä Oulun Sarjakuvaseuran 1990-luvulla julkaisemaa suomennosta erittäin sopuisaan hintaan, joten tsekkaus oli itsestäänselvyys. Jos lisäargumentteja vielä tarvittiin, niin sarjakuvan nimihenkilö on meksikolainen vapaapainija-yksityisetsivä, mikä on tietääkseni virallisesi tunnustettu Asiallisin Mahdollinen Yhdistelmä ammatteja. El Borbah on kokoelma absurdeja noir-dekkareita, joiden sävy ja toteutus saattaa hämmentää, kunnes lukee takakannesta Burnsin sitaatin: ”Ne ovat vain sitä, minkä parissa kasvoin – katsellen kamalia elokuvia ja lukien huonoja sarjakuvia.” Ja yhtäkkiä kaikki loksahtaa kohdalleen.

Arvio: Maggy Garrisson 3 – En olisi halunnut tämän päättyvän näin

Hiukkasen hirvitti tarttua Maggy Garrisson kolmoseen kun Sininen jänis arvostelukappaleen ystävällisesti minulle tarjosi. Ei niinkään sarjakuvan laadun vuoksi, sillä Lewis Trondheimin ja Stéphane Oiryn ammattitaitoon on voinut luottaa järkähtämättä koko tarinan ajan. Ennemminkin kuumotusta syntyi siksi, että edellisosan kanssa minulla oli todella paljon vaikeuksia keksiä kirjasta sanottavaa. Jos kaksi kokenutta tekijää päättää kertoa tarinan joka kustannuksellisista ja julkaisupoliittisista syistä päätetään pätkäistä kolmeen osaan, onko mitään järkeä kirjoittaa jokaisesta osasta erikseen? Kuinka todennäköistä on, että tarina muuttuisi niin paljon että teksteillä olisi jokin olemassaolon oikeutus? Ketä tällainen kolmen tekstin rykelmä edes palvelee? Päättääkö joku hommata kaikki osat luettuaan tämän kolmosen arvion? Edellisen osan kohdalla tuntui, että ei enää ikinä näitä kolmen osan blogauksia, tämän kolmannen osan kohdalla homma taas on ihan perusteltu. Trondheim ja Oiry vetävät tapahtumat yhteen, mutta sen lisäksi tarinaan esitellään vielä selkeä yhteiskunnallinen teema, joka tuo analyysiin ja lukemiseenkin uutta särmää.

Arvio: Cognac 2 – Vainaja areenalla

Vaikka ranskalaisen Cognac-murhamysteerin ykkösosa teki minuun vaikutuksen, kakkososaan pääsy kesti yllättävän pitkään. Osittain voi syyttää ihan omaa laiskuutta ja suunnitelmattomuutta sarjisten hankinnassa, mutta suuri syyllinen on varmasti takaraivossa kytevä tieto siitä, että kakkososat ovat tällaisissa trilogiateoksissa usein niitä vähiten sykähdyttäviä osia. Kun alkuasetelmat on esitelty ja ratkaisuja ei useinkaan vielä uskalleta tarjota, täytyisi jännitettä ja mielenkiintoa saada aikaan muilla keinoin. Se ei missään nimessä ole mahdotonta, mutta usein sarjakuvantekijät päästävät itsensä tällaisissa tilanteissa vähän helpolla. Cognac ei valitettavasti ole täysi poikkeus tähän sääntöön. Se etenee edelleen kuin hirvi ja peruselementit ovat kunnossa, mutta mitään uutta Vainaja areenalla ei tarjoa. Corbeyranin ja Jean-Charles Chapuzet’n henkilöhahmojen suhteet syvenevät, mutta lukija ei oikeastaan opi heistä mitään uutta. Murhamysteeriä selvitellään, mutta lähinnä jo ykköskirjassa esitettyjä oletuksia vahvistaen. Cognac 2 ei yllätä kertaakaan.

Arvio: Tarkastaja Ankardon tutkimuksia – Ensimmäiset tutkimukset / Rasputinin merkki / Ei kuutamoa katuojaan

Ja tästä voidaankin käynnistää vuoden 2019 otos juuri retconnaamaani ”vuoden olennaisen eurosarjisaukon paikkaus” -sarjaan, jota olen aiempina vuosina edistänyt Corto Maltesella, Luutnantti Blueberryllä jaaaaaa vaikkapa Jacques Tardin sotasarjakuvilla, niin saan tähän retconnaukseen lähes ilmatiiviin ”sarjis per vuosi” -tahdin. Koska aukkoja riittää, täytyy puskea eteenpäin. Estradille siis, Tarkastaja Ankardon tutkimukset! Belgialaisen Benoît Sokal’n etsivähahmo on tehnyt ensimmäiset tutkimuksensa 1970-luvun lopussa tehdyissä lyhäreissä, mutta nykyisen muotonsa sarja löysi 1980-luvun puolella julkaistuissa pidemmissä tarinoissa. Aloitin tutustumiseni (vastoin hiljattain tekemääni lupausta) niillä ensimmäisillä lyhäreillä, joista siirryin pariin myöhäisempään kertomukseen. Koska en ole yltiösynkän klisee-noirin suurin ystävä, nuo varhaiset lyhärit tuntuivat jopa kiinnostavammilta. Niissä Ankardon vallitseva asenne on vielä sarjakuvallinen anarkismi. Myöhemmät pari tarinaa ovat kovinkin nihilistisiä, mutta niistä puuttuu ensimmäisiä kertomuksia leimaava itsetietoisuus.