Arvio: The Sculptor – Eniten tunteita, ei paras sarjakuva

Ah, tässäpä todella monella tapaa mielenkiintoinen sarjis. The Sculptor on spefijärkäle, jonka tekijä Scott McCloud on varmastikin tunnetuin sarjistietokirjastaan Sarjakuva – Näkymätön taide (käsitelty ansiokkaasti vaikkapa Ahvenaariossa). Joku Sculptorin blurbeissa toteaakin, että Näkymätön taide oli McCloudin korkeakoulu sarjakuvasta ja The Sculptor puolestaan opinnäytetyö. Ja se on ihan validi väite. The Sculptor on monella tapaa tyylipuhdas ja jopa täydellinen sarjakuva. Sen kerronta on mukaansatempaavaa ja vaivatonta, se käsittelee valtavan määrän teemoja tuntumatta pakotetulta ollen samanaikaisesti todella, todella kaunis ja koskettava. McCloud todella tuntee sarjakuvan ja etenkin amerikkalaisen viihdeperinteen tarinankerrontakonventiot. Tunteet tarjoillaan vastustamattomasti ja puhtaasti, mutta koko ajan takaraivossa nakuttaa jokin pieni ääni. Se toistaa, että jotain puuttuu. Tai jotain on liikaa. Tai jotain. Paras analyysi, johon pystyn on se, että lukijaa halutaan ohjata niiden tunteiden suuntaan niin voimakkaasti, että substanssi niiden alta jää puuttumaan. Miten sarjakuva voi samaan aikaan olla lähes täydellinen ja silti puutteellinen?

Yksinkertaistettuna The Sculptor on spefikertomus, jossa hyvin arkiseen ihmisyyden kokemukseen lisätään pieniä yliluonnollisia mausteita mehevämmän keitoksen aikaansaamiseksi. Päähenkilö David Smith on nuori kuvanveistäjä, mutta jo entinen lupaus, joka lähinnä surkuttelee menettämiään mahdollisuuksia ja missattua junaa maineeseen ja mammonaan. Davidilla on valtavasti ideoita, mutta elämä niin solmussa ettei luomisesta meinaa tulla mitään. Aallonpohjassa hänen vieraakseen saapuu itse Kuolema, joka tuskaa helpottamaan antaa Davidille yllättävän supervoiman: kyvyn muokata materiaaleja mielensä mukaan pelkällä käsikosketuksella. Hinta on kuitenkin kohtuullisen kova. David saa pitää voiman 200 päivän ajan, minkä jälkeen Kuolema tulee perimään velkoja siinä ainoassa muodossa, joka Kuolemaa kiinnostaa. Riittääkö 200 päivää kuolemattoman jäljen jättämiseen, ja mikä oikeastaan osoittautuu elämässä tärkeäksi? Ja mitä käy, kun tietysti se elämän rakkaus astelee kuvioihin samoihin aikoihin? The Sculptor käyttää yliluonnollista kuvaamaan hyvin ihmisenkokoisia asioita, samaan tapaan kuin esimerkiksi kotimainen verrokkiteos Valotusaika. McCloud ei varsinaisesti pakene haasteita, sillä kirjan pohtimia kysymyksiä ovat mm. taiteen olemus, merkitys ja rooli, perinnön jättäminen, perhesuhteiden ihanuus ja kurjuus, rakkaus ja sen menettämisen pelko, oma ja muiden mielenterveys, sekä ihan perusköykäinen elämän tarkoitus. 

Tässä näkyy McCloudin suvereniteetti sarjakuvakerronnan suhteen: The Sculptor ei lankea itselleen asettamaansa valtaisaan haasteeseen. Osaa aiheista käsitellään toki kevyemmin kuin toisia, mutta kaikki on kerronnan suhteen koko ajan yllättävän hyvässä tasapainossa. Tarinan edistäminen on pääosin visuaalista ja McCloud kertoo valtavan paljon vähilläkin selityksillä. Etenkin kirjan alku- ja loppujaksot ovat melkoisia näytöksiä, joissa tykitellään menemään nimenomaan sarjakuvan keinoja hyödyntäen. Keskivaiheilla ei pysytä aivan yhtä korkealla tasolla, mutta kyllähän jokainen tarina nousuja ja laskujakin tarvitsee, eikä kerronta laahaa missään kohtaa. Tarinaan on sisällytetty riittävä määrä käänteitä mielenkiinnon säilyttämiseksi, eikä Sculptor lankea liian helppoihin ennalta-arvattavuuksiin. Se rakentaa jännitteitä hyvin ja niin sanotusti hyödyntää koko viidensadan sivun mittansa ehjän kokonaisuuden puolesta. Hahmot eivät ole kaikilta osin niitä hienovaraisimpia, mutta kirveellä veistetytkin luonteenpiirteet toimivat loogisesti tarinaa edistäen. Sculptorissa on hyvin vähän mitään tarpeetonta. 

Suurin ongelma The Sculptorissa on sen tietynlainen tunnetalouteen ja -uskallanko sanoakaan- halpaan viihdearvoon tyytyminen. Taide vastaan viihde -debattia on käyty Hyllyyssä ja sen ulkopuolella alkuvuodesta ja asian esiinnostaminen on kieltämättä muurahaispesän sohimista, varsinkin kun voidaan paljolti väittää koko debatin olevan turhakin. Mutta jokin tässä vielä minusta kaipaa sanoittamista, eikä taksonomian käyttämisessä ole mielestäni ongelmaa, taide ja viihde kun ovat vain termejä asioiden luokitteluun, ei arvottamiseen. Kokeilen siksi vielä yhtä näkökulmaa. The Sculptor tuntuu melko masentavasti nojaavan nykyajan vitsauksen eli tunnetalouden kulmakiviin. Tiedättekö, se trendi jossa SuomiLoven tai Vain Elämään kirvoittamat kyyneleet ovat joku automaattinen laadun indikaattori ja mestariteoksen tae. Koska nehän eivät ole. Tunteet ovat tietty hyvä juttu, mutta tosi paskatkin tuotteet voivat herättää tunteita. Kyynelten nyhtäminen lukijasta, katsojasta tai kuulijasta ei ole mikään ansio itsessään sen enempää kuin naurujenkaan. 

Toki komedia joka ei naurata on todennäköisesti huono, ja laatuviihde onnistuu sekä naurattamaan että itkettämään, kuten Sculptorkin tekee. Taiteeksi se ehkä minun mielessäni muuttuisi, kun tunteet herättäisivät ajattelemaan, haastaisivat olemassaolevaa tai muuten yllättäisivät. Kun kirjan lopussa käänsin esiin sen kliimaksisivun (tiedät kyllä mitä tarkoitan sitten kun siihen kohtaan pääset) niin näkökyky katosi about minuutiksi ja piti hetki keräilllä ennen kuin sain käänneltyä pari viimeistä sivua kirjan loppuun. En kuitenkaan tiedä, oliko kyse niinkään mistään yllättävästä, kuin vain aivan mestarillisesti rakennetusta hetkestä joka manipuloi lukijan tunteet haluttuun asentoon.

Kuten todettua, raja viihteen ja taiteen välillä on häilyvä ja usein myös epäolennainen. Sculptorin kohdalla sillä on mielestäni merkitystä, sillä teoksesta haiskahtaa lievä tyytyminen: McCloud on varmistanut, että nyt kyllä tunnetaan niitä tunteita, mutta ei ole juurikaan vaivautunut miettimään, mitä merkitystä niillä on tai mitä ne mistään kertovat. Sculptor voisi olla taidetta ja nousta aivan absoluuttiseksi mestariteokseksi, jos se viitsisi reflektoida itseään vaikka sillä tavalla millä samaa genreä edustavat Upgrade Soul tai Miraclemanin kakkososa tekivät. Luulen myös, että McCloud pystyisi siihen halutessaan. Tässä mielessä Sculptor tyytyy kriittisillä hetkillä sellaiseen amerikkalaiseen Image-tason suoriutumiseen jossa vakavan kliseekimpun esittäminen riittää uskottavuuden saamiseen. Se kelpaa, jos kyseessä olisi seiskaplussan sarjistekijä. McCloud on ihan selkeästi ysin-kympin tekijä, ja silloin seiskaplussa on alisuoriutumista. Sculptor tuntuu siltä, että se pystyisi parempaan, ja vielä aika pienellä vaivalla.

Formaattina vahvaan visuaalisuuteen perustuva tiiliskivi tuo mieleen Craig Thompsonin työt. Sivut kääntyvät tiuhaan ja kuviin on ilo uppoutua. McCloud ei keskity aivan samanlaiseen yksittäisten kuvien tykittelyyn, vaan hänen vahvuutensa on enemmän sommittelun ja kuvakerronnan suvereniteetissa. Muutamia hienoja ruutuja ja koko aukeaman splasheja toki sekaan mahtuu, ja niitä myös pysähtyy mielellään tarkastelemaan. Tuntuu siltä, että olen jo aika monta kertaa toistanut, miten teknisesti taitava sarjakuva tämä on, mutta teen sen vielä kerran. Onhan niitä nyt muitakin näyttäviä sarjiksia nähty, mutta tässä kuvat ja teksti paiskaavat kättä poikkeuksellisen kunnianhimoisesti ja määrätietoisesti. Ja vaikka pinnan alle ei päästä, kyse ei ole sellaisesta muovisuudesta kuten vaikkapa hiljattain haukkumassani Grandvillessa. Kyllä tässäkin sarjiksessa pari teini-ikäiseltä haiskahtavaa viittausta osuu silmään, mutta reilusti suurimman osan ajasta sivuilta huokuu sydän. 

Loppumaku The Sculptorista oli aika poikkeuksellinen. Jo lukemisen aikana oli ihan selvää, että kirjassa on puutteita. Samaan aikaan melodraaman vietäväksi kuitenkin saattoi heittäytyä ilolla ilman mitään kyynisiä alavireitä. En oikeastaan ollut lukiessani missään kohtaa pahoillani tai pettynyt, vaikka tuon ylläolevan vuodatuksen sain synnytettyä ihan yrittämättä. The Sculptor on monessa mielessä ainutlaatuinen ja sen lukeminen on varmasti palkitsevaa ajankäyttöä. Ehkä vahvin teesi sen puolesta on, että puutteet ovat selvästi näkyvillä, mutta ei niiden perään viitsi paljoa haikailla. Kaunein ja koskettavin tänä (ja monena muunakin) vuonna lukemani sarjakuva, mutta ei onneksi paras.

PS. Tässä kirjassa ei kannata antaa kannen hämätä. Se on aivan hirveä, mutta onneksi teos on kaukana tuosta mauttomuuden tasosta.

Arvosana: 84/100

The Sculptor
Scott McCloud, käsikirjoitus ja kuvitus
496 sivua
First Second
Hinta Suomessa 33 €

Sarjakuva kaupan:

Turun Sarjakuvakauppa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s